ENSIMMÄINEN LUKU.
Monta on ihmistä, jotka astuvat elämäänsä nyreinä ja uneliaina He ovat kanssaihmisilleen rasitukseksi eivätkä elä mitään. Ken sellaisten elämästä kertoisi?
Monta on ihmistä, joilla lapsesta asti palaa silmissä ihmetys, jotka raikkaan nuoruutensa päivät hämärästi tuntevat, ikäänkuin tahtoisivat he elää ja tehdä jotain erinomaista, kunnollista, ja jotka sitte astuvatkin elämänsä taipaleelle mielessään kirkas uljas rohkeus. Sellaisten elämä ehkä olisi kertomisen arvoinen. Toki, ei siitäkään! Ei siitäkään suuria lähde. Sillä mihinkä käyttävät nuo terveet ja nuo voimakkaat elämänsä? He etsivät, tavoittelevat rahaa ja ulkonaista kunniaa tai muita semmoisia harhakuvia, etsivät ja rientävät ja kompastuvat, eivätkä saavuta, ja kompastuvat hautaansa. Suuri kiusa ja mielenharmi on heidän elämänsä kertominen; kertoja saa hiuksensa harmaiksi kertoessaan.
Tosiaankaan emme vaadi mitään yli-ihmisellistä. Me emme vaadi, että ihminen lähtisi elämäänsä ikäänkuin lähtisi hän etsimään kuninkaan kruunua. Mutta sitä vaadimme, että hänessä, kun hän tavoittelee harhakuviaan, elää toivo, ikäänkuin voisi hän lähimmällä niityllä aasilauman sijasta tavata edessään enkeliparven; sitä vaadimme että hänessä elää levoton odotus, ikäänkuin voisi lähimmässä tientaitteessa tammen alla tuolla seistä häntä odottamassa ijäisyys itse, pyhässä kädessään kaiken maailman tuhannet arvoitukset ja kysymykset, ja ikäänkuin voisi hän häneltä saada selityksen muutamiin näistä arvoituksista ja kysymyksistä. Sitä vaadimme. Sillä se kuuluu mielestämme kokonaiseen ihmiseen.
Ja nyt sieluni, vaivanalainen, rohkea, kerro eräästä, joka hänkin levottomana, toivorikkaana etsi, löytääksen Pyhää.
* * * * *
Siinä hämärissä viskausi myrsky vielä rajumpana meren ylle; raskaine, tiukeine käsivarsineen vitsoi se laajalti ja lavealti harmaata jylhää meren pintaa. Hamasta Islannista aina Skotlanin särmikkäille rannoille asti ja sieltä aina Norjaan vyöryivät harmaat kuohahtelevat aallot raskaina ja ärjyen ja loputtomasti pauhaten ja painausivat satojen penikulmien laajuudelta Holsteinin rantoja vastaan.
Tuolla lepäsi harmahkossa hämärässä lahden suussa jykeä punainen majakkalaiva. Se oli ankkurissa ja heittelehti raskaasti sinne tänne ja hypähytteli kirkasta loistoaan. Sen valo liiti levottomasti ja avaralle mustan hurjistuneen syvyyden ylitse. Mastoissa ja köysissä turjui ja vinkui tuuli.
Ja myrsky ja meri kohisi ja kuohui, ja vyöryi ohi majakkalaivan, ja kohisi ja vyöryi avaraan harmaaseen lahteen ja ahtautui kapeaan satamavirtaan kohden pientä kaupunkia, jonka nimi on Hilligenlei. Ja ikäänkuin riemuissaan siitä, että oli seljennyt merestä, tuosta raskaasta jurosta kumppanista, joka Islannissa asti oli riippunut sen kintereillä, viskausi myrsky vinhana ja vinkuvana ensimmäistä vastarintaa vastaan, joka osui sen tielle, pitkää matalaa olkikatoksista rakennusta vastaan, joka yleni ylhäällä rantavallilla, aivan satamavirran partaalla. Se rynkäsi katolle, ja hahmaisi kuin levitetyin käsin sen viittä savutorvea, vinkui ohi rakennuksen ja kiskoi ja turjutti sen viittä ovea ja sen ikkunoita.
Tämän rakennuksen äärimmäisessä huoneessa istui kookas tukeva kätilömuori Rieke Thomsen mukavassa nojatuolissaan. Hänellä oli jalat jalanlämmittimellä, kätensä olivat pujotetut pyyleän ruumiin ympärille, edessään pöydällä oli kahvipannu, siten istui hän rauhallisesti odotellen. Hän istui ja tähysteli alas Satamakadulle, tuontuostakin taivutti hän suurta päätään hiukan syrjään, ja katsahti pienen nelikulmaisen syrjäikkunan kautta, jonka hän varta vasten oli antanut laittaa itselleen, rantalahden tuolle puolen Freestedtiä kohden, näkyisikö sieltä mitään merkkiä. Opettajalla siellä, joka asui ylhäällä rantavallin harjalla, oli nimittäin jo vanhastaan velvollisuutena, kun joku nainen sattui kätilömuorin tarpeeseen Freestedtissä, panna merkiksi päivällä valkea vaate katolle, öisin kirkas valkea siihen koulusalin ikkunaan, joka antoi Hilligenleitä käsin.
