KYMMENES LUKU.
Goodefroo!…
Ja jottei kukaan erehtyisi, mitä tarkoitan, niin: kolmimastofregatti
Goodefroo, jonka Jan Marbst on rakentanut Pinnassilla.
Ken on nähnyt sen?
Ei satamassa, jossa sen raa'at, räyskeinä ja puisevina, kuin kuivuneet puunoksat, törröttävät ilmaan, ja jossa nostohihnat vingahtelevat ja kalisevat, ja jossa käsikärryt rämisevät sen mahassa.
Vaan silloin kun se purjehtineena alas aina kuudennellekymmenelle kolmannelle leveysasteelle Kap Hornin eteläpuolella, etelämyrskyn kiidättämänä, laidat ja vanteet ylt'yleensä jäässä, myrskypurjeissa ja vahvasti kallistuen antaa kohahtaa päälleen harmaan aallon harmaan aallon jälkeen ja kohoo niille ja kiitää läpi kuohuvan meren… Tai silloin, kun se Tyvenellä valtamerellä, keveästi ja ylväästi kumarrellen ja levittäen kaikki vaaleanharmaat purjeensa, kaksikymmentäviisi vaaleanharmaata siipeänsä, liitää ääretöntä aurinkoista välkehtivää merta, kaukaisen kotikaupunkinsa kunniana ja ylpeytenä. Tai silloin kun se tuona kolkkona marraskuun aamuna, hurjan luodetuulen ajamana ponnisteli Texelin aallonmurtajan ohi, joka valkeana ja kamalana vilkahteli kaukana, ja kynteli läpi harmaan, hurjan, aavan meren Elben suuta kohden, uljaana ja ylväänä, niin syvälle kuin ankara ilma sitä kallistelikin.
Onkohan mitään, jota voisi moittia Goodefroossa? Onko sillä ainoatakaan perstaantunutta köyden palasta, joka tänään tuottaisi mieliharmia merimiehelle, huomenna saattaisi suistaa hänet murskaksi kannelle? Tai onko koko laivalla ainoatakaan turhanpäiväistä korua, joka tuottaisi merimiehelle turhaa työtä?
Entä kapteeni?
Jan Deeken Blankeneesistä on kapteeni laivalla. Se on totta: muhkean yläruumiin alla olivat hänellä lyhyet väärät sääret; totta sekin — eikä kukaan väitä sitä valheeksi — että hän taukoamatta lyhyine säärineen kävellä kopisti kannella, taukoamatta edestakaisin, pää alhaalla, sitte yhtäkkiä katsoi ylös ja heitti ripeän katseen kannelle ja laidan yli merelle, ja sitte, kun hän taas antoi päänsä painua alas, sylkäsi tyyneesti ja kuivasti. Sekin on totta ett'ei hän ollut mikään pehmeäluontoinen mies. Mutta mitä siitä? Eikö hän ollut oikeamielinen mies? Eikö hän toimittanut, että loma-ilta aina alkoi ajallaan? Eikö hän antanut kokille runsaasti ruokavaroja? Ja, mikä on pääasia… eikö hän ollut mies, joka tunsi ammattinsa?
On eräs asia, josta melkein arveluttaa, oikeinpa kammottaa puhua. Oli olemassa ikäänkuin joku salainen yhteys tuon lyhytsäärisen miehen ja meren voimien välillä; vai miten muutenkaan voi asian selittää. Koko taivas oli yltäkirkas, ei ainoatakaan pilveä taivaan laella ja tuuli puhalteli tasaisesti. Silloin pysähtää kapteeni Deeken yht'äkkiä. Lakkaa syleksimästä. Kaikki merimiehet jättävät työt silleen, ja katselevat häneen. Hän kohottaa päätään ja nuustii ilmaa. Kääntyy ympäri ja lähtee verkalleen kajuuttaansa ja palaa takaisin taaskin ja nyt hänellä on yllään sinisen vilttihatun asemasta vanha englantilainen villalakki, jossa on tupsu päälaella.
"No nyt!!" tuumivat kaikki. "Tällä kertaa erehtyy ukko…" Siten tuumivat he kaikki.
"Hän on erehtynyt… Ukko on erehtynyt! Jumalan kiitos!"
Mutta hän ei erehdy ikinä… Puolta tuntia myöhemmin kajahtaa ensimmäinen komentosana kannen yli.
Voiko sanoa mitään halventavaa Jan Deekenistä? Sula mahdottomuus. Laiskimmankin merimiehen — jos voi kuvitella Goodefroolla laiskaa merimiestä — pitää kiittää häntä.
Entä perämies!
Ylpeä hän on… siitä ei pääse mihinkään. Ikinä ei kuule häneltä leikinsanaa; joskus silloin tällöin saattoi hän olla hieman rattoisampi. Leikkiä laski hän ainoastaan myöhemmin elämässään ja aivan salaa silloinkin, ja joskus harvoin, Anna Bojen ja hänen lastensa kanssa… Mutta hän ei ollut mikään hoputtaja ja nalkuttaja. Aina tyven ja aina kylmän ylväs. Ja ymmärsi asiansa.
Ken on nähnyt perämies Laun? Semmoisena kun hän joskus sunnuntai-aamusin, kun oli kaunis ilma, aamutohveleissaan, jotka hänen äitinsä oli ommellut hänelle, ja joissa oli kirjavat helmikoristeet, asteli edestakaisin takakannella? Tai silloin kun Kanaalissa laivapoika putosi raa'alta… kuinka hän hypähti laidalle ja varmalla kädellä viskasi pelastusköyden, ja samaan aikaan selkeällä ja tyvenellä äänellä komensi: "Alalaidan venhe vesille!…" Tai silloin kun hän joskus tarpeen tullessa itse tarttui työhön? Kun he esimerkiksi kuudentena myrskypäivänä Kap Hornin alla läpiväsyneinä viiden miehen kiskoivat laskuköydestä ja kova tuuli oli vahvempi kuin he, ja hän silloin yht'äkkiä tarttui köyteen myöskin, ja se silloin lähti liikkeelle, niin että he kaikki viisi lensivät pitkäkseen kannelle?… Tai sen kuinka hän palautti vanhan puosun takakannelta? Tämä oli nuoruusvuosinaan palvellut perämiehenä eräällä norjalaisella parkkilaivalla, hänellä oli perämiestodistus Drontheimistä ja kaikki järjestyksessä; mutta tuo kirottu viina oli kiertänyt perämiestodistuksen hänen kädestään ja sysännyt hänet takakannelta takaisin keulaan. Hän oli tavallisissa oloissa rauhallinen raitis mies, mutta kohta kun tultiin maihin, joi hän itsensä humalaan; ja silloin alkoi hänen mieltään karmia ja kutkuttaa, ja hän kapusi, vanha sydämensä tulvillaan muinaisista suuruusajoista, takakannen rappuja ylös. Mutta kun hän katsahti ylös, seisoi perämies Lau hänen edessään, katsahti häneen ja sanoi muutaman tyyneen sanan. Silloin mennä kompuroi hän taaskin murahdellen itsekseen keulapuolelle laivaa… Tai ken näki, kuinka perämies Lau uudessa puhtaassa kauluksessa istui pienessä ravintolassa Apiassa, edessään pullollinen sodavettä. Tuli siihen parvi kauniita ruskeita tyttöjä, yläruumiit paljaina, vyötäisillä seppeleet ja hymyilivät hänelle. Hän katsahti tosin heihin, ja silmissään välkähti jotain — se ei ole kiellettävissä — mutta samassa oli se ohi myöskin. Ohitse ehdottomasti! Kuinka väliäpitämättömästi ja rauhallisesti hän heitä katseli!… Totta tosiaan, ken on nähnyt ja tuntenut perämies Laun Goodefroolla, hän tietää: Perämies Lau on todellinen oikeamielinen mies.
