NELJÄSTOISTA LUKU.
Kun tuli syksy, huomasi Pe Ontjes Lau, että hänen liikkeellään ei ollut mitään hätää. Hän jätti jahtiliikkeen ja hänen täytyi laajentaa säilytysmakasiiniaan, ja rakentaa makasiinin katolle tuulimylly, joka kaikesta rasvaamisesta huolimatta kaiken päivää hiljaa ja ilkeästi kitkui.
Juuri kuin he klubbissa olivat selvillä: "Hänen käy hullusti! Tietysti käy hänen hullusti! Semmoinen ei voi menestyä Hilligenleissä", juuri samaan aikaan tiesi Pe Ontjes Lau, että hänellä oli liike, joka tuotti hänelle iloa ja joka voi elättää vaimon ja lapset. Silloin kohotti hän päätään ja etsi Anna Bojea.
Hän oli nimittäin hillinnyt silmänsä, niin ett'eivät ne olleet katsoneet muuhun kuin maissiin ja ohrasäkkeihin ja oveliin talonpojan silmiin. Mutta nyt kohotti hän päätään ja alkoi tähystellä ympärilleen. Ja kun Pe Ontjes Lau, entinen suuri ja komea Goodefroon perämies ja nykyinen viljakauppias kohottaa päätään, niin silloin ovat asiat aina selvät. Hän kohotti siis päätään lyhyine vaaleine täysipartoineen, ja katsahti ympärilleen. Missä on Anna Boje?
Eräänä sumuisena lokakuunpäivänä tuli äiti kyökkiin ja sanoi: "Kuule, perämies Lau meni juuri ohitse ja napautti ikkunaan ja kysyi, missä sinä olet, hän ei ollut nähnyt sinua niin pitkään aikaan".
Anna pyrähti työstään ja sanoi vihaisesti: "Mitä minä Lausta?"
"Lapseni, mitä nyt?" kysyi äiti huolissaan. "Eihän siinä mitään pahaa ollut?"
"Hän ei ole tähänkään asti välittänyt minusta mitään. Mitä hän tahtoo minusta?"
Mutta kun hän illallisen jälkeen oli saanut astiat pestyiksi, pakoitti uteliaisuus ja tulinen harras toivo, ja levoton suuttumus hänet lähtemään ulos hämärtyvään iltaan. Hän meni kyökin oven kautta ulos puistokäytävälle ja pitkän rakennuksen ohitse ylös vallille.
Silloin tuli Pe Ontjes Lau hänen jälissään.
"Näes vaan, siinähän on Anna Boje!" sanoi hän entiseen tyveneeseen, varmaan tapaansa… "Tämähän sopii mainiosti. Minä aioin juuri käydä Bülkillä asti katsomassa, tulisiko jahti nyt vielä".
Anna lähti hänen mukanaan, ja Pe Ontjes kyseli Pietistä ja Hettistä ja Anna sanoi, että hänen äitinsä kai nyt oli iloissaan, kun sai pitää poikansa kotonaan, ja että hänenkin äitinsä toivoi, että Piet asettuisi kotiseuduille. Pe Ontjes kysyi häneltä, mitä hän toimi kaiket päivät. Koska äiti näkyi aina istuvan koneensa ääressä, niin oli hänellä kait työtä riittämiin. Anna kertoi, että hän joulun jälkeen ehkä etsisi paikkaa itselleen jossakin, mieluimmin Hampurissa. Siten varovaisesti yhtä ja toista keskustellen olivat he tulleet Bülkille asti ja kääntyneet takaisin taaskin. Keskustelu alkoi seisahtua.
"Jos sopii sinulle ja tahdot", sanoi Pe Ontjes — hän koetti lausua sen noin vaan kevysti ja ohimennen; se ei sentään onnistunut häneltä oikein, äänessään oli toinen sävy… "Jos sopii sinulle, niin tulisin mielelläni useamminkin näin yhteen kanssasi. Tahdotko?"
Neidon tukkeusi sydän ikäänkuin kurkkuun… Sitte sanoi hän hitaasti ja takertuvin äänin: "Miks'et ole koko aikaan välittänyt minusta mitään? Silloin Hampurissakaan et tullut seuraamme."
