YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Oli tosin niitäkin Hilligenleissä, jotka, keveästi ja ivallisesti hymyillen, muistelivat entisiäkin aikoja: Eiköhän tuo ole Tjark Dusenschön, vanhan hupsun Stienan, hänen joka asuu pitkässä rakennuksessa Satamakadun varrella ja parsii sukkia vieraille ihmisille, äpärä tyttärenpoika? Eiköhän tuo ole sama Tjark Dusenschön, joka paitasillaan ja engelskan nahkaiset housut yllään juosta livisti kalastajia vastaan, kerjätäkseen itselleen illallista? Eiköhän tuo ole sama Tjark Dusenschön, pitkäkoipinen pojanretkale, joka markasta päivässä oli Daniel Petersillä kirjurina ja laahusti jalkojaan niin hullunkurisen jäykästi. Mutta semmoisia puheita kesti vaan niinkauan, kun ei vielä oltu nähty Tjark Dusenschöniä. Kun näki hänet, niin semmoiset ajatukset menivät kuin tuhka tuuleen. Heti paikalla. Niitä muisteli sitte jälkeenpäin turhaan. Niitä ei yksinkertaisesti enää ollut; eikä niitä enää saanut heräämään mielessään. Niin mahtavan arvokkaan vaikutuksen teki herra Dusenschön.
Tottahan tuommoisen tyyneen vakavan miehen pitää saada rauhassa kulkea teitään! Tuon miehen, joka aina on puettu samallaiseen tummanharmaaseen virheettömään pukuun, jossa on leveät, kunnioitettavan näköiset sivulaput taskujen suissa, tuon miehen, jolla on niin mietteihinsä vaipuneet, parrattomat kasvot, ja joka astelee niin vakavan tyyneesti hieman käyrillä säärillään. Tjark Dusenschönillä oli aiemmin ollut ihan suorat sääret. Nyt ne olivat hiukan käyrät. Käyrät sääret antavat ihmiselle jotain pätevää ja luotettavaa.
Kuka epäilisi Tjark Dusenschöniä? Daniel Peterskö? Daniel Petersin luo meni hän kohta ensimmäisenä päivänä, kohta kun oli ostanut Dittmarilta hänen suuren tyhjän liiterinsä, ja tapasi siellä samalla nuo molemmat vanhat, pyyleät neuvosmiehet. Hän puhui kauniilla ja pehmeyellä äänellään, ja silmin, joissa väliin välähti kuin heräävät kyynelet, kovasta ja vaivanalaisesta nuoruudestaan, livahti kevyesti ja notkeasti ohi niiden kolmen vuoden, jotka hän oli työskennellyt Daniel Petersillä tässä talossa, ja kertoi, kuinka hän vaivalla ja väellä oli kamppaillut eteenpäin Hampurissa, ja kuinka hän viimeksi oli vaatimattomilla varoillaan harjoittanut maatilojen kauppaa, ja kuinka hän, kiitos Jumalan ja hyvän onnensa, siinä oli ansainnut omaisuuden. Nyt, saavuttuaan ikäänkuin elämänsä huipulle, oli hän johtunut ajattelemaan ahtaita alkuaikojaan, ja oli päättänyt, sen mukaan kuin hänen voimansa riittivät, tehdä työtä ja vetää kortensa kotiseutunsa vaurastuttamiseksi. Hän oli omaksunut tämän ajatuksen sitä suuremmalla ilolla, kun hän tiesi, että Hilligenlein asiain johdossa oli miehiä, jotka tiesivät, mitä tämmöinen pieni kaupunki nykyisinä vaikeina aikoina tarvitsi. Senjälkeen alkoi Tjark Dusenschön selitellä aatettaan makkaratehtaasta.
Daniel Peters oli arvokkaasti kuunnellut aina siihen asti, jolloin tultiin kohtaan, jossa hän kuuli kiitettävän itseään. Siitä asti hän ei enää kuunnellut, vaan alkoi silitellä kauniita viiksiään, ja valmistella puhetta, jonka hän pitäisi silloin, kun kaupunki soihtukulkueella tulisi tervehtimään häntä ja Dusenschöniä hyväntekijöinään. Soihdut hulmahtelivat ja hän seisoi raatihuoneen portailla. "Arvoisat herrat… Oli onnen ja heräävien toivojen hetki vanhalle rakkaalle kaupungillemme, kun herra Dusenschön astui sen rajapyykkien sisäpuolelle, ja oli taaskin onnen ja toivojen hetki, kun sama mies astui virkahuoneeseeni ja minä, pikaisesti älyten hetken merkityksen ja suuruuden…" Siten, valmistellen yhä puhettaan, nyykäytti hän arvokkaasti päätään sille, mitä Tjark Dusenschön puhui tehdaslaitoksensa vakuutusarvosta, ja ensimmäisestä ja toisesta kiinnityslainasta, ja säilykkeiden valmistamisesta merisotalaitokselle ja muusta semmoisesta.
Ken epäilisi Tjark Dusenschöniä? Käsityöläisetkö? Hän antoi heille paljon työtä. Ja kun hän veti esiin yksinkertaisen mustan lompakkonsa, tehdäkseen muistiinpanojaan, alkoi heidän silmiään huikaista. He olivat haltioissaan hänestä. Kun hän sanoi muurari Bimsteinille: "Mestari, oletteko hyvä, ja tuotte huomenna laskun", tai puuseppä Sagebockille: "No, mestari, olleekohan minussa miestä maksamaan laskuanne?", niin nauroivat he kumpikin täydestä sydämestään. "Ei mitään kiirettä, herra Dusenschön! Rahat eivät ole missään varmemmassa tallessa kuin teidän huostassanne". Mahavyö oli heillä kylläkin tiukalla, ja heidän vaimonsa sanoivat: "Sinun pitäisi viedä lasku Dusenschönille, minun pitää ottaa lainaksi kauppiaalta". Mutta mestarit eivät tahtoneet esiintyä semmoisina niukuin naukuin eläjinä herra Dusenschönin edessä.