Mutta tänä myrskyiltana katsahti eukko vaan vanhaa tottumaansa tuonne syrjään. Freestedt'istä käsin ei, sikäli kuin hänellä oli tietoja ollut tänä iltana odotettavissa mitään merkkiä. Suuremmilla odotuksilla katseli hän satamapäällikkö Laun asuntoa kohden, jonka vaimon hänen käsityksensä mukaan piti tänä yönä saada lapsi. Mutta satamapäällikön ovi pysyi sulettuna.
Silloin alkoi hän itsekseen säälitellä itseään, hän oli muka niin yksinäinen ja kaikkien hylkäämä ja unohtama ihminen, vaikkapa päivän mittaan oli käynyt häntä tervehtimässä ainakin seitsemän naista, kuusi vanhempaa muuten vaan pakinoillaan, ja eräs nuorempi antamassa ennustaa korteista, milloinka hän taas tulisi äidiksi. Kyllästyneenä yksinäisyyteen kumartui hän hiukan, nosti käteensä puukengän, joka hänellä oli jalan lämmittimen vieressä ja heitti sen lievässä kaaressa ovea vastaan.
Silloin tuli sisään vanha Hule Beiderwand, joka asui viereisessä huoneessa, ja joka nyt vielä seitsenkymmenvuotiaana astui yhtä suorana kuin muinoin nuorempana, kun hän palveli ratsastavana poliisina Gottorpin ja Kielin välillä. Hän pysyi niin suorana, ei ainoastaan siksi että hänellä oli niin uljas ruumiinrakennus, vaan vielä enemmän siksi, että hänessä paloi semmoinen sisäinen ihana valaistus.
Hilligenlei lahden ympärillä nähkääs, tuon jykeän rantavallin juurella ja suojassa kohoo paljon pieniä rakennuksia, joissa asuu matalikkotyöntekiöitä, kalastajia ja pikkuviljelijöitä. Kaukana kirkosta, asuen pimeissä mataloissa majoissaan ja suuressa yksinäisyydessä hautoivat nämä jo ammoisista ajoista mielessään omituista uskoa. He kutsuivat itseään hilligenleiläisiksi ja elivät siinä toivossa, että tuo pienoinen kaupunki Hilligenlei, ja seutu lahden ympärillä todella joskus tulisi Hilligenleiksi, "pyhäksi maaksi". [Hilligenlei on murremuodostus sanasta heilig-land ja merkitsee pyhä maa. Suom. muist.] He odottavat jumalan valtakuntaa tämän lahden ympärille. Ja tämän uskon johtaja, ja samalla sen viimeisiä edustajia — usko oli nimittäin häviämässään — oli Hule Beiderwand.
Elämänsä mittaan oli hän valvonut monta, monta yötä sairasvuoteitten ääressä, ja oli siitä saanut tavan seisoilla ikkunan ääressä ja tähystellä ulos yöhön. Hän astui nytkin hitaaseen jäykkään tapaansa pienen ikkunan ääreen, joka antoi ulos lahdelle, jäi siinä ajatuksissaan katsomaan ulos pimeään ja kuunteli myrskyn laulua.
"Onpas tämä kurjaa", sanoi Rieke, "että minun pitää istua tässä tällaisena. Tämmöinen vanha yksinäinen vaimoraukka. Ja jos sitte joskus tulee joku, seisoo hän kuin pölkky, eikä virka sanaakaan."
"Tuolla näkyy valkea!" sanoi ukko.
"Mitä?" tokaisi eukko ja liikahtihe tuolillaan ja katsahti ulos. Aivan tyvenenä ja selkeänä tuikki siellä kaukana kirkas valo.
"Freestedt'issä!! Tiedätkö sinä mitään, Hule?"
"Luulen hieman tietäväni!" vastasi ukko. "Pari viikkoa sitte kävi Liese
Dusenschön täällä… tuossa hämärissä."
Rieke Thomsen oli laskenut molemmat kätensä polvilleen ja katseli nyt suurine pyöreine silmineen ylös pitkää Hule Beiderwand'ia kohden. "Liese Dusenschönkö? Stiena Dusenschönin tytärkö, hänen joka asuu tässä vierellämme pitkässä rakennuksessa? Hän joka palvelee Reimers'illä Freestedt'issä?"
"Ellet tiedä ketään muuta Freestedtissä, jonka vuoksi valkea tuolla olisi sytytetty, niin siinä tapauksessa on se Liese Dusenschön. Hän kysyi äitiään, mutta tämä ei ollut kotona. Silloin kysyi hän sinua, mutta sinäkin olit poissa. Sitte lähti hän takaisin taas. Nyt kun näen tuon valkean, luulen minä, että hänellä oli jotain vaikeata sanottavana."
"No niin!…" sanoi Rieke ja ponnisti käsillään tuolinnojaa vastaan ja aikoi nousta ylös, "siispä täytyy minun tässä ilmassa Freestedtiin."
