VIIDES LUKU.
Jo ensi päivänä maaliskuuta oli Pe Ontjes Lau matkavalmis. Uutta kistua hän ei tarvinnut; hän otti isänsä, joka viimeiset kuustoista vuotta oli palvellut Laun sikolätin rouhinsäiliönä. Hän maalasi itse sen ruskeaksi, osti uuden esilukon ja korjasi kaiken parhaansa mukaan. Avain taskussaan istui hän ikävystyneen näköisenä koulupenkillä. Palmusunnuntain jälkeen piti hänen mennä Hampuriin astuakseen palvelukseen parkkilaiva "Goodefroo'lla".
Olisi luullut, että hän lähti huolitta matkalla. Siten ei sentään ollut laita. Kun hän katsahti sivulleen, istui siinä Tjark Dusenschön, pitkä, hintelä, nykähteleväolkainen poika, jonka silmät vilkahtelivat ja vilahtelivat ystävällisesti. Hänkin pääsi ensikertaa ripille palmusunnuntaina, mutta hänen eivät olleet asiansa selvillä. Hän ei ylimalkaan tietänyt mitään, miksi hänen piti. Pe Ontjes oli kerran sanonut: "Tästä lähin välitän enää viis Tjark Dusenschönistä ja hänen asioistaan." Mutta kenpä osaisi pitää semmoisia päätöksiään? Pitää vaan välittää. Täytyy sanoa, milloin: "Älä nyt ole noin imelä siinä"… milloin: "Älähän toki valehtele"… milloin taas: "Mutta sinä, mistä olet nyt saanut tuon lakin taas ja tuon kaulahuivin?" Pitää joko kerrassaan lyödä kuoliaaksi koko Tjark Dusenschön, tai olla huolissaan hänen puolestaan.
Pajassa pidettiin tuimia neuvotteluja. Jan Friech Buchmann oli neuvoton ja perin alakuloinen. "Hän ei kelpaa mihinkään", sanoi hän, "hän on liika laiska". Pe Ontjes oli neuvoton ja äkäinen: "Hän on yhtä laiska kuin sinä", sanoi hän, "mutta hänellä on lisäksi vielä eräs toinen vika; hän pöyhkeilee. Luulottelee itsestään ties mitä". Scheinhold, kisälli, oli neuvoton ja epätietoinen; hän räpytteli aivan arveluttavasti silmiään: "Meidän pitää antaa hänen mennä maailmalle", sanoi hän, "semmoisenaan kuin hän on. Hän kyllä, luulen ma, keksii vielä jonkun uuden elatuskeinon, jotain siinä nuoralla tanssijan ja maalaissepän välimailla. Ja silloin aukenee taas monelle ihmiselle työtilaisuus."
Tjark Dusenschön istui toisten keskellä alasimella, yllään puku, jossa oli monen omistajan peruja, ja harmaissa sukissa. Pitkään kaulaansa oli hän kietaissut punaisen huivin, jonka päät pitkinä riippuivat alas ja pyöreässä päässään oli hänellä vanha kulunut kimnasistilakki. Hän heilutteli jalkojaan, taivutteli isovarvastaan ja katsoi vuoronperään jokaista ympärillään suurin hyväntahtoisesti vilkahtelevin silmin. Kai Jans istui syrjempänä ruuvinpenkin ääressä naulakistulla, ja tunsi itsensä liika nuoreksi ja kokemattomaksi, lausuakseen ajatustaan noin painavassa asiassa, ja katseli sanaa sanomatta ja tarkkaavasti aina sitä, joka kulloinkin puhui.
"Hänen isoäitinsä on muuten käynyt pastorin puheilla", sanoi Jan Friech.
"Sinun isoäitisi?" sanoi Pe Ontjes. "Auta armias! Stiena Dusenschön!
Sitä minä olisin tahtonut olla näkemässä! Tietysti tuohon tapaan…"
Hän liikutti sirosti olkapäitään ja käsiään ja nauroi. "No, ja pastorin
piti kait sanoa hänelle, mitä sinusta pitäisi tulla?"