Ken epäilisi Tjark Dusenschöniä? Varakkaatko? Neljännesvuoden kuluttua otettiin hän yksimielisesti seurusteluklubbiin. Tapahtui ensi kertaa, että otettiin niin pikaan. Toisilla oli aina joitakin vastustajia; mutta Tjark Dusenschönillä ei ollut ainoatakaan vastustajaa. Hän tuli joka ilta klubbiin, aina samaan aikaan, puhui niukasti ja joi vielä niukemmin. Kun uusi bentsiinimoottori oli sijoitettu suojukseen, tarjosi hän hienot samppanja aamiaiset, joissa hän yhtämittaa hymyili lempeätä tyyntä hymyään, ja itse joi vähimmän kaikista vieraistaan. Hän käyttäysi niin suurella varovaisuudella ja tahdikkuudella, ett'ei hän kertaakaan loukannut edes kihlakunnan tuomari Dunkeria, joka kuitenkin vuoden mittaan takertui tuliseen riitaan jokaisen klubinjäsenen kanssa, koska hän kaiket päivät aamusta iltaan, vieläpä alushousuissaankin tyrkytti jokaiselle, että hän oli reserviupseeri. Päällepäätteeksi oli Tjark Dusenschön mielipiteiltään suopea maltillinen konservatiivi. Hän puki nämä mielipiteensä mielellään punnitseviin, mietiskeliäihin sanoihin, nyökäytti vakavasti päätään ja sanoi: "Ken, niinkuin minä, on joutunut vuosikausia ponnistelemaan ja kamppailemaan, kunnes hän on saanut kokoon vaatimattoman omaisuuden ja ihmisten kunnioituksen: hän ei ole niinkään kärkäs mihinkään yltiöimiseen".
Liikkui kaupungilla merkillisiä seikkailevia huhuja Tjark Dusenschönin menneisyydestä. Muutamat sanoivat, että hän oli voittanut puolen miljoonaa arpajaisissa. Toiset taas tiesivät, että hän oli muka Hampurissa osoittanut asianajajalleen, kuinka hän voi voittaa erään satumaisen suuren oikeusjutun, toiset, että koko jutun takana kummitteli kuninkaallinen perhe, josta Tjark Dusenschön polveutui; toiset, että erään amiraalin tytär oli silmittömästi rakastunut Tjark Dusenschöniin, ja vaikuttanut isäänsä niin, että merisotalaitos oli sitoutunut ottamaan säilyketarpeensa Tjark Dusenschöniltä. Tämä viimeksimainittu huhu saavutti eri vivahduksissaan yhä uskottavamman muodon, ja vaikutti osaltaan paljon Tjark Dusenschönin aseman vahvistukseksi. Tuo oli kaikki ylipäätään suurenmoista! Kuinka monelle hilligenleiläiselle onkaan ollut hänen elämänsä suurin hetki, kun Tjark Dusenschön on näyttänyt hänelle bentsiinimoottoria, tai silavanviiltäjää, tai luunsurvinta, tai kun Tjark Dusenschön on sallinut hänen kurkistaa suureen täysinäiseen makkarakattilaan.
Monelle ihmiselle koitti hyvät päivät. Koroillaaneläjät laiskottelijakadulla vetelehtivät tämän kesän kaiket aamupäivät puutarhoissaan, puol'pitkä piipunnysä suussaan, ja haastelivat portista toiseen Tjark Dusensahönistä. Kun sattui jotakin erikoista, kun tuotiin esimerkiksi joku uusi kone, tai kun tavallisen kymmenen sijasta teurastettiin kaksikymmentä sikaa, jättivät he vaikeasti ähkyen ja vaivalloisesti porttinsa ja tulivat toistensa luoksi, jota he eivät muulloisin koskaan tehneet… Ravintolat olivat kello viidestä iltapäivisin väkeä täynnä, ja sielläkös keskusteltiin ja neuvoteltiin Hilligenlein suuresta nykyisyydestä ja sen tulevaisuusmahdollisuuksista. Lukkoseppä Nagel ja puuseppä Sagebock, joita heidän vaimonsa tavallisesti eivät laskeneet ulos, keksivät hirveillä hengenponnistuksilla mahdollisia ja mahdottomia toimituksia, joita heidän välttämättä piti suorittaa, ja menivät, työesiliina edessään, ja työaseet käsissään, ulos ja seisoivat, heillä kun ei ollut varoja mennä ravintolaan, ulkona kadunkulmissa ja juorusivat ja kuuntelivat. Rieke Thomsenin luona pitkässä rivissä istui teeaikana, tahtoo sanoa aamupäivällä kello kahdeksasta asti, ja kahviajalla, tahtoo sanoa iltapäivällä kello yhdestä asti, tupa täynnä vanhempia naisia; Stiena Dusenschön istui keskellä ja huojutti ruumistaan siinä istuessaan, niin että myssynnauhat heilahtelivat ja näytti ikäänkuin liikkuisi hän ihmeen ihanan valssin mukaan, ja Rieke Thomsen istui avarassa tuolissaan, katsahti milloin alas Satamakadulle, milloin syrjään yli lahden ja sanoi: "Kunhan oli pieni paitaressu vielä, tuommoinen vuoden vanha risanenä, silloin sanoin usein, että hänestä tulee vielä jotain erikoista. Toiset lapset, Lau ja Jans ja Bojet, ja mitä niitä muita täällä vilisi ympärillä, niistä ei ollut mihinkään."