Mutta hän ei noussutkaan vielä, ja samassa tempasi tuuli ulko-oven auki ja heitti sen kovasti seinää vastaan. Kohta sen jälkeen seisoi voimakaskasvuinen tukeva Liese Dusenschön kynnyksellä. Hänen punertavanvaaleat hiuksensa riippuivat märkinä hänen kasvoillaan, hänen kalpeat kasvonsa olivat kuoleman väsyneet, ja hänen kuopille painuneissa silmissään kuvasti säikähdys ja kammo.
"Isäntä on ajanut minun pois… ja äitini ei ole kotona."
Rieke Thomsen kompuroi ylös tuolistaan ja otti häntä vyötäisiltä ja talutti kolme porrasta ylös kammariin ja laski hänet vuoteelle.
"Eipä… kaikkea vielä!" puheli hän ja oikaisihe työläästi. "En ikinä eläissäni ole säikähtänyt noin pahasti."
"Rieke… kymmenet kerrat olen uupunut tielle… olen köyristynyt kuin mato. Koetin tarttua siihen… mutta en saanut." Hän hengähti syvään. "Oi, nyt on helpompi olla jo!… Mutta eikö äiti jo tule?"
"Tulee, tulee hän… kuulehan… ovi käy. Katsos, tuossa hän on jo."
Stiena Dusenschön tuli puvussa, joka hänellä aina oli, kun hän kävi vieraisilla. Päässään oli hänellä hallistunut musta kirkkomyssy ja olalleen oli hän kääräissyt vanhanaikuisen mustan päällyshuivin jossa oli helmiripsuja koristeina, ja jonka hän oli saanut lahjaksi pastorin rouvalta. Ja pitkät, alas rinnoille riippuvat myssyrihmat heilahtelivat ja helmiripsut olivat levottomassa liikkeessä, yhtämittaa tarttui hän käsillään päähänsä. "Minun lapseni, lapseni!" puheli hän. "Miksi olet tehnyt minulle tämän!"
"Vaiti nyt siinä!" sanoi Rieke Thomsen. "Äläkä ole olevinasi. Kaikella muotoa, älä ole olevinasi! Vai olitko itse sen parempi kun olit nuori? Miksi hän sen on tehnyt? Hän on ehkä kuunnellut jonkun laverteluja tai on oma luonto vaatinut, jompikumpi."
Stiena Dusenschön oli istuutunut vuoteen reunalle, ja koetti saada henkeään edes. "Lapseni, minun lapseni!… Kuka on isä? Sanohan toki vanhalle äidillesi… kuka on isä!"
"Älä kysele", sanoi Rieke. "Vaan mene ja käy hakemassa tänne pikku
Tiene Rauh auttamaan meitä, ja keittämään meille pannu kahvia.
Puol'yötä tässä ainakin on menevä."
Stiena oli vähän loukkaantuvinaan, livahti sentään alas vuoteen reunalta, juoksi ulos ja palasi takasin mukanaan pikku Rauh, yksi noita Rauh'eji, joilla kaikilla on niin kiharat keltaiset hiukset, ja jotka kaikki ovat semmoisia tuulihattuja. Ja livahti kohta taas takaisin tyttärensä vuoteen reunalle. Tämä makasi ja tuijotti kasvot puristuneina ylös lakea kohden, ja voihki raskaasti.
"Oi lapseni! Onko se joku rikas talonpojan poika?… Vai joku vieras herra? Oi… onko se aatelismies?"
"Aatelismies!!" matki Rieke ja ravisti pyöreätä suurta päätään. "Tyytyväinen saat olla, jos se on joku kunnon renki, joka tunnustaa omakseen äidin ja lapsen. Tulehan, niin juomme tässä ratoksemme kupin kahvia… tämmöistä et liene uneksinutkaan, vai… että jo tänään tulisit iso-äidiksi?… No istuhan…"
Mutta juuri kun Tiene Rauh kohotti pannua kaataakseen kahvia kuppeihin, kirkahti Liese Dusenschön kammarissa. Pieni Rauh pudotti pannun kolahtaen pöytään ja oli juosta pakoon. "Oi Jumala!" huudahti hän, "Minä menen äitini luokse." Mutta Rieke otti häntä niskasta. "Tähän pöydän ääreen jäät sinä", sanoi hän, "etkä liikahda paikaltasikaan. Tule, Stiena". Ja he menivät kammariin, auttamaan vaikeroivaa naista siellä.
Pikku Rauh istui pöydän ääressä, kyyryssä, ikäänkuin olisi hän sidottu siihen. Joka kerta kun Liese Dusenschön kirkahti, tarttui hän molemmin käsin käheriin hiuksiinsa. Kun hän huusi matalammin, tukki hän korvansa. Mutta kun kammarissa kuului rauhallisemmalta, kurotti hän varovasti kaulaansa ja nauroi. Siten oli hän pari tuntia, kunnes kammarista alkoi kuulua matalaa, ikäänkuin kaukaista itkua. Silloin heittäytyi hän pöytää vastaan ja purskahti haikeaan itkuun.
