Hilligenlei (Pyhä maa)

by Gustav Frenssen

KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Käsikirjoitus.

Vaivalla ja tuskalla on ihmiskunta kamppaillut itsensä esiin yöstä ja kaameudesta. Se taistelu on kestänyt satojatuhansia vuosia. Satojatuhansia vuosia ovat ihmiset elelleet metsättömillä ja puuttomilla mailla kuin ketut: eläen pelossa ja asuen luolissa, aina nukkuessaankin toinen silmä valveilla, viekkaasti hiipien, hurjasti hyökäten saaliinsa kimppuun. He elivät niinkuin eläimet, eivätkä tietäneet, että he muuta olivatkaan kuin eläimiä.

Vähitellen, satojentuhansien vuosien kuluessa, muodostuivat ja kehittyivät ihmisruumiin erikoiset kyvyt ja taipumukset, varsinkin kädet, ja kohottivat ihmisen ulkopuolelle eläinten piirin. Vähitellen, ja epäröiden selkeni yhdelle ja selkeni toiselle, viisaimmalle ja uljaimmalle tämä totuus. On kai kestänyt taaskin satatuhat vuotta, ennenkuin he kaikki sen huomasivat: on olemassa eroitus ihmisen ja eläimen välillä. Ja ihminen on oleva niiden herra ja käskijä.

Mutta kauan, kauan vielä oli pimeätä ja umeata ja hämärää heidän sieluissaan, ikäänkuin eläinsieluissa. He kammoksuivat, kuten eläin kammoksuu, kammoksuivat tuulta ja välkkyviä vesiä, kammoksuivat metsän pimeyttä ja ukkosen jylinää ja salamaa. Kaikki heidän ympärillään tuntui kätkevän itsessään salaisia kammoittavia voimia ja olentoja. Ei kukaan heistä tietänyt vielä, mikä oli hyvää ja mikä pahaa; he osasivat ainoastaan pelätä ja ei pelätä; olla vahva tai olla heikko, voittaa tai sortua.

Kuten varpuset, jotka lähtevät muutolle ja levittäyvät, siten lähtivät he Keski-Aasiasta parvissa ja heimoissa aina lisääntyen, karkoittaen lauma laumaa edellään, ja tulivat, siten ajelehtien toistensa takaa ja levittäytyen koko maanpiiriin ylitse, lopulta eri maihin ja eri ilmavyöhykkeihin.

Toiset heimot joutuivat paahtavan, veltostavan auringon alle, toiset yksinäisiin seutuihin, toiset jäiseen kylmyyteen: siellä veltostuivat he tai surkastuivat, ja jäykistyi ja kangistui elonvoima heissä. Lukemattomat näitä heimoja ja kansoja ovat jo satojatuhansia vuosia ennen meidän aikaamme hävinneet maanpinnalta, toiset häviävät paraikaa meidänkin aikanamme, Australiassa ja Amerikassa ja Afrikassa.

Monet toiset parvet ja heimot taas tulivat seuduille, joissa aurinko ja tuulet, meri ja voimakkaat naapurikansat, vilja ja viini antoivat heille voimaa ja pakoittivat heitä pyrkimään eteenpäin. Ylväämmäksi kohosi jo heidän päänsä, silmät kirkastuivat ja otsa sai jalomman muodon. Hitaasti ja vaikeasti väistyi pelko ja kammo luonnon edessä. Uljaimmat uskalsivat rohkeasti ja ilomiellä pimeyteen, niinkuin pelkäävistä lapsista, jotka ovat yksin kotona, rohkein uskaltaa pimeään nurkkaan. Peikkoja ja aaveita pelättiin vielä kauan, ja rukoiltiin niiltä rukouksilla ja lahjoilla armoa ja sääliä; mutta vähitellen ja hitaasti, perin verkalleen ja hitaasti, sitä myöten kun ihmisten voima ja voimantunne kasvoi luonnon edessä, muuttuivat mielikuvitelmat ystävällisemmiksi. Pahat voimat väistyivät ja muuttuivat tehottomammiksi. Heräsi, arkana tosin ja työläästi, heikko horjuva usko hyviin henkiin. Heräsi horjuva hämärä aavistus, että voimalla ei ole oikeutta, vaan hyvyydellä. Heräsi omatunto ja omantunnon vaiva, ihmisen sisäinen valo. Ja kun tämä valo hiljalleen heräsi ja syttyi, alkoi valjeta ja kirkastua ihmiskunnan tie. Nyt heillä oli ohjaaja teillään, he eivät nyt enää voineet kokonaan hairahtua, ja voivat he nyt saapua kauas, kauas, kuka voi sanoa kuinka kauas.

Taaskaan ei se ollut koko kansa, koko joukko, joka otti tämän askeleen eteenpäin, vaan yksityisissä ihmisissä kirkastui tämä valonheije. Ikäänkuin, kun meri hiljaa aaltoelee, vyöryttää harmaana ja sinervänä aavalti levollisia, levottomia aaltojaan, yht'äkkiä puikahtaa yhdellä kohtaa… ja kas… tuollakin… ja tuolla… korkeampi aalto esiin, se kohahtaa korkeammalle, kuohahtaa, kantaen laellaan hopeakruunuaan, ja suistuu kuin yliniskansa ja häviää mereen takaisin: siten kohottausivat nuo miehet toisten seasta, ainoat oikeat ihmiskunnan kruununkantajat, ja sortuivat taaskin… suistuivat omiin jalkoihinsa.

Vaikeat ja vaivalloiset olivat ensi askelet tässä aamuhämärissä. Ne nimet, jotka tässä pitäisi mainita, niitä emme tunne. Ihmiset eivät osanneet vielä kirjoituksen taitoa. Vasta kun osattiin kirjoittaa, tiedämme jonkun näistä pyhistä sankareista nimen. Persialaisien keskuudessa heräsi Zarathustra, kiinalaisilla oli Kongtse; indialaisilla Buddha, hebrealaisilla Moses, Elias, Jesaias, Jeremias, kreikkalaisilla Aiskylos ja Plato. Kaikki nämä ovat vaivalla ja yksin taistelleet itsensä kansansa keskeltä, ja ovat toisten edellä rientävän rohkeutensa ja luottamuksensa vuoksi saaneet kestää kovat kärsimykset. Paljon kovaa ja hämärää, paljon lapsekkaan sekaista ja sulamatonta on heissä vielä, kuitenkin kohoovat toiset heistä yksityisinä valokkaina hetkinä ihaniin, suloisenkorkeihin näkemyksiin, joita korkeammalle ei ihmiskunta ikinä voi päästä: "En ole olemassa vihatakseni, vaan rakastaakseni." "Kun sinä olet minulla, Jumala, niin mitä ovat minulle maa ja taivas."

Sitte, kun nämä miehet olivat väistyneet, tuli hiljaisuuden aika. Sillä aalloissa, kohoten ja laskien, kulkee luomakunnan kehitys. Kansan voima, ikäänkuin uupuneena ja tyhjentyneenä, ei sytyttänyt keskuudessaan uusia sankareita. Kukin kansa eli, sulkeuneena ja seisahtuneena, säilyttäen noiden korkeiden henkien perintöä suletussa kädessä; ja keskinkertaisuus varoi, että käsi pysyi tarkasti sulettuna. Silloin alkoi perintö kädessä ummehtua ja homehtua. Tämä ummehtunut seisahdus kesti pitkät vuosisadat. Ei liikahtanut tuuli eikä aalto kansa- ja ihmismeressä; ja oli kuin täytyisi seisauneen ihmiskunnan mädätä.

Mutta silloin alkoi kansojen yllä, jotka asuivat Välimeren rantamilla, heilahdella ankara miekka. Rooma ja Roomankansa, kansa, jolla ei ollut hienoa etsivää henkeä, ja jonka keskuudessa ei elänyt totuuden etsijöitä ja mietiskelijöitä, vaan kylmiä laskevia punnitsijoita ja todellisuusihmisiä, lannisti alammaisikseen kaikki kansat. He muuttivat ja mullistivat kaiken. He muuttivat ja mullistivat noiden vanhojen, hienojen mietiskelijäkansojenkin olot ja elon: egyptiläisten, hebrealaisten, kreikkalaisten, persialaisten, germaanien.

Silloin syntyi noiden myllerrettyjen, elin- ja olotavoistaan suistettujen kansojen murroksessa hirveä mielipiteitten ja elämänkäsitysten sekasorto. Ikäänkuin semmoisessa kohdassa virtaa, missä seitsemät sulut ja saaret kohtaavat toisensa, vesi alkaa kiehua ja ryöpsähdellä, siten alkoi kiehua ja ryöpsähdellä kansojen uskonnollisissa käsitteissä. Ihmiset menivät viisaittensa ja filosofiensa luoksi, ja kysyivät: "Mitä luulette te?" Toiset riensivät joihinkin kreikkalaisten pappien aistillisen hurjiin salamenoihin: "Luonto, luonto! Luontoa yksin olet sinäkin, ihminen!" Seuraavana päivänä polvistuivat he jonkun egyptiläisen jumalattaren kuvan eteen. Toiset kohottivat silmänsä ja kätensä roomalaisten keisarien kivikuvain puoleen, ja etsivät turhaan niiden kovissa ja karkeissa käskijäpiirteissä pyhää korkeata ihmisarvokkuutta. Samat ihmiset menivät perjantaisin jonkun germaanisen sotamiehen luokse, ja kuuntelivat, kuinka hänen kotiseudullaan pyhien pyökkien siimeksissä palveltiin ja ylistettiin Freiaa ja Balduria. Lauantaisin seisoivat he peitetyin päin juutalaisten synagogissa ja kuuntelivat kuinka opettaja luki vanhoista kirjoista: "Pitäkää minun käskyni. Niin olette menestyvät maan päällä"… Siten kiehui ja kuohui kansoissa ja ihmismielissä, kautta koko Välimeren rannikon. Hamasta Gibraltarista Persiaan asti olivat mielet yhtä ainoata kysymistä ja yhtä ainoata odotuksen huminaa: "Mitä on ihmiselämä? Mitä on Jumala? Mitä totuus? Tiedätkö, mikä voi tehdä ihmissydämen pyhäksi ja iloiseksi?" Aivan kuin maamiehet, jotka pitkäaikaisen kuivuuden jälkeen keräytyvät ryhmiin ja puhuvat keskenään: "Nyt pitää jo pian sataa. Katsos… pilvi tuolla!… Oi, se haihtui." Mutta yht'äkkiä, yöllä, kun he eivät ajattelekkaan sitä, alkaa puissa ikkunan edessä humista ja kohista täyteläästi: siten odottelivat ja puhelivat keskenään ihmiset ja tuijottelivat ympärilleen. Ihminen ei voi olla etsimättä ja kysymättä elämän merkitystä ja elämän onnea.

Silloin vihdoinkin oli luonto taas elpynyt voimiinsa. Luonnon kehitys nousee ja laskee kuin aaltojen käynti. Taaskin heräsi ihminen, sankari samaa maata, kuin nuo vanhat pyhät sankarit. Ja kohahti uusi täyteläs ilma idästä yli kuivuuttaan uupuvien kansojen. Mahtava, kosteanraskas oli se kohina.

* * * * *

Eräässä tuon mahtavan yhteenmätetyn valtakunnan kolkassa oli maa, aivan kuin meidän Schleswig-Holsteinimme, yhtä laaja, kapea ja kaita pitkin meren rantaa, pohjoisessa hiljaisia laakeanavaroita nummiylänköjä, etelässä suuri loistoisa kaupunki. Kaikki kuten meillä. Siinä asui, kylissä, talonpoikaiskansa, ei ihan puhdasta rotua, mutta hyvää sekarotua kahdesta vanhasta jalosta heimosta. Kaikki kuten meillä.

Mutta se oli onneton kansa.

Kansaa hallitsi tylysti ja kunnottomasti, pohjoisessa turmeltunut ruhtinas, etelässä keisarin maaherra. Vieras suurpääoma taakkasi kansaa ja lepäsi lannistavana sen yllä, kuin susi sortamallaan lampaalla. Välittömät ja välilliset verot, tullit ja monopoolit imivät kansan varoja ja voimaa. Virkamiehet varastivat ja ryöstivät. Kaikki tuo raha — ja raha on voimaa — meni maalta menetyksiin.

Ja lisäksi oli kirkko suurine vaatimuksineen. Suuressa pääkaupungissa, etelässä, yleni mahtava temppeli avaroine esikartanoineen ja pihoineen, korkeine ja kalleine virastoineen, tuhansine yli- ja alipappeineen, lukemattomine hengellisine opettajineen, jotka kiersivät maata. Sen kaiken täytyi kansan ylläpitää.

Suurin onnettomuus oli sentään se, että kansa oli niin kokonaan ja perinpohjin pilhottu. Valtiolliset ja uskonnolliset erisuunnat lainehtivat ja taistelivat villissä sekasorrossa keskenään.

Yhden puolueen muodostivat hiljaiset maassa. He asuivat hajauneina yli koko maan varsinkin kylissä, ja varsinkin juuri nummiseuduilla. Ne olivat ihmisiä, jotka ahertivat käsitöissä, jotka antavat ajatukselle aikaa antautua ihmeellisiin ja syvämielisiin mietiskelyihin, ihmisiä, jotka ahertivat jokapäiväisessä elämänhuolessa, joka ajaa ihmissielun etsimään ja tavoittelemaan lohdutusta ja lievitystä luottamuksessa Jumalaan. Kirkko oli heille liika ylhäinen, liika kylmä ja muodollisen jäykkä, he etsivät omin päin ja omin neuvoin iäistä lohduttavaa totuutta. He uppousivat päivätöittensä jälkeen vanhoihin aika- ja rukouskirjoihin, ja lukivat iloisella ihmetyksellä niistä, kuinka heidän esi-isänsä vuosisatoja sitten, samallaisina kovina ja vaikeina aikoina eivät olleet antaneet rohkeutensa vaipua, vaan olivat kantaneet sisällään uskoa, että iäinen voima ei rakasta ylhäisiä ja tylyjä, vaan ottaa köyhät ja vaivanalaiset rinnoilleen, ja on joskus lähettävä heille auttajan, "Vapahtajan". Mutta ainoastaan harvat jaksoivat kohota tähän ylevään uskoon. Useimmat elivät edelleen sameassa hurskaassa umeudessaan.

Toisen puolueen muodostivat vapaamieliset. Mutta nämä taas hajausivat kahteen kokonaan eri ryhmään. Oli pieni ylhäinen vapaamielinen puolue pääkaupungissa: rikkaita miehiä, jotka iloiten nykyisyydestä ja auliisti vastaanottaen ulkomaisia sivistysvaikutuksia, pysyttäysivät valtion- ja kirkonseimien läheisyydessä, olkoon että ne sitte oli täyttänyt kuinka likainen käsi tahansa. Sen rinnalla oli toinen vähävaraisempien ja yksinkertaisempien ihmisten muodostama vapaamielinen puolue, semmoisten nimittäin, jotka olivat sortajilta vastaanottaneet pieniä virkoja, useimmakseen tulli- ja vartiovirkoja. Ne olivat yksinkertaisen, työtätekevän kansan kevyt osa, osa, jossa veri liikehti ripeämmin ja vapaammin, ja jossa lahjat olivat eloisammat.

Kolmannen puolueen muodostivat kansalliskiihkoiset. Se oli mahtavin puolue maassa. Se oli ahdasmielisen kirkollisen isänmaallisuuden puolue. Sen ohjelmana oli: säilyttää ankarasti isienuskoa ja isientapoja, säilyttää sitä suojana kaikkea vierasta vastaan. "Rukoilla seitsemästi päivässä, seitsemän kertaa päivässä pestä itsensä, seitsemästi antaa almuja, käydä joka päivä kirkossa, ei muuttaa mitään, eikä uudistaa mitään: siten voimme hyvittää iäisen voiman! Hän on palkitseva meitä ja on lähettävä meille sankarin, 'Vapahtajan', joka on vapahtava meidät noista kirotuista vierasuskoisista." Siten seisoi vahvin puolue: lahonneissa valtiollisissa varuksissa, pikkumaisena kaiken sen vartijana, jota se kutsui "puhtaaksi" ja "pyhäksi", synkeänä ja pimeänä kaikkien rukoushuoneitten ja koulujen valvojana. Se hallitsi ja kahlehti kansaa. Ainoastaan vapaamieliset vastustivat sitä; he sanoivat: "Eläkäämme, ja antakaamme toistenkin elää; pois vanhat muodot ja käskyt". Ja hiljaiset maassa, nekin vastustivat; he sanoivat: "Olette liika ahtaita, liika ylpeitä, liika kangistuneita meille; me etsimme Jumalaa omalla tavallamme, luemme vanhoja pyhiä kirjoja ja kaivaudumme mietiskelyihimme öisin. Ei meillä ole aikaakaan rukoilla kaiket päivät, ja pestä itseämme, ja juosta kirkoissa; meidän pitää tehdä työtä leipämme vuoksi." Katkerassa vihassaan noita isänmaattomia kohtaan, keksivät kansalliskiihkoiset haukkumasanan, joka lyhyesti ja armahtamattoman sattuvasti kohtasi näitä kumpaakin: "Synnillisiä ja publikaaneja olette te".

Näiden kolmen suuren kansanpuolueen alla ja ohella vilisi kodittomia kerjäläisiä, maankuleksijoita ja sairaita. Ei ollut olemassa lääkäreitä, eikä hourunhuoneita, ei sairaaloita, eikä ylipäätään mitään yhteiskunnallisia armeliaisuuslaitoksia. Kaikki kurjuus, kaikki rikollisuus, kaikki laiskuus maassa sai levittäytyä vapaasti maantielle, kylätielle, rikkaitten ovien eteen. Kansalliskiihkoiset heittivät almunsa, kuten isäin usko käski, ja kasvattivat siten kerjäläisiä lisään vaan.

Siten olivat asiat tämän talonpoikaiskansan keskuudessa meren reunamalla. Se oli onneton rikkinäinen kansa. Ja tämän onnettoman rikkinäisen kansan yllä uhkaili vierasuskoinen, tyhjille ryöstävä julma hallitus. Neljääkymmentä vuotta myöhemmin on kansalliskiihkoisten suuri puolue ponnistanut kaiken voimansa ja syösnyt kansan onnettomaan kapinaan, jossa se kokonaan tuhoutui ja sortui. Mutta nyt se eli vielä: kuten sanoi sen suuri sankari: kuin lauma yössä, jolla ei ole paimenta, ja jonka ympärillä jo pimeässä hiiviskelevät ja ulvovat metsän pedot. Levottomana, työläästi hengittäen eli kansa: "Apu täytyy tulla… Mikä lähenee?… Joko lähenee maailman loppu? Vai tuleeko luvattu sankari? Oi, iloitkaahan ja naurakaa! Syödään ja juodaan, huomenna olemme kuolleet. Maksa verosi!… Tuleeko hän taivaasta? Herääkö hän kansan keskeltä?… Kuulkaa… Joko kohisee puissa? Oi Jumalamme, Isä! Iäinen voima! Auta… Sinua janoitsee minun sieluni! Sinua riutuen janoo minun ruumiini kuivassa nääntyvässä maassa…"

* * * * *

Pohjoisessa osassa maata, meren ja järven välissä, nummiylöngöllä asui aviopari, Josef, Jakobin poika, ja hänen vaimonsa, jolla oli nimenä Maria; oli hyvin epäiltävää oliko kumpikaan puhdasta rotua, mutta vanhaa ja jaloa sekarotua. Mies ei näy saavuttaneen korkeampaa ikää, tai on hän mennyt naimisiin vasta vanhempana. Mutta vaimo on saanut nähdä lapsensa täysikasvaneina. Siitä ei ole koitunut hänelle kunniaa. On nimittäin varmaa tässä se harvinainen tapaus, että sankarin äiti ei ole ymmärtänyt lapsensa sisäistä suuruutta.

Avioparilla oli viisi lasta, jotka kasvoivat suuressa kylässä, ja saivat siinä nähdä ja oppia, mitä kyläelämä tarjoo nähtävää ja opittavaa elokkaassa, jalossa kansassa. Vanhimmalla lapsella, jonka nimi oli Jesus, oli merkillisen kirkkaat ja syvät silmät, jotka kätkivät syvyyteensä ne tyyneet ja kauniit kuvat, jotka avautuivat niiden eteen; ja oli hänellä tunnelmista rikas hieno sielu, joka tietämättään ajatteli ja mietiskeli kaikkea, jota se näki, sisäisessä hämäryydessään hiljalleen, ja ihanasti selitti sen kaiken, joka hämäryys lapsuusvuosien edetessä hiljalleen kirkastui ja kirkastui.

Lapsi on astellut rengin vierellä, kun tämä kynteli pellolla, ja on nähnyt äitinsä suruisana, kun hän odotteli viimeistä lastaan, ja nähnyt hänet yht'äkkiä syvästi iloisena, kun hän piti vastasyntynyttä sylissään… Hän on mennyt leikkitovereineen ulos kukkuloille, kun kukoistivat ensimmäiset kukkaset kedoilla. Kädet kukkasia täynnä seisoivat he, ja katselivat aavalle yli maiden ja kohden sinistä merta lännessä. Samana iltana kertoi äiti, että naapurinpoika oli vihamielellä jättänyt synnyinkotinsa ja lähtenyt vieraisiin maihin. Häntä seurasivat huolet ja surut, sillä hänellä oli kevyt veri… Hän on nähnyt viljapellon, joka oli kukkulan rinteellä, valkeentuvan leikattavaksi, ja on toisten lasten mukana seisonut ovella, kun eräs kylän tyttäristä vietti häitään. Aamulla kertoi äiti morsiusneidoista, jotka palavat kynttilät käsissään yöllä menivät läpi kylän… Hän on pellolla ollut auttamassa, kun tehtiin siteitä, ja ohdakkeet sidottiin mukaan jalallisiin ja pistivät sitojan käteen; samana päivänä, illalla, kun hän tuli isänsä kanssa kotiin, kuulivat he kyläraitilla, että kylän rikkain talokas oli kuollut, ja ihmiset puhuivat siitä, että hän veljineen oli ollut ahne ja likainen mies… Hän on nähnyt paimenen lammaslaumoineen tulevan kylän läpi, ja kylässä kertoo paimen — verkalleen kulkevat lampaat edelleen —: että hän koko yön oli etsinyt erästä lammasta, vasta aamulla oli hän sen löytänyt; ja paimenen näivettyneet vanhenneet kasvot olivat loistaneet ilosta. Samana päivänä, myöhään illalla, oli naapurin vaimo vielä juossut heille ja kertonut: tuo kevytmielinen naapurin poika, joka kolme vuotta sitten niin muhkeasti ja käyttäen niin ylpeitä sanoja oli jättänyt vanhempainsa kodin ja kotikylänsä, oli nyt palannut. Hämärissä oli hän tuntikausia seisonut kyläraitilla ja tuijottanut valoja kohden vanhempainsa kotona… oli seisonut ryysyisenä. "Ja niin kurjissa ryysyissä sitte! Ja nyt, mitä arvelette?… kuuletteko?" Ja he kuulivat kylästä laulua ja riemua. Niin suuresti iloitsivat vanhemmat, että hän taas oli palannut. Silloin nousi lapsi vuoteeltaan ja meni ulos oven eteen, ja kuuli hälyn ja riemun.

Kaupunkilaislapsi? Mitä näkee kaupunkilaislapsi maailmasta, luonnosta ja ihmiselämästä? Niin vaivaisen, pienen, ruman osan. Mutta maalaislapsi, hän näkee koko maailman, ja kaiken mitä siinä on, pienoiskoossa.

Hän oli arka varovainen lapsi; hän seisoi syrjässä, ja katseli hiljaisin ihmettelevin silmin elämää. Hän leikki kyllä toisten lasten kanssa; mutta usein tapahtui, että hän astui syrjään leikkivästä joukosta, aivan kuin tahtomattaan, aivan kuin astuisi joku näkymätön hänen luokseen ja sanoisi kevyen vakavasti: "Astu hiukan syrjään". Silloin muuttuivat lapsen silmät hiljaisemmiksi ja hiljaisemmiksi; niiden ylle laskeutui kuin harso harson päälle. Mutta hänen sielussaan ei tullut hämärää; vaan mitä enemmän ulkomaailma haihtui häneltä hämärän verhoon, sitä kirkkaampana alkoi sädehtiä hänen sielussaan hiljainen kirkas valo, joka kasvoi, ja ihmeellisesti täytti koko sielun, täytti niin puhtaalla loistolla ja niin armaalla lämmöllä. Tuskassa ja sulossa seisoi lapsi kuin korkeassa salissa, korkeiden ovien edessä, jotka kohta, kohta avautuisivat… "nyt… kohta… ja minä näen koko autuaan taivaanloiston…" Silloin tulivat nuo leikkivät lapset ja herättivät hänet ja sanoivat toisilleen: "Jesus uneksuu taaskin. Katsokaas, kuinka hän uneksuu." Silloin palasi hän toisten lasten luoksi, silmät yhä vielä kuin suloisen muiston huikaisemina ja kasvoillaan hiljainen tuskan ilme.

Joka lauantai istui hän lapsuutensa ja nuoruutensa päivät muiden kyläläisten kanssa kylän koulu- ja rukoushuoneessa, jossa vakava opettaja verkkaan ja juhlallisesti luki vanhoja aika- ja rukouskirjoja. Pappismielisenä ja kiihkokansallisena — luki hän, otsa synkeänä ja tylynä ne lukemattomat käskyt, jotka Jumala oli antanut. Yhtäpäätä kuului: "Tee se… Tee se… Jos teet sen ja sen ja sen… niin olet Jumalalle otollinen…" Hän kuunteli arkana ja säikähti ja kaihti ja alkoi pelätä eikä voinut ymmärtää sitä… Silloin laski opettaja kirjan kädestään ja otti toisen, ja nyt lämpeni tuon vakavan nyreytyneen miehen ääni ja hänen silmänsä kuumenivat. Hän luki sankareista, jotka muinoisina aikoina nousivat hänen kansastaan, kuin koivut kanervikkokankaalta. Raskaasti ja yksinäisyydessä kamppailivat ne ajatustensa kanssa, voisivatko he selvittää sen, joka lepäsi kuin painava raskas arvoitus kaiken ihmisolemisen yllä: syntymän ja kuoleman arvoitus, omantunnon ja Jumalan, syyllisyyden ja oikeamielisyyden arvoitus, ja kuinka voi hieno syvä ihmismieli löytää läpi elämän, ja säilyttää mielensä rauhan ja viattomuuden. Ja muutamat näistä mietiskelijöistä, näistä sankareista tunkivat ja taistelivat läpi tuskan ja pelon ja läpi yön, ei omalla voimallaan, vaan kuin lapset, jotka hätäyneinä rientävät läpi pimeän, pelokkaina… kuinka tykkiikään sydän!… ja saapuvat lopulta äitinsä levitettyyn syliin; hetken vielä nyyhkyvät he sykäyksittäin uhkarohkeuttaan ja pelkoaan, sitte tyyntyvät he ja nauravat: niin riensivät nämä sankaritkin, sattuman varaan vaan, heittäysivät sokeassa kuumassa uskossa ja luottamuksessa iäisen voiman jalkoihin: "Iäinen voima! Me uskomme, että sinä olet hyvyys!" ja sitte, täten valloittamaltaan ja saavuttamaltaan ihanalta rauhan- ja levonpaikalta, loistavat uljaat kasvonsa käännettyinä kansaansa kohden, puhuivat he Jumalasta vieraan ihmisen syvästä sielunhädästä, ja Jumalan suuresta hyvyydestä, ja siitä ihanasta Jumalan ihmeellisen avun toivosta, Vapahtajasta, joka oli tuleva ja puhdistava kansansa ja tekevä sen onnelliseksi.