Mutta enimmän haltioissaan kuitenkin koko Hillingeleissä olivat Jan Friech Buhmann ja Heine Wulk. Näillä kahdella oli ylipäätään, mutta varsinkin tänä vuonna, rohkeimmat ja syvimmät ajatukset kaikista hilligenleiläisistä. Ei siinä kyllin, että Jan Friech hankki itselleen erään suuren chicagolaisen teurastuslaitoksen pohjapiirustukset, ja tämän johdolla piti Tjark Dusenchönille ylhäällä vallilla esitelmiä siitä, kuinka hänen liikkeensä olisi laajennettava puoliväliin ympäri lahden, josta puhuessaan hän taukoamatta osoitteli punervaruosteisilla pihdeillään kaikkiin taivaan ääriin, vaan hän keksi senkin aatteen, että Tjark Dusenschönin pitäisi työvoimillaan ja varoillaan hiukan kiirehtiä Dänensandin hietikon hitaista murenemista. "Heittäköön sinne kymmenentuhatta markkaa, ja saa takaisin neljäkymmentätuhatta." Hän esitti tämänkin aatteen Tjark Dusenschönille, hieman hämillään, kuten hän aina oli, kun hän puhutteli entistä ystäväänsä; Tjark Dusenschön kuunteli hymy huulilla. Heine Wulk taas kirjoitti salaa erään yleisesti käytetyn koulumaantieteen kustantajalle pitkän lennokkaan kirjeen, jossa hän esitti että tämän piti, kun taas julaistaan uusi painos oppikirjaa, antaa painattaa siihen Hilligenleistä puhuttaessa: kuuluisa makkaratehtaastaan; ottipa hän eräässä pääartikkelissaan puheiksi tuon vanhan tarunkin, että joskus joku Hilligenlein poika olisi tekevä tästä kaupungista todellisen pyhän maan.
Onhan ymmärrettävää, että oli vaikeata asettua vastustamaan miestä, joka pukeutui ja käyttäytyi niinkuin Tjark Dusenschön. Mutta mies on paikkakunnalla, joka tohtii sen, ja hän on vielä tekeväkin sen. Eräs on, joka tuntee hänet lapsesta saakka. Eräs on, joka joskus turhaan on koettanut tehdä hänestä rehellistä rehtiä miestä. Ja tämä eräs on asettuva vastustamaan häntä… Kun Tjark Dusenschön toisena päivänä, kun hän oli Hilligenleissä, ilmestyi viljakauppias Pe Ontjes Laun ovelle, katsoi tämä häneen ihmetellen ja kysyvästi, näki nuo suuret, luotettavan vaikutuksen tekevät sivutaskut, ja leveät läppäät niiden suulla, näki nuo tyyneet, vakavat, parrattomat kasvot ja nousi verkalleen ylös ja sanoi: "Istu alas, Tjark Dusenschön! Olen iloinen, että sinulla on ollut menestystä." Ja hämillään leikkiä laskien sanoi hän: "Nyt saat tulla minulle avuksi, että saamme sataman syvennetyksi."
Silloin välkähti kevyt kaunis valaistus Tjark Dusenschönin silmissä ja hän sanoi: "Siitä juuri tulinkin puhumaan kanssasi."
Siitäpitäen tuli hän kerran joka viikko, tuossa hämärissä, Pe Ontjesin konttooriin, ja haasteli hiljalleen yhtä ja toista, ja uskoi noin kahdenkeskisesti, että liike ei vielä oikein sujunut, koska laitos oli vielä ainoastaan tilapäinen ja liika ahdas. "Mutta en voi toistaiseksi kiinnittää siihen enempää rahaa", sanoi hän, "koska suurempi osa omaisuuttani on kiinni eräässä kattopahvitehtaassa Berlinissä, jossa se kantaa hyviä korkoja."
Anna ei tullut koskaan näkösälle, kun Tjark Dusenchön oli saapuvilla. Jos hän sattumalta oli konttoorissa tai viljamakasiinissa, kun Tjark Dusenschön tuli, lähti hän sanaa sanomatta pois ja nyökäytti ainoastaan päätään. Hän sanoi selvään kylmään tapaansa: "Sinä ja Kai Jans olette useasti kertoneet minulle, millainen hän on ollut poikana. Ei tapahdu, että ihminen suuria muuttuu."
Silloin katsahti Pe Ontjes hiukan ilkkuen häneen ja sanoi: "Mitä sanoo Bojeäiti omista lapsistaan? Että he ovat ylpeitä. Tjark Dusenschön on lapsuudessaan juosta livistänyt avojaloin; ja sitä ei voi Anna Boje unhottaa."
"Vai niin," sanoi Anna ja kohotti varsin jäykästi päätään ja katsoi häneen sangen harmaankirkkailla silmillä: "Ja missä suhteessa ovat Bojelapset Kai Janssiin?"
"O!" sanoi Pe Ontjes, "hänhän on lukutiellä!"
"Oh!" vastasi Anna pilkallisesti. "Sinuakin!" ja kääntyi ympäri ja meni asuinhuoneeseen ja alkoi leikkiä lapsensa kanssa.
Muutamaa viikkoa myöhemmin tuli Pe Ontjes asuintupaan, jossa Anna istui lapsensa kanssa, ja sanoi innokkaasti: "kuule, on varmaa, että sataman suuta kohta aletaan syventää. Tjark Dusenschön ajaa asiaa. On selvää — hän ei kyllä puhu siitä paljoa, — että hallitus jossakin muodossa seisoo hänen takanaan. Se nähtävästi tahtoo jollakin tapaa auttaa kaupunkiamme, joka itse asiassa on epäedullisessa asemassa, ja on aiheuttanut hänet perustamaan makkaratehtaansa tänne, ja tilaa häneltä säilykkeitä sotalaitokselle. Ylipäätään: se pitää minun tunnustaa — olen pitänyt häntä tarkasti silmällä — ei ole hänessä entisestä jälellä mitään; viimeiset viisitoista vuotta ovat tehneet hänestä vakavan miehen."
Annan kasvot pysyivät kylmäkiskoisina ja hän sanoi: "En ole vielä ikinä nähnyt, että joku ihminen olisi perin pohjin kääntynyt. Vaikkapa kirkossa joka sunnuntai saakin kuulla: ken ei käänny ja tee parannusta, hän on helvetin tuleen vikapää, niin ikinä en sentään ole vielä nähnyt kääntynyttä ihmistä. Onhan tosin semmoisia, jotka, niinkuin sanotaan, ovat tulleet hurskaiksi ja käyvät ahkerasti kirkossa, mutta heidän kaikki pahuutensa on mukana heidän hurskaudessaan. Olen nähnyt, että ihmiset voivat muuttaa takkiensa kuosin; mutta ikinä en ole nähnyt, että ihminen voi muuttaa luontonsa."
