KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.
Niinpä alkoi nyt siis Kai Jans, siniseksi kalkitussa kammarissaan pitkässä rakennuksessa Satamakadulla, pelolla ja vavistuksella etsiä evangeliumeista, missä olisi pyhä maa.
Joka iltapäivä tuli Heinke väljässä tummansinisessä villapuvussaan ja koputti ikkunaan. Silloin katsahti Kai Jans hämmentyneenä ylös kirjoistaan, aivan kuin olisi joku merkillinen olento kömpinyt satamalammesta, ja rutistanut otsaansa ikkunaa vastaan. Sitte lähti hän hänen kanssaan ja oli vaitelias. Hänen vieressään käydessäänkin, työskenteli hän.
Kun Heinke kysyi häneltä, kuinka hänen työssä edistyi, ravisteli hän päätään ja sanoi: "Ystäväni on lähettänyt minulle kaikki tärkeimmät kirjat, jotka viimeisinä kymmenenä vuonna ovat ilmestyneet ja käsitelleet asiata; ne ovat melkein kaikki saksalaisten yliopistomiesten kirjoittamia. Useimmat tunnen jo… On se sekaista ja vaikeaa; en jaksa kuvitella, että siitä voi syntyä mitään selvää. Mutta olen kuitenkin kiitollinen sinulle, että olet saattanut minut tuohon työhön. Ell'en saakaan tuota vanhaa, pyhää kuningaslähdettä kumpuamaan esiin entisessä virkeydessään ja raikkaudessaan — se on vaipunut liika syvälle jo, ja on mullan ja soran peitossa — niin on jo sekin iloksi, että saa työskennellä siinä pyhässä lehdossa, joka aikojen kuluessa on kasvanut sen ympärille."
"Näetkö nyt?" sanoi Heinke. "Niin, Heinke Boje!" Ja Heinke otti hänen käsivartensa ja kertoi hänelle lapsuudestaan, kuinka hän oli aikonut tuoda hänelle kukkasia, mutta ei ollut tohtinutkaan. "Nyt olen tuonut sinulle ihanan kukan". Ja sitte hän kertoili toimistaan ja hommistaan.
Mutta hän ei sanonut sanaakaan siitä, että hän koko kesän ajan oli joka ilta istunut erään miehen polvilla, ja että hän joka toinen aamu, istuen Bojelasten tapaan vuoteensa reunalla, punoittavin poskin ja loistavin silmin luki kirjeen tältä samalta mieheltä. Siitä hän ei puhunut.
Siten kului kolme viikkoa.
Kun Heinke neljännen viikon alussa eräänä ihanana heleänä syyskuunpäivänä tuli ylös vallia, mennäkseen koputtamaan ikkunaan, ei hän tavannutkaan häntä, kuten tavallisesti syventyneenä kirjoihinsa, vaan seisoi hän ja katseli ihmeellisen tyynin silmin ulos merelle. Hän tuli kohta ulos tavallista reippaampana liikkeissään, ja sanoi, koko olennossaan omituinen kohotettu liikutus: "Kuule… Se selkenee… Ei enää epäilystäkään. En voi sanoa sinulle, kuinka ihmeellistä on ollakseni. Se selkenee ja selkenee: se oli ihmeellisen syvä ja puhdas ja uljas ihmiselämä. Se on liikuttava alusta loppuunsa asti: hänen uskonsa, hänen lempeä hyvyytensä, hänen uljas tahtonsa voittaa, ja sentään joutua tappiolle, hänen hairahduksensakin ja hänen sortumisensa. Luulen, ettei hän missään kohdassa kasva yli ihmisluonnon määrän. Hänen elämänsä on murhenäytelmä, ja enkelit eivät elä mitään murhenäytelmiä. Tule, niin menemme aina merelle asti. Minä koetan, voinko kertoa sinulle siitä mitään. Sinun pitää kysyä, jos joku kohta oudoksuttaa sinua: siten selvenee kaikki paremmin. Oi sinua, Heinke Boje! Katso, minulla ei ole ketään ihmistä, jonka kanssa voisin puhua tästä."
Silloin alkoi hän, ja Heinke Boje kuunteli tarkkaan. Usein takertui hänen puheensa, ja hän huomasi, että siinä vielä oli aukko hänen esityksessään. Usein saivat Heinken yksinkertaiset luonnolliset kysymykset hänet hämmästymään ja osoittivat hänelle, että hän jossakin kohdassa oli tehnyt liika nopeita johtopäätöksiä.
Siten kului heiltä päiviä. Heinkelle oli kaikki mitä hän kertoi uutta ja ihmeellistä, ja hän ihmetteli syvästi ja oli iloinen.
"En kirjoita vielä mitään", sanoi hän, "tahdon vielä ajatella sitä uudestaan ja uudestaan, ja raittiilla tyyneellä mielellä. Ei missään asiassa pidä ajatella niin raittiisti ja kylmästi kuin uskonnossa. Tahdon esittää hänet ihan yksinkertaisesti historiallisten lähteiden mukaan, ja siellä, missä minulla ei ole tukea niistä, vetää vaan välttämättömimmät ja lyhyimmät yhdistysviivat noudattaen suurinta varovaisuutta. Siihen ei saa pujahtaa sanaakaan, jota en ainakaan kolmeen kertaan ole ajatellut ja punninnut."
Alussa syyskuuta yritti hän alkaa kirjoittaa; mutta ilmeni kaikellaisia vaikeuksia. Hänen täytyi taaskin päiväkausiksi syventyä lähteisiin ja uudempain tutkijain teoksiin. Siten kului taas viikkoja. Eikä hän yhä vieläkään kirjoittanut mitään.