"Silloin Hampurissa en voinut tulla, ja sittemmin olen aina vaan ajatellut liikettäni. Minä olen ihminen, jolla pitää olla perusta jalkainsa alla", sanoi hän ylpeästi ja tyyneesti, "ennenkuin hän voi ajatella muita asioita."
"Niin", virkkoi tyttö vihastuneesti, "semmoinen olet… semmoinen olet ollut aina… ankerias tai ankkurikettinki tai maissisäkki ovat sinulle aina olleet tärkeämmät kuin ihmiselämä."
"Siten se ei ole", sanoi Pe Ontjes vähän suuttuneesti, "siten et voi väittää."
"Muuten olisit koko tänä aikana osoittanut jotain ystävällisyyttä kohtaani."
"On vahinko, että olet niin herkkä ja pikastuvainen", sanoi Pe
Ontjes… "oma äitisikin valittaa sitä."
"Minä en ole pikastuvainen", sanoi Anna suuttuneena. "Kaikki ihmiset ovat väärässä siinä. Ja tekevät vääryyttä minulle. Tietysti sinäkin! Ja juuri etupäässä sinä! Jo kun olin pikku tyttö, rantalaiturilla… olit tyly minulle. Sinä olet ylpeä. Sinä — sinä olet. Sinä tahdot aina sortaa minua. Tahdot aina osoittaa minulle: katsos, minä olen jotakin ja minulla on jotakin, mutta sinä et ole mitään ja sinulla ei ole mitään ja saat olla hyvilläsi, jos minä suvaitsen tulla ja puhua sanan kanssasi."
Pe Ontjes naurahti harmistuneesti, eikä tietänyt kohta, mitä vastata. Anna Boje kävi vielä pari askelta hänen rinnallaan; sitte alkoi hän astella nopeampaan ja hävisi pimeään.
Hän meni kotiinsa ja sulkeusi kohta kammariinsa ja meni levolle, ja kaivautui yhä syvemmälle suuttumukseensa ja epätoivoonsa.
Länsituuli sysi hiljaa ovea ja ikkunoita vastaan ja hän makasi ja kuunteli. Sitte kohottausi hän taaskin puoliksi, ja aukaisi kiirehtien vaaleat palmikkonsa ja heittäysi kiihkeässä liikutuksessa taaskin pitkäkseen ja painoi päätään taaksepäin hiusmereensä… "Oi, kun hän tulisi!… näkisi minut näin… ja tuntisi tuskaa ja kipeyttä… Minä tiedän, että olen kaunis ja… minä tiedän, että voin tehdä onnelliseksi miehen."
Länsituuli sysi hiljaa ovea.
Nyt se ei ollut länsituuli. Lukko kirahti.
"Kuule… Anna", virkkoi hän tyyneesti… "minä tahtoisin mielelläni olla ystävä kanssasi… kuule, Anna… lausu minulle hyvä sana."
Anna lepäsi liikkumatonna ja veti ainoastaan hiukan kokoon valkeita olkapäitään… "Mitä pitää minun sanoa? Minä olen ylpeä, aivan mielettömän pikaistuva ja herkkä. En tiedä edes, että olen köyhä opettajantytär, jonka toki kaikki muut tietävät."
"Sinä olet sekainen", sanoi hän ja nousi ylös. "Eihän voi puhua kansasi."
Hän lähti.
Seuraavana aamuna tuli äiti kyökkiin, ja näki hänen sulkeuneet, tuskan kalvamat kasvonsa, ja sanoi huolissaan: "Etkö ollenkaan voi sopia Pe Ontjesin kanssa? Hän on niin kunnollinen vakava ihminen… Lapseni, lapseni! Älä kovenna sydäntäsi. Jälkeenpäin murtuu se kuin lasi, ja saat valittaa turhaan."
Anna kiskaisi itsensä irti pimeistä uneksumisistaan ja sanoi:
"Hiljaa nyt! Minä en siedä kuulla."
Iltapäivällä, kun äiti istui yksin koneensa ääressä, tuli Pe Ontjes, istui hänen rinnalleen ja sanoi: "Täti Boje! Minä ja Anna pitäisimme toisistamme… mutta emme millään tapaa voi sopia keskenämme."
