VIIDESTOISTA LUKU.
Lounaistuuli puuski vinhana ja tiheänä purjeisiin; sade valeli kantta, meri sihisi ja kähähteli laivan vierellä. Helgolandin majakkavalo vilkahteli harmaasta tähdettömästä yöstä.
"Noin neljäsataa vuotta sitten matkasi siis ditmarskilainen Wieben Peters tätä samaa matkaa… Mutta hän ei matkannut sitä rauhan miehenä, niinkuin me kolme, vaan raivosi hänessä ankara vimma. Hän piti, että hänen kansansa oli kääntänyt hänen oikean asiansa vääräksi. Ja siten olikin laita. Mutta perussyy hänen riitaansa kansansa kanssa oli se, että hän oli hallitsija- ja käskijäluonne, jolla ei ollut oikeata tilaa tuossa pienessä talonpoikayhteiskunnassa. Siellä tunsivat kaikki itsensä toisensa vertaisiksi, täysin toisensa vertaisiksi. 'Mikä käskevä katse sillä on mukamas!… Ja käy, kuin itse kreivi Rantzau!… Ja mikä kirkas kilahtava käsky hänen äänensävyssään!… Ja millainen takki sitten, mitä kuosia sekin!… Ja nähkääs hänen pitkää kellervää partaansa! Mennään ja ärsytetään häntä!' Silloin mörähti hän lopuksi kuin härkä.
"Viistoista hurjaa huikeata miestä mukanaan lähti hän merille. Liekit hänen vihamiestensä palavista taloista leimusivat pitkin rantaa. Vihan kirkuna kaikui hänen jälkiänsä, kuin maan vihollisen vieraillessa.
"Helgolandilla asui niihin aikoihin vaivainen, takapajullejäänyt heimo, veltto kurja jäte uljaasta kansasta, joka oli vaeltanut meren ylitse Englantiin. He elivät huonosti harjoitetulla sillinpyydystyksellä, ja sillä, että he myrskyöinä sytyttivät vahvan valkean torniin, jotta joku laiva haaksirikkoutuisi heidän rannoilleen. Juoni onnistui heille sentään harvoin, vaikkapa pappi, jonka he palkkasivat itselleen, ja jonka jalkojen edessä he joka sunnuntai jokainen polvistuivat, ylen hartaasti rukoilikin, että Jumala siunaisi heidän rantojaan laivahylyillä. Kun Wieben Peters vinhassa koillistuulessa tuli heidän lahteensa ja laski rantaan, pakenivat he lymypaikkoihinsa ja rotkelmiinsa alamaalla; ja Wieben Peters viisinetoista miehineen oli Helgolandin herrana.
"Hän asettui asumaan vanhaan lujaan torniin, jonka aiempi, tarmokas polvi oli rakentanut, ja teki sieltä retkiään ja ryösti kotimaataan. Joka kerta kun hän lähti retkelleen, tyhjentyi joku ditmarskilainen jahti, joka lastineen oli matkalla Hampuriin, tai nuoleksi tuli jonkun ditmarskilaisen talonpoikaistalon olkikatosta. Ja kun hän semmoisen retken jälkeen palasi kotiin, iloitsi hän. Hän naurahteli itsekseen, ja leikki kädellään pitkän kellervän partansa kanssa, teki solmuja siihen ja aukaisi ne taas.
"Niinpä ravitsi hän sieluaan leppymättömällä vihalla ja oli olevinaan, ikäänkuin saisi hän tyydytyksensä siitä. Mutta sisällisesti oli hänen sielunsa yhä levoton.
"Silloin lähti hän eräänä päivänä, sulasta seikkailu- ja matka-halusta, kuusi miestä laivassaan, matkalle pohjoiseen. Ja tuli aluksineen Bergenin kohdalle, ja purjehti sisään nähdäkseen, oliko siellä ketään ditmarskilaisia. Hän etsi ja kysyi kautta koko saksalaislaiturin, jonka ääressä oli laiva laivan kyljessä. Mutta yhtään ditmarskilaista hän ei löytänyt. Silloin meni hän nyreissään erääseen kauppaan, varustautuakseen muonalla kotimatkaa varten.
"Nytpä kohdeltiin saksalaisia kauppiaita asunnoissaan saksalaislaiturin äärellä ylen töykeästi ja jyrkästi tuossa vieraassa maassa, jotteivät he vaan alkaisi tuntea itseään herroiksi maassa, vaan ainoastaan siedetyiksi vieraiksi. Niinpä oli heiltä kielletty pitää vaimojaankaan luonaan. Mutta hepä olivat keksineet neuvon, olivat hakkauttaneet seinään ovia syviin vuodelokeroihinsa, joiden kautta heidän vaimonsa, jotka asuivat kaupungilla, pääsivät illalla pujahtamaan heidän luokseen.