Ilma kävi sateiseksi, ja hän teki kävelynsä vallille yksin. Heinke tuli iltasin, ja tapasi hänet hiljaisena ja syvissä mietteissä. Kun hän vielä oli siellä, palasi Thoms Jans töistä, söi tapansa mukaan kyökissä, istuen liedellä, ja tuli sitte sisään, sytytti lyhyen piippunsa, ja istuutui heidän seuraansa.
Silloin istui Kai Jans siinä, yhä vaipuneena ajatuksiinsa, ja kuunteli vaan puoliksi, mitä hänen isänsä haasteli ihmisistä ja ihmiskohtaloista, ja katseli noita ihania vakavia naiskasvoja edessään. Siten istuu ihminen kuuman ankaran työpäivän jälkeen hiljaisen vilvakan metsälammin rannalla, ja iloitsee sen ihanasta syvästä kuvastuksesta ja kuulee yllään vanhojen korkeiden tammien humuavan tuulessa kaikesta, mitä ovat saaneet nähdä.
Nuori nainen taas katseli häntä, ja ajatteli tyyneessä mielessään: "Mikä rakas vakava ja tyyni ihminen hän nyt on! Alan pitää hänestä aina vaan enemmän. Ell'en pitäisi siitä toisesta niin paljon, niin olisin niin suuressa hädässä, kun ei hän pyydä minua omakseen. Ylen ihanaa mahtaa olla sen, jota hän joskus rakastaa. Mutta nyt on siten, että hän on ystäväni, ja minä olen onnellinen."
Mitä syvemmälle Kai pääsi syvenemään tuohon ihmeelliseen ihmiselämään, sitä vaikeammaksi tuli hänen tehdä mitään johtopäätöksiä, ja sitä raskaammaksi kävi hänen sielunsa. Tulivat lisäksi nuo päiviäkestävät alakuloiset sadeilmat. Häntä ahdistivat ankarat painavat huolet: kuinka moni kelpoihminen oli loukkaantuva siitä, mitä hän nyt teki, ja kuinka mahdollisesti moni, joka luontaisilta taipumuksiltaan oli raaka, mutta joka tähän asti oli tuntenut salaista kaihtivaa pelkoa Jumalan pojan edessä, nyt laskisi vapaat ohjakset pahuudelleen.
Toisinaan, varsinkin öisin, kun tuo vaikea epävarma työ ja huolet siitä herättivät hänet unestaan… sade ja tuuli ryöppyilivät ikkunaa vastaan… kouristi häntä syvä epäilys ja tulinen tuska: "Sinä olet harhassa, olet harhassa! Hän oli sittenkin iäinen taivaallinen ihmeolento. Oi sinua, joudut vikapääksi iäiseen syntiin." Ja keskellä yötä kuului hänelle: "Tule, nouse ylös! Kansasi kaksi suurinta seisovat ovesi edessä ja tahtovat puhutella sinua… Näetkö miten vihastuneelta näyttää isä Luther: 'Minunko olkapäitteni yli kuljet uskossasi kuin porraspuitten?'… 'Niin, sen teen!'… Ja kas, ken seisoo tuolla Lutherin takana? Ukko Weimarista! Hän ilkkuu sinulle: 'Oh, älä turhia itseäsi vaivaa! Et voi sulattaa toisiinsa kahta asiaa, jotka eivät sovi yhteen: kristinuskoa ja saksalaisuutta'… 'Sen teen sittekin!'"
Sitte, kun sarasti harmaa auringoton aamu, pelkäsi hän antautua työhön, heitti kynän kädestään ja lähti ulos. Ja vallipadolla, jota vastaan samea raskas tuuli laiskasti puhalteli ja sade valeli, jatkoi hän taisteluaan ja puhui Jumalalle: "Sinä tiedät, että olen lapsesta asti etsinyt sinua ja pyhää maata, ja että se on riistänyt minulta kaiken iloni. Missä on ollut nuoruuden ilo minulla?… Sinä tiedät, kuinka on jo vuosia ahdistanut ja vaivannut minua, että kirkko jo kaksisataa vuotta on solvannut ja häväissyt kaikkia kansani sankareita ja runoilijoita ja tutkijoita: he eivät muka uskoneet Vapahtajaan, eivätkä olleet mitään kristittyjä ja olivat siis sinun hylkäämiäsi. Pitääkö minun kärsiä sitä?… Sinä tiedät, kuinka kaikki nuo vuodet on minua kiduttanut, että kaikki eteenpäinpyrkivät kansassani: työväki, merimiehet, kauppamiehet, oppineet, taiteilijat, kaikki, jotka antavat korvissaan humista jumalan tuulet, kaikki, joissa on terveyttä ja voimaa, että kaikki ne ovat joutuneet ristiriitaan kirkon kanssa, ja seisovat ilman uskoa, ja siis ilman perustaa keskellä kovaa ja ankaraa ihmisolemista. Pitääkö minun kestää se?… Sinä tiedät, että rakastan sinua yhtä syvästi kuin ne, joilla vielä on vanha uskonsa, ja ett'ei minulla ole halua repiä alas, ja ett'ei se ole minulle iloksi, vaan että haluni ja tahtoni ja iloni on rakentaa, ja että tahdon rakentaa, sikäli kuin minun vähät voimani riittävät; tahdon rakentaa vanhalle pyhälle pohjalle uuden uskonhuoneen, olkoon että siitä aluksi tulisikin ainoastaan vaatimaton pölkkymaja, jotta kansani vakavat ja lapsellisen vilpittömät ihmiset asuisivat sen alla, ja löytäisivät ilon sen turvissa. Siksi uskallan, sen minkä uskallan. Ja jos puhut sitä vastaan, niin en minä kuule."
