KUUDESTOISTA LUKU.
Se oli tänä samana harmaana kamalana marraskuunpäivänä, jolloin kaunis bremeniläinen kolmimastoparkki, lastina salpetteriä Iquiquestä, Texelin luona ei voinut pitää suuntaansa, vaan ajautui riutoille. Kuusi tuntia makasi laiva siellä, ympärillään hurjat valkeat riehuvat aallot. Tuhansin riehuivat ne ulvahdellen ja vihellellen kohden ja väistyivät takaisin, tuhansin iskeytyivät ne vingahdellen sen kylkeä vastaan, tuhansin kaiversivat ne sen pohjaa hiekassa. Ja ne, jotka alalaidalla kaiversivat hiekassa, ne tuottivat sille turman. Se vaipui ja vaipui, syvemmälle ja syvemmälle. Silloin koetti miehistö jättää laivan, kymmenen toisessa venheessä, kymmenen toisessa. Toinen venheistä pääsi onnellisesti läpi hyökyn. Toisen sieppasi paikalla imaseva aalto ja viskasi ruhjoksi laivan kylkeä vastaan. Venhe ihmisineen hävisi silmänräpäyksessä näkyvistä. Valkopääaallot vaan riehuivat ja ulvoivat yössä.
Se oli tänä samana harmaana, kamalana päivänä, jolloin kaksitoista finkenwärderiläistä kalastajavenhettä pakenivat matalikoiltaan eteläpuolella Helgolandia. Matkavieraat Saksan rannoilla olivat aamusti vielä ihailleet niitä: kuinka ne kauniine ruskeahtavine purjeineen olivat seisoneet pohjoisessa tummanharmaalla merellä, takanaan sinervänharmaa taivas. Ja harmaansinisellä pohjalla, joka täytti koko toisen puolen taivasta, seisoi vaaleahkoja summattomia pilvipatsaita, jotka näyttivät ylettyvän meren pinnasta korkeimpaan taivaaseen asti, ikäänkuin olisivat ne pystytetyt, jotta niillä purjehtia ympäri maailman. Ja kello kymmenen tienoissa kohosi alhaalta meren ylitse raskas pimeä pilvi, joka nopeasti läheni, ja tuli kohden, suoraan ja yhtä oikeaa, kuin äärettömän suuri harmaa pöllönpää, jossa vilkahti kirkkaat kellervät täplät, kuin ikivanhat häijyt silmät. Siten kiiti se eteenpäin; valkeaa kuohua sihisi sen alla. Silloin katsahtivat kalastajat ylös töistään. Ja silloin tuli heille kiire. Hei, kuinka kiitivät he kauniine, ruskeine siipineen, kuin pienet rantalinnut, ihan takanaan harmaa pilvi ja meren kiehuva vaahto. Kyyristykää, kiitäkää linnut: lähenee meren summaton, ikivanha lintu. Kuulkaa, jo kuuluu sen mahtavien siipien havina. Se lähenee. He vetivät siipensä kokoon; kyyristyivät; silloin hahmaisi se kolmasti alleen, hurjasti sysähtäen. Neljä kaunista ruskeaa siipeä virui meressä.
Oli se ankara, harmaa marraskuunpäivä. Puolipäivissä hävisi viimeinenkin valonvälke. Koko meren avaruus oli yhtä ainoata riehuvaa vedenkiehua, sen yllä hurjistuneena ulvahteleva ilma, jonka läpi piiskoi jääkylmää sadetta ja lunta. Yhä tiheämmin seurasivat puuskat toisiaan.
