TOINEN LUKU.
Ja katsoppas: kun opettaja Freestedtissä, siellä ylhäällä vallilla, oli kuollut, tuli hänen sijaansa uusi opettaja. Tämän nimi oli Wilhelm Boje.
Tämä ei ollut ikinä vielä koskenut naiseen, paitsi kerta, kun hän, kuin huomaamattaan, oli koskettanut erään ystävänsä sisaren kättä, ainoastaan tietääkseen, miten tuntuu naisen ruumis käteen. Mutta silloin oli hän ollut vielä kovin nuori, nyt oli hän kahdenkymmenenneljän vanha.
Hän oli jo edeltäkäsin ilolla ajatellut aikaa, jolloin hän olisi ensimmäisessä virassaan. Hän oli kuvitellut perin mukavaksi, kun hän joka päivä koulutyön jälkeen — ja tehtyään kävelymatkan rantavallille saisi istua lukeskelemaan niitä ihania kirjoja, jotka hän seminaariaikoinaan suurella vaivalla oli saanut kootuksi itselleen. Tarina Odysseyksesta, tuo kamalan ihana kappale kuningas Macbethista ja professori Faustista, ja kertomus Robinsonista ja muutamat muut, olivat hänestä kuin kirkkaita maljoja, joihin kun katsoo, niin näkee kuin koko elämän läikkyvän ja leikkivän.
Mutta hän ei ollut vielä ollut neljääkään viikkoa tyhjässä hiljaisessa asunnossaan, kun tuli maaliskuu. Ja hän rakastui.
Ei hän tiennyt, miten hänen kävi. Oli vaan niin haikea ihana aika.
Hän seisoi hetken pienen kirjapöytänsä ääressä, ja otti käteensä jonkun kirjan; mutta ajatukset livahtivat kohta jonnekin muualle. Hän oli kyllä lukevinaan vielä, mutta ajatukset olivat jo poissa; ja yht'äkkiä tulvi häneen niin suuri ilo, että hän laski kirjan kädestään, otti molemmin käsin vaaleaan tukkaansa ja kirkahti paljaasta riemusta. Niin autuaaksi tuli hän ajatellessaan häntä. Niin rakasti hän häntä jo, vaikkei hän vielä ollut ikinä nähnytkään häntä.
Usein meni hän avarampaan etuhuoneeseen, joka vielä seisoi tyhjänä, ja koetti kuvitella, miltä näyttäisi, kun hän olisi täällä asumassa hänen kanssaan. Tuossa porstuaseinällä seisoisi sohva; siinä istuisi hän iltaisin hänen kanssaan ja hyväilisi ja suutelisi häntä… Sitte meni hän välikölle, kosketti kädellään vaatekaappiin ja sanoi itsekseen: "Tuolla on hänen sunnuntaipukunsa riippuva…" Meni kyökkiin sitte ja asettui seisomaan lieden ääreen, vähän syrjempään, ett'ei hän olisi tiellä, mutta hän kuuli kuitenkin, kuinka hän torui ja sanoi, ett'ei hän kärsi, että joku seisoo ja katselee kun hän keittää… Hän meni puutarhaan, ja huusi ja kutsui häntä, mutta hän pysyi hiljaa. Silloin alkoi hän etsiä häntä, ja kas, tuolla hän lymyilikin karviaismarjapensaan varjossa. Hän torui häntä että hän söi tuommoisia raakiloita, hän kielsi kyllä, ja väitti ettei hän ollut syönyt mitään, mutta kuoret, jotka olivat maassa, ilmaisivat hänet. "Eipäs", sanoi hän, "mikä lapsi sinä vielä olet! Mikä armas ihana ihmeellinen lapsi!…" Illalla ennenkuin hän meni nukkumaan, meni hän keskihuoneeseen, joka sekin seisoi vielä ihan tyhjänä; mutta rakastuneessa kaihomielessään näki hän vuoteen ja näki hänet seisomassa sen ääressä. Hän oli komea ja uhkui nuorekasta voimaa, ja raskaitten vaaleitten hiusten alla, jotka pitkinä ja suorina riippuivat alas, säihkyivät ylpeät ripeävälkkeiset silmät, niiden katse, joka oli luotuna häneen, ei ollut hyvä eikä armas, oli älykäs ja kirkas. Mutta sitte kohotti hän yht'äkkiä molemmat kätensä, niin että koko hänen yläruumiinsa kohosi, ja laski ne hänen kaulansa ympärille ja oli sulaa armautta; ja hän sai nähdä ihaninta, mitä Jumala oli luonut… Niin selvästi näki hän hänet edessään, vaikkei hän vielä tietänyt, kuka hän olisikaan edes. Oli se autuas haikea aika.