Poika kuuli nämä suurten pyhäin sankarien puheet ja sanat, ja hänen nuoren puhtaan sydämensä täytti ylevä salainen ihanuus. Kaikki tuo äskeinen "Tee se ja tee se" oli unohtunut. Kaikki tuska oli haihtunut. Hän näki edessään, ja uneksi myöhään yöhön noista uljaista pyhistä sankareista, jotka niin tulisesti olivat uskoneet Jumalan hyvyyteen ja niin tulisesti olivat rakastaneet onnetonta kansaansa, varsinkin uneksi hän uljaimmasta ja jaloimmasta heistä kaikista, hänestä, jonka vielä piti tulla, Vapahtajasta, ja nukahti autuain mielin ja posket hehkuvina.

Oli kylässä yksinkertaisia vaatimattomia perheitä, jotka kuuluivat siihen puolueeseen, jonka muodostivat hiljaiset maassa. Nähtävästi kuuluivat hänen vanhempansakin siihen puolueeseen. Istuen kynnyksellä tai lieden ääressä kuunteli hän herkin avoimin sieluin, mitä vanhemmat ja naapurit ammoisista ajoista uskoivat ja uneksuivat: Jumalasta, joka lukemattomien hyvien enkelien kanssa asuu sinisessä ihanassa taivaassa, ja perkeleestä, joka myöskin asuu siellä, mutta synkeässä nurkassa, raskaitten harmaiden pilvien takana, jotka pohjoisessa lepäävät taivaan rannalla, hänen luonaan on lukematon joukko pahoja enkeleitä. Ja Jumala ja hänen omansa, ja perkele ja hänen omansa toimaavat ja hommaavat päivät ja yöt, kutovat ja kirvottavat, parantavat ja särkevät. Kaikki sairaus ja kaikki mielenharha on pahojen enkelien lahjaa. Kuinka kiduttavatkaan pahat henget sairaita kylässä! Ja heikkomielisessä, joka asuu toisessa päässä kylää vanhempainsa luona, asuu seitsemän pahaa henkeä, ja pakottavat hänet kirkumaan, niin että se kuuluu läpi kylän. Mutta se kaikki on vielä muuttuva. Vieraat ihmiset ja pahat henget eivät enää ole tuottava kiusaa ja vaivaa. Sillä onhan tuleva "Vapahtaja". Hän, joka on suurin pyhistä sankareista. Muutamat sanovat: hän on oleva enkeli ja tuleva taivaasta; toiset taas: hän on oleva ihminen, ja polveutuu vanhasta köyhtyneestä kuningassuvusta. Hän on Jumalan avulla perustava Jumalan valtakunnan, joka on ulettuva pohjoisista nummikylistä aina etelän suureen kaupunkiin asti. Ja silloin on oleva koko kansa vapaa ja pyhä ja onnellinen.

Siten kuuli lapsi kaiken, mitä eli hänen kotikylässään kirkonuskontoa ja kansanuskoa näinä raskaina levottomina aikoina. Hän ei arvostellut kuulemaansa. Hän ei ylipäätään hylännyt tai halveksinut ainoatakaan kohtaa kansansa uskossa tai taikauskossa. Hän eli, kuten koko hänen kansansa ja koko hänen aikansa, keskellä lumottua maailmaa. Hänellekin laskeusivat koko hänen elämänsä ajan enkelit taivaasta maahan. Hän näki saatanan lentävän maahan kuin salaman, ja hän piti sairaita ja heikkomielisiä ihmisinä, joissa pahat henget riehuivat. Hän uskoi, että ihminen Jumalan tai pahanhengen voimalla voi tehdä yliluonnollisia tekoja, ja että kuolleet, jotka makaavat maassa, voivat nousta haudoistansa, ja kulkea ihmisten keskellä. Mutta se oli hänen erikoinen lahjansa, suuri, yksinkertaisen syvä piirre tässä taimivassa ihmisluonteessa, että hän kuuli kaikki äänet, jotka soivat hänen ympärillään hänen kansassaan, ja hänen kansansa vanhoissa kirjoissa, mutta eräs ääni kuului yli kaiken, kuului selkeämpänä vuosi vuodelta, kirkkaampana ja voimakkaampana, soi yli kaikkien äänien, puhtaana ja täytenä ja ihan kirkkaana — kaikki muut äänet kuuluivat sen rinnalla ainoastaan hiljaisena säestyksenä — se oli ääni, joka hänen aikoinaan jo oli haihtunut hänen kansansa kuultavista, ja joka vielä ei ollut soinnut toisten kansojen kuulla, ääni, jonka nuo vanhat pyhät sankarit olivat kuulleet ja sen sointuun vastanneet: "Riemuitkoon sieluni sinun armostasi, että olet nähnyt minun hätäni ja vaivani ja ottanut korviisi minun sieluni tuskan". Ja siinä oli hänen ylväs sankaruutensa, että hän tänä uupuneena, ummehtuneena, sekaisena ja villiytyneenä aikana astui esiin korkealla ylvään jalolla uskollaan ja tunnustuksellaan, että iäinen voima on iäinen hyvyys, ja että hän meni tämän tunnustuksensa puolesta kuolemaan vielä nuorena… Toistaiseksi on hän sentään vielä ainoastaan poika ja nuorukainen, epävarma itsestään, ja kätkee huolellisesti, epäillen ja epäröiden ja ihmetellen ihmeellisen syviä ajatuksia mielessään.

Tuli silloin hänelle ensimmäinen nuoruuden aika. Hän opiskeli kylässä käsityötä. Hänestä tuli salvumies… Hän lähti matkoille ulkopuolelle kyläänsä. Vaelsi kuivunutta puronuomaa laaksossa ja katseli huoneen jäännöksiä, jonka viimeinen rankkasade oli riuhtaissut mukaansa hiekkarinteeltä, ja tuli meren rannalle asti ja näki helmikalastajain venheet heittelehtivän mainingissa, ja näki kauppiaan, joka seisoi nahkareppu kädessään ja odotteli, mitä he saisivat saaliikseen. Hän vaelsi köyhtyneiden nummikylien kautta aina sisämerelle asti, ja seisoi linnan edessä, jonka maan turmeltunut ruhtinas oli rakennuttanut itselleen, ja kuuli onnettoman kansan puhuvan hänen kovuudestaan ja hänen synnillisestä elämästään, ja näki kaduilla nuo lukemattomat kodittomat köyhät, ja sairaat ja heikkomieliset ja näki sotilasparvien, ja tullimiesten joka kadunkulmassa ahdistelevan kurjaa köyhtynyttä kansaa… Hän matkusti kyläläistensä kanssa kolme päivämatkaa etelään, sinne suureen kaupunkiin ja mahtavan suureen Jumalanhuoneeseen. Siellä näki hän nyt nuo ylhäiset vapaamieliset silkkisissä viitoissaan, kirkkoruhtinaina menevän vieraan maaherran upeihin juhliin, sillä välin kun kansa kärsi nälkää ja vaivaa. Ja näki kansalliskiihkoisten seisoskelevan katujen kulmissa vakavissa ankarissa surupuvuissa. Ja kansa noudattaa tylsästi ja sokeasti heitä, täyttää kirkon, sopottaa rukouksiaan, ja tuo viimeisetkin köyhät varansa rikkaille papeille… Kotimatkalla keskustelivat kyläläiset siitä, olivatkohan kiihkokansalliset oikeassa, kun he väittivät, että piti papeille antaa määrätyt antimet, vaikkapa omat vanhat vanhemmaiset siitä kuolisivat nälkään, sillä Jumala ja hänen lakinsa on enemmän kuin lapsenrakkaus? Ja olikohan todella Jumalan tahto, että sunnuntaina ei saanut liikahtaa sormeaankaan, ei edes pelastaakseen ihmistä tai eläintä hädästä? Olisiko Jumala niin pikkumainen ja niin kade? Sitä miettivät he kauan matkatessaan, ja kaivautuivat ajatuksiinsa ja vaikenivat, kunnes yht'äkkiä joku, joka kuului hiljaisimpiin maassa, värähtelevällä äänellä alkoi vanhan laulun: "Sinun puoleesi kohotamme silmämme, sinä valtijas taivaitten! Katso, niinkuin palvelijan silmät katsovat hänen isäntänsä puoleen; siten katsovat meidän silmämme meidän Herramme puoleen, kunnes hän meitä armahtaa."

Hän palasi kyläänsä takaisin ja vaikeni: Hän eleli hiljaa vanhempainsa kotona ja työskenteli hiljalleen ammatissaan, rakensi ja korjaili kylän rakennuksia. Hän katseli omaa työalaansa ja kaikkea, mitä luonto ja ihmiselämä hänelle nähtävää tarjoi, valppailla silmillä. Mutta hänen silmänsä eivät jääneet siihen kuin kala verkkoon, vaan ne liukuivat kuin auringon säteet läpi noiden kaikkien ilmiöiden ja etsivät niiden salaista pohjaa: iäistä salaista voimaa. Hän iloitsi lainehtivasta kypsästä viljapellosta ja kukkasesta kedolla, ja nuoresta neidosta, joka seisoi kotonsa oven edessä, mutta hän antoi sen lainehtia, kukoistaa, seistä. Hänessä ei herännyt ajatusta kajota siihen tai poimia se itselleen. Kaikki, mitä hän näki, oli hänelle vaan ikäänkuin vertauskuvana siitä, joka oli takana, kaukana takana, salaisessa hämärässä: iäisestä voimasta. "Sinä olet ainoastaan hyvyyttä ja lempeyttä. Oi, kunpa kaikki ihmiset uskoisivat kanssani siihen ja saisivat elämäänsä iloa. Iäinen voima, mitä olen minä, ja mitä etsivät ajatukseni? Isä taivaissa! Lähetä pian pyhä sankarisi! Suuri on kansani hätä."

Ihmiset kylässä sanoivat: "Hiljainen, ihmeellinen ihminen hän on; niin syvä viisaus asuu hänessä, ja niin pyhän vakava hän on ja niin lempeän hyvä, ja puhdas hän on kuin lapsi äitinsä rinnalla". Enempää he eivät nähneet ja enempää eivät he tietäneet. He eivät aavistaneet, että noiden hiljaisten puhtaitten silmien takana sielu yhä syveni ja avartui. Hän itsekään ei tietänyt, miten hänen oli. Hän oli kärsivä, levoton, milloin riemussa sykähtelevä, milloin sanomattoman ahdistuksen alainen ihmislapsi, ihmislapsi, jota jumalalliset ajatukset painoivat ja järkyttivät kuin kärsimys, nero tuskallisessa heräämis- ja muodostumisajassaan.

Aika kuluu… Nyt hän on kolmenkymmenen vanha. On ihmisiä kylässä, jotka kysyvät häneltä neuvoja syvissä asioissa, mutta hän katsoo maahan ja vaipuu ajatuksiin: hänen on liika vaikeata vastata. Muutamat hiljaiset, hyvä- ja syvämieliset kylässä ajattelevat ja sanovat: "Mitä tulee hänestä? Jättäkää rauhaan hänet! Odottakaa: kohta lähtee hän lentoon kuin kotka." Toiset taas ravistivat päitään ja sanoivat: "Mitä hän on? Omituinen ihminen, ei mitään muuta." Hänen hetkensä ei ole vielä tullut: hänen henkensä ja sielunsa eivät vielä ole selkeät. Vielä leiskuu ja taotaan hänessä. Sillä kuten sanotaan noista vanhoista pyhistä sankareista: "Nyt teen sinut rautapatsaaksi, ja rautamuuriksi, jotta voisit seistä koko maatasi vastaan, ja sen hallitusta vastaan, sen kirkkoa ja koko sen kansaa vastaan", niin vahva ja niin rautainen täytyy hänestäkin tulla, sillä hänen täytyy seistä yksin koko kansaansa vastaan.

Lepää levoton raskas painostus kansan yllä: paino sieluilla, taakka ja paino ylhäältä, kurjuus, mielensairaus… Lyijyiset pilvet lepäävät kansan ja maan yllä merestä järvelle, pohjoisista nummikukkuloista suureen kaupunkiin asti etelässä. Kerran ja toisenkin leimahtaa hereille tuli metsässä tai nurmikoilla. Nousee esiin toivoton rohkea ihminen: "Minä… minä olen Vapahtaja! Herää, kansani! Nouse!" Hallitus sammuttaa alkaneen valkean ankarasti. Ihmiset hengittävät raskaasti ja vaikeaan. "Milloin tulee apu kuivalle nääntyvälle maalle? Nyt tai ei koskaan. Mene ulos, lapsi: katso, joko nousee Jumalan ilma."

"Ei siellä näy mitään, isä".

Silloin vierähteli ensimmäinen ankara jyrähdys yli maiden.

* * * * *

Etelässä maata, lähellä pääkaupunkia nousi eräs, eräs joka oli niinkuin vanhat, pyhät sankarit. Epätoivoisan kansan keskeltä nousi hän. Sen keskessä seisoi hän ja puhui. Ja mitä hän puhui, oli puoliksi epätoivoa, puoliksi riemahtavaa iloa.

"Kansani, kansani, kuule mitä sanon. Onko lopussa elämä ja kaikki toivo? Nouseeko hätä jo kurkkuumme asti? Olkoon niinkin; te tiedätte, mitä vanhat kirjat kertovat: vanhasta lahonneesta kuningassuvusta on versova uusi vesa! Hänen täytyy tulla. Hän tulee! Kohta! Hän on lähellä, lähellä jo."

"Hän tulee, ihminen, jolla on ihmeelliset voimat, Jumalan voimat asuvat hänessä! Jumalan enkelit seisovat hänen vasemmalla puolellaan ja hänen oikealla puolellaan! Hän on ajava maasta sortajat ja surmaava ne, ja sitte on hän alkava ankaran tilinteon kansassaan. Kiihkokansalliset, nuo tekovanhurskaat; vapaamieliset, nuo, jotka istuvat kirkonhallinnossa ja hovissa, nuo liukkaat ja notkeat ja silkissä kulkevat: kaikki nuo teeskentelijät ja ulkokullatut, jotka elävät rikkaudessa, eivätkä välitä kansansa kurjuudesta, jotka laskevat kuorman kuorman päälle kansansa hartioille, ikäänkuin olisi se Jumalan tahto ja käsky, eivätkä sormellaankaan kajoo sitä lievittääkseen, jotka rasittavat kansan maatiluksia veloilla, ja verkalleen syövät sen tiloiltaan ja konnuiltaan, ja kaikkea sitä tehdessään rukoilevat ahkerasti: ne kaikki ovat kauhistus Jumalalle ja sille, jonka hän lähettää. Hän on hävittävä heidät kaikki… Kun hän on tehnyt kaiken tämän, ja vihollinen on karkoitettu ja kansan turmelijat surmatut, niin silloin ovat ne muut, sorretut, hiljaiset maassa, ne ovat silloin saavat asua puhdistetussa vapaassa isänmaassa, hiljaisessa onnessa, hän heidän ylväänä ihanana kuninkaanaan, he hänen vapautettuna iloisena kansanaan… Missä olette, köyhät ja puhtaat? Oi, kuinka hiukan teitä on, kansani. Kuulkaa: hän tulee! Pyhittäkää kallis sielunne. Kaikki paha ja huono heittäkää sydämistänne ja elämästänne! Kuulkaa! Jo lähenevät Jumalan pojan askeleet!"

Siten puhui hän katkonaisissa lauseissa. Hän puhui epätoivoonsa nääntyvälle kansalle. Siten kajahtaa jo ennen aamunsarastusta hälyytystorvi yli sotajoukon, joka tuskallisesti ja levottomasti nukkuu kentällä, aivan vihollisen edessä. Koko kansa kuuli hänen äänensä. Vapaamieliset nauroivat: "Oh, eläkäämme, ja sallikaamme toisten elää!" Ylpeät kirkolliset sanoivat jäykenneinä hämmästyksestä: "Mitä? Vapahtajako tulee, ja meidän vihamiehenämme? Mikä houkkio hän on, joka puhuu?" Vaivaiset ja hiljaiset maassa havahtivat?: "Mikä ääni tuo? Mitä puhuu hän? Kurjuuden lopusta?" Silloin lähtivät he suurissa joukoissa miehen luokse.

Tuo kirkas ääni kuului tuolle hiljaisellekin, syvälle, iäisen sisäisen voiman järkyttämälle kirvesmies Jesukselle, joka asui pohjoisosassa maata hiljaisessa nummikylässä. "Mitä tuo on? Mitä puhuu hän: Väärää, sanoo hän, on se hurskaus, jota kirkonmiehet opettavat? Pyhiä puhtaita ihmisiä etsii Jumala… Niin, niitä etsii Jumala."

Ikäänkuin syksy-yönä, kun myrsky puhkee läntiseltä mereltä ja kohisee maata kohden ja syöksyy korkeita, tiheitä pyökkejä vastaan, jotka ympäröivät syvää, syvää metsälampea, eikä voi murtaa niitä, ja pidättää vimmoissaan hetkeksi hengitystään ja yht'äkkiä, jänteet paisuneina ja tahdossa villi voima… syöksyy uudestaan noita vahvoja lujia puita vastaan, ja nyt rytisevät ja murtuvat ne, ja heittäytyy niiden ohitse metsälammelle ja piiskaa ja vitsoo sitä: siten syöksähti levottomuus hänen hiljaiseen syvään sieluunsa. "Mitä sanoo hän? Tuo kauan jo luvattu Vapahtaja tulee nyt? Nyt? Nyt tapahtuu tuo suuri ihme? Vapaaksi ja autuaaksi tulee kansa? Nyt?… Niin, nyt. Nyt! Sillä hätä on kohonnut kurkkuumme asti. Niin, nyt tulee hän. Minä menen ja tahdon katsoa miestä."

Silloin laski tuo nuori hiljainen mestari vasaran ja kulmamitan kädestään ja lähti matkalle. Ja matkalla lietsoi ja lietsoi hänessä iäinen voima ja takoi ja takoi. "Vapahtaja tulee… Minkä näköinen hän mahtaa olla? Ja millainen hän ollee? Jumala ja hänen hyvät henkensä ovat asuvat väkevinä hänessä…" Ja kun hän seuraavana päivänä illan lähetessä tuli paikalle, seisoi siellä kansaa joukoissa kaikista osista maata: länsimerestä itäjärveen, suuresta kaupungista etelässä nummikyliin asti pohjoisessa. Kuninkaansa ja kirkkonsa pettämänä, neuvottomana, vääryyttä kärsivänä ja sorrettuna, epätoivoisena kansana tuijottivat he ja riippuivat tuon voimakkaan miehen huulilla, joka puhui kuninkaan ja rikkaitten ja ulkokullattujen kirkkovanhurskasten perikadosta, ja siitä autuaasta ajasta, joka silloin, nyt kohta, koittaisi kaikille, jotka ovat synnittä ja viattomia. "Hän, jonka Jumala lähettää, Vapahtaja, on lähellä: hänellä on toisessa kädessään kuolema, toisessa kädessään vapaan isänmaansa onni ja autuus…" Silloin tungeskelivat tuhannet häntä lähelle ja polvistuivat veteen, joka siinä virtaili valkealla hiekalla laaksoon, ja ylistivät, kun hän levitti kätensä heidän ylitsensä: "Niin kirkas kuin vesi ja hiekka, niin puhdas on sielumme oleva: siten olemme saavat elää ja olla pyhän sankarimme turvissa puhtaassa onnellisessa isänmaassamme, me hiljaiset ja nöyrät ja vaivaiset maassa".

Miehen pohjoisesta valtasi tämä näky, ja hetken suuruus. Hän, jonka sielu siellä ylhäällä hiljaisilla kankailla oli ollut vaarassa häipyä hämäriin uneksumisiin ja sekautua levottomaksi, hänet pelasti tämä mies ja tämä hetki tästä vaarasta, pelasti mielenkirkkauteen ja teonvoimaan. "Mitä sanoo hän?… Ihmiset ovat asuvat puhtaina puhtaassa maassa? Mutta kuinka voi ihmisestä tulla puhdas? Sitä hän ei tiedä. Sitä ei tiedä kukaan maassa. Tiedänkö minä sen?… Tiedänkö minä sen? Puhdas elämä maassa? Minä… minä voin sen osoittaa ihmisille! Kannanhan sitä itsessäni ja sielussani, kannan lapsuuteni päivistä asti? Näinhän sinut aina edessäni, sinä pyhä, iäinen voima, näin isänlempeytenä? Sinun lapsesi olen, siitä asti kuin ajatella taidan. Sinun rakas, puhdas, rakastettu lapsesi. Kaikki synti on mahdoton, kun on yhteydessä sinun kanssasi… Lähellä on Jumalan valtakunta! Lähellä on onni kurjaa vaivaista kansaani! Niin: lähellä, lähellä se on… Sen täytyy tulla. Auta, Isä, tulkoon sinun valtakuntasi! Koko kansani autuaana ja puhtaana sinun polvillasi kuin minä!… Isä… mitä pitää minun tehdä… Missä on Vapahtaja… Isä, kuka on hän? Isä, osoita hän minulle… Isä, kuka hän on?…" Näiden raskaiden tunteen- ja tahdonaaltojen huuhtelemana polvistui hänkin valkealle hiekalle ja pyrki pyhällä, kuumalla antaumisen halulla iäistä voimaa lähelle. Ja silloin, kun hän siten tahdotonna koko olemisellaan ja elämällään pyrki ja kamppaili lähestyäkseen iäistä pyhää voimaa ja kokotakseen sen syliin: "Minä olen sinun, ja tahdon tehdä, mitä minun pitää tehdä: Oi, rakas isäni, sinä hyvä ja uskollinen…" silloin tuli hänelle silmänräpäys, jolloin hän oli kuin kohotettu aisteistaan, autuas hurmatila, hän tunsi ja kuuli, että iäinen voima, 'Isä taivaissa', otti vastaan hänen kuuman antaumisensa ja hänen puhtaan tahtonsa: "Sinä olet minun rakas lapseni. Minä iloitsen sinusta."

Hän nousi ylös ja väistyi syrjään. Hän jäi kai siksi yöksi vielä niille seuduille, autuaissa ajatuksissa, ja korkeissa kohotetuissa aavistuksissa, sielussaan uusi ihana valo ja riemuitseva ilo, että nyt oli päässyt kirkkauteen se, mikä lapsesta asti oli ollut hänen samea sekava kärsimyksensä ja autuas ilonsa… "Minä olen profeeta! Iäisen totuuden julistaja, ikäänkuin vanhat sankaritkin! Jumalan lähettiläs! Onni tulee raukalle kärsivälle kansalleni! Jumalan valtakunta lähestyy. Se lähestyy. Minä julistan sitä! Minä hänen lähettiläänsä! Viimeinen hänen lähettiläitään?… Vapahtaja?…"

Silloin lähti hän aamulla matkalle, taaskin pohjoiseen… Kulkee kaksi kolme tuntia. Silloin joutuu hän kotimatkallaan yksinäiseen, ihan autioon seutuun isänmaataan. Silloin asettuu hänen tunteittensa korkea aallokko. Hänen mielensä muuttuu, kun hän siinä matkaa autiota kangasta, raskaaksi ja raskaammaksi. Hän pysähtyy ja kaivautuu ajatuksiinsa. "Kun minä nyt huomenillalla tulen kotiin, niin silloin pitää minun astua esiin… minun, joka olen niin arka ja hiljainen… ja sanoa: tulkaa puhtaiksi sydämissänne ja elämässänne; Jumalan valtakunta lähestyy"… He odottavat kaikki pyhää sankaria, joka miekan ja sanan voimalla vapahtaa meidät vieraasta ikeestä. 'Miekat paljastakaa!' "Mutta sitä minä en voi. Sitä ei ole Jumala sisässäni käskenyt… Tai voinko sentään? Minä olen viisain maassa, ja minulla on valta ihmismielien ylitse. Pitääkö minun julistaa, mikä on heille mieleen? Pitääkö minun hiukan muuttaa, mitä Jumala sisässäni käskee? Se, mitä minä tahdon sanoa heille, on liika korkeata ja pyhää… Niin, hiljaiset maassa! Mutta äitini ja veljeni ja rikkaat kylässä! Ja nuo kovat ja kiihkeät kiihkokansalliset ja ruhtinas! Muutamat tulevat olemaan epäluuloisia, toiset ovat uhkaavat, kolmas on vainoova minua ja vievä vankeuteen… No niin: minun pitää hiukan muuttaa sitä. Minun pitää. Puen itseni koreasti ja korkeasti, teen ihmeitä ja suuria tekoja, ja sitte: 'Minä olen Vapahtaja! Miekat käsiin!' Silloin on koko kansa seuraava minua… Ei…, pahat henget!… Pois minusta te, pahat henget!… Minä tahdon kuulla yksin Jumalan ääntä".

Päivä kuluu ja tulee yö; hän kyyristäytyy vuoren varjoon, onneton, yksinäinen, kamalain epäilysten raatelema ihminen, ihminen syvimmässä hädässään. Hän rukoilee, ja hänessä välähtää rohkeuden salama; mutta taaskin lannistuu hän; rukoilee taaskin, rukoilee "Isältään taivaissa", rukoilee kuumasti voimaa ja valoa. Hän rukoilee: "Osoita totuus minulle! Sano minulle: pitääkö minun auttaa kansaani sinun miekallasi ja sinun sanallasi, vai ainoastaan sinun sanallasi?"

Kuten jalo metsäneläin, joka levottomana kulkee edestakaisin häkissään, ja tuijottaa joka rautaristikon läpi ulos vapauteen, eikä vaan voi saavuttaa sitä: siten etsi hänen sielunsa, etsi kaiken yötä päästäkseen selvyyteen. Hän on myöhemmin eräänä hiljaisena hetkenä kertonut siitä ystävilleen, ja he ovat uskoneet sen, sillä se oli koko kansan usko: Saatana, hän sieltä pimeästä taivaankulmasta, pahojen henkien päämies, hän oli ilmestynyt hänen eteensä ja puhunut: "Sekoita maata puhtaaseen Jumalan asiaan". Se, mitä hänessä oli ihmispelkoa ja turhamielisyyttä ja aistillista halua, se taisteli ja kamppaili vahvan miehen voimalla tuota toista, pyhää ja puhdasta vastaan, joka muodosti hänen luonteensa suurimman ja jaloimman osan. Ja päiväkausia kesti se taistelu. Toisinaan jatkoi hän matkaansa pohjoiseen. Silloin säikähti hän taaskin takaisin, ja palasi ulos korpeen.

Oli usein lähellä se suuri vaara, että hän hylkäisi "Isänsä taivaissa", ja palaisi takaisin kyläänsä samana hiljaisena käsityöläisenä kuin hän oli ollutkin, mutta nyt ihmisenä, jolla oli revitty raastettu sielu, ja omantunnon tuskien masentama sisällinen elämä. Ja oli usein lähellä vaara, että hän sekoittaisi maata oppiinsa: "Esiin miekka; minä olen pyhä johtajanne, jonka Jumala teille on luvannut". Koko ihmiskunnan tulevaisuus riippui näinä päivinä tuosta puhtaasta sielusta, tuon ainoan ihmisen uljuudesta ja uskollisuudesta.

