KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Kului taaskin vuosi.
Koitti silloin ihana aurinkoinen lokakuunpäivä, ja puhalteli raikas länsituuli. Silloin tuli Annalle mieleen, iltapäivällä, tapansa mukaan käväistä tervehtimässä äitiään.
Kun hän meni ikkunan editse, kuuli äiti askelet, ja katsahti ylös, ja tunsi tyttärensä ja näki terävillä äidinsilmillään, että hänen lapsensa ryhti oli hiukan muuttunut. Hän ei huomauttanut sentään mitään siitä, kun nyt tuo kaunis vierailijatar tuli sisään, vaan alkoi puhua yhtä ja toista: että Pietiltä oli tullut kirje, ja että Hett oli lähettänyt pesuvaatteita, ja että Heinke oli jonkun ystävättärensä luona. Anna Lau kuunteli, ja katsahti toisinaan ulos, toisinaan äitiinsä, ja hänen silmissään väreili kevyt veitikkamaisuus.
Silloin tuumi äiti: kujeiletko sinä minun kanssani, niin kujeilen minä sinun, nousi ylös, ja meni piirongin luo, joka seisoi oikealla ovesta, kumartui sen eteen, ja palasi, mukanaan kantamus liinavaatteita, istui paikalleen taas ja alkoi neuloa kiinni nappeja, jotka vielä puuttuivat paidoista.
Anna istui häntä vastapäätä, katsahti toisinaan välkkyävin silmin äitinsä käsiin, ja sitte taas ajatuksissaan ulos kadulle, jolle tuuli oli varistellut suuria punaisia ja keltaisia lehtiä; niiden seassa oli särkyneissä paksuissa kuorissa välkkyviä ruskeita hedelmiä. Siten istui hän rauhallisesti, eikä sanonut sanaakaan.
Silloin palasi Heinke kävelyltään takaisin, nyökäytti hienoa vaaleaa päätään, ja sanoi noin ohimennen ajatuksissaan: "Sinä täällä, Anna?" ja astui äidin neulomapöydän ääreen ja etsi jotakin. Silloin näki hän työn, joka äidillä oli käsillä, kumartui hiukan ja lähti ulos.
Kun Anna kohta sen jälkeen tuli välikölle, mennäkseen kotiin, tuli
Heinke kammarista kädessään eräs kirja.
Anna otti sen häneltä ja katsahti siihen ja näki, että se oli nidos Goetheä, ja sanoi vähän alakuloisen mietiskeliäästi: "Liika korkeata minulle. Pe Ontjeskaan ei tunne mitään mielenkiintoa tuommoiseen… On se somaa, että sinulla on ystävänä Kai Jans; hän voi auttaa sinua eteenpäin". Ja laski kirjan kädestään pöydälle.
Heinke antoi sen olla siinä ja sanoi: "Minä saatan sinut kotiin", ja laski, kun he olivat tulleet ulos, arasti ja lempeästi kätensä sisarensa käsivarrelle, jota hän ei koskaan muulloin tehnyt. Silloin otti Anna käteensä käden, joka lepäsi hänen käsivarrellaan.
Siten kulkivat he vaieten ihanassa syyspäivässä, kaksi korkeata kaunista naista. Ja käydessään lykkivät he kengänkärjillään kypsiä kastanjoita, jotka makasivat kadulla, ja Anna, joka kai tahtoi osoittaa, kuinka notkea hän vielä oli, kumartui käydessään, hellittämättä sisarensa käsivarresta, ja otti ylös yhden kastanjan, se oli auennut, ja kirkas, ruskea hedelmä pilkisti esiin; hän antoi sen ajatuksissaan solahtaa Heinken käteen. Heidän ympärillään putoili maahan suuria, punaisia lehtiä. Päivä siinsi korkeana ja heleänä.
Silloin johtui Anna raskaihin ajatuksiin ja alkoi hiljaa itkeä: "Heinke", sanoi hän. "Minä en ole ikinä osoittanut sinulle, kuinka paljon pidän sinusta. Minä pidän sinusta äärettömästi… sinun pitää holhoa ja valvoa sieluasi… On niin kamalaa, jos antaa kasvaa rakkauden ihan ylitsensä, ja sitte, kun se on kokonaan vallannut ihmisen, joutuu itse taistelemaan sitä pois itsestään. Varo itseäsi, ett'et ikinä rupea pitämään niin paljoa Kai Jansista".
