SEITSEMÄS LUKU.
Heine Wulk istui kalpeine värittömine kasvoineen tomun- ja homeenharmaassa työhuoneessaan pitkän sekasortoisen pöytänsä ääressä, jota peitti kaikenmoiset paperiliuskat, sakset, kirjoitusromut ja sanomalehtipinkat, ja tuijotti lehteen, joka vastikään oli tullut Berlinistä. Kai Jans tuli sisään, pitkänhoivakkana ja kalpeana, meni tavalliseen paikkaansa kirjasinlaatikon ääreen ja rupesi latomaan painettaviksi tuotuja ilmoituksia. Hän oli tänään jo suorittanut kuusi tuntia koulutyötä. Mutta kun hän nyt kahdeksan päivän kuluttua saisi lopettaa koulunkäyntinsä, aikoi hän vastedes omistaa kaiken työvoimansa Heine Wulkin liikkeelle.
"Kuulehan" virkkoi Heine ja siveli kämmenellään pitkiä sileitä hiuksiaan päälaelta takinkaulukseen asti. "Berliiniläinen… onpas se taas lähettänyt sievosen pääartikkelin! 'Heräävä kevät!'… Mutta tässä, eräässä kohdassa puhuu hän päivänkorennoista, jotka keinutteleivat vesililjoilla? Mitä se tarkoittaa. En ole ikipäivinä kuullut puhuttavan päivänkorennoista."
"Me kutsumme niitä sudenhevosiksi", sanoi Kai Jans.
"Vai niin! Vai sudenhevonen se on! Mutta mehän emme mitenkään voi panna sudenhevosta pääartikkeliin. No jääköön sitte päivänkorennoksi; kaunis sana… Sinun täytyy siellä täällä vähän korjailla, ja noin ikäänkuin muokkailla, Kai… niinpä puhuu hän tuossa esimerkiksi pojista ja tytöistä, voit sen sijaan panna nuorukaisista ja neitosista. Ymmärrätkö? Mutta lentoa ja ryhtiä esityksessä et saa turmella! Lento ja ryhti on ja pysyy pääasiana. Sinä osaat jo koko hyvin, mutta vielä on parantamisen varaa; tiedäthän, mitä aina olen sanonut sinulle: Pormestari, sillä miehellä on sujuva kynä, sillä!… Tässä alempana, tässä missä berliiniläinen… muuten kylläkin kauniisti… kertoo auringon aroista säikkyvistä säteistä, siihen voit lisätä, että kanat taaskin alkavat munia; sen on berliiniläinen tuhmuudessaan unohtanut".
Kai Jans tarkasteli kohtaa ja sanoi hieman arvellen: "Ei se oikein sopisi siihen minusta".
"Sen pitää sopia, siis se sopii!" sanoi Heine Wulk. "Näes… kun nyt joku isäntämies mailla lukee tämän, juolahtaa hänelle kohta mieleen uhrata hiukan pieneen ilmoitukseen ja maksaa sen munissa. Olen näihin aikoihin vuotta usein tehnyt hyvät kaupat siinä… No, mitähän uutta kaupungilla? Oletko kuullut mitään?"
"Laivuri Tams on ostanut Finkenwärderistä itselleen jahdin. Se on nyt jo järjestykseltään viides, joka on hankittu Hilligenleihin. Satamamestari Lau sanoo, että se on komea alus".
"Äh! mitä siitä!" sanoi Heine Wulk. "Jahdin voi ostaa kuka hyvänsä".
"Pe Ontjes Lau on suorittanut Altonassa perämiestutkinnon arvosanalla 'kiitettävä'".
"Minä en kärsi koko Lau'ta. Ja mitä liikuttaa Hilligenleitä se asia?"
"Kirkkokadulla on viemäri eilen illalla mennyt tukkoon; likainen pilaantunut vesi on muuttanut koko kadun allikoksi, eikä pääse juoksemaan pois."
Heine Wulk ravisti kiivaasti päätään. "Mitä me semmoisiin sekaannumme?" kysyi hän. "Jos me kerromme tuommoisen uutisen, suuttuu pormestari, ja poliisi muuttuu äkeäksi ja alkaa rettelöidä kanssani. Ei siitä uutisesta ole mihinkään. No, ja muuta?"
"Kauppias Dicksen on löytänyt vihkisormuksensa, jonka hän kaksikymmentä vuotta sitten oli kadottanut puutarhaansa."
"Kas… sepäs on semmoinen kuin sopii… sen sinä voit panna sinne. Tiedätkös, tuollaiset juuri, tuommoiset pikkupiirteet elämästä, ne ne ovat jotakin meitä varten."
"Ravintoloitsija Birnbaum on pannut esille pullon, joka on täynnä herneitä. Se joka osaa arvata lähimmälle, kuinka monta niitä on, saa kaksitoista pulloa olutta."