Mutta hän oli uljas ja rohkea. Ja hän oli kirkas ja selkeä, hän oli puhdas. Hän ajatteli sitä autuutta, jota hän oli tuntenut, kun hänen sielunsa oli levännyt Jumalan luona. Hän pyrki ja taisteli yhä uudestaan kuumassa rukouksessa isänsä taivaissa polville. Ja tämä, "Isä taivaissa" autti häntä. Varmaa on, että iäinen voima tuki häntä. Kuitenkin oli se hänen oma tekonsa. Meidän täytyy kiittää häntä siitä, salvumies Jesusta pohjoisesta nummikylästä. Hän on tuonut avun ihmiskunnalle. Lopulta nousi hän, voitokkaana: "Sinun asiaasi olen ajava, puhtaasti, ilman miekkaa, ilman mitään maallista. Minä tahdon uskoa sinuun, enkä epäillä: läsnä on sinun valtakuntasi, ja ilman miekkaa olen sen perustava. Olenko itse Vapahtaja, sen jätän sinun osoitettavaksesi minulle aikanasi. Auta minua, isä taivaissa."

Silloin, kertoi hän, virtasi häneen voima. Enkelit ihanasta taivaasta piirittivät hänet. Hän ei enää pelännyt ja kavahtanut. Hän veti henkeään syvään ja tyyneesti, ja lähti päättävin mielin pohjoista kohti. Epäilykset ovat nyt jätetyt. Ihmistahto on vaiennut. Nyt ei hän tahdo muuta, kuin täyttää puhtaan lempeän armiaan Jumalan tahdon. "Sinun tahtosi tahdon minä täyttää. Ja julistaa, että valtakuntasi on tullut. Julistaa sinun ihanaa valtakuntaasi maassasi, enkä välittää ihmistahdosta."

Hän vaelsi pohjoista kohti. Etelästä käsin tavoittaa hänet kolkko viesti: "Ruhtinas on vanginnut Jumalan miehen virralta, hän on kuoleva teloittajan käden kautta". Mutta hänessä ei enää elä pelon värähdystäkään. Hän seisoo, kädessään puhtain asia, mitä maailmassa on, seisoo puhtaana ja vapaana, tukenaan iäinen voima, "Isä taivaissa".

* * * * *

Kahden päivän kuluttua saapuu hän kotiseudulleen. Kotikyläänsä hän aluksi karttoi. Eräässä ystävällisessä kylässä, itäänpäin kotikylästään, esiintyi hän ensikerran, vapaana matkustavana saarnaajana, kuten oli tavallista hänen maassaan. Hän astui esiin, epäilemättä ja pelkäämättä, silmät onnellisina ja loistavina; hänhän oli iäisen voiman sanansaattaja maailmassa: "Astu esiin! Ja puhu! Sinä olet rakas lapseni. Puhu! Mitä sanot ja teet, sen sanot ja teet tahtoni mukaan." Nyt lähti kotka lentoon.

Hän nousi ylös, ja astui pöydän ääreen, ensi kertaa, ja aukaisi vanhat kirjat; ja ihmiset katsahtivat häneen ja näkivät: tuo ei ole mikään kuivakiskoinen opettaja; hän on ihminen, jonka koko sisällisyys on herätetty ja liikutuksessa; hänessä elää Jumalan henki. Hän luki kohdan, jossa sanottiin: Jumalan henki on minut lähettänyt: köyhille maailmassa tuon minä suloisen sanoman; vangituille julistan minä vapauden; sokeille näön; ja laski kirjan taas kädestään ja hengähti syvään ja sanoi: "Vanha sana täyttyy nyt. Nyt! Kurja, sorrettu, vaivanalainen kansa: luvattu autuas aika on tullut! Jumalan lempeä ihana valtakunta alkaa ihmisten keskellä! Heittäykää hänen huomaansa, olkaa hänen lapsiaan! Silloin haihtuvat kaikki varjot, jotka painavat ihmiselämää, kaikki, kaikki: paha omatunto, ja kaikki vaiva ja hätä, ja kuolemakin. Koko ihmiselämä: se on loistava ja välkkyvä kuin Jumalan sali puhtaassa autuaassa hohteessaan. Antautukaa Jumalalle! Olkaa Jumalan lapsia! Nyt lähestyy Jumalan valtakunta! On nyt se autuas aika, josta hurskaat sankarit ovat puhuneet. Kuulkaa, uskokaa, mitä sanon ja julistan, ja iloitkaa!…" Siten puhui hän. Silloin riemuitsivat nuo köyhät ja vaivanalaiset ja epätoivoon vaipuvat ihmiset, ja ihmettelivät. He riemuitsivat äärettömästi, ja heidän mielensä valtasi ja huumasi tuo ihmeellinen, ihana, kauan kaivattu toivo.

Hän jatkoi matkaansa, välttäen kotikyläänsä, kulki kaikissa lähikylissä ja kaupungeissa, paikasta paikkaan. Hän järkytti syvästi vaivaisten, epätoivon valtaan joutuneiden kansalaistensa sydämiä. Hän oli pitkinä, yksinäisinä, itseensäsulkeuneina vuosinaan ajatellut ihmisolemista ja ihmisoloa sen perustuksia myöten. Aina seisoi ihmiselämän tuska ja hätä ilmielävänä hänen edessään: täynnä tuskaa ja kurjuutta on ihmissydän, ja voisi sentään olla tulvillaan ihanaa suloisuutta. Kaiken päivää eli hänen sydämessään tulinen palava osanotto ja sääli: minä kärsin kansani kärsimyksestä; minä tahdon ja minun täytyy se muuttaa, niin että se on oleva autuaana Jumalan polvilla, niinkuin minä olen ollut autuas lapsuuteni päivistä asti. Kaiken päivää eli vaarumattomana hänessä vanhojen sakarien uljas ylevä rohkeus: "Väkivoimalla minä pakotan sen; minussa asuu Jumalan henki: minä pakotan veljeni, niin että he asettuvat Jumalan huomaan, niinkuin minä olen asettunut hänen huomaansa, ja olen turvassa ja iloitsen. Hyvää ja hyvyyttä varten on ihmissielu luotu; Jumalasta on ihmissielun olento; se voi, ja sen täytyy voida työntää luotaan perkeleen ja hänen enkelinsä. Vapahduksen myrskytuuli on puhaltava läpi kaiken kansan; hyvät ovat vakuuttavat hyvyydestään pahat ja voittavat ja kääntävät heidät, tuliset ja innokkaat ovat riuhtasevat hitaammat mukaansa, hiljaiset maassa ovat murtavat tylyjen ja synkkien hurskailijoiden voiman. Ja silloin ovat Jumala ja hänen enkelinsä hallitsevat kansassa; puhdas ja autuas kansa on seisova Jumalan turvissa, vapaana kaikesta synnistä ja kaikesta puutteenalaisuudesta, jokainen onnellisena lehmuksensa siimeksessä."

Se oli hänen uskonsa, hänen rakkautensa ja hänen toivonsa; ja sitä julisti hän ihmisille hengellä, joka ihmeellisesti kumpusi syvyyksistä, ja sanoilla, jotka välkkyivät ja kimaltelivat kuin kastehelmet ihanassa puistossa. Ja sitä julisti hän kansalle, joka oli vilkasluontoista ja luonnoltaan syvänhurskasta, ja jolla oli ihana suuri menneisyys, ja joka nyt, nykyisyyden toivottomassa kurjassa ahdingossa huusi ja kutsui onnea ja vapautta itselleen. Ei ollut ihme, että hän tempasi mielet mukaansa.

Kulki heräyksen liikutus kautta koko pohjoisen maakunnan, hänen kotiseutunsa; se heräys kulki kuin morsiuskulkue kylästä kylään. Ihmisten samenneet silmät kirkastuivat taaskin ja alkoivat loistaa. Entiset suuret ajat, ja niiden äänet, jotka kauan sitte olivat lannistuneet ja vaienneet, alkoivat taaskin kajahdella ja soida. Taaskin puhuttiin ovien edustoilla ja liesien ääressä syvistä suurista asioista: Jumalasta ja ihmissielusta ja isänmaasta, merkki suuresta ajasta. Alkoi liikahdella ja elää kansan syvänteissä.

Hiljaiset maassa riemuitsivat hänestä: "Hän ei laske kymmenellä sormellaan, mitä pitää tehdä, ja mitä ei. Seitsemästi ja seitsemästi, ja sitä saat syödä, ja sitä et saat tehdä, ja jos on sunnuntai, niin et saa tehdä sitä ja sitä. Kuka niitä kaikkia käskyjä ennättää huomaamaan? Hänellä on vaan yksi ainoa yksinkertainen totuus: Anna Isälle taivaissa ja kanssaihmisille sielusi ja sydämesi: Ja katso, niin olet autuas!…" Siellä istui ja seisoi iltahämärissä kalastajia rannalla venheittensä luona, ne olivat kuulleet häntä ja katselleet häntä. "Simon… miksi ovat silmäsi olleet niin kirkkaat koko päivän, etkä virka sanaakaan? Olethan muuten sentään vilkkain kaikista? Mitä sanot sitte sinä tästä miehestä?" Silloin nousi Simon venheen reunalta, huulet värähtelevinä ja silmät luotuina maahan: "Veljet, pitäkää te huolta venheestäni ja verkostani… Antaa sielunsa Jumalalle?… Täyttää koko elämänsä rakkaudella ja uskollisuudella?… Autuas se ihminen, joka häntä noudattaa. Minä… minä seuraan häntä, ja seuraan häntä aina."

Pienet tullivirkamiehet tungeskelivat hänen ympärillään. Hän oli heidän miehensä. Kiihkokansalliset sanoivat heille: "Seitsemästi päivässä pitää ihmisen rukoilla ja pestä itsensä ja jättää toimensa. Ell'ette tee sitä ja sitä ja sitä, olette syntisiä, ja kansattomia kurjia ja joudutte helvetin tuleen." Siten ei puhunut tuo. Hän ei moittinut, hän ei kironnut. Hän osoitti heille sen sielun onnen, joka vapaasta rakkaudesta horjumatta seisoo hyvyyden Jumalan puolella. "Helppo ies on se kantaa", sanoi hän, "ja todellakin kevyt ja lievä taakka. Sitä vastoin kaikki tuo muu: nuo lukemattomat kirkonkäskyt, pahat teot ja paha omatunto, hätä ja elämän kurjuus… kuinka raskaita ne ovat! Ihmiselämä, kaukana Jumalasta ja ilman häntä, on liika raskas ihmishartioiden kantaa, mutta lapsena Jumalan polvilla, siellä voi sen puhtaasti ja uljaasti kestää. Ja sitä seuraa Jumalan valtakunta." Kun he sen kuulivat, iloitsivat he ja puhuivat keskenään: Mitä voi sanoa tuota vastaan? Se on sula totuus. "Mitä sanot sinä, Mateus?… Mateus, sinä olet mietiskelijä: mitä sanot sinä siitä?…" Samana iltana näki hän Mateuksen istumassa virkapöytänsä ääressä tullihuoneessa, ja, ohimennessään, heitti hän häneen pitkän katseen. Se katse tunki Mateusta sydämen pohjaan. Hän nousi verkalleen ylös, nuo ihmeelliset silmät, ja hänen puhdas, tenhoova lempeytensä olivat lumonneet hänet. Kasvot kalpeina otti hän päällysviittansa ja lähti hänen jälissään.

Kaikki sairaat, jotka vuosikausia, usein lapsuudestaan asti, olivat poteneet ja elelivät kurjuudessa sukulaistensa luona, ja kaikki ne, jotka raskasmielisyys tai luulottelut ja mielikuvitelmat, tai tarttuvat taudit olivat karkoittaneet perhepiiristään, ja jotka asustivat ja elivät syrjäisissä, rappeutuneissa rakennuksissa… niitä oli tuhansia… kaikki ne tulivat tuliseen liikkeeseen. He uskoivat kaikki, että pahat henget rankaisivat heitä jostain rikoksesta. Näiden luokse, joissa asui paha henki, tuli tämä armias lempeä ihmislapsi, tämä Jumalan lapsi, ja toi sydämessään sulaa iloa ja sanomatonta toivoa heille: "Kaikki kurjuus ja vaiva loppuu! Tulee Jumalan autuus ja valtakunta!" Silloin huusivat he: "Katsokaa! Katsokaa! Hän on ihminen niinkuin vanhat hurskaat sankarit! Hänessä asuu Jumala! Jumalan henki! Hänen täytyy voida auttaa meitä raukkoja ja viheliäisiä, joissa asuu paha henki!" Silloin piiritti hänet valittavien, kiroovien, rukoilevien joukko: sekaisia, heikkomielisiä, rampoja ihmisiä.

Tuota näkyä ei voi kuvata eteensä kylliksi järkyttävänä. Sen kansan keskuudessa ei ollut kai enempää sairaita kuin muuallakaan; mutta kaikki sen sairaat olivat ilman lääkäriä, ilman apua, ilman kodin suojaa, ilman peitettä, ilman armeliaisuutta, olivat paljaina kadulla. Ja nyt tuli apu. Apu Jumalalta. Kymmenet tuhannet sairaat ja yksi lääkäri! Ja hän?… hän?… hän tietää sen ainoan: Jumalan valtakunnassa ei ole eikä saa olla sairaita. Kaikista niistä, jotka taistelevat pahuuden itsestään pois, ja asettuvat Jumalan puolelle, niiden päältä varisee sairauden paha henki, niinkuin varisevat ryysyt. Siellä, missä sydän ja tahto kurottivat ja pyrkivät häntä kohden, siellä voi hän parantaa. Hänen puoleltaan, palava, pyhä, melkein hurja tahto auttaa, palava huuto "Isän puoleen taivaissa": Eikö jo tule valtakuntasi maahan ja maailmaan? Sairaan puolelta lähentyvä kamppaileva usko, koko sairas hento tahdonvoima riippuen hänen puhtaissa rohkeissa silmissään: siinä voi hän auttaa. "Sinä olet Jumalan lapsi? Jumalan lapsi ei voi olla sairas… Tule, anna kätesi minulle… Noin… Nouse ylös… Noin… Ole rauhassa… Ja iloitse…" Silloin huusivat heikkomieliset: "Katsokaa Vapahtajaa!… Vapahtaja hän on!"… Se huuto puistatti koko hänen sisäisyyttään. "Vapahtaja? Olenko minä se? Olenko minä se? Siis on kansani minun käsissäni… Älä johdata minua kiusaukseen? Heidän suustaan puhuu paha henki!"

Hän tuli illalla erääseen kylään järven rannalla ja meni erään tuttavan huoneeseen. Silloin täyttyi huone kohta ihmisistä. Ikkunat ja ovet olivat tungokseen asti täynnä ihmisiä. Oli silloin kylässä eräs nuori mies, hermotautinen, voimaton ja tahdoton, oman ja kyläläisten uskon mukaan pahan hengen riivaama, oli jo vuosikausia elänyt alituisessa tylsä- ja synkeämielisyydessä, puhumatonna ja rampana. Hänen isänsä ja äitinsä ottivat paarit ja tulivat huoneen edustalle ja pyysivät: "Laskekaa meitä sisään!" Mutta se oli mahdotonta. Silloin tarttuvat voimakkaat kädet niihin ja nostavat ne katolle, ja irroittavat jonkun laudan, ja laskevat sairaan nuorilla Jesuksen jalkojen eteen. Nousee hälinää, kaikki puhuvat ja huutavat ja pyytävät, palavat uteliaat silmät tuijottavat häneen: "Sinä voit auttaa… sinun pitää auttaa… auta häntä vaivaista ihmistä…" Sairas katsoo pelokkain rukoilevin silmin ylös häneen. Silloin kumartuu hän häntä kohden; pyhä tahto auttaa, ylevä varmuus sen avunannon voimasta tulvahtaa sairaan ylle: "Koska tulet sydämesi pohjasta pyytäen ja nöyrällä pelokkaalla uskolla: niin ole vapaa pahan vallasta. Voimattomia ovat pahat henget. Jumalan lapsi olet sinä. Jumalan aika on tullut…" Silloin kirkahti sairas ja kohottausi… "Nouse ylös ja käy".

Se oli suuri aika. Kevätmyrsky puhalteli yli pienen maan. Hän kantoi myrskyn, ja myrsky kantoi hänet. Jumalan valtakunta oli todella tulemassa. "Se on selvää: koko kansan on se valtaava! Kaikki on oleva Jumalan valtaa ja valtakuntaa! Hänen tahtonsa, joka tähän asti on täyttynyt ainoastaan ylhäällä taivaassa, hänen tahtonsa tapahtuu nyt maan päälläkin. Maa tulee pyhäksi nyt, ja pyhä maa on onnellinen ja vapaa. Kuka ja mikä saattaa vastustaa, jos Jumala ja ihmiset seisovat yhdessä?"

Silloin kohoovat hymyilevälle taivaalle ensimmäiset mustat pilvet.
Kohoo kaksi, kolme samaan aikaan.

* * * * *

Se oli koko hänen kansansa usko, että "Vapahtaja" oli tuova Jumalan valtakunnan maan päälle. Siispä alettiin kohta hänen esiintymisensä jälkeen kuiskia: "Onko tämä Vapahtaja?" Kysyttiin ja ajateltiin, kysyttiin ja ajateltiin raskaasti: "Onko hän se? On, hän se on. Katsokaa hänen silmiään: hän on autuas Jumalanlapsi! Katsokaa, kuinka lempeä hän on, ja mikä siunaus on hänen käsissään!" Mutta sitte muuttuivat he taas epäröisiksi: "Ei, ei se hän ole. Kuinka voitte sanoa, että se on hän. Ettekö tiedä, että Vapahtajan pitää olla vanhaa kuningassukua, että hänen pitää täyttää lain ja parantaa sairaat, että hän kukistaa sortajat ja nostaa kansamme maailman hallitsijaksi? Hän ei ole Vapahtaja…" Sankari tiesi että hän oli Vapahtaja, hänen ylevä pyhä sielunsa sanoi hänelle: "Minä olen hän, jota on odotettu, sillä minä voin johtaa kansani Jumalan valtakuntaan, autuaaseen täydellisyyteen. Minä olen hän, jota on odotettu, ja minä olen sanova, että minä olen hän". Hän näki, mikä syvä juopa oli hänen ja hänen kansansa uskon välillä. Hän näki, kuinka kansa hämmentyi hänen suhteensa, koska se ei voinut irtautua vanhasta maallisesta uskostaan. Hän näki, kuinka se aina ilmaisi taipumusta sekoittaa hänet tuohon vanhaan maalliseen uskoon. Kuten sakea kuohu kohisee ja kiehuu kallion kupeella, siten riehui ja työntäytyi häntä kohden hänen kansansa jylhä ja raaka maallinen usko. Kansa tahtoo, se vaatii, ja vaatii hurjana ja salaa: Ole Vapahtaja, semmoinen kuin me kaipaamme. Mutta hän seisoi lujana pohjallaan: puhtain sydämin, lempein armeliain sieluin, mies ja lapsi yht'aikaa: minä tahdon olla Vapahtaja, niinkuin isäni sen tahtoo. Silloin lankesi hänen ylevälle puhtaalle sielulleen varjo.

Sairaat ja heikkomieliset tulvivat liika tulvimalla hänen luokseen. Hänestä on tulemaisillaan ihmelääkäri. Sen minkä kansa yhä vieläkin ja aina lausuu kumoomattomimpana mielipiteenään: Terveys on paras tavara: se oli silloinkin samoin. "Paranna minut! Ja minut! Ja minun veljeni! Ja minun lapseni! Jos sen teet, olet sinä se, joka on luvattu, Vapahtaja!" Ruumiillinen hätä ja avuntarve kasvoi jättiläissuurena hänen ympärillään, ja tunki häntä pois hänen omalta tieltään. Hän oli lähtenyt, ei vapahtamaan muutamaa sataa sairasta ruumiillisesta sairaudesta, vaan saattamaan koko kansansa Jumalan luoksi, ja siten vapahtamaan sen kaikesta ruumiin ja sielun pahasta ja kaikesta valtiollisesta sorrosta. Hän näki vaaran, joka tuossa oli uhkaamassa, näki koko sen suuruuden ja hänet valtasi levottomuus ja hän riensi kylästä kylään, hänet valtasi halu kaivautua ja kaivautua mietiskelyihinsä yksinäisillä teillä ja samassa kirposi hänessä taaskin: meidän pitää eteenpäin, eteenpäin.

Etelästä, pääkaupungista käsin, uhkasi toinen vaara… Kiihkokansalliset ja kirkollismieliset, jotka pitivät majaansa pääkirkon ympärillä, lähettivät muuten tuon pohjoisessa asuvan, köyhän maakansan luoksi ainoastaan halvempiarvoisempia ja huonompia opettajiaan, pappejaan ja asiamiehiään. Mutta nyt alkoi kuulua sieltäkäsin tuo kirkas soiva sana: "Isä taivaissa on perustanut valtakuntansa meidän maassamme, ja tekee autuaiksi ihmiset ja vapahtaa". Silloin huomasivat he sanoman raikkaasta rikkaasta soinnusta, että se lähti perkeleestä.

Silloin lähettivät nämä uskonnollisuuden ja isänmaallisuuden ylimmät valvojat ahdasmielisimmät ja pimeimmät asiamiehensä pohjoiseen. Nämä tarkastelivat nyt ja tekivät havaintojaan, synkin leppymättömin otsin. Kenen kanssa tuo mestari seurustelikaan! Tuollaisten kirkolle vihamielisten, kirkosta väliäpitämättömäin ihmisten kanssa!… Tullimiesten, isänmaanpetturien!… "Niin", sanoi hän ja pilkkasi: "Mitä tekisin minä pyhien luona! Mitä tekemistä minulla on voimakkaiden ja tietoviisaiden kanssa? Eivät terveet parantajaa tarvitse! Minä rakastan niitä, jotka kaipaavat ja kaihoovat terveyttä ja parannusta, jotka isoovat ja janoovat lohdutusta ja rohkaisua…"

He astuivat hänen luokseen. Nyt oli ympärillään kohotettuja sormia, ja jokaisesta sormesta riippui Jumalan käsky. "Jumala sanoo: sinun pitää paastoa". "Oi", sanoi hän, "me paastoomme itsestämme, kun puute ja tuska kuristaa kurkkuamme". "Jumala sanoo: älä tee työtä sunnuntaina". "Oi", sanoi hän, "iloitkaa toki sunnuntaina ja olkaa avuliaita!"… Sanoissa, jotka loistivat selkeyttä ja lempeyttä asetti hän heidän nurjia ja mielettömiä mielipiteitään vastaan oman totuutensa, joka esiintyi ihmisille niin päivänselvänä kuin auringonvalo… Hän luuli vielä, ett'ei hänen tarvitsisi murtaa suhteitaan noihin miehiin. Häntähän kannatti kansan riemu. Hän ajatteli vielä: nuo pimeät miehet vuolahtavat vielä virran mukana; hän ajatteli yhä vielä puhtaassa, rohkeasti luottavassa sielussaan: "Koko kansani on oleva pyhä ja autuas Jumalan valtikan alla"… Muutamaa päivää myöhemmin alkavat nämä, katkeroituneina ja ynseytyneinä voimattomuuttaan — ei ole mitään kamalampaa maailmassa, kuin jos rakkaudettomilla sydämillä ovat uskonnonasiat ammattina, — kuiskutella kansalle: "Hän rikkoo Jumalan käskyjä vastaan, ettekö sitä näe: Pahan hengen voimalla tekee hän hyvät tekonsa". Silloin karahtihe vihaan tuo pyhä ja lempeä, tuo aina armahtava auttaja, ja seisoi heidän edessään kuin kerta Jumalanenkeli palavassa, hohtavassa vihassa Kainin edessä: "Varokaa itseänne! Ken tietäen kutsuu sitä, mikä on hyvää, pahaksi, hän on iäiseen syntiin vikapää".

Silloin sävähtivät he, ja väistyivät taaskin, ja väijyivät ja vakoilivat ja ilmoittivat etelään, pääkaupunkiin: "Se ihminen hävittää kirkon pohjoisessa; hän on suuri vaara Jumalalle ja isänmaalle".

Ja he väijyvät ja hiipivät… Ja pian senjälkeen saavat he toimeen, että hänen oma äitinsä ja veljensä lähtevät kotikylästä ja ilmestyvät huoneen edustalle, jossa hän juuri on. "Olemme kuulleet, että jotkut sanovat, että hän on yksi vanhoja sankareitamme; vieläpä toiset: että hän on Vapahtajamme. Sekainen raukka ihminen hän on. Auttakaa meitä, että saisimme hänet kotiinsa taaskin."

Kun he sisällä sanoivat hänelle: "He ovat ulkona ja valittavat puolestasi", niin silloin taukosi tuon uljaan puhtaan sankarin sydän hetkeksi lyömästä; mutta sitte katsahti hän taaskin ylös. Ja Jumala oli niin hyvä, että hän tänä hetkenä, katsahtaessaan ylös, sai nähdä kasvoihin, jotka loistavin silmin katsoivat häneen. "Ei minulla ole äitiä", sanoi hän, "eikä ole minulla veljiä. Ne, jotka täyttävät Jumalan tahdon, ne ovat minulle äitiä ja veljiä…"

Mutta omaisten lyömä haava kyti ja poltti. "Omaisteni hylkäämä? Hehän kuitenkin tuntevat minut lapsesta asti ja tietävät, että minussa asuu Jumalan hyvä henki?… Minä… minä palaan kotikylääni, tunnustaisivatko he minut…"

Hän meni kylästä kylään, joka kylässä ympärillään kunnioittajain joukot ja uteliaat kurjuutta kärsivät ja sairaat, joka nurkassa vakoilivat kirkonasiamiehet: siten saapui hän perille.

Kotikylässä tiesivät jo odottaa häntä. He katselivat ynseästi häneen. Salvumies Jesus, vanhan Josefin poika: hän luulee itseään viisaammaksi kuin pääkaupungin oppineet papit? Luulee itseään pyhäksi ja sankariksi? Ehkäpä itse Vapahtajaksikin, joka on tuova maanpäälle autuaan Jumalan valtakunnan? "Luuletko voivasi… katso… tuossa seisoo sairas! Hänet tunnet lapsesta asti!… Auta häntä…" Sairaan silmissä ei välähdä kipunaakaan luottamusta ja rakkautta. Hänen rohkeutensa ja hänen luottamuksensa on lannistunut. Hän ei voi auttaa häntä.

Silloin pilkkaavat he häntä, ja kuohahtavat katkeraan vihaan. "Hän on tehnyt naurunalaiseksi kylämme koko maassa, tuo houkkio." He aikovat käydä käsiksi häneen. Hän lähtee.

Kotinsa ja kotiseutunsa on hän menettänyt.

Tästä päivästä kääntyy hänen tiensä varjoihin; tästä päivästä oli tämän lempeän kasvoilla palavan taistelukiivauden ilme. Hän tietää nyt: kaikki eivät voi tulla Jumalan lapsiksi! Hyvät pitää eroitettaman pahoista! Siitä oli puhunut se sankari virran partaalla; siitä puhuvat vanhat kirjatkin. No niinpä siis! Eroitettakoon sitte! "Te luulette, että minä olen tullut tuomaan rauhaa? Miekan tuon minä teille…"

Nyt ei ole aikaa pelkoon. Hänen leimuvat silmänsä etsivät vihollista. Hän tuntee tiensä, eikä pelkää. Hän, käsityöläinen astuu kansansa historiaa vastaan, ja kansansa suuria vastaan ja kaikkea valtaa ja voimaa vastaan maailmassa. Hän tietää: on lopussaan pahan ja pahuuden voima. Jumala on hänen puolellaan ja antaa hänelle voiton. "Tulen olen minä tullut tuomaan, jolla maat sytytetään", on hänen uusi palava tuntemuksensa. Ja vihasta leimuvin silmin lisää hän siihen: "Kuinka soisinkaan, että palaisi jo ilmilieskassa kaikki."