"Pe Ontjes", sanoi äiti, "voit olla vakuutettu, kuinka mielelläni soisin, että te voisitte sopia keskenänne. Älä ole vihainen hänelle… olisit voinut sinä aikana, jonka olet ollut täällä, vähin seurustella hänenkin kanssaan. Hän on aina pitänyt sinusta."
"Niin", sanoi Pe Ontjes mietteissään… sitte kohotti hän päätään ja sanoi: "Olen tuuminut — en tiedä muutakaan neuvoa — meidät pitää kytkeä yhteen niinkuin kaksi vastahakoista vasikkaa, niin että olemme pakoitetut puhumaan suumme puhtaaksi, tiedätkö, noin kuudeksi tai kymmeneksi tunniksi. Eihän toki voi kinastella ja riidellä yhtäpäätä kuutta tai kymmentä tuntia? Siinähän rauhottuu toki, ja puhuu asioista tyyneesti."
Helle Boje pudisti päätään: "En ymmärrä", sanoi hän, "miten sen aiot toimittaa".
"Olen ajatellut, että voisin tänään itse mennä viemään vanhaa jahtia
Cuxhaveniin, jonne olen myynyt sen. Silloin voisi hän lähteä mukaan."
Helle Boje pudisti taaskin suruisana päätään. "Minä luulen, että hän ei suostu siihen", sanoi hän.
"Niin, sitte sanon sinulle jotakin", sanoi Pe Ontjes… "Lähetä hänet tänä iltana noin kello yhdeksän paikkeilla rantaan tuomaan jotain lähetystä Hettille tai Pietille — Goodefroo tulee näinä päivinä Hampuriin. Teetkö sen?"
"Katson, mitä voin tehdä", sanoi hän. "Lähde nyt… saan katsoa, mitä voin tehdä."
Anna oli onnekseen ollut sinä päivänä Freestedtissä Anna Martensin luona, joka aina oli ollut hänen ainoa ystävättärensä, ja oli kertonut hänelle, mitä oli tapahtunut hänen ja perämies Laun välillä. Hän oli kai salaa toivonut saada torat, ja oli saanutkin. Anna Martens oli sanonut: "Sanon sinulle kolme asiaa, Anna. Ensinnäkin: jos hän tahtoo ottaa sinun vaimokseen, niin ei voi hän ajatella huonosti sinun luonteestasi. Toiseksi: sinä olet ylpeä ja pikastuvainen, Anna Boje. Ja kolmanneksi: Ell'et nyt voi sopia hänen kanssaan, niin muutut jääksi; sillä sinä pidät hänestä hirveästi." Nämä Anna Martensin selvät sanat mielessään tuli Anna Boje illallisen jälkeen, noin kello kahdeksan tienoissa, kotiin.
Silloin sanoi hänen äitinsä: "Kuuletko, Pe Ontjes Lau kävi täällä. Hän matkustaa tänään kello yhdeksältä eräällä jahdilla Cuxhaveniin; hän sanoi, että hän ottaisi mielellään mukaan, jos minulla olisi jotain lähetettävää pojille… Olen tässä pannut pakettiin pari kakkua Hettille — hän pitää niistä niin — Pe Ontjes sanoi, että hän haluaisi, että sinä itse toisit lähetyksen rantaan… Luulen, että hän mieluimmin ottaisi sinut itsesi mukaansa Cuxhaveniin." Mitään muuta hän ei sanonut, ja sulki hiljaa oven ja ajatteli: 'Niin, nyt tehköön hän, miten tahtoo; ja olkoon Jumala hänen kanssaan.'
Anna meni kammariinsa ja istuutui vuoteensa reunalle ja hengähti syvään. "Minä matkustan hänen kanssaan!… Minä matkustan hänen kanssaan! Kuinka iloinen olen, ett'ei hän ole vihoissaan minulle! Kuinka iloinen olen! Jos hän on hyvä minulle, olen oleva äärettömän iloissani; olen oleva niin iloissani, että hän on ihmettelevä. Mutta jos minä näen, ettei meidän välillämme voi mitään syntyä, niin silloin ei minulla ole enää mitään maailmassa etsittävänä."
Hän nousi ylös, ja katsahti ympärilleen ja ajatteli: "Minä pesen itseni."
Ja hän otti matalan puusammion, joka seisoi seinännojalla, vei sen kammariinsa, kaasi siihen kolme sangollista vettä, lukitsi oven ja laski ikkunaverhot alas, riisui yltään ja laskeusi polvilleen astian ääreen ja alkoi peseytyä vakavin hiljaisin kasvoin.