"Näes… sepä oli soma juttu. Siinä on jotakin, jota kutsutaan huumoriksi. Täydentele sitä nyt vähän, noin leikkisästi, ymmärräthän, ja tietysti lennokkaasti. Sinun pitää saada siinä esiin, että Birnbaum, asettaessaan tuommoisen tehtävän, on ollut varsin henkevä ja sukkela, ja että tuommoinen tehtävä, se kun aiheuttaa rattoisia iltaseuroja, osaltaan elähyttää hilpeyttä ja henkevyyttä kaupungissamme. Jos muuten olet oikeassa hengessä, niin voit lopettaa esityksesi vaikkapa muutamalla säkeellä, jollakin runollisella sutkauksella. No, käsiksi nyt vaan… Täytyypä olla hupaista sinulle, poika, että noin jo viistoista vuosinesi pääset näin keskelle päivän tapahtumia. Ole nyt ahkera; käväisen tästä hiukan kaupungilla katselemassa ja kuulemassa, onko muuta mitään tapahtunut."
Heine Wulk puki ylleen vanhan päällystakkinsa, upotti molemmat kätensä avariin, ammollaan oleviin taskuihinsa ja lähti astua kopistelemaan ravintoloitsija Birnbaumille, joi lasin totia ja antoi lausuntonsa papujen lukumäärästä, ja valvoi, että se tuli oikein merkityksi ylös, pistäysi vielä muissakin ravintoloissa ja jutteli vieraitten kanssa, jotka joutilaina ja pyylevinä istuivat siellä ja pakinoivat maailman menosta ja palasi takaisin työhuoneeseensa.
Kai Jans oli sillävälin latonut molemmat artikkelit ja lukenut palasen romaania, jonka muuan berliiniläinen kustannusliike oli julkaissut keltaisissa vihoissa, ja josta hänen piti antaa lausuntonsa, kelpaisiko se julaistavaksi lehdessä, ja latoi par'aikaa erään matkustavan markkinaseuran ohjelmaa. Heine Wulk vilkautti hiukan kirjasinlaatikkoa kohden, jonka ääreen hänen nyt oikeastaan olisi pitänyt istuutua, mutta oli niin laiska ett'ei viitsinyt edes riisua päällystakkiaan yltään. Hän vaipui verkalleen mukavaan tuoliinsa pöydän ääressä, ja otti käteensä erään hampurilaisen sanomalehden.
Silloin tuli sisään Anna Wiesche Martens Freestedtistä, Bojeiden naapuri. Hän astui koko pyyleydessään sisään työhuoneeseen, laski korinsa pitkälle pöydälle ja sanoi: "Meillä on tuntuva lehmä navetassa, Heine; sepitähän siitä lyhyt ja selvä ilmoitus", ja otti koristaan esiin pienen voipaketin. "Tässä saat naulan voita; käteinen raha on niukassa".
"On ikävää se", sanoi Heine Wulk, "ettei kukaan tahdo maksaa käteisessä rahassa. Voi kukaties saattaa käydä laatuun, myöskin otan mielelläni vastaan pussillisen perunoita. Viime syksynä, kun porsaat olivat niin halpoja, että Hans Hansen laski niitä viis vapaasti torille, tuli Jakob Sothmann tuomaan vaimonsa kuolinilmoituksesta maksuksi porsaan ja luuli saaneensa puijatuksi minut. Mutta porsaat nousivat hinnassa, ja minä suoriusin hyvin asiasta. Mutta katsohan… tänne… mitä kaikkea täällä nurkassa on!" Hän sysäsi syrjään erään vuohennahan. "Mihin tuotakin voi käyttää?… Kai, tulehan tänne, poikaseni, ja katso. Kun joskus tulet palvelukseen johonkin suureen lehteen: mitä kaikkea semmoiseen kertyneekään!… Ihmisen pitää ottaa kaikesta oppia. Katsos… lapsenvaatteita". Hän sysäsi kädellään tummaan, pehmeään vaateläjään. "Kauppiaat ovat kaikkein harmillisimmat".
"Paljaita tiskipuksuja!" sanoi Anna Wiesche ja ravisti päätään. "Minun pitää jatkaa matkaa taas… Niin tuota," sanoi hän ja jäi seisomaan, "siitähän piti minun vielä puhua: opettaja Bojen leski tulee iltapäivävenheellä tälle puolen. Hän aikoo muuttaa tänne Hilligenleihin ja etsii pientä huoneustoa: kolme huonetta, jotta hän voi ottaa luokseen asumaan jonkun koululaisen; mutta sen pitää olla halpa".
Heine Wulk oli yhä vielä vaipunut mietteihinsä vaihtokaupan luonteesta ja laadusta ja pudisteli päätään. Anne Wiesche lähti.
Häh oli tuskin lähtenyt, kun sisään astui kookas jykeä Kassen Wedderkop. Hän oli syntyperäinen hilligenleiläinen, oli sentään liikkunut paljon ulkona maailmalla ja ollut erään vanhan hampurilaisen liikkeen asiamiehenä monta vuotta Itäaasiassa. Neljäkymmen vuotiaana oli hän loukannut selkänsä siellä, niin että hänen oli mahdotonta jäädä sinne. Silloin jätti hän toimensa ja palasi vaatimattamme omaisuuksineen, jonka hän oli saanut kokoon, synnyinkaupunkiinsa ja työskenteli nyt, kirjoittaen artikkeleita kauppaliikkeestä ja kauppapolitiikasta. Ensin arkaillen ja epävarmana, huomasi hän pian, että hänellä oli suuremmat taipumukset kauppapolitikoitsijaksi kuin kauppiaaksi, ja otettiin näihin aikoihin jo, kymmenen vuotta hänen kotiinpaluunsa jälkeen, hänen kirjoituksiaan mielihyvällä suuriin arvossapidettyihin saksan- ja englanninkielisiin sanomalehtiin. Hän ei seurustellut Hilligenleissä juuri kenenkään kanssa, ja ihmiset eivät tunteneet häntä. Hän oli harvasanainen vakava mies, joka melkein aina, ulkona käydessäänkin, oli vaipunut ajatuksiinsa. Kun hän joskus aukaisi suunsa, puhui hän jyreällä syvällä äänellä.