Kun hän senjälkeen tuli kotiinsa, oli hänen rohkeutensa taaskin kasvanut, niin että hän taaskin alkoi tehdä muistiinpanojaan, askel askeleelta, varovasti seuraten pyhän sankarinsa elämän jälkiä. Illat istui hän tammensa ja ihanan syvän metsälampensa ääressä, eikä puhunut sanakaan siitä, joka oli salaisuutena yksin Jumalan ja hänen sielunsa välillä.
Ja vihdoinkin tuli kirkas aurinkoinen syyskuun aamu, perjantai päivä, päivä, jolloin ylt'ympäri pelloilla näki sirppien vilahtelevan, ja kuuli olkien kahinaa, ja näki kohoovan kuhilaan kuhilaan viereen: silloin oli hän kirjoittanut muistiinpanonsa loppuun, ja näki nyt myöskin edessään tien, näki kirkkaan ja ylvään tien kohti ihmiskunnan tulevaisuutta. Nyt voi hän alkaa muovailla sitä kaikkea eläväksi kokonaisuudeksi. Silloin veti hän syvään henkeään.
* * * * *
Ja kun Heinke tuli, oikaisihe hän suoremmaksi ja nauroi ja sanoi: "Kuinka kevyttä on minun olla, ja kuinka olen iloinen! Kaikki aaveet ovat väistyneet nyt!"
Heinke katseli häneen onnellisin silmin: "Sinä näytät kuin nuori isäntä, joka näihin aikoihin vuotta astuu ovensa eteen ja katselee ulos viljapellolleen, jota hän lähtee niittämään."
"Entä sinä?" sanoi Kai, ja hänen silmänsä loistivat. "Mitä on sinusta tullut? Luuletko sinä, ett'eivät minun silmäni ymmärrä, mikä on kaunista. Nyt… nyt ovat silmäni taas auenneet näkemään sitä, kuten ylioppilaspäivinäni Berlinissä."
Silloin säikähti Heinke ja vaikeni.
"Tule", sanoi Kai, "nyt me teemme pitkän, pitkän matkan yhdessä. Ihan yksin… Mitä säikähdät, lapsi? Ethän voi ihmetellä, että katselen sinua siten… Katsos, nythän on elämäni kirkastunut."
"Et saa katsoa minua siten", sanoi Heinke värähtelevin äänin.
Kai otti hänen käsivartensa ja astui ihan hänen rinnallaan ja nauroi iloisesti. "Miks'en saa? Et enää uneksu puol'naisena puol'lapsena. Sinusta on tämän vuoden kuluessa tullut täysi nainen. Ja millainen nainen!"
Heinke laski kummankin kätensä hänen käsilleen ja rukoili häntä hillityllä hädällä: "Hyvä rakas… kuule, älä puhu sillä tapaa minulle".
Mutta hän ei nähnyt hänen hätäänsä. Hän näki ainoastaan ystävyyden ja rakkauden, joka asui hänen ihanissa silmissään, ja suuteli hänen esteleviä käsiään ja nauroi vallattoman iloisesti, ja katseli hänen kättään ja suuteli sitä ja puhui tulvivalla sydämellä: "Olen seitsemän vuotta uurtanut surujen vuorta ja hautonut ja hautonut ajatuksiani; tuli silloin maan ihanin impi ja löi helähtävällä äänellään vuoreen. Silloin hypähdin minä ylös ja näin maailman ja auringon ja Jumalan valtakunnan." Hän tarttui häntä kumpaankin olkapäähän ja katseli häntä kasvoihin ja sanoi: "Katso minuun… Katso minuun!… Kuinka kaunis sinä olet!"
Silloin huudahti Heinke tuskassaan: "Kai, rakas Kai!… Älä puhu sillä tapaa!… Minä en voi sanoa sinulle sitä!"
Mutta Kai Jansin sielussa humisi ja soi ilo. Eikä hän kuullut hänen
äänensä hätää. "Tule, me menemme hiljaisia peltoteitä ulos kukkuloille.
Tänään sulaa onnea ja iloa kaikki! Ja huomenna alan minä laulaa laulua
Vapahtajastamme, laulua, jommoista ei vielä kukaan ole laulanut."
"Oi, hyvä, rakas… Tule, käännytään takaisin… minä… minä tahdon kertoa sinulle jotakin."
"Sinä olet tähän asti aina kertonut, ja minä olin vaiti… Vaitelias, ikävä armastelija olin minä. En ole antanut mitään sinulle, sinä raukka, raukka ihmislapsi. Olenko ikinä sanonut sinulle, kuinka ihana sinun käyntisi on? Astut kuin kuningatar, joka on siunattu. Olenko ikinä sanonut sinulle, kuinka kaunis on olkapäittesi ryhti. Aivan kuin istuisi kummallakin olkapäälläsi kyyhky, jota sinun käydessäsi täytyisi tuudittaa. Olenko ikinä sanonut, kuinka kauniit sinun hiuksesi ovat? En ole ikinä nähnyt niitä valloillaan. Ihmeellistä mahtaa olla saada nähdä niiden lankeavan valkeille olkapäillesi. Sinä… nyt sinä saat sulhasen itsellesi, joka iloitsee sinusta eikä ole mikään uneksija." Hänen kasvoiltaan oli haihtunut kaikki ankaruus ja umpimielisyys, ja kaikki salainen sisällinen murhe ja huoli. Kuten keskellä ihanaa puutarhaa seisova kauan sulettuna ollut hiljainen huone aukaisee puhdistetut ikkunansa, ja sen selkosen selälleen avatusta ovesta rientää parvi ihania lapsia nauraen ja karkeloiden ulos tuohon ihanaan puutarhaan, siten välkähteli ja välkehti viisautta ja kauneutta Kain armaista uskollisista silmistä; rakkauden ja hyvyyden tulva ikäänkuin yllätti Heinken ja tulvi hänen ylleen, niin ett'ei hän voinut kääntää silmiään hänestä.