"No, nyt on pahin ohitse!" sanoi Rieke ja palasi tupaan. "Tule, niin juomme kahvia." Hän istua jysähti avaraan nojatuoliinsa ja katsahti Tiene Rauhiin. "Kuulehan!" sanoi hän, "sinä menet istumaan nyt tuonne ylös portaille, tuonne oven eteen, ja kuuntelet tarkkaan, nukkuuko Liese tai pyytääkö hän mitään, tai muuta semmoista, etkä liikahda paikaltasi… No, tulehan nyt Stiena! Istu alas ja ole rauhassa."
"Kukahan vaan mahtanee olla isä?" sanoi Stina ja hymyili autuaasti ja kääntelehti tuolillaan ikäänkuin sykähtelisi jäsenissään hidas juhlallinen valssi. "Varmaankin joku talokkaan poika. Varmaan. Tai jotain vielä enempää. Onni tokiinsa että se on poika! Kuinka onnellinen olen siitä! Me Dusenschönit olemme aina olleet tyttöjä, jo sata vuotta sitte. Mutta nyt se on poika."
"No kertoisit nyt", sanoi Rieke Thomsen, ja kaasi hänen kuppinsa täyteen, "mitenkä teidän Dusenschönien laita oikein on. Mutta älä laskettele liikoja, en ilkeä enää näin vanhoina päivinäni kuunnella loruja. Juohan nyt."
Stiena joi, laski kupin taas kädestään ja huojutteli hetken yläruumistaan hymyillen onnellisesti ja mietiskeliäästi, ikäänkuin kuuntelisi hän jotain juhlallista soittoa, joka aina soi hänessä; myssyn nauhat heilahtelivat hiljaa ja helmiripsut häilyivät edestakaisin. "Oh", sanoi hän, "sitäkin tarinaa!… Näes… sata vuotta tai enemmänkin sitte… silloin se alkoi, silloin oli minun isoäitini isä pormestarina täällä Hilligenleissä ja hänen nimensä oli von Dusenschön. Hän eli kuuden tyttärensä kanssa ihan yksinäistä elämää, ei sallinut, että nuoret miehet kaupungista tulivat hänen tytärtensä luokse, vaan toivoi jokaiselle heistä jotakin aatelismiestä tai upseeria, he olivat kaikki nimittäin hyvin kauniita. Hän katseli tyvenesti vaan, kuinka he vanhenivat ja vanhenivat, kuinka molemmat vanhimmat jo alkoivat lakastua; hän oli kovaluontoinen mies eikä välittänyt siitä, että kaikki luonnossa vaatii oikeutensa.
"Silloin sai hän eräänä kauniina päivänä kuulla, että kuninkaan poika aikoi matkustaa Hilligenlein kautta, vieläpä tuntematonna ja yhden ainoan seuralaisen saattamana, ja että hän aikoi olla yötä hänen, pormestarin, luona. Silloin kertoi hän siitä tyttärilleen."
Pieni uninen Tiene Rauh kurotti kaulaansa nähdäkseen äidin ja lapsen. Siinä tuli hän koskeneeksi oveen, niin että se narahti lyhyeen ja kovasti. Rieke Thomsen katsahti ylös ja kysyi: "Haluaako Liese mitään?"
"Ei", sanoi pikku Rauh. "Hän on punainen kuin omena puussa."
"Me tulemme kohta", sanoi Stiena ja nyökäytti ystävällisesti päätään ovea kohden. "Annahan vielä kuppi, Rieke."
"No, juo nyt, Stiena, ja jatka tarinaasi."
"Kun pormestarin kolme vanhinta tytärtä sinä iltana menivät levolle, sanoi vanhin, että tuo vierailu oli talolle suureksi kunniaksi, toinen sanoi että pitää peittää pöytä silkkipäällyksellä, ja kolmas, että hän aikoi pukeutua sinisilkkiseen pukuunsa.
"Kolme nuorempaa taas mietiskelivät: mitähän se on se rakkaus. Sitähän he kyllä mietiskelivät muutkin illat, mutta tänä iltana erittäin. Vanhin kampasi hiuksiaan ja kurotteli täyteläistä vartaloaan peiliä kohden ja ajatteli: kahdenkymmenen kahdeksan vanha hän on, ja komea mies. Kuinka tuhmaa, että kuninkaan poika voi kosia vain kuninkaantytärtä. Toinen istui väljässä valkeassa paidassaan vuoteensa reunalla, ja taivutti päätään niin syvälle, että hän voi nähdä koko kauniin vartalonsa, kaulasta aina alas polviin asti ja ajatteli, olisiko hän kymmenen vuoden perästä samallainen kuin hänen vanhin siskonsa, yhtä kurttuinen ja teeskennelty ja pikkumainen, ja värähti kauhusta eikä tietänyt mitä ajatella maailmasta ja laskeusi nukkumaan ja nukkui.