Tuli vihdoin päivä, jolloin hän oli aivan erikoisesti levoton. Koko päivän ajatteli hän taukoamatta häntä, ja illalla tapasi hän itsensä kumartumassa vuoteensa ylitse ja puhumassa ihmeellisellä oudon ystävällisellä ja herkällä äänellä, jommoista häneltä ikinä ennen ei ollut kurkusta lähtenyt: "Sinä, kuule… tytölle pitää tulla nimeksi Heinke ja pojalle Piet."
Silloin säikähti hän ja ajatteli: "Kiitos Jumalan, että asun ihmisten keskellä! Ja että on maailmassa tyttöjä viljalti kuin vatukkoja pensaassa. Minä etsin hänet, jota tarkoitan, ja menen naimisiin."
Seuraavana päivänä kuuli hän, että Hilligenlein puolella piti olla
suuret talonpoikaistanssit: silloin odotti hän kunnes satamapäällikkö
Lau tuli venheineen Freestedtin puolelle, ja meni hänen mukanaan
Hilligenleihin.
Kun hän tuli tanssisaliin, näki hän nuorten tyttöjen joukossa, jotka istuivat pilarien luona, erään, joka hyvin paljon muistutti sitä kuvaa, jota hän kantoi mielessään. Hän oli muhkeavartaloinen, ja hänellä oli vaaleat hiukset; ja kun hän nousi ja lähti tanssimaan, kantoi hän nuorta raikasta kauneuttaan kuin ruhtinatar loistoaan. Kun neito useampaan kertaan tanssi hänen ohitsensa, näki hän, että hänellä oli kauniit syvät silmät, jotka hänen viatonta sieluaan säteillen olivat yht'aikaa sekä ylpeät että kaihtivat ja hän alkoi pitää hänestä vielä enemmän. Hänen vartalonsa nuortea voimakkuus ja hänen pienten vaaleitten kasvojensa ankara terve armaus tenhosi niin hänen mielensä, että koko hänen sielunsa herkkeni iloiseksi ja rakastavaksi hänelle.
Sattui silloin, että neito hänen kohdallaan lakkasi tanssimasta, ja astui hänen ohitsensa nojautuen tanssijansa käsivarteen ja arasti katsahti sivulleen miehiin ja sattui silmillään häneenkin. Silloin livahtivat tytön silmät pikaisesti pois — siten yrittää lentävän haukan edestä pakoon kyyhky — meni pää kumartuneena edelleen ja ajatteli: mikä pitkä komea mies hän oli, ja kuinka hän katsoi minuun… Oi, kun tulisi hän pyytämään minua tanssimaan.
Mutta järjestyksen laita tanssisalissa oli vähän niin ja näin, isäntä, nuori Ringerang, kun on nahjus ja vetelys kuin märkä pyyhinliina. Soiton alkaessa hyökkäsivät miehet yhdessä rymäkässä halutuimpia tanssijattaria kohden, niin että joka kerta syntyi sopimaton tungos. Wilhelm Boje yritti pari kertaa tytön luokse, mutta turhaan ja jätti sitte yrittämästäkään ja seisoi nyt ja tuijotti synkkänä eteensä.
Tyttö oli koko ajan silmäkulmainsa alta pitänyt häntä tarkasti silmällä. Ja kun hän nyt taaskin oli tanssimassa, ajatteli hän sekaisessa oikullisessa nais-mielessään: "Minä teen sen… en tee, tänään on hän tuossa, sitte en enää ikinä elämässäni näe häntä… Minä teen sen…"
Samassa lensi tytön kenkä Wilhelm Bojen eteen.
Tyttö kirkahti matalaan: "Oi", sanoi hän Bojelle, "kenkäni lensi jalastani", ja kääntyen tanssijaansa sanoi hän: "Nyt tuli tanssista loppu, solki meni rikki", ja kumarsi hänelle. Tämä lähti. Sillä hän oli nuori ja tuhma vielä.
"Ellet enää voi tanssia", sanoi Wilhelm Boje matalaan ja takertuvalla äänellä, "niin lähde kanssani".
Tyttö laski kätensä hänen käsivarrelleen, katsahti kenkäänsä, livahutti sen jalkaansa ja sanoi hiljaa: "Emme tuonne tarjoiluhuoneeseen viiniä juomaan, vaan ulos."
"Minä menen edellä", sanoi Wilhelm Boje matalaan, "tule sinä jälestä."
Hän lähti ja sekaantui tungokseen; eikä löytänyt ensin tyttöä, kun hän tuli ulos lehdettömäin kastanjoiden alle, joiden varjossa jo hämärti. Mutta sitte näki hän hänet seisomassa sillalla, joka johti linnahaudan yli kaupungin puistoon. Linnaa ei ole enää ollut ammoisiin aikoihin olemassa.
Tyttö laski kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi: "Minun isäni on täällä Hilligenleissä. Jos hän näkee minut, saan minä torat."