Entä kokki!
Mikään maailmassa ei mene sen kokin verroille! Klaus Gudevill oli kelpo kokki, puhdas ja näppärä. Eikä ollut mikään kapteenin häntyri. Niin mielellään kuin hän toimittikin hyvän pöydän peräkajuuttaan niin oli sentään kaikki hänen taitonsa ja harrastuksensa omistettu keulakajuutalle. Jos vaan sopi — ja sopiihan se aina — hän vaikka varastikin heidän hyväkseen. Ja onni sen, joka oli kokin suosiossa! Päälle päätteeksi oli hänellä vielä eräs lahja, jota vaaditaan jokaiselta oikealta laivakokilta: hän kertoi hyvin ja mielellään, ja osasi laulaakin. Kun hän Apian reitillä vietti syntymäpäiväänsä, piti kapteeni ukon antaa hänelle ainekset hyvään totiin. Ja silloinkos hän kertoi! Ja lauloi! He loikoilivat kannella ja raaoilla, käsissään mukit ja kuuntelivat. Lopuksi lauloi hän kokkilaulun. Se oli pitkä, jokaisella viikonpäivällä oli oma säkeensä. Hän lauloi sen kuitenkin loppuun ja innostui niin, että hänelle juolahti mieleen mennä laulamaan kapteenillekin; tämä viittasi hänet sentään kädellään pois ja sylkäsi.
Entä miehistö!
Miehistö?… Se on kerrassaan tarpeeton kysymys. Kun on laiva kelpo laiva… ja kapteeni kelpo kapteeni… niin saa aina kelpo miehistön, kun vaan tahtoo. Ja Jan Deeken tahtoi; siis hänellä oli semmoinen.
Kapteeni Deeken ei välittänyt sen enempää noista kahdesta repaleisesta, nälkiintyneestä miehestä, jotka olivat tulleet laivaan Kapstadtin reitillä. Perämies oli mennyt takuuseen niistä. Tämä perämieskään ei sen suurempaa huomiota heihin kiinnittänyt. Ei sinne päinkään. Katseli heidän ohitsensa, ikäänkuin ei olisi ikinä heitä nähnyt! Ikäänkuin ei olisi ikinä heille näyttänyt, kuinka puraistaan ankeriaalta pää poikki. Hän ei tuntenut heitä. Piet Boje sanoi: "Hän on ylpeä ihminen". Kai Jans etsi toisinaan pitkin rukoilevin silmäyksin hänen katsettaan, mutta ei tavottanut sitä ikinä. Viidentenä päivänä, kun he olivat laivassa, löysi hän kistussa, joka oli jätetty hänen käytettäväkseen, kaksi hyvää puhdasta paitaa. Ne olivat hyvin avarat, ja nimi oli leikattu pois. Hän etsi taaskin hänen katsettaan, mutta ei tavottanut sitä. Silloin kääntyi hän taaskin hiljaa ja vavahtelevin huulin työhönsä.
Miehistökin pysytteli kylmäkiskoisena heille. Ne olivat kaikki miehiä, jotka jo kuus tai kymmenen vuotta olivat palvelleet Goodefroolla; he muodostivat oman sulkeuneen piirinsä, eivätkä kaivanneet noiden kahden nälkiintyneen tulokkaan seuraa. He saivat, jos tahtoivat, yrittää lähennellä heitä, ja osoittaa itsensä miehiksi. Ei sitä noin vaan yhtenä päivänä oteta ihmistä perheen jäseneksi. Laivapoika ja kolme nuorempaa merimiestä liittyivät vanhempiin ja pysyttelivät erillään heistä.
Niinpä olivat nyt nuo molemmat sankarit Klaralla yht'äkkiä kutistuneet pieniksi ja vähäpätöisiksi ja saaneet kuin iskun vasten suutaan. He suorittivat innolla tehtävänsä, käyttäytyivät vaatimattomasti ja ystävällisesti vapaavahdillaan ja tarkastelivat ovelasti, millainen oli se seura, johonka he nyt olivat joutuneet ja ihmettelivät, nähdessään niin paljon kunnollisia ja viisaita ihmisiä — kuten heistä tuntui — ja odottelivat, mitä tuleman piti.
Sillä kannalla pysyivät asiat kolmekymmentäviisi päivää… kunnes heitä kohtasi myrsky Kap Hornin luona, ja saatti heidätkin riviin.
He olivat märässä, kovassa luodetuulessa onnellisesti saapuneet aina kolmannellekymmenelle kuudennelle pituusasteelle, ja olivat nyt tarpeeksi lännessä, kääntyäkseen pohjoista kohti: silloin kääntyi tuuli lounaiseen ja muuttui puuskaiseksi ja kylmäksi ja puhalsi kolme päivää. Kolmantena päivänä, illemmalla — kansi alkoi kilseytyä jäiseksi — nouti ukko esiin villalakkinsa suurine tupsuineen. Ilma pimeni ja yhä vielä kesti tuo kalsea jäinen tuuli.
Mutta noin kello yhdeksältä — oli jo ihan pimeätä — alkoivat tuuli ja vesi herätä vireämpään eloon. Ilman täytti umea kohina ja pauhu ja mastoissa ja köysissä alkoi äännellä, aina tuon tuostakin vingahteli pitkään ja kimakasti. Piet Boje sattui juuri olemaan peräsimessä. Vähän syrjään hänestä asteli kapteeniukko taukoamatta edestakaisin.
Silloin astui perämies Lau peräsinpyörän ääreen, tarttui siihen ja sanoi: "Käy noutamassa perätaljat tänne…"
Piet Boje juoksi, ja palasi takaisin ylös portaita, kädessään taljat… kun samassa odottamatta laivan takaa löi sisään voimakas aalto, viskasi Goodefroon edellään ja jyskäytti niin, että kapteeni kadotti tasapainon ja oli pahasti kaatua. Perämies Lau hellitti peräsinpyöräsfä, ja tuki kapteenia. Samassa oli Piet Boje paikalla, tarttui hurjasti pyörivään rattaaseen, pysäytti sen, ja väänsi takaisin. Perämies Lau jätti ähkyvän ja voihkivan ukon kokin haltuun, ja huusi läpi myrskyn Piet Bojelle: "navakka kämmen sinulla!…" antoi peräsimen puosun haltuun ja viittasi Pietin seuraamaan itseään keulaa kohden, astui portaille ja komensi: molemmat vahdit kannelle, ja kaikki kolme ylämärssypurjetta kokoon.
Miehet kömpivät raskaissa öljytamineissa ja pitkävartisissa merisaappaissa esiin koijuistaan ja rämpivätkin onnellisesti ylös. Myrsky ulvoi hurjana laivan yllä; Goodefroo heittelehti pahasti. Meri löi raskaasti sen yli ja täytti kannen sihisevällä vedellä: välähteli kamalasti pimeässä.
Nyt meni vasenlaitavahti kymmenen miehen vahvuisena etumaston toppiin, ja oikealaitavahti yksitoista miehisenä keskimastoon. Oli pilkkopimeätä; ei nähnyt kättä silmäänsä edessä; teräviä rakeita satoi vasten kasvoja.