"Kun nyt Wieben Peters hämärissä astui yhteen tämmöisiä huoneita, ei hampurilainen ollutkaan saapuvilla. Silloin alkoi hän astella, vaipuneena pimeisiin ajatuksiinsa, edes ja takaisin. Ja kun hän siten asteli, aukeni vuoteen taustassa pieni aukko, ja hampurilaisen vaimo pujahti sisään, ja katseli, leväten polvillaan, tuota outoa miestä; ja seurasi hievahtamatta häntä silmillään. Hän vilkaisi ohimennen pikaisesti häneen, eikä välittänyt hänen läsnäolostaan sen enempää. Kuitenkin alkoi hän leikkiä parrallaan.
"Nyt vilahti kuitenkin vielä, vaikka päivä jo olikin vierähtänyt myöhäiseksi, tuon pitkän pimeän huoneen lävitse miehen korkuudelta kirkas auringon säde. Kun hän nyt asteli siinä, sattui tuo myöhästynyt, hieman kulmikkaan jäykkä valaistus toisinaan hänen partaansa. Mutta parta taas oli niin kirkkaan kellervä, että siitä lensi heijastus, joka toisinaan valaisi tuon polvistuvan naisen kasvot niin että oli kuin vilahtaisi niiden ylitse kimaltavia henkiä, jotka saivat jalkansa kuumiksi hänen kasvojensa ja silmiensä hohteesta.
"Silloin sanoi nainen lopulta verkalloisella ahdistuneella äänellä:
'Montako solmua voit tehdä partaasi?'
"Hän laski veitsivyötään väljemmälle ja astui vuoteen ääreen ja sanoi:
'Montako voit sinä tehdä?'
"Nainen vavahti hiukan polvissaan ja tarttui kummallakin kädellään hänen partaansa ja leikki sillä ja nauroi ahdistuneesti ja katseli ylös häneen. Sitten vaipuivat hänen kätensä ja hän sanoi kuiskaten: 'Sinä… sinä olet mies?'
"'Missä on hampurilainen?' kysyi Wieben Peters.
"'Mokomakin lipeäkala!' sanoi vaimo, ja antoi kätensä liukua hänen vyötäisilleen, eikä hellittänyt käsiään hänestä. Niin rakasti hän häntä.
"Silloin karahti Wieben Peters pystyyn ja sanoi kamppaillen hengittääkseen: 'Tule tänä yönä rantasillalle; minä odotan'.
"Silloin karkasi nainen samana yönä hampurilaisen luota, ja hypähti
Wieben Petersin venheeseen, ja meni hänen kanssaan Helgolandiin.
"Tuli talvi. Ankarat länsituulet riehuivat ja mellastelivat saarta vastaan. Yhtä voimakkaana ja valtaavana hyökyi hänen suuren kuuman sydämensä rakkaus tuota naista kohden. Tuli kesä ja lempeät tuulet hivelivät lienteinä ja hyväilevinä punervia kivirantoja. Siten hyväili ja hiveli hänen suuri voimakas sydämensä tuota kaunista naista. Neljä vuotta eli hän siten, kesät ja talvet. Silloin tällöin teki hän lyhyen retken. Silloin näkivät saarelle jääneet kirkkaan tulenleimun värjäävän yön taivasta idässä Ditmarskia käsin. Tosiaankin: hänen kotimaansa sai sovittaa rikoksiaan! Kun hän palasi, astui hän naisensa vuoteen ääreen, katseli alas häneen ja oli iloissaan, teki solmuja partaansa ja aukaisi ne taaskin.
"Siten ravitsi hän suurta sydäntään naislemmellä, ja tekeytyi ikäänkuin olisi se tyydytetty ja tyyni. Mutta usein seisoi hän ja katseli synkeästi leimuvin silmin Ditmarskia kohden, ja kidutti ajatuksilla itseään…
"Kun hän eräänä päivänä seuralaisineen palasi Ditmarskista — he olivat Brunsbüttelissä vapauttaneet erään aluksen lastistaan ja tyhjentäneet pari talonpojan arkkua — silloin hiipi sattumalta hänen ohitsensa tuo pieni pappi, joka yhä kurjan heimonsa kanssa lymyili vuorien lohkelmissa. Muutamat Wieben Petersin seuralaisista alkoivat tapansa mukaan viskellä tuota pientä pyyleätä miestä kuolleilla kaloilla, he eivät nimittäin välittäneet suuria kirkosta ja sen antimista. Mutta Wieben Peters kielsi sen lyhyesti ja tylysti. Pappi ei ole mikään pilkan esine, sanoi hän.