Hän nojasi tukevaa, ei ylen kookasta vartaloaan raskaasti sauvaansa vastaan ja pyysi lyhyesti ja asiallisesti kuten hänen tapansa oli, saada silmäillä erästä vissiä aikaisempaa vuosikertaa lehdestä, jossa hänen isänsä joskus, kuten hän vasta nykyisin oli kuullut, oli kertonut vaatimattoman elämäkertansa. Heine Wulk, joka ei voinut sietää häntä, antoi hänelle vuosikerran ja Wedderkop meni ikkunan ääreen, jonka luona Kai Jans seisoi työssään. Wedderkop katsahti tarkkaavasti tuohon pitkään kalpeaan poikaan, jonka hän kai toisinaan oli huomannut kadulla, istahti raskaasti ja alkoi lukea ja murahteli itsekseen tuontuostakin, kuten hänen tapansa oli lukiessaan.
Tuli sitte työhuoneeseen yks' ja toinen. Eräs vaimo, jonka lapset nälkäisinä ja likaisina kulkivat kaduilla, tilasi onnentoivotuskortteja, unilukkari toi saarnalistan; sitten tuli pormestari.
"O… herra pormestari!" sanoi Heine Wulk ja kumarsi syvään.
Daniel Peters tervehti lyhyeen ja vieraasti Wedderkoppia, veti hieman ylömmäksi vaaleita housunlahkeitaan ja istuutui arvokkaasti. "Minulla ei ollut paljoa aikaa käyttää artikkeliin", sanoi hän. "Huolenpito kaupungista ei anna minulle päivän eikä yön rauhaa".
"Onpas se vahinko", sanoi Heine Wulk ja sipaisi elokkaasti hiuksiaan. "Mitä olisikaan herra pormestarista tullut", sanoi hän, "jos herra pormestari olisi päässyt tilaisuuteen oikein käyttämään sitä leiviskää, joka hänelle on annettu".
"Niin", sanoi Daniel Peters ja siveli kädellään pitkiä pehmeitä viiksiään. "Nyt saa ahertaa tämmöisenä hallituksen toimennusmiehenä. Elämä livahtaa käsistä… Ja siinä sitä on!… Luenpa teille, mitä olen kirjoittanut".
"Annahan nyt työn tuokioksi seisahtua, Kai. Ja kuuntele, poikaseni."
Daniel Peters laski kätensä polvelleen, kohotti hieman olkapäitään ja alkoi lukea kurkku kiristettynä kapeaksi — kaikki Hilligenleissä, kun tahtovat esiintyä, puhuvat olkapäät koholla ja kurkku kapeana —: "Päällekirjoitus: Hilligenlein kaupungin tulevaisuus… Ihmeellinen on meremme, surma- ja Pohjameremme, surmameremme sillä tapahtuvain merionnettomuuksien vuoksi, Pohjameremme eroitukseksi englantilaisista, jotka kutsuvat sitä Saksanmereksi; mutta ihmeellisin on se silloin, kun sitä ei ole ikäänkuin olemassakaan, tarkoitan, kun se tarjoo meille raukoille piskuisille ihmisille avarat matalikkonsa, kun se ikäänkuin levittää ne eteemme, että me, Hilligenlein asujamet ylhäisimmästä virkailijasta halvimpaan päivätyöläiseen asti, saisimme taivaltaa ulos, ulos auringonpaisteisille matalikoille, ulos Dänensandin hietikkasärkille. Mutta miksi juuri Dänensandiin? Miks'ei yhtähyvin jollekin muulle särkälle tuolla avaralla matalikolla? Onko tämä oikeutettu kysymys? Ei, ei ja kolmasti ei! Sillä tuolla, Dänensandilla, jonka ylitse meri huuhtelee, siellä on haudattuna kunnon, vanhan, kovia kokeneen Hilligenleimme tulevaisuus ja toivo. Lukijamme tietävät, mitä tarkoitamme. Jokainen todellinen tosi Hilligenläinen — ja niitä on, Jumalan kiitos, vielä semmoisiakin — tietää sen.