He pääsivät onnellisesti ylös, ja alkoivat kovassa tuulessa kangistuneilla, palelevilla sormillaan koota kovettunutta uutta purjetta. Kai Jans seisoi nokalla, hänen vierellään työskenteli danzigilainen, tämän vierellä pieni rivakka Heine Marquard. Kaikki kävi hyvin, vaikka Goodefroo heittelikin ainakin kolmenkymmenen viiden asteen kulmissa, ja vaikka he eroittivatkin vaan heikon kajasteen vaaleasta purjeesta pimeässä. Kaikki kävi onnellisesti. Purje oli raa'alla ja Kai Jans kumartui juuri ja kurotti danzigilaiselle alaalta päin nuoran, jolla purje köytetään raakaan. Danzigilainen aikoo tarttua siihen, kumartuu yli raa'an… hän on pitkänläntä mies… silloin jysähtää Goodefroo raskaasti eteenpäin… Läpi pimeän ilman viiltää kamala kirkaus. Kai Jans ei ole nähnyt mitään; mutta hän tuntee tulisen tuskan piirtelevän kädessään, jossa hän pitää nuoraa, ja voihkasee kovaan ja hurjasti, ja kun hän tuijottaa sivulleen pimeyteen, on hänestä, ikäänkuin ammottaisi siinä hänen vierellään tyhjyys; hän laskee samassa kätensä purjeelle ja tuntee taaskin tuon kamalan tuskan, jättää kaiken silleen, ja alkaa tunnustella tuskaansa ja lähtee toisten mukana kapuamaan alas kesken kaikkea tuota kammottavaa pimeyttä, ja riehuntaa ja ulvontaa.
Oikealaitavahti oli jo alhaalla ja seisoi pienissä pimeissä ryhmissä keulavanttien luona.
Silloin tuli perämies Lau perältä päin juosten ja huusi kovaan:
"Mikä siellä huusi… siellä ylhäällä?"
He ravistelivat päitään; joku sanoi: "Siellä huusi joku".
"Siellä kirkaistiin kahdestikin."
Silloin sanoi Torril Torrilsen, norjalainen, rauhallisella äänellään: "Minä luulen, perämies, että siellä on pudonnut joku raa'alta… joku vasenlaitavahdista…"
Silloin kurotti Pe Ontjes Lau päätään vasenlaitavahtia kohden, joka paraikaa kapusi alas vanteilta, ja huusi kovaan: "Kai Jans… poikaseni…'"
"Hän ei vielä ole alhaalla", sanoi Piet Boje.
Silloin kirkasi hän vielä toistamiseen: "Kai Jans, poikaseni… Oletko siellä?"
Silloin saapui tämä hiljaa vaikerrellen keulavantille, kompuroi kannelle, ja näki pimeässä ainoastaan tuon kookkaan perämiehen Pe Ontjes Laun, juoksi hoiperrellen hänen luokseen, piti veristä kättään ylhäällä ja huusi: "Pe Ontjes… rakas Pe Ontjes… minun käteni on kaikki ruti… nyt olen rampa". Ja kurotti kättään häntä kohden, ikäänkuin sanoakseen: tuommoinen se on. "Danzigilainen putosi raa'alta… ja mennessään repi hän käteni".
Pe Ontjes Lau oli tarttunut häntä olkapäähän: "Hiljaa nyt, poikaseni", sanoi hän. "Piet, vie hänet takakajuuttaan, minun hyttiini…"
Toiset olivat hajauneet pitkin kantta ja palasivat takaisin.
"Kannella häntä ei näy".
"Pojat", sanoi perämies Lau. "Pojat, teidän pitää ymmärtää, ett'emme nyt voi kääntyä… myrsky ajaa meitä hirveällä vauhdilla".
Silloin kohotti Torril Torrilsen, norjalainen, molemmat kätensä ylös, ja rukoili kovalla äänellä Isämeidän, ja rukoili sen nopeasti, jotta taistelija löytäisi levon.
Tämä tapahtui puol'yöstä.
Aamulla, noin kello viiden tienoissa — heillä oli molemmat alamärssypurjeet koottuina — alkoi tuuli vaan kiihketä ja kiihketä. Kello kuudelta kiehui ja kihisi keskikansi valkokuohuista vettä ja etukajuutan yli lennätti toinen toistaan takaa ajaen pimeässä yössä valkoreunaisia aaltovuoria. Koko miehistö seisoi yhdessä ryhmässä takakannella.
Kello seitsemältä, kun aamu jo hiukan alkoi sarastaa, syöksyivät meri ja aallot niin ankarasti laivaa vastaan, että se laskeutui kyljelleen, eikä enää ollut kohottautua. Kaksikymmentäkolme miestä oli heitä kannella, lisäksi nuo kaksi haavottunutta alhaalla.
"Nyt se tapahtuu…"
"Ei tapahdu."
Silloin huusi perämies Lau: "Märssypurje irti… Ken tekee sen?"
Se on vapaaehtoinen teko.
Torril Torrilsen ja timperi aikoivat tarttua Piet Bojea käsivarteen. Ja
Dierk Peter huusi: "Minä… minun on yhdentekevää, kuinka minun käy".
"Hän on liika nuori."
Perämies Lau aikoi sanoa: "Minä teen sen itse".
Mutta Piet Boje Freestedtin vallilta juoksi jo tuulen puolisia portaita alas, lensi ja iski kiinni laitaan — laine hyökyi ylitse… hän kumartui taitavasti sen tieltä, käsivarsi kieraistuna pylvään ympärille… Kuinka hän ponnahti ylös taas! Siten hyökkää esiin aamu-usvassa kettu, joka jo kauan on piilotellut ojassa ja väijynyt, kun jänis tulee nisupellosta. Tuossa hän menee keulakajuutin ohitse. Nyt hellittää hän laidasta… nyt… raskaasti suistuu hän keulakajuutin seinää vastaan. Hän liukuu kumarissa seinää pitkin ja häviää näkyvistä.
Kohta senjälkeen irtautuu tuo suuri vaaleanharmaa purje vapaaksi ilmaan… Hei, kuinka se lentää… Goodefroo kohoutuu verkalleen ja juhlallisesti.
"Minne jäi Piet Boje?"
"Hän ei palaa enää."
"Kettinki on lyönyt hänet."
"Hän on liika nuori."
Perämies Lau luo pikaisen katseen Torril Torrilseniin: "Sinulla on päällikkyys Goodefroolla"… hiipii portaita alas… kuinka kummallisesti se pukee tuota voimakasta miestä… Hän menee kuohuvan sihisevän veden keskitse häntä vastaan.
Silloin ilmestyy Piet Boje ponnahtaen laidan suojaan… Puolitiessä kohtaavat he toisensa ja palaavat toisten luo.
Seitsemän päivää kesti rajuilma. Seitsemän päivää saivat he taistella, eivät saaneet riisuutua ja surivat danzigilaista. Ainoatakaan kompasanaa ei niinä päivinä laskettu laivalla. Kahdeksas päivä koitti ystävällisenä ja aurinkoisena; raikas kaakkoistuuli lykki heitä valtamerellä, etäisiä ihania saaria kohden. Silloin sulkivat he danzigilaisen kistun, sitoivat sen köysillä ja sijoittivat sen varastokoijuun, unohtivat myrskyn, kuoleman ja vaivat ja reipastuivat taas.
Kai Jans ja Piet olivat nyt kestäneet tulikasteensa, ja olivat nyt täysiarvoiset toisten rinnalla. Mutta Kai Jans oli työhön kykenemätön.
Kapteeni oli sijoittanut paikoilleen peukalon ja etusormen sijoiltaan joutuneet jänteet, oli voidellut koko haavan salvalla ja sitonut sen taitavasti. Enempää ei hänkään siihen ymmärtänyt. Nyt käveli Kai edestakaisin kannella, oli kalpea tuskasta ja huolesta, että hän nyt oli rampa ja sai täten toimetonna kuleksia ympäri. Vasemmalla kädellään autti hän siinä, missä taisi.
Kolmantena päivänä ei Pe Ontjes enää sietänyt nähdä sitä, vaan sanoi
Pietille: "Mitä pitää meidän tehdä hänen kanssaan?"