Kajahtaa kirkas selkeä torvenääni läpi maan. Siten kajahtaa rykmentille, joka aamunsarastuksessa seisoo valmiina, ryntäyksen merkki, ja se hyökkää vihollista kohden. Se torventorahdus vavahdutti ihmisiä luihin ja ytimiin. Niin syvälle ei vielä ollut kukaan kurottanut niihin pyhiin lähteisiin, joissa ihmisessä salaisena asuu jumaluuden voima. Niin valtaavasti, niin musertavasti ei vielä ollut puhunut kukaan.

"Kantaa hartioillaan satakaksikymmentä lakimääräystä, veljeni? Ladottuina kuin hiekkasäkki aasin selkään? Sekö muka tekisi ihmisen hurskaaksi? Rukoilla, paastota, juosta kirkossa, pestä itseään? Sydän puhtaaksi, veljeni! Ja kädet aina valmiit hyvyyteen ja uskollisuuteen! Ne, jotka täyttävät Jumalan tahdon: ne yksin ovat asuvat vapaassa onnellisessa isänmaassa. Puhdistakaa sielunne ja elämänne! Pyhäksi! Jumalan valtakunta on läsnä, ja on eroittava hyvät ja pahat!"

"Kuinka sanotaan vanhassa kirjassamme? Älkää tappako? Minä sanon teille… Pois kaikki viha ja katkeruus mielistänne. Sielunne leimukoon unohtamisen ja anteeksiannon voimaa… Kuinka sanotaan vanhassa kirjassamme? Älkää tehkö huorin? Minä sanon teille: Jos sinua viekottaa ja vetää kaukaakin katsomaan vierasta naista, niin rankaise oikeata silmääsi, revi se päästäsi, ole yksisilmäinen, mutta puhdas… Mitä sanoo vanha käsky? Älä vanno väärin? Minä sanon teille: Jumalan lasten kesken on valhe mahdoton asia. Niin ja ei: siinä on kylliksi… Mikä on vanha pyhä sana? Silmä silmästä, veljeni hampaasta oma hampaasi. Minä sanon teille: älkää vastustako pahaa ihmistä. Antakaa lyödä itseänne! Hyvyydelläsi voitat hänet… Ole sulaa lempeyttä ja armahtavaisuutta. Anna kaikkesi: takkisi yltäsi ja perheesi. Älä kanna mielessäsi muuta ajatusta kuin sitä: Isä taivaissa, tulkoon sinun valtakuntasi! Mitä on raha ja tavara, mitä oikeus ja vääryys autuaassa Jumalanvaltakunnassa?… Mutta jos tapahtuu teille, että vanha paha voima tahtoo vetää teitä Jumalan luota, niin silloin huutakaa apua, huutakaa tulisesti ja rukoilkaa, rukoilkaa palavasti ja luottamuksella. Ja teidän rukouksenne kuullaan. Varmasti kuullaan teidän rukouksenne! Antaakohan maallinenkaan isä lapsilleen, kun he pyytävät leipää, kiviä heidän pieniin käsiinsä… Mutta mitä pitää teidän rukoilla? Pieniä vähäpätöisiä asioitako? Vaatteitako ja kenkiä, kotia ja omaisuutta, hyviä uskollisia naapureita ja semmoista? Ei. Jokapäiväistä leipäänne korkeintaan, että säilyttäisitte elämänne, kunnes tulee Jumalan valtakunta. Jumalanvaltakuntaa rukoilkaa. Rukoilkaa, että se tulee! Rukoilkaa, että te olette valmiit sitä vastaanottamaan. Rukoilkaa: Isä meidän, tulkoon sinun valtakuntasi! Sinun tahtosi tapahtukoon maan päällä, niinkuin se tapahtuu taivaissa enkeleittesi luona. Anna meille tänäpäivänä leipää. Anna anteeksi meidän syntimme, kuten mekin anteeksiannamme."

Hän katsoi heitä kasvoihin, ja näki kuinka syvä kamppailu niissä kuvastui. Hän näki heidän silmissään, kuinka iloinen riemukas usko ja masentava huoli taistelivat keskenään.

Silloin puhui hän kovat sanat kaikkea maallista omaisuutta vastaan… "Kirottu on raha. Ja se mikä hiipii rahan varjossa, rahan jälissä: huoli. Rikkaus on rikollista, sillä se anastaa ihmisen ajatukset ja vähitellen koko hänen sielunsa. Rikollista on hyödytön, ajatukseton rikkaus, joka unohtaa ihmiset, jotka köyhinä ja sairaina asuvat sen ympärillä ahtaissa auringottomissa asunnoissa. Kirottu on raha. Jos sinulla on sitä, olet syyllinen. Sovita syyllisyytesi. Anna rahasi, ja lievitä köyhyyttä ja kurjuutta maassa."

Joku nousi ja tuli hänen luoksensa: "Herra, minun veljeni riistää vääryydellä minun perintöosani itselleen. Sano hänelle, että hän antaa sen minulle takaisin." Hän kääntyi halveksien poispäin: "Ihminen! Milloin on minusta tullut perintöpesien jakaja! Minäkö peltojen ja karjalaumojen tasijaksi! Minä olen tullut sanomaan: jättäkää rahanne. Katsokaa: varpuset eivät kylvää, eivätkä kukkaset kedolla kehrää, ja Isä taivaissa ravitsee heidät joka päivä ja pukee ihanasti. Sallisiko hän valtakuntansa lasten, sydämensä huolen, nähdä nälkää ja palella! Heittäkää rahanne. Se ei ole mitään, se estää vaan teitä. Älkää kootko rahaa, kootkaa Jumalan- ja lähimmäisenrakkautta. Siitä yhdestä ainoasta huolehtikaa: että kotomaamme on tuleva Jumalan maaksi. Kohta! Huomenna! Ylihuomenna. Huolehtikaa ja toimikaa, että ansaitsette autuaan kodin ja autuaan ajan, joka on lähellä, ihan lähellä."

"Älkää pelätkö, Jumalan lapset!… Älkää epäilkö sielunne voimaa. Jumala asuu teissä ja auttaa teitä. Katsokaa, kuinka pieni on sinapin siemen. Sitä voi pitää kahden sormensa välissä. Ja se kasvaa, kasvaa suureksi kuin puu. Älkää pelätkö, Jumalan lapset, kohdistakaa kaikki voimanne aina siihen ainoaan: aina taistella sielussanne lähelle Jumalaa. Kaikki muu unohtakaa, kaikesta muusta olkaa välittämättä… Kauppias menee rantaan, aikoo ostaa, mitä siellä on ostettavissa. Siellä pitää helmenpyydystäjä helmeä kämmenellään, sanomattoman kallisarvoista helmeä. Häneltä saa ostaa sen halvalla. Se on erinomainen kauppa! Erinomainen kauppa! Silloin lähti kauppias, kiireesti, myi maansa ja tavaransa ja kaikki varansa, ja palasi takaisin, rahat kädessään. Ja osti helmen. Se oli sanomattoman kallisarvoinen. Mahdottoman rikkaaksi tuli kauppias yhdessä silmänräpäyksessä. Sinä silmänräpäyksenä, jona helmi oli tullut hänen käteensä. Ihmiset, puhtaiksi sielunne, ja lähelle, lähelle Jumalaa! Jumalan autuus on helpolla ostettavissa. Katsokaa silmiäni, katsokaa elämääni ja koko minun oloani… Jumalan autuus asuu minun sielussani. Jumalan autuus tulee… Se lähestyy. Katsokaa minua…" Silloin seisoi siinä vanha äiti, hän oli liikahtamatta katsonut häneen, silmät palavina; nyt hän huusi kirkkaalla vanhalla äänellään: "Autuas se kohtu, joka sinua on kantanut, autuaat ne rinnat, joita sinä olet imenyt."

Tuon lempeän ja laupiaan sielu uhkuu yhä ylevää lainehtivaa toivoa. Hän unohtaa ja halveksii kirkollismielisten vihaa. Vaikea haava, jonka koti ja kotikylä olivat iskeneet häneen, alkaa kasvaa umpeen. Vaikkapa monet epäilevätkin, niin tuhannet katsovat häneen autuaasti toivovin silmin. Kuin loistava kirkas ilmestys kulkee hänen edellään ihana korkea heräys ja liikuttunut odotus. Hänen vasemmallaan ja oikeallaan seisoo uskollisia kuin hartaita ritarillisia vartioita. Riemu helöjöi hänen takanaan, kuin lippujen liehunta.

Hän tohtii sen: hän lähettää uskollisensa, jotka nyt jo kolme neljä kuukautta ovat seuranneet häntä, lähikyliin. He kertovat: "Nyt on loppunut vaivojen aika: Jumalan valtakunta, kauan odotettu ja kauan kaivattu, tulee. Keskellämme vaeltaa mies, joka on niinkuin vanhat entiset sankarit, mies, jolla on ihmeellinen armo Jumalan ja ihmisten edessä, ja jonka sielu on ylevä, puhdas ja rakkautta täynnä, ja jonka kädet ovat lempeät ja väkevät. Hän julistaa vapahduksen päivää, antaa synnit anteeksi, ja manaa ja karkoittaa pahat henget. Hän on kokonaan vallannut meidät, lumonnut sielumme, täyttänyt sen sanomattomalla onnella. Uskokaa meitä, ja heittäkää päähänne kaikki paha, jotta voitte nauraa ja iloita niinkuin me, kun Jumala taivaissa nyt on tekevä lopun kaikesta tuskastamme ja kurjuudestamme, ja tuhansilla enkeleillään rakentava valtakuntansa tässä meidän isänmaassamme…" Niin vaelsivat he, ja palasivat jonkun viikon kuluttua takaisin. He palasivat loistavin kasvoin. "Herra, ajatteles! Pahat hengetkin, jotka asuvat sairaissa ja heikkomielisissä, tottelivat meitä." Silloin puhkesi hänen sielussaan suuri riemu: "Minä näin saatanan suistuvan maan päälle pimeästä taivaankolkastaan kuin salaman, pelastaakseen mitä pelastettavissa oli. Hän huomaa, että hänen valtansa maan päällä lähenee loppuaan. Mutta minä nauran ja riemulla ylistän sinua, Isä ihanassa taivaassa! Minä nauran ja riemulla ylistän, että sinä, salainen ja salattu, olet ilmaissut minulle hyvyytesi ja olentosi, ja tehnyt minut lapseksesi ja autat minua tekemään toisiakin ihmisiä lapsiksesi. Minä nauran ja riemulla iloitsen, ett'ei kukaan toinen ole sinua tuntenut, kuin minä yksin, ja että he kaikki nyt minulta oppivat ja näkevät, ja tulevat autuaiksi. Minä nauran ja riemuitsen, ett'eivät ne ole suuret rikkiviisaat, joille sinä olet valtakuntasi ilmoittanut, vaan minunkaltaisilleni, vähäpätöisille ja oppimattomille."

Ja riemussa jatkoi hän matkaansa, aina lempeänä ja laupiaana, aina armoa jakavana.

Eräs kiihkokansallinen, Simon nimeltään, rikas mies, joka mielellään näki kuuluisuuksia luonaan ja mielellään tahtoi esiintyä anteliaana ja puoluenäkökantojen yläpuolella olevana miehenä, kutsuu hänet vieraakseen. Ylväästi ja pöyhkeilevästi on pöytä katettu avoimeen pylväskäytävään; vieraat istuvat maan tavan mukaan avojaloin.

Silloin syntyy ovessa tungos. Joku köyhä tyttö, alemmasta kansan luokasta kaupungissa, jota ahdistaa huoli ja tuska hänen kurjan elämänsä vuoksi, on kuullut, että hän on siellä, hän, josta puhutaan, että hänessä asuu ihmeellisesti Jumalan henki. Hän seisoo ja etsii häntä ja tuntee hänet vilpittömistä, lempeistä silmistään, ja hän vaipuu polvilleen. Ja kun hän siinä on polvillaan, näkee hän hänen jalkansa tomuisina maantien pölystä, ja näkee vesiastian siinä, ja polvillaan ja itkien pesee hän hänen jalkansa, ja kumartuu syvälle, ja kuivaa ne pitkillä hiussuortuvillaan. Pylvästössä on tullut hiljaista. Ei kuulu muuta kuin naisen katkera itku.

Silloin loi lempeä sankari katseensa ylös, ja näki isännän kasvot, ja näki niissä salaisen pilkan: "Oh, jos olisit sinä pyhä mies! Silloin tietäisit, että hän tuossa on portto!"… Silloin leimahti tuli hänen silmissään: "Simon, minulla on jotain sanottavaa sinulle".

Hiljaisuus tuli syvemmäksi vielä.

"Eräs rahamies oli lainannut kahdelle vähävaraiselle rahaa, toiselle viisikymmentä markkaa, toiselle viisisataa. He eivät kumpikaan voineet maksaa. Silloin antoi hän heille heidän velkansa anteeksi. Sano minulle: kumpi näistä kahdesta on kiitollisemmin rakastava rahamiestä."

Simon vastasi paikalla: "Se, jolle enemmän on annettu!"

Silloin ratkesi tuo lempeä puhumaan vihalla: "Katsos Simon! On tapana koko maassamme, että annetaan vieraalle, joka tulee pölyiseltä tieltä sisään, vettä jalkoja varten, ja ystävällinen kädenpudistus. Sinä et ole antanut minulle kumpaakaan. Sinä arvelet, ett'ei sinun tarvitse olla hyvä kenellekään, sinä arvelet, ett'et sinä tarvitse, et Jumalan etkä ihmisten apua. Sinä arvelet, ett'et ole kenellekään velkaa, et edes viittäkymmentä markkaa. Sinä arvelet: Oh, tuo langennut turmeltunut nainen!… Tuo nainen, Simon?! Hyvä: hän on velkaa Jumalalle ja ihmisille, paljon velkaa, viisisataa markkaa! Suuri syntinen! Mutta katso, kaikki hänen syntinsä, ne ovat anteeksiannetut ja unohdetut! Sentähden että hän on minulle, matkamiehelle, ja Jumalalle, jonka hän tietää asuvan minussa, osoittanut niin palavaa rakkautta. Rakkaus Jumalaan ja ihmisiin, Simon, se peittää monet synnit. Simon, tokkohan on sinulle annettu anteeksi?"

Ja hän puhui hyvästi ja lempeästi naiselle: "Jumala taivaissa on sinunkin isäsi ja rakastaa sinuakin. Hän rakastaa sinua, semmoinen kuin olet! Kestä sinäkin rakkaudessasi häneen, kestä rakkaudessa häneen, vaikk'et voisi vapautua synneistäsikään! Ja nyt lähde! Älä itke noin!"

Siten vaelsi hän kylästä kylään, aina ylevänä ja aina lempeänä, mielessään aina uusi uudistuva innostuksen ja sisällisen riemastuksen voima.

Mutta hänen takanaan… kaukana tosin… siellä, jossa jokapäiväisyyden tomu taaskin laskeutuu liikutetuille sieluille: siellä takana hiipivät ja hiiviskelevät pimeät viholliset.

Kuten varikset, jotka lähtevät lentoon kirkonkatolta, ja lentävät ja lentävät, ja keksivät yksinäisen villieläimen kulkevan lumiaavikolla, edelleen ja edelleen, ja lentävät matalaan vaakkuen sen jälissä; siten tulevat ne Jumalanhuoneelta etelässä ja lentävät pohjoiseen ja lentävät ja kirkuvat hänen jälissään: "Sinä aiot, sinä tahdot hävittää vanhat pyhätöt? Oletpa ihmeeksesi saava nähdä, kuinka syvälle ja lujasti ne ovat perustetut kansaan!…" He puhuvat ja yllyttävät kiihkeästi kansaa: "Kansa, kansa! Pysy esi-isäisi uskossa! Tahdotteko tehdä isänne haudoissaan houkkioiksi ja vääräuskoisiksi? Oppimaton ihminen hän on! Kaukana hän on kasvanut kirkosta, jossakin kaukaisessa maakylässä, maan rajalla jossain nummikolla?! Hänkö on mies koskemaan pyhyyksiin, joita oppineet kirkon ja Jumalanmiehet vartioivat?! Meidän kurjan onnettoman kansamme pyhimpään ja ainoaan kalleuteen, sen kirkkoon?! Sillä mitä on meillä muuta?! Hänkö olisi luvattu Vapahtajamme?! Täyttääkö hän missään suhteessa sitä, mitä meille Vapahtajassa on luvattu? Perkeleen sanansaattaja hän on!"

He uursivat ja vaikeroitsivat, uhkasivat ja peloittivat. He puhuivat salaa tylsistyneille ukoille, he puhuivat salaa naisille. He käyttivät hyväkseen joukon tuhmuutta, ja sen kunnioituksen tunnetta. He vapauttivat kansan vaikeasta ja kovasta pulmasta itse ratkaista asia. "Me olemme pappeja ja tiedämme sen".

Monet eivät kuunnelleet heitä. Ne jotka olivat syvempi- ja hienompimielisiä, moni vakava ja vilpitön mies, ja moni voimakasluonteinen nainen, monet työmiehet, ne sanoivat: "Mitä me kirkosta? Välittääkö sekään meistä?" Monet katselivat onnellisin silmin häneen, kokonaan hurmauneina hänen sisällisen hartauteensa, hänen hyvyyteensä ja vilpittömyyteensä… Mutta kansan suuri joukko, tuo muodoton ja silmätön, raskasliikuntoinen eläin, joka hiukan oli kohottanut päätään, ja hiukan höristänyt korviaan, kun hänen kirkas, sointuva äänensä oli kajahtanut; se salli nukuttaa itsensä. "Kirkolliset tavat ja käskyt ovat varmasti sentään pyhiä. Kuinka ne muuten voisivat olla niin vanhoja? Isä ja isänisä ovat kamppailleet niitä uskollisesti täyttääkseen. Voi, mikä aika tämä on! Kun täytyy ajatella noin raskaasti! Ole varova, rakas sieluni! Rakas sieluni, täytyyhän pappien tietää se! Katsohan, kuinka viisaat silmät papeilla on, ja kuinka syviin ryppyihin he vetävät otsansa! Pelkää, sieluni! Rukoilen sinua, sieluni, pysy vanhassa ja ole rauhallinen…" Ja tuo muodoton raskasliikkeinen eläin rauhottui taas. Ja varikset lensivät edelleen, aina hänen jälissään. Lensivät äänettömästi.

Valoisa sankari kääntyi ympäri taaskin ja palasi tietään takaisin. Sillä koko alue, jota hän kulki ristin ja rastin, ei ole paljoa enempää kuin viisi tai kuusi päivämatkaa avara.

Ja kun hän kääntyi takaisin, huomasi hän, että kansa oli muuttunut hänelle. Hän huomasi, että se luopui hänestä. Hän kulki edelleen, ja tuli erääseen kylään, jonka läpi hän neljää kuukautta sitten oli kulkenut riemukulussa. Ihmiset pysyivät nyt ovillaan, ikäänkuin olisivat he kasvaneet kiinni kynnyksiinsä. Hän kulki useamman pienen kaupungin kautta järven rantaa. Neljää viittä kuukautta sitten olivat ihmisjoukot piirittäneet ja ympäröinneet hänet niissä: heikkomieliset huutaen edellä, kaduilla sairaat paareillaan, rukoilevia äitejä, kaikkien silmät palavassa odotuksessa luotuina häneen, ja kaikki hänen jalkojensa edessä ja hän oli aloittanut: "Isänmaastamme tulee nyt pyhä autuas maa…" nyt: kadut tyhjinä, siellä täällä ovissa jotkut pelokkaat arat kasvot. Hän saapuu kaupunkiin järven rannalla, jota hän kaksi kuukautta sitten vielä oli ylpeässä luottavassa ilossaan kutsunut "omaksi kaupungikseen", ja jonka kaduilla ja huoneissa innostus oli aaltoillut korkeimpana: Jumalan valtakunta oli tullut; oli läsnä; kaduilla se hymyili ja riemuitsi, ja paloi sydämissä. Tuli tosin nytkin sairaita hänen luokseen, ja tuli vanhoja uskollisia. Mutta kansa kokonaisuudessaan pysytteli visusti huoneissaan. "Me emme kuule mitään torvensoittoa taivailta. Jumalan valtakunta ei tule. Hän on lempeä sankari; mutta hän erehtyy…" Kirkollismieliset puhuvat ja uhkaavat. Kun hän huomaa tuon, tuon saamattoman uupumuksen uskossa, tuon karttavan ja pelokkaan väistynnän: silloin ei hän voi hillitä tulista ankaraa suuttumustaan. Hänessä kuohahtaa: "Oi teitä, te kaupungit järven rannalla! Te olette saaneet nähdä ihmeellisiä asioita. Toiset olisivat sijassanne jo katuneet säkissä ja tuhassa. Voi sinua, minun kaupunkini! Sinä olit kohotettu taivasten tasalle: alas helvetin pohjaan on sinut syöstävä."

Mennyttä ja ohitse on nyt riemu. Kolkon raskas tuska laskeutuu hänen sielulleen. Mitä pitää hänen nyt tehdä? Hänen sielussaan hedelmöi suuri uusi maailma, ja hän kantaa sitä mielellään; nyt näkee hän selvästi, ett'ei hän voi siirtää sitä uutta maailmaa todellisuuteen. Mitä pitää hänen tehdä? Hän tietää, että Isä taivaissa on hänen luonaan ja läsnä hänessä, mutta ihmiset eivät tahdo uskoa sitä. Mitä pitää hänen tehdä? Väistyäkö? Sitä hän ei voi. Kuinka voi hän luopua siitä, joka täyttää hänen mielensä niin suurella ilolla ja autuudella? Kuinka voi hän luopua suloisesta totuudesta? Mitä pitää hänen tehdä? Tehdä sovintoko kirkonmiesten kanssa? Sanoa: "paastokaa vaan, peseytykää vaan, noudattakaa sunnuntaikieltojanne, mutta pitäkää samalla sydämenne lempeänhurskaina ja puhtaina?" Sitä hän ei voi. Kuinka voi jakaa totuuden kahdeksi ja pitää toisen puolen, ja antaa pois toisen? Ja vaikka veisi se hänet kuolemaan: hän säilyttää koko totuuden. Kaiken hän tahtoo tehdä! Palvella Jumalaa kokonaan! Ja sitte: tapahtukoon Jumalan tahto!… "Mikä on Jumalan tahto? Mitä tahtoo Jumala minulta?…"

Sattuu silloin kaksi painavaa tapausta, sattuvat ihan peräkkäin. Ja ne antavat hänelle viimeisen selvyyden. Ne näyttävät, kuin salaman välkäys myrsky-yössä, hänelle tien, jota hänen tulee taivaltaa.

* * * * *

Vielä kerta, toisen ja viimeisen kerran tulee hän elämässään kosketukseen tuon ylvään synkeän miehen kanssa, joka noin kuutta kuukautta sitten oli terävällä kaikuvalla äänellään herättänyt hänen syvällä uneksuvan sielunsa. Sankari virran varrelta. Hän oli nyt vankina. Hän huusi vankeudessaan, kuten huutaa ja kutsuu vangittu hirvi raikasta metsää ja vapaata tuulta. Hän lähetti kaksi uskollistaan pohjoiseen. "Menkää ja kysykää häneltä: Mitä tekee hän? Mitä hän tahtoo? Kansa huutaa riemuaan hänelle? Se on tahtonut tehdä hänestä kuninkaan? Miks'ei hän nouse kuin jalopeura ja täytä kiljunnallaan maata? Eiköhän ole vanha lupaus tämä: Etelään, maan pääkaupunkiin pitää Jumalan pyhän tulla, istuutua siellä vanhain kuninkaitten istuimelle, ja hallita vapahdettua kansaansa iäisesti? Miks'ei lähde hän pääkaupunkiin, kädessään miekka, ja kansansa etunenässä, kansansa, joka nyt jo kuusi kuukautta on riemuhuudoin tervehtinyt häntä? Menkää ja kysykää häneltä: oletko sinä se suuri, Jumalan voimalla varustettu Vapahtaja, jota me jo kahdeksansataa vuotta olemme odottaneet ja kutsuneet? Vai pitääkö meidän vielä odottaa?"

Kysymys lankesi raskaana lempeän sankarin sydämelle. Hän tunsi: "Hänkin kantaa mielessään tuota maallista, sameaa Vapahtajan kuvaa! Hänkään ei ymmärrä sinua!" Hänen vastauksensa oli lyhyt ja selvä: "Sanokaa hänelle: Jumalan valtakunta on tullut; ja tämmöinen se on: Sairaus ja katkera synti, puute ja huolet väistyvät, ja lannistuneen sortuneen kansan täyttää hymyilevä riemu." Ja hän kohotti kättään, ja sanoi tämän raskaan ja vakavan silmänräpäyksen järkyttämänä, joka nyt siis eroitti hänet tästäkin uljaasta sankarista: "Suuri ja vilpitön on tämä mies, mutta raskas ja vaikea on hänen erehdyksensä: hän arvelee, kuten vanhat hurskaat, että taivaanvaltakunta tulee maallisella voimalla ja väellä. Mutta minä sanon teille, puhtaat ja nöyrät sydämistä, ne ovat Jumalan valtakunnan asujamia. Ilman aseita ja varustuksia, ilman sääntöjä ja menoja valloittavat he autuuden ja taivaan valtakunnan."

Kun kirkolliset näkivät ja kuulivat tämän, että hän puhui sillä tapaa vanhoista säännöistä ja menoista, tekivät he taaskin hyökkäyksen häntä vastaan. Ja kun he huomasivat, ettei heidän jalo vihollisensa enää ollut niin ylivoimainen, kävivät he rohkeammiksi: "Sano suoraan, mikä on suhteesi pyhiin käskyihin, jotka kirkkomme on asettanut? Sano se meille!" Silloin heitti hän kaikki heidän pyhät käskynsä ja menonsa maahan heidän edessään: "Te teeskentelijät ja ulkoakullatut, ovatko ne Jumalan käskyjä? Mielettömiä ihmiskeksintöjä ne ovat. Täyttävät pöyhkeinä ja pyyleinä sen sijan, jolla pitäisi seistä Jumalan tahdon! Pois kaikki hurskauden kirkolliset muodot ja menot; ne ovat kansan kirous. Yksin sydämestä ja elämästä riippuu kaikki…"

Se oli kaikkien niinsanottujen pyhien sääntöjen ja menojen loppu, loppu kaikelle ulkoakoristellulle, pöyhkeilevälle hurskailulle. Kaikki vanhat pyhyydet ja pyhätöt, ylpeät kalliit kirkot, kirkonmenot, tuhannet papit, rukousnauhat ja messut, uhrit ja sakramentit, pyhiinvaellukset ja pitkät kirkkomatkat, kaikki nuo kamalan raskaat asiat, jotka jo vuosituhansia ovat painaneet ja rasittaneet ihmiskuntaa: ne kaikki suisti ja kukisti tuo pyhä, uljas mies näinä päivinä. Siksi lepäsi hänen olkapäällään nyt ikäänkuin koko ihmiskunnan kohtalon paino. Hän oli nyt kirottu rikoksentekijä, Jumalanpilkkaaja.

"Kuulkaa! Kuulkaa! Joko kuulitte? Kaikkea pyhää häväisee hän! Kaikkea!
Hän on saatanan palvelija."

Silloin väistyi kansa, tuo sokea, mieletön, muodoton eläin yhä kauemmaksi hänestä.

