KUUDES LUKU.
Oli kaunis aurinkoinen syyskuun päivä ja Hilligenleissä markkinat. Niillä viidellä tiellä, jotka johtivat Hilligenleihin, kapisivat hevoskaviot ja jymysivät rattaat; ja rantalaiturille laski satamamestari Lau jo kolmatta kertaa täyden lastin kaikennäköistä kansaa, joka tuli kaupunkiin Freestedtin puolelta.
Piet Boje hypähti ensimmäisenä maihin, hänen jälissään hänen sisarensa; molemmat nyt jo suuria lapsia, kohta rippikouluiässä. He heittivät aran pikaisen katseen pitkää rakennusta kohden, ja näkivät Kai Jansin seisovan oven edessä. Hänen siro pieni äitinsä, joka nyt ei enää ollut yhtään pitempi kuin hänkään, seisoi hänen takanaan.
"Tulkaa nyt hetkiseksi sisään", sanoi äiti ystävällisesti. "No, eivätkö
Heinke ja Hett olekkaan mukana?"
Lapset astuivat sisään ja täyttivät tuon pienen, köyhästi sisustetun tuvan jäsentensä nuorella suoralla solakkuudella ja hiustensa välkkeellä, he sanoivat terveiset isältään ja äidiltään ja katselivat ympärilleen kuin kaksi metsäkaurista luhtaniityllä.
"Meidän tupamme on tämmöinen pieni vaan", sanoi Male Jans, "ja lattia on savesta; mutta puhdasta täällä on. Katsos… tuossa ovat vielä Itzehoe'n sanomat, minä luen niitä sunnuntaisin; arkkipäivinä ei minulla ole aikaa. Mene kammariin Kai, ja pue päällesi parempi takkisi; voit seurata heitä markkinoille."
Hän katsahti taaskin noihin kauniisiin, solakkoihin lapsiin ja silitti arasti tyttöä olalle. "Näes", sanoi hän ja osotti pyöreää pöytää, jonka yllä riippui pieni yksinkertainen lamppu: "Tuossa istuu hän joka ilta. Aina hän on kirjojensa parissa."
"Hän on kai hyvin viisas", sanoi Anna.
"Oletko jo sen huomannut?" sanoi Male Jans, ja hänen silmänsä ilmaisivat kaiken hänen suuren salaisen ylpeytensä. "Opettaja Wiebers meni viikkoa sitten ohitse tästä ja sanoi: onpa vahinko, ett'ei Kaista voi tulla opettajaa. Mutta sehän ei ole mahdollista; meillä ei ole varoja. Hän rupeaa kirjanpainajaksi ja menee oppiin Heine Wulkille; hän työskentelee siellä nyt jo joka iltapäivä ja on hyvin ylpeä siitä. Heine Wulk'kin sanoo, että sitä tietä voi hän saavuttaa kaiken! Ajatteles vaan… tuonnoin kirjotti hän jo pienen runon; Heine Wulk sanoo, että se on aivan hyvä, ja on painanut sen… Miksi sinä aiot, Piet?"
"Minä menen pääsiäisenä Itzehoe'en reaalikouluun", sanoi hän, "ja rupean kauppamieheksi."
"Ja minä kun luulin, että sinä aikoisit koulunopettajaksi", sanoi Male
Jans.
"Opettajana ansaitsee niin hiukan", vastasi poika vakaasti, "mutta kelpo kauppamies voi saada paljon rahoja kokoon."
Kai astui sisään. Hänen äitinsä hypisteli yhtä ja toista hänen puvussaan, kysyi, joko hänellä oli nenäliina, silitti kädellään hänen hihaansa, näyttääkseen, että se oli hyvää kangasta ja antoi hänelle kaksi grosschenia, jotka jo odottivat ikkunalaudalla. Heidänhän piti toki nähdä, ett'ei hänkään ollut ihan ilman markkinarahoja. Kun he lähtivät ulos vilkautti hän vielä kerran silmää pojalleen: "Käyhän suorana, kuuletko?" sanoi hän, ja osoitti tyttöön, joka seisoi suorana ja uljaana kuin kuningatar.
Kun he taittivat Satamakadulta Kirkkokadulle, olivat he samassa keskellä parasta markkinatouhua ja väen virtaa. Kelloseppä Reimersin ikkunan alla istui pieni, kyyrykasvuinen viulunsoittaja, Tim Söth kadulla ja soitteli ja huojutteli päätään soittonsa mukaan; lakkinsa oli hän pannut polvilleen, jotta ohitsekulkijat heittäisivät siihen pienen lantin. Kun hän näki Boje-lasten astuvan ohitsensa, laski hän viulunsa hetkeksi alas ja sanoi: "Kuulehan, Boje prinssi, onko sinulla vaihtaa markka? Minulla on niin paljon pientä rahaa."
Piet otti esiin rahakukkaronsa ja sanoi: "On kyllä", ja odotteli, kunnes Tim Söth oli laskenut summan puolissa groscheneissa; hän sai pikkurahat, ja antoi sijaan markan. Eteenpäin mennessään laski hän rahat, ja huomasi että hän oli saanut vaan yhdeksän groschenia.
"Saitko oikein?" kysyi Anna.
