SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Äiti Bojella oli tosiaankin iloa lapsistaan. Alkoi muuttua paljoa valoisammaksi tuossa pienessä, jyrkkäpäätyisessä rakennuksessa kastanjoiden varjossa.
Anna Boje oli onnellinen vaimo; hän ajatteli ainoastaan miestään ja jokapäiväistä talouttaan. Toisena avioliitovuotenaan alkoi hän hiukan murehtia, kun hän ei saanut lasta.
Hänellä oli paljo toimitettavaa taloudessaan. Mutta pari kolme kertaa viikossa, noin illetessä, käväisi hän kastanjatalossa, ja istui vanhalla paikallaan, hän oli käynyt muhkeammaksi nyt ja kirkkailla valkeilla kasvoillaan oli kaunis, tyyni rauha. Äiti istui käsityö kädessään häntä vastapäätä; Heinke hommaili kyökissä.
Sattui silloin toisinaan, että äiti lyhyesti ja arasti kysyi yhtä ja toista, ja antoi jonkun lyhyen äidillisen neuvon. Silloin ei vastannut nuori vaimo mitään, pudisti vaan kieltävästi vaaleata päätään, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: En minä tahdo niistä asioista kuulla mitään. Mutta äiti tiesi hyvin, että tytär sentään tarkkaan kuunteli. Kun hän sitte meni kotiinsa, kurkotti hän pitkää vartaloaan, ja tunsi veren virkeänä ja elävänä virtaavan jäsenissään ja asteli kuin naarasleijona, kuten Pe Ontjes sanoi; ja ajatteli: "Ell'en minä saa lapsia, niin kuka sitte saa?"
Eräänä iltana — avioliitto oli kestänyt jo lähes kaksi vuotta — alkoi äiti taas puhua siitä, antaen sukankutimensa liikkua ahkerasti: "Sanohan, lapseni… olen ajatellut sitä paljon… En ota toiste enää puheiksi sitä. Mutta avioliittoon kuuluu lapsia… Sanohan: tehän pidätte toki toisistanne?"
"Oh, äiti!" sanoi Anna Boje karttaen. "Kuinka johdut siihen nyt?
Tietysti me pidämme."
"Sehän on hyvä", sanoi Helle Boje, "mutta katsos… voi pitää toisistaan liiaksikin…" Hän kumartui työnsä yli sylissään. "Sinun isäsi oli reipas ja eloisa mies, aivan kuin Piet; mutta kun hän otti minut syliinsä, oli hän tyyni kuin kuningas."
Anna ei virkannut mitään, ja tekeytyi ikäänkuin hän ei olisi kuullutkaan.
Mutta kun hän illalla oli kahdenkesken miehensä kanssa, ja alkoi verkalleen avata ja levitellä pitkiä suoria hiuksiaan, ja kohotti ja laski käsivarsiaan, ja hänen miehensä astui häntä lähelle, ja alkoi leikkiä hänen hiuksillaan, sanoi hän ja katsahti häneen teeskennellyn vakavasti: "Kuule nyt, Wieben Peters… Sinä arvelet, että koska partasi on kellervä ja sydämesi tulinen, niin sillä on kaikki hyvä. Mutta kun rakastat vaimoasi, niin pitää sinun olla tyyni ja ihana kuin kuningas."
"Vai siten!" sanoi hän. "Vai semmoinen. Ja kummoisen pitää sitte olla sinun?"
Anna loi terävän ja epäluuloisen katseen peiliin, ravisti pitkiä vaaleita hiuksiaan ja sanoi nauraen: "Minunko? Minähän olen tyyni!"
Siten eli Anna Boje. Hän ei ajatellut muuta kuin rakastettuaan, ja sitä että hän mielellään tahtoisi lapsen häneltä, ja talouttaan. Muusta hän ei välittänyt. Ei edes omaisistaan. Hänen sisarensa Heinkekin melkein vieraantui hänestä.
Heinke täytti kahdeksantoista ja hoiti taloutta.