"Eikö perämiehellä ole antaa mitään luettavaa hänelle? Siten saisi hän muuta ajateltavaa."
"Kun olemme näin kahdenkesken", sanoi Pe Ontjes… "niin voimmehan sinutellakin toisiamme".
"Kuten tahdot", vastasi Piet kopeasti.
"Millaisista kirjoista pitää hän sitte? Meritieteellisistäkö?"
"Ei niistä hänelle."
"Eikö niistä? Tahtoo sanoa: hän ei ole mikään merimies."
"Sitä hän ei olekkaan."
"Vai niin… vai siten!…" sanoi Pe Ontjes, "… vai siten. Se muuttaa asian."
"Mieluimmin", sanoi Piet, "lukee hän semmoisia kirjoja, joita luetaan kouluissa. Poikana luki hän muutaman käsiinsä sattuneen ranskan kieliopin vallan säpäleiksi. On hänkin ihminen lajiaan… ei näe sitä, mitä ympärillä liikkuu ja tapahtuu… näkee sen sijaan kaikki taivaan ihmeet ja kummat. Siten minä hänet arvostelen."
Pe Ontjes katseli ajatuksissaan aurinkoiselle merelle ja virkkoi noin puolin itsekseen: "Niin… semmoinen on hän… ja siinä tapauksessa on vallan hullua, että hän on ruvennut merimieheksi."
"Niin", sanoi Piet, "sitä se on… Onpa niitä monta meikäläistä semmoista, niillä pitäisi olla oma ruhtinaskuntansa, mutta mistä otti."
Perämies Lau lähti ajatuksissaan perää kohden. Silloin lankeaa silmänsä sattumalta Heine Marquardiin; tämä istui lakki takaraivolla, kannella laidan vieressä, hankasi ruostetta ja vihelteli.
"Kuuleppas… sinähän olet käynyt koulua?… sinullahan on tiedän mä kaikellaisia kirjoja mukanasi. Ovathan ne latinalaisia, vai?"
Heine Marquardin tyrehtyi vihellys huulille… "Niin", sanoi hän äimistyneenä, "olen minä ottanut romun mukaani, ja kun sattuu mieleeni ja olen yksin koijussa alan viskellä niitä nurkasta toiseen. Jotain pitää ihmisen saada tehdä kostaakseen, perämies."
"Luulen", sanoi Lau, "että tekisit Jansille suuren ilon, jos antaisit hänelle nuo kirjat, ja auttaisit häntä hiukan alkutaipaleelle… ymmärräthän… kunnes hän niinkuin tuntee valtatiet… kylä- ja peltotiet saa hän sitte itse etsiä, arvelen."
Iltapäivällä nouti Heine Marquard, erään berliniläisen valtioneuvoksen poika, latinan kielioppinsa ja Caesarinsa esiin, sylkäsi ensin, aivan niinkuin kapteeni Deekenin oli tapa sylkeä, teki muutaman inhoovan kädenliikkeen, osoittaakseen kauhuaan ja vastenmielisyyttään, istahti sitte taaskin äskeiseen asentoonsa kannelle, aukaisi kirjan, ja näytti siinä valtatiet, ja ensi kertaa elämässään ilahuttivat häntä nämä asiat. Kai Jans istui huolestuneen ja hiljaisen näköisenä hänen rinnallaan, holhoen särentelevää, jyskyttelevää kättään ylhäällä.
Kaikki olivat ystävällisiä hänelle. Kun he näkivät, kun hän salaa aukaisi siteen ja katsoi haavaa, tulivat he hänen luokseen, tarkastelivat hekin sitä ja kertoivat ihmeellisistä paranemistapauksista. "Älä yhtään pelkää", rohkaisivat he häntä, "kätesi tulee aivan ennalleen vielä. Voit sillä vielä kiskoa vaikka puita juurineen maasta. Hoida sitä vaan!…" Kun hän istui jossain nurkassa kirjoineen, ja katsahti ylös, sanoivat he jonkun kompasanan, ja Jens Petersen tekeytyi, ikäänkuin täytyisi hänen ottaa hänet suojiinsa kaikkia muita vastaan, ja sanoi: "Opi sinä vaan. Se sopii sinulle paraiten." Ja toisille sanoi hän: "Kerronpa teille jotakin: Kun minä vielä kävin koulua, oli siellä eräs poika, joka opiskeli niin, että pää höyrysi. Aina kirjojen ääressä! Hän opiskeli niin kiivaasti, että hän sai kuumeen, ja että hänen äitinsä täytyi pistää hänet vuoteeseen."
"Mitä hänestä tuli?"
"Mitäkö hänestä tuli? He panivat kirjat hänen mukaansa häneen pieneen kirstuunsa. Hän oli pyytänyt sitä… Jos opinhalu istuu ihmisessä, niin silloin ei auta mikään. Sanon teille: se on yhtä paha kuin juomahimo."
Piet Bojen kanssa he eivät oikein viihtyneet. Vaikka hän Kap Hornin luona niin reippaasti olikin juossut portaita alas, ja vaikka hän olikin niin tuiki ystävällinen, eivät he vaan oikein osanneet hänen kanssaan. He tunsivat, että hänen ystävällisyytensä oli oveluutta, ja että hän tahtoi käydä enemmästä kuin he. Perämies Laukaan ei päässyt hänkään häntä lähemmälle, vaikka hän toisinaan puhuttelikin häntä.
"Klara oli huono laiva", sanoi hän.
"Mutta paljon oli siellä opittavaa", sanoi Piet Boje.
"Kapteenin ja perämiehen tunnen", lisäsi Pe Ontjes halveksivasti.
"Juuri siksi, että he olivat semmoisia kuin he olivat!" sanoi Piet. "Ne kaksi eivät olleet niinkuin meidän Isä-jumalamme ja hänen virkaatekevänsä".
"Vai siten!" sanoi Pe Ontjes, "vai eivät olleet!" Ja lähti tiehensä.
Seuraavana päivänä, vapaavahdilla, palasi hän taaskin hänen puheilleen. Piet istui tapansa mukaan hieman syrjempänä ja luki erästä laivanrakennusoppia, jonka Heine Marquardin isä oli antanut pojalleen mukaan. Laulla oli lyhyt piipunnysänsä suussaan ja näytti hän olevan hyvällä tuulella. Hän tupakoi vaan, kun hän oli ylen hyvillään, eikä tietänyt mitä tehdä.
"Kerroppas, mitä työskentelee nykyjään vanhin siskosi?"
"Luulen, että hänen kuluu aikansa hyvin", vastasi Piet.
"Kuinka vanha on hän nyt… noin kahdeksantoista, vai?"
"Niin".
"Mitähän hän sinulle kirjoittaa?"
"No… yhtä ja toista."
"Luulenpa… hän käy toisinaan tervehtimässä vanhempiani?"
"Siitä hän ei virka mitään."
"Sanoppas, onko hän kirjoittanut koskaan minusta mitään?"
"Kerran hän kirjoitti minulle: Herra varjelkoon sinua joutumasta samalle laivalle kuin suuri Lau".
Pe Ontjes naurahti lyhyeen. "Kuinka kauan on siitä?" kysäsi hän.
"Ehkä noin vuosi."
"Niin vai", vastasi Lau rauhottuneena. "Siitä asti onhan muuttanut mieltä, toivon."
"En usko", sanoi Piet.
"Mitä tietää veli sisarestaan!" sanoi Pe Ontjes ja käännähti ympäri. Lähtiessään sanoi hän: "Voit, jos tahdot, käydä noutamassa itsellesi minulta vuosikerran englantilaista laivanrakennuslehteä, siellä tapaat laivaluonnoksia. Ymmärräthän englannin kieltä?"