"Täsmälleen!" vastasi hän ja pisti rahat tyyneesti taskuunsa. Mutta samassa sykähti hänessä, hän kääntyi jyrkästi ympäri, tarttui Tim Söthin lakkiin ja sanoi välähtelevin silmin: "Petkutit minua, senkin hulttio. Ellet olisi raajarikko niinkuin olet, pehmittäisin sinut oikein perinpohjin." Viulunsoittaja katsahti epävarmasti häneen, ja kohotti viuluaan, ikäänkuin hän ei olisi käsittänyt mitään koko asiasta.
Markkinatorin kulmauksessa, kohta oikealla seisoi joku positiivin soittaja suuren maalatun telttaseinän edessä, jolle oli kuvattu joku kamala murhateko. Karkealla äänellä ja vieraalla murteella lauloi eräs nainen tapauksesta.
"Hän on kai itse ollut mukana siinä", sanoi Kai Jans, joka katseli hämmästyksissään ja uteliaana. Piet oli epäilevällä kannalla ja arveli, että koko juttu oli sulaa valhetta. "Näethän", sanoi hän, "eihän koko kirves osaa paikalleen edes, mies lyö aivan sivulle." Anna pysytteli taaempana ja katseli oudoksuvin silmin naista, joka lauloi.
"Tule", sanoi Kai, "niin menemme tuon tykö, joka arpoo kukkia tuolla. Joka numero voittaa… Näethän, tuossa seisoo siten: joka numero voittaa."
"Kukat saat sinä", sanoi hän ja laski pöydälle kaksi groscheniansa. Pyörä kierähti; viisari pysähti, mutta kahden numeron väliin. "Ei osunut numeroon, ikävä kyllä", sanoi mies ja katseli lasten ohitse ulos ilmaan. "Tänne vaan, tänne vaan, hyvä herrasväki, joka numero voittaa."
"Minusta", sanoi Kai, ja veri hyökkäsi hänen kasvoilleen, "minusta jatkamme me matkaa vaan", ja peräytyi pöydän luota.
"Nyt hukkasit kaikki rahasi", sanoi Anna.
"Käyn noutamassa lisään sittemmin", sanoi hän.
Sitte menivät he yhdessä nukketeatteriin ja seisoivat kauan ja katselivat. Joka kerta, kun Anna helähti lyhyeen ja matalaan nauruun, lensi Kai iloiseksi; se kuului hänestä niin kauniilta; hän katseli sivulleen hänen pieniä valkeita kasvojaan ja kysyi tavantakaa, mitä hän piti siitä. "Se on niin liika lapsellista", vastasi tyttö, "mutta minä pidän siitä sentään". Sitte, kun hän huomasi että nukketeatterin johtajan vaimo alkoi käydä ympäri keräilylautanen kädessään, sanoi Kai toimissaan, että nyt hänen piti lähteä muutamaksi tunniksi Heine Wulkin luo kirjapainoon tekemään työtä. Hän sopi heidän kanssaan, että hän kohtaisi heidät kahden tunnin kuluttua Hamburger-ravintolan edustalla ja saattaisi heidät rantalaiturille.
Sill'aikaa kun hän istui Heine Wulkin autiossa likaisessa työhuoneessa ja painoi muutamia markkinailmoituksia, nousi lounaasta hiljalleen ukkonen ja ryöpsäytti maille pienen sadekuuron ja meni ohitse taas. Mutta sitä seurasi pian sysivä puuskuileva tuuli, raskaat ukkosenjyrähdykset vierähtelivät maiden ja merien ylitse, ja kirkeät salamat kirpelöivät halki ilman ikäänkuin terävät, kimeät piiskanhuimaukset. Pöly, jonka pitkä pouta oli koonnut kaduille ja teille, lisäksi hiekka lähemmillä ja etäisemmillä särkillä pyrähti lentoon, ja täytti ja pimensi laajalti ilman. Siten riehui rajuilma Hilligenlein ja lahden ylitse, ja haihtui taas. Kuitenkin kivahteli vielä kauan jylhästä, tummansinisestä pilvestä, joka uhkaavana lepäsi Freestedtin yllä tuolla puolen veden, viistoja, hopeankirkkaita salamoita.
Kun Kai Jans noin viiden tienoissa pääsi vapaaksi Heine Wulkilta kuuli hän kohta, että rajuilma oli tehnyt paljon tuhoja kaupungissa ja ympäristöllä. Salama oli lyönyt kuoliaaksi erään nuoren parin, joka oli matkalla Krautsielertietä kaupunkiin, tullakseen ensimmäisiin tansseihin nuoren avioliittonsa aikana; muutamat lapset, jotka olivat eksyneet pölyisessä ilmassa, olivat pudonneet jokeen ja töin tuskin tulleet pelastetuiksi, eräät ajoneuvot olivat murskauneet erästä seinää vastaan. Kun hän juoksi torin poikki, kuuli hän sattumalta, että Freestedtin rantalaiturillakin oli tapahtunut joku onnettomuus. Hän kuuli mainittavan opettaja Bojen nimeä. Hän meni puhuttelemaan erästä Freestedtiläistä talonpoikaa, ja kuuli, ett'ei tiedetty mitään varmaa, ja että Piet Boje jo oli matkalla kotiin.