"Silloin ihmettelivät he kovasti ja katselivat kummastellen toisiaan.
"Seuraavana sunnuntaina kapusi pappi hengästyneenä ylämaalle ja piti jumalanpalveluksen tuolle hurjalle joukolle. Wieben Peters ja vaimo Bergenistä ja lapset, jotka hänellä oli hänestä, ja hänen seuralaisensa ja muutamat vaimot, jotka heillä olivat, istuivat suojapuolella tornia, ja ottivat arasti vaaria kaikesta, mitä Wieben Peters teki, panivat ristiin kovat kätensä niinkuin hänkin, ja mutisivat rukouksia, joiden sisältöä he eivät ymmärtäneet. Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, astuivat Wieben Petersin seuralaiset hieman syrjempään ja sanoivat hampaittensa välitsi, — tuolla tapaa, noin huulet liikkumattomina ja ilmeettömin äänin —: 'No nyt rupeaa hän pyhimykseksi. Hän alkaa olla mennyttä miestä…' Mutta yhä vielä tekivät he retkiä Ditmarskiin, vanhaan tapaansa, ja palasivat, mukanaan hyvät saaliit.
"Siten kului taas joku aika.
"Mutta eräänä päivänä viittasi Wieben Peters papin vähän syrjään, katsahti häneen tavalla, ikäänkuin tahtoisi hän katsoa miehen lävitse luihin ja ytimiin, ja sanoi: 'Minun pitää tehdä enemmän, sinun täytyy tietää, mitä.'
"Silloin säikähti pappi aluksi, mietti sitte ja antoi kirotun neuvon: 'Anna puolet kullasta ja hopeasta, jonka olet ryöstänyt, Hampurin tuomiokirkolle. Silloin saat rauhan.'
"Se tapahtui.
"Mutta he tekivät taas retken Ditmarskiinkin, ja palasivat takaisin, hyvät saaliit mukanaan. Ja siten kului taas joku aika. Mutta hän ei vaan tuntenut itseään iloiseksi, hänen ei juontunut mieleensäkään leikkiä parrallaan, punoa solmuja siihen ja aukaista ne taas.
"Ja muutaman kuukauden kuluttua viittasi hän papin taaskin syrjään, ja katsahti taaskin häneen samalla tapaa, ja sanoi taaskin samat sanat hänelle.
"Silloin meni pappi alas alamaalle, ja meni istumaan vanhan salaisen venheromun alle, joka oli hänen asuntonsa, ja mietti ihmeissään puolen päivää. Hän ei voinut ymmärtää tuommoista ihmistä. Sitte lähti hän päätä ravistellen ja hirveästi ähkyen taaskin ylös ja täytyi hänen nyt antaa oikea pätevä vastaus. 'Sinun pitää luovuttaa kaikki omaisuutesi, ja, tehden ahkerasti työtä elää rikoksetonta puhdasta elämää, ja sinun pitää rukoilla Jumalalta anteeksi, mitä sittenkin satut rikkomaan.'
"No, senpä elämän piti nyt siis alkaa. Kaikki tavara piti salaa kulettaa takaisin Ditmarskiin; naiset piti ottaa laillisiksi vaimoiksi, tai muuten saarelta pois; ei ainoatakaan tylyä tekoa tai pahaa sanaa; ei retkiä enää tuollepuolen meren; vaan kaiket päivät kalastelemaan rannoille, joka mies. Ja aamut ja illat rukoiltiin: Herra armahda meitä, armahda meitä. Semmoinen oli päätös.
"Silloin astuivat seuraavana yönä parhaimmat miehet parhaimpaan alukseen ja veivät mukanaan parhaimmat aarteet ja aikoivat lähteä pois. Mutta Wieben Petersin vaimo astui välittämään ja pyysi heitä pysymään uskollisina hänelle. Hän pitäisi huolen, ettei kalleuksia kohta kuletettaisi pois. Silloin jäivät he.
"Ja muutamat, se pitää tunnustaa, lähenivätkin todella Jumalaa. He muuttuivat ihmisiksi, joilla oli ihana totinen loisto tyyneissä silmissään, ja joiden mielissä kukoisti avuliaisuus päivät ja yöt, ja joiden nauru helähti kuin viaton puhdas lapsen nauru. Mutta useimmat pysyivät synkkinä ja vaiteliaina, ja seisoivat milloin siellä, milloin täällä torninseinämällä, ja tuijottelivat umpimielisinä ulos merelle.