"Mitä nyt? Mitä tulee nyt minusta ja tehtävästäni? Luulen… luulen… nyt on edessäni tuska ja kuolema… Olkoon sitte tuska ja kuolema… hyvästi silloin, nuori elämäni… Kun vaan tietäisin: kuinka saan täytetyksi sen, minkä hän on jättänyt minulle tehtäväksi. Isänmaani, sinä rakas, kuinka teen minä, että olet puhdas ja pyhä, jos Jumala huomenna tulee hyvine enkeleineen perustamaan valtakuntaansa keskellesi? Kuinka saan minä täytetyksi sen, ylhäisten ja hurskasten vihaama kun olen, ja epävarman kansan, milloin kannattama, milloin hylkäämä. Mitä teen minä? Miten saan minä kansani siihen, että se yksimielisenä valloittaa kanssani Jumalan valtakunnan? Kuinka tahtoo hän, että minä autan häntä?…" Ja katso… kun hän siten pelokkaana kyseli: silloin näki hän, kuin sumussa, edessään tiellään taaskin hulmuavan tuon vanhan pyhän ihmelipun, jota kohden hänen kansansa nyt jo kahdeksansataa vuotta oli kuin lumottuna tuijottanut. "On tuleva Vapahtaja! Kuninkaan poika." Kuinka katsoo ja odottaakaan kansa! "Tuleeko hän? Hän tulee. Tuossa liehuu jo hänen lippunsa. Tuossa! Tuossa jo paljastuu miekka!" Hurja ilon huuto viiltää ylös taivaaseen; kaikki kansa on heittäynyt Vapahtajan jalkoihin.

"Tartunko minä tuohon vanhaan lippuun? Sanonko minä: minä… minä olen
Vapahtaja?"

"Pahojen henkien riivaamat huutavat: Sinä olet Vapahtaja! Ja kansa vaati monena innostuksen hetkenä, että minä sanoisin: minä olen hän. Jalo sankari virran varrelta kysyy: 'Oletko sinä hän?' Kaikki aavistavat ja tahtovat: 'Esiin lippu.'"

"Minä tiedän, että minä olen hän. Lapsesta asti olen minä Jumalan lapsi."

"Ell'en kohota lippua, niin on ohitse ja mennyttä Jumalan asia, ja mennyttä kansani!"

"Varo itseäsi! Älä tartu lippuun! Siihen on tarttunut maata ja multaa! Varo itseäsi: sinä tiedät, että kansasi vapahtajanusko on toinen kuin omasi: se on raaka ja sekainen! Älä tartu lippuun! Se ei ole sinua varten! Se tempaa sinun puhtaan, pyhän asiasi ja sinut itsesi lisäksi sameaan pyörteeseen ja kuolemaan."

Hän menee pohjoiseen, maan rajojen ulkopuolelle. Hän tahtoo olla yksinäisyydessä vieraassa seudussa, ympärillään ainoastaan uskollisten pieni parvi. Hänen sielunsa on tulvillaan raskasta levotonta ihmetystä.

"Tiedänhän, että isäni taivaista on kanssani… Minun uskoni ei erehdy… Jumala hallitsee sielussani… Hän on kohta perustava valtakuntansa koko maassa. Kuinka kummallista ja vaikeata: olla soinnussa Jumalan kanssa, eikä kuitenkaan voida täyttää hänen tahtoansa… Ja lähenee aika: minun täytyy lähteä etelään; läpi koko maan; pääkaupunkia kohden, ja sanoa sielläkin; ihmeellinen Jumalanvaltakunta on läsnä. Mitä pitää minun tehdä?"

"Kuule! Kuinka humisee raskaasti ja kummasti tuo vanha ihmelippu! Niin, ken siihen tarttuu: hänellä on voimaa. Häntä seuraa koko kansa!"

"Mitä laulavat vanhat kirjat Vapahtajasta? Voimakas vesa vanhasta kuningassuvusta? Ei, minä kuulun yksinkertaiseen halpaan kansaan ja olen käsityöläinen."

"Mitä laulavat vanhat kirjat? Mitä puhuivat ne hämärissä huoneiden ovilla? Että hän on riistävä maallisen vallan käsiinsä ja ratsain ja miekoin rientävä vihollista vastaan… Ei! Sitä en minä tee, minä en voi luopua siitä, mitä Jumala on laskenut sydämelleni: autuaat ovat puhtaat ja lempeät sydämiltään."

"Mitä laulavat vanhat kirjat? Eivätkö ne laula jotain muutakin?… Laulavat… Ne laulavat rauhan ruhtinaasta. 'Katso, maa, sinun kuninkaasi tulee sinun luoksesi, rauhan kuninkaana hän tulee!' Ei miekan kuninkaana miekoin, vaan puhtaan, ylevän hengen kuninkaana hallitsemaan puhtaita henkiä. Ja se olen minä."

Siten miettii ja muodostelee hän, herra ja käskijä, mielessään kansansa historiaa ja sen tulevaisuutta. Ei hiuskarvaakaan hievahtanut hän siitä, mikä hänen sielulleen loisti pyhänä ja ainoana.

He kääntyivät taaskin ja matkustivat taaskin etelään, kotiseutua kohden. Ja kun hän läheni tuttuja seutujaan, paisui ja kasvoi taas ihmisjoukko hänen ympärillään.

Hänen sielussaan taisteli iäinen voima kovaa kamppaustaan: "Oletko sinä Vapahtaja? Tartu sitte vanhaan lippuun! Auta kansaasi! Niin on Jumala oleva kanssasi."

Hänen silmissään loisti jo kuin hohde toisesta maailmasta. Ne, jotka katsoivat häneen, tunsivat vavahduksen polvissaan. Köyhät ja sairaat viettivät yleviä ihania hetkiä. Tuhannet turvautuivat hänen auttajakäsiinsä, ja tuhannet pakenivat hänen armoa uhkuvain sanojensa suojaan. He eivät tunteneet nälkää, eivätkä tunteneet janoa. Hän kohotti ja ylensi sielut niin iloisiksi ja kevyeiksi, että he unohtivat ruumiinsa.

Ainoastaan papit pysyivät kylminä. Heidän kovissa sydämissään on usko ja uskonto jo kauan sitte muuttunut myrkyksi.

He rientävät hänelle vastaan kiirehtivin, riemukkain sanoin: "Sinä teet ihmeitä? Mutta mitä ihmeitä olet tehnyt? Parantanut sairaita? Sen osaavat toisetkin maassa. Katso, tällä paikalla, jolla seisot… tällä nummitiellä… anna tällä paikalla sataa sinisestä taivaasta punaista tulta… Tai, jos teet mieluummin sen, anna ilmestyä tuohon vasemmalle sivullesi, tuohon vierellesi tielle, Jumalan enkeli, seisomaan puhtaine jalkoineen valkoiselle hiekalle."

Hän vihastui: "Te pyydätte merkkiä taivaasta, että saisitte hinnatta uskonne ja pyhityksenne! Olette saaneet kuulla ja nähdä niin suurta ja pyhää, ett'ei semmoista ole maailmassa kukaan ennen saanut kuulla ja nähdä, ettekä sittekään ole uskoneet. Merkki taivaasta? Sen olette saavat, kun kuolleina nousette haudoistanne viimeiselle tuomiolle!"

Kansa on kuullut kysymyksen ja vastauksen, ja epäilee taaskin. Eihän se saa nähdä mitään. "Parantaa sairaita, niin, sitä voi moni. Voi moni tehdä ihmeitäkin! Maailmahan on ihmeitä täynnä!"

Hän kääntyy taaskin pohjoiseen, ja menee poikki rajan yksinäisyyteen, hiljaisille, ihmisettömille nummiteille. Tuo tyly pilkallinen hyökkäys, tuo kansan väistyminen on koskenut häneen.

"Täten en pääse päämaaliini. Että isänmaassani vallitsisi autuas Jumalan valtakunta! Kuinka saan sen aikaan? Isä taivaissa, auta minua…"

"Sinä olet Vapahtaja! Nyt olet vahva!"

Edelleen autioita teitä.

"Mitä sanotaan vanhoissa kirjoissa Vapahtajasta? Ne kertovat palmunoksista ja lasten riemusta, kertovat ihanasta riemukulusta pääkaupunkiin, ja kuinka ylevä hallitsija korkeassa linnassa hallitsee puhdasta kuuliaista kansaa. Siten kertovat ne. Mutta… kuinkahan on… eivätkö ne puhu muustakin? Eiköhän ne puhu ja valita kansasta, joka on sulkeva korvansa kuuroiksi, ja sydämensä koviksi kuin kivi? Ne puhuvat myöskin ynseästä hylkäämisestä, katkerasta yksinäisyydestä, tuskallisesta yksinäisestä kuolemasta. Eivät ne yksin voitosta laula, ne laulavat Vapahtajan kuolemastakin."

"Ja kuoleman jälkeen?"

"Mitä sitte?… Kuoleman jälkeen? Mitä sanovat vanhat kirjat? 'Tuli silloin eräs, joka oli niinkuin ihmisenlapsi, pilvellä taivaaseen, ja hän vietiin aikojen vanhimman eteen. Hänelle annettiin sitte valta ja voima ja kunnia. Kaikkien kansojen ja heimojen pitää palvella häntä; hänen valtansa on kestävä ijankaikkisesti muuttumatonna, eikä hänen valtakuntansa ole häviävä maan päältä…' Ehkä on siten, että Vapahtajan ensin täytyy kuolla ja tulla Jumalan luoksi ja saada sieltä kruununsa… Mutta sitte… jonkun päivän kuluttua, kolmantena päivänä… palaa hän takaisin, ja silloin perustaa hän Jumalanvaltakunnan."

Hänen sielunsa kohottautuu ylös taivaitten korkeuksiin ja laajentuu, niin että se sulkee syliinsä koko ihmiskunnan. Hänen sielunsa kypsyttää äärettömiä ajatuksia, liikkuu ylenpalttisen ihanuuden kuvissa. Hänen sielunsa kohoo aina ihmisyyden rajoille asti, aina rajoille haltioituneen mielipuolisuuden.

Nyt ei elä hänessä pelon väräyskään. Jos ovatkin ihmissydämet kovat kuin kivi, niin sanotaan kirjoissa Vapahtajasta: 'kovempi kuin kivi, kova kuin timantti, on sinun otsasi oleva'. Ei: nyt ei ole pelon aika. Ei ole. Isänsä tahdon voi hän täyttää, olkoon että se olisi sitte kuinka ihmeellinen ja kuinka vaikea. Kun vaan voi tuoda avun ihmisille!

Hänen aatteessaan ei muutu mitään. Aina, ensimmäisestä päivästä asti, jona hän esiintyy, on hänellä sama aate: ihmiskunta ei voi edelleen elää niinkuin nyt, ei voi elää vanhaa untunutta oloaan ja vaivaansa, sairaudessa ja heikkomielisyydessä, sorrossa ja kurjuudessa, synnissä ja viallisuudessa. Täytyy tapahtua, ja tapahtuu ihme, ääretön, ääretön ihme. Jumalan valtakunnan täytyy ilmestyä ja se ilmestyy, siinä ovat puhtaat, Jumalasta iloitsevat ihmiset, tyydytettyinä ruumiiltaan ja sielultaan, ilolla ja täydellisesti täyttävät Jumalan tahdon. 'Sinun tahtosi on tapahtuva maan päällä, niinkuin se tapahtuu taivaissakin enkelittesi seassa'. Tämän teon, pyhän ja ihmeellisen on hän Jumalan ihmeellisellä avulla toimittava täytäntöön. Se on hänen aatteensa. Ikinä ei hän hiuskarvaakaan väisty tästä ja unohda tätä todellista, puhdasta itseään…

Mutta sitä ajatusta hän miettii ja muodostelee, kuinka hän voi sen toteuttaa. Siten kuin hän on arvostellut ja muodostellut vanhat pyhät tavat, siten muuttaa ja selittää hän kansansa pyhät toivotkin… "Minun pitää tarttua vanhaan lippuun. Mutta puhtaana pitää sen pysyä, ja puhtaana oma tieni… Minun pitää tarttua vanhaan lippuun: kansani usko ja innostus voi seurata ainoastaan sitä lippua. Se on Jumalan tahto; sillä muuten auttaisi hän minua ilman lippuakin… Minä tartun lippuun. Silloin… silloin tulee… riemuin ja soitoin, taivaasta, ja tuhansin enkelein, maan päälle taivaan valtakunta…"

Siten kaiveli ajatuksissaan ja muodosteli tuo voimakas ja valtaava ihminen. Ankaran maailmanhetken mukaansa tempaamana ja ylevän jalon rohkeutensa kannattamana astuu tämä valtaava ihminen niiden raskaitten hevosten rinnalla, jotka velttoa lönkkäänsä vetävät ihmiskunnan vaunuja elämän puolipimeässä laaksossa. Hän pitää noita vastahakoisia, laiskoja, vaahtosuisia lyhyistä ohjaksista, ja pakoittaa ne kääntymään korkeammalle tielle, jonne aurinko loistaa, ja jossa tuulet puhaltavat.

He kulkevat edelleen. Nummikkoteitä, kolme, neljä päivää pohjoista kohti. Hän edellä mietteisiinsä vaipuneena; hänen uskollisensa takana horjuvalla mielellä. Kun hän kääntyy ja katsoo heihin, ovat he lumotut. Hänen silmänsä ovat heidän sielunsa hurma ja heidän mielensä kammo. Siten tulevat he vuoristoon.

Siellä kavahtaa hän. Kuinka kauan aikoo hän siis matkata, ennenkuin hän tekee päätöstään? Ratkaisun hetken täytyy lähetä.

"Sanokaa minulle: mitä sanovat ihmiset, että minä olen?"

Se on kurjaa, hänen täytyy kysyä toisilta, mitä he ajattelevat hänestä.

Hänen uskollisensa puhuvat yhteen ääneen: "He sanovat, että sinä olet yksi vanhoja menneitä sankareita; kuolleista noussut, sanovat he".

"Ja te… mitä sanotte te?"

Silloin on heidän keskessään joku kuumaverisempi; hänet tempasee liika täysi sydän mukaansa: "Sinä? Sinä olet Vapahtaja!… Olemme kauan jo tietäneet sen".

"Sinä olet Vapahtaja. Sinä olet."

"Sano, että olet!… Niin olet valtias maassa."

"Ja sitte: miekat paljaiksi! Sortukoot vieras kuningas ja ylpeät papit."

"Sinä, kuningas maassamme!… Miekkasi kärjessä on valtakuntasi."

"Ja me, sinun uskollisesi, olemme vasemmalla ja oikealla sinusta sinun kunniassasi, sinun ruhtinaitasi ja ministereitäsi!"

Silloin säikähti hän, että nuo, hänen lähimpänsä ja uskollisensa, jotka puolen vuotta jo olivat seuranneet häntä, ymmärsivät niin hiukan häntä. Hän moitti ankarasti heitä: "Ettekö tiedä, mitä vanhat kirjamme sanovat. Voi olla, että tiemme vie myrskyyn ja voittoon… Mutta vanhat kirjat laulavat toistakin laulua: laulua, jossa on sävelenä huoli ja puute ja kuolema, ja senjälkeen vasta ihanuus ja autuus".

He pudistivat kiivaasti päitään. Sitä he eivät voineet ymmärtää. He tunsivat vanhoista kirjoista, tunsivat niiltä ajoilta asti, jolloin he lapsina olivat istuneet lieden ääressä, ainoastaan tuon ihanan, hurjan myrskylaulun: korkealle Vapahtajalippu! Silloin antaa Jumala sotalaumoineen ihmeellisen voiton.

Tuo huimapää astuu hänen vierelleen, ja puhuu matalaan: "Ei noin paljon nöyryyttä ja sydämen puhtautta ja kuolemaa! Miekkaa! Ylös valtaistuimelle!… Mestari, kuka on istuva oikealla puolellasi?"

Silloin työnsi hän hänet luotaan: "Pois minusta, kiusaaja. Jumalan tahtoa yksin kuulen. Mitä auttaisi se ihmistä, jos hän voittaisi kaiken maailman, ja joutuisi itse turmioon, ja jos hänellä olisi kaikki maailma, mutta ei enää omaa itseään. Ken tahtoo minua seurata, hänen pitää jättää hurjat, lihalliset ajatukset, ja seurata minua elämään tai kuolemaan, voittoon tai perikatoon".

He kääntyivät… takaisin kotiseuduille.

Nyt kulkee hän sinne yksinäisenä ihmisenä. Puhdas, lempeä ja laupias, pyhä ihminen, ihminen ylevissä korkeissa ajatuksissa, nähden ihmeellisiä unia ja kuvia, hänessä palaa ja polttaa rakkaus ihmisiin ja rakkaus tuohon iäiseen salaiseen voimaan, jota hän kutsuu "Isäkseen". Ikinä ei ole ollut yksikään ihminen niin yksinäinen, kuin hän. Ihminen, joka on yksin kansaansa, yksin koko ihmiskuntaa vastaan. Mutta iäinen voima on levittänyt kätensä hänen ylleen. Hän aikoo nyt etelään, pääkaupunkiin, julistaakseen siellä Jumalan valtakunnan tuloa maan päälle. Valtuutuksen siihen äärettömään tekoon tuntee hän pyhässä pelokkaassa uljaassa sielussaan.

Mikä voima voi mitään vilpitöntä puhdasta ihmissielua vastaan?

* * * * *

Kun he matkalla etelään taas kulkevat kotiseudun läpi — viimeistä kertaa näkee hän sen viheriät kukkulat ja järven laaksossaan — niin kokoutuvat ihmisjoukot taas tuon lempeän auttajan ja vilpittömän uskollisen ihmisystävän ympärille, joka puhuu niin ihania ihmeellisiä sanoja.

Mutta nyt on ihmisissä ja mielissä uusi outo ihmetys ja kuiske, ja hänen seuraajansa eivät salaa, mitä he nyt tietävät. Ja kansan valtaa ääretön hykähtynyt hämmästys. "Hän on siis itse sen sanonut: minä olen Vapahtaja! Hän, jota me kahdeksansataa vuotta olemme odottaneet!"

"Vapahtaja!"

"Mutta eiköhän Vapahtajan pidä polveutua vanhasta kuningassuvusta? Eikö hän tule kultaisissa sotavarustuksissa? Eikö hän ole miekan mies, joka hyökkää myrskynä esiin? Tämä tässä on sensijaan pyhä lempeä mies; ja puhuu puhtaasta sielusta ja armosta ja laupiaasta ihmismielestä."

Alkaa tulinen levoton puhelu, horjutaan kahtaanne.

Mutta ei vaan tahdo nousta äänekäs sanomaton riemu.

Kirkolliset menevät ruhtinaan puheille, joka täällä pohjoisessa hallitsee pientä maatansa, ja alati kuuntelee ja pälyy etelään, voiko hän tehdä mitään palvelusta keisarin mahtavalle ylväälle maaherralle pääkaupungissa. He yllyttävät häntä: "Tähän asti on hän ollut vaaraton haaveksija; mutta nyt, kun hän kutsuu itseään Vapahtajaksi, on hän valtiollinen rikoksentekijä".

Sankari kuulee uskollistensa kautta, että on vaarallinen salajuoni tekeillä häntä vastaan; mutta hän on jo matkalla etelään. Ja sen matkan on kiire. Pääkaupungissa alkavat suuret kirkonjuhlat; tuhansittain keräytyy sinne kansaa koko maasta, sen lisäksi kautta koko maailman hajauneita kansalaisia. Siellä, keskellä juhlaa ja juhlanhumua aikoo hän nousta ja sanoa: "Minä olen Vapahtaja! Minä… minä tuon teille Jumalan valtakunnan". Sitte… sitte… kun hän sen on sanonut: on isä taivaasta astuva hänen rinnalleen taivaallisine sotajoukkoineen. Ell'ei… niin kohta jälkeen kuolemansa… on hän palaava takaisin… kymmenettuhannet taivaalliset auttajat rinnallaan.

Hän lähettää ruhtinaalle ylenkatseellisen tervehdyksen: "Sanokaa sille ketulle: Parannan sairaita ja heikkomielisiä; ja kolmantena päivänä olen matkani perillä." Ja katkeran rohkeasti sanoo hän, mielensä nyt jo valmiina vastaanottamaan kovaa tuskaa: "Minun täytyy vaeltaa, tänään ja huomenna ja sitte vielä päivä, sillä ne, joissa asuu ja palaa Jumalan henki, niiden täytyy kuolla pääkaupungissa".

Kuin naulaamalla kiinnittää hän ystäväinsä mieliin: "Minun pitää kai kuolla. Mutta minä palaan ihanuudessa ja kunniassa. Ja silloin tuon minä voiman Jumalalta ja perustan Jumalan valtakunnan."

Siten vaelsi hän viimeistä kertaa kotiseutunsa läpi, etelää kohden, huulet puristettuina yhteen, silmissä vakavuus kuin kuolema, ja mielessä kuuman pelokas rohkeus. Niin paljon kuin mahdollista, salaa hän matkasuuntaansa. Hän tahtoo säästää kaikki voimansa sitä päivää varten, jolloin hän astuu pääkaupunkiin. Mutta hänen takanaan, ja hänen rinnallaan, ja hänen edellään vaeltavat hänen kotiseutulaisensa, suurissa juhlajoukkueissa, samaa tietä kuin hänkin, ja he julistavat: Vapahtaja, hän joka kauan on luvattu meille, hän tulee! Suuri muutos kansamme olossa ja elossa, se tapahtuu nyt. Tuo mahtava valtaava tapaus on tulossa nyt. Mutta toisessa muodossa, kuin me olemme odottaneet… Toisessa muodossa… Tulkaa!… Olette saavat nähdä ihmeellisiä asioita! Tulkaa, että saatte nähdä!…

Ja kuin varikset lentävät kiihkokansalliset kulkueen edellä: Te siellä alhaalla!… Te kirkon ylimmäiset! Päät pystyyn… Hän tulee!… Hän tulee!… Ja hän sanoo: "Minä olen Vapahtaja. Vapahtaja!!…"

Silloin vastaa siihen, korkealta kirkonkatolta, kova kirkuna.

Kauemmas etelään, hetki hetkeltä, milloin keskellä väen paljoutta, milloin yksin hiljaisella tiellä. Ja aina puhuen seuralaistensa sieluihin, ihanissa loistavissa kuvissa, jotta he olisivat varustetut ja arvokkaat silloin, kun hänen kuolemansa jälkeen verisen punervasta aamuruskosta on nouseva jumalanvaltakunnan suuri autuas päivä.

Hän kertoo talonpojasta, jonka poika oli kevytmielinen, ja lähti muukalaisiin maihin ja siellä ensin sortui syvälle lokaan ja sitte suureen kurjuuteen, ja sitte lähti liikkeelle, ja palasi taaskin kotiinsa ja otettiin ystävällisesti vastaan… Hän kertoi äidistä, joka etsi kadonnutta ropoaan kauan, kauan, myöhään yöhön, ja sitte iloitsi niin suuresti, kun hän oli löytänyt sen… hän kertoi paimenesta, joka kauan, kauan etsi lammastaan. Hänellä oli sata lammasta, mutta hän etsi sitä yhtä ainoaa kadonnutta aina aamuun asti. Ja kuinka hän iloitsi, kun hän löysi sen! Katsokaas, yhtä kallisarvoinen on yksi ainoa ihmissielukin Jumalan edessä! Siten iloitsee hänkin! Holhokaa, vaalikaa sieluanne, jota Jumala niin palavasti rakastaa! Huolehtikaa, että se ansaitsee sen autuaan Jumalanvaltakunnan, joka nyt voimalla ja kunnialla lähestyy.

Siten vaelsivat he päivän, ja vaelsivat toisen. Juhlaan matkaajien joukot taajenivat. Pääkaupunki on lähellä.

Silloin heittäysivät nuo hurskaat houkkiot taaskin hänen tielleen. He tahtovat virittää hänelle paulan, johonka sitoa hänet, kun hän kohottaa kätensä ja sanoo: Minä olen Vapahtaja… "Kuulehan!… Vanhat kirjamme sanovat, kuten tiedät: Jos mies tahtoo, voi hän lähettää vaimonsa luotaan. Pois silmistäni, nainen, en tahdo enää nähdä sinua!" Hän loi heihin ylevän katseen: "Avioliitto merkitsee: yksi koko elämäksi…" Hän oli ensimmäinen kaikista ihmisistä, joka kohotti heikon naisen tasa-arvoiseksi miehen rinnalle… Te naiset maailmassa! Saatte kiittää häntä paljosta.

He väistyvät sanattomina takaisin. Hän oli aina suurempi, kuin vanhat säännöt ja määräykset.

Yömajassa kylässä toivat äidit lapsiaan, kantaen niitä sylissään tai taluttaen kädestä, ja pyysivät häntä siunaamaan niitä. Hänen uskollisensa, kuten siihen aikaan koko maailma, työnsivät lapset takaisin: "Lapset? Mitä he ovat. Ankara pitää olla lapsille! Ruoskaa heille! Pois lapset!…" Mutta hän, Vapahtaja: "Jumalanvaltakunnassa, joka kohta on tuleva, ei ole pieniä eikä suuria, siellä istuvat kaikki, kaikki juhlapöydissä ja tulevat ravituiksi. Varsinkin lapset! Varsinkin lapset! He ovat luottamusta täynnä, siksi ovat he suuria taivaan valtakunnassa. Tulkaa mieliltänne niinkuin lapset! Tule äiti, tule lapsesi kanssa!" Ja hän otti lapset syliinsä ja hyväili niitä… Hän oli ensimmäinen kaikista ihmisistä, joka asetti lapset täysiarvoisiksi täysi-ikäisten rinnalle. Hän asetti, ensimmäisenä, lapset ulos auringonvaloon… Te naiset ja lapset kaikessa maailmassa! Saatte kiittää paljosta häntä.

He jatkavat matkaa, kolmannen ja viimeisen päivän.

Ihmisvirta paisuu. Juhlajoukko juhlajoukon jälkeen taivaltaa leveää tietä pääkaupunkia kohden. Muukalaiset, jotka tulevat idästä, liittyvät joukkoihin. Kaikki ovat he kuulleet tuosta hurskaasta sankarista, ja kuulevat nyt lisään, ja kuiskaavat ja puhuvat keskenään ja säikähtävät hänen aiettaan ja etsivät hänen ylevissä puhtaissa kasvoissaan, joissa palaa kuoleman rohkeus, kuin tulijohtoa myrskyisessä yössä. Kuohuu ja kiehuu laajalti hänen ympärillään ihmismeri.

Eräs rikas nuori mies polvistuu hänen eteensä tien pölyyn:… "Hyvä mestari… mitä pitää minun tehdä, että pääsisin Jumalan valtakuntaan, kun se tulee?"

Hän kumartuu alas häntä kohden. "Tunnethan vanhat käskyt: Älä kiroo…"

"Ne kaikki olen täyttänyt… Lapsesta asti. Mutta minulla ei ole rauhaa…"

Silloin kumartui hän syvemmälle. Hän alkoi pitää hänestä; hän ajatteli: tuossa on sielu, joka kuuluu sinulle. "Yhtä asiaa puuttuu rauhaasi vielä. Anna rahasi ja omaisuutesi köyhille, ja seuraa minua."

Silloin nousi nuorukainen ylös, ja hengähti syvään ja astui horjuen syrjään ja hävisi väkijoukkoon.

"Kuinka vaikeata on rikkaitten päästä Jumalan valtakuntaan!"

Joukko paisuu ja paisuu, juhlajoukko juhlajoukon jälkeen liittyy siihen. Ratkaisunhetki lähenee.

Kaksi hänen uskollisiaan tunkeutuvat ihan lähelle häntä. "Herra, lupaa meille molemmille, että me sinun valtakunnassasi saamme olla sinua lähinnä".

Hän katsahti huolissaan heihin. "Tahdotteko kuolla kanssani?"

"Niin, herra, sen tahdomme".