Kuusi torpeedovenhettä, kapeata, mustaa, pyörein teräskansin, viilsivät ja kaivoivat itseään läpi hurjana heittelehtivää merta Elbensuuta kohden. He tahtovat ja heidän täytyy saapua sinne, ennenkuin heitä kohtaa ankara laskuvirta, joka aikaansaa niin kovan ristihyökyn. Ensimmäisellä niistä seisoo komendantti, takanaan savupiippu ja edessään matala torni, pukeuneena vettä valuvaan keltaiseen öljytakkiin, kaulassaan paksu englantilainen kaulahuivi, päässään vanha lakki, jota pitää leuan alta kiinnitysnauha. Hän tarkkaa ripein silmin meren joka liikuntoa. Hänen rinnallaan, käsi koneenkäyttäjätorvella, seisoo vanhin aliupseeri. Syrjempänä seisoo kuusi miestä, kaikilla uimavyöt yllään, he nojaavat käsillään reunanojaa vastaan; toisinaan seisoivat he kaikki polviaan myöten kiehuvassa vaahdossa. Kello kymmeneltä aikoi viereisessä venheessä joku laskea jonkun tovereistaan ohitseen ja hellitti hetkeksi reunanojasta, senverran vaan kuin tarvitsee heittääkseen pikaisen katseen ympärilleen, silloin kurkotti aalto, joka oli vielä ripeämpi, häntä kohden ja sieppasi hänet mukaansa. Kello yhdeltätoista — komendantti kumartui juuri, antaakseen ruorinpitäjälle jonkun ohjeen — kohtasi venhettä takaapäin, ihan suoraan samasuuntaisesti kuin oli heidän kulkunsa, mahtava aalto, se kohotti koko takakeulan ja koko venheen, ja kohottaessaan, kallisti se sitä hiukan. Ja sitte, kun aalto oli saanut sen terävällä harjalleen: hurja sysäys… ja päistikkaa sitä mentiin! Kuin kuollut kala niin kellui venhe… Viisi miestä riippui suojanpuolella parraspuissa; viiden kanssa pitivät aallot mieletöntä leikkiään. Kaikki kymmenen ongittiin onnellisesti ylös. Olipa se kiireistä onkimista! Mutta kuusi miestä suistuu syvyyteen kaatuneen venheen mukana.
He ovat alhaalla pohjalla, nurinpäin kääntyneessä venheessä, pilkkopimeässä, vettä on heillä rintaan asti, ja saavat he yhtäpäätä jysähtäviä sysäyksiä. Siellä heitti nuori komendantti rohkeana henkensä, jättäen elämän, ja kaiken, mitä siihen kuuluu, äidin ja veljet, ja viheriän metsän ja kunniansa ihmisten edessä. Hän jätti sen tyyneesti ja uljaasti. Hän ajatteli: synnyinmaani puolesta kuolen ja sillä hyvä. "Lapset", sanoi hän toisille, "rukoilemme vielä kerta: Isä, ota sielumme luoksesi taivaaseen ja suo meille pikainen ja helppo kuolema."
Samassa asussa kuin hänet löydettiin, repeyneessä keltaisessa öljytakissa, jaloissaan korkeat gummisaappaat, on hän haudattuna Schwerinin tuomiokirkkoon ja lepää rauhassa.
Oli se ankara harmaa päivä, aamu täynnä hätää ja kamppailua. Onkohan mitään nähtävänä tuolla aavalla harmaalla merellä, joka voisi ilahuttaa sydäntä?
Nähkääs, tuolla! Matalissa harmaissa myrskypurjeissa… kuinka se jysähtää veteen ja taaskin kohoo, vakavan ylväästi, kuinka halkaistu aalto roiskahtaa ylös korkealle kahden puolen keulaa! Nähkääs, kuinka se kiidättää tuolla kaukana läpi sateen ja tuiskun, läpi tuon avaran harmaan hurjan meriaavikon: Goodefroo.
He olivat edellisenä iltana, purjeet pullellaan lounaistuulta, jättäneet Kanaalin taakseen ja toinen perämies, Piet Boje Hilligenleistä oli paraikaa, tuossa noin kello viiden tienoissa aamulla, kun he sivuuttivat Texelin, aikeissa laskea suuntaa itäänpäin. Mutta silloin astui Jan Deeken kannelle ja alkoi nuustia ilmaa, meni alas takaisin, ja palasi, totta vie, kohta takaisin taaskin, päässään villalakki, ja jäi kannelle.
Taaskin sanoivat he kaikki: "Täällä erää on ukko erehtynyt! Jumalan kiitos! Erehtynyt on!"
Ukko kävellä kopisti edes ja takaisin, syrjälaidan ja peräsinratin väliä, kädet taskuissa, katsahti tuon tuostakin ylös ja sylkäsi. Puolen tunnin kuluttua sanoi hän siinä käydessään Piet Bojelle: "Perämies. Pidämme kurssia pohjoisempaan." Ja osoitti kädellään noin ohimennen pohjoiseen.
Piet Boje ravisti salaa päätään, ja teki, kuten oli käsketty.