Silloin alkoi hän etsiä Anna Bojea. Hän etsi ja kysyi, mutta ei löytänyt. Toisetkaan Freestedtiläiset eivät tienneet mitään hänestä. Kukaan ei ollut nähnyt häntä. Hän puhutteli tuttaviaan ja kysyi, olivatko he nähneet erästä pitkää tyttöä, noin neljän- tai viidentoista vanhaa, suorakasvuista, jolla oli pienet valkeat kasvot ja vaaleat, höllästi solmitut suorat hiukset. Hän joutui niin intoihinsa, että hänen kasvonsa alkoivat hehkua, ja tunsi hän itsensä kovin tärkeäksi, ikäänkuin etsisi hän hänen hoitoonsa uskottua kuninkaan lasta, joka oli joutunut eksyksiin vieraassa kaupungissa. Lopuksi, kun hän oli juossut itsensä aivan väsyksiin meni hän vielä kerta ravintolan edustalla ja sieltä pieneen puutarhaan, jossa auringonpaisteessa seisoi muutama pöytä ja penkki.
Sieltä löysi hän hänet. Hän istui puol'pitkässä sinisessä hameessaan penkillä, pieni olkihattu oli työnnetty kauas taaksepäin otsalle, kasvot olivat hieman kuumat, pitkät hiukset hiukan epäjärjestyksessä ja katseli hän kovin tarkkaavin, vaikka hieman kummastelevain silmin Tjark Dusenschöniä. Tämä seisoi ahtaissa housuissa ja pitkässä riippuvassa sinisessä kaulahuivissa hänen edessään ja siveli tuontuostakin huolettomasti ja hyväilevästi kauniissa pehmeissä aalloissa lepääviä hiuksiaan ja puhui paraikaa: "Olisi suuri ilo minulle viedä teidät meidän pieneen tanssiseuraamme. Minun sanani merkitsee siellä paljon."
Kun tyttö näki Kai Jansin, katsahti hän rauhallisilla silmillään häneen ja sanoi: "Dusenschön kuuluu erääseen tanssiseuraan. Tanssitko sinäkin?"
"Kuule",… sanoi Kai ja katsahti vakavasti häneen, "Piet on kuullut, että isäsi ehkä olisi kipeä ja on erään naapurin kanssa mennyt kotiin."
Anna Boje säikähti kovasti, niin että hänen pienet hienot kasvonsa yht'äkkiä muuttuivat, hän nousi ylös ja astui Kain luo.
"Nyt ei mene venhettä; saatanko minä sinut lähden ympäri kotiin?"
Tyttö nyykäytti kirkkaine silmineen päätään ja sanoi: "Sitte meidän pitää lähteä kohta."
He menivät Kirkkokatua alas. Tjark Dusenschön seurasi heitä. Hänen kaulahuivinsa liehui, hänen huulensa olivat arvokkaasti puristetut yhteen, astuessaan piti hän oikeaa polveaan niin jäykkänä, että hän käydessään ikäänkuin lievästi ontui. Hän oli tutkinut tuota käyntitapaa ja tuota kasvojenilmettä pari vuotta sitte pormestarissa, kun tämä tuolla samalla ryhdillä ja tuolla samalla kasvojen ilmeellä oli varsin arvokkaasti kestänyt erään luuvalokohtauksen. Siitä asti kävi hän siten. Alhaalla Satamakadulla sanoi hän kohteliaasti hyvästi; hän sanoi, että pormestari oli antanut hänelle toimeksi valvoa markkinoita ja ylläpitää järjestystä, hänen piti vielä käydä tarkastamassa myymälöitä, ja lähti. Kai Jans pistäysi äitinsä luokse ja kertoi mitä oli tapahtunut. Sitte lähti hän, kun jo alkoi hämärtää, Anna Bojen rinnalla kaupungista.
He tulivat maantielle, joka vie ylös ylänköille, taittivat sitte oikealle yksinäiselle kapealle tielle, jonka kummallakin puolella oli matalia kumpupengermiä, jotka kasvoivat pähkinäpuita ja orjantappurapensaita ja matalia tammia. Ilma pimeni.
Kai tunsi itsensä kovin ylpeäksi tehtävästään, ja oli hyvin kiihtynyt ja koetti hauskuuttaa häntä ja lyhentää matkaa, ja jutteli yhtä päätä. Hän kuului muuten niihin ihmisiin, jotka ovat kovin vaiteliaita, koska heidän sieluaan liikuttaa vaan vakavimmat ja salatuimmat asiat, joista voi puhua vain omaisesti ja luottavasti. Mutta tänä iltana, tuon armaan kuulijattaren edessä, puhui hän. Mistä hän ei ikinä ollut kenellekään puhunut, siitä puhui hän nyt. Että hänen isänsä oli kahdeksan viikkoa maannut keuhkokuumeessa, eikä senjälkeen ollut voinut puoleen talveen tehdä mitään työtä, ja että äiti usein itki, kun ei talossa ollut groscheniakaan. Silloin oli äidin täytynyt mennä tuon hirveän ihmisen, paksun Büttin luo ottamaan tavaroita lainaksi, ja joka sunnuntai-iltapäivä täytyi isän mennä sinne ja juoda viinaa ja tupakoida hieman, ja kumpikin asia oli yhtä epämieluista hänelle. Ja syksyllä tulisi ehkä vanha isoäiti, äidin äitipuoli, vanha, raihnas mummo heille asumaan, isä ei sallisi nimittäin, että hän joutuisi kunnan rasitukseksi. "Näes", sanoi hän, "kun nyt iltasin palaan kirjapainosta, olen toisinaan hirveän väsynyt. Mutta en voi nukkua, kun äiti itkee."
"Eivätkö sisaresi sitte ansaitse mitään?"