"Mutta kolmas, hän joka oli nuorin kaikista, hän oli Suse Dusenschön, kahdenkymmenen yhden vuoden vanha. Hän makasi pitkänään selällään, molemmat kädet pujotettuina runsaihin tummanvaaleisiin hiuksiin ja oli kovassa hädässä. Hän oli tänä kesänä tuon tuostakin pistäynyt vanhan pastorin rouvan luona, joka asui kirkkotarhan vierellä ja oli loikoillut tämän pojan, erään ylioppilaan rinnalla puutarhan ruohikolla pähkinäpuun alla. Ja tämä oli viheltänyt niinkuin peippo, ja oli kertonut hänelle, kuinka pähkinäpuu kukoistaa ja viettää häitään, ja oli suudellut häntä ja oli matkustanut pois. Siitä päivästä taisteli hän sydämessään hiljaista kiivasta taistelua Jumalaa ja ihmisiä vastaan, ja ajatteli katkeralla vimmalla: Pyhä kolminaisuus ja ihmiset kaikki tekevät hirveätä vääryyttä minulle! Tänä iltana varsinkin oli tuskansa suuri, sillä hänen isänsä oli salaa sanonut hänelle: 'Minä soisin, että prinssi aivan erikoisella mielihyvällä on muisteleva huonettamme, jotta minä hänen avullaan pääsisin pääkaupunkiin ja korkeampaan virkaan. Nyt tiedän minä, että hän kernaasti näkee lähellään kauniita älykkäitä naisia. Sinä olet älykkäin ja kauniin; sinun pitää huomenna istua hänen rinnallaan.' Siksipä lepäsi hän nyt pitkänään vuoteellaan ja päätti: 'Jos hän tahtoo, sanoo hän minulle kaiken, mitä minä en tiedä, ja minkä minä mielelläni tahtoisin tietää'."
Pikku Rauh kurotti kaulaansa nähdäkseen äidin ja lapsen. Siinä tuli hän koskettaneeksi oveen, se narahti lyhyesti ja kovaan. Rieke Thomsen katsahti ylös ja kysyi: "Haluaako Liese mitään?"
"Ei", vastasi pieni Rauh. "Mutta hän on valkea kuin kalkki seinällä."
"Me tulemme kohta", sanoi Stiena Dusenschön ja nyökäytti hertaisesti päätään kammaria kohden, "kerron vaan pikaan tarinani loppuun. Annahan vielä kuppi, Rieke."
Rieke Thomson kaasi kahvia. Hule Beiderward astui taaskin sisään ja meni tapansa mukaan seisomaan ikkunan ääreen eikä virkannut sanaakaan.
"Juo nyt ja jatka kertomustasi!"
"Seuraavana päivänä saapui prinssi ja istui illalla Suse Dusenschönin rinnalla ja oli hieno ja kohtelias. Joka kerta kun Suse nauroi hänen puheilleen, kumartui hän ja loi silmänsä syvänvakavasti häneen; joka kerta kun Duse tuli vakavaksi ja hiljaiseksi, nauroi hän ja tarjosi viiniä. Kun noustiin pöydästä, otti hän häntä kädestä ja kuiskasi hänelle jotakin. Sisaret luulivat, että hän lausui jonkun kohteliaisuuden, hän olikin sanonut vakavan, painavan sanan.
"Kun sitte kaikki talossa olivat menneet levolle, hiipi Suse salaa huonesta ja meni alas. Seuraavana aamuna tapasi vanhin sisar hänet lehtimajassa istumassa, kädet lujasti puristettuina sylissään ja tuijottaen eteensä maahan. Prinssi matkusti pois.
"Hän odotteli kai, että tulisi kirje tai joku sanakin, mutta mitään ei kuulunut. Silloin kehoitti hän molempia nuorempia siskojaan, että he nousisivat vastarintaan isäänsä vastaan, ja menisivät yksinkertaisiin porvarillisiin naimisiin. Sitte matkusti hän salaa Hampuriin ja asettui asumaan erääseen vaatimattomaan perheeseen, sai niukan toimeentulon neulomisesta ja synnytti tyttären. Kahdeksan yhdeksän vuotta eli hän sitte vielä samassa perheessä; toiset sanovat: hiljaa ja itsekseen ja onnellisena pikku tytöstään; toiset taas, että toisinaan kävi häntä tervehtimässä upseereita. Sitte kuoli hän, nuorena vielä.
"Hänen kymmenvuotias tyttärensä lähetettiin silloin ensin Hilligenleihin. Mutta siellä oli pormestari Dusenschön jo kuollut. Silloin lähetettiin lapsi noiden viiden siskon luo; nämä olivat asettuneet erääseen aateliseen luostariin Itäholsteinissa, nypläilivät pitsejä, olivat kovasti kauhuissaan sisarensa lapsesta etsivät lohdutusta papin luona ja lähettivät lapsen takaisin Hilligenleihin. Täällä kasvoi tämä yksinkertaisten ihmisten luona ja tuli hyvin omituiseksi luonteeltaan. Toisinaan oli hän kovin ylpeä ja itseensä sulkeunut, mutta samassa saattoi hän muuttua huiman vallattomaksi ja kevytmieliseksi. Kun hän oli kahdenkymmenen, oli hän ennättänyt yhtä pitkälle kuin äitinsä. Hänen tyttärensä sai taaskin aviottoman lapsen. Se oli minun äitini; enkä minäkään ole joutunut naimisiin."
Pieni uninen Rauh liikahti, kun kertomus oli loppunut. Samassa narahti ovi pikaisesti ja kireään. Rieke Thomsen kääntyi raskaasti tuolillaan: "Haluaako Liese mitään?"
