KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Seuraavana aamupäivänä riensi Pe Ontjes Heinken luo, ja kertoi hänelle, että Kai Jans oli tullut; lupasi hänelle vanhan kultakoristeen, joka kuului hänen äidilleen ja sanoi: "Sinä olet viisas ja kaunis tyttö, ja olet hänen ystävänsä. Minä en ole tarpeeksi viisas hänelle, ja Anna muuttuu kohta tylyksi ja jyrkäksi. Mene sinä ja lohduta häntä."
Silloin ajatteli Heinke: 'Sepä sattuu hyvin, että tuolla toisella juuri on neljän viikon loma, ja on poissa: niinpä voin omistaa koko aikani tuolle rakkaalle, raukalle ihmiselle. Minunhan on niin helppo lohduttaa, koska olen onnellinen. Oi, armas Pekka!' Ja hän meni äiti Laun luoksi, ja sai toimeen, että koriste annettiin hänelle nyt jo kohta, poimi puutarhassa vielä yhden punaisen neilikan, ja pisti sen vyönsä alle. Ja lähti pitkään rakennukseen.
Kai istui tuvassa saman pyöreän pöydän ääressä, jonka ääressä kaikki Jansit olivat kastetut, ja jonka ääressä he kaikki olivat syöneet, ja ahertaneet koulutöittensä parissa, ja tuijotti sameissa hautovissa ajatuksissa ulos merelle. "Tule", sanoi Heinke, "niin menemme ulos vallille".
Kai nousi ylös ja pudisti hänen kättään. "Olen huono saattaja sinulle, lapsi."
"Hiljaa nyt", sanoi Heinke. "Pe Ontjes on kertonut minulle kaiken. Tule mukaan!"
Pitkän rantatokeen harjalla, joka menee suoraan kohti merta, laski Heinke armaalla luottavalla liikkeellä kätensä hänen käsivarrelleen, ja kulki siten hänen rinnallaan. Länsituuli puhalteli heitä vastaan. Se hulmutteli hänen pukuaan. Aurinko loisti vasemmalla.
"Kuule… kun sinä olit ylimmällä luokalla, kerroit sinä kerta minulle, että sinun esi-isäsi olivat kuuluneet Markomannien heimoon. Tuolla ylempänä, Tuulivuorilla, olivat he asuneet, ja olivat sieltä muuttaneet avaroille marskeille ja muuttuneet talonpojiksi."
"Lopulta tuli heistä työmiehiä Hilligenleissä", sanoi Kai, "ja viimeinen heistä oli mietiskelijä ja tyhjäntoimittaja, eikä hänellä ollut sijaa, ei oikeutta, eikä kotia kotimaassaan."
Heinke hellitti hänen käsivarrestaan, tempaisi leimuvin silmin takkinsa auki ja katsahti häneen: "Eikö sinulla ole sijaa kotimaassasi? Onko siellä mitään ihanampaa kuin ihana tyttö? Tässä on sinulla sija! Luuletko sinä, että on niin helppo valloittaa sijaa tässä? Vai pitäisitkö parempana, että kymmenen vanhaa talonpoikaa kumartuisi eteesi, lisäksi Hilligenlein vanha paksu torni?"
Kai katsahti ihmeissään ja välkkyvin silmin häntä: "Kuinka sinä olet muuttunut… Niin armaaksi ja niin lempeäksi".
'Niin', ajatteli tyttö, 'Pekka, Pekka!'
Aurinko loisti ja tuuli humisi. He menivät kauemmaksi ulos harmaanvälkehtivää merta kohden ja Heinke painoi hyvyydessään hänen käsivarttaan pehmyttä rintaansa vastaan. "Parhaimman kolmesta puvustani olen pukenut ylleni. Oletko jo huomannut? Ja joko olet nähnyt kukkasen? Ja kultakoristeen? Kaiken sen vaan saadakseni sinut iloiseksi."
Kai katsahti taaskin häneen suurenevin silmin. "Sinun suusi oli ennen hiukan pieni", sanoi hän, "mutta nyt se on voimakas ja leveä; ja sinun silmäsi ovat tulleet tummemmiksi ja lempeämmiksi. Sinun silmäsi olivat ennen kuin kaksi kymmenvuotiasta vaaleata tyttöä, jotka leikkivät tuulessa palloa; nyt… nyt asuu niissä nuori äiti ja leikkii lapsensa kanssa."