"Sinä olet aivan toisellainen", puhui Heinke vavahtuneena. "Älä puhu sillä tapaa minulle! Kai! Älä, älä! Älä sillä tapaa!"
"Minä olen sama, Heinke, kuin olen aina ollut", puhui Kai lempeällä, säälivällä äänellä, ja silitteli hänen käsiään: "Olen vaan ollut pitkän aikaa kipeä ja vaivanalainen, ja sinä olet joutunut kärsimään kanssani. Mutta nyt minä olen tullut terveeksi. Älä säikähdä, rakkaani, jos se tulvahtaakin esiin niin myrskyävästi."
"Rakas" puhui tyttö, "rakas Kai!" Ja kätki silmänsä käsiinsä, ja vaikeroitsi sielussaan: "Minä en voi sanoa sitä hänelle… en voi! Tämä on ensimmäinen onnellinen päivä hänen elämässään!"
"Hymyile, hymyile minulle! Tämähän on satua! Minä vaivainen mitätön työmiehenpoika käyskelen tässä vallilla ja rinnallani käy maan ihanin impi. Minne? Minne?… Katso, tuota viherjää tietä me menemme, ja puolessa tunnissa olemme kukkuloilla tuolla. Ihmisiä ei täällä ole. Olemme tuntikausia kahden. Minä etsin metsässä paikan, tahdon polvistua eteesi ja katsoa sinua, en mitään muuta, katson, katson sinua vaan, tuntikausia. Suurempaa iloa ei ole elämässä. Miten hienot ja valkeat ovat sinun kasvosi. Oi, sinä hieno valkea holsteinitar!"
Tyttö aikoi rukoilla: 'Kai, minä en voi… minä en voi! Minä olen toisen morsian. Minä pidän eräästä toisesta enemmän kuin kaikesta maailmassa'. Mutta hän ei sanonut sitä. Hän ei voinut sanoa. Kain silmänsä loistivat niin autuaina ja hänen äänensä värähteli hänen sydämensä sykinnästä… 'Oi, olkoon hän onnellinen yhden päivän… hän armas raukka ihminen!… Kuinka suloisen ihmeellinen hän on ilossaan, ja kuinka kuuma on hänen rakkautensa, ja kuinka hänen silmänsä sädehtivät. Käsiäni saa hän pitää kädessään… molemmat käteni… enempää ei… muun estän. Käteni, molemmat käteni!' Siten kulki hän säikähtänein levottomin sydämin, asteli viheriää niittypolkua hänen rinnallaan keskellä hedelmällistä, avaraa, yksinäistä marskia. Aurinko loisti kuumana ja paahtoi.
Kai oli onnellinen, kuin nuori poika. Hän nauroi, hän leikki hänen käsillään, hän hellitti niistä, ja poimi kukkia, joita kasvoi ojanreunalla, ja kiinnitti niitä hänen hiuksiinsa ja hänen rintaansa, ja pujotti valkoisia Marian kukkasia hänen vyönsä alle. Heinke antoi hänen tehdä, ja seisoi hänen edessään, ja ajatteli milloin vavahtuneella pelolla: 'Kuinka kamalaa tämä', milloin taas suloisessa ilossa: 'Mikä armas ihminen hän on. Käteni saa hän pitää, molemmat kädet.' Ja hän hiipi kummankin kätensä hänen käsiinsä ja ajatteli: 'Enempää ei'.
Tuntia myöhemmin olivat he metsän yksinäisyydessä. Heinke istui erään vanhan sorautuneen vallin reunalla, yhä vielä hiuksissaan ja rinnoillaan kukat, joilla Kai oli häntä koristanut, ja Kai oli polvillaan hänen edessään, ja oli kiertänyt käsivartensa hänen ympärilleen ja katseli sanomattomassa onnessa ylös häneen ja rukoili ja rukoili: "lähennä suusi, suusi". Ja hän kumartui uudelleen ja uudelleen ja suuteli häntä, ja hän puhui kuin suunniltaan. Liika äkkiä oli hänen onnettomien silmiensä eteen levitetty maailman kaikki ihanuus: selvyys itsestään ja loistava ihana toivo itselleen ja kaikille ihmisille, ja ihana puhdas nainen.
Yli metsän läheni idästä pilviä. Paahtavan painostuneen ilman läpi putoilivat ensimmäiset raskaat painavat pisarat lehdistölle.
"En saa kyllikseni katsotuksi sinua. En nouse ikinä ylös enää. Olen niin tyyni ja onnellinen; ensikertaa elämässäni olen täynnä onnea ja rauhaa… Kuinka sinä osaat suudella! Sinä osaat luonnostasi sen; mutta minun pitää oppia sinulta."
"Älä nyt enää, Kai, älä enää! Oi rakas, rakas ihminen, älä tänään enää!