"Oh", sanoi Wilhelm, "älä semmoisista nyt."
Tyttö naurahti matalaan: "Enkö saa siitä puhua?"
"Et", sanoi Wilhelm.
"Mistä sitte?"
"Siitä, pidätkö sinä minusta."
Tyttö kumartui hiukan käydessään ja sanoi verkkaan ja arkaillen:
"Pidätkö sinä sitten minusta?"
"En ikinä eläissäni ole vielä suudellut tyttöä… eikä ole yhdenkään käsi tätä ennen levännyt käsivarrellani. Jos minä jotakin alan rakastaa, niin on se vakava asia."
Tyttö kumartui taas hiukan ja katsoi taaskin maahan ja sanoi arasti:
"Se on minullekin vakavin asia maailmassa."
Silloin pysähti Wilhelm, ja otti häntä kädestä ja pyysi: "Katsohan ylös toki ja katso minuun."
Mutta tyttö piti silmiään maahan luotuina vaan ja päätään kumarrettuna; hän arkaili näyttää kasvojaan, jotka tuo äkillinen rakkaus pahasti oli hämmentänyt, kuten hän hyvin tunsi. Huojuvain oksien välitse vilkahteli valovälkkeitä, jotka leikkivät hänen hiuksillaan.
Silloin laski Wilhelm kätensä hänen otsalleen ja taivutti hänen päätään taaksepäin ja sanoi rukoillen: "Annahan toki", ja suuteli häntä arasti, ja kun tyttö silmät alas luotuina pysyi hiljaa, suuteli hän häntä uudelleen ja uudelleen. Sitte lähti tyttö hitaasti käymään hänen rinnallaan, molemmat kätensä hänen käsivarrellaan ja luottavasti lähestyneenä häntä, silmät taaskin maassa.
"Eikö isäsi sallisi, että sinä käyt tansseissa?"
"Ei", sanoi hän, "hän tahtoo pitää meidät kaikki kotona, että hänellä olisi helppoja työjuhtia. Meidän talomme on pahasti velkaantunut. Minun vanhempi siskoni on jo perin kuihtunut ja kuivunut".
Wilhelm joutui ihan suunniltaan: "Siten ei saa sinulle tapahtua.
Sinulle?… Sinä et saa jäädä naimattomaksi."
"Ei ole aikomuksenikaan", vastasi hän. "Mutta kuka huolii minusta?"
"Niin, kenen sinä tahdot? Kas, siitä se riippuukin! Näytäshän nyt silmäsi minulle. No, katsohan ylös nyt ja katso minuun. Älä nyt ole noin säikäyksissäsi… Noin!… Mitkä kirkkaat älykkäät silmät sinulla ovatkaan! Tuota, sanohan, miltä sen pitää näyttää, josta sinä voisit pitää?"
Tyttö katseli hetkisen liikahtamatta ja ystävällisen uteliaasti häneen, sitte kohotti hän kätensä hellästi ja arasti, aikoi kai laskea ne hänen olalleen, mutta ei saanutkaan suoritetuksi sitä liikettä ja sanoi liikuttavasti hämillään: "Noin melkein kuin sinä."
Wilhelm silitti kädellään häntä: "Kuinka armas sinä olet."
He olivat vielä kokonaan vaipuneet katsomaan toisiaan silmiin, kun kastanjoilta käsin alkoi kuulua askeleita. Leveähartiainen raskaan työn jäykistämä mies meni ohitse ja sanoi käreällä äänellä: "Sinä tulet kotiin." Tyttö erosi sanaakaan sanomatta Bojesta ja lähti isänsä rinnalla puistokäytävää pitkin ja hävisi näkyvistä.
Silloin kiersi Wilhelm Boje jalan ympäri lahden Freestedtiin ja palasi takaisin tyhjään kotiinsa.
Seuraavana päivänä ajatteli hän: "Kuinka omainen hän olikaan ja armas ja ihmeellinen! Ja mitkä suloiset valkeat kasvot." Seuraavana päivänä kuvaili hän itselleen, kuinka nyt hän, jonka hän nyt siis jo tunsi, asuisi tässä talossa, ja kävi joka huoneessa, ja näki hänet kaikkialla… Kolmantena päivänä sai hän kirjeen häneltä, se oli kirjoitettu perin sekaisella käsialalla — oli aivan ihme ja kumma kuinka tuo suuri älykäs tyttö saattoi kirjoittaa tuommoisia turhanpieniä epätasaisia kirjaimia. Hän kirjoitti kielellä, joka ei ollut aivan moitteetonta yläsaksaa: "Minun pitää sittenkin mennä naimisiin, serkkuni kanssa Krautsielistä. Hänellä on pieni maatila rantavallin vierellä, eikä tarvitse myötäjäisiä, sanoo isä, ja he voivat kyntöaikana säästää kaksi hevosta, jos he vuoroin lainaavat hevosensa tointoiselleen, sanoo hän. Serkku on vielä ihan nuori, ja iho karkea kuin luusta ja hirveän töykeää koskettaa, mutta luulen, että sittekin menen hänelle, sillä mitä minä muutakaan? Sittehän selkeän toki isästä. Minun ikkunani on viimeinen vallillepäin länteen. Mutta mitä siitä? Kaiket yöt ajattelen minä opettajaa Freestedtissä, ja tahtoisin hirveän mielelläni tietää, vieläkö hän pitää minusta."