"No mutta nythän pidit koko puheen!" sanoi Pe Ontjes. "Kuinka vanha olet? Kahdenkymmenen seitsemän! Mutta te Bojet tiedätte ja osaatte kaiken."
Annan kauniit silmät samenivat suuttumuksesta; Bojet eivät voineet sietää, että moitittiin heidän perhettään tai luonnettaan. "Olet niin suurekas," sanoi hän, "ja niin kelpo ja kyvykäs mies; mutta kohta hämmennyt, kun joudut tekemisiin jonkun ripeämpihenkisen ihmisen kanssa. Alusta asti olen huomannut sen, ja olen tuntenut pelkoa sen johdosta." Ja hän sulki oven takanaan ja pysyi kaiken päivää makuuhuoneessa ja kyökissä.
Niinpä oli ja puuhasi Tjark Dusenschön nyt Hilligenleissä kuin ruhtinas maassaan. Ja kaupungit, siinä kun ne sijaitsevat peräkkäin alavalla viherjällä rannikolla, Tanskasta alas Hampuriin asti: Tondern ja Husum, Tönning ja Meldorf, Wüster, Krempe ja Glückstadt, ja miten niiden nimet kaikkien ovat, kun ne kuulivat onnesta, joka oli kohdannut Hilligenleita, yrittivät he aluksi tehdä pilaa siitä. Tehtiin nimittäin ainakin mielellään pilaa Hilligenlein kustannuksella, koska elämä siellä oli niin tukahtuneen velttoa, ja oli sananpartena, että se pitäisi myydä huutokaupalla revittäväksi alas ja vietäväksi pois. Nyt sanottiin: "Nytpä… no hyvä niinkin… menee Hilligenlei, koko 'pyhä maa' makkaraksi." Mutta kun he tutustuivat Tjark Dusenschöniin, ja kun hilligenleiläiset kertoivat, että hallitus kannatti Tjark Dusenschöniä, niin lakkasi pilkka, ja mielissä alkoi kyteä kateus… Ja hilligenleiläiset, kun he tänä vuonna tulivat johonkin näistä kaupungeista, astelivat vielä jäyhempinä ja pitivät olkapäitään vielä enemmän koholla kuin tavallisesti, ja puhuivat vielä kireämmin kurkustaan, ja hymyilivät vielä merkitsevämmin jokaiselle sanalle, jonka toiset puhuivat. Tuo alkoi jo kiinnittää hampurilaistenkin huomiota, jotka sentään itsekin ovat jotakuinkin pöyhkeää väkeä. Kun hilligenleiläiset kaupustelijat tänä syksynä tulivat sinne täydentämään varastojaan, ostamaan sata naulaa rusinoita ja tuhat naulaa kankirautaa ja muuta semmoista, niin ei ollut ollenkaan osata olla heidän mieliinsä ja kun he myöhemmin istuivat Alsterpaviljongissa juomassa kupin kahvia, oijensivat he sääriään aina puoliväliin katukäytävää.
Niinpä koitti Hilligenleille nyt taas satoja vuosia kestäneen homehtumisen ja kesannon jälkeen uusi kukoistusaika. Tuo vanha, kunnianarvoisa puhe Hilligenleistä, pyhästä maasta näytti nyt vihdoinkin toteutuvan Tjark Dusenschönin makkaratehtaan haamussa.
* * * * *
Kisakentillä Hilligenleissä linnakaivannon partaalla ja satamassa ja kummuilla leikkivät ja melusivat tänäkin syksynä lapset, aivan kuin heidän luontonsa heitä vaati. Ja vanhojen lehmuksien varjossa katedraalikoulun vierellä tekivät pienet pojat hyökkäyksiään suurempien luokse, ja mainitsivat nimeltä tyttöjä, joista suuremmat pitivät, ja kiusasivat heitä kaikella tapaa. Silloin pyörähtivät suuremmat heitä kohden ja alkoivat ajaa takaa heitä, ja jos saivat tavoitetuksi jonkun, pistivät he hänet pää edellä suureen lehtiläjään, joka oli kasattu aitauksen vierelle.
Silloin alkoi, noin hiljalleen, tuossa pienessä luhistuneessa rakennuksessa kastanjoiden suojassakin leikki: vanha pyhä leikki, jota leikitään kahden. Jos tulee siihen kolmas, on hän leikin tärvelijä.
Heinke Boje oli palvellut vuotensa loppuun, ja oli palannut taaskin kotiinsa. Hän työskenteli nyt lieden ääressä, piti huolta noista kahdesta koulupojasta päätykammarissa, ja istui kudin tai parsinneula kädessään ikkunan ääressä. Hän oli nyt tullut kookkaaksi ja täytelääksi, oli kaunis, vieno, tyyneen ja hiljaisen kirkas nainen. Ja hän kaipasi pappilan avaraa kodikasta tilavuutta ja hyväsävyisen omituisen pastorin älykästä haastelua; ja katseli ajatuksiinsa häipyen ulos kadulle ja linnakaivannon tummapintaista vettä, hän sai Kai Jansilta pitkiä ystävällisiä kirjeitä ja vastasi niihin, ja nousi, yhä uneksumisissaan ja ajatuksissaan ja meni sisarensa luoksi ja sanoi: "Tulen hiukan leikkimään lapsen kanssa". Sitte meni hän lapsen kanssa asuintupaan, polvistui lattialle ja katseli lasta, ikäänkuin näkisi hän sitä ensi kertaa ja painoi sitä rintaansa vastaan, ja hyväili armaimmasti, eikä ollut koskaan saada sitä kyllikseen katsotuksi, ja antoi sen takaisin Annalle ja palasi kotiin. Kotimatkalla ja senjälkeen töissään oli hän taaskin hiljainen ja tyyntynyt. Ja jos olisi kysytty häneltä, niin olisi hän vieläkin vastannut kuin kaksi vuotta sitten: 'Olen varsin tyytyväinen olooni ja elooni'. Tämän vaikutti se, että Kai Jans oli hänen ystävänsä ja hänen itsetiedoton suloinen toivonsa.