"Tietysti", vastasi Piet yhdentekevästi. "Sinä pyrit kai korkealle?
Nenä pystyssä?"
"Se piilee suvussa."
"Niin", sanoi Pe Ontjes, "niin piilee. Toden totta!"
Heillä oli ihana matka. Jokainen, joka oli mukana sillä, muistelee sitä, varsinkin ne, jotka sittemmin siirtyivät maatoimialoille. Ja kaikki pitivät yhtä. Ei mitään puolueita ja ryhmäkuntia. Kaikki olivat kuin saman perheen lapsia.
Niin he olivat kuin kylän lapset, jotka vaihtavat leikkejään vuodenaikojen mukaan. Talvella, sianteurastuksen jälkeen leikkivät he kulmasia, pääsiäisenä keilaa ja poltinpalloa; kesällä piiritanssia ja haukkasia; syksyllä antavat he nousta ilmaan paperileijoja. Samoin on oikeilla merimiehilläkin, siellä kuin he ovat keskellä aavaa autiota meren avaruutta, kullakin ajalla omat leikkinsä.
Kun he olivat sivuuttuneet Kap Hornin, alkoi ahkera lakkien leikkely. "Kokki, tänne lautanen!… Toinen suurempi ja toinen pienempi!"… Kaks' kertaa leikataan lautasten reunaa myöten; se määrä, minkä toinen lautanen on pienempi toista, muodostaa lakin liepeet: ja valmis on leipurimyssy… Yksi ja toinen olisi helposti voinut livistää koko työstä. Niinpä Torril Torrilsen, tuo hyväsävyinen, ja Vilhelm Baldermann, tuo kevytmielinen luikkari, olisivat mielellään aivan ominneuvoin räätälöinneet omat lakkinsa. Mutta eipäs: kaikkien pidä saada olla yhdessä leikissä.
Sittemmin, kun he tulivat eteläpasaatiin, alkoivat he kalastella ja pyydystää lintuja. Joka mies, ei, joka lapsi. Kappale silavaa ongen nokkaan, ja nyt kaikki rintanojan yli tuijottamaan köliveteen. Hans Jessen pitää ongesta. Silloin katsahtaa Hinnerk Lornsen ylös: "Hei pojat! Albatrosseja!… Nopeasti, nopeasti,… missä on siima?"… Hinnerk Lornsen nyppii untuvat ja pistää ne purjekangassäkkiin viedäkseen kotiin. Hänen seitsemän lastaan nukkuvat pienessä punaisessa rakennuksessa Elbevallin suojassa höyhenillä, jotka heidän isänsä on nyppinyt ja pannut patjoihin Tyyneellä merellä.
Kahdeksan viikkoa myöhemmin, kun he muutamain kovien päivien jälkeen taas ovat sivuuttaneet Kap Hornin, ja nyt, keula kotiinpäin, ajelehtivat, kaakkoisen pasaatin, tosin hieman miedon, lykkeleminä, Teneriffaa kahden — kolmeen viikkoon ei heidän tarvinnut koskea purjeisiin —: silloin alkoi yleinen kuuttojen veistely. Koko etukansi oli kirjavanaan lastuja.
Paras taituri tässä työssä oli Dierk Peters, vanha merimies, jo lähemmä viidenkymmenen. Hän oli nuoruusvuosinaan sattunut Hampurin kadulla kohtamaan erään sievän holsteinilaisen tytön, tämä oli mukaunut tulisen merimiehen tahdon mukaan. Silloin oli hän menetellyt kunnollisesti hänen kanssaan, ja ottanut hänet vaimokseen. Ensimmäisenä aviovuotenaan oli hän kokonaista kaksitoista päivää hänen luonaan. Kun hän ensi kertaa palasi matkoilta, oli vaimo haltioissaan ilosta. Kun hän palasi toisen kerran, keksi hän ikkunalaudalla vieraan sikarikotelon. Kun hän palasi kolmannen kerran, lepäsi hänen lapsensa kirkkotarhassa, ja hänen vaimonsa ei tietänyt sanoa haudan numeroa. Kun hän palasi neljännen kerran, tapasi hän vaimonsa suojattomasti vuoteellaan. Kun hän heräsi ja näki miehensä, nousi hän ja lähti ulos huoneesta, eikä palannut takaisin. Silloin lähti hän takaisin merille ja kävi hiljaisemmaksi ja hiljaisemmaksi. Hän oli saanut päähänsä, että hän oli kaksinkertainen murhamies: ensinnäkin vaimonsa, jonka hän oli siirtänyt hiljaisesta Elbekylästä Hampuriin, ja sitten lapsensa, jolle hän oli antanut tämän kurjan olemisen ja siis kuoleman. Hän polveutui suvusta, joka ei ollut niinkään kärkäs sysäämään syytä Jumalan tai kohtalon niskoille, vaan joka ottaa asian omille hartioilleen. Hartiat muuttuvatkin leveiksi ja kumaroiksi siitä… Hän näpersi kokoon parhaimman kuuton, näpersi kuusi viikkoa sitä aina Teneriffan reitille asti ja lahjoitti sen perämies Laulle. Anna Bojen pienet lapset, kun he makasivat selällään kehdossa ja antoivat silmänsä lähteä retkeilyille, näkivät joko äitinsä kauniit kasvot tai laivan ylhäällä orsien alla, laivan, jonka Dierk Peters, joka kutsui itseään kaksinkertaiseksi murhaajaksi, oli näperrellyt Atlantilla.
Piet Bojekin kyhäili laivaansa; hän oli oveluuttaan osallisena kaikessa, mitä nuo täyskasvuiset lapset Goodefroolla vaan keksivät hommata, mutta aina hän pian vetäytyi syrjään ja uppousi kokonaan laivarakennusoppikirjaan, jonka hän oli saanut lainaksi perämieheltä, tai tarkastelemaan luonnoksiaan ja tutkimaan niiden mittoja.
Kaakkoispasaatia kesti viisi viikkoa. Staten Islandista päiväntasaajalle asti ei tarvinnut, ainoatakaan kertaa kavuta rikiin vaihtamaan purjetta. Sitte kääntyi tuuli pienen puuskan jälkeen lauhaksi koillistuuleksi, ja taaskin saivat he viikkokausia antaa olla purjeet sillään aina kunnes he saapuivat Vester-Islandsin kohdalle.
Niitä lauantai-iltapäiviä!
Kaikkihan tietävät, mitä merkitsee lauantai-iltapäivä kunnollisella hampurilaisella purjehtijalla; mutta ikinä eivät ne ole millään hampurilaisella laivalla olleet ihanampia, kuin Goodefroolla tällä matkalla. He istuivat kaikki alalaidalla kannella. Joku paikkasi vaatteitaan, toinen pesi, kolmas parsi sukkiaan, neljäs luki, viides vihelteli, kuudes kertoili, kellä vaan oli halua kuunnella.
