Hilligenlei (Pyhä maa)

by Gustav Frenssen

KAHDEKSAS LUKU.

Siellä kapeassa rakennuksessa Linnapuiston vierellä, kastanjojen varjossa kasvoivat ja varttuivat Boje siskot. Niin komean pitkiksi ja solakoiksi kasvoivat he vaaleine pitkine hiuksineen, että vieraat, kun menivät ohitse, hiljaa säikähtivät: "Mutta armias! Miten komeita ihmisiä asuukaan tuossa pienessä rakennuksessa".

Anna Boje täytti seitsemäntoista ja alkoi käydä kahdeksattatoista, kasvoi kookkaaksi ja voimakkaan täyteläiseksi ja kulki kukoistavassa kauneudessaan kuin kulkisi hän kansansa jaloimpain silmien edessä ja kantoi upeita palmikkojaan kuin kuningatar kruunuaan ja oli kauneinta, mitä Hilligenleissä oli nähdä. Uneksi itsekseen, kuten hänen ikäisensä kaikki, eikä tietänyt mitään itsestään ja maailmasta, eikä tuntenut muita toivoja, kuin että talo ja kyökki olivat puhtaat — äitihän istui kaiken päivää kudontakoneensa ääressä — ja että Piet kirjoitti, että hän oli terve, ja että hän itse, sitte joskus, saisi kauniin ja viisaan miehen.

Heinke täytti kymmenen ja alkoi käydä yhtätoista, oli pitkä vaaleahiuksinen tytönhuitukka, kasvot somat, vähän terävät, silmät hienot ja teräksenharmaat. Hän leikki naapuriston poikien kanssa, talvisin linnapuistossa puiden alla ja jäällä, kesäisin ulkona matalikolla aina satamavirran suulla asti. Hänellä oli näinä vuosina, kuten aikoinaan hänen Anna siskollaankin, aina jossain paikkaa ruumistaan haava, milloin kädessä, milloin polvessa tai jalassa, jonka hän oli saanut metastellessaan, siellä kun oli juossut ja reuhtonut. Mutta vaikka hän siten samosi poikain kanssa läpi kovat jos vetelätkin, eikä säästänyt kirkasta ääntään ja nuoria jäseniään, niin oli hänellä kuitenkin ylpeän maine, aivan kuin hänen sisarellaankin. Se johtui siitä, että he kumpikin kulkivat niin suorina ja sorjina, noin hieman toimekkaan jäykkinä, ja että heillä oli niin hienot kasvot, noin kauniisti valkeat ja hennon punaiset, ja että heidän silmänsä olivat niin selkeän kirkkaat ja niin tyyneet.

Ei Heinkekään paljoa vaivannut itseään ajatuksilla. Usein, kun hän oli yksin, ajatteli hän sitä päivää, jolloin iso veli Piet, joka nyt jo oli ollut kolme vuotta poissa, tulisi kotiin; silloin oli hän aina huolissaan, että hän mahdollisesti oli muuttunut karkeaksi ja raa'aksi. Muuten oli hän tyytyväinen, jos hän onnistui koulussa hyvin, sitä vaati häneltä nimittäin hänen sisäinen ylpeytensä, ja jos päivä kului, ilman että hän sai äidiltä toria.

Ei nimittäin kulunut melkein päivääkään, ettei hän olisi joutunut riitaan tai käsikähmään Hett'in, nuoremman veljensä kanssa, joka tahtoi kaikki itselleen. Äiti oli kovin heikko hänelle, ja asettui aina hänen puolelleen; mutta hän oli valehtelija ja ahne vetelys, perheen mätämuna.

Helle Boje, jonka hiukset näinä vuosina alkoivat kadottaa kiiltonsa, ei oikein osannut lähestyä tyttäriään, ne olivat liika arkoja, osoittaakseen edes pienimmälläkään tavalla hellyyttään. Vasta sitte kun he itse alkoivat kokea mieslempeä, ja siten ymmärtää äitiänsä, muuttui heidän suhteensa äitiin paremmaksi. Siksipä kohdistuikin Helle Bojen koko lempi näinä vuosina hänen kahteen poikaansa, tuohon toiseen, joka oli lähtenyt avaraan maailmaan siellä taistellakseen hänen puolestaan, ja tuohon kauniiseen hempeään lapseen, joka osasi niin hellästi kietoa käsivartensa hänen kaulaansa ja niin kauniisti pyytää ja rukoilla, vaikka hän jo olikin iso pitkä poika. Näissä kahdessa ja heidän tulevaisuudessaan liikkuivat hänen ajatuksensa kaiken päivää, kun hän istui ja työskenteli koneensa ääressä.