Heinke antoi päänsä painua syvälle ja sanoi hiljaa: "Tiedän, että hän on mielellään kanssani… ja iloitsen siitä; mutta enempää en ole sitä ajatellut. Olen vasta yhdeksäntoista, Antje".
"Sitte ei minun olisi pitänyt puhua siitä", sanoi Anna.
"Sen voit mielellään", sanoi Heinke. "Sittehän tiedän varoa itseäni".
"Sinä olet ulkonaisesti minun näköiseni", sanoi Anna, "ainoastaan silmäsi ovat lempeämmät ja hiuksesi hiukan tummemmat: siispä lienee luontosikin samallainen kuin minun. Ja semmoisille ihmisille voi elämä joskus olla hätä ja vaiva, jota Jumala taivaissa armahtakoon". Hänen äänensä katkesi taaskin ja hän itki.
Silloin huomasi Heinke, että sisar puhui omista kokemuksistaan ja kärsimyksistään, ja rutisti hänen kättään ja sanoi hämmentyneesti: "Älä ole peloissasi minun puolestani. Olen iloissani vanhasta ystävyydestäni hänen kanssaan, ja olen tästälähin oleva vielä enemmän varuillani kuin ennen. Oh, mitä suunnitelmia minulla onkaan, jotka vielä toteutan!" Hän nauroi keveästi. "Mitä tiedän minä semmoisista hirveän suurista asioista kuin rakkaus ja avioliitto! Tunnen itseni ylen tyytyväiseksi olooni ja elooni".
Silloin tyyntyi Anna.
Heinke muuttui tästä hetkestä ystävällisemrnäksi sisarelleen, ja kävi usein hänen luonaan ja autti häntä taloustoimissa, kun sisar nyt alkoi käydä hitaammaksi, ja teki tämä vuosi hänen luonteensa naisekkaammaksi ja kypsemmäksi. Hän eleli aran kaihtivan pyhänä, kuin nuori yksinäinen koivu avaralla kankaalla. Häneen ei koske ainoakaan ihmiskäsi, ainoastaan taivaan tuuli ja sade.
Kai Jans… Kai Jans ei koskenut häneen.
Jos hän olisi koskenut, olisi hänestä silmänräpäyksen suloisen hämmennyksen jälkeen tullut hänen autuaan onnellinen morsiamensa; hän olisi riemuinnut ja sanonut: "Minä olen pitänyt sinusta, pitänyt enimmän kaikesta maailmassa, jo monta vuotta". Mutta Kai Jans ei ajatellut semmoisia.
Hänellä oli toisia asioita ajateltavina. Hiljaisessa maaseuturauhassa, viisaiden ja vakavien kirjojen keskellä, vakavassa toimessa, joka asetti hänet keskelle vellovaa ihmiselämää, astui hän ankarassa, vaivanalaisessa, nääntyvässä kamppailussa miehuudenikäänsä. Lapsesta asti luonnollinen ja suora ja vilpitön, ja varustettuna ihmettelevillä avoimilla Adamin silmillä, jotka kummastuneina katselivat ulos kieroon omituiseen maailmaan ympärillä, näki hän nyt, kypsyneenä ja miehuuden vakavuudella katsoen asioita, kaiken ympärillään vielä entistä pelottavampana ja sietämättömämpänä. Yksityisen ihmisen sekainen vaivanalainen tie, ihmisellisen yhteiselämän kaikki pikkumainen valheellisuus ja teennäisyys, valtion työläs ja hankala olemassa olo, kirkkojen puiseva tylsä usko, koko ihmiskunnan hidas ja hädänalainen kulku tulevaisuuttaan kohti: kaikki se seisoi tylsin tuijottavin silmin hänen edessään, ja jos hän kysyi siltä, ei hän saanut sanaa eikä vastausta.
Hän meni hädässään yli kankaan metsikköihin, jotka rajoittavat hänen kotiseutuaan, ja meni kysymään raamattua neuvoojakseen, ja toisia viisaita syviä kirjoja. Mutta hän ei saanut vastausta.