'Sen on tehnyt Pekka', ajatteli tyttö, 'hän on niin suloisesti rakastanut minua!… Vait, sieluni…' "Mitä sinä puhelet?" sanoi hän… "Minä olen kahdenkymmenenkahden, se sen tekee".
"Tiedätkö", sanoi Kai ja hymyili katkerasti itselleen: "Kun olin nuori ylioppilas, ja sinä vielä lapsi, niin silloin oli minulla jonkun aikaa se salainen ajatus, että sinusta joskus tulis minun vaimoni. Jumalan kiitos, että jätin sen ajatuksen, ja että kaikki on jäänyt vaan ystävyydeksi. Mikä pitkä morsiusaika olisi siitä tullut! Ja mikä raskasmielinen sulhanen! Ja lopulta olisi hän sanonut: 'Minun on sääli, Heinke Boje, mutta minulla ei ole leipää eikä ajatuksia sinulle'!"
"Älä ole niin surullinen", sanoi Heinke.
"Yli kolmenkymmenen vanha jo", sanoi Kai, "ja yhä vielä epätietoinen, onkohan minullakin maailmassa paikka, jonka minä voin täyttää… Toisia ottaa Jumala kädestä ja ohjaa jollekin pellolle, olkoon se vaikka kuinka pieni ja sanoo: 'Rakenna tuohon majasi, ja kasvata kaalisi'. Minua hän pitää leikkinään vaan. Hänellä ei ole peltoa antaa minulle, vaan tahtoo, että minun pitää olla metsästäjä, samoilla pensaikkoja ja rämeitä, harhaunut metsästäjä, joka ajaa takaa jaloa ihmeellistä saalista."
Silloin menetti Heinkekin rohkeutensa, ja kääntyi takaisin ja ajatteli:
'Tänään ei onnistunut hyvin'.
Kun he olivat saapuneet sululle, jota vastaan vesi kuohahteli, antoi hän kätensä Kaille ja sanoi värähtelevin huulin: "Sinä olet minulle rakkaampi kuin äiti ja sisareni. Ell'et sinä ole iloinen, niin en minä voi olla onnellinen, vaikka minä saisin, en tiedä mitä. Tulen huomenna, ja tulen yhä, niinkauan että sinä taas voit nauraa." Hänen silmänsä olivat yht'äkkiä tulvahtaneet kyyneliin, hän kääntyi nopeasti poispäin ja lähti.
Seuraavana aamuna tuli hän taaskin, samassa sinisessä puvussa, vyötäisillään punainen neilikka, ja meni hänen kanssaan vallille, merta kohden. Ja meri lepäsi väljässä harmaanvihervässä levätissään, ja sädehtivä vyö kulki poikin sen rintojen ylitse. Ja marskeilla aukeni niitty niityn ja pelto pellon takana: tummanvihantaa heinikkoa ja valkenevia viljapeltoja, ja kaukana siintävässä etäisyydessä puiden varjostamia kartanoita ja kyliä. Sisäänpäin maata taas levenivät avaralti ja lievästi ylenevät kukkulat ja kantoivat hartioillaan peltoja ja metsiä ja kyliä.
"Katsohan toki", sanoi Heinke ja katsahti ympärilleen, "kuinka ihana on kotiseutusi! Eikö tee sinua iloiseksi se, että olet tämän maan lapsi, tämän maan, jossa jo vuosituhansia sitte on tehty niin monta uljasta ihmistekoa? Olethan sinä nuori ja viisas ja lisäksi terve. Eikö kotimaasi ja nuoruutesi puhu, ja käske sinua tähystämään uljaasti ympärillesi, kuinka voisit tehdä jotain hyvää."
"Kaksi vuotta sitten", sanoi Kai mietteissään, "puhuin kanssasi siitä, että olin aloittanut erään työn. Aioin kirjoittaa erään kirjan, jossa aioin osoittaa, kuinka aikanamme kaikissa elämänkysymyksissä nousee ja herää uusi tuuli, ikäänkuin raikas aamutuuli. Kaikkialla pyrkimystä ja tahtoa eteenpäin, reipasta uljasta halua muuttaa ja parantaa oloja ja asioita, tahdotaan tulla viisaammiksi, tulla oikeamielisemmiksi. Ja tahdoin sitte edelleen tutkia, mistä tämä tuuli humisee, ja mitkä purjeet pitää meidän, purjehtijain ja vahtivuorossa olijain, vetää mastoihin, ja minnepäin ohjata laivaamme. Siten aioin laulaa laulun Saksan uudestisyntymisestä. Olinkin jo antaunut ahkerasti työhön ja minulla oli iloa siitä, ja toivoin jo saavuttavani rauhan."