"Isä ei salli, että he antavat mitään palkastaan, jottei heidän sitte, kun joskus joutuvat naimisiin, täytyisi alkaa niin sanomattoman niukasti."
"Niin", sanoi tyttö… "Mitä arvelet siitä? Me olemme myöskin köyhiä. Ajatteles vaan: isällä on vielä velkoja seminaariajoiltaan. Mutta mitä siitä."
"Mitä hän loruilee!" ajatteli Kai. "Hän ja köyhä!" Semmoinen mies kuin opettaja oli hänen silmissään ilman muuta rikas.
Sitte johtuivat he puhumaan rippikoulusta ja Kai sanoi: "Ajatteles, puolet pojista eivät usko mitään siitä, mitä pappi puhuu… Uskooko Piet?"
Tyttö pudisti päätään ja Kai näki hämärissä, kuinka hän miettivästi kohotti hienopiirteisiä silmäkulmiaan: "Kun pastori tietäisikin, mitä hän tosinaan kotimatkalla puhuu pojille ja tytöille; ikipäivinä hän ei silloin pääsisi ripille… Hän ei usko yhtään mitään! Äskettäin olimme me kivisillalla etsimässä onkilieroja, semmoisia suuria, tiedäthän… me aioimme ongelle. Silloin katsahti hän ylös ja näki tähdet taivaalla."
"Oliko silloin yö sitten?"
Tyttö katsahti kummastellen häneen. "Tietysti! Vai oletko sinä niin tuhma ett'et tiedä, että onkimadot liikkuvat vaan öisin? Me olimme tulleet ikkunasta ulos ja etsimme."
"Paitasillanneko siis?"
"Paitasillamme tietysti… Hän katsahti ylös tähtiin ja sanoi: Katsos tuonne… Niitä on siellä enemmän kuin viisikymmentä miljoonaa. Luuletko sinä ett'ei niissä elä olentoja kuin me? Onko nyt siis ollut maailmassa viisikymmentä miljoonaa Jumalan poikaa? Minä en usko siihen, mitä pastori puhuu. Minä en usko siihen, ja minun ei tarvitse siihen uskoa. Olen ilman sitäkin kunnollinen ihminen, ja tiedän, mitä tahdon. Näes', niin kamalia hän puhuu."
"Mutta sinä", sanoi Kai Jans, "uskotko sinä?"
"Minä uskon sen kaiken", sanoi tyttö, "koska pastori sen sanoo." Hän jäi katsomaan eteensä ja vaikeni hetken. "Tiedätkö, mikä tekee usein mieleni niin surulliseksi? Jumalahan on kolmiyhteinen, niinhän? Nyt peloittaa minua usein, katsos, kun olet iltasin niin väsynyt, enkä lue kaikkea järjestyksessä. Minä luulen, että olen rukoillut vähimmän Pyhää Henkeä, ja nyt hän on ehkä suuttunut minulle."
"Mutta voithan tehdä siten", arveli Kai, "että sanot näinikään: Isä Jumala, Poika ja Pyhä Henki! ja sitte rukoilet. Silloin rukoilet heitä kaikkia kolmea ja oikeassa järjestyksessä."
Se tuntui Anna Bojesta selvältä. "Oi niin", sanoi hän. "Niinpä se käy! Kuinka sinä olet viisas!… Sanotaan että sinä olet omituinen poika ja viisain koulussa. Tiedätkö siitä?"
Pojan sykähti sydän kurkkuun, niin iloiseksi hän tuli, kun tyttö puhui hänelle sillä tapaa; ja asteli sanaa sanomatta ja onnesta kukkurallaan hänen rinnallaan.
Pensaikoissa istua kyyristeli lintuja tipahtelevain sadepisarain välillä ja katselivat liikkumattomin tarkkaavin mustin silmin noita kahta ohitsekulkijaa; kuu kurkisteli pilvien takaa esiin miedossa lievässä yössä. Taivaan rannalla yleni syvänharmaa pilvivuori, jonka helmassa tuontuostakin raskaasti jyrähteli.
"Tule", virkkoi Kai, "astutaan nopeampaan; nousee ehkä uusi rajuilma vielä."
Tie alkoi aleta ylämaalta ja he tulivat hiljaiseen kylään. Siellä täällä tummien lehvistöjen alla ja varjossa seisoi pimeissä ryhmäkkeissä olkikattoisia rakennuksia. Eräästä puutarhasta pilkoitti vielä valo, kuuli jonkun matalalla äänellä lausutun sanan ja joku ovi sulettiin hiljaa. Joku naapuri oli käynyt iltavierailulla toisen luona ja palasi nyt kotiinsa. Salama valaisi silmänräpäykseksi kylätien: siinä astelikin naapuri, roteva, tukeva, hieman kumaraharteinen mies. Kohta sen jälkeen, tien risteyksessä, keskellä kylää, tulivat heitä vastaan pienet vaunut, joiden eteen oli valjastettu pieni ponihevonen, niillä istui aivan likittäin rinnatusten kaksi lasta, poika ja tyttö, pieni kirjava koira juoksi vaunujen rinnalla. Selvästi näkivät he lasten tyyneet tutkivat silmät. "Mitä kaikkea onkaan liikkeellä tänä yönä", sanoi Kai Jans.