Harvasanaisena, ja silmin, joihin hänen sielunsa hätä oli painanut palavan merkkinsä, tuli hän Hilligenleihin. Hän istui vastapäätä isäänsä ja kuunteli, mitä hän kertoi ihmiskohtaloista, mutta se ei hänen sydäntänsä ilostuttanut; sillä kummallista oli se kaikki ja hämärän sekaista.
Silloin tuli hän Heinke Bojen luoksi.
Hän ei vaatinut, että hän täydellisesti ymmärtäisi häntä. Hän tuli hänen luokseen, ikäänkuin tulee maailman ja oman omantuntonsa ahdistama nuorukainen rakkaan puhtaan ystävänsä luoksi.
Ja hän, niin kokonaan oppimaton kuin olikin, mutta vilpitön ja luonnollinen, osasi aina hienolla aistillaan oikeaan: "Älähän pelkää toki!" sanoi hän. "Tee, mitä ystäväsi käskee: ota vastaan hänen avustuksensa, ja mene vielä pariksi vuodeksi Berliniin. Lähdehän, Kai! Saammehan selitetyksi vanhemmillesi, että sinun pitää tehdä niinkuin teet. He kyllä ymmärtävät sen; ovathan he viisaita ihmisiä".
"Niin", sanoi hän, "luulen että olisi oikein, että lähden. Minä pelkään, että kirkko muuten vangitsee minut sokkeloihinsa. Tahtoisin vapain avoimin silmin oppia tuntemaan kansani tilan tänä suurena levottomana aikana ja nähdä, mitä tehdään ja mitä voi tehdä auttaakseen sitä onnellisesti sen läpi".
Kerta, kun Heinke taas kävi siten hänen rinnallaan ylös kukkulalle, huomasi Kai, että hän oli alakuloinen ja ahdistunut, ja alkoi kysyä häneltä. Aluksi aikoi Heinke kieltää kaiken. Mutta lopulta sanoi hän, että äiti taaskin oli torunut häntä. "En voi sopia äidin kanssa", sanoi hän, "hän moittii aina minun luonnettani". Hän pudisti päätään, ja silmiinsä kohosivat kyynelet. "Ja kun äskettäin kävin kirkossa", sanoi hän, "saarnasi pappi iäisestä kadotuksesta ja helvetistä. Jälkeenpäin olin ihan toivoton. En tiedä, mitä minun pitää ajatella itsestäni", ja antoi päänsä painua ja itki.
Silloin tuli Kai, huolimatta omista huolistaan melkein iloiseksi, kun hänkin kerran voi auttaa häntä, ja alkoi innokkaasti kehoittaa ja rohkaista häntä: "Katsos", sanoi hän, "et saa noin vaan ihan umpimähkään hyväksyä ja omistaa kaikkea, mitä kirkossa sanotaan, tai mitä vanhemmat tai joku muu ihminen sanovat: 'Tuo on syntiä, ja tuo on väärin!' ja: 'Olet ihan hirveä ja huono ja merkillinen ihminen'. Sanon sinulle, monet nuorukaiset kulkevat pimeitä sameita teitä, niin, moni itsemurhakin johtuu siitä, että vanhemmat ja siskokset ja kirkko ja seurapiiri ja esi- ja päällysmiehet kovalla ja anteeksiantamattomalla tavalla arvostelevat ja tuomitsevat nuorisoa, ja siten saavat, varsinkin jaloimmat luonteet siitä, epäilemään omaa itseään, niin että he alkavat epätoivoisesti vihata itseään, ja pitävät elämäänsä harhaan menneenä, ja muuttuvat viekkaiksi ja petollisiksi tai katkeriksi ja nurjamielisiksi tai vieläpä tekevät lopun elämästäänkin. Pää pystyyn, Heinke Boje; anna huuhkainten huutaa ympärilläsi, armas aurinkoinen päivälintu! Olethan jaloa verta! Onhan isäsi vanhaa Tödien heimoa, ja äitisi polveutuu Bogdemannien kookkaasta, pitkäsäärisestä kansasta. Oh, Heinke Boje! Ole ylpeä ulkonäöstäsi, ole ylpeä luonnostasi, tunne varmaksi itsesi niiden pohjalla, ja kehittele niitä! Usko, että piilee sinussa paljon hyvää ja jaloa! Se usko on paljoa parempi ja kohottavampi kuin se usko, jota kirkko opettaa, että olemme kaikki tuomitut helvettiin. Rakas Heinke Boje: mitään perisyntiä ei ole. Perintövikoja ja perintökuntoa on. Perintövikoja on sinulla: olet hiukan pikavihainen ja helposti tulistuva, ja rakastat ehkä hiukan liiaksi mukavuuttakin, ja nenäsi on liika terävä; mutta perintökuntoa on sinulla enemmän, on runsas ja painava määrä, pitkistä vaaleista hiuksistasi aina hienoihin norjiin nilkkoihisi asti, ollakseni kokonaan puhumatta armaasta sielustasi ja kirkkaasta, selvänäköisestä hengestäsi! Niinpä siis: ole hyvä, ja luota itseesi! Muista, mitä lempeä Vapahtajamme on sanonut nuoresta elämästäsi: Antakaa hänen olla, niinkuin hän on: hän on läsnä Jumalan valtakuntaa!"