Tjark Dusenschön ei ollut hitaistakaan loukattu; hän katseli alas jalkoihinsa ja antoi varvastensa leikkiä piilosia keskenään. "Hän kävi kysymässä pastorilta, olisiko mahdollista, että voisin jossain hovissa saada paikan, semmoisen kuin airueen tai hovineuvoksen toimen tai jotain semmoista."
"No?" sanoi Pe Ontjes, ja äänessään kuulsi yht'aikaa iva ja kunnioitus ja epävarmuus. "No, ja mitä arveli pastori?"
Tjark kohotti silmäkulmiaan. "Pyrkijöitä on ylen paljon", sanoi hän.
"Hullua!" sanoi Pe Ontjes keventyneesti.
"Jotain semmoista pitää sen olla", tuumi Jan Friech, "jossa voi pukeutua hyvin, ja jossa tulee tekemisiin hienojen ihmisten kanssa".
"Tervaa, pikeä ja semmoista ei siinä saa haiskahtaakaan", sanoi Pe Ontjes pilkallisesti, "ja sitäpaitsi korkealle pitää siinä saada kohota".
Scheinhold, kisälli kiskoi silmiään kuin jahtikippari isopurjettaan, kun hän kolme päivää on saanut maata tyvenessä. "Jos saan minäkin sanoa sanani… niin pitää hänestä tulla pormestarin kirjuri."
Silloin kirkaisi Jan Friech kovaan: "Daniel Petersin kirjuriksi!… Oman isänsä!… Lapsi kuuluu isälleen! Tietysti. Päivän selvää! Lapset, nyt se meille selkeni! Hänestä pitää tulla Daniel Petersin kirjuri." Hän laski suuren nokisen kätensä silmäinsä ylle, ikäänkuin näkisi hän auringon valossa säteilevään maisemaan. "Minä näen selvästi edessäni hänen elämän tiensä", sanoi hän.
Pe Ontjes katseli vastahakoisena Jan Friechin innostusta. "Ajattelisit ennemmin", sanoi hän, "mitä meidän nyt pitää tehdä."
"Hänen pitää mennä hänen luokseen, ja esittää itsensä hänelle", sanoi Scheinhold kisälli. "'Esittää itsensä' kutsutaan sitä. Mutta mehän emme vielä tiedä, jos hän suostuukaan koko tuumaan."
"Kuka?" sanoi Pe Ontjes. "Tjark Dusenschönkö?… Josko hän suostuu?… Se nyt vielä puuttuisi, että kysyisimme häneltä. Hän tulee siksi, miksi me hänet määräämme."
"Mutta enhän minä osaa esittää itseäni", sanoi Tjark surkeasti. "Tässä tämmöisessä puvussa! Ja eihän minulla ole kenkiäkään. Ja pormestari on hieno mies."
Kaikki katselivat allapäin eteensä. Lopuksi kohotti kisälli Scheinhold taaskin harmahtanutta päätään ja virkkoi: "Jos siis ehdottaisin jotain… Meidän vajassamme tuolla seisovat valtuusmies Nissen'in vanhat vaunut… jos me nyt möisimme, sanokaamme neljäkymmentä arpaa, arpa yhdestä markasta… ja arpoisimme ne pois. Silloinhan meillä olisi rahat pukuun ja saappaisiin."
"Oiva tuuma!" huudahti Jan Friech. "Oiva tuuma", ja nyykäytti, katsahtamatta ylös, tuontuostakin päätään.
Pe Ontjes tuijotteli alakuloisena eteensä. "Vaunut ovat liika vanhat", sanoi hän. "Niinpitkälle kuin minä muistan ovat ne jo seisoneet tuolla pimeässä vajassa. Mutta voimmehan mennä katsomaan ja tarkastamaan niitä."
Jan Friech ja hänen kisällinsä loivat toisiinsa pitkän katseen. "Mitähän niissä katsomista?" virkkoi Jan Friech. "Vaunut ovat siellä… ja sillä hyvä."
"Voihan joka tapauksessa väittää", sanoi Scheinhold, katse luotuna maahan, "että tuolla vajassa on vaunut".