Salama ja vaunut olivat kai häirinneet heidän huomiotaan hiukan, niin että he tienristeyksessä taittavat väärälle tielle ja tulivat ulos nummelle. Ensin eivät he huomanneet erehdystään, he kun taas puhuivat ukkospilvestä, joka synkeänä ja uhkaavana lepäsi meren yllä ja kohosi lähemmäksi. He olivat käyneet ehkä neljännestunnin, ehkä enemmänkin: silloin huomasivat he, kun tie alkoi yletä, että he olivat väärällä tiellä. Nyt aikoivat he ensiksi oikaista poikki kankaan oikealle tielle. Mutta silloin alkoi mereltä käsin uhkaavasti jyrähdellä, ikäänkuin olisi lukematon joukko jyrhiä laivoja murtanut tietään läpi jäätyneen teräksisen meren ja raskaasti sysännyt rantaan. Tuuli ja sade läiskyi ja löi ikäänkuin olisi kuullut raskaiden ja märkien purjeiden läpättävää hakkaamista.
Silloin ottivat he toisiaan kädestä, ja sanomatta enää sanaakaan, säikähtäneinä ja pelokkaina, kääntyivät he takaisin kylää kohden, menivät erästä valoa kohden, joka pilkoitti tien viereltä aivan kylän edessä. Varpasillaan käyden menivät he pari askelta pienen puutarhan läpi ja asettuivat seisomaan seinämälle lähelle valoa, ja olivat ihan hiljaa. Nythän he olivat edes lähellä ihmisiä.
Mutta juuri kun he seisoivat siinä, aukaistiin ikkuna aivan heidän vieressään, suuri partainen, keski-ikäisen miehen pää pisti näkyviin ikkunasta, tähysteli taivasta kohden ja sanoi pelokkaasti: "Äiti, äiti! Katsohan ulos nyt! Koko toinen puoli taivasta on sortunut."
Vanha hyväntahtoinen ääni kuului vastaavan: "Annahan sortua, poikaseni: sitte kuolevat kaikki varpuset. Mutta katsohan… minusta tuntui, aivan kuin olisin kuullut jonkun käyvän."
Mies katsahti sivulle. "Tuossa seisoo joku lapsi", sanoi hän. "Ja tuossa toinen."
Lapset seisoivat paikallaan kuin naulatut.
Vanha nainen aukaisi matalan, tumman oven ja sanoi: "Tulkaa sisään lapset! Älkää pelätkö mitään, tulkaa sisään!" Ja meni edeltä matalaan tupaan ja sanoi: "Istukaahan, lapset;" ja pojalleen: "Mene nyt nopeasti kyökkiin, poikani, katsomaan, onko siellä vielä kahvia… Hän on hieman omituinen", selitti hän, "varsinkin kun ukkostaa. Sotamiehenä ollessaan putosi hän hevoseltaan ja paleli eräänä talviyönä puol'kuoliaaksi. Mutta hän ei tee kenellekään mitään pahaa. Istukaahan nyt, lapset, älkääkä pelätkö. Jos minä kerron hänelle jotakin, unohtaa hän ukkosen ja tyyntyy." Sitte kysyi hän heiltä, mistä he tulivat ja minne he menivät, ja sanoi: "Kun ukkonen on ohitse, tulen minä näyttämään teille erään oikotien poikki kankaan, silloin olette puolessa tunnissa Freestedtissä."
Samassa leimahti niin kirkas salama, että koko huone välähti valoisaksi, ja jyrähteli niin ankarasti, että oli kuin vierähtelisi suuria vuoria taivaan kantta vastaan… ja taivaan kynttiläkruunut sälähtivät rikki ja putosivat alas nummikolle, niin että se vavahteli.
Eukko nousi ylös ja meni tarkastamaan ovea ja palasi istumaan taaskin. Silloin tuli hänen poikansa takaisin kyökistä, liidunvalkeana kasvoiltaan, ja lankesi kuin hervotonna polvilleen hänen eteensä: "Äiti", puhui hän, "nyt se putosi kaikki minun päälaelleni… minun päälakeni on kaikki murskana."
"Lapseni", puheli nainen, ja silitti hänen aikaiseen harmenneita hiuksiaan, "siinä tapauksessa pitää meidän lääkitä se jollain kertomuksella, niin että se taas tulee eheäksi ja lujaksi. Kuulkaa nyt, lapset… Siitä on kauan aikaa sitte… ehkä seitsemänsataa vuotta jo… ole rauhallinen, poikani, oikein rauhallinen… silloin ratsasti eräänä päivänä Hampurin piispa tästä meidän akkunamme ohitse… kuuletko, aivan tuosta akkunamme ohitse… hän oli matkalla Hilligenleihin… No niin, tuossa mäellä ikkunamme edessä pysäytti hän lyhyen pyyleän hevosensa ja loi katseensa tuolle aavalle avaralle lakeudelle edessä, jonka yli vielä siellä täällä harmaat merenaallot vyöryivät. Ja näki Hilligenlein matalan rantavallin, jolla siellä täällä harvakseltaan kohosi joku leveä matala olkikatoksinen rakennus, ja näki rakennuttamansa uuden kirkon seinät jo kohonneen miehenkorkuisiksi. Mutta se mitä hän näki, ei ilahuttanut hänen mieltään. Hän oli nuoruusvuosinaan Englannissa ollut uljas uskonsa esitaistelija; mutta nyt kun hän oli vanhennut, ei hän sietänyt enää nähdä edessään alkavaa ja epävalmista.