Niinpä istui hän siis noin kello neljän tienoilla iltapäivisin ikkunan ääressä, pää kumartuneena kirkkaan vaalean hiustaakan alla, aivan kuin Anna aikoinaan. Ja yläluokkalaiset menivät ohitse, ja katsahtivat salavihkaa ja pikaan ylös ikkunaan. Mutta hän ei huomannutkaan sitä.
Sattui silloin eräs sumuinen lokakuunpäivä ja hän istui ikkunan ääressä, aivan ajatuksiinsa häipyneenä, ja kuuli poikaparven töminää ja katsahti ylös; häntä ilahuttivat nimittäin nuo raikkaat virkut lasten kasvot. Mutta kun hän tällä kertaa katsahti ylös, olivat siinä kyllä nekin, jotka hän oli odottanut näkevänsä, mutta keskellä poikaparvea meni, pieni kirjapinkka kainalossaan, siitä ohitse joku nuori outo mies. Kun nyt pojat tapansa mukaan katsahtivat ylös ikkunaan, niin katsahti nuori opettajakin sinne, ja näki nuo ylväät kasvot raskaan loistavan hiustaakkansa alla ja lensi silmänräpäyksessä vakavaksi kasvoiltaan ja tervehti.
Muutamaa päivää senjälkeen pistäysi Heinke siskonsa luona ollen puettuna niinkuin hän tavallisesti oli koti-oloissa, ilman hattua ja esiliinaa: silloin tuli tuo nuori opettaja häntä vastaan ja katseli ajatuksissaan maahan, niinkuin oppineen tuleekin. Heinke katseli häntä, ja oli tietämättään iloinen hänestä. Hänen käynnissään ja hänen ryhdissään oli jotain niin luonnollisen hyvänsävyistä. Hän ei ollut pitempi kuin Heinkekään. Kun hän kuuli, että joku tuli vastaan, kohotti hän silmänsä ja tunsi hänet, ja säikähti hänen suloista puhdasta kauneuttaan. Hän tointui kuitenkin kohta, ja tervehti häntä tyyneesti, ja oli tervehdyksensä kunnioittavan vakava. Heinke katsoi häneen luonnollisella tyyneellä tavallaan kirkkaasti kasvoihinsa ja ajatteli: 'Kas, mitkä sievät älykkäät lapsensilmät hänellä ovat, ja kuinka ihmeellisen vakavat'. Ja tuli iloiseksi.
Kun hän oli leikkinyt Annan lapsen kanssa, ja taaskin palasi kotiin, tuli eräs pieni viidesluokkalainen hänelle vastaan, jonka kanssa hänellä oli pieni kinasteleva ystävyyssuhde. Hän tarttui tätä takinripustimeen, joka kurkisti esiin takinkauluksen alta, ja kysyi, mitä hänelle kuului, ja sitte, opettiko uusi opettaja häntäkin.
"Kumpaa tarkoitat?" sanoi poika. "Niitä on kaksi uutta, toinen ohuempi, toinen paksumpi, toinen tummempi ja toinen vaaleampi".
"Yhdentekevää, sinäkin", sanoi Heinke. "Kysyn itsesi vuoksi, en opettajan tähden".
"Molemmat ovat hyviä", sanoi hän. "Nuoret opettajat ovat melkein kaikki hyviä. Vaalea…"
"Eihän hän vaalea ole…"
"No ei nyt tummakaan."
"Vaaleaverinen hän on."
"Se on tohtori Volquardsen. Me kutsumme häntä Petteriksi, koska hän on niin hupainen, minä luulen, että hänen nimensä onkin todella Petter. Hän opettaa ainoastaan saksaa, historiaa ja englannin kieltä. Hän kutsui äskettäin kolme kuudesluokkalaista kotiinsa ja näytteli heille kuvia. Hän on niin hupsu kuviin. Se toinen, se musta…"
"Oh, poika!" sanoi Heinke. "Mitä minä sinun opettajistasi! Laita itsesi tiehesi!"
Sitte kului joku viikko, ilman että hän ohitsemennessään näki Heinkestä muuta kuin kirkkaan vaaleat välkkyvät palmikot, jotka lepäsivät niin siisteinä, suorina ja täysinä hänen nuorella päälaellaan. Tyttö taas ei nähnyt muuta, kuin toisinaan ohuet hopeaiset kellonvitjat ja käden, joka piti kiinni tuosta pienestä kirjapinkasta, ja hänen tyyneen, vähän huolettoman käyntinsä ja ajatteli: "Hän on ihan poika vielä… Naimisiin ei tuommoisen kanssa voisi mennä, mahdotonta! Kai Jans! Se on toista! Niin luja voimakas mies!"
Siten kului talvi. Ja tuli hiljaa ja aikaiseen, varovin hiipivin askelin, ensimmäinen kevätpäivä. Hänellä oli jo koko aamupäivä niin omituinen levottomuus jäsenissä, lauleli ja tuli niin merkillisiä ajatuksia: aivan kuin olisi häntä haluttanut tanssia, tai päästä karkeloimaan ulos vihervään, valoisaan metsään, tai aivan kuin olisi hänen mielensä tehnyt, Annan lapsi käsivarrellaan, samoilla raikasta aurinkoista tuulta vastaan, ja lapsi ilosta hypähtelisi hänen käsivarrellaan.
