KAHDESKYMMENES LUKU.
Siinä ennen helluntaita kävi ilma epäterveelliseksi, ja monet sairastuivat, ja pian lepäsi pienessä Hilligenleissäkin kymmenen ihmistä paareilla. Ja yhdet näistä paareista seisoivat siinä siniseksi kalkitussa kammarissa, jossa Kai Jans kerta oli koululaisena asustanut, ja niillä lepäsi hänen äitinsä.
Hän ei ollut paljoa valitellut, mutta hän heikkeni ja heikkeni, ja kuudentena päivänä, asetuttuaan vuoteen omaksi, huomasi hän, että hän tulisi kuolemaan.
Kun Thoms Jans vielä kerran meni apteekkiin noutamaan rohtoja koettaakseen voisivatko ne vielä mahdollisesti auttaa, antoi Male Jans Heinkelle toimeksi sanoa hänen miehelleen, että hän tervehtisi hänen puolestaan lapsia. Hän ei tahtonut vielä ilmaista miehelleen, että hän oli lähellä loppuaan, eikä tietänyt, tulisiko hänellä enää myöhemmin olemaan voimia sanoa sen mitä hän tahtoi sanoa. Sitte määräsi hän vielä Heinkelle, että vanhan Sielemann-eukon, vanha siisti vaimo, piti pestä hänet, ja että kukaan ei saisi silloin olla läsnä, ei edes hänen miehensä. Ja jos Hans Kösterin pieni lapsi, joka uutena asukkaana asui pitkässä rakennuksessa, mahdollisesti nukkuisi hänen kuolinhetkenään, niin piti se herättää, ett'ei sitä kohtaisi mikään paha taika.
Kun hän puoliyöstä alkoi käydä kovin heikoksi, sanoi hän vielä hiljaa miehelleen: "Olen aina ollut niin tuittupäinen, olette saaneet kärsiä siitä paljon, mutta en voinut sille mitään. Nyt en tiedä, voiko hyvä Jumala ottaa minut vastaan."
Silloin vasta huomasi Thoms Jans, että hänen vaimonsa aikoi jättää hänet, ja alkoi katkerasti itkeä.
Ja kun hengitys alkoi raueta ja kuolema hiljalleen läheni, puhui hän yhä hitaammalla, raskaalla äänellä pojastaan: "Hänellä ei ole onnea maailmassa. Mutta älä ole suruissasi siitä, isä. On paljoa parempi että on siten, kuin että hänellä olisi iloa paljon… Soisin vaan, että hänkin pian saisi levon, niinkuin minä nyt."
Se oli viimeinen asia, joka liikutti hänen sieluansa. Kohta senjälkeen kohotti Jumalan lähetti hänet leveille siivilleen.
Seuraavana päivänä nouti Heinke Boje Kai Jansin asemalta, ja kertoi hänelle, mitenkä hänen äitinsä oli kuollut.
Kai Jans asteli vaieten hänen rinnallaan ja Heinke katseli arasti ja kaihtien häneen. Hän oli tullut kookkaammaksi ja uhkeamman näköiseksi, ja ryhtinsä oli tyvenempi ja tasaisempi, ja silmänsä olivat syvät ja vakavat. Heinke tunsi selvästi, että hänestä nyt oli kypsynyt täysi mies; mutta hän tunsi myöskin, että hänen ajatuksensa nyt eivät olleet täällä. Hän ei ollut nähnyt häntä puoleentoista vuoteen.
Kun Kai astui avoimen kirstun äärestä ikkunan luo — hänen isänsä oli mennyt kyökkiin valmistamaan hiukan illallista — astui Heinke arasti hänen luokseen ja sanoi: "Tuottaako se sinulle paljon tuskaa, että olet menettänyt äitisi?"