Eräänä huhtikuun iltana — kastanjat alkoivat juuri puhjeta lehtinuppuihin — aikoi Anna taaskin käväistä satamapäällikkö Laulla noutaakseen sieltä suuren Itäaasian kartan, jonka avulla äiti uupumatta seurasi Pietin laivan matkoja, silloin alkoi hän yht'äkkiä aikailla ja sanoi: "En menisi nyt mielelläni sinne; tuo suuri Pe Ontjes on palannut kotiin ja kartta on hänen. Lena Winker sanoo että hän on niin hirmuisesti olevinaan ja vakava, aivan kuin olisi jo viidenkymmenen, ja on korkeintaan kahdenkymmenen neljän. Jo poikana oli hän ihan sietämätön…" Äiti ei välittänyt hänen puheistaan ja sanoi: "Sinä menet ja sillä hyvä".

Silloin riisui hän, kasvot vähän hullunkurisessa uhmassa, esiliinan yltään, juoksi taka-oven ja pienen puutarhan kautta pensaskäytävälle ja astui satamapäällikön kyökinovesta sisään ja toivoi tapaavansa äidin, jotta tämä noutaisi hänelle kartan. Tämä olikin siellä pesten par'aikaa astioita, mutta virkkoi vaan lyhyeen ja rattoisasti: "Olenko minä sinun juoksupoikasi? Käy itse noutamassa. Ei hän pure".

Perämies Pe Ontjes Lau istui pöydän ääressä ja työskenteli erään suuren piirustuksen kanssa. Hän katsahti väliäpitämättömästi ylös — jokainenhan tietää, kuinka tuommoinen nuori perämies puhuttelee ensi matkan poikaa — "No? Mitä asiaa?"

Tyttö seisoi valkeana ja suorana kuin kynttilä, silmänräpäyksessä sulaa tulisinta vihastusta, ja sanoi kiirehtivällä, kirkkaalla äänellä, mitä hänellä oli sydämellään.

Pe Ontjes kohottausi verkalleen tuoliltaan ja otti kartan seinältä.
"No, mitä kuuluu veljeltäsi?… Hän on vaarallisessa ijässä".

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"No, kun on tuossa kahdeksantoista seutuvissa", tuumi hän… "niin ei tahdo enää käydä pojasta, eikä ole vielä mieskään…"

"Piet tahtoo aina olla sitä, mitä hän on", vastasi tyttö, "hän ei suurenteleikse ja ole olevinaan niinkuin muutamat muut".

Pe Ontjes ei huomannut pistosta; hän kuuli ainoastaan, että tyttö teititteli häntä, ja se oli hänelle mieleen: ja hän vastasi hieman vilkkaammin: "Katsos, mitä minä tässä piirrän".

Tyttö astui levollisin kasvoin lähemmäksi ja katsahti piirustukseen. Pe Ontjes katseli sillä välin hänen vartaloaan ja heräsi hänessä hämärä tunto: kas tuopa on kaunis voimakas tyttö, sulaa voimaa ja terveyttä ja puhtautta. Se oli tunne kuin joskus, kun on vaeltanut pitkät matkat ja kulkenut tuhansien rakennusten ohitse, jotka kaikki kohta nähtyään unohti, yht'äkkiä tapaa tiellään yhden niin kodikkaan ja kauniin, jossain hiljaisen viherjöitsevän puutarhan keskellä, menee senkin ohitse, mutta jää mieleen omituinen hiljainen kaunis muisto siitä.

"Se esittää Hilligenlein satamavirtaa", sanoi hän.

"Mitä tarkoittaa tuo piirustus?" kysyi Anna Boje.

"Se on eräs vanha ajatus minulla'…"

"Jo viisikymmentä vuotta vai ollut päässäsi" sanoi tyttö.

"Mitä sinä loruilet?" sanoi hän, "viisikymmentä vuotta?"

"Ah", vastasi tyttö väliäpitämättömästi, "tehän puhutte aivan kuin olisitte jo viidenkymmenen".

Nyt muuttui Pe Ontjes Lau taaskin jäykäksi ja vastasi kylmästi: "Olen tehnyt tässä suunnitelman, kuinka voisi suorentaa satamavirtaa, niin että ravustajilla olisi suorempi matka pyydyspaikoilleen ja että jahdit voisivat joka aika vuorokautta laskea sisään ja ulos satamasta, käyn tänään esittämässä suunnitelmaani pormestarilla."

"Vai siten!" vastasi tyttö ja katsahti taaskin ohimennen piirustukseen.
"Koska matkustatte taas?"