Kun hän iltapäivällä oli saanut kaiken siivotuksi ja järjestetyksi, pukeutui hän siniseen villapukuunsa, ja veti ylleen väljän, mustan kesätakin, ja lähti ylös kukkuloille, ja pysyi hänen mielensä tuossa auringon valossa, joka tulvi taivailta, ja tuon avaran väljän näköalan keskellä ihmeellisen joustavan iloisena. Kun hän oli tullut ylös kukkulalle, tuli Volkmersdorffista käsin juuri eräs ruumissaattue tuota ylävää tietä myöten Hilligenleitä kohden. Etummaisena, suurilla viljavankkureilla, tuli ruumiskirstu, sitä seurasivat seitsemät, kahdeksat rattaat, kaikki mitä Volkmersdorffissa suinkin oli saatu kokoon. Saattuejonon takana häämöttivät kaukaisuudessa Holsteinin hiljaiset, tummantyyneet metsät. Hän seisoi ja katseli sinne kohden ja ajatteli, kuinka ihanaa mahtoi olla kasvaa tuommoisessa pienessä kylässä, joutumatta milloinkaan siitä muualle, ahertaa ja ahkeroida, ja sitte kuolla, ja tulla haudatuksi tämmöisenä ensimmäisenä kevätpäivänä vanhan tuomiokirkon turviin. Ja näissä ajatuksissa heräsi hänen mielensä yhä iloisemmaksi. Lopuksi, kotimatkalla, aivan kaupunkiin tullessa autti hän vielä erästä pientä tyttöä, joka pienissä vaunuissa lykkäsi pientä sisartaan. Vaunut olivat kaatuneet, ja nyt makasivat vaunut, lapsi ja vaunujen sisusta kaikki maassa. Nauraen autti hän, että saatiin taas kaikki järjestykseen.
Kaupungissa hän ei kohdannut ainoatakaan ihmistä ja kulki yhä ihanissa uneksuvissa ajatuksissaan, ja oli kuin yksin keskellä pyhää syvää maailmaa, ainoastaan iäinen voima itseään vastapäätä. Ja hänen silmänsä loistivat sisäistä hohdetta.
Kun hän kääntyi linnanpuistoon, tuli häntä vastaan pieni kymmenvuotias Dete Greve ja nauroi hänelle ja sanoi: "Sinä tulet kuin Ruth, kun hän aamusti lähti tähkäpäitä poimimaan".
"Lapseni", sanoi hän, "kuinka johtui mieleesi sanoa noin?"
"Meillä on kuva siitä koulussa", sanoi tyttö.
Silloin kumartui Heinke, ja laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja sanoi: "En muista enää, kuinka Ruthin oli. Mutta yhtentekevää: tuossa sinulle suutelo". Hän piti lapsesta paljon, koska se oli aina ystävällinen, ja niin teeskentelemätön.
Kun hän tuli kastanjoiden varjoon, ja oli jo aivan lähellä koto-oveaan, tuli nuori opettaja häntä vastaan. Hän kulki taaskin ajatuksiinsa vaipuneena, eikä huomannut häntä. Kun opettaja, joka jo oli aivan lähellä häntä, tuli ohitse hänen kotinsa, käänsi hän varovasti päätään kurkistaen keksisikö hän ikkunan takana nuo vaaleat palmikot, mutta ei nähnyt niitä ja nyrpisti hullunkurisen pettyneesti kasvojaan, ikäänkuin metsästäjä, joka on seisonut väärässä paikassa väijyksissä, ja mutisi — kovaan hän ei tohtinut puhua —, "hitto", ja katsahti ylös. Silloin seisoi siinä tyttö, aivan hänen edessään, ja tuli suoraan häntä kohden, ja katseli hymyillen häntä silmiin; ja ihanat tunteet, jotka tänä hetkenä sädehtivät hänen mielessään, levittivät kuin heijasteen hänen silmiinsä ja koko hänen olentoonsa.
"O!" sanoi opettaja vallan ällistyneenä, "siinä te olettekin!" ja purasi huuliinsa ja naurahti hiljaa hämillään ja meni ohitse.
Nyt näki Heinke askarrellessaan usein hengissään hänen hullunkuriset kasvonsa, ja kuinka ne samassa muuttuivat niin vakaviksi ja punastuivat. Hän ei tuntenut häntä nyt enää yksin ulkonäöltä, vaan tunsi hän jo hyvän joukon hänen sieluansakin, että hänessä nimittäin tuon mietiskeliään vakavuuden ohessa asui myöskin ystävällinen hyvänkurinen veitikka. Tuon toisen mielessä taas väikkyi siitä hetkestä asti aina hänen hymyilevä, lempeä kauneutensa.
Sattuipa silloin kahdeksan päivän kuluttua, että matematiikan opettaja, joka oli sangen tarkka, vaikkei sentään mitenkään epäystävällinen herra, koulukäytävässä viittasi nuoren virkatoverinsa syrjään: "Luvatkaa", sanoi hän, "luvatkaa minulle, että nauratte sille, mitä nyt aion sanoa".
Sen lupasi hän, vaikka vähän sävähtävin sydämin.
Silloin sanoi toinen: "Tiedän että olette hyvästä ja kunnollisesta kodista, äitinne on aina itse tarkastanut poikansa puvun ja korjannut kaiken, mutta nyt olette joutunut uskomaan sen toimen vieraille ihmisille. Ja nyt on kuustoista päivää jo osa takkinne vuoria riippunut tuossa alhaalla oikealla sivulla".
Silloin sai nuorukaisemme aluksi kasvonsa jotakuinkin jäykiksi, ja sanoi, että hän lähettää todistajansa, muuta sanottavaa hänellä ei ole. Sitte suuttui hän, ja alkoi moittia asuntoemäntäänsä. Sitte nauroi hän. Ja senjälkeen kysyi hän, tiesikö hän, matematiikan opettaja, suositella mitään mukavaa hyvää asuntoa hänelle. Tämä lähetti hänet rehtorin puheille. Rehtori mainitsi jonkun nimen. Niiden joukossa opettajan leski Bojen tuossa pienessä rappeuneessa rakennuksessa linnakaivannon luona. "Siellä on syksyllä tullut päätyhuone vapaaksi. Emäntä on hiljainen, siisti nainen".