"Kirjoitettiin armon vuosi 1813… Silloin lähetti silloinen, nyt jo kauan sitte autuaasti kuollut kuninkaallinen majesteettimme laivan Glückstadtiin, jossa laivassa oli kolmesataatuhatta riikintaalaria, jotka piti tulla hänen kuninkaallisen majesteettinsa armeijalle. Tapahtuiko se voimasta sokeain synkkäin luonnonmahtien? Ei. Tosi kristittyinä, jotka alati ja kaikkialla näkevät vanhan, perityn uskonsa voiman, sanomme me: se tapahtui tahdosta viisaan armollisen Jumalan. Laivan ajoi vahva myrsky meidän lahteemme, se hukkui miehineen päivineen ja hautautui hiekkaan. Ja oli taaskin suuren armollisen Jumalan tahto, että hän käänsi autuaasti kuolleen kuninkaamme mielen niin, että hän määräsi, että jos laiva joskus löytyisi, rahat siinä tulisivat Hilligenlein kaupungille. Ja nyt kuulkaa! Jumala, joka leikkii luonnonvoimillaan, niin että niiden täytyy palvella hänen ihmislapsiaan, on, sitte kun hän kaikkiviisaudessaan oli päättänyt auttaa meidän armasta kaupunkiamme, asettanut niin että Dänensandin hiekka, täsmälleen siitä asti, kuin nykyinen pormestari, herra Daniel Peters on ollut kuntamme asiain johdossa, on alkanut mureta ja juosta lohkelmiin; joten käy toteen runoilijan sana 'Huomassa tulevaisuuden, Arpa onnen ja onnettuuden'. Laiva on taaskin tuleva päivän valoon ja Hilligenleistä on taas tuleva 'pyhä maa', kuten sen nimi sanoo, ei ainoastaan parhaiten hallittu kunta ja isäinsä uskoa säilyttävä, vaan myöskin veroton kaupunki.
"Mutta kuitenkin ja kaikitenkin, vaikka Jumalan lempeä käsi siten suojelevana näkyy yllämme, löytyy niitä, jotka eivät ole tyytyväisiä tähänkään kaikkeen, vaan vuodet vuosien perästä taukoamatta inttävät ja inttävät, että satamavirta kaivettaisiin suoraksi. Ja miksikä?
"Noiden viidentoista ravunpyydystäjänkö vuoksi, jotka pienissä vaivaisissa venheissään harjoittavat elinkeinoaan, vai noiden parinkymmenen jahdinko tähden, jotka vuoden mittaan tulevat satamaan? Ja vaikka noiden luku, kun satamavirtaa mudattaisiin suoremmaksi, nyt kasvaisikin, niin tahdommeko me enemmän liikettä, enemmän eloa, enemmän kansaa tänne, tahtoisimmeko esim. uutta lehteä, joka eksyisi kirjoittamaan nykyajan marisevassa äänilajissa? Emmekö elä täällä hyvässä rauhassa? Pitääkö meidänkin keskuutemme ilmestyä noita, jotka kalvavat valtaistuimen ja alttarin perustuksia? Herra paratkoon! Emme ole nytkään enää ihan vapaat niistä. Ne hiiviskelevät jo pimeässä ympärillämme. Ne tärvelevät jo tätä pyhää maatamme. Me tunnemme heidän nimensä ja tiedämme heidän kokouksistaan."
Daniel Peters pysähti syvään hengähtäen luvussaan, ja siveli synkeän näköisenä pehmeitä pitkiä viiksiään. Heine Wulk, vielä kokonaan huumauneena, sanoi hiljaa ja juhlallisesti: "Näetkös, Kai… se on tuota, kuin kutsutaan taidoksi kirjoittaa. Otitko tarkkaan vaaria? Näes: siinä olkoon sinulle ihanne ja esikuva. Ja nyt lado tuo artikkeli… paikalla… Minä lähden kanssanne ulos, herra Pormestari". He lähtivätkin, kiinnittämättä kumpikaan huomiotaan VVedderkoppiin. Kai Jans palasi taaskin kirjasinlaatikkonsa ääreen.
Hetken perästä katsahti Wedderkop taaskin sanomalehdestään ylös, ja taaskin tuntui hänestä, kuin piilisi tuon pojan syvälle painuneissa vakavissa silmissä ihmettelevä ihmeellisen kypsä sielu, joka uteliaana ja hämmentyneenä kurkisteli ulos ympärilleen, ikäänkuin ujo hieno tyttö, joka levotonrintaisena katselee rakastettuaan, jota hän sentään pelkää, koska hän aavistaa, ett'ei tämä ansaitse hänen rakkauttaan. Sitäpaitsi oli hänellä voimakaspiirteinen suu, ja leveä leuka. Wedderkop ajatteli: "Mitkä vakavat kauniit kasvot!"
"Sepäs oli sievonen kirjoitus", sanoi hän kovalla äänellään, "se minkä pormestari äsken tuossa luki".
"Niin oli", vastasi Kai Jans säikähtäneenä. "Pormestari kirjoittaa hyvin".
"Viisaita ajatuksia!" jyrähti Wedderkop.
"Hän on kovin viisas mies", sanoi Kai Jans toimeliaasti.
"Minä luulen, että jos hän tahtoisi, voisi hänestä tulla vaikka ministeri; mutta nyt uhraa hän voimansa Hilligenlein hyväksi".
Wedderkop'in silmät suurenivat hieman. "No, sinä saat täällä oppia paljon?" sanoi hän.
"Niin saan!" vastasi Kai Jans vakavasti. "Herra Wulk on niin ystävällinen, että antaa minun työskennellä jo niin paljon itsenäisesti".
"Miten sitte?" kysyi Wedderkop.
Kai Jans kertoi vaatimattomasti, kuitenkin kohosi hänen kasvoilleen iloinen ylpeyden puna, mikä osa hänellä oli pääartikkeleihin. "Ja äskettäin kirjoitin minä ja julkaisin ensimmäisen itsenäisen kirjoitukseni; se oli se kertomus rannikkolaisesta ja piispasta… ehkä olette lukenutkin sen".