"Ei", vastasi pieni Rauh, "hän lepää ihan hiljaa ja on keltainen kuin vaha."
Silloin tuki Rieke Thomsen molemmat kätensä avaran tuolinsa nojaa vastaan ja ponnistausi verkalleen seisomaan ja lähti varovaisesti kapuamaan ylös kammariin, tukien kättään ovenpielusta vastaan. Stiena Dusenschön jäi istumaan pöydän ääreen ja huojutti hiljaa päätään edestakaisin ja hymyili suloisesti ja kuunteli juhlallista soittoa itsessään, helmiripsut heläjöivät hiljaa ja myssynnauhat heiluilivat verkkaan ja kauniisti. Siten istui hän ja näki ihmeitä mielessään ja ajatteli: "Aatelismies hän on. Aivan varmaan joku aatelismies!" Hule Beiderward seisoi ikkunan ääressä ja tuijotti ulos yöhön ja myrskyyn.
Hetken perästä palasi Rieke Thomsen takaisin portaita, lapsi sylissään, istuutui syvään hengähtäen taaskin pöydän ääreen, heittäysi raskaasti isoon tuoliinsa ja sanoi takertuneella äänellä: "Liese Dusenschön on kuollut."
Silloin kirkahti Stiena Dusenschön kimeästi ja huusi Jumalaa ja kaikkia ihmisiä avukseen. Pieni Rauh syöksyi ääntä laskematta ulos tuvasta.
Hule Beiderwand oli lähtenyt ikkunan äärestä ja mennyt kammariin. Kun hän hetken perästä jäykkine säärineen tulla kompuroi alas portaita, lausui hän päätään ravistellen: "Kurjaa tämä on."
Rieke Thomsen työnsi kahvikupin tylysti luotaan. "Vaiti siinä", sanoi hän. "En ilkeä kuulla sanaakaan nyt."
Mutta ukko pysyi asiassaan. "Mitä kaikkea on tässäkin rikottu", sanoi hän; "kuninkaanpoika ja pormestari Dusenschön ja kaikki, jotka ovat rikkoneet hänen sukuaan vastaan ja isäntä, joka ajoi hänet talostaan, ja te molemmat, jotka ette tarkemmin hoitaneet häntä. Tämän kaupungin nimi on Hilligenlei, tahtoo sanoa pyhä maa, mutta eläissäni en vielä ole tavannut täällä ihmistä, joka olisi synnistä ja viasta vapaa."
Rieke Thomsen iski kämmenellään pöytään ja sanoi pakahtuneella äänellä: "Tuota en ilkeä kuulla. Meidän Herramme Jesus Kristus on lunastanut meidät verellään; siten on minulle opetettu ja siihen minä uskon."
"Älä nyt loruja laske!" sanoi ukko. "Onko koko Hilligenlein kaupungissa ja rantavallin varteella yhtään ainoata lunastettua sielua, yhtään ainoata pyhää? Kuinka paljon on vetelyksiä ja kevytmielisiä, kuinka paljon tyhmyreitä tässä piskuisessa kaupungissa! Mutta sen sanon teille: vielä on ilmestyvä uljas uskalias mies, hän on astuva esiin kuin tuomari Israelissa, ja on kulkeva kuin puhdistava tuli läpi maan, niin että se on tuleva pyhäksi niinkuin sen nimi."
Samassa pujahti pikku Tiene Rauh sisään, ja heitti pöydälle erään postikortin: "Tämän on kirjeenkantaja jättänyt meille, kun sinä et ollut kotona, Stiena", sanoi hän, ja livahti samassa pois taas.
Stiena Dusenschön otti kortin, pyyhki kyynelet silmistään ja luki osoitteen: "Stiena Dusenschön, Hilligenlei", ja käänsi kirjepuolen esiin kortista, siellä oli paljaita kirjavia kukkia ja alla pienellä vapaalla tilalla sanat: "Etpäs osaa aavistaakaan." Se oli semmoinen joutava tyhjänpäiväinen sananparsi siihen aikaan. "Oi", sanoi hän, ja pyyhki kyyneliään, "katsos vaan! Se on häneltä! Kuinka kaunis kortti! En osaa aavista! Mitä en osaa aavistaa?… Että hän on upporikas mies! Ei… en osaakkaan. Rieke! Hän on aatelismies. Hän tulee, ajaa vaunuissa ja noutaa lapsen ja minä lähden mukana."
Rieke Thomsen otti kortin ja tarkasteli sitä ja sanoi: "Se on kaunis kortti ja käsiala on hyvää… Mutta parasta olisi, Stiena, jos hänen nimensä olisi tuossa alla."
"On aivan yhdentekevää", tuumi ukko, "kuka ja mitä hänen isänsä on, siitä vaan on kysymys, tuleeko hän auttamaan siinä, että tämä maa tulee pyhemmäksi, tämä Hilligenlei. Siitä vaan."
"Ah!" sanoi Rieke ärtyisästi. "Älä siitä nyt aina! Minä sanon, jos hänen isänsä kirjoittaa tuollaisia postikortteja ja hänen äitinsä on Dusenschön, niin tulee hänestä jotain ja sillä hyvä! Voimmehan tiedustella korteistakin, Stiena. Herran nimeen, Stiena! Mitä kaikkea saakaan ihminen kokea!… Ne ovat tuolla ylipöydällä."