Hän pudisti päätään: "Ei", vastasi hän tyyneellä sävyttömällä äänellä. "Hän on elänyt lähes seitsemänkymmenen vanhaksi, on saanut kokea paljon levottomuutta ja paljon huolta, mutta on hänellä ollut hyvää syvää iloakin ja lopulta kaunis lievä kuolo. Miksi siis surisin? Hän on onnella kestänyt kaiken; kuka tietää, onnistuuko se meille, Heinke? Kun hän vielä eli, olen usein ajatellut, että häntä vielä voi kohdata onnettomuus, nyt on hän turvissa. Jos kuitenkin olen hiukan suruissani, niin on se siksi, että hän ei ole saanut nähdä, että hänen pojastaan tulee jotain kunnollista."
"Me emme ymmärtäneet kaikkea, mitä hän viimeksi puhui", sanoi Heinke, "mutta sen me saatoimme huomata, että hän ajatteli syvällä luottamuksella sinua. Ja siten ajattelemme kaikki sinua, kaikki, jotka tunnemme sinut. Katsos, sinä et kule, niinkuin muut, tietä, joka on raivattu; vaan sinä murrat tiesi läpi tiheikköjen ja tiettömäin särkkien. Mutta lopulta löydät sinä, tai raivaat itse itsellesi ihanan ylvään tien."
"Oh sinua", sanoi Kai Jans ja silitti hänen kättään. "Kuinka armaasti sinä saarnaat! Sinulla on aina varalla apua ja lohdutusta minulle."
Hän viipyi kolme päivää, kunnes äiti oli haudattu, ja senjälkeen vielä yhden päivän, ja asui molemmat viimeiset päivät — olivat päivät ihan ennen helluntaita — päätyhuoneessa kastanjakujalla. Peters Volquardsen oli matkustanut vanhempiensa luokse Itä-Holsteiniin.
Kun hän palasi haudalta, meni hän ylös kammariin, ja kohta senjälkeen tuli Heinke ja toi kahvia. Hän oli niin vaipunut ajatuksiinsa, ett'ei hän kuullut, kun hän astui sisään. Mutta kun hän mainitsi hiljaa hänen nimeään, kiskasi hän itsensä hereille, kääntyi ympäri ja katsahti häneen ja sanoi: "Ryhtisi ja olentosi on vielä paljoa vapaampi ja vapautuneempi kuin ennen… Minulla on aina ollut paljon iloa kirjeistäsi, Heinke; varsinkin niistä, jotka olet kirjoittanut nyt viimeisenä neljännesvuotena. Ne ovat niin älykkäät ja avarat ja värikkäät. Lapsen kisakenttä on vähitellen laajentunut avaraksi maailmaksi."
Ilo lehahti kuin ihana punerva aalto hänen kasvoilleen. "Kun sinä silloin sanoit, että minun pitää uskoa ja luottaa omaan luontooni: niin on se auttanut minua paljon; ja sitte se, kun olin siellä niiden rakastettavien ihmisten luona Hindorffissa. Kaikesta siitä saan kiittää sinua." Kuuma rakkauden tunne kohosi hänen silmiinsä, niin että ne muuttuivat kosteiksi ja tummiksi. Hän aikoi sanoa vielä enemmän. Mutta silloin huomasi hän, että Kai jo oli vaipunut toisiin ajatuksiin.
Hetken perästä katsahti hän ympärilleen huoneessa ja sanoi: "Näyttää olevan hieno ihminen se, joka asuu täällä?"
Heinke kertoi hänelle, että se oli hyvä poika, lisäksi kaunis ja hieno, ja kuinka he joka päivä keskustelivat, ja miten heidän aikansa kului…
Kai katseli muutamia kuvia ja sanoi: "Katselen kyllä minäkin mielelläni kaikellaista taidetta; mutta paljoa syvemmin kiinnittää minua ihmiskohtalo."
"Niin", sanoi Heinke. "Sellainen sinä olet… minä olen toisellainen", sanoi hän vaipuen mietteisiin. "Vieraita ihmisiä kohtaan en tunne juuri mitään mielenkiintoa; mutta luonto ja taide tuottavat minulle iloa."
Kai katsahti miettivästä häneen: "Ja kuitenkin olemme niin hyviä ystäviä."
"Minä luulen", sanoi Heinke, "että olemme sitä juuri sentähden, että olemme niin kokonaan erillaiset, Kai. Ihminen etsii vastakohtaansa."