"Vai siten?" sanoi Wedderkop. "Vai sinä se olit, joka sinä ukkosyönä olit aulankokylässä tuon vanhan vaimon luona. Minä tunnen kertomuksen, ja tiedän kuinka hän itse sen kertoo".
"Hän kertoi sen aivan lyhyesti ja kehittelemättä", sanoi Kai Jans, "minä sommittelin ja kaunistelin sitä".
Kassen Wedderkop nyökäytti päätään, ja katsahti tarkkaavasti häneen. Nuori kirjailija oli tehnyt rannikkolaisesta äitelän sankarin, piispasta jyristelevän hirviön, sitäpaitsi oli hän nivonnut kertomukseen kaikenmoista hempeätä tunnelmoimista. "Niin", virkkoi Wedderkop, "kaunistellut sinä sitä olet!… Kuulehan, mitenkä pitkälle olet jo päässyt koulussa?"
"Olen kaksi viime vuotta ollut ensimmäinen luokalla."
Kassen Wedderkop nousi ähkyen ylös ja lähti liikkeelle. "Jos viitsit", sanoi hän, "niin tule huomenna edelläpuolenpäivää, huomenna on sunnuntai, noin kello kymmeneltä luokseni… voit ottaa viimeisen vuosineljänneksen sanomalehdet mukaasi… Kuuletko?… Niin, ne voit ottaa."
Kai Jans katsahti tuohon tukevaan mieheen, josta Heine Wulk ja pormestari olivat puhuneet niin ylenkatseellisesti, ja joka nyt lähemmältä nähtynä tuntui niin selvämieliseltä ja varmalta mieheltä, katsahti vähän horjuvalla itsetunnolla häneen, ja lupasi epävarmalla aralla äänellä että hän tulisi…
* * * * *
Seuraavana aamuna istui Kassen Wedderkop asunnossaan, joka hänellä oli kaupungin ulkopuolella, ja luki sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, suuria ja oudonnäköisiä, jommoisia Kai Jans ei ikinä ennen ollut nähnyt, ja teki vielä hetken muistiinpanojaan paperipinkalle, jota hän piti tuolinnojaa vastaan, ja ähkyi siinä työskennellessään tuon tuostakin syvään, ei sentään varsinaisista tuskista, vaan koska häntä aina vaivasi jonkinlainen outo onea pistos selässä.
"Istuhan, Kai Jansini!" sanoi hän. "Äläkä säikähdy, jos puhun vähän kovaan. Ihmiset siellä Koreassa, jossa oleskelin niin kauan, olivat kaikki vähän huonokuuloisia ja asuivat niin harvassa. Siellä olen tottunut puhumaan näin lujaan… Niin, se on oikein se; siinähän ovat lehdet!…"
Hän otti käteensä päällimmäisen lehden ja alkoi ilman pitempiä puheita, suoraa päätä kovalla, järeällä ja jyrkällä äänellä lukea sitä lause lauseelta, tehden tuontuostakin lyhyitä huomautuksia. Kai Jans istui erään tuolin kulmalla, lakki kädessään ja katseli eteensä, hän tuli ensin punaiseksi, mutta alkoi sitte kalveta ja kalpeni kalpenemistaan.
"Näes tätäkin… tämäkin lause tässä… Katsos… Näet, kuinka hullunkurinen se on… ja eteenpäin!… Kas, tuossa on kolme lausetta, kaksi niistä on tarpeetonta ja kolmas hölynpölyä… Edelleen!… Noin… Mitä lörpötystä on tuokin olevinaan? Tarkastappas kurikseksi hieman lähemmällä asiaa! Jos katsot sitä tyvenine järkevine silminesi, niin on asia noin… ja noin… Edelleen!… Näes: tuossa on tosiaankin jotain totta… mutta vaan puoliksi; totuus siinä käy käsikoukkua vallan löylynlyömän kanssa; sillä se mitä siinä puhutaan sen ohella, on sulaa hulluutta. Todellisuudessa on asia siten ja siten… sen tiedät itse hyvin…" Siten sitä jatkui yhtä mittaa, lause lauseelta… läpi parin kolmen lehden. Kaikki kirjoitukset, jotka Heine Wulk ja pormestari olivat kirjoittaneet: "Pelkkää tuulen pieksentää… Naurettavaa ja surkuteltavaa! Sulaa valhetta ja mielettömyyttä. Ja miten turmiollisesti tuommoiset lehdet ja tuommoiset ihmiset vaikuttavat ympäristöönsä. Lukijat pitävät tuollaista isänmaallisuutta, tuollaista tuulenpieksemistä, tuollaista liiottelua ja tuollaista kirjoitustapaa oikeana ja rehellisenä; he alkavat itse uskoa, itse ajatella, puhua, kirjoittaa kirjeitään samalla tavalla; ja siten saattaa tuollainen lehti kietoa koko heidän elämänsä valheeseen ja teeskeilyyn… Onhan sinulla silmät nähdä? Etkö näe, kuinka korviaan myöten kaikki on uponnut valheeseen ja velttouteen Hilligenleissä."
Kai Jans istui tuolinkulmallaan, tuijotti jäykästi lakkiinsa kädessään eikä hievahtanutkaan. Hän oli ihan kalpea. Kaikki jumalat, jotka hänellä oli ollut, sortuivat valtaistuimiltaan ja muuttuivat samassa hullunkurisiksi nukkemiehiksi.