"Huomenna… Menen perämiehenä Goodefroo'lla Samoaan. Olen kolme vuotta jo purjehtinut perämiehenä."

"Vai siten!" sanoi tyttö taaskin ja viskasi päätään taaksepäin niin että hänen valkea kaulansa tuli näkyviin, "parin vuoden päästä on Piet yhtä pitkällä".

He eivät osanneet erota toisistaan, niin voimakas oli heissä sisäinen itsetiedoton veto toisiaan kohtaan; mutta kumpikin pyrki jollain tapaa loukkaamaan toistaan.

"Haluaisinpa", virkkoi Pe Ontjes, ikäänkuin ajatuksissaan, "haluaisinpa saada Kai Jansin ja Pietin merimiehiksi laivaani".

"Arvatenkin haluaisitte!" sanoi tyttö. "Mutta hepä ovat varovat itseään".

"Miksi niin?" kysyi Pe Ontjes.

"Oh", vastasi tyttö ja seisoi jo ovessa. "Miksikä? Siksi ett'ei se olisi ylen hauskaa heille kahdelle".

"Miksikä ei?"

"Oh", sanoi tyttö… "Silloin muinen leikitte kanssamme ja nyt… nyt sallitte, että teitittelen teitä… Mitä te sitte olette olevinanne? Silloin Dänensandilla…" Samassa muisti hän, että Pe Ontjes oli seisonut alastomana hänen edessään, lensi punaiseksi ja sanoi hillittömällä, tulisesti kuohahtavalla vihalla: "Olette yhä vielä sama sietämätön ihminen kuin silloinkin. Sen tahdoin vaan sanoa".

Samassa lyödä läimäytti hän oven takanaan kiinni ja lähti.

Kun hän tuli kotiin, sanoi hän äidilleen: "Hän on sietämättömin ihminen maailmassa ja hirveä ihan. Niinkauan kuin hän on kotona, en minä mene täti Laulle". Sitte rupesi hän laittamaan illallista.

Illallisen jälkeen, kun oli tarpeeksi pimeätä, ahdisti uteliaisuus hänet juoksemaan pensaskäytävää alas raatihuoneen puistoon ja varovasti kurkistamaan pormestarin virkahuoneeseen, pormestarilla kun oli tapana istua ikkunat verhottomina, jotta kaikki näkisivät hänet hallitustoimissaan. Hän saapuikin onnellisesti pensaikkoon ikkunan edessä. Aivan oikein! Tuolla seisoi Pe Ontjes Lau suuren pöydän edessä ja oli levittänyt sille piirustuksensa. Pöydän takana istui Daniel Peters koko muhkeudessaan ja arvokkuudessaan, hänen rinnallaan molemmat pyyleät raatimiehet, jotka taistelivat uneliaisuuttaan vastaan. Ja Pe Ontjes sanoi noin vaan ihan päivänselvänä asiana ja varmasti: "Noin pitää se tehdä".

Pormestari kierteli kauniita pehmeitä viiksiään ja katsahti sivulleen noita kahta ukkoa kohden ja virkkoi hyväntahtoisesti: "Hyvä herra Lau…!" Ja alkoi ladella periaatteitaan "järkiperäisestä", kuten hän sanoi, "kunnallispolitiikasta", ja jatkoi loputtomiin. Kun hän vielä oli parhaassa vauhdissaan, levitti Pe Ontjes yht'äkkiä kätensä, taitti satamavirran ja koko Hilligenlein kokoon ja sanoi tyvenesti: "Minä esitän suunnitelmani uudelleen, kun täällä on uusi pormestari…" Ja otti piirustuksensa ja lähti.

Anna Boje seisoi vielä, aivan ymmällään ja vimmoissaan tuommoisesta käytöksestä; silloin kuuli hän hänen askeleensa lähellään. Pe Ontjeskin aikoi puiston läpi kotiin.

"No?" sanoi hän ivallisesti. "Olitko kuuntelemassa?"

"Mitä se sinuun kuuluu?" vastasi tyttö. "Saanhan seistä, missä tahdon".

"Olet ilkeä riidanhimoinen tyttö", sanoi hän vakavasti ja suuttuneesti.
"Jos pysyt tuommoisena on sinun käyvä vielä huonosti".

"Sinäkin?" sanoi tyttö, "aiotko sinäkin ruveta minua neuvoilemaan?… etkä osaa edes kirjoittaa sanaa 'läpileikkaus'? Piirustuksessasi seisoi 'läpileikaus! Läpileikaus!… olit ylipäätään huono oppilas koulussa; luuletko, ett'en sitä tiedä? Annoit toisia selkään, jos he tiesivät enemmän kuin sinä. Sillä keinoin pääsit sinä ylimmäiseksi. Näetkös!"