Kun huoneet nyt olivat tyhjemmät ja saadakseen enemmän työtä, ottivat he kaksi koululaista hoitoonsa, tietysti freestedtiläisiä poikia. Nämä asustivat ja reuhastivat nyt päätyhuoneessa aivan kuin kotonaan. Äiti Boje piti äidillistä huolta heidän puvuistaan, ettei niissä ollut irtonaisia nappeja ja rikkinäisiä housuntakapuolia; Heinke huolehti toruilla ja sisarellisella ohjauksella opiskelusta. Ja sitäpaitsi ruuasta. Sillä hän söi itse mielellään ja hyvin; hän oli nälkäinen ja vahva, ja oli hän, vaikk'ei hän siinä suhteessa ollut ihan yhtä paha kuin muut Bojet, koko lailla itserakas.
Hänen salainen ilonaiheensa näihin aikoihin oli sentään se, että
Kai Jans tutkinnot suoritettuaan tulisi kirkkoherran apulaiseksi
Hindorffiin, joka oli vaan kahden tunnin matkan päässä Hilligenleistä.
Kai Jans!
Neljätoista päivää avusti hän sairasta pastoria hänen laajatöisen virkansa hoidossa: kastoi ja vihki ja kävi sairaiden luona, puhui hautojen ääressä, ja antoi apuaan kaikellaisissa elämän puutteissa ja tarpeissa. Mutta senjälkeen, sunnuntai-iltapäivin, tuli hän Hilligenleihin.
Silloin kävi hän ensiksi vanhempainsa luona. Nämä asuivat yhä vielä pitkässä rakennuksessa, ja kuuskymmenvuotias Thoms Jans lähti vielä joka aamu lapio selässään ja rivakkana ulos matalikolle, ja Male Jans palveli yhä vielä, hiukset sileinä ja edessään puhdas esiliina, Ringerangin kyökissä, kun rikkaat isännät pitivät kemujaan siellä, tai nuoret tanssivat. Mutta sunnuntaisin istui Thoms Jans kotona, silmälasit kotkannenällään ja tutki raamattua tai työväenlehteä, häntä vastapäätä istui hänen vaimonsa älykkäine hentoine kasvoineen ja luki mukavassa rauhassa, mitä Itzehoen sanomalehti kertoi lady Alicesta ja lordi Pankook'ista.
Työväen puolue, jonka vanhin jäsen Thoms Jans oli, oli nyt kasvanut suureksi, ja piti kokouksiaan eräässä salissa, ja tuotti toisinaan puhujan itselleen Hampurista. Hän kävi yhä vielä siellä ja kuunteli; mutta hän ei uskonut kaikkeen, mitä he puhuivat. Hänen hidas ja mietiskeliäs luonteensa ei oikein tahtonut mukautua heidän kevytmieliseen tapaansa katsoa ja arvostella asioita. Että he moittivat pappeja, eivätkä sietäneet kuullakaan kirkosta, semmoinen kuin se nyt oli, se oli hänestä kyllä oikein, sillä kirkko oli, senmukaan kuin hän oli nähnyt, aina seisonut varakkaiden puolella. Mutta että he kirkon mukana hylkäsivät kaiken uskonnon, sitä hän ei sietänyt. Hän tiesi omasta ja toisten elämästä, että pyhät iäiset voimat tahtovat salaa vaikuttaa ja elää meissä ja ympärillämme.
Kun Kai Jans nyt tuli, kyseli hänen pikku äitinsä häneltä hänen sukkiensa ja paitojensa tilaa ja millaista päivällistä pappilassa oli ollut. Isä taas laski silmälasit pöydälle, alkoi sitte hiljalleen rummuttaa ikkunalautaa vastaan ja sanoi: "En ilkeä pitää silmälaseja nenällä, kun katson ihmisiin…", ja kyseli, mitä kuulumisia oli Hindorffista. Ja useimmakseen tunsi hän ihmiset, joista poika puhui, ja kertoi varovasti ja punniten, ja aina etsien tapausten sisintä juurta ja pohjaa, niitten elämästä, joita poika nykyään hautasi tai niitten esi-isistä, joita hän kastoi. Ja kun isä ja poika olivat hyvin toistensa kaltaisia, tarttuivat isän kokemukset ja havainnot suorastaan poikaan, ja hän näki elämään ja maailmaan kuuskymmenvuotiaan silmillä.
Monet hetket istui hän siten ja kuunteli isäänsä, miettivät silmänsä milloin luotuina maahan, milloin isän älykkäisiin silmiin, milloin taas ulos salamavirralle ja merelle. Hän puhui vähän ja lausui harvoin arvosteluaan. Hän kuunteli ainoastaan ja katseli.