Huomenna… Oi, huomenna!…"
"Tänään ja huomenna ja aina! Minä olen autuain ihminen maassa. Olen usein ajatellut sitä, miksi kaikki toiset ovat niin iloisia ja niin rauhallisia ja niin huolettomia, ja minä yksin huolessa, rahahuolissa, perhehuolissa, ajatushuolissa. Mutta nyt on se hyvä minusta, nyt olen sitä autuaampi ja kiitollisempi, nyt kun saavutan onneni… Olen aina ollut nöyrä ja harras, sen voit uskoa, lapsesta asti. Olen aina tuntenut nöyrää syvää kunnioitusta sitä salaista syvää voimaa kohtaan, joka vallitsee ja hallitsee maailmassa, mutta ikinä en ole ollut niin nöyrä ja harras kuin tänäpäivänä, jolloin saan nähdä sen salaisen sisäisimpään ja ihanimpaan… Katsos: Nyt voin kertoa Vapahtajan elämän! Maasta hän kasvoi! Ja kasvoi ihanimmaksi ihmislapsista. Ihanammaksi kuin sinä."
Heinke istui, ja piti hänen kumpaakin kättään, jotka lepäsivät hänen sylissään, ja katseli häneen. Kuten huuhtelee aalto aallon jälkeen yli haaksirikkouneen, poikittain merta vastaan lepäävän laivan, kunnes se kokonaan on murtunut ja uponnut: siten hyökyi ja huuhteli hänen ihana rakkautensa Heinken ylle. 'Hänellähän on vanhat oikeudet. Hän on ollut ystäväni lapsuudestani asti. Minä olen erehtynyt vaan. Minä luulin, että hän olisi uneksija, eikä rakastaisi minua. Minä en tietänyt, kuinka paljon minä salaa pidin hänestä. Ikinä ei hän ole näyttänyt minulle tätä uutta, ihanaa olentoaan. Kuinka kauniit ovat hänen ankarat kasvonsa, ja kuinka kauniit hänen viisaat silmänsä… Oi minua… mitä ajattelen? Mitä teen?' "Jätä minut, Kai… Jätä minut… Kai! Älä suutele minua enää".
"Anna suusi, suusi. En voi nukkua tänä yönä, jos olen yhdenkin kerran jättänyt sinua suutelematta."
"Alkaa sataa, Kai… Meidän täytyy lähteä kotiin".
"Antaa sataa, Heinke! Antaa sataa. Se valaa siunausta vaan sinun armaille, vaaleille hiuksillesi."
Silloin kumartui Heinke tulisesti häntä kohden, ja suuteli ja suuteli häntä, ja kidutti ajatuksilla sydäntään. 'Oi, jos tuo toinen tietäisi ja näkisi tämän kamalan. Kaiken rakkaan puhtaan nuoruutensa on hän uskonut ja antanut minulle, ja minä istun näin erään toisen kanssa… Oi, minua onnetonta… Minun… minun täytyy jättää tuo toinen ja tulla tälle tässä. En tietänyt, että pidin hänestä niin paljon… Ei! ei! En voi jättää sitä toista, hän halveksisi minua ja vihaisi minua, ja minä menisin turmiolle siitä. Minä onneton ihminen, kuinka suloiset ovat hänen silmänsä. Ne ovat syynä tähän. Minä en enää katso niihin'. Hän peitti käsillään silmänsä, ja vaikeroitsi ääneen. "Älä suutele minua enää… Sataa niin kovasti. Tule… hyvä Kai, minä en saa enää…"
Kai hypähti ylös, ja istuutui hänen rinnalleen ja kiersi kätensä lujasti hänen ympärilleen. "Antaa sataa, anna tänne suusi. Miksi on se niin punainen ja suutelee niin tulisesti? Ihmeellinen on sinun suusi ja sanomattoman suloiset ovat sinun silmäsi. Ihmeellistä, ett'eivät poskesi hohda."
"Suutele niitäkin, Kai, sitte hohtavat nekin. Tule, oi tule, rakas!" Ja hän kääntyi kokonaan häntä kohden, ja suuteli yhtäpäätä häntä, poskille ja huulille, ja aukaisi hiuksensa, jotka olivat pudonneet alas, kokonaan valtoimiksi, ja silitteli häntä niiden pehmeillä suortuvilla, joille raskaat sateenpisarat tipahtelivat. Hän hengitti raskaasti, ja koko hänen ruumiinsa värähteli. 'Minun pitää tehdä, mitä teen', ajatteli hän. 'Jumala armahtakoon sieluani. Huomenna sanon hänelle kaiken. Tämä päivä on naurun ja itkun päivä, suuteloiden ja hampaiden kiristyksen päivä. Äitini oli oikeassa, kun hän sanoi: teidän Bojeiden täytyy kaikkien taivaltaa läpi tuskain ja hädän, koska sydämenne ovat niin tuliset ja ylpeät'. "Tule Kai, tänään saat sinä, niinkuin tahdot, tule… noin… Suutele, suutele vaan. Suloiset ja puhtaat ovat suutelosi".
Raskas pehmyt kesäsade valeli maahan ja kasti hänen kevyen pukunsa, niin että se liittyi hänen olkapäitään ja rintojaan ja ruumistaan myöten. Kai silitti keveästi kädellään sitä ja ylisti tulisin puhtain sanoin hänen jäsentensä ylvästä ihanuutta, ja suuteli hänen märkää pukuansa. Siten istuivat he toisiaan lähellä, nuorten pyökkien varjossa, metsän rannassa, Kai onnellisena, onnellisena, Heinke, omatunto särkyneenä, kunnes alkoi hämärtää.
Silloin nousivat he ylös ja lähtivät tietä alas, joka vei viistoon kukkuloilta ja metsäkummuilta alas laaksoon. Siellä yhtyy se valtatiehen, joka vie Hilligenleihin. Se on ikivanha tie. Mitä kaikkea ja kaikkia onkaan kulkenut sitä tietä! Nyt kulkivat sitä nämä kaksi ihmistä. Kai puhui seuraavasta päivästä, kuinka onnellinen hän olisi silloin oleva, Heinke vaikeni seuraavasta päivästä, kuinka vaikertavan tuskallinen se olisi oleva hänelle.