Silloin puki hän illalla, kun tuli pimeä, paksun talvitakin ylleen ja meni rantaan, irroitti rapupyydystäjä Paulsenin venheen ja sousi ulos lahdelle. Hän toivoi voivansa laskuvirran mukana tunnissa ennättää Krautsieliin, virta nimittäin vie viistoon poukaman poikki sinne kohden. Aamusti aikoi hän palata takaisin vastakkaisen virran mukana.
Aivan laskujensa mukaan tulikin hän virran vetoon, piti tarkkaa huolta siitä, että valot Hilligenleistä käsin näkyivät hänelle oikealta taholta ja tarttui airoihin. Kun hän hetken perästä, jonka hän arvioi liika lyhyeksi, häntä kun nuoruutensa, ajatuksensa ja virta kiidättivät yhtä nopeasti, loi katseensa ylös, olivat nuo valkeat pilvikaritsat hävinneet, jotka äsken olivat laumoina karehtineet taivaalla; niiden sijasta oli kohonnut sinne ylös yksinäisiä raskaita mustia lehmiä, jotka verkkaan ja hitaasti käyskelivät taivaan laitumilla; rantavalli oikealla, jonka tumman suoran ääriviivan hän äsken vielä selvästi oli eroittanut, oli kadonnut. Silloin kävi hän levottomaksi ja tarttui voimakkaasti airoihin, päästäkseen taas vallin näköpiiriin. Nousi terävä kylmä tuuli, jonka suunnasta hän ei ollut selvillä. Ympärillään ei näkynyt muuta, kuin harmaita mustia aaltoja, jotka kasvoivat suuremmiksi ja vyöryivät laakeampina ohitse, yllä taivas, joka häämötti vähän selkeämpänä. Silloin alkoi häntä palella, ja hän alkoi torata tyttöä: Maksaa saa hän tästä, mitä hän tässä nyt on saanut aikaan. "Maksaa saa hän!" Aivan harmistuneena ja äissään jätti hän sikseen enää pyrkiäkään päämääräänsä kohden, ja päätti aamun sarastukseen asti soutaa näin virtaa vastaan, jotta hän pysyisi lämpimänä, eikä ajautuisi liika kauas ulos merelle.
Hän oli tuskin päättänyt tämän, kun alkoi viistoon edessä verrattain lähellä tuikottaa omituinen kirkas valo. Valo, joka lähti… niin näytti hänestä, kuin jostain tornista. Ja torni… huojui verkalleen edes ja takaisin? Ja seisoi keskellä kuohuvaa virtaa? Ja valo oli niin punertava ja tulinen ja riippui korkealla ylhäällä, ikäänkuin heilahtelisi se hiljalleen jossakin laessa? Hän tuijotti sinne suu ja silmät selällään, ja souti varovasti — yks' — kaks' — yks' — kaks' — sinne kohden.
Yht'äkkiä tunsi hän sen. Herra armahtakoon! Sehän oli majakkalaiva. Majakkalaiva, joka on ulkona poukaman suulla! Herra armahtakoon! Niin kauas ulos oli hän siis jo ajautunut!
Hän sousi sen luoksi, sai käteensä erään köyden, sitoi venheensä kiinni, ja kiipesi kannelle.
Kaksi merimiestä nojausi reilinkiä vastaan, ja katselivat häneen, toinen niistä virkkoi: "No?… mistä sinä tulet…"
"Minä olen opettaja Boje Freestedtistä", sanoi hän, "minun piti laskea yli Hilligenleihin, mutta eksyin."
"Se ei ole totta", sanoi merimies, "sinä aioit Krautsieliin Hella
Andersenin luo".
Boje tuijotti ällistyneenä merimiehen laihanmuseviin kasvoihin, joista katsoi häneen pari älykästä syvällä välkähtävää silmää: "Kuka sinä sitte olet?" sanoi hän, "kun sen tiedät?"
"Minä olen Thoms Jans… minun vaimoni kirjoitti siitä minulle. Hän oli nähnyt, kuinka Hella Andersen tanssi kengän jalastaan. Hän tuntee Hella Andersenin hyvin, hän on palvellut heillä. Näetkös!"