Silloin liiti ihana hymyilevä loiste Heinke Bojen hienojen hentojen kasvojen ylitse, ja laski Jumala tuon uneksuvan nuoruuden suuhun oikean sanan oikealla ajalla — Heinke Boje: kuinka haina oli tuona hetkenä — "Kuule", sanoi hän hymyilevin silmin: "jos siten on laitani, että polveudun hyvästä, vanhasta suvusta, ja että minun pitää iloita luonteestani: niin heitä silloin sinäkin aikailusi ja arkailusi. Luota sinäkin itseesi, pelkuri!"
Silloin katsoi Kai ihmeissään häneen ja sanoi: "Nyt sanoit hyvän sanan".
"Mene", sanoi tyttö, "minne tahtosi sinua kutsuu, ja usko, että kaikki päätyy hyväksi".
Siten erosivat he.
Ja niinpä tulikin Kai Jans eräänä päivänä, joku päivä jälkeen
Uudenvuoden, sateessa ja rännässä, vanheimpansa luota äiti Bojen ja
Heinken luo, ja kertoi, että nyt hänen on matka Berliniin.
Ja jätti hyvästit.
Ja kun Kai Jans oli jättänyt Hindorffin pappilan, muutti Heinke Boje hänen huoneeseensa. Kai oli pyytänyt sitä pastorilta ja hänen rouvaltaan.
Epävarmana kuin pääsky, joka ensi kertaa lentää vieraalle katolle, astui hän tuohon pitkään olkikattoiseen rakennukseen. Ensimmäinen onnettomuus oli, että hän rikkoi peilin, joka riippui vasemmalla sisäänkäytävästä, kun hän vapisevin käsin tahkoi sitä puhtaaksi, toinen, että hän tahrasi pastorin saarnan musteella.
Mutta kun hän huomasi, että pappilan herrasväki antoi arvoa toisenkin ihmisen luonteelle ja taipumuksille, niinpä, että he oikein pitivätkin siitä, että tuli omalla luonteellaan esiin, muuttui hän omaisemmaksi. Ja kun hän oli tullut omaiseksi, tohti hän vähitellen olla ihan luonnollinen ja itseään, ja iloita itsestään niinkuin Kai Jans oli häntä kehoittanut. Ja hän muuttui miettiväksi ja hiljaisesti hilpeäksi ihmiseksi, ja tohti toisinaan varovasti hänkin sanoa sanan ja sekaantua keskusteluun, joskus kujeillakin.
Hän itse ihmetteli itseään ja ilkkui: "No, Heinke Boje! Oletpas sinä viisas ja mielevä ihmislapsi… Heinke Boje! Nyt matkaat sinä omilla nuorilla hevosillasi; ole varovainen!"
Pienessä kammarissa, jonka ikkuna antaa kaakkoa kohden, ja josta näkee laajalle, laajalle ulos marskeille, luki hän kirjeet, jotka Kai Jans lähetti hänelle, ja kirjoitti hänelle takaisin, ja luki edelleen niitä ihania paksuja kirjoja, jotka joskus olivat olleet hänen isänsä ilona, ja ymmärsi niitä hyvin. Ja pastori auttoi häntä.