Niihin aikoihin, jolloin toiset iskevät kättä pöytään ja sanovat: "Nyt ollaan valmiita. Takana on tutkinnot ja mietiskelyt!" niihin aikoihin alkoi Kai Jans tuntea itsensä ja maailman ja elämän ihmeellisiksi vaikeiksi arvoituksiksi. Niihin aikoihin, jolloin kaikki hänen ystävänsä jo olivat valmiita miehiä, jolloin Pe Ontjes Lau — oh, tuo suuri suurekas Pe Ontjes Lau! hänhän oli valmis mies jo silloin kun hän kymmenvuotiaana kulki päässään juutilaisen villalakki, — jolloin Anna Boje kaksinekymmeninekuusine vuosineen oli omalla pohjallaan varmana seisova ja vaikuttava ihminen; jolloin Piet Boje jo tarkalleen tiesi, mihin hän pyrki, jolloin Tjark Dusenschön jo pitkät ajat muhkeana ja pätevännäköisenä astuskeli Hampurin katuja: niihin aikoihin vasta alkoi Kai Jans — aivan kuin tammi metsässä alkaa myöhimmin viherjöidä, koska sen puuaines on lujinta — unohtaa nuorekkaan leikkivän mielen henkevät levottomat syrjähyppäykset, ja miettien ja tyyneesti, kuitenkin syvät rypyt otsaansa uurtamassa, kuunnella humua elämän syvässä metsässä, sen syvänteissä ja sen latvoissa… Ja paras auttaja hänelle näihin aikoihin, jolloin hänestä alkoi kypsyä mies, oli vanha matalikkotyömies Thoms Jans. Tämä jätti hänelle parhaimman perinnön, minkä ihminen voi toiselle antaa: nimittäin pitkän, viisaasti eletyn ja vakavan elämän kokemukset.
Mutta sillävälin kuin isä, vaikkapa vaan hätäisin ohitse hipasevin sanoin, kuitenkin kosketteli ihmissielun syvimpiä salaisuuksia, vaikeni Kai Jans arkana, ja nuoruuttaan epävarmana, yhä ilman itseluottamusta, ja yhä vielä siinä pelossa, ettei hän voisi panna kokemuksiaan vanhan kokemuksien rinnalle.
Mutta kun hän jätti pitkän rakennuksen, tuli hän suoraa päätä, yhä vielä ajatuksiinsa vaipuneena, tuohon pieneen jyrkkäpäätyiseen rakennukseen kastanjoiden varjossa.
Ja siellä vilkastui Kai Jans. Siellä istuutui hän mukavasti tuolille, joka seisoi ikkunan ääressä ja puheli äiti Bojen ja Heinken kanssa, ja katseli ulos kadulle, ja teki hullunkurisia huomautuksia ohitsekulkijoista, ja ilkkuili yhtä ja toista Hilligenleissä ja kertot Hindorffista ja hyväsävyisestä papista siellä, ja kyseli kuulumisia vanhoista ystävistään.
"Piet kävi viime viikolla täällä", kertoi Heinke. "Edellä puolen päivän tuli hän, ja istui tuolille, jolla sinä nyt istut ja sanoi, että täällä oli niin ihmeen hiljaista ja mukavaa, ja että hän jäisi tänne kolmeksi päiväksi. Hän aikoi käydä sinuakin tervehtimässä Hindorffissa; ja minun piti mukaan. Mutta kun hän näki, että kaikki oli hyvin täällä, ja kun hän oli puhunut Pe Ontjesin kanssa viljanhinnoista, sanoi hän tuossa kolmen tienoissa iltapäivällä: 'Olisi sentään parempi, äiti, jos huomen aamusti jo olisin työssäni taaskin. Siellä on par'aikaa tekeillä eräs tärkeä työ eräässä uudessa kuunarissa…' No, me saatimme hänet kello viideltä asemalle… Ja tiedätkö, ken teistä kaikista on päässyt pisimmälle? Tjark Dusenschön! Piet sanoo, että hän on jo varakas mies. Ja teillä ei ole mitään." Ja hän nauroi hänelle iloisesti ilkkuen.