"Ja mitä on sinun vaimollasi tekemistä Ringerangilla tansseissa, sill'aikaa kun sinä istua kökötät täällä."
"Meillä on kolme lasta, näetkös; sentähden koettaa hän hankkia vähän lisäansiota. Hän on Ringerangilla tarjoilijattarena… Tulehan nyt siitä, sinähän palelet."
Portailla seisoivat kapteeni ja puosu, ne kuuntelivat päätään pudistellen Bojen kertomusta ja sanoivat Thoms Jans'ille: "Saat tästä myöhemmin laskea hänet maihin." Enempää huomiotta eivät he kiinnittäneet vieraaseen.
Tämä istui kajuutassa erään merimieskistun äärimmällä kulmaukselle, siten, että hänellä oli pieni rautakamiini, joka oli hieman lämmin vielä, polviensa välillä, hampaansa kalisivat ja hän vapisi vilusta. "Oletko jo kauan palvellut majakkalaivalla?" kysyi hän.
"Kolme vuotta jo", sanoi Thoms Jans.
"Miekkonen!" sanoi Vilhelm Boje, "mutta sanohan: miten kestät olla täällä. Kolme vuotta poissa vaimosi luota? Niin, jos hän olisikin tuhannen penikulman päässä sinusta. Mutta näin? Pari penikulmaa vaan erillään. Sepäs mahtaa tuntua hitolta."
"Niinpä niinkin", tuumi merimies, "mutta mitä tehdä?"
"Kuinka niin?"
"Niin, näetkös; ensinnäkin on työnsaanti Hilligenleissä ylen tiukalla. Talvella saat olla kymmenkunta viikkoa ihan joutilaana; tiedäthän, koko Hilligenlei nukkuu. Niin, ja sitte… niin… näetsä… me saimme kolmena ensimmäisenä vuonna kohta kolme pikku tyttöä; silloin tuumin minä: saakos tämä meno jatkua?…"
"Ja siksi lähdit sinä majakkalaivalle?"
"Siksi".
"Ja olet nyt kolme vuotta ollut vaimosi luota poissa?"
"Niin tuota, olenhan tuolloin tällöin käynyt siellä… noin joka kuudes viikko; mutta olen pysynyt hänestä erilläni… ymmärrät…"
"Mutta tuohan on mieletöntä", sanoi Boije ja otti koko kamiinin ja siirsi sen varovasti lähemmäksi itseään. "Aivan mieletöntä… Mitä nyt on koko elämästäsi?"
"Niin", sanoi Thoms Jans ja vilkasi kulmainsa alta viisailla syvillä silmillään Bojeen, "se on kamalaa. Koko elämä tyhjää… tyhjää vaan. Mutta näes… jos siitä nyt tulisi poika?… Nuo kolme tyttöä kyllä löytänevät kunnon miehen itselleen. Mutta jos tulee poika?"
"Jos tulee poika? Entä sitte? Levität pöytää vaan ja olet hyvilläsi."
"Niinkö? Mutta entä sitte myöhemmin? Näes… minulla oli lapsena semmoinen mieli, ikäänkuin tarvitsisi minun aina ja aina vaan oppia, en saanut koskaan oppia ja lukea kyllikseni. Opettaja sanoi isälleni: onpa sääli, että pojan pitää palvelukseen; mutta minun piti; kymmenen vanha olin silloin. Piti juuri alkaa oppia, silloin oli kaikki ohitse. Tykkänään… Seitsemän vuotta sitte, kun juuri olin palannut sotapalveluksesta, palvelin Hargen Jansenilla, tiedäthän, Süderwischissä. Tämän luoksi tuli vierailemaan hänen veljensä, pappi. Sen kanssa sain samoilla kolme neljä päivää, milloin rannikolle, milloin ylös nummikyliin; se etsiskeli, tapaisiko hän vielä missään lapsuuden jälkiään. Niinä kolmena päivänä, jotka istuin hänen kanssaan rattailla ja pidin ohjaksia, puhui hän kanssani kaikesta, mikä koskee ihmiskuntaa, ja mitä oppineet siitä ovat tuumanneet: uskonnosta ja hallituksesta ja valtiopäivistä ja itsehallinnosta ja kaupasta ja teollisuudesta ja maanviljelyksestä. Mutta se ei ollut minulle miksikään hyväksi, sillä kun ne kolme päivää olivat ohitse, ja minun taas piti talliin ja illalla taaskin istuin yksin kammarissani hevostallin vieressä, ilman kirjaa ja ilman paperin palastakaan kädessäni: niin sanon sinulle, ikinä elämässäni en ole ollut onnettomampi kuin silloin. No, ja siten on se vielä, ja siten on se oleva aina. Tiedätkö, miltä se tuntuu. Sinulla on suuri tyhjä oltava päässäsi, ilman väliseiniä, ilman ikkunoita ja huonekaluja, eikä kukaan asu siellä. Ymmärrätkö sitä? No niin ja. Ja nyt? Tytöt eivät ole niin opinnälkäisiä. Mutta jos siitä tulee poika? Pitääkö sen joutua samaan kurjuuteen? Pitääkö hänenkin kuleksia koko elämänsä ajan samallainen tyhjä autio oltava päässään? Ymmärrätkö sitä?… No niin… Siinä tapauksessa tiedät myöskin, miksi minä kyyristelen täällä majakkalaivalla."
