VIIDESTOISTA LUKU.
Viikkoa myöhemmin puhalsi Elben suusta sisään tuollainen länsipohja-myrsky, jonka, sen kovakouraisuudesta päättäen, luulisi aikovan ajaa Pohjanmeren aina Hampuriin asti ja kaataa nurin Hampurin talot ja tornit. Seuraavana päivänä kertoivat ylös tulevat luotsit, että suuri englantilainen laiva, joka ei hirmumyrskyssä ollut voinut saada luotsia, oli tarttunut Scharhörnin matalikolle. Kolmantena päivänä tiesivät sanomalehdet kertoa kapteenin erittäin levollisesti ja järkevästi johtavan laivansa irroittamista. Neljäntenä yönä — tuuli kävi silloin vielä kovasti ja satoi — purjehti vapaaksi päässyt laiva, Alberta Lontoosta, Elbeen.
Brunsbüttelissä astui Karl Kröger ylös laskuportaita, nousi komentosillalle ja tervehti kapteenia, joka laihana ja jonkun verran kumarana seisoi sillan etualalla, varjossa, ja heti senjälkeen meni alas. Sitte jutteli hän ensimäisen perämiehen kanssa, joka hauskasti kertoi merivahingosta ja kuinka he kolmessa unettomassa yössä olivat kun olivatkin toimittaneet itsensä irti. Oli vielä yö, mutta aamupuolta, kun kapteeni taasen tuli ylös ja jäi seisomaan suojan puolelle, komentosillan päähän nähtävästi ylen väsyneenä. Luotsin mieleen johtui, että hänpä huutaa hänelle, että hän vaan menee levolle, kyllä he kaikella kunnialla tuovat laivan eheänä sisään; mutta se unohtui häneltä tekemättä.
Niin saapuivat he Glückstadtin tietä ylös. Päivä alkoi hitaasti valjeta. Ja valjetessa kurottautui kapteeni sumuun tähystelemään maata kohti, ikäänkuin hän olisi osannut odottaa Schulaun kukkuloita. Karl Krögeriä ihmetytti, hän katsoi häneen tarkemmin, pudotti tulemaan jonkun sanan ja sai siihen vastauksen, hämmästyi tapaa millä mies kääntyi häneen päin, ja ajattelu 'tuo voisi olla se, joka niin on Jan Guldt vainajan näköinen’. Ja hän odotti odottamalla, että aamu vaikenisi selkeämmäksi, jotta hän näkisi hänet selvemmin.
Mutta kun hallavat kukkulat alkoivat häämöittää sumusateesta ja kun mies viipymistään viipyi etukumarassa, liikahtamatta, aivan unohtuneena omiin oloihinsa, kuten ihminen, joka kauvan oleskeltuaan vieraalla maalla etsii sumusta vanhempiensa kotia ja katsomistaan katsoo ja tähystelemistään tähystelee — silloin puistatutti kauhu Karl Krögeriä kiireestä kantapäähän asti. Hän kumartui hiukan taappäin ja katsoi häneen. Hän pelästyi sielun pohjia myöten ja hätkähti ikäänkuin häntä olisi lyöty, sillä hän tiesi nyt kuka hänen vieressään seisoi, ja katsahti häneen vielä kerran ja tunsi hänet. Mutta ei sanonut mitään.
Muutaman minuutin päästä, kun hän käänsi kasvonsa siksi, että jonkun hinaajalaivan tulet joutuivat näkyviin ja siksi ettei hän saattanut olla katsomatta rakkaan ystävänsä kasvoihin, tunsi Jan Guldtkin sen, joka seisoi hänen vieressään, katsoen häneen.
Mutta hänkään ei sanonut mitään.