Kello kymmenen ajoissa, kun perämies Boje jo tiesi, että ukon kapea luiseva nenä taaskin oli ollut oikeassa — myrsky painoi nimittäin raskaasti lounaasta ja osoitti taipumusta kääntyä pohjoiseen, niin että oli hyvä olla mahdollisimman kaukana noilta kirotuilta friesiläisiltä säikiltä — silloin osoitti ukko peukalollaan pohjoista kohti erästä purjehtijaa: "Joko näitte, perämies? Laiva tuolla? Se on Goodemann".
Goodemann oli Goodefroon siskoslaiva, ja sillä oli samat omistajat.
"Katsokaas: kapteeni Winckel oli aiemmin perämiehenä minulla ja ajattelee: 'Seurataan ukkoa vaan!' Te ette uskonut minuun, perämies!" Ja hän katsahti viistoon ylös Pietiin.
"Minä luotan enemmän silmiini, kuin uskooni", sanoi Piet Boje.
"Se on ylipäätään oikea kanta", sanoi ukko.
Tuntia myöhemmin oli myrsky kääntynyt luoteeseen, ja nuo molemmat uljaat laivat kiidättivät rinnakkain, ei penikulmaakaan enää erillään, molemmat Helgolandia kohden läpi hurjasti piehtaroivan meren. Purjeet olivat ratketakseen täydet ja köysissä vinkui ja ulvahteli. Ankarat rae- ja sadepuuskat piiskoivat läpi ilman, ja tekivät ilman sakeaksi ja läpinäkymättömäksi. Kun tunnin kuluttua hieman alkoi kirkastua, oli Goodemann ajaunut hiukan vasemmalle. Koko miehistö oli kannella.
Kohta senjälkeen ilmestyi luotsikuunari ja kumpikin laiva otti suurella vaivalla luotsin, ensin Goodemann, sitten Goodefroo. Silloin tuli Goodemann yhä enemmän vasemmalle ja eteen Goodefroosta.
Kohta senjälkeen kohtasi heitä taas uusi puuska, joka hurjana kiiti yli meren.
Rapisten ja kihelmöiden viskeli raskaita rakeita; keskilaivan ylitse löi kiehuvia sähiseviä aaltoja. Miehet kömpivät vaivalloisesti peräpuolelle laivaa. Rakeet ja kiitävät pilvet tekivät ilman niin sakeaksi, ja aurinko oli niin peitossa, ett'eivät he voineet nähdä pitemmälle kuin etukajuuttaan, jota vastaan kihelmöivä vesi kiehui. Siten kesti tunnin.
Silloin selkeni ilma hiukan ja myrsky laimeni hieman ja he katsahtivat ympärilleen.
Siellä makasi Goodefroo edessä vasemmalla, laita hyvin pahasti merta vastaan, koko keula, kuten näytti, oli ruhjona. Haaksirikkouneen laivan takana häämöttivät harmaassa ilmassa Helgolandin vuorensärmät.
Ukko sylkäsi pikaisesti ja katsahti silmät jäykkinä sinne käsin: "Laiva päin tuuleen!" sanoi hän… "Tuolla ei näytä asiat hyviltä."
Goodefroo läheni hitaasti.
Kaikkien silmät olivat valppaat. Mutta Piet Bojen silmät vallan pistivät ja kipenöivät.
Ukko oijensi kiikarinsa hänelle: "Katsohan, koeta, sinne!"
"Siellä ei ole päällikköä näkyvissä", sanoi Piet Boje, "eikä perämiestä… Kapteeni… siellä tarvitaan miestä."
"Olipa onni", sanoi ukko kuivakiskoisesti, "että ajauduimme Helgolandin varjoon."
Nyt alkoi tuuli asettua.
"Nähkääs!" sanoi joku: "Haijit!…" Joitakuita helgolantilaisia venheitä lyhyine purjeineen pisti näkyviin vasemmalla Goodemannista.
Jan Deeken tuijotti sinne, ja murahteli itsekseen. Goodefroo pysytteli tuulenpuolella ja samansuuntaisesti kuin Goodemann.
"Onko tuossa vettä tarpeeksi, luotsi?"
Luotsi vastasi: "All right, kapteeni."
Piet Boje katsahti pikaisesti toiseen venheeseen isolla luukulla:
"Kapteeni?"
"En ota edesvastuulleni!" sanoi Jan Deeken ja ravisti päätään.
"Mahdotonta", sanoi joku.
Harmaapartainen luotsikin pudisti päätään.
Piet Bojen silmät kulkivat milloin Goodemanniin, milloin Jan Deekenin luiseviin harmahtaviin kasvoihin. Goodemannin kannella on kaikki yhtä raakojen, puunsirpaleiden ja köysien sekasortoa.