"Ja Wieben Peters, miten oli hänen laitansa? Ei… Wieben Peters ei tullut Jumalaa lähelle. Ei… hän ei tullut lähelle. Hän kuleksi synkeänä, ja tuijotteli itään, Ditmarskia kohden. Ja silmiinsä ei herännyt mitään syvää kaunista loistetta. Häntä vaivasi ankara tuska.
"Silloin tiesi nainen, mikä yksin voi enää auttaa häntä. Hän tiesi sen jo kauan sitte.
"Nainen rakasti häntä yhä yhtä tulisesti kuin sinä iltana, jona hän oli polvistunut hampurilaisen vuoteella. Hän rakasti häntä niin vastustamattomalla luonnonvoimaisella kiihkeydellä, että hän aina ajatteli ainoastaan hänen menestystään ja onneaan ja unohti kokonaan omansa.
"Siispä lähetti hän salaa erään uskollisen miehen Ditmarskiin sanomaan:
'Wieben Peters tulee hulluksi, kun ette ikinä tule… Tulkaahan nyt!'
"Silloin lyöttäytyi kolmekymmentä miestä heimon ensimmäisistä suvuista yhteen, lastasivat tarpeeksi olutruukkuja ja silavaviipaleita venheeseensä ja lähtivät matkalle, ja saapuivat hyvällä myötätuulella saarelle.
"Wieben Peters seisoi, kuten niin usein ennenkin, torninsa seinämällä, ja tähysteli itäänpäin, vaimonsa vierellään. Silloin näki hän venheen, ja miesjoukon sen kahden pullistuneen purjeen alla, ja tunsi maston huipussa Ditmarskin lipun.
"Silloin riemastui hän.
"Hän riemastui niin, että ilo leimahti hänen silmistään.
"Ja kun hän sitte vähävähältä tunsi miehet ja huomasi että ne kaikki olivat paikkakunnan ensimmäisistä suvuista, ja monta hänen entistä tuttuansa niiden joukossa, niin riemastui hän yhä enemmän, ja alkoi punoa solmuja partaansa. Kolme solmua, sanovat aikakirjat, teki hän kumpaankin parranhaaraansa.
"Sitte lähetti hän vaimonsa ja lapsensa ja muut naiset saareen äärimpään kolkkaan, jonne hän oli laittanut lymypaikan heille, ja varustautui puolustautumaan.
"Hän aikoi sulkea ditmarskilaisilta pääsyn alamaalta ylämaalle. Mutta tuo nahjuskansa alhaalla ilmaisi heille erään salapolun. Silloin peräytyi hän uskollisineen lujaan torniin.
"Kolme tai neljä hyökkäävistä ditmarskilaisista kaatui, muut mursivat oven ja tappoivat muutamia ja vangitsivat toiset. Wieben Peters itse pakeni yksin portaita ylös, ja löi luukun takanaan kiinni. Silloin ampuivat he alhaalta permannon läpi ylös suurilla pyssyillä, kunnes tuli hiljaista ylhäällä ja alkoi tipahdella verta alas.
"Silloin nousivat he portaita ylös. Mutta kenkään ei pyrkinyt ensimmäiseksi, sillä he ajattelivat: ensimmäinen, joka pistää päänsä luukusta, saa kyllä vielä iskun häneltä, ja iskun, joka riittää hänelle lopuksi elämäkseen. Lopuksi uskalsi pitkä Watt Dreisprungista tehdä sen — hänen jälkeläisensä astelevat vielä tänä päivänä pitkäkoipisina peltojaan — hän aukaisi luukun.
"Siellä makasi Wieben Peters koko pituudessaan, selällään, hengitti syvään ja sysäyksittäin ja sanoi: 'Tulkaa tänne, miehet!' Ja hän katseli heitä kaikkia, kun he nyt uteliaina kapusivat esiin luukusta, katseli järjestään jokaista kaihoovin, ja kaiken kuolemantuskan ohellakin iloisin silmin ja kuiskasi järjestään jokaisen suvun ja nimen.
"Koko illan pitivät he seuraa hänelle. Useimmat istuivat kyllä alhaalla suuren olvituopin ympärillä; mutta muutama istui aina ylhäällä hänen luonaan; he kertoivat hänelle, mitä oli tapahtunut hänen omassa suvussaan, ja mitä toisissa suurissa suvuissa: syntymä- ja kuolematapauksista, juomakekkereistä ja riidoista, ja häistä, ja hän kuunteli ahneesti, silmin, jotka eivät edes rävähtäneet. Niin ahneet olivat ne katsomaan noita kasvoja ympärillään.