"Ne ovat valtuusmies Nissenin peruja", sanoi Jan Friech. "Kun hänen piti tehdä vararikko, antoi hän velkojensa maksuksi minulle nuo vaunut. Mutta minä en ole viitsinyt myydä niitä."
"Et saanut niitä myydyksi", sanoi Pe Ontjes. "Minä tahdon nähdä ne, muuten en ilkeä kuulla sanaakaan koko arvonnasta."
"Neljäkymmentä arpaa", sanoi Tjark ripeään ja tulisesti, "markka arvalta: niillä rahoilla voin jo saada kaikki ja pari pystykaulusta".
Jan Friech alkoi nurista: "Tjark sekottaa aina netton ja brutton. Tuo vanha ryjä… vaunut, tarkoitan… ovat minulla panttina velasta. Neljäkymmentä markkaa Tjarkille ja neljäkymmentä minulle, yhteensä kahdeksankymmentä. Ja nyt, älkää kauvoja aikailko, vaan ripeästi toimeen…" Hän laski jykeän kouransa Pe Ontjesin polvelle: "Mietippäs sitä", sanoi hän, "mitä tulee muuten Tjark Dusenschönistä?"
Silloin tyyntyi Pe Ontjes, kosk'ei hän huomannut muutakaan neuvoa edessä, ja ryhtyivät kaikki siis hommaan, viivoittivat erääseen vanhaan kirjoitusvihkoon tilaa arvanostajain luettelolle ja leikkasivat pahvista kahdeksankymmentä arpaa. Sitte lähetettiin Scheinhold keruulle: hänen piti mennä talonpoikien luo Hilligenlein lähistöllä ja sanoa: oli aikomuksena avustaa erään köyhän lesken tyttärenpoika kunnolliselle elämänuralle. Jos häneltä tiedusteltaisiin vaunujen tilaa, oli hänen määränä "puhua varovaisuudella". Hieman kiusallisen vaikutuksen teki, kun ei kukaan läsnä olevista ostanut arpaa. Kai Jansilla ei ollut rahaa; Pe Ontjes sanoi, ett'ei hän pistä rahojaan niin turhaan yritykseen; Jan Friech sanoi, että hänhän vaunujen omistajana uhraa enemmän kuin kukaan muu; kukaanhan ei voisi vaatia, että hän vielä lisäksi antaisi rahaa; leipurimestari Nissen, joka juuri sattui menemään ohitse ja huudettiin sisään, olisi kyllä ottanut yhden arvan, mutta olisi suostunut maksamaan ainoastaan siinä tapauksessa, että hänen arpansa voittaisi. Siihen ei suostuttu kahdella äänellä kolmea vastaan. Scheinhold, kisälli, hän otti sentään arvan, ja maksoi sen selvässä rahassa.
Sitte lähti Scheinhold matkalle. Hän juosta lönkytti, milloin myötä, milloin vastaan ankaraa maaliskuun tuulta, juoksi koko Hilingenlein ristiin ja rastiin, neljä päivää; palasi joka päivä selväpäisenä kotiin, ja oli kuin olikin neljännen päivän illalla saanut kokoon kahdeksankymmentä markkaa. Jan Friech sai niistä neljäkymmentä. Loput neljäkymmentä taskussaan ja Tjark Dusenschön puukengissä rinnallaan, meni Pe Ontjes räätäli Lammanille ja tilasi puvun, ja sanoi nimenomaan, että puku tulisi tälle hänen rinnallaan seisovalle Tjark Dusenschönille; räätäli Lamman oli nimittäin vähin siinä maineessa, että hän teki kaikki puvut hieman oman kasvunsa mukaan. Hän oli lyhyt ja vääräsäärinen.
Sitte neuvottelivat he, miten asia oli ajettava pormestarin luona. Ei ollut niinkään helppoa olla mieliksi tuolle suurekkaalle ja komealle Daniel Petersille. Lopulta ilmoitti Scheinhold, että hän ottaisi tämänkin asian tehtäväkseen; hän pyysi vaan kolme päivää valmistusaikaa itselleen.