* * * * *
Alussa toukokuuta synnytti Anna Boje talossa, jonka Pe Ontjes Lau oli ostanut Reimersiltä, sen lounaisessa kamarissa, josta on näköala vallille, oltuaan ensin koko päivän tavallisissa talousaskareissaan, lähemmä puoliyötä ensimmäisen lapsensa. Hänen vuoteensa ääressä seisoi ainoastaan hänen äitinsä, joka rauhallisesti ja taitavasti autti häntä. Rieke Thomsenista hän ei sietänyt kuulla puhuttavankaan. Vaikeimpana hetkenä, kun hänen silmänsä harhailivat ympäri huonetta, jäivät ne riippumaan laivaan, joka riippui katossa piirongin yllä, ja hän sanoi äidilleen: "Jos tämä päättyy hyvin, niin pitää Pe Ontjesin ilmoittaa tästä Torril Torrilsenille, että hän iloitsisi kanssamme".
Kun oli kulunut kymmenen päivää, ja hän ensi kertaa oli itse äärettömäksi ilokseen saanut hoitaa ja vaalia pienokaistaan, tuli illemmalla Heinke jalan Hindorffista katsomaan lasta. Ja kun hän juuri oli hiljaisella aralla ihmetyksellä lakannut sitä tarkastelemasta ja katsomasta, ja istunut alas, tuli Kassen Wedderkop.
Wedderkop koetti mukautua asiainhaaroihin ja hillitsi ääntään, unohti sen sentään toisinaan ja huusi silloin sitä kovemmin, mutta lankesi samassa yht'äkkiä siitä syvään kuiskailuääneen, aivan kuin joku poika, joka putoaa korkealta ylhäältä syvään pehmeään olkiläjään.
Pe Ontjes oli, huolimatta perheensä lisäytymisestä, äkeällä päällä, koska taaskin oli eräs alus, jonka piti tuoda hänelle ohria, tarttunut saveen. "Soisinpa", sanoi hän myrkkyisästi, "että saisin pistää nuoriin sekä pormestarin, että hänen molemmat lihavat raatimiehensä", ja ripustaa kaikki kolme jahdin ympärille täksi yöksi veteen likoomaan".
"Siinä tapauksessa annan sinulle paremman neuvon", sanoi Kassen Wedderkop, "ripusta heitä useampia sinne. Pormestari on tosin koko vintiö hänkin, hupsu, joka näyttelee ruhtinasta, hän on niin turhamainen, ett'ei hän voi ottaa yhtään asiaa semmoisena kun se on, vaan ajattelee aina kohta omaa itseään, kuinka hän esiintyisi siinä parhaiten edukseen. Mutta oikeat määrääjät Hilligenleissä eivät ole hän ja hänen neuvosmiehensä. Paljoa enemmän merkitsevät miehet semmoiset kuin Heine Wulk ja ravintoloitsija Birnbaum. Ne ne ovat kuin määräävät kaupunkilaisten kannan asioissa ja avaavat silmät. Heine Wulk sameine sanomalehtineen, ja Birnbaum, joka ei kestitse lukuisia vieraitaan ainoastaan olueella, vaan myöskin surkeilla ja vaivaisilla mielipiteillään jumalasta ja maailmasta ja hyvästä ja ylevästä: ne ne ovat, jotka Hilligenleissä määräävät".
"Käytkö sinä koskaan klubbissa?" tokaisi Pe Ontjes myrkkyisästi.
"Kävin siellä äskettäin", sanoi Wedderkop. "He juttelivat hiiristä. Kukin läsnäolijoista kertoi hiirijuttunsa, joka on hänen omansa, ja josta hän ylpeilee. Toiset istuivat kumartuneina eteenpäin, ja tuijottivat kertojaa kasvoihin, ei sentään innostuksesta juttuun, senhän he tuntevat ennaltaan, vaan sentähden, että he palavat halusta päästä kertomaan omaa kaskuaan. Yht'äkkiä, ennenkuin toinen vielä on saanut omaa hiirtään kunnolla korjoonkaan, livahtaa toisen hiiri jo näyttämölle, ja purasee edelliseltä hännän poikki. Siten sitä jatkui vuoroa myöten. Sitte alettiin jauhaa valtiollisia asioita."
"No mitä mielipiteitä heillä niissä on?"