Hän tuli kotiinsa ja kammariinsa, ja riisui kiireesti yltään, ja väänteli käsiään, ja heittäysi vuoteelleen ja tuijotti ylös pimeään. Hänen äitinsä tuli sisään ja sanoi, että hän menee Annan luoksi, ja on siellä illan. Hän ei vastannut.
Hän sanoi ääneen, sanoi toistamiseen ja toistamiseen, eikä tietänyt, että hän sanoi sen: 'Mitä pitää minun tehdä?' Hetken oli hän olevinaan selvillä: Kai Jansilla oli vanhemmat oikeudet. Mutta sitte näki hän edessään tuon toisen, yksin ja suruisana, koko elämänsä ajan rinnassaan tunne: 'Hän, joka oli sinulle pyhin maailmassa, hän on pettänyt sinut…' Sitte ajatteli hän taas, että hän kirjoittaisi Kai Jansille: 'Minä en voi; minä olen toisen morsian'; mutta kuuli sitte hänen vaikerruksensa ikäänkuin murtuneen huudon.
Hän ei tietänyt mitään neuvoa, ja alkoi käydä ympäri huoneesta huoneeseen, ikäänkuin etsisi hän paikkaa, johon voisi lymytä tuolta kovalta rutistuvalta tuskalta, ja tuli lopulta, hän ei tietänyt kuinka, ylös päätyhuoneeseen.
Silloin lankesi hän yht'äkkiä, ikäänkuin jonkun mahtavan voiman painamana polvilleen pöydän ääreen, sille paikalle, jolla he aina olivat istuneet yhdessä, ensin kuvain ääressä, sitte hän hänen sylissään. Silloin vihdoinkin heltesi hänen tuskansa kyyneliksi. Hän itki ääneen, ja silitteli pöydän kantta ja tuolin nojaa ja suuteli niitä ja puhui niille: "Oi minun oma omani… sinä rakas hyvä, kuule, kuulehan… Minä en voi elää, jos tiedän sinut yksin ja surussa. Sinä rakas, rakas, kuinka reippaasti ja lujasti sinä otit minut! Ja kuinka syvästi minuun luotit! Ja kuinka ihanan hyvä sinä olit! Sinä et kysynyt, kuinka on sinun sielusi ja ruumiisi? Sinä uskoit vaan hyvää. Koko puhtaan nuoruutesi laskit sinä jalkojeni eteen… Oi… Oi, tulehan, tule sinä… osoittaisin niin mielelläni sinulle, kuinka sinusta pidän".
Siten itki ja silitteli hän, ja alkoi rauhoittua. Ja hänen itkunsa hiljeni, ja hänessä alkoi selkeentyä sisällisesti, ja hän otti valoa ja meni hänen kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti lyhyen kirjeen Kai Jansille. Hän kertoi hänelle, kuinka hän oli mennyt kihloihin, ja kuinka hän ei ollut voinut kertoa siitä hänelle. Nyt täytyi hänen sanoa se, ja samalla, ett'ei hän voinut jättää sulhastaan; hänen sulhasensa veisi perikatoon katkeruus, hänet itsensä paha omatunto. "Minä en voi, Kai!… Minä olen yksin kotona, minä pyydän sinua, tule luokseni, että minä lohduttaisin sinua. Ole vahva! Ole voimakas! Minä en voi kestää sinun epätoivoasi".
Puolta tuntia myöhemmin, kun hän sykkivin sydämin seisoi alikerrassa pöydän ääressä ja kuunteli jokaista askelta, joka kuului kadulta, tuli hän.
"Kai!" sanoi Heinke ja oiensi rukoillen kättään häntä kohden… "Minä en voinut olla toisin kuin olin… tänään. Olit niin onnellinen ja niin myrskyävä, sinun rakkautesi tuli niin äkkiä ja niin ihanana. Anna minulle anteeksi, Kai! Oi, ole vahva… minä en voi, en voi jättää häntä."
Kai oli kalpea kuin kuolema, eikä voinut sanoa sanaakaan.
Silloin vaipui Heinke tuolille, ja nojasi käsivarsiaan pöytää vastaan ja itki katkerasti. "Rakas raukka sinä. Minä en voi. Minä en voi. Älä katso niin toivottomasti. Miten vaikertavan kamalaa tämä on!"
Kai istuutui häntä vastapäätä ja kyseli häneltä alakuloisella masentuneella äänellä: kuinka hän oli tullut lähemmin tuntemaan tuon toisen, kuinka kauan he olivat seurustelleet keskenään, kuinka läheisiä he olivat olleet toisilleen, ja semmoista. Molemmat kädet ristissä pöydällä edessään, käsivarret suorina, ja silmänsä yhtämittaa tulvillaan kyyneliä ja katsoen suoraan häneen, vastasi hän lyhyesti, kuin tuomarin edessä, hänen kysymyksiinsä. Lopuksi sanoi hän, ratketen tulisiin kyyneliin: "On mahdotonta minun jättää häntä: kaikki hänessä pimenisi niin kamalaksi, ja se tekisi minutkin kokonaan onnettomaksi. Koko hänen sydämensä riippuu minussa, ja minun hänessä. Minä pidän sinustakin äärettömän paljon, kamalan paljon pidän minä sinusta… en ole tietänyt sitä… en siten… Se pitää minun nyt voittaa itsessäni."