Hän valeli kaulaansa, ja kauniita olkapäitään ja ajatteli: 'Tuossa paikassa oli silloin loka, jota hänen silmäinsä edessä Dänensandilla heitettiin päälleni… silloin olin lapsi. Millaisiksi ovat olkapääni muuttuneet ja millaiseksi sieluni? Onko perämies Lau laskeva käsivartensa ympärilleni… tuo suuri, hirveä poika?…' Ja hän valeli täyteläitä valkeita käsivarsiaan ja sanoi: "Millä leikitte mieluummin, vedenaalloilla vai Pe Ontjes Laulla?… Pe Ontjes Laulla… varmasti." Ja kun hän siten kuvitteli itselleen, millainen hän mahtasi tulla olemaan, ainako tuommoinen tyyni ja kylmä, ja noin itsetietoinen ja itsestään varma, kohosi hänen kasvoilleen kevyt älykäs hymy. Siten vaeltaa korkean hämärän kuusimetsän ylitse vaalea pilvi ja heittää ylhäältä vaalean heijastuksen metsän pimentoon, niin että siellä siimeksessä hetkeksi on valoisampaa… Hän valeli voimakasta, pehmyttä vartaloaan, joka oli hieno ja virheetön, sillä hän ei ollut ikinä kuristanut sitä; ja ajatteli: 'Sitä ei ole kukaan ikinä nähnyt siitä kun äitini on viimeksi kylvettänyt minua. Sittemmin kylvin puron taitteessa, aina ihan yksin. Kukaan ei ole sitä sittemmin nähnyt… ei, ei kukaan… mitä kuuluu se teille?… mitä kuuluu se Pe Ontjes Laulle?… kenelle olen velvollinen tekemään tiliä siitä, mitä olen ruumillani tehnyt?… Minä, vapaa, terve, täysi-ikäinen ihminen?… Olenko häntä halventanut? Tehnyt hänet likaiseksi? Olenko tehnyt mitään luonnotonta ja epäpuhdasta? Omatuntoni on huoleton siitä… Ja hän valeli voimakkaita suoria sääriään polviin asti ja katseli ajatuksissaan valkeata arpea, joka olihan yläpuolella polvea kohonteella sisäpuolella. Muinen, kun hän oli ollut noin kahden-kolmentoista vanha, oli hän tuntenut lapsellista mieltymystä eräästä kaunista iloista renkiä kohtaan, joka palveli naapuri Martensilla. Kun tämä työskenteli valjakkoineen pellolla, oli hän ajanut pojan hevoselta, ja mennyt itse istumaan sijaan, harinreisin, aivan kuin pojatkin. Eräänä päivänä, elonkorjuun aikana oli nelivuotias tamma, jolla hän istui, alkanut vikuroida, eikä tahtonut vetää. Renki, kiireissään ja vihoissaan — oli mereltä käsin nousemassa ukkos'ilma — aikoi lyödä hevosta heinähaarukalla. Mutta samassa hypähti tamma syrjään, ja haarukan eräs sakara tunkeusi puvun läpi lapsen sääreen. Silloin säikähti renki kovasti, ja katseli haavaa ja imi suullaan veren siitä ja nouti vettä ojasta ja pudisti päätään ja sanoi: "Hullu,… hullu tyttöseni!" Kun äiti lauantai-iltana näki hänen alusvaatteissaan verta, sanoi hän, että hän oli kaatunut erääseen naulaan, eikä ilmaissut renkiä. Hän katseli ajatuksissaan arpea, ja muisteli entisellä mieltymyksellä häntä ja ajatteli: 'En ole kertonut yhdellekään ihmiselle tuosta. Kuinka ihana on olla salaisessa uskotussa ystävyydessä jalon ihmisen kanssa.' Hänen kasvonsa lempenivät ja hänen silmissään välkkyi sisäinen ilo: 'Kuinka armasta on oleva, kun saan olla niin lähellä ja oma hänelle, saan levätä häntä lähellä ja näyttää tuota arpea ja hän silittää sitä ja kiusottelee minua. Kuinka ihmeellistä on oleva…' Lopuksi pesi hän jalkansa. Lujina kaartuivat ne norjista nilkoista, eivätkä olleet liika pienet eikä liika suuret. 'Kun olin lapsi', ajatteli hän, 'juosta livistitte te ulos matalikolle; ja toisinaan tarkastelimme me jälkiä, jotka te jätitte hiekkaan: jalan koko muoto ja joka varvas oli selvästi ja sievästi jäljennettynä pehmeällä mutapohjalla. Silloin juosta livistitte kaikenmoisiin ajattelemattomiin lapseniloihin, silloin juoksitte pois Pe Ontjesin luota. Nyt juoksette takaisin hänen luokseen. Te, raukat juoksijat, joudutte tekemään, mitä minä vaan tahdon.' Hän nauroi hiljaa ja sanoi verkkaan ja estellen ja kasvonsa lehahtivat punaisiksi: "Ettehän kerro sitä kenellekään… minä juoksen mielelläni Pe Ontjesin luokse… minä… minä luulen, että olen ylen onnellinen ihminen."