Pe Ontjes Lau kalpeni vimmasta ja kääntyi pois, tyttö lähti toisaanne.

Hän veti henkeään syvään ja kiihtyneesti ja ajatteli: Ikinä maailmassa en voi vihata ketään niinkuin tuota!

Hän oikein heittäytyi tuohon uuteen tunteeseensa, niin että se kasvoi ja täytti koko hänen sielunsa. Hän kuvitteli ilmielävästi itselleen, kuinka hän oikein osoittaisi hänelle koko ylenkatseensa, ja ajatteli, voisiko Piet millään lailla auttaa häntä, jotta hän vielä paremmin pääsisi häntä loukkaamaan. "Kunpa voisin toivoa hänelle jotakin oikein pahaa", ajatteli hän. "Kunpa vaan saisin jotain pahaa tehdyksi hänelle". Suuttumus ihan hämmensi hänet ja pimensi hänen mielensä, ja hänen kauniit kirkkaat silmänsä saivat kovan, tumman välkkeen, ja yht'äkkiä hyrskähti hän tuliseen itkuun.

Hän meni kastanjakujannetta pitkin kotiansa kohti, kääntyi takaisin taas, ja kulki ylös ja alas joitakin katuja ja rauhottui hieman, ja alkoi kaivata ihmistä, jolle hän saisi olla ystävällinen; mutta ei löytänyt aluksi ketään.

Mutta kun hän läheni Ringerangin ravintolaa, joka sijaitsee vastakkaisella puolella linnapuistoa, kauniiden lehmusten varjossa, seisoi siellä hämärissä eräs maanviljelijän poika, joka kerran oli ollut hänen koulutoverinsa Freestedtissä. Tämä oli tuntenut hänet, ja odotteli, kunnes hän tuli lähemmäksi.

"Kas vaan", virkkoi hän. "Siinä sinä olet, tunsin sinut käynnistä, tuntisin sinut vaikka virstan päästä". Ja lähti astelemaan hänen rinnallaan, ja kertoi, että hän toissa päivänä oli palannut sotapalveluksesta.

Nyt oli hän iloinen, että tuo komea poika kävi niin ystävällisesti hänen rinnallaan, ja muuttui vastoin tapaansa vilkkaaksi ja avomieliseksi, ja kertoi äidistään ja Pietistä ja kyseli häneltä hänen siskostaan, ja halusi kuulla kaikellaisia kuulumia heidän yhteisistä tuttavistaan. Kun he juttelivat kaikesta tästä, värehti heidän silmissään herkkä aistillinen mielihyvä tointoiseensa, joka vaan kasvoi ja kasvoi. "Mitkä kauniit silmät hänellä on!"… "Kuinka kirkkaat ja selkeät hänen silmänsä ovat"… "Kuinka sydämellisesti hän nauraa"… "Kädelläni koskettelisin hänen hiuksiinsa; kuinka ihmeen ihanat ne ovat"… "Kuinka järkevästi ja ystävällisesti hän puhuu Pietistä, tuo armas poika!" "Rinnallani tahtoisin hänet kerran tuntea, kerran, likistää rintaani vastaan"…

Kun he poikkesivat pitkälle lehmuskäytävälle, joka yksinäisenä ja polveillen vie poikki Linnapuiston kastanjoita kohden, takertuivat nuorukaisen ajatukset tuontuostakin ja pysähtyivät viimein kokonaan. Tyttökin kävi hiljaiseksi. Nuoressa miehekkyydessään ajatteli nuorukainen, vaikka säikkyen ja säikähtyen: 'Uskallanko minä ja suutelen häntä? Hän on hyvin ylpeä!'… Ja tyttö ajatteli sydän tykyttävänä ja kurkussa ahdistus: 'Hän tahtoo suudella minua…' Ja suloinen ilo ja odotus virtasi ja värähti joka hänen jäsenessään.

Viimeisen lehmuksen varjossa tarttuikin nuorukainen todella häneen ja suuteli häntä sanaakaan sanomatta, suuteli uudelleen ja uudelleen. Tyttö pysyi sanomattomasti hämmentyneenä ihan hiljaa. Mutta kun nuorukainen hellitti hänet, juoksi hän pois, kotoansa kohden.

Hän juoksi kyökkiin ja huuhtoi ja valeli polttavia kasvojaan ja otsaansa vedellä. Mutta kun se ei lievittänyt hänen kasvojensa poltetta ja hänen hämmennystään, etsi hän tekosyytä, voidakseen jäädä kyökkiin, ja nouti makuuhuoneesta äidin hopeaiset ruokaneuvot, kuusi ruokalusikkaa ja tusinan teelusikkoja ja pienen sokuriastian ja alkoi kirkastaa niitä.