"Siispä olen minä nyt valmis", sanoi Kai. "Se on kohtaloni. Siis ei siinä voi mitään muuttaa. Se riippuu nyt enää vaan siitä", sanoi hän, "mitä nyt vielä itsestäni teen".
Silloin kirkahti Heinke, kauhistuneena hänen lohdutonta tuskaansa. Hän vaipui alas tuolille ja kurotti käsiään häntä kohden: "Minä rukoilen sinua: ole vahva. Minä pidän sinusta niin paljo. Ole minun rakas ystäväni. Kai! Ehkä joudun minä joskus, tai minun lapseni suureen kovaan puutteeseen… kuka auttaa minua silloin? Sinä rakas… älä käänny vihassa minusta… minä en voi kestää sitä."
Kai kumartui häntä kohden, ja silitti hänen hiuksiaan. "En minä ole sinulle suuttunut, en, en. Emme ole kumpikaan rikkoneet, et sinä, enkä minä. Se on meidän kohtalomme. Älä pelkää. Minä olen mies. Koetanpa pitää pääni ylhäällä, onhan minulla vielä vanha isäni, ja sitte on minulla sinun ystävyytesi… Niin… niin… älä itke noin… Ja salli minun nyt lähteä."
Heinke piti häntä kädestä ja itki haikeesti. "Minä ajattelen koko yön, mitä hyvää voin tehdä sinulle. Koko elämäni olen ajatteleva, kuinka voin tuottaa sinulle iloa. Olisin tullut niin mielelläni sinun vaimoksesi, oi, niin mielelläni. Hän tietää, kuinka hyvä ja armas sinä olet, olen kertonut hänelle paljon sinusta; kerron lapsillenikin sinusta… Sääli minua, Kai, ja ole vahva, ja älä suista turmioon hänen elämäänsä ja minun."
Kai katsahti alas häneen, ja silitteli sanaa sanomatta hänen kauniita vaaleita hiuksiaan, silitti yhä uudestaan ja uudestaan, ja katseli häntä ilmeellä, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: 'Kuinka outoa ja vierasta on kaikki tuo, ja kuinka pyhää'.
Sitte lähti hän.
Hän meni kotiinsa, pieneen siniseksi kalkittuun kammariinsa, johon pääsee kyökin kautta, ja jossa hän lapsena oli nukkunut, asettui vuoteelle ja makasi kauan liikkumatonna ja tiedotonna. Hän heräsi siihen, että joku lempeä, vakava ääni kovaan ja selvästi, ikäänkuin ihmeissään, sanoi: "Luulitko sinä, että voisit nauraen kertoa Vapahtajan elämän?"
Silloin peitti hän käsillä silmänsä ja itki.
* * * * *
Seuraavana päivänä pyysi hän lyhyessä kirjeessä Heinkeltä, ett'ei hän toistaiseksi tulisi hänen luokseen, koska hän ei voisi kestää nähdä häntä. Hän päättäisi työnsä ja lähtisi sitte pois. Hänen vanha ystävänsä oli kirjoittanut hänelle, että hän lopulla seuraavaa kuuta lähtisi Kapstadtiin. Arvatenkin tulisi hän seuraamaan häntä. Mutta häntä ilahuttaisi, jos hän sitä ennen saisi tutustua hänen sulhaseensa.
Kahdeksan päivää sen jälkeen palasi Peter Volquardsen kotoaan, sai kuulla kaiken Heinkeltä ja meni hämärissä Kai Jansin luo ja puhui hänen kanssaan kaikesta. Hän kertoi, kuinka hän, lempeiden ja viisasten vanhempain hoitamana ja hoivaamana, oli elänyt hiljaisen rauhallisen lapsuuden, kuinka hän sitten oli tutustunut erääseen hienoon ja vilpittömään mieheen, ja kuinka jo silloin taide oli alkanut levittää armauttaan ja puhdasta suloansa hänen elämäänsä, kuinka hän aina oli elänyt sopusointuisissa suhteissa, ja aina oli saanut tarvitsemansa neuvot ja ohjeet; kuinka hänen äitinsä salaa ja syvällä viisaudella oli ohjannut ja johtanut häntä sisimmissä ja hennoimmissa kysymyksissä, isä ja vanhemmat veljet ulkonaisissa asioissa. Tuntematta koskaan huolta ja tuskaa oli hän, oikeallaan ja vasemmallaan taiteen lempeät lievittävät lahjat, käyskellyt elämänsä tietä, kuin läpi ihanan, vaikka vakavankin puiston. Ja oli eräänä päivänä tavannut ihanimman tällä tiellä, enemmän kuin kaikki taide: Heinke Bojen. Siten kertoi hän tyyneesti ja rauhallisesti ja silmät kirkkaina, ja tarttui Kai Jansia käsivarteen. Ja lopuksi sanoi hän: "Tiedän, että teidän elämänne on ollut toisellainen".