Pe Ontjes ahdisti kovin, että asia saataisiin pikaisesti päätteeseen ja selville; sillä kun keväällä ilma kääntyi lempeämmäksi ja lämpimämmäksi, ei enää ollut luottamista Jan Friechiin ja Scheinholdiin. Jan Friech sai silloin vastustamattoman mieliteon onkivapaan ja kampeloverkkoon, ja Jan Friech paloviinapulloon ja maankuleksimiseen. Talvet oli hän työssä Jan Friechillä Hillingenlein Satamakadun varrella, ja oli lapsirakas ja avulias ja hyvä. Mutta kesät kuului hän niihin tuhansiin, jotka laiskoina ja juovuksissa vetelehtivät ja kuleksivat Schlesvig-Holsteinin pitkiä, paljaita, harmahkoja maanteitä.
Kolme päivää vaelsi Scheinhold kisälli kuin unissa. Pe Ontjes ja Kai Jans alkoivat jo pelätä, että hän sortuisi vanhoille teilleen, sillä sää alkoi käydä lämpimäksi. He pitivät häntä silmällä niin hyvin kuin taisivat, välitunteinakin koulussa juosta livistivät he pajaan katsomaan, oliko hän siellä vielä. Kolmantena päivänä eivät he tavanneet häntä. Silloin kuuli Kai Jans, joka varsinkin oli huolissaan hänen puolestaan, huoneesta, joka sijaitsi palkeitten takana, ja jossa hän asui, yksitoikkoista muminaa. Jan Friech tuli heidän mukanaan, ja he aukaisivat hiljaa oven. Silloin seisoi hän heidän edessään, selin heihin, lupsahti tuontuostakin kokoon kuin jäykkä linkkuveitsi ja puhui seinää kohden: "Korkeanarvoisa suurivaltias herra pormestari, ritari Pepe… Nuorukainen, joka seisoo tässä minun vieressäni, oli kunniallisen leskivaimon, Stiena Dusenschönin tyttären poika, äitinsä puolelta polveutuu hän ylhäisestä suvusta, isänsä taas on, kuten eräs postikortti osoittaa, jonka Pe Ontjes Lau, ikävä kyllä, on hävittänyt, oppinut vaikka tuntematon mies. Eipä siis olekkaan mikään ihme, että nuorukainen on asettanut päämaalinsa korkealle, nimittäin: päästä teidän korkea-arvoisuutenne johdolla oppimaan kaunokirjoituksen ja hyvän käsialan jaloa taitoa. Minun vähäpätöinen persoonani on tietysti teidän arvoisuudellenne kokonaan tuntematon: minä palvelen kisällinä Jan Friech Buhmannilla Satamakadun varrella, ja on nimeni Adalbert, Heinrich, Reinhold van der Beeke, jota pienet lapset Satamakadulla kutsuvat Scheinholdiksi, kosk'eivät osaa lausua R:ää."
Jan Friech Buhmann sulki hiljaa oven taaskin, meni ällistyneenä istumaan alasimelle ja sanoi hetkisen vaitiolon jälkeen: "Tuo mies on kaikista jumalan luomista jotakin aivan erikoista: lapsiystävä, juopporatti, oppinut, ja sitäpaitsi on hänellä tuommoinen komea juhlallinen nimi. Kuinka hänen nimensä nyt olikaan? En ole ikipäivinä aavistanut, että hänellä on niin komea nimi. Mutta se on selvä: Tjark Dusenschönin asia on parhaissa käsissä. Tuommoista puhetta ei Daniel Peters voi vastustaa."
Kohta päivällisen jälkeen lähtivät he matkalle: senjälkeen piti arvonnon tapahtua. Scheinholdilla oli yllään Jan Friech'in musta juhlatakki, joka ylettyi hänelle polviin asti, hihan suut olivat kiverrettyt kokoon, hän asteli edellä; vasemmalla puolittain hänen takanaan asteli Tjark Dusenchön, pukeuneena uuteen kauniiseen pukuunsa, kiiltävissä saappaissa, päässään musta huopahattu ja kaulassaan sininen kaulahuivi; takana marssi koko Satamakadun lapsiliuta, kaikki puukengissä; vähän taaempana seurasivat Pe Ontjes ja Kai Jans. Tjark Dusenschön kääntyi tuontuostakin silmät välkkyvinä katsomaan taakseen ja sanoi: "Teidän pitää jäädä ulkopuolelle."