Nyt päästiin kertomukseen rannikkolaisesta. Kassen Wedderkop tarttui siihen lujin kourin, ja kiskoi siitä erä erältään joka-ainoan koristeen, jonka Kai Jans sille oli ripustanut ja osoitti, kuinka koruton ja kaunis se oli ollut alkuperäisessä asussaan. Kai Jansin suun ympärillä värähteli ja hänen kätensä vavahtelivat.
"Kaikki tuo on pelkkää tuulta, poikaseni! Koko sinun olosi ja elosi nykyään on pelkkää tuulta… Sisältä! Niin, sisälläsi olet sinä rehellinen järkevä poika. Kun näin sinut siellä likaisessa työhuoneessa, ajattelin: tuo tuossa on oikea alasaksilainen, ihminen, joka ei latele sanojaan toisten mukaan, vaan joka hautoo omia vakavia ajatuksiaan. Mutta ulkoa päin. Ulkoapäin olet sinä sula tuulenpieksijä. Ymmärrätkös? Tuulenpieksijä sinä olet. Perinpohjin pitää sinun hävetä."
Silloin hypähti Kai Jans pystyyn ja katsahti silmät aivan näännyksissä tuohon kauheaan ihmiseen: "Minä tiedän, että te olette oikeassa", sanoi hän. "Teidän ei tarvitse enää sanoa minulle sanaakaan, ei sanaakaan." Ja hyökkäsi ovesta ulos.
Hän juoksi ulos vapaaseen ilmaan, eikä tietänyt, mitä hän nyt tekisi elämällään. Hänellä oli tunne aivan kuin olisi hän kohotettu ilmaan, eikä enää pysyisi ylhäällä, eikä tietäisi, mihin hän maahan suistuisi. Hän oli usein ja mielellään puhunut vanhemmilleen uroteoistaan Heine Wulkin luona; hän oli antanut kertomuksistaan kuultaa ikäänkuin olisi hän pormestarin erityisessä suosiossa; ja ikäänkuin merkitsisi hän jo jotain Hilligenleissä ja että hänestä joskus vielä voisi tulla ehkä vaikka pormestari Hilligenleihin ja että hän silloin pitäisi siitä huolen, että Hilligenleistä todellakin tulisi pyhä maa. Ja vanhemmat olivat hiljaa ja onnellisin silmin kuunnelleet hänen puheitaan, kumpikin omalla tavallaan, isä hieman ilkkuen ja ivallisesti naurahdellen, mutta sentään mielissään hänen kuvitteluistaan, äiti aivan hartaana ja uskoen joka sanaan. Päässään hehkui häpeä, hän kirskutti hampaitaan itselleen ja voihki.
Hilligenlei ei ole mikään pyhä maa! Ei… ei… nyt hän tiesi sen… näki sen selvästi… hullujenhuone se oli. Kaukana pyhästä! Hullujenhuone! Sulaa petosta ja valhetta kaikki, kaikki tyyni. Hän oli ollut sokea. Ei ollut aavistanutkaan, mitä pyhä merkitsi… Se oli selvä asia, hän ei tuntenut maailmaa. Nyt hänen täytyi kiristää kaiken huomionsa siihen, että hän oppi sen tuntemaan. Kuten sepän täytyy tuntea vasaransa, siten pitää ihmisen tuntea maailma; muuten ei hänestä tule mitään. Niinpä siis: pois Hilligenleistä pitää hänen ja Hampuriin. Sillä Hampurissa oli maailma; Hampuri oli maailma. Siellä menisi hän kirjapainoon, jonnekin suureen. Mutta ennen kaikkea pitäisi hän silmät siellä selkosen selällään ja oppisi maailmaa.
Hän nousi ylös ja lähti hitaasti ja raskaasti, ikäänkuin olisi jaloissaan lyijyä, takaisin kaupunkiin. Kun hän tuli Satamakadulle, näki hän Anna ja Piet Bojen tulevan rantalaiturilta käsin. Hän aikoi kääntyä ripeästi syrjään ja väistää heitä; mutta he olivat haukansilmillään jo keksineet hänet, ja huusivat häntä nimeltä kirkkailla äänillään.
He kertoivat hänelle, että he olivat matkalla Linnapuistoon. Siellä oli heidän äitinsä vuokrannut asunnon, ja he aikoivat pistäytyä katsomassa sitä. Kai Jans liittyi heidän seuraansa.
He menivät yhdessä sinne, ja tarkastelivat noita ystävällisiä, punaisia, korkeapäättyisiä rakennuksia, jotka siellä suorassa rivissä seisoivat linnakaivannon partaalla komeiden kastanjojen varjossa; ja löysivätkin semmoisen, joka oli ilman ikkunaverhoja ja tyhjä. Siinä se oli. Kapea se oli ja yksikerroksinen, pienin kaikista ympärillä, alhaalla sisäänkäytävä ja kaksi ikkunaa, ylhäällä päättyyssä vielä yksi huone. He menivät kapeaa käytävää, joka vei puutarhaan, ja kurkistivat sisään kyökin ikkunasta ja kammariin. Puutarha oli pieni; kuitenkin oli siinä yksi omenapuu ja takana pieni nurmikko, jolla sopi valkaista liinaa. Sen takaa johti pieni puutarhaportti hauskalle pensaskäytävälle, joka perhepuutarhojen lomitse vei ulos kaupungista.