Kun hän siinä tahkoi ja tahkoi — ollen yhä vielä ajatuksissaan hänen sylissään — heräsi hänessä yht'äkkiä, kun mielensä yhä vielä oli kokonaan tuossa toisessa asiassa, lapsi eloon ja hän alkoi leikkiä, koettaen pitää joka lusikkaa tasapainossa kohotetulla kädellään; sitte alkoi hän liikutella sitä kahden sormensa välillä ilmassa ja katsella seinään, kuinka sen varjo hypähteli ja liikehti. "Kuinka ihmeenihanaa se oli!… Kuinka lujasti ja kiinteästi hän kiersi käsivartensa ympärilleni… En voinut liikahtaakaan… Kuinka ihanaa… ja ihmeellistä… minun polveni tulivat niin heikoiksi… niin autuasta oli olla". Kun hän yhä vielä uneksi siten, olivat hänen kätensä ja silmänsä, ikäänkuin leikkivät lapset, joiden perään ei kukaan katso, alkaneet tunnustella ja lukea nimiä ja kirjoituksia, jotka olivat piirretyt lusikkoihin: "Häiksi", ja lahjoittajan nimi ja päivämäärä ja taaskin: "Häiksi". "Miltä mahtoi äiti sinä päivänä näyttää?… Yhtä nuori kuin minä… ainoastaan kaksi vuotta vanhempi… Kaunis ja nuori ja onnellinen… Kuinka onnellista!… Saada aina olla rakkaimpansa kanssa… Ihanaa se mahtaa olla… ja pahaa myöskin… niin, myöskin pahaa… Oh ei, ei pahaa… ihanaa, ihanaa… Ja sitte tuli ensimmäinen lapsi… se olin minä… Lieneekö äiti ollut kovin kömpelön näköinen niihin aikoihin?… Muutamat näyttävät niin rumilta silloin… Ja mahtoiko hän olla kovin kipeä… Kuinka kauan mahtoivat he olla yksin, ilman lapsia?… Kas… senhän voi nähdä lusikoista". Hän piti lusikkaa valoa vastaan ja laski hääpäivästä syntymäpäiväänsä, ja laski uudelleen ja sai huulensa yht'äkkiä kapeiksi ja silmiinsä hiljaisen kovan ilmeen, heitti lusikan kilahtaen laatikkoon ja lähti, "hyvää yötä" toivottamatta äidilleen, kammariinsa.

Tästä päivästä muuttui hän vielä aremmaksi ja ylpeämmäksi, kuin hän jo luonnostaan oli.

Ensi aikoina tämän päivän jälkeen ei hän toisinaan, kun hän oli ulkona asioillaan ja kävi pitkin lehmuskäytävää, voinut vastustaa kiusausta hetkeksi seisahtua paikalle, jolla hän oli suudellut häntä. Hän pysähtyi ja sulki silmänsä ja tunsi itsessään suutelon koko sulon.

Mutta hän pakoitti pian itsensä voittamaan tämän kiusauksen. Hän ei tahtonut ajatella tuommoisia asioita, sillä ne olivat — niin näytti hänestä — epäluotettavia ja vaarallisia, ikäänkuin hyllyvä suohete, jonka päälle on kasvanut pettävä ruohonkamara. Hänellä oli epäselvä tunne, että hänellä oli kuuma veri, ja oli nyt käynyt levottomaksi, ikäänkuin metsä keväällä, kun aamu hiljaa sarastaa, ja ensimmäiset linnut heräävät.

Äitiänsä kohtaan oli hän epäystävällinen ja ynseä ja puhui vaan välttämättömimmän hänelle; Heinkessä ja Hettissä oli hänellä aina moittimista. Yläluokkalaiset koulussa, jotka asuivat vinttikammareissa kastanjakäytävän varrella, rohkenivat toisinaan, syksyllä, kun hän alhaalta meni ohi, viskellä kastanjoja, tai murtamiansa oksia alas, mutta hän ei ollut huomaavinaankaan. Tanssiaisissa, joissa hän kävi, tanssitettiin häntä kyllä ahkeraan, varsinkin pyysivät häntä tanssiin miehekkään kauniit ja varmat tanssijat, hän tanssi nimittäin keveästi ja varmasti ja oli sula ilo liikkua hänen rinnallaan ja ihailla hänen koko kauneuttaan; mutta kenkään ei tohtinut pyytää häntä lasilliselle viiniä tai tuttavalliselle kävelylle tummien puiden varjoon. Hän huomasi hyvin, että tuommoista ei häneltä pyydetty. Silloin muuttui hän vielä ylpeämmäksi ja vastahakoisemmaksi, ja tekeytyi, ikäänkuin olisi kaikki tuommoinen hänelle perinpohjin vierasta ja vastaan; saipa itsensäkin uskomaan, että siten todella oli laita.