Nuo molemmat saapuivat kuin saapuivatkin virkahuoneeseen ja tapasivat Daniel Petersin istumassa kirjoituspöytänsä ääressä. Kuten hänen tapansa oli aina, kun hän sai vieraita, olkoon että ne olivat vaikka vaan lapsia, nousi hän nytkin seisomaan, niin että koko hänen kookas komea vartalonsa tuli näkyviin, sipaisi kädellään uhkeata silkinhienoa pujopartaansa ja kuunteli seisoaltaan kisälli Scheinholdin esitystä. Hän valitti aina, että meidän päivinämme on kaikki arvontunto ja kunnioitus hävinnyt. Tässä nyt oli kumpaakin. Armollisella päännyökkäyksellä laskettiin he puheilta.
Ikinä ei ole Hilligenlein torilla kaikunut semmoista puukenkien pauketta kuin sinä päivänä, vaikkapa kolme Süderloh'ia ottivatkin puukengät jaloistaan ja juosta livistivät sukkasillaan. Ja ikinä ei ole pidetty juhlallisempaa istuntoa Jan Friech Buhmannin pajassa, kuin nyt, kun ryhdyttiin arvontaan. Ikinä ei ole Tjark Dusenschön istunut niin kiiluvin silmin ystäväinsä keskellä, kuin silloin, kun hän hämmensi Jan Friechin vanhassa mustassa syvässä hatussa arpalippuja. Ja ikinä ei ole paja nähnyt hämmästyneempiä kasvoja, kuin silloin, kun Scheinhold, Scheinhold kisälli, hän juuri, eikä kukaan muu, veti esiin voittolipun.
Siitäpä syntyi hirveä hämmästys.
Pe Ontjes purasi huuliinsa ja katseli synkeästi eteensä. Scheinhold istui järkytettynä käsikärryillä, eikä kuullut, kun Tjark Dusenschön hiljaa sanoi hänelle: "Kuule, nyt voisimme arpoa vaunut vielä kerta… Minä tarvitsisin vielä kaikenmoista." Jan Friech istui alasimella, piti tarkkaa huolta lyhyestä piipunnysästään ja puheli kohtalon oikuista. Yhtäkkiä nousi Pe Ontjes seisaalleen, ei katsahtanut ympärilleenkään ja sanoi: "No, minähän pääsen maailmalle… Hyvästi nyt kaikki yhdessä! Elinpäivinäni en enää tahdo olla tekemisissä teidän kanssanne."
Ja lähti. Tjark Dusenschön lähti myöskin.
Kai Jans aikoi hänkin lähteä. Mutta kun mestari ja hänen kisällinsä istuivat siinä niin alakuloisin hiljaisin kasvoin, jäi hän vielä, ja sanoi ahdistuneesti: "Alkaisitte työhön nyt. Peter Thedens tahtoisi mielellään auransa jo. Alkakaa nyt!"
Jan Friech Buhmann kohottautui alasimeltaan, työnsi auki tomuisen ikkunan, joka antoi satamalle käsin, veti henkeään syvään ja sanoi: "Kummallisen mieto ilma… Tee tulta, Scheinhold, laitamme auran valmiiksi!… Näes tuossa… Hinnerk Ilsen menee pyytämään ankerioita jo… ei hän mitään saa… on tuhma…"
Scheinhold, joka yhä vielä istui käsikärryillä, oli kohottanut päätään ja vetänyt ilmaa sieraimiinsa: "Kummallisen mietoa", sanoi hän. Sitte vaikeni hän hetken. Sitte ravisti hän raskaasti päätään: "Tuosta asiasta minä en selkeä", sanoi hän. "Omatuntoni on liika arka. Kaikki tulevat sanomaan, että olen tehnyt petosta arvotessa." Hän nousi jäykästi ja työnsi suuren oven selkoselälleen ja katseli ulos kadulle.
Kai Jans katseli huolestuneena yhdestä toiseen, astui Scheinholdin rinnalle ovelle, ja virkkoi taaskin noin ohimennen: "Alkaisitte nyt työhön. Sytytähän valkea, Scheinhold."