"Mutta sitte tuli lakko. Minulla oli paljo juostavaa, ja paljo puhuttavaa, ja paljon autettavaa. Kaikki nuo väärinkäsitykset, ja kaikki viha ja katkeruus, ja kaikki nuo ihmispäissä kiehuvat mielettömät ajatukset nousivat ympärilleni kuin pimeät sekaiset voimat, ja painoivat alas minua ja ahdistivat minua. Ja sitte tuo noiden kahden pojan kamala kuolema, ja eilen koko kotikaupunkini hourujenhuoneena."
"Heinke… minä tiedän nyt: Kaikki tuo meidän hituinen muuttelemisemme ja parantamisemme ja eteenpäinpyrkimisemme on sekaista ja sameaa ja mitätöntä, se on turhaa, eikä se johda mihinkään, ja se on turhaa siksi, että elämämme perusta on väärä; siksi että meillä ei ole mitään todellista maailmantunnetta, mitään todellista uskontoa. Meiltä puuttuu hyvä puhdas usko, Heinke. Usko, joka loistaisi ja johtaisi edessämme kuin valoisa ihana johtotähti ja ilmestys; usko, joka voisi valaista kaikki viisaat ja uljaat mielet. Katso, jos meillä olisi semmoinen usko, niin silloin seuraisi kaikki muu itsestään. Siinä, koko ihmiselämämme perustassa, uskossa, siinä pitää uudestisyntymisen alkaa."
"Mutta mistä löytää tämä uusi usko? Kukaan ei voi sanoa, missä se on. Ja iäinen voima ei anna meille sitä. On kamalaa rukoilla Jumalalta: osoita se minulle, lahjoita se minulle! Katso, minä ja minun kansani tarvitsemme sitä, muuten nääntyy sydämemme, ja hän… hän katsoo vaan ihmistä sanattomin tyynin silmin, katsoo yhtäpäätä tyynine silmineen… Voin puhua tästä ainoastaan sinun kanssasi. Sinä olet minulle kaikkea pyhää ja rakasta maailmassa."
Heinke katsoi häneen silmin, jotka olivat tulvillaan kyynelistä. 'Oi', ajatteli hän, 'kuinka mielelläni suutelisin hänen käsiään ja silmiään'.
"Älä itke", sanoi Kai. "Iloitse vaan, ett'et ole missään tekemisissä kanssani".
Heinke kääntyi, ja kulki sanaa sanomatta hänen rinnallaan. Hän ei tietänyt nuoruuttaan, mitä hänen piti vastata hänelle. Kun hän jätti hyvästi, sanoi hän: "Muistatko vielä kun toit Valtamerimatkaltasi ne hedelmät minulle? Se oli nuoruuteni tärkein tapaus. Ja kuinka autoit minua aineissani? Aina olit sinä hyvä minulle. Siksi olet sinä minua niin paljon lähempänä kuin äiti ja siskoni, enkä minä saa lepoa ennen, kuin sinä olet iloinen."
Tänä yönä ajatteli ja rukoili Heinke tulisesti kauas puoliyöhön. Se oli syvää ja harrasta rukousta; sillä hänen suvussaan rukoillaan harvoin, mutta syvästi ja koko sydämen voimalla.
Aamulla aikaiseen, kun luonto vielä oli pyhän hiljainen ja koskematon, tuli hän taaskin. Kai tuli jo ovessa häntä vastaan ja lähti hänen kanssaan. Tuuli puhalteli voimakkaana ja puuskaisena. Aamuaurinko yleni selkeänä ja kirkkaana kaukaisen metsänrannan yllä, viistoon yli Wodaninkukkulan.
Ja Wodaninkukkulalla, joka jo isille oli näkynyt pyhänä vuorena, sen huipulla matalain tammien ja hautakumpujen välillä istui raikkaassa aamussa lähetti sen, jota ei voi käsittää ihmismieli, ja nimittää ihmiskieli. Loistavat jalkansa kanervassa, eteenpäinkumartuneena, katseli hän sädehtivin silmin noita kahta ihmistä, jotka käyskelivät rantavallille, kuvastuen selkeästi meren heleää taustaa vastaan. Hänen silmänsä olivat niin terävät, että ne olivat niinkuin kaksi lentävää nuolta, jotka lentäessään leimuvat.