Nyt loistavat hänen silmänsä heihin: "On tapahtuva, kuten sanotte: te saatte kuolla asiani puolesta kanssani. Ja senjälkeen hallita kanssani. Mutta kuka on oleva rinnallani toisena ja kolmantena, sen on Jumala yksin määräävä…" Hän kääntyy lähimpiin ystäviinsä: "Älkää salliko, että teitä kutsutaan herraksi ja mestariksi. Yksi olkoon Herranne: isämme taivaissa. Maailmassa sanotaan: herra, herra; hallita, hallita! Teidän keskenne olkoon: palvella, palvella. Palvella aina, kun vaan mahdollista on. Auttaa ja parantaa. Niinkuin minä palvelen ja tahdon antaa elämäni, jotta tuhannet vapahtuisivat elämän sameasta pimeästä orjuudesta, ja että ihmisten onni tulvisi Jumalan valtakuntaan."

Pienessä kaupungissa, joka sijaitsee pääkaupungin edustalla tien varrella ovat kadut täytenään levotonta kansaa. Eräs mies, pienen kokoinen, on kiivennyt puuhun, tien varrella, hän on valtion virkamies, joka on rikastunut rahoista, jotka hän vieraan palveluksessa on kiskonut köyhältä onnettomalta kansaltaan. Hänen silmissään hehkuu kova, pelonalainen omantunnon tuska: "Voi minua, jos nyt tulee Jumalan valtakunta. Ja minun onneton sieluni saa jäädä ulkopuolelle… Ja rakastaa sentään pyhää ja pyhyyttä."

Hurskas sankari näkee hänen silmänsä. Semmoisia silmiä tarvitsee hän.

"Kuka on tuo tuolla?"

"Konna hän on! Kansansa kavaltaja! Kirottu tullinkantaja."

"Kuule… Tule nopeasti alas puusta… minä tahdon syödä päivällistä luonasi."

Tämä lähtee hänen rinnallaan, kompastuu, ja sekaantuu alinomaa sanoissaan: "Herra… että tulet minun luokseni päivälliselle! Että olet niin hyvä minulle! Herra, puolet omaisuuttani maksan minä… ja annan… tänään vielä… köyhille. Koska olet niin niin hyvä minulle! Ikinä enää… ikinä enää en petä ketään…"

Lyhyen päivällislevon jälkeen menee hän hiljalleen ylenevää tietä pääkaupunkia kohden, ympärillään uskollisensa, jotka ovat, milloin pelokkaan kammon, milloin äkillisesti tulvahtavan riemun valtaamina; hänen edellään, takanaan, ympärillään tungeskelee ja aaltoilee summattomat ihmisparvet, jotka kaikki tuntevat hänet ja palavasti kunnioittavat häntä, ja joiden mielissä palaa riemu ja odotus, ja joiden sielut ovat tulvillaan ihmekuvia.

Kylässä kaupungin edustalla asuu perhe, jonka kanssa hän oli ystävyyssuhteissa jo aikaisempien juhlien ajoilta. Siellä levähti hän viimeistä kertaa. Tuodaan ratsastusaasi hänelle. Sen päällä peitteet. Siten jatkuu matka.

Pääkaupunki on yhä vielä laajojen, metsäisten kukkulain takana. Mutta nyt, aivan lähellä kaupungin muuria, taittaa tie viimeisen kukkulan ohitse… Siinä lepää edessä tuo suuri, rikas kaupunki… Ja sen keskellä ikivanha mahtava kirkko, niin suuri, että se esipihoineen ja pylvästöineen ja pappiasumuksineen yksin jo muodostaa kokonaisen kaupungin.

Täällä pysähtää hän ja katselee ihmetellen suurta kaupunkia kohden edessään. Ja kun hän siten katsoo, ja näkee huoneet, ja kirkon ja linnan, ja kuulee tuon suuren rikkaan kaupungin humun: silloin herää hänessä varmuus, että kaikki lähenee loppuansa.

Silloin valtaa hänet huoli ja murhe ja hän pelkää kotonsa ja kotimaansa puolesta, ja kyynelet tulvivat hänelle silmiin.

Mutta se kestää vaan hetken. "Se on Jumalan tahto! Jumala on kanssani! Ja vaikka heidän sydämensä olisivat kovat kuin kivi, niin on minun sydämeni kuin timantti."

Hän katsahti omainsa puoleen, samalla katseella, joka hänellä oli pohjoisessa, kun hän karkoitti ihmisistä sanallaan pahat sekaiset henget.

He näkevät ne silmät. Ja puhkee rajaton, huumaava riemu. Vaatteensa levittävät he teille. Ja edessä tiellä heiluvat palmunoksat.

"Nyt tulee Jumalan valtakunta! Auta, Jumala, korkeudessa!"

"Jo tulee autuuden valtakunta!"

"Hän on vesa vanhaa kuningassukua!"

"Nyt on autuuden aika isänmaassamme! Auta Jumala, korkeudessa!"

Miehet ja naiset rientävät ja riemuitsevat. Lapset juoksevat ja laulavat. Asunnoistaan ja kirkon suurista esipihoista tulvii ihmisjoukkoja.

He ovat kauan sitte kuulleet hänestä, ja viimeksi pohjoisten juhlamatkustajien kautta, että hän tulee. Kadut ovat täynnä hälyä ja melua.

"Nyt on koittanut autuuden aika isänmaassa! Auta, auta Jumala! Nyt alkaa valtakuntasi! Auta meitä!"

Kuolonkalpeina seisovat kirkolliset huoneitten seinämillä. Kaksi heitä tunkeutuu hänen puheilleen. "Kiellä… estä tuo mieletön huuto!…" Hän katsoo halveksuen ja vihalla heihin. "Jos nämä ympärilläni vaikenisivat, niin alkaisivat kivet puhua".

Koko kaupunki on liikkeessä; linnasta tähystelevät maaherra ja hänen palkkasoturinsa kummastellen ja päätään ravistellen tuota merkillistä menoa.

Joku joukossa saattaa ehkä kysyä: "Kuka se on? Kuka se on?"

Mutta pää-osa kansasta, kansan pohja tietää sen: "Hän on se puhdas, hurskas sankari pohjoisesta. Hän sanoo että hän on Vapahtaja. Hän sanoo, että nyt on koittanut suuren ihmeen aika, Jumalanvaltakunnan aika!"

Tuossa seisovat nuo suunnattomat, kalliit, vanhat ja uudet kirkkorakennukset. Pihoissa ja pilaristoissa juhlahelyn kirjava ja markkinamainen humu. Tuossa seisoo härkiä ja vasikkoja pitkissä jonoissa, tuossa täysinäinen lammaskarsina, tuossa lintuja häkeissään, tuossa viinirypäleitä rattaillaan. Tuossa vaihdetaan sileällä rahapöydällä keisarin rahaa kirkkorahaksi. "Tänne rahoinesi ja varoinesi, kansa! Tuo tänne hikesi hedelmät! Tänne, tänne vaan!… Noin!… Nyt on Jumala tyydytetty, nyt julistaa hän sinut oikeamieliseksi ja sovitetuksi."

Kansa raukka! Millainen Jumala sinulla on! Kahdenkertaisesti riistävät pappisi sinut köyhäksi: he ottavat sinulta jokapäiväisen leipäsi; ja he paaduttavat sydämesi rinnassasi, niin ett'et sinä näe, mikä on totuus.

Hän sieltä pohjoisesta, hän tuntee Jumalan toisella tapaa: Hänen Jumalansa ei tahdo käsiä, jotka ovat kukkurallaan rahaa, vaan hän tahtoo sydämiä, jotka ovat kukkurallaan rohkeutta ja puhtautta, ja veljesmieltä. Ei hän tahdo kirkkoja ja juhlia, ja pappien laumoja; vaan hän tahtoo, että oikeus ja oikeamielisyys vallitsee maassa.

Sankari, Vapahtaja, seisoo keskellä kirkon esipihaa, ja kohottaa kirkkaan äänensä. Rahapöytä lentää maahan. Kaupustelevat naiset alkavat kirkua. Lampaat juoksevat, lintuhäkit kaatuvat. Kirkonvartiat juoksevat hätäyneinä pakoon hänen ylevää ilmestystään, kuin säihkyvän miekan edestä. "Näin sanon minä teille Jumalan nimessä: Minun huoneeni on oleva rukoushuone. Te kansan murhaajat! Rosvot ja ryöstäjät! Onko tämä teidän luolanne?"

Kaupungin valtaa jäykistynyt säikähdys. Kamala oli tuo teko. Pelokkaat pakenevat; he kuulevat jo sotamiesten tanakat jykeät askelet. Joukot kotiseudulta ja muu kansa riemuitsee. Papit seisovat voimattomina, mutta mielissään leimuva viha, joukoissa ovilla. Vakavat ja hurskaat seisovat huulet tiukasti yhteenpuristettuina, ja syvät silmänsä luotuina häneen: "Tuo merkitsee kuolemaasi, sinä uljain ja puhtain".

Tyhjä on nyt tuo avara esipiha kaikesta maallisesta kaupanteosta. Puhdas on kirkko. Jumalan valtakunta on nyt perustettu. Puhtaat sydämet saavat nyt soinnussa liittyä Jumalaan, ja heidän kätensä levätä veljeskäsissä. Kansa tungeksii häntä lähelle.

Hän riemuitsee sielussaan: "Minä voitan heidät kaikki, kaikki! Suoraan, suoraan vaan autuaaseen ihanaan Jumalanvaltakuntaan! Minun ei tarvitsekaan astua kamalaan vaikeaan kuolemaan…"

Mutta syrjempänä, syrjäisessä pihassa, seisovat joukoissa kirkollismieliset. "Hänen täytyy kuolla. Se on selvää. Mutta varovasti on meneteltävä: tyhmä kansa on hänen puolellaan… Kuolla hänen täytyy… Se on selvää!"

* * * * *

Kaksi päivää on hän kansajoukkojen kuninkaana. Suuri esipiha ja pylväskäytävät: siellä hän hallitsee. Kirkko on puhdas ja puhdistettu maallisesta ja maallisista… Sairaita kannetaan kivilaattojen ylitse… kajahtelevat kantajain askeleet. Näiden hetkien kohottamana melkein ihmismittojen ulkopuolelle, ja tunteessa ett'ei hän mitään tahdo itselleen, että hän ainoastaan on Jumalan palvelija, säteilee hänen olennostaan ihmeellinen voima. Lapsiparvia seisoo pylvästen vierillä, ja laulavat ylistystään. Hänen jalkojensa edessä lepäävät tuhannet. Yhä uudet joukot tulvivat kuulemaan hänen puhettaan, ja ylistävät hänen sanojensa syvää viisautta ja hänen loistavaa lempeyttään, ja saavat ravituiksi köyhät, janoitsevat sielunsa. Tämä kansa on vuosisatoja saanut nähdä ensimmäisillä sijoillaan ainoastaan vähäpätöisiä nurjasti kehittyneitä ihmisiä, ainoastaan ihmiskääpiöitä, ei koskaan puhtaita vilpittömiä ihmisiä.

"Kuinka puhdas hän on, ja vilpitön, ja luonnollinen!"

"Niin, juuri hänen kaltaisensa pitää Vapahtajan olla".

"Vanhojen kuningasten juurta".

"Mutta hän ei ole vanhaa kuningassukua?"

"Eikö hän ole?"

"Sitte hän on petturi".

"Se ei ole totta… Katsohan vaan hänen ulkonäköäänkin, ja kuule, mitä hän puhuu… Voiko hän olla petturi?"

Silloin ilmestyy ovelle kaksi kirkkoraadin jäsentä, ylhäisiä korkea-arvoisia herroja, ja astuvat häntä kohden… "Tilaa, tehkää tilaa!…"

Ja joukko tekee tilaa. He astuvat hänen luokseen ja sanovat: "Me kysymme, kenen valtuutuksella sinä esiinnyt?"

Silloin katsoo hän heitä katkeralla ivalla. "Sanokaa minulle: Sankari, joka vuotta sitten seisoi tuolla virran rannalla, ja saarnasi kääntymistä, oliko hänellä jumalallinen valtuutus, vai oliko hän pettäjä?"

He eivät tohdi vastata: hän oli petturi; kansa tietää, että hän oli puhdas vilpitön ihminen. He kohouttavat olkapäitään ja poistuvat. Heidän takanaan kilahtaa kuin kireä rauta kertomus petollisesta vuokraajasta: "He tappoivat palvelijat, jotka maanomistaja lähetti. Silloin oli omistajalla vielä hänen oma rakas poikansa;… hänetkin he tappoivat. Minä sanon teille: maanomistaja on antava maansa toiselle vuokraajalle."

Korkea papisto on lyöty pakosalle. He tulivat ylväästi kuin ylempää, kaukaa kansasta, kirjojensa luota, ja viheriän pöytänsä äärestä; mutta he olivat sentään melkein rehellistä väkeä.

Mutta nyt tulivat hänen vanhat tuttunsa pohjoisesta, nuo mustat hiiviskelijät, pyhät konnat. Nähkää, kuinka he tyytyväisinä hierovat käsiään! Totta tosiaan: heidän silmissään liekehtii todellinen innostus! Oh, tuotakin innostusta!… "Mestari, me tiedämme, että sinä olet vilpitön ihminen! Etkä pelkää ihmisiä. Et yhtäkään ihmistä! Sydämemme on ahdistuksessa… Kuule nyt siis: me tahtoisimme mielellämme tietää: onko oikein että hurskas kansamme maksaa keisarille veroa?… Sinähän tiedät, keisari on, ikävä kyllä, vääräuskoinen."

Mitä nyt?… Jos hän sanoo: "Ei. Älkää maksako veroja!" niin vangitsee hänet keisarin maaherra ja he ovat vapaat hänestä. Jos hän taas sanoo: "Maksakaa", niin kääntää kansa hänelle selkänsä; sillä ylenmäärin on tuo vero vihattu: koska se on niin raskas, ja koska se kokonaan menee noille vääräuskoisille, ulkopuolelle maata.

Niin, jos hän olisi niin matalahenkinen kuin he!… Mutta hänen henkensä liikkuu korkeammalla tasolla. Hän on ihminen, kokonaan toista laatua kuin he. "Jos kannatte taskuissanne keisarin rahaa tuntematta omantunnonvaivoja… tekopyhät ja teeskentelijät te… niin maksakaa veronne hänelle. Maksakaa ja älkää ajatelko sitä sen enempää. Huolehtikaa sielustanne! Että se täyttäisi Jumalan tahdon." Silloin väistyivät hekin.

Illemmalla tuli linnasta joitakuita hovilaisia, oikeata hoviväkeä, puoliksi kevytmielistä, puoliksi hurskasta. He olivat pöydässä nauraen ja vilkkaasti haastelleet päivän tapahtumasta, ja olivat lopulta tulleet siihen tulokseen: tuommoisia kansan sankareita ei pidä ottaa vakavasti. Voi tehdä ne tehottomiksi onnistuneella sukkeluudella, ja saattaa ne naurettaviksi… Mitä välittävät tuommoiset kansan puutteesta ja tarpeesta? Niinpä tulevat he siis, hieman viekkaasti nauraen, hieman hurskaina, hieman humalassa… "Mestari, on eräs pyhä käsky vanhoissa kirjoissa: jos joku kuolee lapsettomassa avioliitossa, niin pitää hänen naimattoman veljensä naida hänen leskensä. Mutta jos nyt sattuisi, että vaimo olisi järjestään naimisissa seitsemän veljen kanssa, niin kenenkä vaimo on hän sitte oleva iäisessä elämässä?"

Hänen vastauksensa oli lyhyt ja vakava: "Kun ihmiset heräävät kuolleista, niin ei silloin naida ja kosita. He ovat silloin kuin Jumalan enkelit."

Silloin astui eräs arvossapidetty mies tuon hurskaan sankarin puheille. Hän tahtoi mielellään itsensä vuoksi ja toisten vuoksi, jotka seisoivat ympärillä, kuulla lyhyesti ja selvästi, mikä oli se salainen pohja, josta kuin puhtaasta lähteestä kumpuisi ihmissydämeen ihmeellinen, voimakas ja puhdas elämä. "Sano minulle, mikä käsky on suurin kaikista käskyistä".

Vapahtaja kohottausi suoremmaksi ja sanoi lyhyesti, ja musersi sillä sanallaan kaikki nuo sadat kirkolliset säännökset: "Ainoa käsky on se: Rakasta Jumalaa palavalla sydämellä, ja lähimmäistä niinkuin itseäsi. Se tahtoo sanoa: ole hurskas. Kaikki muu on tarpeetonta ja vahingollista ihmiskeksintöä."

Kysyjän silmissä välkähti.

Monet muutkin silmät välkähtivät… monet!

Mutta monet pysyivät väliäpitämättöminäkin!…

"Isä ja iso-isä noudattivat aina vanhoja sääntöjä ja määräyksiä, ja olivat sentään kelpo miehiä".

Ja monet alkoivat epäröidä!…

"Tuo on vaarallista. Kuka tietää, mitä tuosta vielä voi syntyä!"

"Minulla on talo ja pieni pelto".

Ja siellä ja täällä oli joukossa joku pilkkaajakin!…

"Sinä et pääse Jumalan valtakuntaan!…"

"En tahdokkaan. On liika yksitoikkoisen siistiä siellä…"

"Kummallinen pyhimys tuo!"

Ne kaikki väistyvät hiljalleen pois ja jättävät hänet.

Ja lisäksi kalvavat, väijyvät, kysyvät ja antavat tietoja kirkolliset.

Kaksi päivää on hän nyt yhtämittaa puhunut. Puhunut yhtäpäätä, ja aina voittanut.

Mutta mitä voitosta? Aika tasoittaa, aika lauhduttaa haavat.

Kirkolliset uurastavat toimessaan… "Se on hullua! Hänkö muka Vapahtaja? Voiko hän todistaa itsensä polveutuvan vanhasta kuningassuvusta? Käsityöläinen syrjäseudulta maata, kolkasta, jossa kansa ei edes ole puhdasta rotua. Jossa kaikenmoista vierasta kansaa tulvii yli rajojen?"

Hän kuulee tämän, ja huomaa, että kaikki alkaa horjua, ell'ei hän tässä yhdessä kohdassa voi voittaa. Hän sanoo heille, että seisoo pyhissä kirjoissa sekin, että Vapahtaja ei ole kuningassukua.

Hän puhuu turhaan, tuo usko on syöpynyt liika syvälle mieliin.

Hänellä ei ole mitään, ei mitään annettavana petoeläimelle ihmisessä.

Hänen käsissään ei ole mitään, ei mitään muuta, kuin sielun hartautta, puhtautta, vilpittömyyttä. Sillä ei voi ravita kansaa, ei ainakaan kolmea päivää.

Ja Jumalan enkelit eivät ilmesty.

Ja viholliset kalvavat ja uurastavat, ja sekoittavat yhteen mieletöntä ja mielevää ja paljon on heillä tarjottavaa: totuutta ja rahaa ja pelkoa ja verta.

Ja he alkavat hiljalleen ja hiljalleen päästä voitolle.

Hän ei väisty. Hän näkee nyt selvemmin ja selvemmin että hänen tappionsa lähenee. Mutta sitä lujempana hän seisoo; sitä jäykempänä ja taipumattomampana. Mahtavana, kuin ihmevoiman kannattamana, kohoo hänen puhtaassa suuressa sielussaan usko: "Jumala on kuitenkin puolellani".

Hän riistää vanhoista hurskaista kirjoista itselleen kaiken, mikä vahvistaa ja voi antaa ylpeätä lujaa uskoa hänelle noissa peloittavissa tuskissa, jotka nyt kuin kamalat mustat pedot joka taholta hiiviskelevät häntä lähelle. Jos nyt siis tulisikin kuolema: niin puhuvathan vanhat kirjat ylösnousemisesta kuolleista. Ja ell'ei se tapahtuisikaan kolmen päivän kuluttua, niin myöhemmin. Palata takaisin varustettuna Jumalan voimalla! Silloin on tuleva Jumalan valtakunta.

Hänen täytyy uskoa siten. Muuten hän ei voi kantaa kuormaa, joka on hänen hartioillaan. Jumalan kiitos, että vanhat kirjat puhuvat siten.

Kun hän tänä iltana jättää kirkkopihan, se tapahtuu viimeistä kertaa, ja hänen alakuloiset ahdistuneet uskollisensa seuraavat häntä ja pelokkaasti ja kysyvästi katsovat häneen: "Opettaja, katso noita vahvoja nelikulmaisista kivistä rakennettuja muureja! Tuhat vuotta ovat ne jo seisoneet paikoillaan; niitä vastaan aiot sinä rynnistää, sinä yksinäinen ihminen!"

Silloin esittää hän heille tulevaisuuden kuvan, jota hän paraikaa herättelee kiusautuneessa ja tuskautuneessa sielussaan: "Kun kohta olen kuollut… niin senjälkeen ovat ankarat synnytystuskat runtelevat maata. Ulkonaiset viholliset ja sisälliset uskontotaistelut ovat taaskin riehuvat, lapset ovat taistelevat vanhempiansa vastaan; veljen- ja sisarensydämet ovat eroavat eripuraisuudessa. Se kaikki on oleva merkkinä, että Jumalan valtakunnan aika maan päällä lähestyy. Voimassa ja väkevyydessä on ihmisenpoika tuleva taivaasta ja tuova Jumalan valtakunnan maan päälle. Älkää pelätkö! Odottakaa uskollisesti! Minä palaan takaisin!"

He kysyvät häneltä epäilevän pelokkaasti: "Milloin on se tapahtuva?"

Hän ei voi antaa vastausta. "Se on tapahtuva vielä teidän eläissänne.
Yht'äkkiä! Olkaa varuillanne! Valvokaa ja rukoilkaa!"

Kun hän yhä vielä kaivelee siten ajatuksiaan ja uudelleen ja uudelleen kuiskaa sielulleen: "Älä väisty! Älä väisty! Sillä pettäisit isäsi taivaissa. Hänen valtakuntansa ei tulisi silloin"… ja vahvistaa sieluaan kuvittelemalla suurenmoisia tulevaisuuden kuvia; niin silläaikaa istuvat kirkolliset kiivaassa neuvottelussa, kuinka he nopeimmasti saisivat hänet pois tieltään.

Nyt oli sankarilla, kuten sankareilla aina, merkillinen luottamus kaikkiin ihmisiin. Niinpä oli hänen uskollistensa piiriin hiipinyt eräs viekastelija ja nautinnonhimoinen mies. Tämä huomasi, että asiat täällä pääkaupungissa alkoivat saada huonon käänteen. Silloin menetti hän paikalla hituisen uskonsa ja hituisen rohkeutensa. Ja hän tuli paikalla "aivan toiseen käsitykseen". Häneltä putosivat "kuin suomukset silmiltä". Lisäksi alkoi vaikuttaa hänen turhamaisuutensa hänessä. Hän meni noiden pimeyden miesten luokse: "Antakaa minulle niin ja niin paljon rahaa", sanoo hän, "niin vien teidät tänä yönä paikalle, jossa voitte ilman suurempaa huomiota vangita hänet".

He kuuntelevat häntä häpeämättä vähääkään. Siellä ei ole ainoatakaan, joka karahtaisi pystyyn: "Tiehensä tuo roisto, en siedä nähdä häntä silmäini edessä". He neuvottelevat asiasta lyhyeen ja kiivaasti, ja päättävät: tänään vielä!

Ei yksikään astu häntä puolustamaan; ei yhdenkään rinnasta puristaudu syvän tuskan huokaus. Ei yhdenkään mielessä noista hirviöistä ole aavistustakaan, mitä he nyt syöksevät kuolemaan. He tuijottavat tuhmine kalasilmineen tuohon jaloon kultaiseen kruunuun, joka on pudonnut heidän lammikkoonsa.

He ovat kaikki turmeltuneita ja kuolleita. Elämän rinnoilla on yksin pysynyt hän, joka nyt on tuomittu kuolemaan, ja tuomittu kuolemaan siksi että hän oli ainoa elävä ihminen paljaitten aaveitten ja peikkojen keskellä.

Tuli ilta. Vihollisten käytöksestä ja petturin häviämisestä ovat sankari ja hänen uskollisensa huomanneet, että hyökkäys häntä vastaan on tapahtuva vielä tänä yönä.

Silloin istuutuu hän omineen viimeiselle aterialleen pöytään.

Oli vanha tapa koko maassa, että tänä iltana pöytä katettiin niin juhlallisesti, kuin perheenisän varat suinkin sallivat. Karitsanlihaa, leipää murrettuna palasiksi, ja viiniä pikareissa antoi perheenisä kädestä jokaiselle ympäri pöytää, ja puhui lyhyessä kiitosrukouksessa päivän merkityksestä, johtaen mieliin vanhan, harmaan, hädänalaisen muinaisuuden, jolloin Jumala, kansanuskon mukaan, oli todistaunut voimakkaaksi kansansa auttajaksi.

Hän puhui aluksi surumielisesti siitä ilosta, joka hänellä oli, että hänen vihollisensa olivat sallineet hänelle vielä tämän ihanan rauhallisen hetken, jotta hän sai viettää tätä iltaa vanhalla, esi-isiltä perityllä tavalla. Mutta samassa, kun hän oli lähettänyt ensimmäisen maljan kiertämään pöytää, nousee hänen sielunsa eteen hänen läheinen kova kohtalonsa. Hän katsoo heihin ympärillään ja sanoo suruisasti: "En ole enää istuva kanssanne, kun ensikertaa taaskin istutte viinin ääressä, mutta kun tulee minun isäni valtakunta, niin sitten istumme taaskin näin yhdessä, istumme puhdistetussa autuaassa maassa".

Kuulkaa! Sotamiesten askeleita?

Hän murtaa, rukoillen kiitossiunauksen, leivän, pelokkaassa ahdistuksessa on hänen armas sielunsa. "Noin on tapahtuva minun ruumiinikin kanssa. Sekin murretaan." Vielä kerran kaataa hän punaista viiniä maljaan; hän näkee oman verensä vuotavan ja sanoo raskaasti, muistellen vanhaa liittoa: "Minä annan vereni, että Jumala nyt tekisi uuden paremman liiton kansani kanssa."

He nousevat aterialtaan ja lähtevät ulos yöhön.

Kuulkaa, sotamiestenkö askeleet siellä kumisevat kadulla?

Hän tarttuu tuota huimapäätä käsivarteen, ja puhuu hiljaa ja kiihkeästi hänelle: "Kuule, minä tiedän: perkele on koettava viekotella teitä luopumukseen. Minä olen rukoillut tulisesti Jumalaa sinun puolestasi; sillä sinä olet rohkein: olen rukoillut, ett'et hylkäisi uskoasi minuun ja minun palaamiseeni. Jos sinä pelon aikojen jälkeen joskus taas rohkaiset ja karaiset mielesi, niin vahvista silloin veljiäsi."

Huimapää puhkesi kerskaamaan, ja sanoi kovaan ja kiihkeästi: "Minäkö?… Pelkäisin?… Olen valmis, nyt paikalla, seuraamaan sinua vankeuteen ja kuolemaan."

Silloin pudisti häntä sankari, eikä katsonutkaan häneen. "Ennenkuin kukko laulaa, vielä tänä yönä, olet sinä jättävä minut."

Heidän jatkatessaan matkaa lauhkeni hänen mielessään. Ihana entisyys ja kova nykyisyys sulavat yhteen.

"Muistatteko vielä, kun olimme pohjoisessa?… Minä lähetin teidät, niinkuin olitte… Kärsittekö puutetta mistään?"

He pudistivat kaikki päitään: "Ei, ei koskaan".

"Mutta nyt! Varokaa ja valvokaa! Teidän pitää olla varuksissa kuin sotamiehet."

"Kahdella meistä on miekat."

Siinä he nyt olivat siis taaskin sillä väärällä tiellä, jolle hän ei saanut lähteä, niin kovasti kuin sielunsa etsikin pelastusta. Hän katkaisi keskustelun: "Kylliksi siitä".