Jan Friech oli yritellyt ruuvata irti auranterää, mutta tarvitsi välttämättä toista ruuvinavainta ja tuli taaskin ohi ikkunaan: "No, nyt istua kyköttää Karl Martenskin siellä… verkkoineen… ei hänkään mitään saa… on liika tuhma!… Onpas se ilma ihmeen lämmin. Ankeriaatkos livahtelevat siellä nyt!"
"Oh", sanoi Scheinhold. "No, lähtekää nyt, mestari, pyydystämään ankerioita."
Jan Friech käännähti ympäri ja sanoi halveksivasti: "Luuletko sinä, ett'en tiedä, mitä kello on lyönyt? Sinä haluat paksun Büttin luokse juopottelemaan!"
Kai Jans aikoi hypähtää ylös ja juosta noutamaan Pe Ontjesta, mutta pelkäsi, että hän tulisi takaisin liika myöhään ja jäi seisomaan ja katseli liikkumattomin säikähtänein silmin Scheinholdia. Hän tunsi hänet lapsuudestaan asti ja piti hänestä. "Minäkö Büttin luokse?" sanoi Scheinhold, "e-henpäs!" Hän istui hetken hiljaa. Sitte kyyristyi hän taas kokoon ja murtui itseensä ja sanoi valittaen: "Kun ei omatuntoni vaan olisi noin arka… mutta tuosta en selkeä. En tahdo, että minusta sanotaan, että minä olen petturi."
Jan Friech astui ikkunaan äärestä ja sanoi: "Katsonpas sentään, onko verkkoni kunnossa", ja meni ulos pihalle.
"Kuulehan", sanoi Scheinhold takertuvalla äänellä… "tuota… työtä en kumminkaan voi tänään tehdä… Käväisenpä pikimmältään satulamaakarilla katsomassa, joko hän on korjannut minun vatsahihnani!"
"Kuule", sanoi Kai Jans ja tarttui häntä käsivarteen ja loi rukoilevasti silmänsä häneen: "Minä pyydän sinua, älä mene vaan Büttille?"
"Tokiinsa", sanoi hän, "kuinka semmoista luuletkaan? Mutta minun pitää satulamaakarille, ymmärräthän sen!… Ja luuletko sinä, että sitä viitsii tehdä työtä, kun on niin laiska mestari?
"Ja luuletko sinä", sanoi Jan Friech, ikkunan läpi, "että sitä viitsii ihminen tehdä työtä kun on hänellä noin juoppo kisälli kuin sinä?… Vesi on aivan sopivan korkealla nyt, ei liian korkea, eikä liian matala. Minä lähden satamaan."
"Huh… tuota vettä!" sanoi Scheinhold ja ravisteli itseään. "Tuota vettä, vettä!" Ja kohotti tutisevan kätensä, sormet käppyrässä, ikäänkuin pitäisi hän siinä pikaria, ja nauroi onnellisesti.
Silloin pyrki Kai Jans hätäisesti ja kiireellä häntä lähemmäksi ja puhui kiirehtien ja kukkean kehoittavasti, ikäänkuin nukkuvalle: "Kuule, Scheinhold… kuulehan!… tunnetko kertomusta Bartlin sepästä?"
"Sitä en tunne?" sanoi Scheinhold ja tuijotti ulos kadulle. Silmänsä olivat kuin likaisesta lasista.
"Hän oli seppä niinkuin sinä, ja häntä puri vesikauhuinen koira sääreen. Koira oli raivohullu, ja haava oli syvä… Tiedätkö, mitä hän teki? Bartlin seppä? Hän sulki oven, ja takoi ja kalkutti kolme päivää. Koko paja kiilui paljasta valkeata, ja suuret keltaiset kipunat sinkoilivat savutorvesta".
"En viitsi tänään kuulla historioitasi, pojanvekana", sanoi Scheinhold säälien ja kohottautui pystyyn, ikäänkuin olisi kummallakin olallaan tuhannen naulan taakka ja lähti ulos kadulle. Kai Jans katsahti olisiko Jan Friech missään lähellä avuksi hänelle; mutta tämä meni jo pihan poikki verkko olallaan, ja veteli vahvoja savuja. Silloin lähti hän juoksemaan Scheinholdin rinnalla kadulle ja katsoi ylös häneen ja puhui kuumasti ja tulisesti: "Kolmantena päivänä taukosi pajassa taonta ja vasaran kalke. Silloin kirkahti seppä, kuten kirkahtaa villi kesytön eläin."