"Kapteeni!?" huudahti Piet Boje.
Jan Deeken pudistaa päätään: "Ei ole mitään tehtävissä."
Piet Boje kiskoo öljytakin ja takin päältään.
"Kapteeni, minun pitää." Hän takoi kädellään yhtäpäätä rintaansa.
"Miksi?" sanoi ukko ja syIkäsi.
"Siksi että minun täytyy!"
"No menkää hitossa sitte", sähähti ukko äreästi.
"Venhe valmiiksi!… Kuka lähtee mukaan?"
Jan Deeken ei katsahtanutkaan sinne: "Huippupurje vastatuuleen!"
Venhe lensi yli laidan. Piet Boje ja kaksi miestä sen jälissä.
Jan Deeken ei katso sinnepäinkään: "Täyteen vastatuuleen, että selviämme heistä".
Miehistö seisoo tiheässä ryhmässä syrjälaidalla, kokonainen mylläkkä on siinä märänkirkkaita öljylakkeja ja sadetakkeja, ja kaikki tuijottavat he tuota heittelehtivää, syöksähtävää venhettä kohden: "Poika, poika! tuo ei pääty hyvin… Se on mies!… Hirviö ihan!… Vielä käy kaikki hyvin… Tuolla he ovat! Nyt tulee joku helgolantilainen takakeulan taa! Ne voivat pikemmin tuoda apua".
"Nyt päistikkaa!… Kirottua!"
"Nähkääs, helgolantilainen heittää köyden… Näetkö?"
"Se pelastaa heidät… Joku on pelastettu!"
"Yksi vaan! Molemmat toiset ovat poissa… hukkuneet."
Jan Deeken ei ollut katsonutkaan sinne. Kun hän kuuli mitä he sanoivat, komensi hän kuivakiskoisella äänellään: "Itä… etelä… itään", ja tarkasti suuntaa ja purjeita.
Kun Piet Boje neljännestunnin kuluttua kymmenen helgolantilaisen kanssa astui Goodemannin kannelle, kohtasi heitä uusi puuska, joka kääri laivan sinkoilevaan ja harmaaseen pärskeeseen.
Vanhin merimies juoksi Pietin luokse. "Kapteeni on pahoin sairaana, perämiehet ja neljä miestä vahingoittuneet".
"Onko peräsin kunnossa?"
"On."
"Vuotaako laiva?"
"Ei."
"Tarkastakaa, paljoko vettä ruumassa!"
"Mitä lastina?"
"Puutavaraa: meri vienyt mukanaan."
"Minä, perämies Goodefroolla otan komennon."
Merimies astui Pietin luokse: "Ruumassa kaksi jalkaa vettä."
"Luotsi… Elbeä kohden!"
Silloin astui Hunke Heien tai Heien Hunke, kuinka hänen nimensä oli, Piet Bojen eteen, rutisti huulensa niin kapeiksi, että niitä tuskin näky ikään: "Perämies! Ei käy! Meidän pitää laskea laiva maihin".
Silloin nauroi Piet Boje koko kasvoillaan. "Vasenlaitavahti ja neljä helgolantilaista pumppuihin!… Oikealaitavahti puhdistaa kannen". Muut lähetti hän alas ruumaan.
Silloin ajattelivat he: "Olisimme jättäneet koko tuon pahuksen keltanokan mereen!" Ja lähtivät, ja täyttivät sanaa sanomatta ja uljaasti velvollisuutensa.
Viisi tuntia seisoivat he säleisellä kannella, jota meri tuontuostakin huuhteli, ja ponnistelivat kiivaasti, kädet tyyninä ja lujina ja silmät valppaina. Goodefroon perämies seisoi vettä valuvassa puvussaan ja vilusta kankeana, kädessään kiikari, peränpitäjän rinnalla ja tähysteli eteenpäin, näkyisikö apua siellä.
Scharhörnin kohdalla tuli näkyviin kaksi hinaajaa, jotka laivanomistaja oli lähettänyt heille vastaan.
Se tapahtui illalla puolihämärissä.