Sitte johtuivat Kai Jans ja äiti Boje puhumaan lapsuudenpäivistä, ja
Heinke pyrki sekaantumaan keskusteluun.
"Ah!" sanoi Kai, "ole sinä vaiti! Olit semmoinen pieni lapsi silloin.
Et pitempi kuin tuolin jalka."
"Nyt valehtelet."
"Minäkö? Olen nähnyt sinut, kun olit kahdentoista päivän vanha."
"Se ei ole totta. Sinä vaan kehut. Sinä tahdot aina puhua kanssani aivan kuin olisin sinun lapsenlapsesi. Ei meidän väliämme ole kuin kahdeksan vuotta."
Kai oli mielissään hänen suuttumisestaan ja nauroi. Mutta Heinke koetti olla oikein toden teolla suuttunut. Mutta kun hän sitte sattui pikaisesti katsahtamaan häntä kasvoihin, ja näki, että ne olivat sulaa iloa ja veitikkamaisuutta, naurahti hän kevyesti ja sanoi helpottuneen onnellisesti: "En voi suuttua sinulle koskaan."
"Enkä minä sinulle!" sanoi Kai silloin vakavasti ja loi hyvät syvät silmänsä sydämellisesti häneen.
Silloin nyökäytti Heinke päätään hänelle, silmät vähän hämmentyneinä, ja kumartui työhönsä.
Kun Kai sitte aikoi lähteä, sanoi hän: "Lähdetkö sinä mukaan Annan luokse?"
Ja koska oli sunnuntai, oli hänellä aikaa ja hän lähti mukaan ja iloitsi jokaisesta, joka tuli tiellä vastaan ja näki hänet hänen rinnallaan, hän arveli nimittäin, että kaikkien täytyi pitää häntä yhtä korkeassa arvossa, kuin hän oli lapsuudenpäivistään asti tottunut häntä pitämään.
Kun he sitte tunnin tai enemmän olivat istuneet Annan tai Pe Ontjesin seurassa, seurasi Heinke häntä ulos kaupungista ylös noita kolmia portaita aina ylös kukkulalle.
Ja täällä, keskellä tuota lempeätä avaraa rauhaa, jonka ilta levittää maille, matkalla hiljaiseen kyläänsä, ja rinnallaan tuo nuori puhdas sielu: täällä virkosivat hänen sielussaan hereille hänen mielensä salaiset ajatukset ja salainen ahdistus.
"Kuule… minulla ei ole ketään muuta, jolleka voisin puhua siitä… ja sinä olet vielä liian nuori… mutta ell'et ymmärräkkään kaikkea, niin kuuntelet sinä kuitenkin vakavasti ja hartaudella, ja olet armas viisas ihmislapsi, paljon viisaampi kuin mitä minä koskaan voi tulla… minä en tiedä, Heinke, miksi minun pitää tulla, ja mitä minun pitää tehdä… minä pelkään, että te sittenkin olitte oikeassa siinä mitä aina sanoitte, ett'en sovi papiksi. Minä luulen, että jätän vielä virkani ja koko alani."
Heinke vaikeni hetken. "Vai siten!" sanoi hän sitte… "Etkö sinä siis usko siihen, mitä sinun pitää saarnata?"
"Niin, lapseni… niin yksinkertaista ei ole siihen vastata. Näes: kirkonoppiin, jota opetetaan meille koulussa ja kirkossa, siihen en usko. Ja sikäli kuin muistan, en ole koskaan uskonutkaan. Järkevänä, tieteihin luottavana miehenä ei siihen voikkaan uskoa."
"Niin, mutta mitä sinä saarnaat sitte?"