"Pojan vekana", sopotti Scheinhold, "en viitsi kuunnella historioitasi; en viitsi".
"Silloin uskalsi viimein hänen oma veljensä mennä sisään. Hän oli yhtä suuri ja voimakas kuin veljensäkin ja oli puuseppä. Hän löi kirveellä oven halki. Ja silloin… silloin… olivat kaikki pihdit ja vasarat ja viilat ja hiilet… kaikki olivat viskatut yhteen läjään erääseen nurkkaan ja seppä seisoi ahjon ääressä ja vaahto valui suustaan, ja riuhtoi ja tempoi jykeviä rautaketjuja. Niillä oli hän sitonut itsensä ahjon ja alasimen välille. Kun hänen veljensä näki hänet siinä tilassa, sanoi hän: 'Palvelus palveluksesta, rakas veljeni', ja löi häntä kirveellä päähän, ett'ei hänen kauemmin tarvitsisi kitua sillä tapaa."
Silloin sysäsi Scheinhold jyrheästi pojan luotaan, niin että tämä horjahti sivulle ja kaatui katukiville. Tukeva Bütt seisoi lumivalkeine kauniine hiuksineen ovella ja nauroi isoäänisesti: "Sillä tapaa mies tekee!" sanoi hän. "Noin vaan! Ja nyt tule tänne!"
Silloin hoiperteli Scheinhold ovesta sisään.
Kai Jans nousi ylös ja lähti, kalpeana kuin aave, ja saamatta henkeään edes alas katua ja aikoi kai kotiinsa… Silloin tuli Pe Ontjes kotonsa ovesta ja sanoi jo kaukaa. "Mursin äsken vajan ovea auki: vaunuissa ei ole pyöriäkään enää. Ja nahkapäällys on myöskin tipotiessään, sillä on mies anturoinnut puukenkänsä. Muuta ei ole jälellä koko vaunuista kuin puukoppa ja akselit. Ja se että arpa lankesi Scheinholdille, se on varmaan Tjark Dusenschönin ansio. Hulttioita ovat he kaikki järjestään. Olen tyytyväinen, että huomenna saan lähteä." Hän tuli lähemmäksi; ja nyt näki hän Kai Jansia kasvoihin ja säikähti niin, että hän kurotti kummankin kätensä eteensä: "Mutta poika", sanoi hän, "mikä sinun on?"
Kai Jans hengitti yhden kerran, hengitti toisen kerran syvään ja tulisesti ja lyykistyi sitte tuskallisesti kirkahtaen polvilleen.
Pe Ontjes nosti hänet voimakkailla käsillään ylös ja saatti hänet pitkään rakennukseen hänen äitinsä luokse. Siellä vaipui hän lattialle, vaikeroitsi ja oli vallan suunniltaan. Pe Ontjes kertoi, mitä oli tapahtunut, tuli paikalle myöskin vanha Zakariessenska ja kertoi, kuinka Scheinhold oli survaissut hänet nurin, ja kuinka Bütt-ukko oli nauranut. Silloin sanoi äiti suruisesti: "Siinä tapauksessa tiedän hyvin, miten hänen laitansa on. Kun hän vielä oli pieni, ensimmäisinä kouluvuosinaan, kysyi hän usein minulta, onko todellakin totta, että löytyy pahoja ihmisiä. Hän ei voinut käsittää sitä, ja minä raukka en osannut sitä selvittää hänelle. Nyt hän on yhdellä kertaa saanut nähdä kokonaiseen pahuuden kuiluun, syvempään ja syvempään vaan. Ja se on sekoittanut hänet."
"Onpa vahinko", sanoi Pe Ontjes, "ett'ei hän lähde kerallani maailmalle. Hänen pitää maailmalle, että hän saisi siitä voiton. Täten ei se käy."