KUUDESTOISTA LUKU.
Hän pelkäsi että mies kirjoittaisi pian ja usein. Mutta hän vaikeni. Silloin tyyntyi tyttö vähitellen. Lisäksi sattui tulemaan kaunis, erittäin aurinkoinen kesä valoisine, sinertävine öineen. Yöt houkuttelivat häntä ulos ja hän asteli usein myöhäisinä iltoina, kun ranta oli käynyt tyhjemmäksi, Bruhnin venevalkaman ohitse Nienstedteniin päin. Silloin hän taasen — kuten hän jo lapsena mielellään oli päästänyt ajatuksensa retkeilemään kauniille matkoille ilman määrää ja tarkoitusta — tarttui kiinni tuohon ihanaan kesään, jolloin hän sai kääntää päätään hänen puoleensa ja sydän sylkähti kurkkuun asti, kun hän hänet näki. Ja vähitellen — näiden kauniiden iltojen ja öiden vaikutuksesta, jotka leijailivat kuni suuret, siniset siivet yli avaran joen — liukui kalpean, kuihtuneen, lamaantuneen ja soinnuttoman miehen kuva, joka kuni mikäkin epäoleellinen hahmo oli istunut hänen pöytänsä ääressä, sinisessä yössä syrjään ja peräytyi, ja tuon toisen miehen kaunis, raju, kuuma kuva kulki keinuen edestakaisin hänen sielussaan. Ja silloin loisti hän siellä taasen entisessä ihanuudessaan.
Niin kului tämä kesä. Silloin tuli häneltä kirje New-Yorkista. Tyttö pelästyi kauheasti, varsinkin kun hän huomasi kirjeen sisältävän jotakin, jopa jotakin tärkeää. Hän kirjoitti entisen suosijansa ja kapteeninsa aina paljon kertoneen retkistä, joita hän erään maantieteellisen seuran toimesta oli tehnyt Alaskaan ja likitienoille. Ja nyt oli kapteeni kehoittanut häntä lähtemään mukaansa seuraavalle retkelle — ne tehtiin aina kolmen vuoden päästä. Pitkäaikaisen painuneen mielialansa kestäessä hän välinpitämättömänä oli kuunnellut kapteenin esityksiä, mutta nyt häntä kovasti halutti lähteä tuolle retkelle lumien keskelle. Tämä halu kai tiesi, että hänessä tuhan alla sentään vielä kyti vanhaa tulta, joka taasen pyrki esiin. Eikä hän puolestaan suinkaan aikonut siellä pohjoisessa päästää tätä heräävää liekkiä jäähtymään, päinvastoin sen piti loistaa niin kuumana ja kirkkaana kuin suinkin. Sillä sisimmässä mielessään hän kuitenkin oli kun olikin vakuutettu siitä, että Jumala rakasti niitä ihmisiä, joissa oli tulta. Heidän ei kuitenkaan pitänyt, sytyttää tultaan juuri Jumalan oven eteen tai hänen jalkojensa alle, vaan jonkun matkan päähän, hänen silmiensä loiston turviin ja hänen käsiensä varjeluksen alle, niin että tuli palaisi vieläkin kirkkaammin ja kauniimmin, kun hän suojelisi sitä käsillään.
Kun Eva Gött oli lukenut tämän kirjeen, valtasi hänet taasen entinen autuus, jopa voimakkaampana kuin milloinkaan. Jan Guldtin kuva säteili taasen ihanassa loistossa. Reippaisiin laivapojan kasvoihin oli vaan tullut jotakin lujempaa, koska hän oli nähnyt hänet kypsänä miehenä; aivan niinkuin tämän kuvan tekijä olisi ollut vakavampi ja totuudenmukaisempi maalari, joka antaa oikeuden rypyille ja arvillekin.
Saattaisipa miltei ajatella, että häätkin kävisivät mahdollisiksi, jos hän vielä kerran palaisi. Mutta ei sinne päinkään. Eva Göttin päähän ei hetkeksikään pälkähtänyt ajatella sellaista mahdollisuutta. Jan Guldtin kanssa ei vietetä häitä. Ihmisen kanssa, jolla on takanaan sellaiset elämänvaiheet. Kuvan kanssa, kuvan kanssa, joka on kultakehyksissä. Hän oli Eva Göttille muuttunut myytiksi, taruksi. Jälleennäkeminen oli hetkeksi sekoittanut tarua, kuten yksinäisen metsäläisen heittämä kivi hämmentää hiljaisen metsälammen pintaa. Sitte se taasen kiiltää liikkumattomassa, hiljaisessa loistossaan.
Sentähden ei Eva Göttiin vaikuttanut sanottavastikaan, kun Karl
Kröger eräänä päivänä kertoi kuulleensa, että Jan Guldt oli kuollut,
nähtävästi ei Alaskan matkalla, vaan jollakin toisella retkellä
Tyvenessä meressä.
Siitä lähtien oli tyttö täysin tyytyväinen. Kuva sairaasta, kuurosta, kylmästä miehestä, joka kerran oli käynyt häntä tervehtimässä, sammui kokonaan. Hän näki hänet, silmät totisina, tulisina, ääni heleänä, kapean kaulan ympärillä vanhan senaattorin punainen liina, istumassa rannalla, Rudi Kleyn veneen laidalla. Ja tytön leikkivät, kauniisti liitelevät ajatukset kehräsivät ja kutoivat hänet yhteen sen totisen miehen kanssa, joka, silmät samalla lailla iskien tulta, retkeili yli lumikenttien, ja niiden hiljaisten, kalpeiden kasvojen kanssa, jotka nyt olivat luisuneet yli laivan syrjän, suljettujen silmäluomien alla yhä vieläkin entinen, kuuma tuli. Tämän kaiken hän punoi sekaisin. Ja tässä kiihkeässä punomisen työssä ja sielullisessa askaroimisessa kävi hän — kuten me vaimon kasvoista saatamme nähdä, että hänellä on hyvä mies — kauniiksi kasvoiltaan. Vaaleine, karkean heleine hiuksineen, jotka vivahtelivat punaiseen ja harmaaseen, ja hempeine, punaisine poskineen oli hän herkullisen verevä kuin kultainen renettiomena, joka syyskuussa riippuu vaikenevan puun oksalla, pyöreänä ja kypsänä putoamaan. Ja hänen talonsa ja puutarhansa oli somin ja huolellisimmin hoidettu koko Oevelgönnessä. Ja se ei suinkaan merkitse vähän.