Muutamaa tuntia myöhemmin tuli Anna Boje juosten paikalle, hän oli nimittäin Ballsenillä, jossa hän asui, kuullut että Goodefroo oli tullut. Anna Martensin raskaassa päällystakissa, päässään kirjava huivi, jonka hän oli saanut ravintolan emännältä, meni hän telegraafikonttoorin ohitse, ponnistellen myrskyä ja piiskaavaa sadetta vastaan, kohden rantaa ja haaksirikkounutta laivaa. Silloin näki hän kolme miestä öljytakeissa seisovan erään venheen luona ja keskustelevan keskenään, hän astui heidän luokseen ja kysyi. Silloin kääntyi nuorin niistä, kun hän kuuli hänen äänensä, ripeästi häntä kohden; ja he tunsivat toisensa.
Piet säikähti kuitenkin ensiksi ja sanoi: "Sinä siinä?… Onko äitimme kipeä?"
Silloin katsahti hänen siskonsa hymyilevin silmin häneen: "Ei, kaikki ovat terveinä".
Hän meni jonkun askeleen hänen kanssaan ja sanoi: "Mikä sinun on Anna?
Tunnut niin omituiselta?"
Silloin kertoi Anna hänelle kaiken ja hänen veljensä oli iloinen ja kyseli kaikesta.
"Onpa somaa", virkkoi hän, "että olet noin sievästi ja keveästi solahtanut avioliittoon; se on aina niin epävarmaa teillä naisilla".
"Kuinka sinä nyt tarkoitat?"
"No", sanoi hän, "joku on huimapää, toista kuluttaa taas toivoton rakkaus; kolmas jää naimattomaksi ja muuttuu omituiseksi. Mutta sinä, keveästi ja luontevasti solahdat sinä satamaan. Näetkös, siitä olen iloinen".
"Mistä tiedät sinä, Piet?" sanoi sisar alakuloisesti, "onko se aina ollut niinkään keveää ja luontevaa, sinähän olet aina ollut kaukana poissa… ja vaikka olisit joka ilta istunut vuoteeni reunalla, Piet, niin et olisi sittenkään huomannut mitään. Mitä tietää veli siskostaan? Katsohan, kuka tulee tuolta? Rakas lankosi!"
Tänä iltana, jolloin myrsky yhä myllersi merellä, ja ihmiset kamppailivat henkensä puolesta, oli Piet Boje vielä laivaisäntänsä puheilla, joka huolissaan molempain komeitten laivojensa kohtalosta oli tullut Cuxhaveniin.
"En kiinnitä niin erityistä huomiota siihen", puhui tuo vanhanpuoleinen mies, "että olette ehdottanut muutamia parannuksia laivanrakenteessa, jotka näyttävät olevan käytännöllisiä. Enkä kiinnitä tämän päivänkään tapauksiin niin erikoista huomiota, vaikkapa tekonne tänään pelastikin minulle ja teille koko kauniin omaisuuden. Näppärä ja ripeä, vaikka kevytmielinenkin mies olisi voinut tehdä saman. Mutta se mikä minulle painaa enemmän vaa'assa, on se, että minulla on varma tunne siitä, että asian, mihinkä te ryhdytte, te myöskin viette perille älykkyydellä ja tarmolla ja joka silmänräpäys valppaalla huomaavaisuudella, ja sulasta innostuksesta asiaan. Semmoiset miehet ovat suuresta arvosta suuren liikkeen johtajalle, ja semmoisia miehiä on harvassa. Siksi lähettäisin teidät nyt, jos siihen suostutte, toistaiseksi Gadesheadiin, valvomaan erään kolmimastolaivan rakennusta, joka on tekeillä siellä veistämöllä. Lähetän sinne miehen, jolla on valppaat silmät… Soisinpa, että olisi viimeinen laiva, jonka olen pakoitettu rakennuttamaan tuolla puolen meren."
Tänä iltana, jolloin myrsky ulvahteli ulkona, ja teki useasta nuoresta naisesta lesken, löysi Anna Boje, jolla oli niin hiljaiset jalot kasvot, ja niin arkakatseiset puhtaat silmät, ja lisäksi niin kuuma tulinen sydän, satamansa. Kun he rauhassa olivat yhdessä syöneet illallista Ballsenin ravintolahuoneessa, saatti Pe Ontjes häntä ylös hänen huoneeseensa, ja aikoi jättää hyvästi.
"Hyvää yötä, Goodefroo!" sanoi Pe Ontjes ja suuteli häntä.
"Hyvää yötä, Goodemann!" sanoi Anna, ja antoi suudella itseään.