"Jykeässä kivirakennuksessa, jonka pappi puolivalmiin kirkon turviin oli rakennuttanut itselleen, tapasi hän pöydän katettuna. Ja jauholäjä, joka vuolahti liinapussista vatiin, oli suurempi, kuin hänen suuri harmaa päänsä, ja viillos, joka oli tehty ylensuureen sianpäähän, oli syvä ja perinjuurinen. Silloin istui piispa pöytään, ja söi valtaavasti; merituuli, jota hän kaiken päivää oli ahminut, oli antanut hänelle vahvan ruokahalun. Hän aukaisi nahkavyönsä ja söi edelleen, kuunteli pappeja, jotka kertoivat hänellä laiskasta uppiniskaisesta kansasta; ja söi yhä.
"Seuraavana aamuna nousi hän ylös, ja valitti että hän oli nukkunut huonosti, ja että häntä olivat ahdistaneet hirveät ilkeät unet kuin pahat henget. Hän oli nähnyt olentoja, sanoi hän, joilla oli hirveän suuret, pyöreät ja valkeat päät, ilman mitään ilmettä kasvoissa. Hän oli aivan äkämystynyt, ja äkeänä lähti hän kirkkoon.
"Siellä seisoivat nyt kaikki, kolme- tai neljäsataa, miehiä ja naisia, puolvalmiissa kirkossa, jalkojen alla vaaleankellervää säikkähiekkaa, yllä ilman vapaa kansi, ja katselivat hartaina harmaata kivipöytää kohden ja kuuntelivat, mitä tuo pyhä mies lauloi ja puhui vieraalla kielellään. Se tuntui sangen juhlalliselta ja salaperäiseltä, ja oli mieleen heille. Sitä paitsi oli tuolla pyhällä miehellä kasvot, jotka puhuivat voimakkaasta, melkeinpä jyrheästä miehekkyydestä, uljaista teoista, ja raskaista kaivelevista ajatuksista. Semmoisista miehistä on näillä main aina pidetty, varsinkin myöskin alttarin ääressä.
"Senjälkeen astui piispa kivipöydän äärestä, ja astui heidän luokseen ja alkoi kysellä yhdeltä ja toiselta Isämeitää ja Uskontunnustusta. Vastauksen sai hän harvoin ja piispa äkämystyi taaskin.
"Kun hän siten kysellen eteni kirkkoa, näki hän vasemmallaan kahden keskitekoisen pilarin välissä nuoren miehen, jolla oli pitkät, suorat ja vaaleat hiukset, ja tyvenet voimakkaat kasvonpiirteet; villaisen mekkonsa päällä kantoi hän hylkeennahkaista reppua, joka oli tehty yhdestä ainoasta kappaleesta. Kun pienikokoinen pappi, joka asteli piispan jälissä, näki tämän miehen, sopotti hän innokkaasti latinallaan: 'Hoc est asinus ferocissimus'.
"Piispa kääntyi ympäri ja oikaisi yrmeästi: 'Hic!' pitää sinun sanoa, veli', ja astui miehen luokse ja sanoi: 'Mikäs oli Herramme Vapahtajan äidin nimi?'"
"Hänen nimensä kuuluu olleen Maria", vastasi tämä suopean leveästi.
"Piispa äkämystyi pahemmin ja kysyi edelleen: 'No, ja entä hänen isänsä nimi, poikaseni?'
"Mies aavisti, että kysymyksessä piili salajuoni, ja arasteli hieman vastatessaan. 'Eiköhän tuo ollut Josef vai?' tuumi hän arvellen, 'vai itsekö Isä Jumala?'
"Piispa tuli yhä vaan pahemmalle tuulelle: 'Meidän Herra Jumalamme se oli!" sanoi hän… "No, ja mitä oli Maria sitte koko elämänsä ajan?'
"'Hänen vaimonsa', vastasi mies.
"'Pässinpää!' vastasi piispa ilmivimmassa. 'Neitsyenä hän pysyi.'
"Silloin löi toinen vilpittömässä hämmästyksessä kädellään reiteensä.
'Ei ole ikipäivinä mahdollista!' sanoi hän.
"Silloin julmistui piispa, kohotti jykeän kätensä, ja lyödä läimäytti miestä lujasti korvalle.
"Lyöty oikaisihe suoraksi ja muuttui kalmankalpeaksi ja katseli suoraan eteensä. Sitte tarttui hän, yhä tuijottaen suoraan eteensä, oikealla kädellään pilariin, ja murensi kädessään erään kulmakiven — se on vielä nähtävänä samalla paikalla — ja antoi murenat varista kädestään maahan ja antoi kätensä vaipua, kääntyi sitte ja lähti ulos kirkosta.
"Kolme tuntia asteli hän länttä kohden, ruovikkomajalleen, joka seisoi pienellä vihervällä mäentörmällä iäti kuohuvan ja taistelevan meren rannalla, ei puhunut sanaakaan tapahtumasta vaimolleen, mutta ei leikkinyt pienen poikansakaan kanssa. Illempana, kun alkoi hämärtää, otti hän kirveensä liedeltä ja lähti liikkeelle ja palasi juoksujalkaa samaa tietä kuin hän aamustakin oli kulkenut, avaroiden valkeiden santalakeuksien ylitse ja poikki avaroiden vihannoivien kenttien ja syvien vesijuopien ylitse ja saapui siten puoliyöstä Hilligenlein särkälle ja pappilaan… ja pysyi yhä päätöksessään surmata pyhä mies.