Silloin alkoi Kai Jans kertoa omasta elämästään. Hän kertoi hiljaisella, rauhallisella äänellä: kuinka hänen ensimmäinen muistonsa oli, ett'ei hänen pienellä äidillään ollut mitään rahaa kotona, ja kuinka äiti oli lukenut englantilaisia romaaneja, ja kuinka ainoat kuvat, jotka hän oli nähnyt, olivat olleet erään berliiniläisen muotilehden kuvaliitteitä, ja sitte rumat kuvat kirkossa. Hän kertoi päivästä, jolloin hänen vanhin sisarensa oli tullut kotiin, ja maannut polvillaan heidän äitinsä edessä, ja ajoista, jolloin hän oli ollut oppimassa tuuliviirin taitoa Heine Wulkilla. Johtui sitte puhumaan kurjuudesta Klaralla, ja vaikeasta, sekaisesta opiskelustaan Goodefroolla, kun hänen kätensä oli kipeä, ja hän usein oli ajatellut: 'hyppää laidan yli, sinusta ei ole mihinkään'. Tuli sitte kouluaika, ja tunne puvusta, joka ei istunut hyvin, ja kömpelötekoisista saappaista, ja sitte tuo raskas yksityistuntien antaminen ja tunne, että isäsi on omituinen, hämärämielinen mies; sitä seurasi vaivan- ja puutteenalainen ylioppilasaika. Oh, se ylioppilasaika! Tuo salavihkainen, nälkäinen tuijottelu suureen kirjavaan elämään ympärillä; tuo umea samea ajelehtiminen suuren joukon virrassa, ainoa ilahuttava ja virkistävä siinä: erään varakkaasta kodista olevan toverin ystävyys, ja joskus vilkaus ystävällisiin tyttösilmiin. Sitte kun hänestä tuli mies, tulivat nuo raskaat, kaivelevat mietiskelyt. Ne laskeutuivat hänen sielulleen, kuin lyijyinen pilvi maan ylle. Oli niin raskas synkeä pimeys hänen ympärillään, ja kauan kesti, ennenkuin alkoi sarastaa valon tuike. Vihdoin kuitenkin, kun pimeys alkoi käydä kamalaksi, koitti valo… Niin… ja kun tuli valo: näki hän uskollisuuden ja ihanuuden, joka käyskeli hänen rinnallaan. Hän tunsi hänet lapsesta asti. Hänellä oli oikeus häneen: hän oli ollut hyväksi hänen sielulleen ja hänen luonteelleen. Hän arveli, että hän kuului hänelle… kuinka suloinen ja ihana hän on… kuinka suloinen ja ihana!
Siten puhui ensin kumpikin omastaan. Sitte puhuivat he suurista vakavista asioista, ja ilmeni, että niin erillaiset kuin olivatkin lahjat ja elämänurat, oli kuitenkin paljon yhteistä heillä. Ja he erosivat toisistaan sillä tunteella, että heistä voisi tulla ystävät.
Kahdeksan päivää myöhemmin tuli Heinke Boje kuitenkin hänen luokseen. Arasti, ihmeen suloisesti hämmentyneenä pyysi hän häntä tulemaan hiukan käymään hänen kanssaan. Kai kertoi hänelle hänen kysymykseensä, että hän nyt oli alkanut Vapahtajan elämäkertansa, ja että se edistyi hitaasti ja vaivalla; noin viidessä viikossa toivoi hän saavansa sen valmiiksi.
Hän aiheutti Heinken kuitenkin pian poistumaan. Hän huomasi, että Kai puhui vaivalla, ja oli kalpea ja tuijotti yhtäpäätä eteensä.
Silloin kysyi Heinke hiljaisella värähtelevällä äänellä: "Etkö tahdo käydä kanssani?"
"Minä en voi!" sanoi Kai ja hengitti raskaasti. "Se on yli voimieni. En voi katsella kasvojasi ja ihania jäseniäsi. Se on liika vaikeata."
Silloin vaikeroitsi Heinke: "Minua onnetonta, onnetonta ihmistä!"
"Se muuttuu kyllä", sanoi Kai, "kun vuodet ennättävät vierähtää. Mutta nyt pyydän: älä tule enää. Käyn kerran vielä luonasi, ennenkuin lähden."
Heinke ratkesi katkeriin kuumiin kyyneliin: "Minä soisin niin mielelläni, että sinä pitäisit minusta, kunnes me molemmat olemme vanhemmat ja tyyneemmät. Kun voisin silloin istua käsi kädessä kanssasi. En voi kestää sitä, että olet vieras ja nurja minulle."
"Kuinka olisin minä nurja sinulle?!" sanoi Kai. "Oletko sinä rikkonut minua vastaan mitään? Sinähän olet sulaa rakkautta ja uskollisuutta. Minulla ei ole mitään ihanampaa maailmassa kuin sinun ystävyytesi; sinä voit luottaa, että pidän siitä kiinni. Mutta nyt täytyy minun lähteä pois, ja viipyä poissa, kunnes olen tullut vahvaksi. Ja lähde nyt! Äläkä pelkää ja ole huolissasi puolestani."
Hän antoi kätensä hänelle, ja Heinke lähti itkien.
Kuusi viikkoa työskenteli hän nyt päivä päivältä; hän ei kuullut Heinkestä mitään. Mutta kun hän joka päivä kello neljältä teki kävelyn vallille, näki hän oikealla, kaupungin ylitse, hiukan syrjään Volkmerskukkulalta seisovan erään yksinäisen ihmisen. Silloin seisahtui hän, ja he katselivat toisiaan kohden. Mutta he eivät tohtineet kohottaa kättään tervehdykseksi.
Keskipaikoilla lokakuuta, eräänä ihanana iltana, jolloin puhalteli raikas viileä syystuuli, ja ilta-aurinko kultasi väriloistollaan kastanjain viimeiset lehdet: silloin palasi Heinke Boje Volkmersdorffista takaisin, eikä ollut nähnyt häntä ja meni kammariinsa. Siellä lepäsi hänen vuoteellaan kirje, jossa hän lyhyesti, mutta hellän ystävällisesti sanoi jäähyväiset. Kirjeen vieressä oli siisti käsikirjoitus, sen päälle oli kirjoitettu hänen voimakkaalla ja ylväänhienolla käsialallaan, josta hän niin piti:
"Vapahtajamme elämä, esitettynä saksalaisten tutkijain mukaan:
Saksalaisen uudestisyntymisen perusta."