Kai ei kuunnellut enää, ja sanoi ajatuksissaan: "Oma luontoni ja vaikea nuoruuteni ovat tehneet minusta niin hitaan ja jäykän ihmisen. Siten se on."
Hetken perästä alkoi Heinke taas, ja kysyi häneltä: "Kuinka vanha olet sinä nyt?"
"Kolmenkymmenenyhden", vastasi Kai.
"Kolmenkymmenenyhden", toisti Heinke verkkaan. Sitte sanoi hän viivytellen… "minä tulen kohta kahdenkymmenenkahden."
"Niin", sanoi hän. "Sinä voisit nyt mennä naimisiin."
Heinke katsoi häneen tyyneesti ja silmät selkeinä, katseella, joka oli ominaista hänelle ja hänen sisarelleen, ikäänkuin ajattelisi hän: 'No silmäni, tarkoiksi nyt! Nyt aukaisee ihminen sielunsa teille.'
Mutta Kai ei virkannut sen enempää.
Silloin laskeutui hiljainen suru hänen sielulleen: Niinpä siis!… Nyt tiedän, ett'en milloinkaan tule hänen vaimokseen… Mitä nyt?…
"Kaikki sinun ajatuksesi ovat Berlinissä", sanoi hän hiljaa.
Se vaikutti kuin herätyshuuto. Hän heräsi eloon.
"Sinun pitäisi saada nähdä", sanoi hän valveuneella täydellä äänellä, "mikä hyörinä ja heräntä ja elon humu täyttää tämän aikamme, ei ainoastaan Berlinissä, vaan koko maassa."
"Tuo valtaava taloudellinen muutos, joka on tapahtunut viimeisinä kolmenakymmenenä vuotena! Koko Elben seudusta muuttaa Berliniin, Hampuriin, Westfaliin. Satojatuhansia muuttaa vaimoineen, rakkaine lapsineen kotiseuduiltaan, jossa taivas on avara ja aava, ja jossa tuulet humisevat vihannoivan maan ylitse, muuttavat siksi, koska ovat maattomia ja kurjuudessa. Ja nyt pitäisi sinun saada nähdä, kuinka he asuvat Berlinissä! Jos he katsovat ulos asunnoistaan, eivät he näe ikkunainsa edessä viherjöitä kastanjoita, ja välkkyvää vettä, vaan näkevät he harmaita seinämuureja, ja tyhjinä ammottavia ikkunareikiä. He itse ovat lapsuudessaan leikkineet nurmikoilla, ja saivat huutaa ja huhuilla metsän rannoilla; heidän lapsensa leikkivät sumeissa, auringottomissa rakennussolissa. Voitpa siis kuvitella, miten pimeää ja sekaista on heidän päissään: millä tunteilla he ajattelevat maatilanomistajaa, joka laajalti ja lavealti omistaa metsät ja maat kotiseudulla, maat, jotka he ovat kostuttaneet hiellään; millä tunteilla kirkkoa, joka salli heidän matkustaa, sanalla ja teolla toimimatta mitään heidän hyväkseen; millä silmillä rikkautta, joka jonkun kadunleveyden etäisyydellä heistä levittelee koreilevaa riikinkukonpurstoaan.
"Tähän suureen taloudelliseen mullistukseen liittyy vaikein uskonnollinen sekasorto. Tieteellinen tutkimus on kauttaaltaan uurtanut perustukset kirkonopilta. Kirkkojen oppirakenteet ovat enää vaan kuin tyhjät telineet, joita ainoastaan kaikellaiset ulkoripustimet ja teennäisyydet pitävät pystyssä, ikäänkuin olisi niissä vielä eloa. Mutta suurin osa kansasta tietää, että ne ovat kuolleita, eivätkä välitä niistä sen enempää. Ja nyt ovat ihmiset ilman uskontoa, ja siksi alakuloisia ja lannistuneita ja katkeria, harhassa ja hämmennyksessä, rauhattomia ja ilottomia, ilman tietä ja päämäärää.
"Ja mikä sekasorto ja etsintä kaikilla elämän aloilla, koko kansan elämässä, kaikissa siveydellisissä käsitteissä: taiteessa, kasvatuksessa, oikeuden käytössä, seurustelussa.