"Pidätkö paljon vaimostasi?" kysyi Boje.
"Siitä ole varma!" sanoi Thoms Jans. "Hän on armas pikku vaimo." Hän tuki päätään kumpaakin kättään vastaan ja vaipui mietteisiinsä.
Kolme merimiestä astui kajuuttaan ja istuutuivat. Yksi heistä alkoi puhdistella piippuaan, molemmat toiset katselivat hänen työskentelyään. He eivät virkanneet sanaakaan.
Thoms Jans kohotti päätään ja virkahti ajatuksistaan: "Sanohan, timperi, oletko koskaan elämässäsi tuntenut itsesi oikein onnelliseksi?"
"Mistä minä tiedän", vastasi tämä. "Oikein onnelliseksi? Enpä tiedä.
Ehkä joskus kun olin aivan nuori vielä."
"Muistele nyt", sanoi Thoms Jans.
"Ah, sinuakin!" sanoi timperi ja kaiveli piippuaan… "Olet utelias kuin lapsi… Oikein onnellinen?… Sitä en tiedä. Niin… kerran, noin kuus seitsemän vuotta sitte, kohdakkoin sodan jälkeen, menin minä merimiehenä eräässä rahtihöyrylaivassa Lontooseen: silloin sattui meille omituinen tapaus… Oli eräs matkustaja laivalla, pienenläntä mies, kasvonsa näyttivät minusta hieman juutalaisilta. Tämä tuli eräänä iltana kun minulla oli vapaavahti… me mennä jyskytimme par'aikaa puuskuvaa luodetuulta vastaan… luoksemme koijuun; Rob. Stewensillä oli par'aikaa raamattu avoimena pöydällä: mahtoi siis olla sunnuntai-ilta. Niinpä siis, mies tulee koijuumme, menee istumaan, näkee kirjan siinä pöydällä ja arvaatkaas! — lyö kämmenellään kirjaan ja sanoo: 'Kirja tuossa on paras kirja maailmassa, ja kuitenkin on se syypää siihen että maailmassa on niin paljon kurjuutta ja tuhmuutta. Niin, siten sanoi hän… jotenkin siten'."
Thoms Jans oli kohottanut päätään. Hänen silmänsä sinkoavat kohden timperin vanhoja parrakkaita kasvoja: "Jatka."
"Rikkaat ja papit", sanoi juutalainen "ne sirottavat santaa silmiimme, ja raamattua käyttävät tähän tarkoitukseen. Niin, siten hän sanoi. Se oli hänen käsityksensä."
Thoms Jans tuijotti Bojea kasvoihin. "Mitä sanot sinä siitä, opettaja?…"
"Se on ollut joku sosiaalidemokraatti", sanoi Boije: "Olen kuullut semmoista ennenkin. Sosiaalidemokraatti! Mutta mitä semmoisista! Ajattele ennemmin, kuinka pääsen Krautsieliin."
"Jatka."
"Niin, mitä hän muuta vielä puhui? Hän sanoi, että asiat tulisivat vielä muuttumaan. Perinpohjin! Ja pian!"
"Sitä en ymmärrä", sanoi Thoms Jans.
"Et ymmärrä miekkonen? Kaikki yhdenvertaisiksi! Kaikki yhdenvertaisiksi! Siten sanoi hän. Yhdellä rikkaalla, sanoi hän, on peltoa paljon ja suuret metsät, siksi pitää kymmenen köyhän palella lapsineen ja seistä värjöttää kadulla tai asua huoneissa, joihinka ei aurinko ikinä paista. Yksi rikas saa käydä hienoissa vaatteissa, saa nähdä maailmaa, saa ostaa lapsilleen kaikki kirjat, joita he haluavat; siksipä pitää kymmenen köyhän lapsineen elää vaivassa ja ahdingossa ja tietämättömyydessä. Kaikki se on muuttuva toiseksi, sanoi hän. Kun silloin kaksi lasta lepää kehdossa, sanoi hän, niin silloin ei sanota: kreivinlapsi ja rikkaan lapsi ratsastaa edellä ja työmiehen lapsi saa tulla köntystää jälestä. Vaan molemmat ratsaille! Ja nyt: kummassa on miestä ratsastamaan? Kumpi putoaa satulasta?… Ymmärrättekö? Jotta kansan parhaimmat veisivät kansaansa eteenpäin. Ymmärrättekö? Siten sanoi hän."