"Oo jaa!" sanoi Stiena ja nousi vilkkaasti ylös, myssyn nauhat heilahtelivat ja helmiripsut laineilivat. "Kysyhän vaan korteista; Herran tähden, mitä mahtanevatkaan ne sanoa!…"
* * * * *
Seuraavana aamuna istui Rieke Thomsen taaskin avarassa nojatuolissaan jalat lämmittimellä, joka kärysi hiukan, katseli tiukkaan satamapäällikkö Laun asuntoa kohden, ja odotti, että nyt vihdoinkin tulisi sieltä kutsu. Ja istui ja odotteli neljä päivää ja näki joka päivä luonaan parisenkymmentä vierasta, vanhoja ja nuorempia naisia, jotka kaikki joivat kahvia hänen luonaan, ja valitteli heille yksinäisyyttään, ja rupesi jo kantamaan salaista kaunaa koko lasta kohtaan. Viidennen päivän aamulla, kun hän juuri oli ennättänyt taaskin istuutua valtaistuimelleen, tuli satamapäällikkö Lau tien poikki, kiskasi jykeällä kourallaan erään ikkunan auki, niin että haka lensi irralleen, ja sanoi rattoisaan tyveneen tapaansa: "Viime yönä tuli poika."
Rieke oikaisihe suoraksi kuin tikku, loi tuikeasti pyöreät silmänsä häneen ja sanoi: "Miksei minua noudettu?"
"Niin tuota…" arveli Lau, "poika tuumi ett'ei ollut tarpeen, hän tulisi omin neuvoin toimeen. Ja tässä", lisäsi hän, "ovat sinun viisitoista groscheniasi." Ja hän laski kätilöpalkkion ikkunalaudalle.
"Siitä pojasta ei tule mitään maailmassa" sanoi Rieke, "sen sanon sinulle, jonninjoutava hänestä tulee".
Kookas satamapäällikkö naurahti vaaleaan partaansa ja lähti.
Silloin muisti Rieke Thomsen että Stiena Dusenschönin viisitoista groschenia vielä olivat maksamatta ja odotti, kunnes Stiena kerran taas pistäyisi kahville hänen luokseen, ja sanoi: "Kuulehan… ne viisitoista groschenia."
Stiena Dusenschön kääntyi hiukan, ja teki tämän liikkeensä näköjään ikäänkuin jonkun ihmeenihanan, juhlallisen sävelen mukaan ja sanoi happamen makeasti: "Minähän kerroin sinulle niin kauniin tarinan, sill'aikaa kun Liese kuoli: rahoja et saa… Katsos, minä olen teettänyt itselleni uudet ripsut ja ostanut parin uusia myssynnauhoja."
Silloin joutui pikku Dusenschönkin Rieke Thomsenin epäsuosioon, vaikka kortit olivatkin ennustaneet hänelle paljon hyvää, nimittäin rahaa ja kunniaa. Nyt sanoi hän kaikille, jotka tulivat hänen luokseen: ei siitä pojasta mitään tule.
Ja lapset, pikku Dusenschön ja pikku Lau kasvoivat suuremmiksi ja tulivat hyviksi ystäviksi.
Ja kun he telmivät ja melusivat Satamakadulla, sydämistyi Rieke Thomsen avaralla tuolillaan ja tapahtuipa toisinaan, että hän hyökkäsi ylös, aukasi ikkunan ja toraili pikku Laulle: "Tyhjänpäiväinen vintiö sinäkin!" ja pikku Tjark Dusenschönille sanoi hän: "Sinäkin mukamas… et ole edes kätilömaksuasi suorittanut!"
Mitähän mahtoivat kaksi pientä poikaa semmoiselle? Mitä apua siitä, että satamapäällikkö venheeltään ja rantatokeelta käsin tyveneen leveästi nauraen huusi pojalleen: "No, poikaseni, älä tuosta ole milläsikään!" Mitä siitä, että Stiena Dusenschön ilmestyi ovelleen, myssynnauhat heilahdellen ja makealla äänellä kutsui: "Tja… ark! Minun oma Tja… ark'ini! Mun oma poikani! Tule kohta isoäidin luo?"