He seisoivat mykkinä vieretysten eivätkä katsahtaneet toisiinsa, ja purskahtivat molemmat itkuun, Jan Guldt siitä syystä, että hän kaikkien kokemusten perästä palasi tällaisena, Karl Kröger siitä syystä, että kauneus ja uljuus niin olivat menneet menojaan. Mutta molemmat saattoivat kätkeä mielenliikutuksensa, kun syrjätuuli ajoi sadetta heidän kasvoihinsa.
Blankenesen kohdalla seurasivat kotiin palaavan silmät hitaasti rantaa, kauvan etsien äidin olkikattoa, jota ei enään ollut. Oevelgönnen tienoilla kulkivat ne niinikään talosta taloon, kunnes ne pysähtyivät Eva Göttin talon kohdalle.
Tuntia myöhemmin makasivat he paaluissa Hansasatamassa. Silloin pyysi Jan Guldt ystäväänsä tulemaan hyttiinsä, lausuen soinnuttomalla äänellä: »Sananen, luotsi.»
Yksinkertaisessa, tummassa suojassa antoi hän hänelle kättä ja alkoi puhua tyynellä, hiljaisella äänellä, kuten puhuu mies, jonka kuumat suvipäivät ja villit, salamankylläiset yöt ovat kypsyttäneet, jopa ylikypsäksi ja lauhaksi. Hänellä oli suuri halu saada tietää kaikki ja kysyä kaikesta: äitinsä majasta ja haudasta, Eva Göttistä ja veneenrakentajasta, Hongankolistajasta ja pienestä Mestarista ja muista vanhoista tutuista. Hän kysyi niinikään oliko joku, paitsi häntä, pelastunut Anna Hollmannista; ja kysyi Hollmanneja.
Karl Kröger vastasi kaikkiin kysymyksiin parhaimman taitonsa mukaan. Eva Göttistä hän kertoi, että tyttö silloin aivan viattomana oli levännyt Hongankolistajan käsivarrella, että hän Jan Guldtin lähdettyä oli raivonnut niin hirveästi, että he olivat pelänneet hänen menettävän järkensä, ja että hän varmasti rakkautensa takia oli jäänyt naimattomaksi. Mutta hän ei kaikkien näiden vuosien kestäessä milloinkaan ollut näyttänyt maailmalle surullisia kasvoja, vaan eli omituisen hiljaisena, tyynenä ja kaikesta päättäen tyytyväisenä, kuten puu, joka sekään ei puhu, ainoastaan seisoo täydessä kukassa tien varrella, katsellen ympärilleen. Varmaan ei hän enään ajatellut rakkautta. Hollinanneista tiesi Karl Kröger, ettei yhtiössä enään ollut jäljellä ainoaakaan heidän suvustaan, koska he itaruudessaan olivat päästäneet elämän lähteen kuivumaan niin, että heistä piankin oli tullut loppu, kun kuolema vähänkin rupesi mylläämään heidän joukossaan. Yhtiön johto oli kokonaan muuttunut. Niin kertoi Karl Kröger ja vastaili kysymyksiin, mutta ei vieläkään uskaltanut kysyä sitä, mikä poltti hänen mieltään: miten sinä pelastuit? Mitä sinä teit Keitumin kirkossa? Miksi sinä käytät toista nimeä? Missä on voimasi ja vauhtisi, joita me niin rakastimme? Vihdoin viimein uskalsi hän viitata siihen suuntaan, hellävaroen ja suurella hyvyydellä, kuten veli kysyy veljeltä hänen mielenhäiriönsä vuosia.