Thoms Jans oli noussut pystyyn. "Niinkö?" sanoi hän hitaasti ja painavasti. "Vai siten sanoi hän? Ja… mitä sanoi hän siitä?… onko niitä semmoisia jotka myöskin uskovat tuohon?"
"Hampurissa ja Berliinissä, sanoi hän… käy tuhansia heidän kokouksissaan. Heillä on edustajia valtiopäivilläkin jo."
"Ja tuo, mitä hän sanoi lapsista?" sanoi Thoms Jans ja tuijotti häneen.
"Että ne, joilla on älyä päässä, että niiden pitää päästä eteenpäin?
Sitenkö hän sanoi?"
"Siten sanoi."
"Siinä tapauksessa…" sanoi Thoms Jans, "… minulla on loma nyt… siinä tapauksessa menen minä kautta totisen Jumalan… minä menen… pois majakkalaivasta, ja uskallan sen!… Uskaltaa tahdon… Ja paikalla… Minä… minä menen Hilligenleihin. Tule, opettaja, minä vien sinut Krautsieliin, ja menen sieltä Hilligenleihin."
Timperi pyhkäsi kädellään partaansa ja katsahti toisiin: "Uskaltaa aikoo hän?" puhui hän… "mitä aikoo hän uskaltaa?" Toiset ravistivat päätään… "Olipa täällä kerran eräs, täällä laivassamme", kertoi timperi, "hän oli myöskin nuori mies, kävi päivä päivältä vaiteliaammaksi ja vaiteliaammaksi, tuijotteli päivät pääksytysten Blausandin meriviittaa kohden, tuijotti ja tuijotti. Sitte yht'äkkiä, iltasella, noin tuossa hämärissä, sanoa tokaisee hän minulle: Timperi, sanoo hän, eikö tuolla seiso minun vaimoni? Mies luuli — Jumala paratkoon — Blausandin pitkää turjuvaa meriviittaa, joka on ainakin viisitoista metriä korkea, vaimokseen. Silloin täytyi minun viedä hänet maihin… Tämmöinen majakkalaiva ei ole mikään paikka nuorille miehille. Nyt on Janskin sekaisin. Uskaltaa aikoo hän…? Mitä aikoo hän uskaltaa?"
Sillävälin olivat nämä kumpikin jo kavunneet yli reilingin ja sousivat nyt vuorotellen, alkoi vihmoa kylmää sadetta, joka perin pohjin kasti heidät ja noin tunnin kestävän soudun jälkeen saapuivat he läpimärkinä Krautsielin rantaan. Vaiteliaina ja kylmästä jäykkinä mennä jöntystivät he vallia pitkin, puuskuilevaa tuulta vastaan, kunnes Thoms Jans sanoi: "Näetkös?… tuolla alempana, tuolla noiden tummien poppelien varjossa? Siellä on talo." Ja kun toinen sanaa sanomatta lähti laskeutumaan vallin vierrettä, huusi hän hänelle jälestä: "Käy käsiksi vaan! Muuten ei hellitä ukko tyttöään sinulle."
Boje ei kääntynyt juostessaan taakseenkaan, sanoi vaan: "Pidä sinä huolta omasta asiastasi vaan, kyllä minä omastani pidän."
Kun hän läheni taloa, niin näki hän jo, ennenkuin hän vielä eroittikaan eri ikkunoita, Hella Andersenin. Hän istui ikkunalaudalla, laski käsivartensa hänen ympärilleen ja säikähti: "Jumalani, kuinka märkä sinä olet ja palelet… Oh, sinua! Tule nopeasti sisään! Tule, sinun pitää mennä minun lämpimään vuoteeseeni! Tule… Sinä kuolet viluun."
Silloin astui hän ikkunasta sisään.
"Sinä", sanoi hän ja sulki tytön lujasti syliinsä. "Kuule, serkustasiko tulee mies sinulle, sarvikuoriaisesta? Että isäukkosi säästäisi yhden hevosparin?"
Tyttö nyökäytti päätään ja puristausi häntä lähelle. "Älä jätä sinä minua!"
"Minäkö sinut jättäisin?… Minä sinut jättäisin?… Kuinka hurmankaunis sinä olet!"
Nyt kävi hän hänen luonaan kuuden viikon ajan.
Silloin oltiin niin pitkällä, että tytön piti kertoa asiasta isälleen.
* * * * *
Ja kun aika tuli, syntyi pitkässä rakennuksessa Hilligenleissä pieni poika. Kun Rieke Thomsenin piti pestä lapsi, säikähti hän ja kääntyi äitiin ja sanoi: "Mutta katsohan… hänellä on rinnassaan tulipunainen merkki, pyöreä ja suuri kuin taalarin raha. Mitä se on? Oletko sinä taiottu?"