Vilhelm Baldermann istui selkä vesiammetta vastaan, ja korjaili takkinsa vuoria. Oikeastaan olisi hän jo ansainnut uuden; mutta hän tahtoi säästää. Niin huonosti kuin se tähän asti oli onnistunutkin: nyt hän tahtoi säästää. Aiemmin ei se nimittäin ollut ikinä maksanut vaivaa. Sata markkaa? Kaksisataa markkaa? Mitä niissä on säästää? Semmoinen summa liukuu käsistä parina kolmena päivänä satamassa. Ja ovat tipo tiessään. Mutta nyt maksoi vaivan. Apiassa oli hän, Jumalan kiitos, ollut kipeänä eikä ollut päässyt laivasta; niinpä olikin hänellä nyt ukon takana viisisataa markkaa. Viisisataa markkaa! Kelpasipa sitä palata kotiin! Ensinnä Glückstadtiin vanhusten tykö! Kolmesataa markkaa pöytään! "Tässä teille vanhuuden päivien varaksi." Sitte Altonaan merikouluun! Alkoi nimittäin jo olla aika, hän oli jo kahdenkymmenen kahdeksan… Niinpä korjaili hän nyt takkiaan, ja hymähteli itsekseen tyytyväisesti… Hänen suunnitelmistaan ei tullut mitään. Jo Cuxhavenissa joutui hän maahaijien käsiin. Nämä narrasivat hänelle kaksi kultakelloa, yhden kumpaankin liivintaskuun, semmoinen oli muoti nyt, sanoivat he nimittäin. Seuraavana päivänä tavattiin hän St. Paulissa Herkulessalissa istumassa erässä aitiossa, kummallakin puolellaan uhkea ilotyttö. Yhdeksäntenä päivänä hiipi hän jo Hampurista eräällä englantilaisella parkkilaivalla.
Heine Marquard oli pannut saippuoitetut työhousunsa kannelle, seisoi sääret hajalla niiden päällä ja hieroi niitä luudalla ja ajatteli hiljaa nauraen: "Näkisipä äitini tämän, ja veljeni, luutnantti", ja unohti taaskin kotinsa, ja alkoi vihellellä ja liikutteli luutaansa tahdissa.
Jakob Siemsen ja Otto Funk istuivat selkä selkää vastaan. Jakob Siemsen kyhäili erästä seinätaulua, jolle oli kaiverrettu latinalainen sananlasku, joka sanoo, että on ihmiselle tarpeen lähteä ankaralle merelle ja kaukaisiin maihin, vaikkapa hän siinä sitte saisi kuolemansa. Otto Funk parsi sukkia. Vaikka he kumpikin olivat yhtä vanhat, noin kahdenkymmenen seutuvilla, nuoria, reippaita, verekkäitä, niin oli kuitenkin heidän kasvoissaan suuri ero. Jakob Siemsen polveutuu ystävällisestä lempeästä papinperheestä ja hänen veljensä ja sisarensa asuvat nykyään hajallaan Schleswig-Holsteinin pappiloissa, ja hän itse on harras raamatunlukija ja on hyvä ystävä hyväsävyisen Torril Torrilsenin kanssa, vaikka tämä onkin kolmeakymmentä vuotta häntä vanhempi. Hän aikoo lahjoittaa veistoksensa äidilleen, ja ajattelee siinä työskennellessään veliveitikkojaan ja pientä siskoaan, joka aikoo mennä naimisiin ja hänen lapsiaan; ja kasvoilleen levittäytyy siinä hänen ajatellessaan lievä ystävällinen loiste. Otto Funk taas tuijottelee synkkänä eteensä. Hän oli erään talonpojan poika Dithmarskista, ja oli eräänä aamupäivänä, seitsentoista vuotiaana, ollut neljän hevosen ja erään renkipojan kanssa kyntämässä erään äskenkaivetun ojan partaalla: silloin oli apuhevonen uvonnut ojaan, ja oli vetänyt toisen sivuhevosista mukaansa. Lopulta olivat kaikki neljä hevosta, ja renkipoika lisäksi ojassa. Hänen isänsä oli, kädet pujotettuina liivin hihansuista sisään, seisonut talon ovella, ja katsellut tapausta ja tullut paikalle vasta kun kaksi hevosista ja poika jo oli onnellisesti saatu ylös taaskin. Mutta siitä huolimatta, ja vaikka hän näki, kuinka viettävä ja liukas ojan reuna oli, oli tuo äkkipikainen mies tylysti käynyt poikansa kimppuun: "Sinusta ei ole mihinkään… Kumpa menisit pois silmistäni ettei minun enää tarvitsisi nähdä sinua… Voit ilmoittaa vaan, koska haluat lähteä… ja paljoko tahdot mukaasi… Aivan yhtä minulle! Kun vaan menet pois!" Ne sanat sanottuaan oli hän poistunut… Poika sai kaikki taas järjestykseen ja kynti päivälliseen asti. Silloin meni hän isänsä luoksi tupaan ja sanoi, kasvot umpimielisinä: "Anna rahat, jotka lupasit…" Isä viskasi, hänkin kasvot umpimielisinä, kaksi viidensadan markan seteliä pöytään eikä virkannut sanaakaan. Silloin meni poika kammariin sisarensa luoksi; tämä teki hänelle kukkaron valkeasta liinasta, suussa luja nyöri, siihen pisti hän rahansa ja ripusti sen kaulaansa paljasta rintaansa vastaan; lähti sitte talosta tunnin matkan päähän tätinsä luokse ja oli siellä kahdeksan päivää. Kahdeksan päivää seisoi hän joka ilta illallisen tienoissa ulkona, ja katseli isänsä muhkeata, upeata kartanoa kohden, ja kahdeksan päivää samaan aikaan seisoi isä vallilla talonsa vieressä ja katseli sinne poikaansa kohden. He näkivät kyllä toisensa, ja tiesivät kumpikin toisestaan, että kummankin sydän syvimmästi toista kutsui; mutta kumpikaan ei voinut nöyrtyä, ei seitsentoista vuotias, eikä nelikymmenvuotias. Eikä johtunut kenenkään toisenkaan mieleen sulattaa noita kovia sydämiä, ei äidin, eikä sisaren, ei pastorin, eikä naapurien. He tiesivät kaikki, että jokainen sana vaan tekisi heidän sydämensä vielä kovemmiksi. Silloin lähti poika kahdeksantena päivänä Hampuriin ja astui palvelukseen Goodefroolla. Nyt istui hän selkä selkää vastaa Jakob Siemsenin kanssa. Tämä leikkeli puista latinankielistä lauselmaansa ja ajatteli ilolla ystävällistä lapsuuden kotoaan; tuo toinen taas otsa synkeänä vihassa jätettyä kotoansa. Jakob Siemsen kuoli kahta vuotta myöhemmin Goodefroolla, Kultarannikolla, keltakuumeeseen, hänen ystävänsä Torril Torrilsen rukoili hänen kanssaan, ja luki Isämeidän, verkkaan, kun hän lepäsi laidalla. Hänen isänsä ja äitinsä luovat joka päivä katseen hänen veistokseensa, joka todellakin on saapunut perille heille, ja riippuu seinällä sohvan yllä… Otto Funk jätti piakkoin senjälkeen eräässä eteläameriikkalaisessa satamassa Goodefroon. Hänestä ei kuulunut sitte pitkiin aikoihin mitään. Hän ei kirjoittanutkaan. Kaksikymmentäviisi vuotta senjälkeen, vuotta jälkeen hänen isänsä kuoleman, ilmestyi hän yht'äkkiä kotiseudullaan, komea umpimielinen mies, aivan isänsä näköinen, naimaton ja päällikkönä eräällä uljaalla höyrylaivalla, joka kulki Fransiscon ja Yokohaman väliä. Hän kävi tervehtimässä tätiänsä, jonka luona hän silloin oli viettänyt sen viikon; teki lyhyitä matkoja paikkakunnalla, tapasi joitakin vanhoja tuttujaan viinilasin ääressä, puhui rauhallisesti ja niukasti nykyisestä elämästään, puhutteli nuorempaa veljeään kuin vierasta ikään — sisar oli kuollut — ja viipyi kahdeksan päivää. Isänsä talossa hän ei käynyt; isänsä haudalle hän ei mennyt. Hänellä oli kasvoissaan jotain semmoista jäykennyttä ja ryhdissään jotain semmoista kireän suoraa, ikäänkuin olisi hän vielä kantanut vihaa mielessään jollekin. Kukaan ei päässyt lähenemään hänen sieluansa. Sen kaiken oli vaikuttanut tuo yksi ainoa kova sana: Tahtoisin, etten ikänä enää tarvitsisi sinua nähdä.