Jan Guldt tuijotti eteensä pöytään ja tumma puna levisi hänen laihoille, varhain kuihtuneille kasvoilleen. »Kalastajat pelastivat minut silloin», sanoi hän tukahtuneesti. »Olin senjälkeen puolikuolleena tai kovin kipeänä, tai päästäni sekaisin — tai matkalla… en varmaan tiedä, ja kuljin sittemmin vuosikausia kuin unen horroksissa. Olin unohtanut nimet ja muistin. En saata puhua siitä; eikä siitä olisi mitään hyötyäkään. Olenhan minä nyt niin terve kuin voin olla niin vaikean ja pitkäaikaisen taudin perästä, joka loppui vasta kuukausi sitte. Pyydän ettet Eva Göttin etkä yleensä kenenkään ihmisen kanssa puhu minusta. Minkätähden minä rupeaisin häiritsemään rauhaa, johon hän, kuten sinä kerrot, on päässyt, ja minkätähden minä antaisin ihmisille puheenaihetta?»
Karl Kröger muisteli menneitä aikoja eikä voinut tuntea kotiinpalannutta ja sanoi alakuloisena ja surullisena: »Mikä mies sinä olitkaan ennen… Sinä ryntäsit Jumalaa ja ihmisiä vastaan.»
Jan Guldt nousi ja teki liikkeen, jonka tarkoitus oli sanoa: 'Taivaan tähden… älä puhu siitä!’ ja lausui yksitoikkoisella äänellä, että hänellä nyt oli kaikellaista tehtävää ja että hänen sitte piti panna nukkumaan. Viikon päivät hän viipyy satamassa ja toivoo vielä kerran näkevänsä vanhan ystävänsä. Hän lausui tämän, kuten kaiken edellisenkin, ei epäystävällisesti, mutta väsyneesti ja järeällä äänellä.
Silloin läksi Karl Kröger, kasvot hiljaisen alakuloisina, hänen luotaan, mielessä kipeä tunto siitä, että ihmisestä, jota hän enimmin rakasti, oli kuollut kaikki ylpeys, kaikki ilo, yksin kyky tuntea ystävyyttäkin.
Kun Jan Guldt päivän kuluessa toimitti askareitaan, ahdistivat häntä kaiken aikaa kuulemat, ja kotiseutu tuntui sanovan: »Miksikä sinä olet minulle nurja? Minäkö sinulle olen tehnyt pahaa? Olenhan minä Jumalan luoma kuten sinäkin ja kärsin kuten sinäkin. Laske kärsimyksesi minun käsiini, niinkuin äidin käsiin! Ja vähitellen syöpyi häneen se tunne, että Eva Gött vaatii ja että hänellä on oikeus vaatia tietoja hänen kohtaloistaan.»
Iltapäivällä, kun alkoi hämärtää, läksi hän siis laivasta Altonaan ja tuli Oevelgönneen, Eva Göttin talolle. Oli jo hämärä.
* * * * *
Hän astui talon ohi ja nojasi muutaman talonmitan päässä aitaan, sillä huolimatta tämän retken aikaansaamasta mielenliikutuksesta, olivat viime päivien tapahtumat ja valvotut yöt siihen määrään rasittaneet häntä, että hän vaipui unenhorroksiin ja nuokkui. Siinä seisoessaan ja nuokkuessaan mietti hän itsekseen: 'Jahka jonkun hetken olet seisonut tässä, lähdet takaisin laivalle!’
* * * * *
Sillaikaa oli Eva Gött istunut ikkunassa kukkiensa takana, vastapäätä rohkeaa nuorta Jan Guldtia, jonka kaulassa liehui punainen liina. Samalla hän kuitenkin oli huomannut ohikulkijan oudon, väsyneen etsivän ryhdin ja silmät, joiden ympärillä oli himmeät kiehkurat, ja tuntenut kuka kulkija oli. Hän olisi tahtonut nousta, muttei päässyt paikalta, vaan laski päinvastoin päänsä, jonka hiuksiin jo sekaantui harmaita suortuvia, pöydälle ja pyörtyi, toisen kerran eläessään. Sillä tavalla makasi hän hetkisen, Jan Guldtin seisoallaan nukkuessa aidan luona.