"Kulkee, kuten aina, joka sadannesvuosi, levottomuuden humu läpi kansan, kuume, mutta kuume, joka tuo terveyden. Kaikki vanhennut ja mätä irtautuu ja palaa loppu kuumenneesta verestä. Uutta ja voimakasta ja raikasta tulvii sijaan. Kulkee taaskin läpi kansamme syvä tahto ja kaipaus uudistaa ja uusilla vereksillä voimilla vahvistaa ne kolme valtaavaa voimaa, jotka se on itse synnyttänyt itsestään: esivallan, uskonnon ja tavat. Humajaa läpi kansan tahto ja toivo palata takaisin luontoon: koruttomaan, välittömään uskontoon; yhteiskunnalliseen oikeudellisuuteen, ja yksinkertaiseen, jaloon, germaniseen ihmisyyteen.
"Ja näetkös, Heinke, tuo uudistus ja uusilla voimilla verestys on jo alkanut, ja alkanut valtaavana. Tuolla ja täällä työskentelevät ja riemuitsevat jo uudet nuoret voimat. Tuhannet, monet tuhannet jo sanovat, että heille jo häämöttää tulevainen pyhä maa. Kuinka tutkitaan raamattua! Kuinka vireästi ja rohkeasti toimii hallitus! Kuinka liehuvat liput työväenkulkueiden yllä! Mikä elo ja elämä taiteessa ja kasvatuksessa! Mutta vaikea on yhä vielä ponnistus ja sekasorto ja hämminki. Valtaa mielen toisinaan tuska ja pelko, ett'emme sittenkään löydä uutta tietä ja tulevaisuuden uutta ihanaa maata, ja että meidän täytyy jättää etsintä, ja jäädä vanhoihin jäykenneihin muotoihin. Ja jos se tapahtuisi, silloin olisi mennyttä elämämme ja tulevaisuutemme.
"Ja katso nyt, on lapsesta asti elänyt mielessäni ihmeellinen ihmetys, kykenemättömyys ymmärtää, mitä ympärilläni näin. Tuulet ja veden, ja maat ja metsät, ne tosin saatoin ymmärtää, mutta siinä, mitä ihmiset olivat laittaneet ja laatineet, ja kuinka he elivät keskenään, siinä oli paljon selittämätöntä ja käsittämätöntä minulle. Näin sielussani toisen maailman, näin ihmisyyden ja ihmiskunnan, joka oli pyhä ja puhdas. Siksi olin hiljainen ja itseenisulkeunut lapsi. Ainoastaan toisinaan, kun unohdin itseni, annoin aueta sieluni, ja annoin ihmetykseni tulvia ilmoille. Silloin nauroivat ihmiset. Olen saanut eläissäni nähdä moniin ilkkuviin, pilkallisiin kasvoihin, Heinke, olen lapsesta asti aina viime aikoihin asti. Ainoastaan kaksi tai kolme, Pe Ontjes ja Anna, ja sitte sinä, ja sitte ystäväni Berlinissä: te ette nauraneet, ja olette sillä tehneet minulle suuren hyvän työn yksinäisyydessäni ja turvattomuudessani.
"Ja katso nyt: näinä kahtena viime vuotena on minulla toisinaan ollut tunne, ikäänkuin olisin taistellut itseni ulos tuosta kaikesta hämärästä ja sekaisesta ja saapunut valoon. Herää hiljaa ja heikosti kuin itseluottamuksen sarastus mielessäni: että mahdollisesti minä, jolle ihmiset niin usein ovat nauraneet, sittenkin olen oikeassa, ja että iäinen voima ei ole antanut minulle mitään hyödytöntä lahjaa, vaan lahjan, joka voi kantaa ihanan hedelmän: lahjan nähdä maailmaa ja elämää lapsensilmillä, ja siis luonnollisemmin ja selkeämmin kuin toiset ihmiset. Ja katso… nyt olen, tätä itseluottamuksen tietä, tunkeunut syvemmälle asioihin, olen ajatellut ja ajatellut kaikkea elämän sekaisuutta ja rikkinäistä pyrkimistä, ja olen aikonut näyttää kansalleni, kuinka kansani elämä näkyy minulle, ja minun silmilleni, jotka tulevat näkemästä rantavallia ja avaraa merta: mikä on siinä luonnotonta ja ristiriitaista ja vanhentunutta ja kuollutta ja siis huonoa ja pahaa; ja kuinka se voisi kamppailla itsensä siitä pyhään ja terveeseen. Tahtoisin kirjoittaa kirjan Saksan uudestasyntymisestä."