"Toisetkin tekivät kysymyksiään hänelle, halusivat kuulla, kuinka hän oli suorittanut senkin ja senkin ryöstöretken ja iloitsivat, että kaikki oli onnistunut niin hyvin hänelle ja sanoivat: 'Olit sinä aika kiusa meille. Olet erinomainen mies.'
"Silloin välkehti ilo hänen silmissään.
"'Kuulkaas', sanoi hän matalaan… 'miksi ette tulleet aiemmin? Olen kovasti odottanut… oli häpeä, että siten sieditte kaikkea. Olette te oikeita jauhovakkoja.'
"'Mutta kuulehan toki!" sanoivat he. 'Mehän olimme sopineet, että antaa hänen nyt ensin saada vähän kokoon, että sitte kannattaa vaivan käydä siellä.'
"Silloin välkehti taaskin hänen silmissään ilo.
"Siinä teit tuhmasti", sanoivat he, 'kun annoit niin paljon hyvää tavaraa tuolle pyyleälle hampurilaiselle. Täytyihän sinun sentään tietää, että me tulisimme noutamaan niitä takaisin.'
"Taaskin välkehti hänen silmissään.
"Puoliyöstä huusivat he alhaalta portaitten kautta hänelle: 'Kuulehan,
Wieben, olemme saaneet käsiimme erään papin. Tahdotko puhutella häntä?'
"Hän ravisti päätään: 'Kaikkihan on parhaassa järjestyksessä', sanoi hän.
"'Siten meistäkin', sanoivat he.
"Siten haastelivat he yhtä ja toista ja pitivät seuraa toisilleen ja joivat. Kun hän alkoi kadottaa tajuntansa ja alkoi kuolinkouristus, menivät he kaikki alas ja jatkoivat juontiaan. Mutta silloin tällöin pistäysi joku ylhäällä katsomassa häntä. Kun idästä meren ylitse ja ylitse hänen kotiseutunsa alkoi sarastaa aamu, aluksi harmaana ja kalvakkaana, kuin äskensyntynyt kirkuva lapsi, mutta sitte vähitellen kirkastuen ja leppeytyen, silloin kuoli hän.
"Vaimo Bergenistä, syntyperäinen friesiläinen, jäi saarelle, hääti mereen tuo nahjuskansan pappineen ja kasvatti lapsensa suuriksi. Niistä tuli kaikista voimakkaita, uljaita ja ovelia miehiä. Siten tuli hänestä kanta-äiti uudelle suvulle Helgolandissa. Kaikki mitkä kantavat Hunkien tai Hai'ien tai muita peloittavia nimiä siellä, ovat hänen vertansa. Heillä kaikilla on kasvot, kuin olisi ne muovaillut joku vähän taitamaton ja elämän vastoinkäymisissä hurjistunut ja katkeroitunut puunveistäjä, ja kaikilla heillä on kolme paria housuja päällekkäin."
Tuuli oli vinhennyt ja sataa tihuutti tiheämmin. Tuli vilkahteli oikealta isopurjeen takaa, heilahteli, ja heitti valoaan aavalti tuolle pimeälle riehuvalle merelle.
"Nähkääs!" sanoi Kai Jans. "Se mitä pappi viimeksi neuvoi, se oli oikein. Antaa kaikkensa, kärsiä kaikki, tulla köyhäksi; ja sitte elää puhdasta elämää. Siten, seistä kuin puhdas lapsi Jumalan edessä. Siten sanotaan selvästi ja selkeästi vuorisaarnassa. Mutta hän ei voinut. Ja minä… minäkään en voi. Ja uskon lujasti, että hänkään, Vapahtajakaan ei sitä voinut… Ja miksikä ei? Ihmisessä on jotakin, joka nousee sitä vastaan, ja jotakin, joka on hyvää hänessä. Tuommoinen pehmeä, lempeä pyhimyselämä: se ei ole mitään; siinä on jotakin, joka ei ole järjestyksessä."
"No", sanoi Anna… "noitako asioita sinä nyt mietiskelet Berlinissä?
Wieben Petersistä ja semmoisista?"
"No, älä nyt!" sanoi Kai. "Älä luule, että olen mikään nurkassa-istuja ja nyreksijä! Sanon teille: minä katselen elämää siellä!"
"Varsinkin tyttöjä", huomautti Anna.