Piet Boje neuloi kiinni erästä irtaunutta nappia parhaassa puvussaan. Vaikka hän tosiaankaan ei ollut pikkumainen, niin oli hänen kistunsa sentään sulaa järjestystä ja siisteyttä.
Kai Jans istui kokonaan itseensä vaipuneena, kätensä, joka yhä vielä oli kipeä ja siteessä, oli laskettuna päälaelle — kun hän piti sitä ylhäällä, ei sitä kolottanut ja polttanut niin pahasti — ja luki vuoroin Caesariaan, vuoroin etsi jotain kieliopistaan. Hänen vierellään kertoo Hinnerk Lornsen Apenradista puosulle mielijuttuaan: kuinka hän nuorena poikana oli kanadalaisella puulaivalla ollut Aberdowayssa Walesissa, ja kuinka vaalea nelitoistavuotias luotsintytär siellä joka iltapäivä oli käyskellyt hänen kanssaan virran viertä ja opettanut hänelle, jäykälle pohjoisschleswigiläiselle, englannin kieltä ja suutelemista. Siitä on nyt jo pitkä aika; hän on yli neljänkymmenen, ja viiden lapsen isä.
Hans Jessen istuu keskellä, kannella. Hänellä on nidos Gartenlaube'a polvillaan, jonka hyväsydäminen naapurin vaimo kotona on antanut hänelle mukaan. Sillä on itsellään kahdeksan lasta, ja on kuitenkin muistanut häntäkin. Kun hän noin sattumoisilta kääntää lehteä, virkkoo hän: "Katsokaas, tässä on kuva eräästä pohjoisnaparetkimiehistöstä". Pari kolme kurkistaa hänen olkapäänsä ylitse kuvaan. Heine Marquard, joka nyt mielellään, milloin vaan tilaisuus sattuu, loistaa tiedoillaan — koulupenkillä istui hän tylsin, happamin kasvoin — nojautuu kiinteästi hänen olkapäätään vastaan. Torril Torrilsen, hyvänsävyinen, joka istuu hänen vierellään ja harmaalla villalangalla, melkein yhtä paksulla kuin pikkusormi, paikkaa Kai Jansin villatakkia, kumartuu hänkin kirjaa kohden ja tirkistää kuvaan, ja verkkaan laskee hän ruskean, työnkänsistämän, tervaisen etusormensa kuvan alle. "Nähkääs", virkkoo hän: "tuossa seisoo minun nimeni". Silloin katsoivat kaikki kuvaa tarkemmin ja tunsivat hänet. Kai Janskin kohotti silmänsä kirjastaan ja katsoi kuvaa, ja loi sitte uneksuen katseensa merelle ja katseli ulos sinne kaukaiseen harmaaseen kaameuteen ympärillä.
Sittemmin, kun kääntyi illaksi, alkoivat he laulaa vanhoja lauluja.
Ken on ollut mukana viettämässä lauantai-iltoja Goodefroolla? Hän ei niitä unohda.
* * * * *
Sataviisikymmentä vuorokautta oli kulunut siitä kun Goodefroo kaikkine lapsineen oli kohottanut ankkurinsa Apian satamassa, sattui silloin kaunis kirkas syyskuunilta. He seisoivat kaikki keulakannella ja katselivat eteenpäin ja odottelivat. Mutta aurinko laski, ja pimeys levittäysi ympärille, eikä alkanut valo vilkuttaa tuolla kaukana. Silloin vetäytyivät he koijuihinsa, sillä ilma oli viileä.
Mutta tuskin olivat he astuneet sisään — Wilhelm Baldermann, joka aina tuli viimeisenä, oli vielä ovessa — silloin ilmoittaa Jakob Siemsen, etuvahti, kirkkaalla ystävällisellä äänellään: "Tuli näkyvissä keulan puolella?!" Silloin syöksähtävät kaikki ulos… keulakannelle… ja tuijottelevat hämärtävälle merelle… siellä vilkahteli kaukana Lizzardin majakka. Kuten kaksin hurjin leijoonasilmin silmäeli se kallioltaan lainehtivan harmaan autiuden ylitse…
"Kuulehan… sano nyt… mitä teemme ensiksi, kun nyt tulemme
Hampuriin!…"
"Poikaseni, mitä sanoo äiti!…"
"Kuule, Piet… minä en ole kahteen vuoteen ollut kotona."
"Ja minä en neljään", vastasi Piet…
Kun hän silmänsä välkehtivinä katsahti ympärilleen, ei hän nähnytkään Kai Jansia toisten joukossa. Silloin meni hän sisään kanssiin ja löysi hänet kyyristyneenä istumassa pimeimmässä nurkassa siellä, Torril Torrilsenin kistulla, vioittunut kätensä povellaan. Hän pysähtyi ovelle ja sanoi epävarmasti: "Mutta iloitsehan toki nyt…"
"Mistä minä iloitsisin?" virkkoi Kai Jans sävyttömästi.
Silloin palasi Piet taaskin ulos.
Seuraavana aamuna kohosi verkkaan Englannin rannikko näkyviin. Kahdessa päivässä olivat he jättäneet Kanaalin. Neljännen päivän illalla sivuuttivat he ensimmäisen Elbemajakkalaivan. Viidentenä, kun he hinaajahöyryllä menivät virtaa ylös, ei heitä enää mikään voinut saada poistumaan kokasta. Perämies Lau manasi heitä muutamalla voimakkaalla sanalla, mutta sekään ei paljoa auttanut.
Hans Jessen nyrkki tuontuostakin Pietiä kylkeen: "Näetkös… tuossa… Neufeldin tiilitehdas!… Näetkös, ja tuossa Bösch!… Kuule sinä, kuinka hauskaa!…"
Piet Boje kuunteli ja näki kaukana hengessään Hilligenlein tornin ja näki matalan huoneen ja näki äidin…
Silloin meni perämies Lau hänen ohitsensa: "No, mitä suunnitelmia sinulla nyt on", sanoi hän… "tarkoitan elämäsi suhteen?… Aiotko elinijäksesi jäädä merimieheksi?"
Piet Boje kohautti olkapäitään; "Kunpa vielä olisi ajat niinkuin ennen", sanoi hän, "jolloin laiva, jota kuletti, oli oma, tai ainakin osa siitä".
"Niin", arveli Pe Ontjes, "kunpa olisikin!… Mutta nyt on juttu hieman kiero… On virkamies, ja virkamies merellä. Niinkauan kun on mies nuori, käy se vielä, mutta sitte!"
"Niin", sanoi Piet Boje syvissä ajatuksissa, ja silloin… siinä kun hän siten ikäänkuin käsillään koetti tunnustella tulevaisuuttaan, näki hän, epäselvissä ja häilyvissä piirteissä kyllä, elämäntiensä edessään, ikäänkuin näkee sataman suun aamu-usvassa. "Minun mieltäni on, siitä päivästä kun olen merelle tullut, enemmän kiinnittänyt laiva itse, kuin matka. Sen rakenne, se, kuinka se lepää meressä ja liitää purjeet leveänään, ovat aina vahvasti kiinnittäneet huomiotani. Ja sitte ukko siellä Klaralla, hän sai minut viehättymään asiaan vielä enemmän. Enpä tiedä… kun ihminen lapsuudestaan asti on kiinnittänyt kaiken huomionsa ja rakkautensa yhteen asiaan ja lopulta ymmärtää sen asian paremmin kuin toiset: niin pitääpä häntä silloin voida johonkin käyttää, niin, pitää olla hänellä arvoa alallaan… Niinpä siis… tämä on minun ajatukseni asiasta, ja enempää en tiedä".