He käyskelivät sanaa sanomatta rinnakkain, tuuli hulmuttuli Heinken pukua ja työnteli sitä joka hänen taipuvaa jäsentään vastaan. Ja tuli pääskyspari kukkuloilta käsin ja lentää livahti ihan hänen polviensa editse. Hän kurotti kättään niitä kohden ja huudahti heikosti ja sanoi yhdessä hengenvedossa, ikäänkuin syytäisi hän sen itsestään: "Sanoit eilen, että kansaltamme ja ajaltamme puuttuu pyhää maata, jolla seistä ja työskennellä, ja sanoit, että siksi puuttuu siltä sisäinen turvallinen elämän ilo ja rohkea riemukas tahto. Sano minulle: onkohan ikinä maailmassa ollut ihmistä, joka on siten seisonut pyhällä maalla, ja ilon luottamuksella katsellut ympärilleen, ja korjannut ihanat hedelmät?"
Kai jäi seisomaan ja katsahti häneen hämmästyen: "Niin", sanoi hän, "ehkä mahdollisesti Vapahtajamme".
"Niin", sanoi Heinke, "mutta hänkään ei seisonut sillä luonnollisena ihmisenä, vaan jumaluutensa voimasta?"
"Niin, lapsi", sanoi Kai suruissaan, "kuka tietää sen. Hänen todellinen kuvansa on kohta hänen kuolemansa jälkeen ja sitte yhä enemmän ja vahvemmilla väreillä tullut maalatuksi uudestaan ja uudestaan ja peitetyksi kaikenmoisella ulkokoristuksella. Nyt ovat tosin useat ahkerat oppineet, jo sadan vuoden ajan, työskennelleet saadakseen esiin hänen oikean kuvansa kaiken tuon monikerroksisen teko-kaunistuksen alta. Ja ovatkin, varsinkin viimeisinä kahtenakymmenenä vuotena saavuttaneet ihania tuloksia. Tunnen suurimman osan tätä tutkimusalaa. Mutta selvyyteen eivät hekään, sikäli kuin minä ymmärrän, ole päässeet." Hän katsahti mietteitään hautoen eteensä ja sanoi sitte empien ja mietiskelevästi: "Kun toimin pappina, iloitsin minä hänen ihanasta ja ihmeellisestä viisaudestaan ja hyvyydestään ja saarnasin siitä; ja arvelin, että oli yhdentekevää, oliko hän iäinen ihmeolento vai tavallinen luonnollinen ihminen. Se onkin yhdentekevää… ei… se ei ole yhdentekevää… ei."
Pääskyspari lentää livahti kiitäen, laskien ilmaan lyhyen suloisen liverryksen ihan Heinke Bojen polvien editse. Hän kurotti kädellään niitä kohden ja huudahti ja kohotti vaaleata päätään ja sanoi nopeasti: "Sekö yhdentekevää? Sekö? Ei ole mitään välttämättömämpää koko maailmassa, kuin että olla siitä asiasta selvillä. Niinkauan kuin ei siitä ole selvillä, on pyhä maa epävakava ja horjuva perusta, ja ihmisten mielet häilyvät levottomina mielipiteestä toiseen, ja kaikenmoinen kirkonusko ja pappeinvalta saa väärää vaikutusvaltaa ihmisiin. Ei ole mitään välttämättömämpää maan päällä, kuin että on selvyys ihmisellä Vapahtajan olennosta."
Kai Jans oli levottomana kuunnellut ja sanoi verkkaan ja epävarmasti ja ikäänkuin etsien: "Niin… olet kai oikeassa! Kun vaan olisi mahdollista", lisäsi hän hitaasti ja raskaissa ponnistelevissa ajatuksissa, "kun vaan olisi mahdollista kaiken tuon kultamaalauksen alta löytää hänen todellinen oikea kuvansa, ja ilmenisi ja selkenisi, että hän oli ihminen, tavallinen luonnollinen ihminen, ja voisi osoittaa hänen sielunsa salaisimman syvyyden, sen pyhän maan, jonka pohjalla hän seisoi, ja jolta hän niitti ihanat hedelmänsä… niin… ja voisi sitte sanoa: tulkaa, kaikki ihmiset: katsokaa tässä, tässä seisoi ihminen kuin mekin, seisoi perustalla pyhän maan ja oli onnellinen ja iloinen, tulkaa; tulkaa kaikki, kaikki ihmiset: mekin tahdomme asettautua tämän pyhän maan perustalle ja työskennellä kansamme uudestasyntymiseksi!… Mutta katso… sitä ei voi… alkulähteet ovat liika niukat. En usko, että enää voi löytää hänen sieluaan ja hänen elämäänsä. Ei, en usko… Ja niinpä ovat kirkot aina, aina olevat vallassa, ja siispä harha ja erehdyskin."