Silloin meni hän samana iltana vielä tuntia kestävälle kävelylle ulos pimeään; lopuksi kävi hän vielä kolmasti raskaissa ajatuksissa kastanjakäytävän päästä päähän. Hän tunsi nimittäin että hän nyt otti askelen, joka arvatenkin tulisi ratkaisemaan koko hänen elämänsä. Sitte rohkaisi hän mielensä ja meni sisään. Ja säikähti soitinkelloa, ja katseli vakavin kasvoin permantoa kohden.
Ovi aukeni ja Heinke seisoi valovirrassa, joka tulvi hänen mukanaan aukaistusta ovesta, ja ajatteli: "No! Nyt tekee hän jonkun nuoruuden tuhmuuden!" Ja pyysi hieman hämillään, mutta sentään tyyneesti, häntä tulemaan sisään. "Äiti ei ole kotona", sanoi hän.
Hän astui sisään, ja istuutui äidin mukavaan tuoliin. Ja kertoi, nyt jo taas aivan kotonaan, ja silmät iloisina, kuinka hullusti oli hänen takkinsa laita.
Heinke kuunteli hämmästyneenä ja vavahtelevin suupielin hänen kertomustaan, ja ajatteli: "Mikä kummallinen ihminen hän! Istuu tuossa ja puhuu kanssani, aivan kuin olisimme lapsesta asti syöneet samasta kupista. Mutta on mahdotonta suuttua hänelle: kaikki on niin luonnollista hänessä." Ja hän hymyili hänelle.
Ja nyt oli hän tullut pyytämään rouva Bojelta, luovuttaisiko hän päätykammarinsa hänelle, ja pitäisi hiukan silmällä, kuinka hän ja hänen pukunsa kulloinkin näytti edestä ja takaa. Enempää vaivaa ei hänellä olisi hänestä. Hän kävi syömässä ravintolassa, ja pesuvaatteista piti huolen äiti.
Heinke ajatteli: 'Tietysti täytyy hänen saada päätyhuone! Tuo armas omituinen ihminen. Ja tuokin nyt on olevinaan tohtori ja opettaja!'
"Meillä on tähän asti ollut vaan pieniä koulupoikia asumassa", sanoi hän, "ei koskaan ketään opettajaa. Meillä on niin vaatimatonta".
"Se sopii juuri minulle", sanoi hän ja katseli joka puolelleen ja nousi ylös ja otti Pietin kuvan, joka seisoi piirongilla, ja katseli sitä kauan tyyneesti ja sanoi: "Hän on hyvin teidän näköisenne. Tämä on teidän veljenne Piet. Olen tiedustellut teistä kaikista". Ja katsahti taaskin ympärilleen ja sanoi: "Jotenkin noin näyttää vanhempaini luonakin, ainoastaan että huone on kolmea kertaa suurempi. Meillä on talo lähellä Lübeckiä. Pidän tästä huoneesta paljon: pääty on niin kaunismuotoinen; ja aamupäivisin leikkivät kastanjalehtien suuret varjot niin hauskasti seinämällä".
"Mutta ihmiset!" sanoi Heinke.
"O", sanoi hän. "Äitinne kanssa tulen sopimaan erinomaisesti; näin hänet kerran ikkunasta. Aivan kuin ei mitään. Ettepä usko, kuinka hyvin sovin äitini kanssa! Ja te? Teidän kanssanne en ylipäätään voi joutua kinaan koskaan".
"Mistä sen niin varmasti tiedätte?"
"No, kun äskettäin temppuilin niin pahasti kasvoillani tuossa ikkunan edessä, niin olisi joku toinen tyttö säikähtänyt, toinen taas olisi loukkaantunut, joku toinen joutunut hämilleen; mutta te käyttäysitte, terve vaistonne sen käski, ainoalla oikealla tavalla: te nauroitte minulle. Olette aina luontoa lähellä ja iloitsette siitä".
"Niin", sanoi Heinke, "varsinkin iloitsen kaikesta, joka on pientä ja tuhmaa siinä".
"Nähkääs vaan!" sanoi hän ja nauroi hänelle, ja oli iloissaan hänen ilkunnastaan.
He olivat vielä parhaassa vauhdissa, kun äiti Boje tuli sisään, ja Heinke lähti ulos valmistamaan illallista. Kohta senjälkeen kuuli hän, että opettaja iloisesti hyvästellen lähti ulos.
Seuraavana päivänä tuli hän kirjalaatikkoineen ja rikkinäisine takkeineen, ja otti haltuunsa päätykammarin, ja ripusti seinät täyteen rakastamiaan kuvia, pöydällekin asetti hän harmaita paperisalkkuja, jotka olivat täynnään niitä.
Mutta kolmantena päivänä tunnusti hän rehellisesti ja vakavasti: kun hän, Heinke Boje, iltapäivisin kahvitarjottimineen seisoi ovessa, niin oli hän paljoa, paljoa kauniimpi kuin kaikki kuvat, jotka hänellä oli.
Silloin huomasi tyttö, ett'ei hän ollutkaan yksi noita taiteen harrastajoita, jotka ihastellessaan jotain vanhaa ovenkehystä unohtavat lapsen, joka istuu kynnyksellä ja heiluttelee käsiään ja jalkojaan; ja hän nousi arvossa hänen silmissään.
Äiti sanoi: "Hän tulisi varmasti aivan yhtä mielellään tänne alaskin ja joisi kahvinsa yhdessä meidän kanssamme".
"Ei", sanoi Heinke vilkkaasti ja päättävästi. "Hän on aivan omituinen ja nurinkurinen ihminen; hän sanoo, että hän voi juoda kahvia ainoastaan kuvainsa keskellä".
"Oh", sanoi äiti, "hän loruilee".
"Niin", sanoi Heinke, "sen hän tekee. Hän loruilee ylipäätään aina, mutta hänelle ei osaa suuttua".