"En kiellä sitä", vastasi Kai, "vaikkapa on melkein vaarallista tunnustaa semmoista. Sillä jos sanon: pidän parhaimpana maailmassa kelpo jauhopiirakkaa, tai että ei mikään käy minusta hyvin kiillotetun paidankauluksen verroille, niin sanovat ihmiset: hän näkyy olevan järkevä mies. Mutta jos sanon: mikään ei käy minusta kauniin terveen tytön verroille, niin silloin pidetään minua jo hieman arveluttavana ihmisenä. Ja eiköhän semmoinen sentään ole, kaikesta, mikä luonnon kädestä on lähtenyt, jalointa ja kauneinta? Tiedätkö Pe Ontjes, käväisen toisinaan vanhassa museossa ja kansallisgalleriassa, eikä minulla ole mitään halua moittia sitä, mitä siellä on nähtävänä; mutta tunnustan sinulle: kun olen siellä, ja näen vaatimattoman hienon tytön seisovan jonkun kuvan edessä: niin silloin minä viis kaikesta romusta, joka siellä riippuu seinillä tai seisoo jalustoillaan. Näetkös, sen sanon."
"Se on minunkin ajatukseni", sanoi Pe Ontjes, "eikä Annallakaan liene mitään sitä vastaan… Mitä muuta mieltäkiinnittävää olet tavannut Berlinissä?"
"No: katuja, liikettä, rakennukset, sotaväen, teatterit… mutta mieltäkiinnittävin… mieltäkiinnittävin… oli aina yksityinen ihminen."
"Kuinka niin?" kysyi Pe Ontjes.
"Niin, näetkös… tahtomattani tulen aina tarkanneeksi heitä, kuinka he elävät ja mitä he ajattelevat. Tuntikausia voi väliin kuleksia katuja — ei yksin Unter den Linden'illä, vaan kaupungin pohjoiskulmallakin, jossa asun — ja katsella ihmisiä ja ajatella ja mietiskellä, mikähän on heidänkin kunkin kohtalonsa ollut, ja millainen on heidän nykyinen elämänsä, ja mitähän tuntenevat ja ajatelleevat he mielissään ja sydämissään. Minulla on siellä työmiesperheissä, joiden keskellä asun, koko joukko tuttavia, varsinkin lasten ja naisten kesken."
"No… ja siten kuuluu sinun aikasi siis!" sanoi Anna. "Tyttöjen kanssa kuvain edessä, ja ihmisten kanssa kaduilla ja työmiesperheissä. Oikeastaanhan sinä sentään menit hieman toisissa aikeissa Berliniin. Se pitää minun sanoa, jos tahdon olla rehellinen."
"Tutkimaan jumaluusoppia, tarkoitat", sanoi Kai Jans ja katseli mietteisiin vaipuneena ulos merelle. "Niin… kyllä minä jumaluusoppia lueskelenkin… ja olen ajallaan suorittava erotutkintoni, enkä niin huonolla arvosanallakaan. Tuo nyt jo tyydyttää ja tyynnyttää sinut. Mutta sanon sinulle jotain lisäänkin. Kuule tarkkaan nyt, Anna. Sinä tiedät, että kansamme yhä enemmän vieraantuu kirkonopista. Tieteellinen tutkimus murtaa pohjan niinhyvin katooliselta kuin protestanttiseltakin kirkolta. Täytyy tulla ja tuleekin jotain uutta sijalle. Enköhän tehne oikein ja viisaasti siinä, että valmistaudun tätä uutta asiain tilaa varten sillä, että opin tuntemaan nykyistä ihmispolvea? Näes, salaneuvoksella ei ole mitään uskontoa, ei ainakaan mitään semmoista, joka olisi jostakin arvosta; leipuripojalla nahkatossuissaan ei ole sen parempaa ja työmiehenvaimolla sitäkin huonompi. Jos nyt kuleksisin Berliniä velttona ja vetelehtivänä tyhjäntoimittajana, niin olisit aivan oikeutettu moittimaan minua. Mutta minä seison siellä ihmisvirran äärellä ja kuuntelen sen huminaa ja kuulen sen huminassa tuon vanhan ammoisan kysymyksen: mistä ja mihin, ihmislapset? Tuon kysymyksen kuulen selvemmin, ja kuulen syvempänä kuin muut ihmiset. Ja se tuottaa minulle syvempää huolta kuin toisille ihmisille."
"Vai niin!" sanoi Anna. "Vai sillä kannalla ovat asiat nyt taas. Puol'neljättä vuotta sitten vannoit sinä Raatihuoneen viinikellarissa, että jätät kaiken… mutta nythän etsit taas Hilligenleitä, pyhää maata."