"Tee se!" sanoi Heinke vilkkaasti. "Sitte tulet iloiseksi. Sinä mietit ja mietit ja kaivaudut kaikkeen. Kerro, kirjoita, että liika täysi sydämesi vapahtuu ja kirkastuu." Hän katsahti Kaihin ja ihmetteli: niin loistivat hänen silmänsä ja niin kauniit olivat hänen rakkaat vakavat kasvonsa.
Mutta nopeasti lannistui hänen rohkeutensa. "Niin", sanoi hän, "kun minun pitäisi ryhtyä käsiksi siihen, ja näen asiain summattomuuden ja paljouden ja hämmennyksen, enkä tiedä, mistä siihen tarttua ja mistä alkaa, enkä löydä kaiken pahan lähdettä: silloin heräävät minussa vanhat epäilykset! Mitä ryhdyt sinä niin suureen työhön!? Ihmiset ovat säikähtävät tuomiosi ankaruutta, ja uudistuksiesi perinpohjaisuutta. Onhan suuria oppineita, ja miehiä korkeissa asemissa, joista näkee laajemmalle ja pitemmälle, kuin Hilligenlein rantavallilta? Anna heidän tuoda kansalle se uusi! Minä pelkään sitäkin, että nimeni tulisi kaikkien huulille. Kuinka vaikeata on avata sieluaan toisille ihmisille, ja sitte jälkeenpäin nähdä, kuinka he ilkkuvat sille."
Siten puhui hän, ja oli taaskin lannistunut ja alakuloinen, ja ikäänkuin ihminen, joka tietää, että hän, vasten tahtoansakin, on tekevä sen, mistä on oleva hänelle kovat ja vaikeat seuraukset.
Helluntai-aattoona matkusti hän pois taaskin. Hän pyysi Heinkeä toisinaan käymään tervehtimässä hänen isäänsä, ja viemään hänen terveisensä hänen ystävilleen.
"Pietistä", sanoi Heinke, "emme kuule ja näe juuri mitään. Hän on kokonaan antaunut toimeensa, eikä häneltä liikene aikaa ollenkaan meille. Hänellä ei ole muuta ajatusta kuin se, kuinka päästä eteenpäin ja mahdollisimman pian tulla ensimmäiseksi tarkastusmieheksi… En tosin tiedä", lisäsi hän ajatuksissaan, "lieneekö nyt tuo tapa elää elämänsä oikea, ja saako sillä tapaa oppia ja nähdä parhaan elämästä?"
Mutta Kai ei vastannut.
Kun he matkalla asemalle menivät yli Immenhofin, josta näkee alas eräälle poikkikadulle, osoitti Heinke hänelle Tjark Dusenschöniä, joka muhkeana ja tyyneenä käyskeli tehdassuojaansa kohden. "Tuo ei vaivaa päätään niin paljoilla ajatuksilla kuin sinä", sanoi hän.
Mutta Kai vastasi ainoastaan alakuloisesti: "En ole ajatellut tuttujani ollenkaan, tuskin äitiänikään. Olen aina ajatellut vaan sitä toista."
Asemalla pudisti hän lujasti Heinken kättä: "No niin, Heinke", sanoi hän, "pysyköön ystävyytemme entisellään. Jos olet jossakin tarpeessa, niin pyydät minua vaan avuksi. Minä teen samaten. Nyt toivota minulle onnellista matkaa ja onnellista vuotta. Löytäkäämme kumpikin palanen Hilligenleitä, Heinke!"
Ne olivat hänen jäähyväissanansa.