Hän joi kahvinsa pikaa seisaaltaan; sillä aikaa seisoi Heinke ja katseli jotakin noista pienistä vaatimattomista kuvista, ne olivat halpoja hyviä jäljennöksiä vanhoista ja uudemmista teoksista. Kahvinsa juotuaan tuli hän hänen luokseen ja selitti älykkäästi ja vakavasti hänelle kuvan kauneuksia ja merkitystä ja kertoi, mitkä niistä hän itse oli saanut nähdä alkuperäisinä kokoelmissa ja palasi aina erääseen matkaan, jonka hän kaksi vuotta sitten oli ylioppilaana tehnyt aina alas Palermoon asti.
Heinke tunsi sydämessään ja ymmärsi kaiken, mitä hän puhui kuvistaan, ja tuli hänelle siitä ihmeellinen ja hänelle aivan uusi ilon lähde; toisinaan intti hän vastaankin sitä, mitä hän sanoi. Lenbachin Bismarck-pää, Dürerin Ritari, kuolema ja piru, ja Böcklinin itsestään maalaama kuva, se, jossa hän juuri on alkamassa maalata, kun kuolema ilmestyy hänen taakseen ja soittelee lauluaan; ne miellyttivät häntä. Mutta eräästä italialaisesta prinsessasta, josta tohtori Volquardsen paljon piti, ei hän voinut pitää. "Hän on riimunnut itsensä otsavyöllä ja poskivitjoilla", sanoi hän, "ja tekeytyy ylen lauhaksi ja lempeäksi, mutta varroppas vaan, kohta se purasee".
"No," vastasi toinen, "entä te itse? Kun katsoo teitä, niin tuntuu ihmisessä niin oudon pelokkaalta. Ajattelee: nyt se tulee."
"Mikä tulee?" sanoi Heinke.
"Teissä on jotakin, jota en vielä tunne… En tiedä", sanoi hän mietteissään.
Hän katsoi häneen niin vakavasti ja tutkivasti, kuin hänen oli tapansa katsoa kuviinsa. Heinke katseli takaisin häneen samalla tapaa, vakavasti ja silmää sävähyttämättä. He ihmettelivät suuresti toisiaan.
Hetken perästä, kun hän oli tullut, levitti hän jo jonkun vihon pöydälle, ja he kumartuivat kumpikin sen yli ja katselivat sitä. Hän ei välittänyt ollenkaan siitä, olivatko kuvat alastomia vai puettuja; ja niinpä ei Heinkekään laskenut huomiotaan siihen. Kauniilla syvämielisellä vakavuudella selitteli hän hänelle, mitä hänen kauneutta ihailevat, kauneuteen tottuneet silmänsä keksivät kuvissa. Heinke tunsi sielunsa ikäänkuin laajenevan, ja hänen kasvoilleen kohosi hento puna, ja hän hengitti syvään ja sanoi: "Elämähän tuntuu kahta vertaa kauniimmalta ja suuremmalta, kun voi iloita noista asioista."
"Niin", sanoi toinen, "ja luonto sitte! Mitä iloja onkaan sillä antaa sille, jolla on silmää nähdä sen ihanat armaat kauneudet. Me teemme yhdessä joskus pitkän yksinäisen kävelymatkan, silloin näytän sinulle, mitä näen."
Heinke nyökäytti ajatuksiinsa häipyneenä päätään, ja sanoi: "Se olisi ihanaa".
"Se on oleva ihmeellistä," sanoi toinen, "noin ihan kahden sinun kanssasi".
"No nyt olette onnellisesti solahtaneet sinuttelemaan minua", sanoi
Heinke.
"Oh", sanoi toinen, "sinutellaan toisiamme, kun olemme täällä ylhäällä kahden; koko tuommoinen teititteleminenhän on niin joutavaa. Onpas se ihanaa", ja silmissään säteili riemu, "onpas se ihanaa saada sinutella kauneinta maailmassa."
"Mikä on kauneinta?" kysyi Heinke nauraen.
"Heinke Boje."
"Sen arvasinkin."
Sitte kumartuivat he taaskin kuvavihon yli, ja hän kulki sormellaan kuvaa ja osoitti Heinkelle kaiken.
Ja kutsui häntä 'sinuksi' ja 'Heinkeksi', ja hän kutsui häntä Petteriksi tai Pekaksi; mutta hänen piti nauraa aina, kun hän sanoi sen. Toisinaan, kun he siten istuivat rinnakkain, pujotti hän kätensä hänen kätensä alle, ja otti häntä ranteimesta. Silloin hän toisinaan kyllä ajatteli: 'On tuo hiukan liikaa, hänhän tekee, mitä ikinä tahtoo'. Mutta hän tyynnytti itsensä kohta ja ajatteli, että hänen luonnollinen puhdas sydämensä salli hänen tehdä siten. Ikinä hän ei hairahtanut mihinkään, joka ei olisi ollut sopivaa. Aina oli hän kuin hyvä, kujeikas veli, joka juttelee kauniille sisarelleen leikkiä ja vakavaa.
Sitenpä seurusteli Heinke viattomasti ja luonnollisesti hänen kanssaan ja antoi sielunsa avautua hänelle ja ajatteli: ansaitsen minäkin jotakin ja olen jostakin arvosta; ja kummastutti ja ihmetytti häntä usein, ja vastusteli häntä, eikä auttanut silloin mitään, että hän tekeytyi hämmästyneeksi ja suuttui ja ravisti häntä käsivarresta.
Hän jäi tarkalleen puoleksi tunniksi; sitte nousi hän ja lähti.
Siten eleli hän kymmenen viikkoa, kunnes alkoi lähetä helluntai, ja ajatteli: 'Elämäni on nyt melkein rikas ja vaihteleva. On niin ihanaa olla hänen kanssaan. Kun on hänen kanssaan, on aina niinkuin sunnuntai.' Ja hiljempaa ajatteli hän: 'Kuinka ihmeellistä, ett'ei hän suutele minua! Mutta siinä suhteessa hän onkin vielä ihan poika. Hän on ihan poika vielä. Semmoisia en minäkään saa ajatella. Olisi hän Kai Jans! Oh, niin! Se osaisi käyttäytyä toisin Heinke Bojen kanssa!'