Hän meni piirongin ääreen, polvistui sen eteen ja alkoi laulaa, ihan hiljaa, ja väärin tietysti; Bojet eivät nimittäin kukaan osaa laulaa; mutta se sointui hänelle itselleen kylliksi hyvältä. Ja otti ensiksi kevyen villaisen aluspaidan ja puki sen yllensä. Sitte veti hän esiin liinapaidan, joka oli alimmaisena. Hänen äitinsä oli kolme vuotta sitten, kun hän täytti kahdenkymmenenyhden, neulonut sen käsin hänelle hienosta liinasta, oli kutonut hienon kapean pitsireunuksen sen kaula-aukkoon, ja oli hiljaa pistänyt sen tänne, aivan alimmaiseksi ja sanaa sanomatta. Kun Anna eräänä päivänä järjesti laatikkojaan, löysi hän sen. Hän ymmärsi kohta, mitä varten äiti oli neulonut sen, ja oli hiljaa laskenut sen paikalleen, alimmaksi laatikoon, eikä ollut hänkään sanonut sanaakaan. Nyt otti hän sen, ja puki polvistuneena ylleen, ja napitti sen ja nousi ylös ja silitti sen suoraksi rintansa yllä… Sitte halutti häntä järjestää hiuksiaan. Hän laski ne irti, levitti palmikkonsa, ja antoi hiustensa aaltoilla valtoiminaan, ne näyttivät vallan kuin vaalea kaisla; hän alkoi kammata niitä ja sitoa palmikkoon. Siinä työskennellessään silmäili hän taukoamatta tarkasti peiliin, ikäänkuin iloitsisi hän käsiensä liikkeestä, ja tarkasteli niitä, sentään hiukan epäluuloisesti. Siten iloitsee ja tarkastaa ja arvostelee terävin tyynein silmin kettu aamunraikkaassa leikkiviä lapsiaan. Nyt kiersi hän palmikkonsa sykkyrään takapuolelle päätä, nyt silitti hän hiuksia kummallakin ohimollaan ja työnsi niitä hiukan eteenpäin; nyt nyökäytti hän pari kertaa päätään: kaikki valmiina… Nyt puki hän ylleen valkeasta liinasta tehdyn alusliivin; se hiipi tarkalleen hänen olkapäittensä ja ympärystänsä mukaan; sitte veti hän ylleen alushousut, kaksi paria, alemmat ohutta valkeata liinaa, päällemmät, sinisestä kevyestä lämpimästä kankaasta — oli nimittäin kylmä marraskuunilma —, ja napitti ne kiinni alusliiviin. Sitten puki hän ylleen lenningin. Se oli ainoa kaunis lenninki, joka hänellä oli, se oli sininen, vähän ryppyjä rinnan yllä, muuten ihan suora, vyötäisillä vyö. Koko puku oli niin väljä, että kun hän kohotti olkapäitään, koko puku, alusvaatteetkin, kohosivat ylös. Sitte pani hän päähänsä ruskean vilttihatun, kohtalaisen suuren, jolla oli kevyesti kaartuvat reunat, ja ympärille sitaistu vaatimaton ruskea samettinauha, ja veti ylleen harmaan, väljän päällystakin… Sitte otti hän vielä suuren viitan, jonka Anna Martens oli unohtanut hänen kammariinsa, se oli hänen miehensä oma; Anna Martens kulki siinä toisinaan, kun hän märässä ja kylmässä tuli rattailla Hilligenleihin. Nyt otti Anna sen, puki sen päälleen ja sanoi nauraen: "No, Anna Martens, kun tulen takaisin, niin saat asettua takkisi eteen ja kysyä siltä: 'Kerro minulle, mitä olet nähnyt?'"