Kun he tulivat erääseen puistoon, valtasi useimmat kova väsymys. He heittäysivät ruohikkoon ja nukahtivat. Kolme uskollisinta seurasivat häntä jonkun matkaa, mutta hekin olivat uneliaita ja väsyneitä ja vaipuivat maahan. Silloin valtasi hänet kamala yksinäisyyden tunto ja hän rukoili heitä: "Olen niin kuolemakseni suruinen! Jääkää luokseni."

He makasivat siinä, nojautuen kyynäspäihinsä, eivät tienneet sanoa mitään, tylsiä ja uneliaita ja väsyneitä kun olivat.

Silloin riensi hänen kärsivä yksinäinen sielunsa kauas ihmisistä iäisen voiman turviin: "Isä… minun isäni, sinulle on kaikki mahdollista! Isä, ota pois juotavistani tämä katkera malja! Ota pois se!… Ei, ei niinkuin minä tahdon… vaan niinkuin sinä…"

Taaskin puhui hän ystävilleen: "Minä pyydän teitä, valvokaa kanssani… sinä, uskollisimpani, valvo; valvohan toki kanssani!"

Taaskin pois ihmisistä, iäisen voiman turviin. Hän lepää polvillaan sen edessä ja rukoilee taaskin: "Jos se on mahdollista… ei minun tahtoni mukaan… vaan sinun tahtosi. Isä, eikö se ole mahdollista?"

Se ei ole mahdollista. On iäinen, selittämätön luojan tahto: ihmiskunnan pitää vaeltaa ja kamppailla eteenpäin tuskan ja hädän kautta. Ihmiskunta voi ainoastaan kärsimysten tietä kohota parhaimpaan.

Hänkin tuntee sen, kokoo kuin vavahtelevan vaikertavan sielunsa. "Ei niinkuin minä tahdon. Vaan niinkuin sinä."

Siten makasi hän polvillaan puolen yötä.

Täytyy olla totta, mitä kerrotaan, että hän löysi lohdutuksen.

Silloin kuuluu aseiden kalinaa.

Petturi ilmestyy soihtujen sameassa valossa… Välkähtää miekkoja…

Paossa ovat uskolliset.

He kulettavat hänet keskellään kaupunkiin kirkkoraadin kokoushuoneeseen.

Pihalla, tulen ympärillä istuu ja loikoilee sotamiehiä. Palvelioita juoksee edestakaisin. Kaikellaista kurjaa joukkoa, joka elää kirkosta ja kirkonruhtinaista, ja jolle on annettu viittaus tapauksesta, alkaa kerääntyä paikalle.

Hiukan syrjempänä tulesta, puolhämärissä, syntyy lyhyt sananvaihto ja osoitetaan innokkaasti sormella.

"Olithan sinä hänen seurassaan".

"Oh, tyhjää puhetta!"

"Mutta kielesikin ilmaisee sinut. Olet pohjoisesta."

"Näin sinut kirkonpihalla, seisoit aivan hänen vieressään".

"Kautta sieluni!!… En ole eläissäni nähnyt koko miestä."

Kuolonkalpeana seisoo hän; hänen kätensä vavahtelevat pelosta.
Kirkonruhtinaita menee ohitse.

Kyyryssäselin hiipii hän pois sieltä, valmiina livistämään juoksuun.
Kun hän on päässyt turviin pimeälle kadulle, puhkee hän ääneen itkemään.

Alkaa sarastaa harmaa aamu, kirkon virkamiehet ovat kokoontuneet. Asia on kiireellinen. Ja asia on valmistettu hyvin. On aikeissa asettaa hänet syytteeseen valtiollisena rikoksentekijänä. Silloin joutuu hän valtion käsiin. "Ja valtio on pyövelimme, ja saattaa asian pikaiseen loppuun".

Niinpä on heidän siis tehtävä vaan yksi ainoa kysymys hänelle: "Oletko sinä Vapahtaja, kansamme kuningas?"

Vangittu sankari kohottaa päätään. Hänen puhtaissa silmissään loistaa hohde, joka ei enää ole tästä maailmasta: "Hän minä olen! Ja te… te olette saavat nähdä minut Vapahtajana, isäni oikealla puolella, ja tulevan taivaan pilvistä alas maan päälle."

Siinä oli tarpeeksi.

Päivä oli koittanut. Hän luovutetaan vartioille, ja viedään keisarillisen maaherran palatsiin.

Koko suuri kaupunki alkaa valveutua. Kansan joukot täyttävät kadut. Nyt ovat monet kädet pudistuneet nyrkkiin. Ja monissa silmissä välkkyy kyynel ja viha. Mutta linnan portti on sulkeunut hänen jälkeensä. Hän on nyt peloittavan voimakkaissa ja peloittavan ankaroissa käsissä.

Maaherran istuntosalissa syyttävät he häntä valtiollisena salajuonittelijana.

Maaherra, jo vanhempi mies, on keisarin palveluksessa jo saanut tottua monen kansan omituisiin tapoihin, ja on mukaunut keveästi niihin. Kuten niin monet korkeassa asemassa olevat, on hän kokonaan unohtanut, tai ei ole sitä koskaan tuntenutkaan: mitä on yksityinen ihmissielu ja sen arvo. Hän katsoo syytettyä ylhäältä alas asti ja kysyy ilman mitään sisällistä ymmärrystä häntä kohtaan: "Sinä siis olet tämän kansan kuningas?"

"Oikein sanoit".

Maaherra katsahtaa taaskin häneen: "Minusta tuntuu, että hän on vaaraton ihminen. Minä lasken hänet vapaaksi jälleen."

Paikalle keräytynyt hurskas roskaväki, joka seisoo ja tungeksii pilarien välillä, huutaa: "Ristiinnaulitse hänet, ristiinnaulitse hänet!"

Se oli keisarillisen rikoslain rangaistus valtiopetoksesta… Tuomittu sidottiin tai naulattiin käsistä ja jaloista yksinkertaiseen ylös pystytettyyn puuhun, ja siinä sai hän riippua, kunnes kuoli.

Sillä tapaa teloitettiin näihin aikoihin monta tuhatta ihmistä.

Arvokkaimmat kirkkoruhtinaista astuvat maaherran luokse ja puhuvat matalaan hänen kanssaan. Tuo mies on todella valtiollinen rikoksentekijä; paljo kansaa, varsinkin pohjoisesta maakunnasta, seuraa ja kannattaa häntä. Jos hän laski miehen vapaaksi… sikäli kuin he tiesivät, oli keisari sangen tarkka juuri valtiollisiin rikoksentekijöihin nähden.

Viittaus ymmärrettiin. Enemmän kuin oikeus merkitsee maaherralle hänen persoonallinen menestyksensä ja edistymismahdollisuutensa.

Sankari pohjoisesta tuomittiin siis kapinoitsijana ja kruununtavoittelijana valtion rikoslain mukaan, ensin ruoskittavaksi, ja sitte ripustettavaksi ristiin, kunnes hän on kuollut.

Ruoskaniskut viilsivät luihin asti. Ei tiedetä, kuinka tuo uskollinen sankari on kestänyt nuo kamalat ruumiilliset ja henkiset tuskat. Kun iskut taukosivat, on hän perinpohjin uuvuksissa. Hän ei jaksa kohottaa paalua, jonka hänen itse täytyy kantaa teloituspaikalle. Eräs mies, joka sattumalta menee ohitse pakoitetaan kantamaan se. Yhdessä hänen kanssaan kuletetaan kaksi muutakin, jotka maantierosvouksesta ovat tuomitut samaan kuolemaan kuin hänkin, teloituspaikalle.

Ylhäällä autiolla kukkulalla, joka kohoo yli kaupungin, riisutaan hän, lasketaan alas ja kiinnitetään paaluun. Voimakkaat kädet tarttuvat siihen ja nostavat sen pystyyn.

Sotamiehet tarjosivat hänelle juomaansa; mutta hän ei ottanut vastaan.
Hän oli kai jo liian heikko.

Muutamat kirkkoraadin jäsenet ja joku rahvaasta pilkkaavat tuota hiljaa kuolevata. Samoin nuo kaksi rikoksentekijää hänen vierellään. He sanoivat: "Sinähän olet kuninkaamme! No, auta siis itseäsi!"

Mitä liikkui hänen mielessään, sitä ei tiedä kukaan ihminen. Hän ei puhunut enää mitään. Hänellä oli kai viimeiseen asti heikko toivo vielä, että hänen "Isänsä taivaissa" vapauttaisi hänet juomasta katkeraa maljaansa pohjaan.

Mutta ei ilmestynyt tuhatlukuisia enkeliparvia. Ei ilmestynyt ainoatakaan.

Hänen uskollisistaan ja hänen sukulaisistaan ei ollut ainoakaan paikalla.

Riiputtuaan jonkun tunnin vaikeasti korahdellen ristillä, kuoli hän verenvähyyteen ja tukehdukseen.

Semmoinen oli hänen elämänsä.

Ja se hänen kuolemansa.

Hän oli ihmisistä ihanin ja jaloin.

* * * * *

Hajalleen paenneet uskolliset riensivät kaksi ja kolme yhdessä, pohjoiseen kotiseuduille pelastaakseen kalliin henkensä. Sinne saavuttuaan, tohtivat he, hätäyneinä ja kovissa sielun tuskissa, ainoastaan matalaan, ja salaa, ja arasti ympärilleen vilkkuillen, puhua hänestä.

Hän oli varmasti uskonut, ja oli sen lujasti luvannut heille: "Minä palaan takaisin! Pian! Kolmantena päivänä! Sanon teille, palaan takaisin, puetettuna jumaluuden voimalla…"

Kului kolme päivää, kului kahdeksan… Hän ei palannut.

"Hänen täytyy tulla. Hän ei voi valehdella, ja hän ei saata erehtyä. On mahdotonta, että mikään hauta, olkoon se kuinkakin syvä, voisi pidättää tuota sankaria. Kuinka rakasti hän Jumalaa! Kuinka luotti hän Jumalaan! Kuinka sanoikaan hän? Voiko maallinenkaan isä antaa lapselleen, joka pyytää leipää, leivän sijasta kiven? Voisiko iäinen voima, johon hän niin syvästi luotti, olla antanut hänelle leivän sijasta kiven? Kuinka hän rakasti meitä! Mikä puhdas, suloisen ylevä ihminen hän oli. Kuinka liikutti hän koko sydämemme. Oi… mitä voimme tehdä ilman sinua! Tule, tuo meille iäinen valtakuntasi, oi Vapahtaja! Oi, me tarvitsemme sinua!"

"Hänen täytyy tulla", sanoivat vanhat kirjat, "hänen täytyy tulla", siten kuiskivat ihmiset ja katselivat kaihoten ja kaivaten ympärilleen. "Hänen täytyy tulla…", niin kuiskivat järvi ja puut ja tuuli yössä niillä seuduin, joilla hän vielä neljätoista päivää sitten oli liikkunut. "Minun täytyy saada nähdä hänet vielä", sanoi Pietari, joka oli kieltänyt hänet, "muuten en voi elää".

"Kuule! Näitkö jotain, Pietari?"

Seuraavana päivänä levisi ensimmäinen huhu: rannalla, jossa hän usein oli käyskellyt, oli Pietari illalla nähnyt hänet. Hän oli seisonut pimeässä kuin lempeä ystävällinen valaistus ja katsonut häneen.

Seuraavana päivänä liiti jo toinen huhu kylästä kylään.

Hänen vanhat ystävänsä, kalastajat, olivat edellisenä iltana istuneet rannalla, nuotion ääressä, syöden kalaa ja leipää. Tuli loimahteli, ja meri kohisi hiljaa ja tähdet tuikkivat taivaalla ja yö avausi äärettömänä heidän ympärillään ja he puhuivat hänestä: "Muistatteko vielä? Silloin… ja silloin!… ja silloin!… Kuinka hän aina valaisi ja aukaisi totuuden ihmisen eteen… oi, ja aina, aina lempeä… aina lempeä… niin suloisen ylevä ja rakas ihminen… Kun me istuimme tässä, muistatteko vielä? tässä rannalla… illalla aterioidessamme nuotion ääressä… ja tuli loimui kuin nytkin ja meri kohisi ja hän istui luonamme… ja otti leivän… ja rukoili rakkaalla äänellään… Oi Jumalani! Näetkö?… Näitkö sinä? Oi Jumalani, minä olen nähnyt hänet!… Hän seisoi tuossa sinun takanasi!…"

Seuraavana iltana vaelsi kaksi muuta hänen uskollisistaan pimeässä yksinäistä maantietä kaupunkiin, kokonaan vaipuneina muistelemaan ja puhumaan hänestä, he vaeltavat ja vaeltavat, ja ovat lapsia ajan, jolloin koko maailma on lumottu ja yö täynnä ihmeitä, ja heidän sydämensä haava polttaa ja rakkaus tuohon ihmeelliseen ihmiseen palaa… "Ja jotkut ovat nähneet hänet! Olleeko se ollut todellakin hän? Hän elää? Hän elää! Missä mahtaa hän olla tällä hetkellä, ja tällä hetkellä vuorokaudesta juuri ovat he aina nähneet hänet… minkänäköinen hän mahtaa nyt olla? Niin suloinen, sanoivat he, ja valoisa… niin, suloinen ja valoisa… ehkä… ehkä käy hän tässä rinnallamme… näkymätönnä… ja yht'äkkiä… kirkas loiste ja hän seisoo tuossa puun vierellä… Näitkö sinä mitään? Oi… viihdytä palava sydän!…" He tulivat kotiin, silmät syttyneinä, he olivat nähneet hänet: "Hän asteli hämärissä rinnallamme, ja katosi".

Nyt ei enää ollut mitään rajaa.

Kun ei hän näkynyt valveilla ollen, niin näkivät hänet uskonkaihoisat, rakastavat silmät. Kun ei hän tullut ilmipäivällä, näkivät he pimeässä hänen valo-ilmestyksensä.

Kului viikkoja… Kun ei hän tullut ihanuudessaan ja voimassaan: haihtuvana valona hän ei voinut kauan kestää. Näyt hälvenivät muutaman viikon kuluessa kuin usvaharsot.

Mutta kertomukset näistä näyistä eivät hälvenneet. Kertomukset lisäsivät ja suurensivat sitä, mitä oli nähty.

Vuosia kului… Yhä vaan ei hän tullut… He puhuivat yhä hänestä. Hänhän oli liikuttanut koko heidän sydämensä. Muodostui kalastajain ja nummitalonpoikien keskuudessa lahko, joka uskoi häneen Vapahtajana, ja joka joka päivä palavin sydämin odotti hänen tulemistaan ja Jumalan valtakuntaa.

Vuodet kuluivat. Niiden joukko, jotka kuiskivat ja kertoilivat keskenään hänestä ja uskoivat hänen tulemiseensa, kasvoi verkalleen. Heitä oli jo pääkaupungissakin; sieltä, juhlassakävijäin välityksellä, levisi heidän uskonsa heidän maamiestensä keskuudessa aina kaukaiseen, suureen keisarinkaupunkiin asti. Ja mitä ihmisiä ne olivatkaan, jotka sen omistivat! Ihmisiä kaikista maista, ja kaikista uskokunnista! Syrialaisia ja egyptiläisiä, germaanilaisia sotamiehiä ja kreikkalaisia työmiehiä. Kuinka he yhä uudelleen ja uusilla väreillä kuvasivat Vapahtajan elämän eteensä! He kaikki lapsia sekaisen levottoman ajan, ja asujamia lumotun maailman. Kaikkialla, missä heitä vaan oli kaksi tai kolme tai kymmenen yhdessä, kertoivat ja kuiskivat he matalaan, silmät säteilevinä, hänen elämästään.

Silloin muuttui tuo yksinkertainen uljas ihmiselämä aina ihmeellisemmäksi.

"Minulle on kertonut eräs — hän on kuullut sen joltakin hänen uskollisistaan — että hän kerran käveli merellä!"

"Niin… ja tiedätkö siitä, että hän kerran on asettanut myrskyn?"

"Oletteko jo kuulleet — tiedän sen eräältä, joka on kotoisin samoilta seuduilta kuin hän — kerran oli häntä seurannut autioon erämaahan neljätuhatta ihmistä. Ne kaikki ravitsi hän… mitä arvelet siitä? seitsemällä leivällä."

"Ei, niitä oli viisituhatta ihmistä, ja hänellä oli viisi leipää, siten se oli. Ja kaksitoista koria muruja koottiin aterian jälkeen."

"Yhden kuolleen on hän herättänyt kuolleista".

"Mutta pääasia on, että hän itse on noussut kuolleista".

"No… se on varmaa… Kaikille uskollisilleen on hän ilmestynyt."

"Vartiat haudalla ovat murtuneet polvilleen".

"Hän on istunut heidän seurassaan ja syönyt ja juonut. He olivat syöneet kaloja."

"Olenpa kuullut, kun kerran olin juhlilla kotimaassa, että hän yht'aikaa on ilmestynyt viidelle sadalle hengelle".

"Niin, heidän silmäinsä edessä on hän noussut taivaaseen".

"Ylös taivaaseen? Mitä hän siellä? Täällä maanpäällähän hänen pitäisi perustaa Jumalan valtakunta?"

"Niin… hän palaa taaskin. Hän on lähtenyt ainoastaan toistaiseksi pois."

"Mutta se on totta, hän on nyt taivaassa. Muutenhan hän olisi keskellämme! Sillä onhan hän noussut kuolleista!"

Kaikkea sitä, mitä he ennen turhaan olivat vaatineet tuolta yksinkertaiselta vilpittömältä ihmiseltä: ihmeellistä taivaallista syntyperää, kuninkaallista sukuluetteloa, yliluonnollisia ihmetekoja ja merkkejä, ylösnousemista; kaiken sen kuvitteli ja kutoi nyt tulinen rakkaus ja runoileva mielikuvitus ja uskonnollinen tarve hänen ilmestyksensä ympärille.

Siten puhuivat he ja siten odottelivat he.

Vuodet menivät menojansa. He rukoilivat Isää taivaissa, kuten hän oli opettanut: Tulkoon valtakuntasi; ja elivät puhtaasti, ja tukivat ja rohkaisivat toisiaan, ja elivät kaihon ja kaipauksen autuudessa. Muutamat hänen uskollisistaan kuolivat. Ja hän oli kuitenkin sanonut: "Minä tulen eläissänne vielä?…"

He odottivat ja odottivat.

Ja yhä vielä ei hän tullut.

Silloin oli lähellä vaara, että hänen kannattajansa jäisivät ainoastaan ahtaaksi, kansalliseksi lahkoksi. Se vaara oli lähellä sentähden, että hän ei tullut, niinkuin hän oli sanonut. Oli lähellä vaara, että tuo hurskas, urhoollinen sankari olisi elänyt elämänsä turhaan, ja että hänet unohdettaisiin: ja että ihana suuri asia, jonka edestä hän niin uljaana oli kuollut, nimittäin ihmiskunnan ylennys ja kohotus, menisi hukkaan ihmiskunnalta.

Oli lähellä vaara, että tuo hento ihanan suloinen elämä haihtuisi kuin tuoksu ilmaan.

Silloin astui esiin suuri, voimakas, melkenpä kummallinen mies. Hänestä tuli hänen oppinsa säilyttäjä ja sen julistaja.

* * * * *

Eleli, ei niin kaukana hänen synnyinseuduiltaan, eräs hänen kansalaisensa, kiihkokansallinen ja kirkollismielinen mies, hän oli hyvin oppinut, saanut laajan kansallisen ja yleismaailmallisen sivistyksen, ja oli järkensä terävä.

Mutta hän oli peräti ja perinpohjin sairas ihminen. Ja oli sairaus, joka häntä vaivasi, kuten esiintyy monissa kohdin hänen kirjeitään hänen ystävilleen, tämä: häntä kiusasivat vaikeat hermokohtaukset ja henkinen epäsointu niin, että hän näki luonnollisen elämän paljaana kurjuutena, inhottavuutena ja kuolemana; ajoittain kiihkeni tämä hänen sairaalloisuutensa suorastaan kaatuvatautikohtauksiksi, joiden kestäessä hän, tiedottomana, näki ihmeellisen ihania ja taivaallisen suloisia näkyjä. Hän ei nähtävästi ollut paljon nuorempi kuin tuo puhdas, uljas sankari pohjoisesta, eikä ollut nähnyt häntä ikinä omin silmin.

Tällä miehellä nyt oli eräs usko, joka oli yhteinen hänelle ja monelle sivistyneelle hänen maamiehistään ja aikalaisistaan, merkillisen ylevä ja ihmeellinen usko; kuten yleensäkin tuo levottomasti etsivä ja kamppaileva aika synnytti ihmeellisiä elämän selityksiä kuvitusrikkaissa päissä ja hurskaissa sydämissä. Hänen uskonsa, jossa hän riippui luonteensa ja sydämensä mukaisella kuumuudella ja tulisuudella, oli lyhyesti seuraava:

Ylemmästä taivaallisesta maailmasta, voimainsa ylenkylläisyydestä, on Jumala lähettävä Vapahtajan, iäisen, taivaallisen olennon. Tämä iäinen, taivaallinen olento, joka jo maailmaa luodessa oli Jumalan oikeana kätenä, ja joka on ihanampi ja ylevämpi kuin Jumalan enkelit, on nyt kätkevä ja peittävä taivaallisen ihanuutensa ihmishaamuun. 'Vapahtajana' on hän astuva taisteluun tämän alemman maailman pahoja ihmisiä ja henkiä vastaan ja on voittava tai kuoleva. Lopulta on hän kuitenkin joka tapauksessa Jumalan ja enkelien avulla voittava, ja on vapahtava ihmiskunnan kaikesta pahasta. Ja nyt, tuo iäinen taivaallinen olento tulee pian: sen täytyy tulla pian. Kuinka onkaan tuskaa ja puutetta ja valitusta koko elämämme, kuinka onkaan sitä joka ihmisen elämä! Hän voi tulla mikä päivä tahansa. Taivaallinen olento! Armas valoilmestys! Vapahtaja! Jumalan valtakunta! tule! tule! Sillä maailma on kypsä.

Kun nyt tämä mies, jolla oli tämä usko, kuuli, että pohjoisessa hänen kotimaataan oli lahko, joka väitti ja sanoi: Vapahtaja, tuo taivaallinen olento, oli, käsityöläisen haamussa, jo ilmestynyt, ja olivat hänen kansansa hurskaat johtomiehet, jotka eivät olleet ymmärtäneet ja tunnustaneet häntä, surmanneet tämän Vapahtajan, mutta että hän oli herännyt elämään taaskin, ja palaisi kohta takaisin; niin valtasi hänet ankara mielenliikutus ja voimakas suuttumus. Se ei ollut mahdollista! Kuinka ei hänen kirkkonsa olisi tuntenut Jumalan Pyhää? Hänen maansa hurskaatko eivät olisi tunteneet vieraassa haamussa ilmestynyttä taivaallista olentoa? Pettäjiä he olivat ja houkkioita!… Ja hän kutsui valtiota avuksi ja syytti ja vainosi heitä tulisella vihalla ja kiivaalla innolla.

Mutta hän ei löytänyt mitään lepoa ja rauhaa uskossaan. Se usko oli niin kylmä ja tyhjä. Se oli oikeastaan vaan kuin telineet todelliselle uskolle; puuttui siltä kuuma elokas ja eloon herättävä sisältö. Tätä sisältöä kaihosi ja kaipasi tuo ruumiillisesti ja sielullisesti kovasti kärsivä mies. "Oi Herra, lähetä pian taivaallinen olento! Oi Herra, kuinka on silloin oleva, kun hän tulee! Kuinka on maailma silloin oleva?"

Eräänä päivänä nyt siis, kun hän vaelsi yksinäistä tietä, ja juuri oli matkalla vainoomaan heitä, ja kuumassa, hurskaassa, sydämessään yhtämittaa ajatteli heidän väärää Vapahtajaansa. "Ylevän suloinen on hän ollut ja puhdas" sanovat he, "ja äärettömän lempeä, ja Jumalan lapsiksi tahtoi hän meidät ihmiset — pois kaikki ulkonaiset muodot ja ulkonainen hurskaus… Niin… se on totta. Semmoisia he ovat, hänen puoluelaisensa. Kuinka ihmeellisesti he luottavat Jumalaan! Kuinka suurella ilolla ajattelevat he olevansa hänen lapsiaan, ja kuinka riemumielin kestävät he minun vainoani! Ja kuinka lempeitä ja ystävällisiä ovat he toinen toisilleen! Niin… heillä on kaikki, kaikki, jota minä sydämelleni kaipaan ja kaihoon, ja jota en voi saavuttaa… Ja hän on surmattu, ja noussut ylös kuolleista? Vapahtunut kurjasta ihmisruumiista?… He ovat nähneet hänet omin silmin… jos se nyt kuitenkin olisi totta? Jos hän kuitenkin olisi hän?… Oi… kun hän… ilmestyisi minulle!… Kun näkisin hänet, kuolleista nousseena, todistettuna taivaan lähettilääksi; silloin… silloin löytäisin minäkin vapahduksen tästä kuoleman ruumiista… minäkin seisoisin, eläen vapahdettua ylevää elämää, Jumalan polvien edessä, autuaana… oi silloin!… silloin…" Ja katso… silloin… kun hän kulki siinä, peloittavan epäilyn raastamana: silloin yllättää hänet yksi hänen vaikeita taudin kohtauksiaan: hän näki hänet, joka saatti hänen sydämensä tähän epäilyyn ja hätään, näki hänet hänen taivaallisessa ihmeellisessä suuruudessaan ja ihanuudessaan.

Tästä hetkestä oli hän tulinen ja uupumaton uuden opin ja uuden sankarin julistaja. "Hän on ilmestynyt minulle!" sanoi hän. "Siis on hän Vapahtaja". Ja nyt sovitti hän tuon yksinkertaisen koruttoman sankarin, tuon ylevän ihanan, vilpittömän ihmisen elämään korkean haaveellisen uskonsa kaikki ihmetelineet. Hän teki hänestä tuon iäisen jumaluusolennon, tuon suuren iäisen maailman-ihmeen. Hän puki tuon koruttoman, pelokkaan, nöyrän ihmisen seitsenkertaiseen, välkkyvään ja kimaltelevaan ja koruista raskaaseen kultapukuun.

Nuo vanhat vilpittömät nummitalonpojat olivat tunteneet hänen isänsä ja äitinsä, ja olivat istuneet hänen kanssaan yhdessä pöydässä. He olivat nähneet hänen nauravan ja itkevän, olevan harhassa ja epäilevän, olevan suuttunut ja vihassa, terve ja heikko. He olivat vaeltaneet hänen kanssaan noita pitkiä hiekkaisia teitä pääkaupunkiin: he tiesivät, ett'ei hän ollut maailman luoja, vaan ihminen kuin he itse. Mutta tämä tulinen, haaveellinen, maailmankuvansa huikaisema ihminen ei ollut koskaan nähnyt häntä; hän tiesi ainoastaan hiukan hänen elämästään, se ei kiinnittänyt hänen huomiotaan: hän näki hänessä ainoastaan iäisen ihmeolennon, joka oli kuollut ja noussut ylös; ja nyt: "Herätkää, ihmiset! Herätkää! Jumala on ollut maailmassa! Herätkää! Hän tulee… hän tulee! Kohta!… Huomenna tai ylihuomenna tulee hän takaisin taivaasta, tuomiolle."