Äiti mukautui hiljaa ja nurkumatta vanhimman lapsensa epäystävällisyyteen; hän muisteli omaa avuttomuuttaan ja levottomuuttaan niinä vuosina, ja tunsi itsensä voimattomaksi mitenkään tukemaan häntä tässä. Hän työskenteli kaiket päivät kutomakoneensa ääressä, maksaakseen ne kaksitoista sataa markkaa. Mitä Piet pienistä ansioistaan tähän tarkoitukseen lähetti, ne vei hän, jokainen penni huolellisesti paperiin käärittynä, itse säästöpankkiin, jotta hänellä olisi varoja mennä perämieskurssille, ja ajatteli ilolla sitä hetkeä, jolloin hän vihdoin olisi kotona taas.

Ja taaskin tuli uusi syksy, kaunis syksy raikkaine tuulineen ja heleine auringon paisteineen. Ja aurinko loisti viistoon etehisen lasioven läpi puolhämärälle, pienelle välikölle. Silloin pistäysi taaskin kerta taloon kirjeenkantaja. Mutta tällä kertaa toi hän käärön.

Käärön! Eivät he jälkeenpäin itsekään käsittäneet, kuinka he olivat mahtuneet kaikki niin yht'aikaa ryntäämään välikölle. Pieni ahdas välikkö aivan tulvahti valoa täyteen noiden neljän vaalean pään heijastuksesta. Sitten palasivat he kääröineen sisään.

Heinke, joka aina oli valmis ja valveillaan ja sentään aina tyyni, oli jo saanut käteensä purasimen ja aukaisi puuliitteitä, jotka pitivät käärettä koossa ja otti esiin nuo pienet kiinalaiset lippaat ja rasiat, jotka, huolellisesti käärittyinä oudonnäköiseen nöhtäiseen kankaaseen, olivat siellä vierekkäin.

"Katsos, katsos, äiti, tuo on sinulle!"

Helle Boje istahti tuolilleen koneen ääressä ja tunnusteli vavahtelevin käsin laatikon mustaa kiiltävää pintaa. "Tuon on hän ostanut", puheli hän hiljaa. "Se on ollut hänen kädessään." Silmänsä olivat yht'äkkiä tulvahtaneet kyyneliin. Anna katseli hiljaa ja itseensä sulkeuneena siroa kapinetta kädessään ja ajatteli salaa, mieli herkkänä, veljeään, josta hän paljon piti. Heinke oli työntänyt virsikirjansa josta hän oli lukenut, syrjään ja oli ottanut kaulastaan meripihkahelmisen kaulakoristeensa ja laskenut sen koteloon, jonka hän oli saanut ja katseli nyt, miltä se näytti ja kiitteli kaukaista veljeään ja puhui ystävällisesti hänestä. "Voi, kuinka somaa, kuinka hän on hyvä, äiti… Kuule äiti… sen sanon… näitä ei saa Hett vaan."

Hett mulkoili toisia kohden, olivatko he saaneet mitään parempaa kuin hän. Mutta kun hän huomasi, ettei tässä toistaiseksi ollut mitään tehtävissä, lähti hän ulos leikkimään.

Helle Boje piti kirjettä kädessään; mutta ei voinut kyyneliltä silmissään lukea.

"Äiti luehan."

"Minä en voi, lapseni… lue sinä."

Silloin luki Heinke.

"Rakas äiti! Kohta kun tulimme Wladiwostokista tänne Hongkong'iin, ostin minä nämä teille. Aioin itse tuoda nämä teille; mutta nyt olen tuuminut, ett'en ennen tahdo palata Hilligenleihin, ennenkuin voin mennä merikouluun. Ja siihen kestää vielä vuosi. Minä ansaitsen täällä nimittäin paremmin. En tiedä, lähteekö Kai Jans kanssani toiselle laivalle. Me olemme nimittäin jättäneet entisen laivamme ja etsimme nyt rivakkaa purjehtijaa. Jos hän nytkin tahtoo seurata minua, niin on se hyvä; hän on nimittäin todellakin kunnon poika; mutta saa hän olla seuraamattakin. Luulen sentään, että hän seuraa minua, koska hänellä aina täytyy olla joku, jonka kanssa hän saa puhua kaikenmoista, jota hän ei niin joutuisi puhumaan vanhemmille merimiehille. On hänkin laatuisensa ihminen.