"No tiedäthän: heillä on mielipiteet vuodelta kahdeksantoistasata seitsemänkymmentä viisi, ja kaiken saavat he mahtumaan sanoihin: Bismarckin kolme suurta tuhmuutta… Ja sitte on heillä eräs sana, eräs sanasutkaus, jonka he aina sovittavat kaikkeen. He sanovat: 'Meidän tulevaisuutemme on vesillä? Varokaahan! Pian on se vesissäkin!' Tämä sanasutkaus on, toisin kuin hiirijutut, yhteistä klubbiomaisuutta. Jos sinne otetaan joku uusi jäsen, tai tulee joku vieras, niin silloin vetää aina joku tämän sutkauksen esille, ja katsahtaa sitte ylpein välkkävin silmin ympärilleen, ja näkee ympärillään paljaita ylpeitä välkkäviä silmiä."
"Sitte tulee kaikenmoisten kaskujen vuoro. Ne olivat melkein kaikki rivoja. Tuo kaskunkertominen, Pe Ontjes, on ilkeä kulkutauti, joka on vahvassa vauhdissa; nuo kaskut karkoittavat vakavuuden ihmisen työstä, ja kunnioituksen tunteen elämästä. Siellä klubbissa istuvat vanhat perheenisät ja nuoret naimattomat miehet yhdessä, ja nauravat yhdessä kaikelle törkylle, ja tärvelevät oman luonteensa ja toisten."
"Niin", arveli Heinke mielevästi, "mutta käsityöläiset… nehän ovat kunnollisia".
"Oh, käsityöläiset!" sanoi Kassen Wedderkop… "Suo anteeksi, Anna, nuo hiton korealaiset… Näes", sanoi hän, antaen äänensä muuttua kuiskaukseksi: "tarkastelin tänään puuseppääni, kuinka hän seisoi papumaassaan ja koetti pystyttää kuollutta varista tangon päähän linnunpelotukseksi. Siinä toimessa hän hommaili koko puolen edeltäpuolen päivää. Mutta jos tilaat häneltä jotakin, niin saat parhaassa tapauksessa jonkun kuukauden kuluttua jotakin, jota et ollenkaan ole tahtonut. Ei ole mihinkään koko käsityöläisluokasta; heissä ei ole mitään halua ja eteenpäin pyrkimystä. Jos joskus sattumoisilta hiukan alkaa heissä häämöttää joku aavistus heidän kurjasta untuneesta olostaan, niin pitävät he joitakin ammattikunta-kokouksia, ja kiukuttelevat siellä keskenään ja solvaavat toisiaan; ja puheenjohtajan pitää illalla hiipiä kotiinsa, mukanaan suojelusvartiasto. He tuijottavat itsensä sokeiksi pormestarinarriin ja muutamiin yliopistosivistyksen saaneihin vetelyksiin kuin mihinkin korkeihin auktoriteetteihin; heidän pitäisi sensijaan tietää, että suora ja rehti toimintatarmo vie ihmisen pitemmälle kuin saamaton oppineisuus."
"No", sanoi Heinke, "siispä ei ole koko Hilligenleissä mitään kunnollista ja hyvää".
"Niin, mitähän voisi sanoa työväestä, Heinke? He nyt sittekin voisivat mieluimmin olla ylväitä valppaita ihmisiä, sillä heillä on korkea ihanteellinen päämäärä, mitä sitte ajatteleekin heidän ohjelmansa yksityiskohdista. Mutta he eivät pidä tätä päämääräänsä selvänä edessään. He epäilevät ja ärsyttävät toisiaan. Missään luokassa ei ole keskinäinen kateus niin suuri kuin työväen keskuudessa… Katsos, semmoinen on Hilligenlein porvaristo! Joukko hupsuja ja hyväsävyisiä nahjuksia. Hitto soikoon, Pe Ontjes… suo anteeksi, Anna, ne hiton korealaiset… kun olin nuori seitsemäntoista vuotias poika — olinhan vaan pienen nummitalokkaan poika: miten sain minä ponnistella, päästäkseni eteenpäin! Kuinka sain valppain silmin etsiä, missä minun pienet lahjani ja taipumukseni piilivät, ja kuinka löysin ne ja käytin niitä. Ja sinä, Pe Ontjes, ja Piet, kuinka olette te saaneet kurotella kurkkujanne! Tiedätkö mitä, Pe Ontjes? Kun Daniel Petersin virka-aika kuuden vuoden kuluttua menee umpeen, niin pitää sinusta tulla Hilligenlein pormestari."