* * * * *
Sitte heräsi tyttö syvään huokaukseen, löysi hänet paikalla silmillään ja pääsi vapisevin polvin ja vaivaloisesti hengittäen oven taakse katsomaan häneen. Kun hän oli tullut varmemmaksi siitä että mies oli Jan Guldt, avasi hän hiljaa oven ja astui häntä kohti ja koetti puhua, mutta ei voinut, ja ojensi kätensä häntä kohti. Silloin avasi hän silmänsä ja näki tytön kuni unikuvan ja seurasi häntä, kuten seurataan unikuvaa ja astui sisään ovesta.
Tyttö lukitsi oven hänen jälessään ja johdatti hänet läpi matalan huoneen hämärän suureen tuoliin, joka isän ajoilta vielä oli huoneessa, ja istuutui pöydän ääreen häntä vastapäätä ja katseli surkein silmin hänen riutunutta hahmoaan ja virkkoi kahteen kertaan käheällä äänellä ja hätäisesti: 'Kerro, Jan Guldt! Kerro, Jan Guldt!’
Silloin tuntui miehestä siltä kuin tyttö samalla kun hän oli Eva Gött, myöskin olisi ollut hänen äitinsä, joka aina oli puhutellut häntä tuohon hätäiseen tapaan ja kutsuen häntä koko hänen nimellään. Hän nousi paremmin istumaan ja kertoi änkyttävällä, puutteellisella kielellä kaikki, mitä hän täältä lähdettyään oli kokenut; ja riisui sielunsa paljaaksi ja alastomaksi; sillä tässä äärimmäisen väsymyksen ja ihmeellisen mielenliikutuksen tilassa tuntui hänestä yhä siltä kuin Eva Gött samalla olisi ollut hänen äitivainajansa tai Jumalan enkeli, jonka täytyy saada kuulla kaikki. Hän kertoi kohtauksestaan Hollmannien kanssa Blankenesen sillalla ja Oevelgönnen tiellä, rakkaudestaan Eva Göttiin ja epätoivostaan hiekkaisella tantereella; sitte Anna Hollmannin retkistä vanhan, häijyn Jan Guldtin johdolla, laivan pursimiehestä ja nuoresta matkustajasta; sitte siitä miten myrsky oli noussut ja kuolema tullut, ja miten hän molempien seuralaistensa kanssa oli ponnistanut Jumalan ovelle asti; sitte miten hän oli pelastunut aalloista ja miten oli seurannut vuosikausia kestävä tympeys ja herääminen kovaan todellisuuteen. Vihdoin sanoi hän sävyisästi ja ilman katkeruutta: »Minä astuin elämään aivan tietämättömänä. Minä ajattelin, että kaikki olisi sellaista, jommoisena minä esivanhemmiltani, vanhalta hurjalta Jan Guldtilta, Hollmannin kapteenilta ja Etzerin rämeiden kumman yksinäisiltä, rehellisiltä ihmisiltä olin sen perinyt mieleeni. Minun luontoni vaati oikeutta, uskollisuutta ja järjestystä, minä vaadin sitä kuumin sydämin ja minusta tuntui, että kaikkien muiden ihmisten täytyi olla samallaisia tai tulla samallaisiksi, ja minusta tuntui, että Jumala tällä tavalla pitäisi silmällä väkeään, aivan kuten kunnon talonpoikaisemäntä keittiössään pitää silmällä patojaan. Mutta minä sain kokea, että ihmiset kulkevat omia teitään ja että Jumala antaa heidän kulkea. Minulle kävi hyvin vaikeaksi, jopa mahdottomaksi nähdä ja katsella tätä. Ja niin minä kovasti iskin pääni seinään. Luultavasti täytyy kaikkien kuumaveristen, hyvien ihmisten lopulta kokea samaa kuin minä; mutta minulle se kävi liian raskaaksi ja liian kovaksi… Meidän esivanhempamme suoriutuivat helpommin. He elivät yksinäisempinä eivätkä sentähden törmänneet yhteen ihmisten kanssa; ja sitte olivat heidän silmänsä ikäänkuin sidotut, niin etteivät he nähneet vääryyttä eivätkä niinmuodoin