Lapset tarkastelivat sitä kaikkea, ja puhelivat toimeliaasti siitä, ja pitivät kaikkea erinomaisen somana ja hauskana. Varsinkin Anna oli eloisa ja vilkas. "Minä otan haltuuni kyökin", sanoi hän, ja rutisti otsaansa kyökin ikkunaa vastaan; ja katseli kammariin ja sanoi: "Tuolla minä nukun… Meille tulee asumaan kaksi koululaista, ne saavat haltuunsa vinttikammarin; niistä pidän minä huolen."
"Mitä tekee äitisi sitten?" kysyi Kai Jans.
Siskokset vaihtoivat pikaisen katseen keskenään; sitten vastasi Piet lyhyesti ja nopeasti: "Äiti on ostanut itselleen kutomakoneen. Isällä on vielä velkoja… kaksitoista sataa markkaa… ne täytyy toimittaa maksetuiksi."
"Mehän voimme kertoa sinulle kaikki tyyni", sanoi Anna. "Äiti tahtoi kyllä, että Piet menisi Itzehoe'en reaalikouluun; mutta silloin pitäisi äidin, ties' kuinka kauan, istua tuon koneen ääressä. Lyhyesti: Piet tahtoo päästä kohta ansaitsemaan ja lähtee neljän viikon kuluttua merille!… Hongkongiin… ajatteles!"
Kai Jans katsahti Piet Bojeen ja näki jotain uutta hänen valkeilla kasvoillaan: aikaisen kypsän vakavuuden, joka tietää, mitä tahtoo, ja joka tietää myöskin, mitä kysyy viedä tahtonsa perille, ja joka ei sentään säikähdä… Huumahti Kai Jansin mielessä… Entä jos hänkin lähtisi merimiehenä avaraan maailmaan? Pe Ontjes oli merimies, nyt Piet Boje. Miks'ei hänkin?… Hän ei enää nähnyt ja kuullut, mitä Bojet kertoivat… Tuossa häämöttää… kohoo hänen eteensä kaukainen ranta!… Mitähän ihmisiä sielläkin asunee? Hyviäkö vai pahoja? Ovatko he pyhiä vai epäpyhiä?… Jossainhan toki avarassa maailmassa pitää olla pyhä maa? Ell'ei sitä löydy, niin on koko elämä kummallinen ja selittämätön… Pitää etsiä vaan ja kysyä ihmisiltä: Keitä asuu tuolla, noilla rannoilla, mitä laatua ihmisiä ovat he? Mitenkä elävät he?… Siten pitäisi käydä kautta koko maailman ja kysyä ja etsiä. Silloin oppisi tuntemaan maailman ja löytäisi varmasti, varmasti pyhän maan… Ja silloin, kun hän sen olisi löytänyt, palaisi hän takaisin tänne ja silloin hän täällä…
Hän ei nähnyt ja kuullut enää, mitä nuo molemmat hänen rinnallaan kertoivat; hän mietti ja mietti ja kantoi ajatuksiaan ja kulki sanattomana heidän rinnallaan ja antoi kättä heille alhaalla Satamakadulla ja erosi heistä.
Kun hän astui matalaan pieneen kotitupaansa, näki hän vanhempansa ja kolme siskoansa ja pienen veljensä jo istumassa pöydän ääressä päivällisillä. Yltympäri pöytää oli perunoita ja keskellä seisoi matala pannu, jossa oli pieniä sulatettuja rasvapalasia. Se oli heidän päivällisensä. Thoms Jansilla ei ollut ankaran pakkasen vuoksi seitsemään viikkoon ollut mitään työtä ja ansiota.
"Isä" sanoi hän ovessa ja huojutti hiljaa päätään… "Piet Boje aikoo merille… minäkin tahdon sinne… Älä kysy, teenkö oikein siinä… minä tiedän, että teen oikein. Isä!… Minun pitää pois!"
Kaikki kalpenivat ja vaikenivat ja katselivat neuvottomina eteensä. Thoms Jans olisi, jos hänen poikansa olisi tullut juopuneena kotiin, ja vaikka hän sitte olisi ollut jo kolmenkymmenen vanha mies, olisi pikaisesti kuohahtaen lyönyt häntä; mutta nyt kun hänen viisitoista vuotias poikansa vakavine silmineen sanoi hänelle: "Isä… minun pitää pois", nyt valtasi hänet outo umea epävarmuus ja pelko, että hän nyt ehkä voisi sulkea ja tukkia tien, jolla salaiset, suuret ja selittämättömät voimat koettivat lähestyä hänen poikansa sielua, jotta se saisi voimaa ja karaistuisi. Hän virkkoi vain matalaan, ja ainoastaan heikko säväys pilantekoa ja katkeruutta vilkahti hänen älykkäissä, syvällä piilevissä silmissään: "Niinpä siis merimieheksi… ja sitte majakkalaivalle… senjälkeen mutatyömieheksi… ja sunnuntaitupa on aina oleva avara ja aina tyhjä… aina ihan tyhjä…"
"Ei isä!" huudahti poika, "siitä saat olla varma: silmäni pidän auki ja jotain minä löydän."