Thoms Jans kumartui kuolinuupunutta, pientä vaimoaan kohden ja sanoi:
"Kuulitko Male?"
Male kosketti häntä käteen ja sanoi: "Ne kolme vuotta, jotka sinä olit poissa, näin minä koko ajan, varsinkin iltasin kun makasin vuotellani, enkä saanut unta, hengissäni edessäni majakkalaivan ja näin alati tuon valkean, suuren ja pyöreän kuin taalarin rahan."
Kun Rieke oli laskenut lapsen hyvin huolittuna ja vaalittuna äitinsä syliin — oltiin noin puoli yössä silloin — tuli Hule Beiderwand, joka oli ollut valvomassa veljensä kuolinvuoteen ääressä, ikkunan taakse koputtamaan ja ilmoitti, että lahden toiselta puolelta näkyi valo. Silloin lähti Rieke Thomsen suoraa päätä Freestedtin puolelle, ja avusti Hella Andersenia, kun hän synnytti ensimmäisen lapsensa, voimakkaan tytön, jolla oli vaaleat hiukset, samallaiset kuin hänen omansakin, jotka lepäsivät hajallaan ja sekaisina päänaluksella. Vilhelm Boje, hänen miehensä, puolestaan puserteli niin lujaan hänen kättänsä, että hänen täytyi pyytää häntä käsittelemään häntä enemmän hellävaroen. Niin iloitsi hän lapsesta, jonka hänen kaunis, kaihtiva, tulinen vaimonsa oli hänelle synnyttänyt.
Ja nämäkin kaksi lasta kasvoivat ja varttuivat.
Ja pikku Jans pitkässä rakennuksessa Hilligenleissä kasvoi ja voimistui ja hänestä tuli kyllä hieman hentorakenteinen, mutta ei mikään heikko poika. Vanhempiaan hän ei usein nähnyt. Äiti kävi Ringerangissa työssä, isä työskenteli rannikolla lapioineen. Kun he aamusti lähtivät, nukkui hän vielä, kun he illalla palasivat, oli hän jo vuoteellaan. Mutta sunnuntait istui hän heidän sylissään, tai nojasi heidän polviinsa.
Pian tuli aika, jolloin hän tarrautui äitinsä hameen liepeeseen, ja meni hänen kanssaan pitkän rakennuksen sivustaa aina viimeiselle ovelle asti. Siellä istui kauhean suuri pyöreä pyyleä nainen; kaikki oli pyöreätä hänessä, varsinkin, tuntui hänestä, hänen silmänsä. Hän joi kahvia imeskellen ruskeata sokuria, josta hän antoi hänellekin palasen ja sanoi äidille: "Kummalliset silmät tuolla pojalla! Ikäänkuin ihmettelisi hän jotain! Pidän pojasta muuten paljon, mutta noita silmiä en siedä. Mitä maailmassa on ihmettelemistä? Katsoppas, sanovatko kortit hänestä mitään." Mutta kortit eivät tietäneet juuri muuta, kuin ettei häntä ainakaan liiat rahat tulisi rasittamaan. Silloin arveli pieni Male Jans ylväästi: Ei ihmisen onni niistä riipukkaan.
Toisinaan sovitti hän pienen kätösensä isänsä suureen kovaan kouraan, ja meni hänen kanssaan lähimmälle ovelle ja astui Hule Beiderwandin tupaan. Tämä antoi hänelle palasen leipää, jolle oli levitetty vahvasti voita, ja vanhan raamatun historian, jossa oli merkillisiä kuvia. Sillävälin kun hän sitte ikkunan ääressä, polvillaan tuolilla ja kirja ikkunanlaudalla, hiljaa jutteli kuvilleen, puhui Thoms Jans toivostaan, että se uusi puolue, työväen puolue, voisi tehdä koko maailman pyhäksi ja siten ehkä saattaisi täytäntöön sen vanhan uskon, joka oli elänyt lahden ympärillä. Mutta ukko oli käynyt vastahakoiseksi ja sanoi itsepintaisesti: "Ei, ei, täällä tämän lahden ääressä, tämän vallin suojassa on kerta elävä ja vaikuttava ihminen, joka vallalla ja väkevyydellä on tekevä tästä maasta Hilligenlein, se on pyhän maan… Se on uskomme."
Ja hän kutsui korkealla ontalla äänellään lapsen luokseen, katsoi häneen vanhoilla heikontuneilla silmillään ja pudisti päätään: "Ei", sanoi hän, "tästä ei tule sitä miestä, hänellä on niin arat silmät… Hän pelkää ja arastelee," ja työnsi lapsen varmasti ja lujalla kädellä luotaan.