törmänneet yhteen Jumalan kanssa. Mutta me näemme kaikki sekä ihmisten että Jumalan vääryydet ja kaikki repeämät elämässä ja me kidumme siksi, että elämässä niin käy. Tuntuu siltä kuin Jumala olisi loitonnut ja vieraantunut meistä, kuin hänen tarkoituksensa olisi näyttää meille maailman asiat. Hollmannit ja kaikki muu, räikeämmässä valossa, ja kuin hän tahtoisi heittää ne kaikki meidän omaan huostaamme ja meidän oman vastuunalaisuutemme varaan, mutta se muutos on niin suuri, että me astumme ikäänkuin uuteen olemukseen. Tämä uusi olemus tosin ei vielä ole minulle tuttu eikä tulekkaan kai tutuksi. Minun oli niin turvallista ja onnellista astua likellä Jumalan kättä, enkä minä saata kävellä yksin, kuten monet ihmiset saattavat. Minun päätäni jotenkuten huimaa eivätkä jalat tahdo kannattaa, on kuin olisin pahasti pudonnut tai noussut vaikeasta taudista.»
Viime lauseet kuuluivat jo puoliunesta. Nähtävästi hän pitkin kuumaa, kummaa elämäänsä ja nykyisessä Jumalan menettäneessä tilassaan oli koettanut selvitellä itselleen juuri niitä. Kun hän tankkaamalla ja epätäydellisemmin kuin ne tässä ovat esitetyt, oli saattanut ne jonkinlaiseen loppuun, laski hän molemmat kätensä raskaasti tuolin käsinojaa vastaan, pää painui alas ja hän nukkui, kuten ihminen, joka unennäkönsä loputtua taasen liukuu rauhalliseen uneen; ja nukkui kuin kuollut.
Tyttö oli tarkkaavaisena kuunnellut ja elänyt mukana kaikki vaiheet; mutta kuin minäkin vanhanpuoleisena, rumana naisena, joka villisti huutaen viskelee palavia kekäleitä, oli siinä sivussa kaiken aikaa karannut esiin ajatus: 'Missä on minun Jan Guldtini? Missä on minun Jan Guldtini? Miten onnellinen minä olin! Mikä onkaan tämä mies, jolla ei ole tulta silmissä eikä äänessä eikä sydämessä, joka on aivan vailla Jumalaa? Se on joku vanha tuttu, joka on tullut minua tervehtimään; tuskin sitäkään, sillä en ole eläessäni puhunut hänen kanssaan puolta tuntia.’ Ja näitä ajatellen oli hän hänen kertoessaan tuontuostakin purskahtanut itkemään ja itkenyt itsekseen ja itki vielä hetkisen, kun puhuja jo vaikeni.
Nähdessään hänen nukkuvan kumartui tyttö tarkemmin katsomaan noita kasvoja, eikö nukkuva sittenkin olisi nuori Jan Guldt, jota hän rakasti yli kaiken. Kun jo oli tullut aivan pimeä, niin ettei selvästi saattanut nähdä, nousi hän äänettömästi, veti hiljaa verhot ikkunain eteen, juoksi noutamaan tulitikkuja ja sytytti kattolampun — kaikki tämä tapahtui sillä kevyellä, äänettömällä ja erittäin huolellisella tavalla, jolla hän yleensä hoiti somaa pientä talouttaan. Sitte hän taasen asettui tuolilleen ja kumartui likemmä. Mutta kun ei hän sittenkään saattanut nähdä kyllin selvästi, koska nukkuvan kasvot olivat painuneet rintaa vastaan, liukui hän kevyesti tuolilta polvilleen ja näki nyt hänen kasvonsa ja näki punertavien hiusten kähertyvän ohimojen kohdalla ja kirkkaat hikipisarat ja rohkean nenän ja lujapiirteiset huulet; mutta vieläkin selvemmin pitkän tuskan ja katkeran lamaannuksen; ja kuuman epätoivoisasti himoitsi tyttö nähdä sitä, jota rakasti, hänen rohkeita silmiään, hänen hurjaa voimaansa, ja huusi hiljaa: »Jan Guldt, Jan Guldt»; mutta tuska ja lamaannus vaan kasvoivat kasvamistaan.