Nyt seisoi hän, kauniina ja voimakkaana ovella, katsahti vielä kerran taakseen, lähti ulos, otti paketin, joka oli pöydällä ja huusi kovaan väliköllä: "nyt minä menen:" ja lähti ulos…
Kun hän tuli rantaan, seisoi siellä pimeässä pitkänpuoleinen mies merimiespuvussa, öljytakki kainalossa ja odotteli. Hän luuli, että se oli Pe Ontjes ja sanoi jo kaukaa: "Minä tulen tuomaan pakettia!"
Se olikin Kai Jans. "Mistä sinä tulet?" kysyi Anna.
"Berlinistä", kuului vastaus. "Tulin eilen… Matkustan tästä Pe Ontjesin, vanhan perämieheni kanssa Cuxhaveniin. Mitenkä muutenkaan saisin aikani kulumaan?"
"Tulehan", sanoi Anna, "tässä on paketti Hettille, toimita se perille.
Hän on nyt myöskin Hampurissa."
Kai kohotti ja laski olkapäitään, ja sanoi kuin hemmoteltu lapsi: "En minä viitsi… tee itse se… tule… niin vien sinut laivaan."
"Mutta sinun pitää kohta tuoda minut takaisin taas."
"Tietysti, tietysti", sanoi hän ja tarttui airoihin. "Mitä ajatteletkaan? Enhän minä ole mikään merirosvo kuin Wieben Peters…"
Anna oli hyvillään, kun nuo kaksi suurta miestä siten hommailivat hänen kanssaan, ja hänen tähtensä valehtelivatkin noin vaan silmää räpäyttämättä, ja sanoi: "Olet kirjoittanut Heinkelle, ett'et ole ahkera… siellä Berlinissä. Ja ett'et ole ylioppilaskaan enää. Mitä sinä sitten olet?"
"Minäkö?… tyhjäntoimittaja", sanoi hän.
"Mitä on se virkojaan?" kysyi tyttö ivallisesti.
"Jo kolme vuotta sitten olen viskannut syteen kaikki mietiskelyt ja semmoiset", sanoi hän, "ja elän nyt, ja katselen ympärilleni… Mitä arvelet: onhan tuo suuri askel: ahtaalta laivalta ja kirjojen parista Hilligenleissä suoraan suureen kirjavaan maailmaan? Silmät suurina kuin kahvikupit."
"No?" sanoi tyttö. "Entä työ?"
"Niin tuota!" sanoi hän… "en ole vielä paljoa tehnyt… mutta, kun kerran ryhdyn, niin tulee se sujuamaan… Suoritan tutkinnot kyllä ajallaan, älä ole huolissasi siitä… Sen teen jo yksin vanhuksienkin vuoksi", lisäsi hän vakavammin.
"En tiedä", sanoi Anna, "mutta minusta tuntuu kuin et oikein sopisi papiksi; olet liika kirkaspäinen ja liika vilkas siihen."
"Sitä et sinä ymmärrä, lapseni…" sanoi hän. "Nyt juuri tarvitaankin virkkuja miehiä sille alalle".
"Kuka niitä vaatii?"
"Jumala."
"Oh… mitä sinä puhelet."
"No… ja nyt kätesi tänne! Suuri, hurja perämiehemme ei ole saapuvilla vielä."
Mutta silloin hän jo tulikin keulapuolelta jahtia.
Silloin veti Anna kätensä takaisin, jonka hän oli oientanut Kai Jansille ja sanoi kirkkaalla äänellään: "Jos lupaatte molemmat, että olette ystävällisiä ja kohteliaita minulle… niin tulen teidän kanssanne Cuxhaveniin".
"Tyttöseni!" sanoi Pe Ontjes Lau… "tulehan pikaan tänne!… Poika hei: isopurje ylös…"
Kai Jans meni nopeasti keulaa kohden.