"Rakas Anna! Tähän lippaaseen voit sinä pistää parsinneulasi. Sinähän kai joudut oikein summissa nyt parsimaan sukkia siellä noille kahdelle lapselle. Herran tähden, mitä sanoinkaan! Heinkehän lienee jo pitkä tyttö, ja Hett on yhdentoista. Kun ostin lippaasi, aikoi kiinalainen petkuttaa minua, kun hän hieman halpeli ikääni. Mutta hän ei ottanut huomioonsa, että puosumme seisoi takaani, tämä iski häntä korvalle, niin että mies lensi permantoon. Siten täällä kauppoja tehdään.

"Minun on täytynyt ostaa itselleni uusi puku, sillä vanha oli aivan loppuunkulunut, ja sitäpaitsi olin kasvanut paljon. Minulla on sentään seitsemänkymmentäviisi markkaa arkussani; ne lähetän nyt kohdakkoin. Viisikymmentä markkaa viet niistä säästöpankkiin merikoulun varalle, loput kaksikymmentäviisi markkaa ovat, jos itse olette terveitä ettekä tarvitse rahaa, velanlyhennykseen. Rakas Anna, ole hyvä tytär äidillesi, ja huolehdi, ettei äiti istu ihan kaiket päivät koneensa ääressä. Jos pysyn terveenä, voin kyllä suorittaa isän velat viidessä vuodessa. Niitten vuoksi ei hänen tarvitse istua itseään kyykkyselkäiseksi.

"Rakas äiti, sinun ei tarvitse huolehtia mitään sukistani; osaan parsia ne aivan yhtä hyvin kuin Anna. Usko vaan, housuistani ja paidoistani ei puutu ainoatakaan nappia. Aina reilussa, se on ensimmäinen pykälä. Ja sitte: aina varuillaan. Ja kolmanneksi: aina tyytymätön! Aina tahtoa oppia enemmän ja pyrkiä eteenpäin. Uskoppas vaan, pidän silmäni auki. Edellisellä laivallamme palveli tässä esim. eräs nuori ameriikalainen. Hän tahtoi vaan saada nähdä hieman maailmaa, sanoi hän, ja ilmaiseksi; sittemmin aikoo hän ruveta, miksi kykenee; isänsä on pappi. Siltä olen kurkistellut ja kuunnellut yhtä ja toista. Maailmassa ei saa olla kyyryssä selin. Reipas ja rivakka sitä olla pitää. Ja se sopii minulle hyvin, usko se. Kai Jansissa ei siihen ole miestä, hän on aina niin arka ja pelkuri… aivan kuin naapuri Martensin kaks'vuotias varsa… muistathan vielä, Anna, sen siellä laitumella? Juoksimme kerran kokonaisen puolen päivää sen jälissä. Sinä olisit tahtonut ratsastaa sillä, mutta me emme saaneet sitä kiinni.

"Rakas äiti! Olen tuuminut sen niin, että tahdon aina palvella purjelaivoilla. Muutamat arvelevat että ne häviävät käytännöstä; mutta kapteeniukkomme virkkoi kerran, kuulin sen, perämiehellemme: 'Saattepas nähdä vaan, perämies suuret purjelaivat ovat aina olevat halvimmat kuletusneuvot pitkillä matkoilla ja raaka-aineita varten'. Äskettäin purhehti ohitsemme kaunis uusi amerikalainen purjelaiva. Usko minua, se oli komea nähdä! Vaikk'ei sillä ollut enempää purjetta kuin meillä, teki se kovempaa vauhtia. Perämies kiroili ja kapteeni tekeytyi, ikäänkuin ei hän huomaisikaan. Mutta minäpäs koetin pälyillä, mistä tuo riippui. Vancouverilla ja San Franziscossa juoksin minä kaiket päivät laivaveistämöillä; usko pois, se oli hupaista; semmoinen veistämö, se se minusta on se oikea Hilligenlei, pyhä maa.