Silloin väistyi tyttö, häpeän lyömänä; sillä tuo oli vieras mies; ja jäykkänä ja kankeana asettui hän istumaan vastapäätä häntä ja teki tuontuostakin kädellään torjuvan liikkeen, ikäänkuin hän nopeasti olisi tahtonut työntää jotakin kauvas luotaan, ja toisteli alituisesti hiljaa itsekseen: »Ei, se ei ole hän! Oi ei, se ei ole hän. Enhän minä saata rakastaa kahta?! En, en saata!» Ja niin istui tyttö äänettömässä tuskassa ja epätoivossa ja hänen hiuksensa tuntuivat hiljaa harmaantuvan yhdessä harmaana hämärtyvän aamun kanssa. Ja nukkuva heräsi.
Hän pyysi anteeksi, että oli nukkunut ja jutteli sitte tasaiseen tapaansa yhtä toista, tytön toimeliaana ja äänetönnä liikkuessa edestakaisin aamukahvivalmistuksissa. Hiukkasen syötyään ja juotuaan läksi mies pois ja lupasi vielä kerran tulla käymään ennen lähtöään.
Hän tulikin vielä kerran takaisin ja kertoi laivastaan ja retkistään, varsinkin itäaasialaisissa satamissa. Sillä Eva Göttin isä oli monta vuotta kulkenut niillä vesillä, kunnes hänen isäntänsä kutsui hänet pois, huomattuaan, että kapteeni Gött aina toi hänelle kaksi kolmatta osaa rahdista ja pisti loput omaan taskuunsa. Eva Gött näytti hänelle kaikkinaisia esineitä, nuolia Formosasta, jumalankuvan, jonka ukko oli varastanut kiinalaisesta temppelistä, ja somia jaappanilaisia rasioita, joita kapteeni oli pannut kauppamiehet lahjoittamaan itselleen — ostaminen ja maksaminen ei nimittäin ollut milloinkaan ollut hänelle mieleen -—, sekä vanhoja, haaltuneita satamakuvia. Vieras katseli kaikkea ystävällisesti ja puheli nähdyn johdosta tytön kanssa; mutta tämä ajatteli kaiken aikaa: 'Kunhan hän vaan olisikin poissa!’ Sitte he jättivät toisensa hyvästi kuten kaksi ihmistä, jotka kerran kaksikymmentä vuotta sitte ovat olleet naapurinlapsia ja nyt huolellisesti koettavat salata, ettei heillä ole toisilleen mitään sanomista ja lupaavat kirjoittaa ja tietävät, ettei heillä ole mitään kirjoittamista. Mitäpä hän olisikaan ruvennut kirjevaihtoon vieraan miehen kanssa?
Kahdeksantena päivänä kulki Alberta taasen Elbeä alas. Tyttö seisoi sydän kylmänä ovensa edustalla ja ajatteli: 'Jumalan kiitos, että hän lähtee matkoihinsa’. Ja hän oli hänelle sekä katkera että suuttunut siitä, että hän oli tullut särkemään kuvaa, joka oli ollut hänen elämänsä kaunistus ja onni, niin että hän nyt oli näin köyhä ja tyhjä. Ja kuten naisten tapa on, kun rakkaus on poistunut leikistä, ei hänen mielessään ollut sijaa edes myötätunnon ajatukselle mies raukkaa kohtaan, jota elämä oli pidellyt niin kovin kourin.