Hän tempasi tulihengellään mukaansa vanhat uskollisetkin. Hän voitti ja käänsi hänen vanhat kannattajansakin. Hän käänsi uusia: maamiehiään, muukalaisia. Sillä mielissä eli kaipaus suureen voimakkaaseen uskoon ja kokonaiseen maailmankuvaan. Ja hän oli urhoollinen ja henkevä, ja hänen hurskautensa oli syvä, tulinen ja haltioitunut. Kuin pyhä hurma, sanoo hän itse, eli ja hehkui hänessä hänen uusi uskonsa ja rakkautensa. Ja sitte oli hänellä rajaton mielikuvitus. Hän tiesi kaiken: Jumalan salaiset aikeet ja maailman luomisen, ja viimeisen tuomion. Kaiken, kaiken tunsi ja tiesi hän. Hän rakensi ihmeellisen ajatusrakenteen, jossa oli jos mitä tukia ja kiinnikkeitä, jäykkä se oli ja kankeamuotoinen, mutta sen läpi leimahteli ja hehkui rakkauden tuli; se ylettyi helvetistä, läpi kuolleitten hautojen, ja kohosi aina seitsemänteen taivaaseen ja ehkä senkin yläpuolelle.

Niinpä oli tuo koruton jalo ihmiskuva nyt kokonaan muuttunut uudeksi. Uskollisesta ja vilpittömästä, tuskallisesti kamppailevasta ja etsivästä ihmisestä oli tullut ihmishaamussa kulkeva iäinen ihmeolento. Miehestä, joka tulisesti rakasti köyhää, epätoivoon joutunutta kansaansa, ja joka kuoli murtunein toivoin, tuli iäinen, kaikkien ihmisten, tulevaistenkin, syntien sovittaja. Hänen vaatimuksensa: "Kaikki ihmiset ovat luonnostaan Jumalan lapsia, ja voivat täyttää Jumalan tahdon, jos vaan tahtovat", sai nyt tämän selityksen: "Ihmiset ovat luonnostaan kokonaan turmeltuneet, kokonaan voimattomat, synnin lapsia, ja voivat ainoastaan ihmeen kautta tulla kohotetuiksi Jumalan luoksi". Hänen vaatimuksensa: "Tunne itsesi Jumalan lapseksi! Täytä Jumalan tahto! Ihminen, joka täyttää Jumalan tahdon, on autuas", sai nyt uuden muodon: "Tehkää niin! Mutta uskokaa lisäksi, että iäinen Jumalan poika on kuollut puolestanne, niin tulette autuaiksi." Hänen toivonsa, "että hän pian palaisi takaisin ja perustaisi kansansa keskelle Jumalan autuaan valtakunnan", muuttui nyt uskoksi, "että hän tulisi ilmestymään kaikkien ihmisten maan päällä, elävien ja kuolleitten, iäisenä, jumalaisena tuomarina". Mutta yhdessä asiassa seisoi hän rinnan tuon vilpittömän, jalon ihmislapsen kanssa; hän sanoi kuten hänkin: rakkaus Jumalaan ja ihmisiin käyköön yli ja ennen kaiken!

Hän saarnasi ja saarnasi, tulisesti ja hehkuvasti, palaen rakkaudesta iäiseen taivaalliseen olentoon ja Jumalaan ja ihmisiin, jotka hän niin katkeran mielellään olisi tahtonut pelastaa. Hän kesti vaivaa ja vaaroja, pilkkaa ja vaikerrusta. Tosiaankin: hän oli suuri, jalo mies kaikessa omituisuudessaankin, ja uljas sankari. Hän saarnasi aina kuolemaansa asti: "Iäinen, taivaallinen olento tulee! Hän tulee! Ja hänen mukanaan tuomio!"

Mutta ei tullut.

* * * * *

Ei tullut.

Silloin varustausivat uskovat sen varalle, että viipyisi ehkä vielä kauankin hänen tuloonsa. He järjestivät olonsa ja tilansa hiukan mukavammin. He jättivät tuon tulisen uskon, että hän saattoi tulla mikä silmänräpäys hyvänsä, ja ilahuttivat mieltään lempeällä toivolla: "Kuolemamme jälkeen olemme pääsevät hänen luokseen, ja hän on sulkeva meidät armosyliinsä".

Silloin aukeni taaskin tilaa papeille. He työntäysivät hiljaa ja varovasti "taivaallisen Vapahtajan" ja ihmisen välille. Alkoi taaskin tuo iänikuinen kaupanteko ja tinkiminen ihmisvelttouden ja ihmispelon välillä; ja ylijäämä pujahti viekkaiden ja mukavuutta rakastavien pappien taskuihin. Aivan kuin oli ollut asianlaita armaan sankarimme aikoina hänen kansansa keskuudessa.

He kokosivat vanhat kirjat, joita tutkimaan tuo uskollinen sankari nuoruutensa vuosina oli pelonalaisessa mietiskelyssä syventynyt, ja neljä ihmeellistä kertomusta hänen elämästään; ja kirjeet, jotka tuo hänen suuri, omituinen kannattajansa ja puolustajansa oli kirjoittanut ja muutamia muitakin kirjoituksia, jotka käsittelivät hänen asiataan ja oppiaan, ja sitoivat nämä kaikki vastakohdat ja ristiriitaisuudet yhteen kirjaan, ja kutsuivat sitä "pyhäksi kirjaksi", ja sanoivat — ja useimmat heistä uskoivatkin todella siihen — että koko kirja oli kirjoitettu Jumalan silmien edessä, eikä sisältänyt mitään erehdyksiä ja ristiriitoja itsessään.

Ja kun tämä usko, tällä tapaa nyt jo kahdesti muunnettuna, nyt siis oli muuttunut helposti käytettäväksi, mukavaksi, ja sentään kirjavasisältöiseksi asiaksi, virtaili sille kannattajia summissa. Rikkaatkin ja ruhtinaat alkoivat pitää sitä siedettävänä. Ja kun yhä enemmän laajeni sen tunnustajain luku, niin liittyi niihin uskon asioista väliäpitämättömäin sankka joukko. Niinpä tuli tämä usko muotiasiaksi ja valtion uskonnoksi.

Vuosisatoja vierähti. Papit ja kirkolliskokoukset neuvottelivat ja keksivät uutta. Syntyi pyhiä tarinoita; kerrottiin vanhojen ja uusien pyhien ihmetöistä, ja kyhättiin kirjoja niistä. Kirjoitettiin suuria lakikokoelmia. Ja kaikki nämä tiedot ja pyhimystarut ja kirjat ladottiin kaikki, kirja kirjalta, pyhälle kirjalle. Pappien viljapelto heilimöi kukoistuksessaan ja täytti tuoksullaan lämpimän suvipäivän. He sovittivat yhä enemmän ihmisviisautta ja -kekseliäisyyttä pyhään kirjaan, eivätkä välittäneet siitä itsestään enää melkein ollenkaan, ja unohtivat sen melkein, eivätkä ajatelleet, että sattuisi joku siitä koskaan valittamaankaan.

Ja niinpä oltiin nyt niin pitkällä, että tuosta lempeästä nummistolaisesta, uljaasta sankarista, joka eli niin vilpittömän uskollisen elämän, ja jolla oli niin ihmeellinen puhdas lapsenusko, ja joka kuoli niin yksinäisen toivottoman kuoleman, että hänestä aika, ja ihmisjärki ja vallanhimo olivat luoneet jäykän kankean taruolennon: joka istui ylhäällä, pilvien takana, puettuna kultaan, ja hallitsi maailmaa. Ja hänen rinnallaan istui, häntä melkein suurempana vielä, hänen äitinsä. Hänen raukka, tuhma äitinsä!! Ja hänen ympärillään seisoivat silkkipuvuissa ja arvokkain, ylpein ja jäykin ryhdin ja ilmein nuo vanhat, viisaat ja kiivashenkiset nummitalonpojat, jotka muinoin avojaloin olivat vaeltaneet hänen rinnallaan pölyisiä hiekkateitä.

* * * * *

Iäinen voima pitää alituisessa liikkeessä, ei ainoastaan tähtiä, ei ainoastaan meriä, vaan ihmiskuntaakin.

Tapahtui että Saksan kansassa kasvoi eräs, jolla oli kuuma tulinen sielu, jonka henki oli voimakas, aistillinen ja luonnollinen, jonka uljuus oli ylväs ja suora, ja joka oli saanut kunnollisen sivistyksen, oikea saksalainen. Kun hänestä tuli mies, etsi hän sielussaan puhdasta vilpitöntä suhdetta iäiseen voimaan. Silloin heitti hän nurinniskoin kaikki nuo kierot ja tuhmat ja ylpeät kirjat, jotka papit olivat latoneet pyhälle kirjalle, viskasi ne pöydältä alas lokaan, ja istuutui pöydän ääreen ja alkoi tutkia kirjaa.

Ja kun hän nyt tutki sitä, niin tulvi siitä hänelle vastaan mahtavina ja runsaina nuo tuon suuren kummallisen julistajan, Paavalin torventorahduksilta tuntuvat sanat. Hän kuuli ainoastaan hänen äänensä. Hän ei ymmärtänyt tuota tulista kiihkeätä miestä kokonaan, hän selitti hänet hiukan oman päänsä mukaan. Hän asetti uskonsa keskukseksi hänen sanansa: "Ihminen löytää hurskauden Jumalan edessä uskossa Jumalan pojan kuolemaan ja iäiseen sovitukseen". Hurskautensa ja sen miehekkään rohkeutensa voimalla, jolla hän astui uskonsa eteen, voitti hän puolelleen puolet kansaansa. Pohjois-Saksa ja muut germaaniset kansat, maailman voima ja tulevaisuus heittivät luotaan koko tuon homehtuneen kirjaröykkiön ja lähtivät uusine uskoineen, "Jumalan sanoineen" tai "kirkonoppineen", kuten he sitä kutsuivat, purjehtimaan kohti uutta ylvästä aikaa.

Mutta kauan eivät he osanneet silläkään purjehtia. Eivät enempää kuin kolmesataa vuotta.

Se sisällinen, vaikea, historiallinen ja myöskin sielullinen harhaluulo, jolle tämä "Jumalan sana", tämä "kirkonoppi" oli perustettu — se nimittäin, että se opetti: että tuo vilpitön sankari olisi iäisenä ihmeolentona, Jumalan poikana ja maailman luojana ollut valepuvussa maan päällä — tämä harhaluulo vaikutti, että tämä kirkonoppi piankin sai jotain tyhjää, kovaa ja kankeata itseensä. Ja mitä kankeammaksi ja kovemmaksi se tuli, sitä enemmän miellytti se kaikkia keskinkertaisia ja lahjattomia. Ja mitä enemmän se joutui näiden keskinkertaisten ja lahjattomien käsiin, sitä enemmän alkoi se kopeilla ja ylvästellä ja sanoi itseään muuttumattomaksi. Ahdasmieliset ja lahjattomat miehet keksivät lopulta sanoa näinkin: "Jumalan sana ja Lutheruksen oppi eivät voi ikinä hävitä maan päältä".

Niinpä kääntyivät ja vieraantuivat kahden viime vuosisadan kuluessa, tästä kirkosta ja tästä uskosta kansan kaikki jaloimmat henget, sen parhaat runoilijat, ajattelijat ja ruhtinaat, kaikki nuoret ja ylpeänuskaliaat. He vaativat kirkolta, että se olisi ylevä ja ylväs totuuden julistaja koko kansan edessä, ja johtaisi sitä ylväille teille, kaikkeen jaloon vapauteen. Mutta nämä kirkot kumpikin seisoivat sensijaan kuin kaksi vanhaa leirikaupustelijatarta, aivan takimmaisina, salaisten rattaittensa ääressä, ja valittivat ja marisivat joukon takana, joka riensi eteenpäin. Hei, miten riensikään se joukko! Fredrik Suuri ja Goethe ja Helmholtz… ken luettelisikaan kaikki ne nimet! Kunniaa teille, johtajamme.

* * * * *

Iäinen voima vaikuttaa ja työskentelee alati ihmisten ajatuksissa ja mielissä.

Joukko viisaita ja uljaita saksalaisia miehiä, jotka eivät olleet löytäneet tyydytystä kylmässä, sielulle vieraassa kirkonopissa, ja joiden mielet iäinen voima oli herättänyt levottomiksi, niin että heidän täytyi etsiä Jumalaa, rohkaisivat mielensä — siitä on nyt jo sataviisikymmentä vuotta — ja päättivät ryhtyä tutkimaan pyhää kirjaa. He tahtoivat tarkastaa ja nähdä, oliko pyhä kirja todellakin eheä kokonaisuus ja erehtymätön, kuten kirkot opettivat. He päättivät näin — ja se oli rohkea päätös: "Me ryhdymme tarkastamaan ja tutkimaan pyhää kirjaa aivan kuin olisi se tavallinen kirja."

Ja kun he nyt tutkivat sitä, — sadat vilpittömät rohkeat oppineet, tutkivat sata vuotta, pitkässä vaikeassa työssä — niin alkoi käydä selkeämmäksi ja selkeämmäksi, että "pyhässä kirjassa" oli paljon historiallisia ja uskonnollisia erehdyksiä ja harhaluuloja, ja monellaisia eri uskoja, paljon jaloa ylevää ihmisyyttä ja paljon pahaakin, paljon kovaa ja tylyä ja paljon ristiriitaisuutta. Se oli ihana, järjestämätön, monikirjava kirja, kuten ihmeenihana, hoitamaton, monikirjava puisto.

Ja nuo uljaat miehet uskaltausivat yhä syvemmälle tuohon ihmeelliseen ihanaan puistoon. Yhä syvemmälle. Monen tiheän pensaikon läpi, ja korkeiden, ylväitten, taipumattomien puiden lomitse. Yhä syvemmälle. Arkaillen ja kuumaa tulista kunnioitusta kantaen sielussaan. Löytäisivätkö he sen pyhän maan, jota ihmissielu etsii!… Ja silloin, kuule!… silloin kuulivat he… keskellä tuota avaraa, monikirjavaa puistoa, piilottauneena viherjiin, ihmeellisiin, tiheihin pensaihin matalaan ja selkeään satakielen ihanan ja puhtaan äänen. Se lauloi ihmeellisen suloisesti, vilpittömästi ja syvästi, lopuksi niin pelokkaan kipeällä tuskaisalla äänellä iäisen voiman rakkaudesta ja ihmisluonnon jumalaisuudesta.

Ja kuten alkoi Lutheruksen päivinä monessa saksalaisessa kodissa uusi kuuma etsintä löytääksi "Jumalan sanaa", ja syttyi uusi rakkaus siihen: siten virkosi näinä meidän päivinämmekin tulinen uusi rakkaus tuohon vilpittömään sankariin, joka oli ollut niin monen oudon ja ihmeellisen puvun kätkemä ja peittämä. Se oli iloisen tulisen ahkeruuden aika. Valonkammoojain ja mustatakkisten pilkatessa ja hampaitaan kiristellessä, pelokkaiden luonteiden vaikeroidessa ovat uljasmieliset saksalaiset oppineet työskennelleet vuosikymmeniä peratakseen orjantappurapensaikkoa, jonka takana tuo sankari salattuna oli maannut kaksituhatvuotista untansa: Herää! Herää vilpitön uskollinen sankarimme! Ja vähitellen, kun monet uskolliset ja totuutta rakastavat miehet olivat työssä ja työskentelivät käsi kädessä, näimme hänen sielunsa, ja kuus' tai seitsemän tärkeintä kohtaa hänen elämässään tuli varmennetuksi; ja hän seisoi edessämme: ihmisenä.

Ihminen oli hän. Siitä on todistuksia kyllin! Ensinnäkin: hän on sanonut sen itse. Toiseksi: hän oli ajatuselämässään aikansa lapsi. Kolmanneksi: hänen luonteellaan oli erikoiset piirteensä ja puitteensa. Neljänneksi: hän on kehittynyt ja muodostunut. Viidenneksi: hänen luonteensa ei ollut ihan vapaa pahasta. Kuudenneksi: hän on erehtynyt, varsinkin siinä: hän ei palannut, eikä tullut Jumalan valtakuntakaan… Hän oli ihminen. Niin ihmeellisen hyvä ja lempeä, niin viisas ja rohkea kuin hän olikin: yksikään hänen tekonsa ja yksikään hänen ajatuksensa ei kohoo yli ihmismittojen. Hän oli ihanin ihmislapsista.

Ja ihmeellisen ihanasta ihmissielustaan on hän tuonut meille uskon jokaisen ihmissielun ylevään jumalaiseen arvoon ja merkitykseen, ja perustuen tähän uskoon, uskon tuntemattoman iäisen voiman hyvyyteen ja läheisyyteen, ja tästä samasta uskosta, ikäänkuin mehevästä voimakkaasta maasta täyteläs raskas hedelmä, versoovan uskon ihmiskunnan tehtävien ihanaan ratkaisevaan suuruuteen ja niiden ihmeellisen korkeaan päämäärään: Jumalan valtakuntaan. Ja on siten kohottanut valoon ihmiselämän tarkoituksen ja arvon, ja iäisesti aateloinnut sen.

* * * * *

Ja nyt työnnämme puoleen, mitä hänessä oli hänen aikansa ahtauksia ja harhaluuloja: hänen uskonsa henkiin, hänen ihmetekonsa, hänen uskonsa ruumiilliseen ylösnousemiseensa ja Jumalan valtakunnan läheisyyteen. Ei edes hänen siveysoppinsa, niin ylevä kuin se onkin, enää sido ajan lapsia, joka on niin kokonaan toinen, kuin hän voi ajatella.

Me työnnämme puoleen kaikki ne opitkin, joita ihmiset, Paavalista ja evankelioista alkaen ovat sommitelleet Jumalasta ja hänestä ja paljosta muusta.

Me hylkäämme siis Jumalan äidin ja pyhät, paavin ja messut. Pois ne! Jumala on lausunut tuomionsa siitä kaikesta saksalaisen tieteen kautta, ja on tuominnut ne kuolemaan.

Kolmiyhteisyydenkin hylkäämme ja syntiinlankeemuksen, ja iäisen Jumalanpojan ja hänen verensä lunastusvoiman ja ruumiin ylösnousemisen. Miksi uskoisimme niihin kaikkiin? Eivät ne tee meitä iloisemmiksi, eikä pyhemmiksi. Ja ylipäätään, mitä on noilla asioilla tekemistä uskon kanssa: nehän ovat tietoa. Ja ovat väärää tietoa. Saksalainen tutkimus on ruhjonnut ne. Ne saattavat aikoinaan olla olleet ihmiskunnalle hyvät ja siunaukseksi, ja muodostaneet suojelevan ristikkoverkon hennon Vapahtajan kuvan ympärille. Nyt niitä ei enää tarvita. Pois ristikot tieltämme! Ne jotka enää katsovat niihin, ovat joko tietämättömiä, tai teeskentelijöitä. Kuinka suloinen ja ihana on nyt kuvasi, Vapahtaja! Kuinka vilpitön ja lapsekkaan suora on uskosi!

Todellakin, sinä uskoit ilman suurta näkyvää perustetta, ja sinä uskoit ilman suuria näkyviä tuloksia. Sinun "isäsi taivaassa", hän salli sinun todella joutua syvään hätään ja syvään yöhön, ikäänkuin olisi hän armotta ja säälittä. Ja mitä ovatkaan ihmiset, joiden arvon kohotit niin korkealle, tehneet sinulle, oi sankari! Mutta sisällisesti, sisällisesti oli sielullasi ääretön ihana voitto korkeasta ylevästä uskostaan. Kuinka syvällä ilolla se täytti sinut, kuinka sädehtivät silmäsi, kuinka voimakas olit, ja kuinka lempeä! Oi, uskosi teki sinusta suloisimman ja ihanimman valon, joka loistaa ihmiskunnalle.

Siksi, olkoon tuntematon iäinen voima, mitä ja kuinka se olkoonkin, ja menetelköön kanssamme miten ja kuinka se tahtookin: sinun uskosi, sinä ihanin ihmislapsista, on meidän uskomme. Tämä on uskomme: Me tunnemme, tunnemme itsessämme salatun iäisen voiman ja uskomme siihen kuin iäisesti hyvään, turvalliseen ja pyhään. Ja astumme sen eteen pelokkaan hartaalla lapsenrakkaudella: turvaudumme siihen, iloitsemme siitä, kamppailemme ja haemme itsemme lähelle sitä. Ja voitamme siitä ilon, joka levittäytyy oloomme kuin sunnuntai rauha, saamme kyvyn antaa korkean arvon omalle ja jokaiselle sielulle, saamme valppaat avoimet silmät, voimaa kaikkeen uljaaseen edistykseen, ja iloisen luottavan toivon ihmiskunnan tulevaisuuteen.

Tämä usko on meidän uskomme, ei siksi, että hän, jolla ensiksi oli tämä usko, oli mikään iäinen ihmeolento, ja että hänellä muutenkaan olisi mitään sitovaa voimaa sisälliseen elämäämme nähden. Mikä voima voisikaan sitoa ihmistä näissä asioissa? Kuinka voisi näissä asioissa toinen sielu sitoa uskonsa käskyllä toisen sielun? Ihmisen sielu seisoo näissä asioissa yksin omalla pohjallaan. Vaan on tämä usko siksi meidän uskomme, että se avaa parhaimman sielussamme hereille. Olen koko elämäni siinä tilassa, että minun täytyy kysyä sielultani: "Sieluni, sinä et lakkaa tavoittelemasta ja etsimästä onnea. Sanohan sieluni: mikä nyt voi tehdä sinut tyyneeksi, lujaksi, luottavan, juhlivan iloitsevaksi ja iloiseksi?" Silloin vastaa se: "Siksi voi minut tehdä se usko, joka oli tuolla sankarilla. Hän oli oikea, kokonainen ihminen; siksi löysi hän tuon oikean ihmisuskon. Auta minua, iäinen voima, sinä salainen ja salaperäinen, lempeä, isä, auta minua, että minäkin saisin sen."

Ja nyt iloitkaa, lapset koko maassa, ja heidän opettajansa! Vielä pitää teidän vastaanottaa ja antaa väärää sekaista tietoa, jolla ei ole mitään tekoa uskon kanssa, ja joka on hyödytöntä ja vahingollista. Iloitkaa; se kaikki on kohta joutuva romukammariin. Te olette saavat iloita vaatimattomasta kirvesmiehestä Jesuksesta, tuosta ihmeellisestä puhtaasta sankarista, ja olette saavat ottaa hänen korkean ylevän lapsenuskonsa mukaanne elämään.

Iloitse, varttunut nuoriso koko maassamme! Kirkko taistelee järkeä vastaan, jonka Jumala meille on antanut, ja taistelee kaikkea jaloa elämänhalua vastaan. Katsokaa: tässä on usko, joka iloitsee, riemuitsee jokaisesta tieteen voitosta, usko, joka on lähellä jaloa kreikkalaisuutta.

Oppineet ja taiteilijat, iloitkaa! Kuinka seisoittekaan sekauneina ja päitänne pudistellen tuon muodottoman, oudon ihmekuvan edessä. Kirkko oli pystyttänyt sen keskelle ihmiskunnan tietä; te vältitte kaaressa, ettekä tietäneet, mitä sillä tehdä. Nyt seisoo hän tuossa, tiellä nytkin, vilpitön, pelokkaan kysyvä ihmislapsi, ja katsoo teihin syvine, vilpittömän uskollisine silmineen. Ihmeellisen ylevä, ja kuitenkin ihmisellinen on nyt ihmiskunnan tie.

Te saarnaajat kummassakin kirkkokunnassa, te, joilla on rohkea, vapaa mieli, iloitkaa tekin! Teitä ei enää tulla ahdistamaan ja pakoittamaan julistamaan mieletöntä maailman kuvaa, väärää ja pikkumaista Jumalaa, ja epähistoriallista, uusilla ja uusilla hämmentävillä koruilla peitettyä Vapahtajan kuvaa. Vaan olette te saavat välkkyvin silmin julistaa vilpittömän uskollisen sankarimme elämää, tekoja ja uskoa, ja olette profeettasilmin ja profeettasanoin saavat puhua ihmiskunnan tulevaisuudesta, joka rientää kohti autuasta Jumalanvaltakuntaa.

Iloitse, valtio!… Kirkko on käyttänyt sinua kelpolailla hyväkseen. Se on tehnyt sinut palvelijakseen ja kätyrikseen, ja sitte on palkaksi pettänyt ja nylkenyt sinua. Sehän uhkui salaisuutta ja salaisuuksia, ja pyyleni ja voimistui. Saksalainen tutkimus on riistänyt siltä sen salaisuudet. Millä se nyt siis enää hallitsisi ja vallitsisi kansaa, halkoisi sitä ja pidättäisi? Jokainen voi nyt omin korvin kuulla tuon satakielen ihanan vilpittömän laulun ja selittää sen omalla tavallaan.

Iloitse, kristikunta! Sinun asiasi on ollut aikanamme huonoissa käsissä. "Paavin" ja "Jumalan sanan" avulla et olisi valloittanut maailmaa. Mutta tuon vilpittömän sankarin ja hänen uskonsa ovat Kiina ja Jaapani ja India omaksuvat. Jos heillä on sielut kuin meillä, niin ovat he tulevat tähän uskoon. Sillä tämä usko on ihmissielun mukainen; ihmissielu tarvitsee sitä ja avautuu sille.

Ja iloitse sinäkin, sieluni! Hetki vielä viivähdä, ja mieti; ja iloitse! Kuinka on saksalainen tiede kohottanut valoon paljon, paljon, joka on ennen ollut pimeydessä. Tehköön tuo valo hetkeksi ehkä kipeätä sinulle, sieluni; silmäsi ovat tottuvat siihen, sieluni, sinä päivälintu. Näetkö nyt selvästi edessäsi maan? Iloitsetko? Mikä pyhä maa! Mikä tulevaisuuden iloa läikkyvä maa! Hetki vielä katsele ja mieti… Noin: nyt ei enempää! Nyt nouse, iloiseen työhön, sinä pelonalainen! sinä iloinen ja iloitseva! sinä Jumalan seuralainen!

* * * * *

Heinke Boje istui kammarissaan pöytänsä ääressä lampun valossa ja luki.

Kun tuli yö, kohosivat kaikkialta ojista ja notkelmista raskaat usvapilvet ja luikersivat kuin harmaat käärmeet Hilligenlein kaupungin ympärille. Ja livahtivat kaduille ja ilmestyivät ihmisille ja säikähdyttivät heidät siinä kun ne kaamean hiljaisesti solahtivat tietään, ja täyttivät lopulta koko kaupungin kattoihin ja leveän tornin lyijykattoon asti, ja peittivät kaiken valon.

Kun Heinke Boje puoliyöstä oli lukenut loppuun, aukaisi hän ikkunan ja katsahti ulos, ja näki tuon muodottoman samean usvailevan huurun ulkona, ja tunsi rintansa ikäänkuin liika ahtaaksi ja häntä alkoi peloittaa. Ihmisolemisen koko epävarmuus ja paino ja taakka, ja yksityisen ihmissielun kamala yksinäisyys ilmestyi hänen sielulleen, ja rasitti ja ahdisti häntä. Ja hän itki itseään ja kaikkia ihmisiä ja häntä, joka nyt kulki yksin tietään, tuossa harmaassa, kylmässä, muodottomassa usvassa. Häntä ei seurannut kenenkään rakkaus, ja yksin, ilman ainoatakaan, joka olisi jakanut hänen uskoaan ja toivoaan, sai hän matkata.

Mutta sitte johtuivat hänen ajatuksensa häneen, josta hän juuri oli lukenut, tuohon armaan suloiseen, voimakkaaseen ihmiseen ja hänen uskoonsa. Ja hänen uskonsa turvissa rohkeni hänkin taas antaa uskolleen vallan. Ja hän uskoi ja rukoili, kuten hänkin oli uskonut ja rukoillut.