"Hän tapasi rakennuksen takaoven lukitsematonna ja hiipi käytävää myöten toiselle ovelle ja kuuli sen takaa pyhän miehen äänen, joka kammarissa tuntui puhuvan itsekseen. Silloin kurotti hän kaulaansa ja kurkisti oven raosta sisään.
"Siellä lepäsi pyhimys polvillaan kuunvalossa pöydän edessä ja rukoili vieraalla kielellä. Joka lauseen jälkeen oli hän hetken vaiti ja mietti. Kun hän oli päässyt viidenteen lauseeseen, alkoi hän yht'äkkiä ajatella ääneen. Hän iski kädellään pöytään ja sanoi kovaan ja äreästi: 'Mikä riivasikin minua lyömään häntä hänen suurelle korvalleen!… Kaikki on sen eilisen tukevan jauhopuuron ja jykeän sianpään syytä ja sen kirotun kippuranokan, joka käveli takanani… Hyvä Jumala… ja Vapahtaja ja Äiti Maria… antakaa minulle minun syntini anteeksi ja pehmittäkää hänen vimmastunut sydämensä.'
"Mies kirveineen kääntyi ympäri, kohottausi varpailleen ja hiipi talosta ja juoksi yhtä mittaa yli hietikkojen ja ruohikkojen ja vesien kotiinsa, huulensa tiukasti yhteen puristettuina ja silmissä hurja leimu. Hänen vaimonsa odotti häntä ovella; otti kohta hänen kädestään kirveen ja tunnusteli sormillaan sen terää ja loi silmänsä levottomasti häneen. Silloin levitti mies kätensä ja huudahti syvään hengähtäen ja puhjeten rajusti nauramaan: 'Ei mies olekkaan mikään pyhimys… oli mahanvaivoissa.'
"Vaikka seudulla jo melkein kaikki siihen aikaan tunnustivatkin itsensä kristityiksi, kummastelivat kaikki sentään suuresti ja paheksuivat, ett'ei hän surmannut piispaa; niin, vieläpä itse pappikin, joka oli seudun lapsia, nureksui hänen menettelyään, vaikkapa hän toisaalta kauhistuksella ajattelikin, että pyhä siis olisi tällä seudulla tullut saamaan marttyyrikruununsa. Vähän he halveksivatkin koko rannikkomiestä jonkun aikaa, kunnes hän kerran friesiläisten hyökätessä maahan pääsi tilaisuuteen osoittamaan, että hänessä asui tulinen uljas rohkeus. Siitä asti ylistettiin hänessä hänen luonteensa toistakin puolta, sitä lempeätä mielenmalttia ja oikeudellisuutta, jota hän oli osoittanut tuona yönä."
Vanha nainen hellitti sylistään poikansa pään, ja tämä nousi syvissä ajatuksissa, ja ikäänkuin unissa liikkuen ylös ja asettui seisomaan takan ääreen. Anna Boje oli nukahtanut kertomusta kuullessaan; hänen päänsä lepäsi tummanruskeaa pöydän pintaa vastaan hänen käsillään; hänen kauniit vaaleat hiuksensa olivat leveänään pöydällä. Kai Jans oli laskenut molemmat käsivartensa ristiin pöydälle ja katseli yhä vielä liikahtamatta tummanharmaine silmineen vanhaan vaimoon edessään.
"Näetkös nyt?" sanoi tämä pojalleen… Tämän ajatukset leikkivät ikäänkuin lapset hämärissä jossain avarassa talonpoikaistuvassa.
"Mitä nyt siis?" puhui hän syvistä ajatuksistaan. "Eikö siis olekkaan mitään pyhiä ihmisiä?"
"Ei ole…" vastasi vaimo, ja pudisti päätään, "pyhiä ei ole, ei ainoatakaan. Ihmisessä on kumpaakin sekaisin, pyhää ja epäpyhää. Pyhiä ei ole… No, menehän katsomaan nyt, Hans, joko taivas on eheä taas".
Poika astui ikkunan ääreen ja sanoi vilpittömästi hämmästyen: "Tähdet ovat kaikki paikoillaan taas".
"Senhän arvasin," vastasi vaimo… "Mene nyt kohta viemään nämä lapset ja saata heidät Goosweegiin. Heräähän tyttöseni, nyt jatkatte matkaa taas".
Heikkomielinen ohjasi heidät kankaan poikitse. Kankaan reunalla erosi hän heistä sanaakaan virkkaamatta.
Lapset jatkoivat vaiteliaina matkaansa alas polkua pitkin marskeille ja tulivat kohta kapealle harmaalle jalkoinpolulle, joka vie Freestedtiin. Oikealla alkoi jo häämöttää rantavallin jykeä suora ääriviiva. Kun he tulivat aivan kylän edustalle, tuulimyllyn luo, katsahti Anna Boje uneliaasti ylös ja säikähti: "Kaikkialla on valoa vielä?" sanoi hän, "meilläkin?… Mitä se merkitsee?,… Koulusalissakin on valoa vielä?…" Silloin alkoi hän itkeä ja rupesi juoksemaan.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi Kai Jans eräältä mieheltä, joka tuli tietä.
"Opettaja Boje yritti seisauttaa eräät raskaat viljavankkurit", sanoi mies, "jotka ukkosilman aikana joutuivat liikkeelle rantalaiturilla. Vankkureilla istui eräs juopunut mies ja eräs lapsi. Mutta hän ei jaksanut pidättää kuormaa, vaan syöksyi yhdessä sen kanssa veteen. Hän on juuri saatu ylös."