"Ja jos etsinkin", sanoi Kai Jans, "niin mitä pahaa siinä."
"Ei, ei mitään!" sanoivat he kumpikin vakavasti, "ei mitään! Etsihän, etsihän vaan!"
"Ja nyt", sanoi Pe Ontjes, "nyt menet sinä koijuun, Anna. Tule, niin näytän sinulle makuusijan… Sittemmin pitää meidän tehdä käännös, Kai."
"Älä viivy kauvan", sanoi Kai Jans, "tuuli kääntyy länteen, ja merenkäynti kiihtyy; meidän voi vielä käydä huonostikin."
Kun he astuivat tuonne ahtaaseen pieneen kajuuttaan, otti Pe Ontjes valkeata, ja sytytti lampun ja laski sen kistulle ja sanoi: "No. Onkohan välillämme sovinto nyt?… Tule tänne…" ja veti hänet luokseen polvelleen.
Anna leikki hämillään hänen takinkauluksellaan ja katsahti häneen kirkkaasti ja hyvästi, ja sanoi, äänessään omituinen liikuttava väre: "Kuinka armasta on, kun on ihmisellä joku, joka on oikein oma…"
Pe Ontjes ihmetteli, ja iloitsi hänen kauneudestaan ja hyvyydestään, ja katseli häntä sanatonna onnellisin silmin ja kohotti vapaata kättään ja silitti uudestaan ja uudestaan verkalleen ja hellästi hänen vaaleita hiuksiaan. Samalla veti hän häntä hiljalleen lähemmäksi ja lähemmäksi itseään. "Kuinka suloinen on sinun hengityksesi", sanoi hän, "kuin aamutuuli."
"Nyt olit tuhma", sanoi tyttö. "Kun on ihminen nuori ja puhdas?…"
"Sinun huulesi maistuvat suolaisilta."
"Niin sinunkin… Se tulee merituulesta", sanoi tyttö.
"Kuinka ihanasti sinun silmäsi loistavat ja kuinka armaasti sinä hengität… Armas, pikku tyttöseni…"
"Olet… olet niin hyvä minulle…" sanoi Anna takertuvalla äänellä.
"Että sinä olet noin tulinen… sitä en olisi uskonut, kuule…"
"Sinä et pidä siitä", sanoi Anna raskaasti ja tuskaisesti… "minä en voi sille mitään… minä olen nyt kerta semmoinen…"
"Armas suuri lapseni!… kuulehan toki! Yli laidan heittäisin sinut, ell'et olisi semmoinen." Hän veti häntä kiinteämmin lähellensä ja suuteli häntä.
"Mutta eihän, Pe Ontjes!" sanoi Anna hiljaa ja kätki kasvonsa hänen olkapäätään vastaan, "että partasi on noin kellervä. Kuinka pidän siitä!… Jos olisit kuin mikäkin lipeäkala, niin kuinka ikävää minulle… Oi, sinua, rakas, rakas…"
Pe Ontjes naurahti lyhyeen ja likisti häntä taaskin lähemmälle. "Älä puhukkaan lipeäkaloista!" sanoi hän… "No… nyt pitää minun takaisin kannelle taas ja sinun pitää nukkua."
"Oh, jää vielä hetkeksi. Sinun pitää näyttää minulle, kuinka kotiudun täällä… Riisun puvun yltäni vaan ja pujahdan koijuun…"
Hän teki sen ja pujahti makuulle ja nauroi.
"No", sanoi hän. "Alus heilahtelee vahvasti; mutta minä luulen, että voin nukkua sentään… Tule, jää vielä hetkeksi luokseni!… Oi, mikä ihana päivä on oleva huominen päivä!… Kuule, perämies, en minä sinulle kiitollinen ole, älä semmoisia luulottelekkaan. Sillä minä olen aivan yhtäarvoinen kuin sinäkin. Mutta minä olen onnellinen sinusta, ja luulen, että sinäkin olet onnellinen minusta… Jos me kohtaisimme Pietin huomenna? Ja kuinka äitini on oleva iloissaan! Hänellä ei ole viime vuosina ollut paljon iloa. Ja sinun vanhempasi! Hekin ovat iloissaan, sen tiedän… vaikk'ei minulla olekkaan mitään rahoja… Entisessä Reimersin talossa siis tulemme asumaan."
Nyt rupesivat he puhumaan asunnostaan, ja uudestaan ja uudestaan juttelivat he juurtajaksain kaiken: kuinka he sen sisustaisivat, ja kuinka he asuisivat siellä. Jutellessaan pitivät he toisiaan käsistä ja katselivat lampun sameassa valossa päätään kääntämättä toisiaan.