"Luulen muuten että Kai Jans on lähtenyt merille etsimään juuri sitä, pyhää maata. Aina kun tullaan maihin, on hänellä kaula pitkänä, mennä pujottelee ihmisten lomitse, käy kaikki kadut ja kujat ja katselee ympärilleen, eikä virka sanaakaan. Mutta tuonaan Vancouverissa, jossa viivyimme kaksikymmentä päivää, ja jossa meillä oli runsaasti joutilasta aikaa, teki hän erään vanhan omituisen merimiehen kanssa, joka siellä tuli laivaamme, kolme päivää kestävän matkan läpi kaupungin ja saaren, aina vuoristoon saakka. Kun me sitte hinaajalla menimme ulos satamasta, unohti hän työn ja kaiken, katseli noita etäällä häämöttäviä vuoria kohden ja sanoi yht'äkkiä minulle: 'Kuule, maa tuolla vuorien takana on suurenmoista. Niin avaraa ja suurta ja puhdasta, ikäänkuin olisi se pyhää. Sinne muutan minä joskus, luulen minä'. No, laulun loppu oli se, että hän sai perämieheltä korvapuustin. Niinkauan kuin olemme olleet Hilligenleistä poissa, ei hän ole tullut omaiseksi kenenkään kanssa muuta kuin minun ja tuon vanhan ukon. Muuten on hän aina yksikseen ja kuuntelee, ja katselee tarkkaavasti ympärilleen. Kaikki pitävät hänestä sentään, koska hän on hyvä ja kunnon poika, ja aina avulias, ja koska hän, kun kokki kerran makasi sairaana, yht'äkkiä rupesi itkemään.

"Rakas äiti! Kun tulen kotiin, olette ihmettelevät, että olen niin suuri ja ruskea. Ja kädet, näkisitte ne! Pysykää terveinä nyt ja muistelkaa uskollista poikaanne ja veljeänne Piet Boje'a."

He lukivat jokainen itsekseen kirjeen ainakin kolmeen kertaan ja puhuivat kaikesta siinä, ja istuivat tuon tuostakin hiljaa ja vaipuivat mietteisiinsä. Silloin tuli Hett sisään ja meni makuulle. Sitte menivät Anna ja Heinkekin levolle; Anna tapansa mukaan ynseänä ja hyvää yötä sanomatta; Heinke tyyneenä ja tasaisen ystävällisenä.

Helle Boje istui vielä hetken koneensa ääressä. Yksitoikkoisesti ja alakuloisesti kuului sen iänikuinen naksutus tuossa pienessä matalassa huoneessa. Sitte meni hän makuuhuoneeseen. Hän astui lastensa vuoteitten ääreen, ja kumartui katsomaan heitä kasvoihin, ensiksi Hettiä, ja näki lampun puolhämärässä valossa nuorimman lapsensa kauniisiin kasvoihin, ja huomasi niiden raskaan aistillisen ilmeen; sitte kumartui hän Heinken kasvojen yli ja näki nuo tyyneet selkeät kasvot, joilla oli tuo vapaa ilme voimakaspiirteisen kauniin suun ympärillä, ja katseli siinä kauan ajatuksiinsa vaipuneena. Sitte meni hän siihen huoneeseen, jossa Anna nukkui ja katsoi häntäkin ja näki, ett'ei enää ollut etäällä aika, jolloin hän oli oleva täysi nainen. Voimakas kuumaverinen nainen. Samallainen kuin hän itse.

Hän palasi takaisin toiseen kammariin ja istahti oman vuoteensa reunalle, ja muisteli, mitä he usein olivat miehensä kanssa puhuneet lapsistaan: "Ell'ei lapsiamme kohtaa se onni, että he tarpeeksi aikaiseen joutuvat hyviin käsiin, on elämä tuleva heille vaikeaksi." Hän liitti kätensä ristiin ja alkoi kuumasti rukoilla lastensa puolesta. Hiljalleen, kun hänen rukouksensa laimeni, ja hän vielä istui samassa asennossa, johtuivat hänen ajatuksensa, nyt rauhottuneempina ja keveentyneinä, hänen sankariinsa, tuohon uljaaseen tuolla kaukana kaukana avarassa maailmassa: minkä näköinen hän nyt mahtoi olla, ja millä uudella laivalla hän nyt mahtoi kulkea. Ja johtui vähä vähältä uniin ja uneksumisiin ja näki unissa hänen laivansa, komean sorjan laivan, jolla oli kaksi mastoa, jotka omituisesti kallistuivat keulaa kohden. Mutta sitä laivaa viskeli ankara merenkäynti edes ja takaisin, se viskeli sitä ihan selittämättömästi, kuin mielettömin lapsenkäsin; ja oli hänestä, ikäänkuin olisi koko laivan kansi ruhjottuna ja murskana, ja hän ajatteli: tuo ei ole mikään 'pyhä maa'. Sitte oli hän yhtäkkiä seisovinaan meren rannalla, suuressa tuskassa ja katselevinaan laivaa kohden, ja näki sen niin selvästi edessään. Kuinka ilmielävän selvästi hän sen näkikään. Tuossa… ajoi se myrskyn mukana, se nojahteli ja kallistui ja hypähteli vuoren korkuisten aaltojen mylläkässä.