Pieni Male Jans katseli sanatonna eteensä pöytään, silmänsä olivat tulvillaan kyynelistä. Hän ajatteli ainoastaan sitä, että hän nyt lähti hänen luotaan… ja lisäksi tuonne aavalle arvaamattomalle merelle.
* * * * *
Neljää viikkoa myöhemmin istuivat he kumpikin rantalaiturilla Hampurissa merimieskistuillaan. He katselivat ympärilleen Rantakatua pitkin, jolla nyt tähän aikaan päivästä oli hyvin vähän liikettä, ja katselivat kolmimastolaivaa kohden, joka lähtövalmiina lepäsi siinä edessä ja odottelivat venhettä, joka tulisi noutamaan heitä.
Piet Boje kourasi noin sattumalta sivutaskuunsa ja tunsi siellä paperipalan, veti sen esiin ja näki sillä epätolkkuista sekavaa käsialaa, joka tuntui hänestä tutulta, ja luki: "Koko elämäsi pidä Jumalaa silmissäsi ja sydämessäsi, ja varo itseäsi antaumasta syntiin, äläkä riko Jumalan käskyjä vastaan. Sinun uskollinen äitisi Helle Boje." Hän pisti paperin nopeasti takaisin taskuunsa, ja katseli taaskin ulos Rantakadulle ja tekeysi, ikäänkuin hänelle ei olisi mitään erikoista tapahtunut, ja ajatteli itsekseen, aivan kuten muinoin kuustoista vuotta sitten hänen isänsä: kuinkahan toki on mahdollista, että tuo suuri viisas äiti kirjoitti noin huonoa käsialaa.
Kai Jans oli sentään huomannut sen, ja rupesi hänkin, kun Piet Boje katsoi poispäin, etsimään salaa taskuistaan, ja löysi kuin löysikin hänkin paperiliuskan. Hän veti sen varovasti esiin ja heitti salaa pikaisen silmäyksen siihen. Silloin huomasi hän kohta, että se oli yksi noita pitkiä kauniita runoja, joita Heine Wulk niin mielellään julkaisi. Sen päällekirjoitus kuului: "Erään hurskaan äidin jäähyväiset pojalleen hänen ripillepääsypäivänään." Hän lensi punaiseksi, ja upotti sen kiireesti takaisin taskuunsa.
Piet Boje kurotti kaulaansa ja sanoi: "Kuule… kenpäs tuolta tulla retuuttaa… Eikös ole vaan sinun ystäväsi, Dusenschön?"
"Niin", sanoi Kai Jans, "voi olla… hän on neljä viikkoa jo ollut täällä Hampurissa."
Tosiaankin!… Sieltä tuli Tjark Dusenschön… astellen pitkine suorine koipineen, mutta nyt ei hän käynyt enää vanhaa jäykkää laahustavaa pormestarikäyntiään, vaan kauniisti ja norjasti, kaulassaan oli hänellä hulmuva, sininen huivi.
"Minä tiesin, että menisitte tänään laivaan. On sääli sinua, Kai; sinun olisi pitänyt tulla konttorialalle niinkuin minä. Minulla on nyt jo hyvä paikka… erään asianajajan luona."
Piet Boje ei välittänyt hänestä sen enempää; katseli taukoamatta laivaa kohden ja seurasi kannella olijoiden liikuntaa ja näki siellä jonkun laskeuvan venheeseen.
"Ja minne olet sinä matkalla nyt?" kysyi Kai Jans.
"Minä menen erään tuttavani luokse, joka toimittaa minut vastaanotetuksi erääseen seuraan, johon hänkin kuuluu. Siihen kuuluu ainoastaan konttorivirkamiehiä ja heidän naisiaan. Tiedätkös: minä en välitä naisista, en tuon taivaallista; mutta juuri niille, jotka eivät niistä mitään välitä, ovat ne hyödyksi. Aina ystävällinen, aina hieno ja kylmä, ymmärrätkö? Lisäksi nimeni… komea nimi: Tjark Dusenschön… ja päälle päätteeksi kuninkaallinen syntyperäni."
"Puhutko sinä siitä sitte?" ihmetteli Kai Jans.
"En minä, tietysti. Siitä saavat toiset pitää huolen…" Hän näki venheen lähenevän ja väistyi vähän puoleen.
"No pojat…" sanoi merimies… "siinähän jo olettekin!… Teillä on onni merrassa: pääsette hyvään laivaan!… No, aikookos tuo koipeliini myöskin mukaan?"
"En!" sanoi Tjark Dusenschön ja väistyi vielä kauemmaksi. "Onnellista matkaa!" sanoi hän ja heilahutti komeasti hattuaan ja lähteä köpitti pois.
Kun kistut oli saatu sijoitetuiksi tuhdolle, tarttui Piet Boje kummallakin kädellään airoihin, ja työnsi venheen rannasta.
"Ahaa!" virkkoi merimies. "Vai sitä lajia sinä olet?"
Kai Jans tuijotteli veteen, aivan ajatuksiinsa vaipuneena.
"Työnnä kistu puoleen!" sanoi merimies… "Mietiskelijä nähtävästi?" huomautti hän Pietille.
"Niin on", sanoi Piet ja naurahti lyhyeen ja pilkallisesti: "hän lähtee etsimään kuninkaan valtakuntaa itselleen".