"Anna!" sanoi Pe Ontjes matalaan… "Nyt teit ystävällisesti!… Pue nyt päällysviitta päällesi kohta; on kylmää ja sitäpaitsi sataa. Oletko pukenut itsesi lämpimästi? Otin mukaan äidin päällyshuiveja…" Hän sulki hänen päällysviittansa edestä ja tarttui häntä kumpaankin käsivarteen ja painoi istumaan peräsimen viereen. "No… nyt istut siinä ja pidät hetken perää".
Hän meni Kai Jansin ja laivapojan luo, ja he vetivät purjeet ylös.
Jahti lähti liikkeelle.
Sitte palasi hän takaisin hänen luokseen. Kai Jans ja poika jäivät keulapuolelle.
"Goodefroosta on tullut tieto, että se on tulossa", sanoi hän ja tarttui peräsimeen… "Se saapuu tänään tai huomenna Elbeen".
"Oi, kuinka mukavaa", sanoi Anna. "Ehkä saan kohdata hänet ja palata hänen kanssaan kotiin…"
"Ja minun kanssani", lisäsi Pe Ontjes.
"Niin", sanoi tyttö, ja äänensä oli ystävällinen, vaikka hänen huulensa värähtelivätkin… "Jos sinä vaan viitsit matkustaa semmoisen ihmisen kanssa kuin minä?"
Pe Ontjes laski nopeasti kätensä hänen käsilleen, jotka olivat hänen sylissään ja rutisti niitä ja hellitti taas… "Minä olen sanonut isälleni, että hän vielä tänä iltana ilmoittaisi äidillesi Goodefroon saapumisesta".
"Se oli ystävällisesti sinulta… oi… todellakin".
"Sanohan… onko Heinke sisällisestikin sinun kaltaisesi? Ulkonaisesti tulee hän samallaiseksi kuin sinä, hiukset vaan ja silmät hiukkasen tummemmat kuin sinun… Sievä, sorea tyttö! He ovat kirjeenvaihdossa Kai Jansin kanssa. Sehän alkaa varhain…"
"Se on leikkiä vaan", sanoi Anna… "Kai Jansia kiinnittävät aina niin ihmiset, yksityiset ihmiset. Niin juuri. Heinke on älykäs tyttö. Siksi seurustelee Kai hänen kanssaan… Luulen muuten: apumiehesi ei ole ylen ahkera…"
"Oh, no siitä ei hätää… Te olette hiukan huolissanne Hettin vuoksi, vai?"
"Emme", vastasi Anna kylmästi, "hän luontuu hyvin".
He olivat kaikki huolissaan Hettin vuoksi, äiti, Anna, Piet ja Heinkekin; mutta he olivat liika ylpeitä tunnustaakseen sitä toisille ihmisille ja nyt lisäksi tuolle suurelle Pe Ontjes'ille.
"Vai niin!" vastasi Pe Ontjes ripeästi. "Se on selvääkin. Miks'ei olisi poika kunnollinen? Poika, jolla on semmoiset vanhemmat ja semmoiset siskokset? Te olette suuremmoista väkeä. Mutta ihanin ja paras Bojelapsista on vanhin".
Anna vaikeni.
"Ja jos nyt johdumme puhumaan Pe Ontjesista", sanoi hän vitkaillen, "niin pitää hän itseään perin säännöllisenä ja kelpo miehenä; mutta hän arvelee, että hän voisi olla vielä säännöllisempi, kunnollisempi ja älykkäämpi, jos sinä tahtoisit elää vaimona hänen rinnallaan. Siten se on".
"Pe Ontjes…" sanoi Anna lentävällä kiireellä, "minä en soisi mitään maailmassa mieluummin, kuin että sinä olisit hyvä minulle".
"Anna silloin sydämesi minulle", sanoi Pe Ontjes kovaan ja tarttui hänen käsiinsä, jotka etsivät hänen käsiänsä.
"Minä pidän sinusta niin paljon", sanoi Anna, "usko se".
"Jumalan kiitos", sanoi Pe Ontjes, ja piti hänen käsistään.
"Pe Ontjes… mutta me olemme niin köyhiä."