Mutta he eivät osanneetkaan erota. Taaskin vilkahti hereille liekki, jonka ihanassa valossa he autuaassa onnessa saivat istua, myöhään yöhön. Kun he siten istuivat siinä, ajatteli Anna Boje: 'Kai Jans ei olisi sopinut minulle. Mitä hän aina mietiskelee ja saa mielensä alakuloiseksi ja sortuneeksi! Minä… minä olen saavuttanut, pyhän maani', ja naurahti hiljaa.
Seuraavana iltana hämärtäessä tulivat he kaikki neljä junalla Hilligenleihin. Pe Ontjes ja Anna kävivät edellä; Piet ja Kai Jans jälissä.
Siinä, missä Satamakatu poikkee Ratakadulta, virkkoi Kai Jans pitkän vaikenemisen jälkeen: "Kuule… sanohan… kun silloin eilen iltapäivällä hypähdit venheeseen: mitä ajattelit silloin? Tahtoisin mielelläni tietää sen".
"Mitä tarkoitat…?" sanoi Piet rivakkaan tapaansa. "Mitäkö ajattelin?
Rahoja! Ansaitsin sillä hyppäyksellä ainakin viisituhatta markkaa.
Rahoja ajattelin ja edistymistäni maailmassa!"
"Vai siten!" sanoi Kai Jans. "Et ajatellut siis mitään muuta…
Tarkoitan: miehistöhän oli toki suuressa vaarassa".
"Ei…", sanoi Piet Boje ihmeissään, "sitä en ajatellut. Saatinhan heidät vielä suurempaan vaaraan, kun lähdin tuon vuotavan aluksen kanssa Helgolandista. Ajattelin vaan laivan ja sen lastin arvoa… tahtoo sanoa: ajattelin itseäni".
"Entä ne kaksi", sanoi Kai Jans, "jotka hukkuivat? He ovat nyt meren viskeltävinä, ylös, alas, ylös alas, kaksi nuorta miestä!"
"Mitä se minuun kuuluu!" sanoi Piet ihmeissään ja vihastuneesta.
"Vapaaehtoisestihan he lähtivät".
"Niin, koska he luottivat sinuun."
"Ah, kaikkea vielä! Luottivat! Tahtoivat hekin ansaita rahaa, ymmärrätkö!"
"Vai siten…" sanoi Kai Jans ja aikoi lähteä. Samassa meni heidän ohitsensa mies, jota he eivät kumpikaan hämärissä tunteneet.
"Oletteko jo kuulleet", sanoi mies, "kuinka tuo nuori mecklenburgilainen kuoli? Kuudes mies, joka myöskin oli joutunut riutalle, kertoi siitä. Hän oli sanonut: 'Lapset, nyt me rukoilemme vielä', ja oli jättänyt sielunsa Jumalan huomaan ja rukoillut helppoa kuolemaa. Olen täällä Hilligenleissä kuullut niin paljon lörpötystä tuosta alinomaisesta 'Pyhästä maasta' ja 'Pyhästä maasta'. Saarnatuolista puhutaan siitä vakavasti, keilaradalla leikillä. Mutta tämä… tämä, näyttää minusta, oli todellakin hyppäys kauhusta ja kamaluudesta 'Pyhään maahan'…"
Samassa meni mies heidän ohitsensa.
"Tuo oli hyvin sanottu!" huudahti Kai Jans kovaan, "oh… totisesti hyvin sanottu!" ja kuului hänen äänestään, kuinka hänen kurkkunsa ikäänkuin oli vapahtunut.
Jättämättä hyvästiä Pietille, lähti hän Satamakatua alas.
Pe Ontjes ja Anna olivat jatkaneet matkaa ja tapasivat äidin koneen ääressä.
"Tässä me olemme", sanoi Pe Ontjes. "Olemme lopettaneet riidat nyt, äiti Boje, ja neljän viikon kuluttua vietämme häämme".
Anna antoi kätensä äidille, piti lujasti hänen kädestään, ja sanoi tyyneen ystävällisellä äänellä: "Jäisimme mielellämme luoksesi, äiti… mutta tuolla on vielä eräs… ulkona… joka odottaa sinua. Eräs, jota et ole nähnyt kahteen vuoteen. Siksi lähdemme me kohta setä Laun luokse".
Samassa lähtivät he kyökinovea kohden.
"Siellä on vielä eräs, joka odottaa minua?" sanoi Helle Boje, "ja te olette tuoneet hänet?" Ja hän lähti vavahtelevin polvin välikölle, ja kun ei siellä ollut ketään, aukaisi hän ovea, ja katsoi ulos pimeään. Hän oli keskikokoinen, alinomainen työ koneen ääressä ja huolet lapsista olivat painaneet hänet kumaraiseksi. Viimeiset kastanjain lehdet lepäsivät märällä, tuulisella kadulla.