"Mitä?" sanoi Pe Ontjes Lau säikäyksissään. "Minäkö Hilligenlein pormestariksi? Minä hanhipaimen. Ketuksi mieluummin!"
"Oh!" sanoi Anna ilkkuen. "Sinä ja kettu! Sano sitte vaikka: leijona!"
Hän oli väliin ennenkin kuullut tuon sävyn hänen äänessään ja sanoi äkeästi: "Olenko minä sitten liika tyhmä ketuksi?"
"Oh", sanoi Anna… "älä nyt kohta suutu".
Samassa tuli Heinke toisesta huoneesta, jossa hän taaskin oli seisonut lapsenvaunujen ääressä ja näki kirjeenkantajan lähenevän taloa ja sanoi siitä Annalle. Silloin meni tämä ulos ja palasi takaisin, kädessään kirje, jonka hän oli aukaissut ja jota hän hymyillen luki.
"Se on Pietiltä", sanoi hän… "hän antaa lapselle lahjaksi kastepuvun… ja… mutta… mutta… kuulkaahan… Tjark Dusenchön tulee tänne… Hilligenleihin… hän on ostanut Dittmarin talon ja suuren liiterin… mutta tokiinsa… hän aikoo perustaa tänne tehtaan; Piet arvelee: suuren muhkean makkaratehtaan".
"Jopa nyt jotakin?!" sanoi Wedderkop.
"Suuren tehtaan?" sanoi Heinke.
"Se oli turha huomautus", sanoi Pe Ontjes tyyneesti. "Sehän on itsestään selvää, kun kerran Tjark Dusenschön sen laittaa… No, vai siten! Tjark Dusenschönistä tulee siis hilligenleiläinen ja tehtailija!" Hän nojausi mietteisiin vaipuen taappäin istuimellaan.
Anna sanoi pilkallisesti: "Tuleepa hauska nähdä, mikä huijausyritys siitäkin syntyy".
"Huijausyritys?" sanoi Kassen Wedderkop. "Miksi niin ilman muuta huijausyritys?"
"Anna Boje on aina kohta valmis arvosteluissaan", sanoi Pe Ontjes…
"Kuuletteko?… jo se alkaa jo…"
Kuului kovaa askelten töminää, ikäänkuin olisi sieltä mennyt lauma elefantteja; se läheni jykeästi ja jysähdellen ja kolisten. Anna ennätti vielä ripeästi sysätä syrjään paremman tuolin, ja sijoittaa huonomman sijalle, ja heittää puoleen valkean päällyksen: kun Jan Friech Buhmann jo seisoi ovessa suurena ja peloittavan näköisenä ja nokisena kuten tavallisesti.
"Tjark Dusenschön on tullut!" sanoi hän ja sai vaivoin hengitystään edes, ja viskasi nokisen mustan lakkinsa lattialle. "Enempää en sano. Hän on miljonääri… Kaikki menee täytäntöön".
"Mikä menee?" huusi Wedderkop, ja katseli kummissaan ilmiöön ovessa.
"Kaikki, mitä Rieke Thomsen aina on sanonut: että Tjark Dusenschön vielä tekee Hilligenlein suureksi. Verovapaus, satamansyvennys, Dänensandin kultalaiva, kaikki, kaikki. Hän on salaa käynyt täällä, ja ostanut Dittmarin talon ja asuu Ringerangin luona ja on käynyt tervehtimässä iso-äitiään. Sanon teille, vanha Stiena on haltioissaan. Kun Tjark oli lähtenyt hänen luotaan ja ennättänyt jo puoliväliin Satamakatua alas, niin livahti hän vielä oveen ja huusi: 'Tjaark… Tjaark… tule vielä kerta iso-äitisi luo.' Silloin aloin minä kuulustella, ja menin puhuttelemaan häntä. Kaikki menee täytäntöön, mitä Hule Beiderwand joskus on sanonut."
"Vai siten…" sanoi Pe Ontjes Lau, ja nousi ylös. "Ja nyt arvelet sinä: että kun hän tulee, tuo herra tehtailia, herra Dusenschön, niin pitää minun… Sanon sinulle: viskaan hänet päinniskoin täältä! Se ihminen on nuoruudessani saattanut minulle jo tarpeeksi mielipahaa".
Ja sen sanottuaan meni Pe Ontjes Lau, tuo mahtava, työhönsä.