"Ah", sanoi hän… "niin!… minähän tahdon naida sinun pöytäsi ja tuolisi, niinhän? Kuulehan… sinun voimaasi tahdon ja sinun kirkkaat silmäsi… Ostin tänään naapuri Bartelsin talon. Suuri se ei ole, mutta se on vahvasti rakennettu ja hauska: siellä asumme yhdessä. Minun äitini lahjoittaa pöydän, ja sinun äitisi vuoteen. Ja valmista on. Onpas se oleva ihanaa elää kanssasi!"
"Jos minä pidän jostakin", sanoi Anna hiljaa, "niin pidän minä äärettömästi hänestä, ja ajattelen ainoastaan häntä ja hänen asioitaan, enkä välitä muusta maailmasta mitään". Hän kohotti kasvojaan ja katsahti Pe Ontjesiin… "Olen pitänyt sinusta jo niin kauan", sanoi hän hiljaa.
"Ja minä sinusta, Anna", sanoi hän, ja laski vapaana olevan kätensä hänen kaulansa ympärille. "Kuule… Kai Jans näkee sen."
"Ei, hän sanoi, että hän istuu isopurjeen takana, kunnes minä kutsun häntä… Kai, tulehan tänne!" Kai Jans tulla komppuroi keulan puolelta. "Kuule… nyt me olemme morsian ja sulhanen, ja häät vietetään vähintäin kuuden viikon kuluttua."
"No!" sanoi Kai Jans… "sepä hauskaa. Nyt tulee hupainen matka". Hän antoi Annalle kättä: "Todellakin, olen iloissani, usko se…" Hän ajatteli vappuiltaa kolme vuotta sitten.
"Paljon kiitoksia, Kai."
"Meillä on Dänensand takanamme…", hän osoitti kädellään tummaa viirua kohti pohjoisessa. "Katso sinne, Anna… siellä kutsuit häntä ankeriaansyöjäksi… ja nyt?… Siten sitä ihminen muuttuu".
"Jumalani!" sanoi Anna, "sitä en ole muistanutkaan!… Ei!" sanoi hän hiljaa ja nauroi: "Ikinä en voi suudella sinua", ja tarttui vallattomasti häntä käteen ja rutisti sitä.
He menivät ohi majakkalaivan… Läpi yön vaihdettiin joku sana.
Kun majakkalaivan valo oli hävinnyt heidän taakseen, näkivät he Helgolandin valot edessään. Ylväässä kaaressa tuikuttivat ne meren ylitse. Raskaasti aaltoillen ajoi tuuli ja laskuvirta heitä ulos avoimelle merelle.
"Nyt matkaamme pyhästä maasta pyhään maahan", sanoi Kai Jans. "Helgoland ja Hilligenlei, ne merkitsevät samaa kumpikin".
Hän aikoi taaskin mennä keulapuolelle.
"Jää tänne Kai", sanoi Anna.
"Lapseni", sanoi Kai arvellen… "minähän häiritsen vaan".
"Et ollenkaan!… Tule, istu tänne luoksemme. Helgolandiin asti ei teillä ole mitään tehtävänä… Tule, ell'et tahdo mennä nukkumaan, niin istu tänne kanssamme ja puhu jotakin."
"No, hetken", sanoi hän ja istuutui Annan viereen, veti öljytakkiaan ylemmäksi, levitti sitä, niin ettei tuuli päässyt puhaltamaan heidän välitsensä ja jäi vaieten istumaan.
"No?" sanoi Pe Ontjes.
"Niin…" sanoi Kai Jans, "en tiedä… minä voin aina puhua ainoastaan asioista, jotka ovat minulle ylen tärkeitä".
"Siis puhut semmoisista!" sanoi Anna. "Tutkinnostasi, arvatenkin".
Hän nauroi. "Ei", sanoi, hän, "Wieben Petersistä".
"Onko se joku tärkeä asia?" sanoi Pe Ontjes, "kertomus Wieben
Petersistä?"
"Kertomuksen Wieben Petersistä tunnemme kaikki", sanoi Anna. "Jokainen lapsi Hilligenleissä tuntee sen".
"Ei", sanoi Kai Jans miettien, "ei kukaan tunne sitä. Ette usko, kuinka olen miettinyt sitä, ennenkuin olen päässyt selville totuudesta".
"No", sanoi Pe Ontjes, "kerrohan sitte se juttu Wieben Petersistä".