"Piet?" sanoi hän.
Siinä tuli hän viistoon poikki kadun häntä kohden, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja meni hänen kanssaan sisään ja silitteli häntä.
Äiti itki ilosta. "Poikani", sanoi hän, "että sinä nyt taas olet luonani!"
"Niin, äiti!" sanoi Piet, "ja nyt ala ajatella itseäsi!…" Ja hän kertoi onnesta, joka häntä oli kohdannut. Hyppäyksestä alas laivan partaalta hän ei puhunut mitään.
Kuinka hänen äitinsä iloitsi!… "Oi", sanoi hän, "nyt saat olla usein maissa!"
"Joka puolen vuoden päästä ainakin voin nyt pistäytyä Hilligenleissä", sanoi Piet. "Nyt sinulla on oleva iloa vanhimmasta pojastasi".
"Mutta sitähän minulla on aina ollut sinusta, Piet", sanoi hän. "Aina, poikaseni!"
"No?" sanoi Piet. "Oletko nytkin istunut koko päivän koneen ääressä?"
"Enhän minä koko päivää", sanoi hän. "Kuitenkin näytät sinä väsyneeltä ja heikolta", sanoi Piet "etkä näytä ollenkaan terveeltä… Anna tulee nyt naimisiin; Hettistä pidän minä huolen, Heinke on reipas virkeä tyttö ja löytää kyllä leipänsä… Tiedätkö mitä? Onhan vinnillä tilaa…?" Ja ennenkuin äiti aavistikaan, mitä hän aikoi, otti hän vihoissaan koko raskaan koneen, ja nosti sen ja kantoi ulos huoneesta ja ylös rappuja, ja huusi sitä tehdessään kovaan: "Nyt olet palvellut tarpeeksi! Aivan tarpeeksi!"
Helle Boje tahtoi iloita hänestä ja aikoi nauraa, mutta tyrskähtikin kuumaan itkuun.
Kun Piet taaskin palasi alas ja juuri oli astumassa äitinsä kanssa kyökkiin, kiskaistiin ulko-ovi auki, ja kirkas hopeinen ääni huusi: "Äiti, äiti! Kai Jans on tullut Berlinistä… entispäivänä jo! Ja on mennyt Annan ja Pe Ontjes Laun kanssa Cuxhaveniin! Ja Anna on kihloissa Pe Ontjes Laun kanssa. Ja minä en tiedä mistään. Ja sitte on jotain muutakin vielä tapahtunut!… Mutta kukaan ei sano minulle, mitä".
Hän oli ennättänyt jo avoimelle kirkkaasti valaistulle kamarin ovelle, kun Piet kapeasta hämärästä väliköstä tuli häntä vastaan. Hän näki, kuinka suureksi sisko oli tullut ja kuinka hän vielä kohottausi pitemmäksi ja kuustoista vuotiaan arkuudella ja epävarmuudella kiinnitti harmaat silmänsä tuohon outoon mieheen edessään.
"Heinke?", sanoi veli.
Silloin tunsi Heinke hänet ja liiti riemusta huudahtaen hänen kaulaansa ja rutistautui häntä vastaan.
Piet silitteli häntä ja veti hänet sisään ja sulki oven. Nyt näki Heinke hänet ja tuli hämilleen ja kosketti kädellään hiljaa hänen hihaansa ja sanoi: "Kuinka sinä näytät toisellaiselta! Ja sitte on sinulla parta… Oi… kone on poissa!?"
Silloin kertoi Piet hänelle onnestaan, ja ett'ei äidin nyt enää tarvitse työskennellä koneen ääressä.
"Niin… ja tuo suuri Pe Ontjes Lau on nyt minun lankoni. Ajatelkaas, lankoni!" ja hän nauroi. "Onpas hyvä, että aina olemme sinutelleet toisiamme, muuten olisi kiusallista nyt alkaa sitä. Eipäs… ja milloin menevät he naimisiin?"
"Neljän viikon kuluttua."
"Neljän viikon", sanoi tyttö ja vaipui ajatuksiin kuin syvään lampeen… "Kuule", sanoi hän, "Kai Jans suorittaa nyt pian tutkinnon. Hän aikoo nyt sentään ruveta papiksi; ja minäkin pidän, että se on oikein."