Silloin lensivät pääskyset kirkkaasti livertäen ihan neidon polvien editse. Hän kumartui ja oiensi kättään niitä kohden ja huudahti ja pääskyset lupasivat arasti hänen kätensä ohitse, ja hän puhui, kuin sysäisi hän sanat suustaan, hänen harmaissa silmissään sädehti syvä ja täyteläs loiste. "Sinä sanot, että monet ovat jo työskennelleet siinä, ja että tärkeitä tuloksia on jo saavutettu? Kai Jans! Tohdi sinäkin! Lapsensilminesi, ja kuumine voimakkaine sydäminesi: tutki, mitä on tutkittu! Piirrä sinä kuva Vapahtajasta!"
Kai Jans löi säikähtäneenä käsiään rintaansa vastaan. "Minäkö?" sanoi hän. "Minä raukka oppimaton ihminen?"
"Semmoisen kuin sinä pitää se tehdä", sanoi Heinke. "Oppimaton raukka ihminen… kuule… olethan kovassa puutteenalaisessa nuoruudessasi saanut omillasi ja isäsi silmillä nähdä monellaiseen ihmiskurjuuteen ja puutteeseen? Olet saanut Jumalalta erikoiset silmät; lapsuudestasi asti sanotaan sinusta, että näet ihmiset ja asiat alastomina. Vai pelkäätkö sinä, mitä ihmiset tulevat sanomaan?"
Hän pudisti kiivaasti päätään: "Kauan jo olen saanut oppia", sanoi hän, "olla välittämättä siitä, mitä ihmiset arvelevat. Mutta sanon sinulle, se on ankara ja raskas työ. Herättää tuo kaukainen, outo, ihmeellinen elämä taas eläväksi! Herra minua auttakoon: kuinka voin minä sen tehdä!"
Heinke tarttui häntä käsivarteen ja katseli kauniilla vakavilla silmillään häntä kasvoihin: "Uskalla vaan! Ala huomenna jo! Onnistukoon sitte tai ei. Ole sinä yksi niitä monia, jotka osaltaan ovat valmiita auttamaan ihmiskuntaa, kunnes heitä parempi voimakkaammalla kädellä tarttuu pyöriin. Ala huomenna jo, Kai! Etsi Hilligenlei, Pyhä maa!" Hän oli seisauttanut hänet ja pudisteli hänen käsivarsiaan. "Auta, Kai Jans! Tee sinäkin osasi kansasi uudestisyntymiseksi, tee, äläkä pelkää."
"Jos sinä tahdot", sanoi Kai työläästi hengittäen… "Koettaa tahdon. Sinulla on suloinen ihmeellinen voima ylitseni, ikäänkuin pakoittaisi minua Jumalan enkeli."
Silloin hellitti Heinke hänen käsistään ja kutsui pääskyjä ja palasi niiden kanssa takaisin Hilligenleihin. "Katsos!" sanoi hän… "näetkö tuota valkeata pilveä tuolla Wodaninkukkulan yllä? Kuinka ihmeellisesti se hälvenee poispäin. Aivan kuin eläisi se."
Kai Jans kääntyi ja näki avaran aavan maailman ja katsahti neitoon.
Tämä asteli tyyneenä ja varmana ja katseli ihanin rauhallisin silmin
ulos etäisille kukkuloille. "Sinä olet kaiken valtijatar", sanoi Kai
Jans.
"Luonnollisesti!" sanoi neito. "Meri ja tuulet, kangas ja kukkulat eivät voi tehdä sitä, mitä minä juuri olen tehnyt". Hän kääntyi ympäri: "Missä ovat pääskyni nyt?"
"Ne olivat uljaita apureitasi", sanoi Kai. "Ovat livistäneet pois nyt… Hupsu sinä olet."
"Mene kotiin ja ole ahkera", sanoi Heinke ja nyykäytti päätään…
"Minunkin pitää mennä töihini nyt".