Anna tunkeutui miesten välitse, jotka märkinä ja mutaisina seisoivat väliköllä ja koulusalissa ja tuli äitinsä luokse, joka oli murtunut pöydän ääreen. Piet seisoi suorana isänsä ruumiin ääressä, hänkin oli kokonaan märkä ja harmaa savesta.
Hella Boje kirkahti ilosta, kun hän näki lapsensa: "Sinä elät toki", puheli hän. "Sinä elät toki! Sinä!" Ja veti tuon suuren tytön polvilleen ja suuteli hänen kasvojaan. "Minullahan ovat toki lapseni kaikki… Missä ovat Heinke ja Hett?"
"Makuuhuoneessa", sanoi Piet varmalla kiinteällä äänellä.
Hans Martens, kunnan esimies sanoi käreällä äänellään: "Hän kuoli perheeseensä nähden liika aikaiseen. Hyvästi tuhatviisisataa markkaa on maksanut veloistaan… Tuhat markkaa on maksamatta vielä… Menin silloin muinoin lähimmäisenä ja naapurina takuuseen hänelle".
Helle Boje oli vaan puoliksi kuunnellut, mitä hän puhui ja aikoi juuri kysyvästi katsahtaa häneen. Mutta samassa oli Piet Boje hypähtänyt kunnan esimiehen eteen, seisoi hänen edessään, ja löi itseään yhtämittaa rintaan ja huusi: "Minä… minä… laitan sen asian järjestykseen."
"No, no, huima naapurini", sanoi Hans Martens. "Siten ei tuo ollut tarkoitettu."
"Siten se oli sittenkin tarkoitettu", kirkui Piet. "Minä", sanoi hän ja alkoi taas takoa rintaansa… "minä laitan sen asian järjestykseen." Sitte kääntyi hän äitiinsä ja sanoi: "Huoletta vaan, minä olen kanssasi ja kaukana on vielä perikato."
Helle Boje kierasi käsivartensa hänen polviensa ympärille ja kysyi taaskin. "Missä ovat Heinke ja Hett?"
"Makuuhuoneessa… tule, mennään sinne. Isää emme kumminkaan enää voi auttaa."
Kai Jans oli kaula kurossa ja säikähtänein silmin jäänyt seisomaan oveen. Kun nyt miehet kohottivat lyhtyjään ja tekivät tilaa, ja hän muuttuneessa valaistuksessa näki epäjärjestyksessä olevan koulusalin ja kuolleen siinä keskellä jäykkänä ja suorana, kaunis, vielä nuori pää hervottomasti taappäin taipuneena; ja näki kauniin äidin vääntyneet kasvonpiirteet ja hänen epäjärjestyksessä olevan pukunsa ja Pietin ja Annan muuten niin rauhalliset tyvenet kasvot niin muuttuneina, tuskan kouristamina: käännähti hän ympäri, ikäänkuin olisi joku tarttunut häneen ja kääntänyt hänet, ja lähti juoksemaan, ja juoksi takaisin, tietä, juoksi tuolloin tällöin pysähtäen, henkeään tavotellen, ja juoksi taaskin, kammoissaan ja hämmentyneenä, tuska kurkussaan ja itkien, ja sieluunsa syöpyi yhä syvemmälle ja syvemmälle tuo lohduton sekainen kuva, jonka hän äsken oli nähnyt ja mielensä ponnisteli ja kamppaili raskaissa toivottoman sekaisissa ajatuksissa.
Läpimärkänä hiestä tuli hän aamun lähetessä kotiin. Hän kertoi katkonaisesti ja sekaantuen äidilleen, mitä oli tapahtunut. Male Jans lähti kyökkiin ja istui liedelle, ja Kai seisoi hänen edessään. "Se on kamalaa", sanoi Kai, "kamalaa."
"Niin on", vastasi äiti, "se on kamalaa… mitä tulee nyt hänestä ja lapsista. Eläke on pieni, ja heillä on vielä velkoja. Piet ei nyt voi mennä kouluun."
"Se ei ole pahinta siinä", sanoi Kai; "sen kaiken järjestää kyllä Piet; mutta se muu."
"Mikä muu?" kysyi äiti.
"Äiti!" vastasi poika, "ajattelehan… ell'ei se mies kuormalla olisi ollut juovuksissa!… Hän tuli pelastetuksi! Mutta opettaja Boje ja lapsi hukkuivat. Ja ajattele nyt kaikkea sitä puutetta ja vaivaa, johonka Bojet nyt koko elämän ajakseen joutuvat. Ainoastaan sentähden että tuo mies oli juonut itsensä juovuksiin! Sehän on kaikki hirveätä ja hullua."
Äitinsä katsahti häneen. Hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat ja silmissään paloi.
"Siten se nyt on maailmassa", virkkoi äiti sitte.
"Niin… mutta siten ei saa jäädä, usko se… Joskin mummo Heesedorfissa sanoo, ett'ei ole pyhiä maailmassa… niin niitä pitää olla; jokaisen ihmisen pitää olla pyhän."
"Sinä joudut nyt työhön, poikaseni;" sanoi äiti tylysti, "sitte selkeät noista mietiskelyistä."
"Oi, äiti", sanoi hän ja katsahti tuskallisesti häneen, "ell'ei siitä vaan joskus tule minun turmioni… minä en voi olla ajattelematta; minä pelkään, että minä vielä ajattelen pääni halki."