Nyt asui satamapäällikön asunnon vieressä ja viistoon vastapäätä tuota pitkää rakennusta eräs seppä. Tämän nimi oli Johann Friedrich Buhmann, koko Hilligenlei kutsui häntä sentään lyhyesti vaan Jan Friechiksi. Tämä oli roteva, pitkä mies, hiukset sekaiset ja kampaamattomat, kasvot mustevat, silmävalkuaiset ja hampaat ainoastaan vilkahtelivat keltaisina niistä. Hänen pitkä laiha vartalonsa näytti siltä kuin se joka hetki olisi ollut menemäisillään hajalle, mutta leveä, jäykkä, mustantumma nahkaesiliina, joka alinomaan kopahteli, milloin sieltä, milloin täältä, piti sitä koossa. Niinpä näyttikin hän edestäpäin katsottuna vielä jotakuinkin mukiin menevältä. Mutta takaapäin oli jo arveluttavampaa. Esiliina ei ulettunut siellä enää yhteen, ja niinpä oli hän siltä taholta ikäänkuin ilman siipisuojusta eikä siellä ollut nähtävänä muuta kuin runsaasti vanhaa kulunutta housuvaatetta ja ohut kuiva nahkarimsu, joka riippui alas esiliinasta. Kaikkihan tietävät miltä näyttää vanha elefantti takaapäin. Kaikki pikkulapset Satamakadulla pelkäsivät häntä, koska hän usein, kun he menivät ohitse, kumaraharteisena ja kamalasti mörähdellen rämpi esiin pajastaan ja kurotti karkeaa mustaa kättään heitä kohti. Itse asiassa ei hän ollut lainkaan paha, oli vaan hupsu, eritoten hupsu juuri lapsiin. Ja laiska.
Tämä nyt eräänä päivänä, kun lapset jo olivat noin kuuden vuoden, sai viekotelluksi heidät pajaansa, ja rupesi heidän ystäväkseen ja suojelijakseen tuota tukevaa eukkoa vastaan. Monet hetket istuivat he hänen luonaan, kesäisin ulkona penkillä seinän vierustalla, talvella alasimella ja ahjon partaalla, joka usein oli kylmä.
Eräänä päivänä toi Tjark Dusenschön mukanaan sen postikortin, jonka hänen isoäitinsä oli saanut hänen syntymäpäivänään. Se nyt antoi aihetta syvämielisiin neuvotteluihin. Tuntikausia kynti tuo järeä seppä järeine sormineen sekaisia hiuksiaan ja puhella murahteli itsekseen ja piti korttia päivänvaloa ja aurinkoa vastaan, ja koetti etsiä siinä jotain salakirjoitusta tai salamerkkejä, ja katsahti sitte yht'äkkiä kirjoituksesta ylös ja alkoi hurjilla noenreunustamilla silmillään tutkivasti tarkastella Tjark Dusenschönin kasvoja, keksiäkseen niissä jotakin yhtäläisyyttä jonkun ylhäisen miehen kanssa Hilligenleissä tai lähiseuduilla; ravisti päätään taas ja mumisi: "Et osaa aavistaakkaan… et osaa…" Pieni Tjark Dusenschön istui häntä vastapäätä ja katsoi suurine kirkkaine silmineen häneen ja lopuksi koski tuon suuren rotevan sepän syvä mietiskely niin hänen sydämeensä, että hän rupesi itkemään. Silloin sai hän pikku Lau'lta torat ja selkäsaunan. Tjark Dusenschönistä koitui poika, jolla oli vahva puolensa itkemisessä, ja pikku Lausta semmoinen, jolla oli luja nyrkki.
Hule Beiderwand taas, hän, joka oli ollut ratsastavana poliisina Gottorpin ja Kielin välillä, hän seisoili tuon pitkän rakennuksen ikkunassa ja katseli kumpaakin poikaa, ja huomasi pian, ettei Tjark Dusenschön ollut oikeaa maata. Oli vetelys. Silloin kiinnitti hän toivonsa joksikin aikaa Pe Ontjes Lau'hun. Tämä oli roteva, karskiryhtinen poika, olossaan ja menossaan tyven ja varma, ja osoitti käskijän taipumuksia. Mutta sitte kuuli hän kerran Mars Wiebersiltä, satamakoulun opettajalta, että oli tuiki mahdotonta päntätä Lau'n päähän kertomataulua. Silloin raukesi Hule Beiderwandilta sekin toivo. Täytyi olla tietojen alkeet selvinä sillä miehellä jonka piti nostaa kokonainen maa velttoudesta, vääryydestä ja kaikellaisesta muusta puutteellisuudesta terveyteen, niin, vieläpä pyhyyteen.
Niinpä kääntyi ukko ikkunasta pois ja meni veljensä vuoteen ääreen, veljensä, jonka hän viisikymmentä vuotta sitten, kun hän vielä oli nuorena isäntänä Hindorffissa, oli ottanut kuolevilta vanhemmiltaan hoitaakseen. Tämä oli nuoruudestaan asti ollut rampa ja oli nyt jo kolmekymmentä vuotta ollut vuoteen omana. Hän istuutui hänen vuoteensa ääreen ja rupesi lukemaan hänelle raamatusta ja virsikirjasta ja Lutherin kirjoista. Eikä heittänyt toivoaan. Hän odotti että ehkä piakkoin muuttaisi tähän pitkään rakennukseen joku nuori aviopari, tai että mahdollisesti tuolta tuoltapuolen, Freestedt'in kouluhuoneesta, missä nyt asui vanha yksinäinen aviopari, alkaisi taimia uusi elämä ja joskus taas vilkkuisi tuo tuttu valkea lahden yli. Hän kuvitteli nimittäin että tuolla yläällä vapaalla rantavallilla, meren kasvojen edessä, meren, joka milloin on valoisa kuin aurinko, milloin kolkko ja synkkä kuin kammotus itse, että siellä piti sen lapsen syntyä, jota hän odotti.