"Te olette hyviä ystäviä?"
"Niin olemme", sanoi Heinke vakavasti ja pehmyesti, "hän on aina ollut niin ihmeellisen ystävällinen minulle. Minulla on hirveän paljon kirjeitä ja postikortteja häneltä. On vallan ihmeellistä, kuinka iloista ja hyvää meidän on olla keskenämme ja puhella."
"Niin, mutta mitä sanot siitä, että hän aina etsii jotain pyhättöä, tai miksi sitä kutsuisi? pyhää maata tai semmoista?"
"Niin", sanoi Heinke ja rypisti hienoja kulmakarvojaan ja katsahti tuijottavin miettivin silmin eteensä maahan: "Mitä pitää siitä sanoa?… Tiedätkö, mitä minä vaan sanon siihen? Minä tiedän, että hän on hyvä ja viisas mies. Ja enempää en sano."
"No, lähde siis ja mene tervehtimään häntä."
Silloin lähti hän.
Piet istui hetken yksin huoneessa; katseli ympärilleen, ja tapasi kaiken vanhoilla paikoillaan; jäi sitte katsomaan alas maahan eteensä ja tunsi itsensä väsyneeksi kaikesta siitä, mitä hän viime päivinä oli saanut elää ja kokea. Ja alkoi ajatella laivaa, jonka rakennusta hän tulisi valvomaan. Ja näki tuon puolvalmiin laivan edessään, ja itsensä kapuamassa sitä ylös ja alas ja kyselemässä ja huomauttamassa yhtä ja toista, ja astumassa alas lastiruumaan. Ja kun hän seisoi siellä ja katseli työtä… silloin alkoi hän kuulla ylhäältä käsin jotain natinaa ja napinaa ja ajatteli: Mikähän siellä nyt on? Mikä uusi kone siellä nyt työskentelee kannella?
Hän nousi ylös, ja muisti missä oli, ja aukasi oven, ja ravisti mielikuvitukset päästään… Sitte riensi hän kolmella harppauksella ylös rappuja.
Siellä seisoi äiti pienen samean kyökkilampun valossa koneen ääressä, aivan vaipuneena ajatuksiinsa, ja antoi koneen käydä, ja katsahti nyt hämmentyneenä ylös.
"Otit sen niin nopeaan pois… en ennättänyt ajattelemaankaan… Minä luulen… ett'en voi ajatella, ell'en saa istua koneen ääressä… olen aina työskennellessäni ajatellut isäänne ja teitä."
Hän pyyhkäsi kädellään koneen kirkasta pöytää, ja nyyhkähti kuumaan itkuun.
"No", sanoi poika, "tyynnyhän, äiti. No… tyynny hän nyt… Saathan sinä istua tunnin, pari sen ääressä päivässä, mutta enempää et… Ja tule nyt."
Mutta hän jäi istumaan ja sanoi: "Katsos, Piet… olen aina ollut niin kovasti huolissani teidän jokaisen puolesta. Joka päivä olen pelännyt, että sinä voisit tehdä jotain yhtä äkkipikaista, kuin isäsi, ja myöskin hukkuisit. Ja Annan vuoksi: hän on kestänyt raskaat ajat, Piet… ja Heinke on niin hiljainen ja itseensä sulkeunut… ja Piet… en ole ikinä tunnustanut sitä tytöille, mutta sinun pitää tietää se, jos sattuisin äkkiä kuolemaan: pidän Hettistä niin äärettömän paljon… ja nyt pelkään niin kovasti hänen puolestaan… hän ei ole vilpitön ja tottapuhuva, niinkuin te."
"Minä tiedän", sanoi Piet synkin silmin. "Anna on kirjoittanut siitä. Mutta nyt kun tiedän siitä, on se hyvä. Jään nyt Hampuriin ja pidän häntä silmällä. Lurjuksesta pitää tulla mies; siitä pidän minä huolen!… Onhan hän hyvää juurta?… No, ole huoletta vaan!… Katsos, kuinka paljon jo olen saavuttanut! Ja minä saavutan enemmän! Olen ponnistava, ponnistava lujasti. Aina edemmäs! Aina eteenpäin!"
"Niin, Piet", sanoi äiti epäilevästi ja miettien: "Luuletko, että sillä tapaa löydät rauhan?"
"Oh, rauhan!" sanoi hän. "Mitä on rauha? Älähän sinäkin nyt vielä ala puhua Kai Jansin puheita!… No tule nyt!"