"Niin lapseni… Aluksi oli minulla siitä suuret tuskat. Pidin jonkun aikaa, että koska en voinut uskoa kirkonoppiin, piti minun hyljätä koko kristinuskokin. Olin kokonaan epätoivossa ja ajattelin, että kaikki oli sulaa mielettömyyttä. Mutta silloin jouduin kerta, noin vuosi sitten, hautaamaan erään pienen lapsen. Vähää ennen oli eräs vanha nainen kylästä kertonut minulle ensin menettäneensä vanhempansa, sitte miehensä, sitte oli hän saattanut täyskasvuiset lapsensakin hautaan, mutta kovinta oli hänelle ollut kun hän oli kadottanut lapsen, jolle hän vielä oli antanut rintaa. Silloin puhuin minä tuon avoimen pienen haudan ääressä tuolle nuorelle äidille, puhuin ilman valmistelua, ja ajattelematta vanhaa kylmää oppiamme, perisyntiä ja lunastusta veren kautta ja semmoista, ja koetin lohduttaa häntä, ja… ja silloin löysin itsekin lohdutuksen tuossa sanassa: päästä meitä pahasta ja tulkoon valtakuntasi… Ja katso: nyt saarnaan minä kaikesta, mikä on lapsellista, ystävällistä, ihmisellisesti ymmärrettävää kristinuskossa, saarnaan enimmäkseen, Vapahtajan sanoja noudattaen, luottamuksesta Jumalaan ja rohkeasta mielestä ja lähimmäisen rakkaudesta ja iäisestä toivostamme. Siitä saarnaan… Mutta siinä ei ole mitään sisällisesti varmaa ja kokonaista, ja tunnen itseni epävarmaksi ja onnettomaksi siinä, ja on kamala se ajatus, ett'ei ole minulla mitään selvyyttä."
"Mutta sittehän sisältävät saarnasi toki jotain puhdasta ja ylevää", sanoi hän. "Ole siis tyytyväinen ja tyyni!"
Silloin alkoi Kai valittaa. "Mutta minä en ole sitä!" sanoi hän. "Kun olisin niinkuin toiset ihmiset! He hoitavat tointaan ja virkaansa, ja heillä on jotkut harrastuksensa ja huvinsa, ja leikkivät lastensa ja vaimojensa kanssa; mutta minä kidutan ja kiusaan itseäni asioilla, joista ei kukaan ihminen voi päästä selvyyteen."
Tyttö katseli häneen kirkkain puhtain silmin. "Kyllä sinä vielä löydät jotain varmaa ja hyvää", sanoi hän. "Sinä olet vielä nuori."
Mutta hän oli ihan masennuksissa. "Minäkö löytäisin! En edes maalaispapiksi kykene. Seison kuin härkä ladon oven edessä; niin, aivan siten seison maailman edessä; enkä tiedä, mitä tehdä. Ei soi minulle elämä ja maailma miksikään säveleksi, ei vaikka kuinka kuuntelisin."
"Sanonko sinulle, mitä sinun pitäisi tehdä?" sanoi tyttö. "Sinun pitäisi vielä kerta ulos maailmalle! Sinun pitää saada oppia ja nähdä enemmän; se, luulen minä, olisi hyväksi sinulle. Vaikkapa jo yksin senkin vuoksi, että helpommin pääsisit ohi noiden levottomien vuosiesi."
"Vai niin sinä arvelet!" sanoi Kai Jans. "Minulla on eräs ystävä Berlinissä, valtiotieteen tutkija ja varakkaasta kodista. Hänelle ja sinulle kerron huolistani, muille en kenellekään. Hän kirjoittaa taukoamatta: 'Tule nyt muutamaksi vuodeksi vielä tänne. Silloin kolme vuotta sitten olimme vielä liika nuoria ja tuhmia, varsinkin sinä! Tule nyt taaskin tänne ja opi!…' Luulen toisinaan, että tekisin oikein, jos tekisin siten. Mutta sitte alan arkailla taas; olen liika yksinkertainen ja alkuperäinen, ollakseni tiedemies… Lapseni", sanoi hän "saan sinut surulliseksi puhumalla näistä alakuloisista asioista; puhutaan jostain muusta".
Tyttö pudisti vaaleata päätään ja sanoi pehmyellä sointuvalla äänellään: "Kerro, kerro enemmän vaan! Et usko, kuinka mielelläni minä kuuntelen. Kun vaan voisin auttaa sinua!"
Ylhäällä kukkulalla Volkmersdorffin luona sanoi hän hyvästi Kaille ja lähti kotiin. Ja kulki kuin valoisassa, loistavassa sumussa, autuaan onnellisena siitä, että rakkain ja viisain ihminen oli käynyt hänen rinnallansa, ja laskenut sielunsa salaisuudet kuin hänen käteensä… Hänen sielunsa uinaili vielä nuoruuden unelmissa.