"Mutta nyt pitää minun ylös, ja sinun pitää nukkua", sanoi Pe Ontjes.
Ja otti hänet syliinsä ja suuteli häntä.
Hän tunsi itsensä autuaaksi hänen sylissään. "Minä ihmettelen, että pidät minusta noin", sanoi hän hiljaa. "Olen aina ihmetellyt, voitko sinä pitää kenestäkään. Minä pelkäsin, että sinä voisit pitää ainoastaan maissisäkeistä tai Goodefroosta."
"Oh sinuakin! Enhän minä toisenlainen ole kuin muutkaan ihmiset. Kun saa pitää sylissään sitä, jota rakastaa, ja hän lähenee ihmistä noin ihanalla rakkaudella, niin silloinhan täytyy ihmisen syttyä valkeaan." Ja hän suuteli häntä tulisesti. "En tahtoisi enää lähteä luotasi."
Silloin kietoi Anna käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoi: "Kuule
Pe Ontjes, minä pidän sinusta hirveästi, ja jos minä pidän jostakin
ihmisestä, niin menen hänen edestään vaikka läpi valkean… Mutta… Pe
Ontjes… minun pitää aina, aina saada olla ylpeä sinusta."
He olisivat kai yhä vielä kohentaneet valkeata, joka jo palaa leiskui niin iloisesti, mutta venhe alkoi yht'äkkiä heittelehtiä niin ankarasti ja levottomasti, että Pe Ontjes nopeasti hellitti hänestä ja lähti ylös.
Kun hän ylöstultuaan katsahti ympärilleen, näki hän Kai Jansin ja laivapojan kiskovan purjeita. Majakkavalo vilahteli nyt vasemmalta korkealla ylhäällä yötaivasta vastaan. Tuuli oli kiihkennyt, ja kääntynyt enemmän länteen. Korkea merenkäynti viskeli hetken kevyttä alusta sinne ja tänne.
Silloin saivat he Pe Ontjesin avulla sen onnellisesti kääntymään tuuleen taaskin.
"No", sanoi Kai Jans, ja istahti Pe Ontjesin viereen peräsimeen… "nyt olemme viidessä tunnissa Cuxhavenissa… vai kuinka luulet?"
"Voimme pitää itsiämme onnellisina", sanoi Pe Ontjes ja katsahti lounaaseen. "Ilma alkaa ärhennellä."
He istuivat rinnakkain, ja puhuivat vaan silloin tällöin sanan. Tuuli vingahteli heidän takanaan. Tuontuostakin pyrähti ankarampi puuska ja valeli sadetta, jotka kumpikin kiihtyivät vaan, mitä lähemmäksi tuli aamu. Kyöttinuorat käsissään valvoivat he, kunnes alkoi sarastaa päivän valo.
Kun he taaskin olivat kestäneet ankaran puuskan — aamu oli jo valjennut — ilmestyi Anna Boje oviluukkuun, punakkana ja unisena, ja kurkisti hieman pelokkaana ympärilleen: "Mutta eihän!" sanoi hän, "olen nukkunut niin sikeästi! Kuinka se on mahdollista! Mutta nyt juuri heräsin tähän kovaan jyskeeseen."
He eivät olleet tähdänneet, mitä hän sanoi, mutta Kai Jans hypähti ylös ja autti hänet ulos, sulki luukun, ja vei hänet peräsimen luokse.
"Hän kastuu läpimäräksi", sanoi Pe Ontjes.
"Kun vaan saan olla teidän luonanne."
He pukivat hänen ylleen vanhan märän öljytakin, ja sitte istui hän hiljaa ja hieman kyyryssä paikallaan ja katseli kirkkain vakavin silmin hämärtävälle taivaalle ja merelle, joka avaralti heittelehti vaaleanharmaissa raskaissa aaltomöhkäleissä.
"Näetkös", sanoi Pe Ontjes… "valoa tuolla? Se on Neuwerkin majakka… ja tuolla on Cuxhaven."
Kun he kahta tuntia myöhemmin purjehtivat ohi luotsipaikan, seisoi siellä merkki: "lounaismyrsky, myötäpäivää kääntyvä".
Silloin oli kello yhdeksän.
Kolmea tuntia myöhemmin, kello kahdeltatoista, jyrähtelivät Grimmershörnin kanuunat hurjan riehuvan meren ylitse. Myrsky oli kääntynyt luoteiseksi. Päivä oli pimeä, raju marraskuun päivä.