Perämies Lau nyökäytti useampaan kertaan verkkaan päätään. "Tuotapa sietää kuulla", virkkoi hän sitte… nyökäytti vielä kerran päätään, ja vetäisi kerran kädellään läpi ilman. "Se on kaikki paikalleen sanottu… Nenä pystyyn vaan ja silmät teräviksi… sitten sen pitää luistaa… Päällysmieheksi jollekin laivaveistämölle… tai jotain sensuuntaista. Aina eteenpäin vaan!"
"Entä, mitä suunnitelmia sinulla on?" kysyt Piet kohteliaasti.
"Minulla?… Niin! Sanon sinulle… sinä et tietysti puhu siitä toisille… aion vielä kolme neljä vuotta palvella Goodefroolla; sitte aion yrittää, luonnistaisiko saada jalansijaa mailla".
"Hampurissa?"
"Hilligenleissä."
"Niinkö!" sanoi Piet kummastuneena. "Hilligenleissäkö?"
"Niin, isäukollani on siellä eräs suunnitelma, ja toteuttelee sitä jo paraikaa. Pientä viljakauppaa, ymmärrätkö, maissia ja ohraa jahdeilla Hampurista. Hilligenleissä itsessään ei ole suuriakaan tehtävissä; kaikki on nukuksissa siellä, mutta seutu ympärillä kelpaa. Maalaiset!… Muuten… en aio tällä kertaa käydä Hilligenleissä. Käväisethän vanhempaini luona ja viet heille terveiseni. Voit tervehtiä äitiäsikin ja siskojasi minulta."
"Luulin", sanoi Piet, "että aioit tulla yhdessä Hilligenleihin ja siellä vähin katsastaa, mitä olisi tehtävissä Kai Jansin hyväksi".
"Sitä asiata olen paljon ajatellut, usko se," sanoi Pe Ontjes. "Mutta en ole päässyt asiassa sen viisaammaksi, kuin että olen kirjoittanut pitkän kirjeen Wedderkop ukolle. Tunnethan hänet… ainoa mies siellä, joka näkee hieman nenäänsä pitemmälle. Käväiseppäs sinäkin puolestasi ukon pakeilla, sano hänelle, että Kai Jans on kelpo poika, semmoinen ja semmoinen, sinähän tunnet hänet yhtähyvin kuin minä… merimieheksi ei juuri sopiva, joll'ei ottaisikaan huomioonsa hänen kelvotonta kättään. Ell'ei hän keksi muutakaan, voi hän toimittaa hänet vaikka jonnekin konttooriin Hampurissa".
* * * * *
Kun seuraavana päivänä aurinko laski, olivat tuon pienen huippupäättyisen rakennuksen asujamet siellä kastanjojen varjossa juuri istuutumassa illallispöytään. Äiti istui vielä koneensa ääressä, mutta Heinke ja Hett kopistelivat jo kärsimättöminä lautasiaan. Silloin kuului kadulta reippaita askeleita… reippaat, vähän hätäiset askeleet… ne viivähtivät hiukan ikkunan kohdalla.
Heidän taukosi hetkeksi hengityksensä.
Kuinka ilo sykähti heissä! Eipäs… kuinka se sykähtikään!
Kuinka äiti häntä hyväili ja silitteli!
Kun Heinke ja Hett näkivät sen, alkoivat he ääneen itkeä; sillä he eivät olleet vielä ikinä nähneet, että joku silitteli täysikasvuista ihmistä.
Ja nytkös alettiin ihmetellä!… "Kuinka pitkäksi sinä olet tullut!"… "Ei pitkäksi, äiti, vaan hartiakkaaksi hän on kasvanut…" "Tyttöseni, Anna, mikä komea tyttö sinusta on tullut!"… "Minä olen yhtä pitkä kuin sinä", sanoi Anna… "Minäkin olen melkein yhtä pitkä", sanoi Heinke, "ja olen vasta kahdentoista"… "Lopulta olen minä siis lyhyin kaikista", nauroi Piet. "Mutta kuka on tuhmin?"… "O", arveli Heinke, "se kyllä nähdään; emme olla mekään niin päistikkaa maailmaan tulleet!"… Sitte antoi Piet silmäinsä vaeltaa tuossa kookkaassa valkeahiuksisessa seurassa, ja näki ympärillään paljastaan ylpeitä harmaita silmiä, ja oli iloinen.
Ja nytkös alkoi sadella kysymyksiä. Kolmesataa markkaa laski hän pöydälle… "Kahdella sadalla markalla on äiti jo lyhentänyt velkaa", sanoi Heinke, "äiti tekee työtä liika ahkerasti…"
Piet istuutui koneen ääreen, ja antoi näyttää itselleen, kuinka sillä työskennellään, ja torui äitiä. Tämä seisoi silmät ilosta kosteina hänen vierellään.
"Ja millainen oli Lau kohtaasi?" kysyivät he.
Hän kiitteli Lauta… "Hieman ylpeä… no… sitähän mekin ollaan. Mutta kelpo mies ja tunnollinen!… Minulla on terveiset teille, sinullekin, Anna". Tämä viskeli niskojaan eikä virkannut sanaakaan.
Heinke seisoi jo kauan, ja nuorilla punaisilla huulillaan paloi valmis kysymys. "Kuule… olen lukenut kaikki kirjeet, mitkä Kai Jans on kirjoittanut kotiin, ja olen aina lähettänyt terveiset hänelle ja hän on lähettänyt takaisin. Tiedätkö siitä?"
"Tiedän, tiedän… Hänen kätensä ei ole vieläkään terve."
"Eikö vieläkään?… Äiti, saanko kohta lähteä sinne?" Hän lensi pyrynä Satamakatua alas, juoksi Vallikujaa ylös ja astui sisään ja tapasi tuon pitkän ruskean nuorukaisen sidottuine käsineen istumassa pöydän ääressä; isä ja äiti istuivat hänen vierellään; kaikki kolme istuivat he siinä hiljaisin alakuloisin kasvoin; hehän olivat nyt taaskin yhtä pitkällä, kuin neljä vuotta sitten. Silloin jäi hän jäykästi ja hämillään seisomaan oven suuhun, katseli häneen ja ajatteli: kuinka laiha ja ruma hän on. Hän oli yhden ainoan kerran nähnyt hänet, neljä vuotta sitten, kun hän lähti Pietin kanssa, ja luuli, että hän olisi kaunis hieno poika.
"Kas", sanoi Male Jans, ja kohotti hiukan päätään: "Tuossa on Heinke
Boje; hän pitää sinusta paljon".
Tyttö astui kahdella askeleella pöydän luokse, ja tuli käsi ojolla hänen luokseen: "Olen iloinen että olet tullut", sanoi hän ystävällisesti. "Onko kätesi vielä kovin kipeä?"…
Kai pudisti päätään: "Ei nyt enää", sanoi hän. Hän kurotti ikkunalaudalle: "Kas tässä, olen tuonut sinulle pienen korin Samoalta". Hän tiesi että Bojeiden kanssa piti menetellä varovasti ja lisäsi nimenomaan: "Toin sen vartavasten sinulle".
"Mutta sehän oli ystävällisesti sinulta", sanoi tyttö verkkaan ja selvästi, katsellen onnellisena koria kädessään… "Mutta miksi sinä nyt aiot?" sanoi hän.
"Niin", vastasi Kai alakuloisena, "kun sen tietäisinkin!" ja etsi epävarmasti vanhempainsa katsetta.
"En ole vielä kertonut sinulle", sanoi äiti, "että Kassen Wedderkop on käynyt noutamassa kirjeesi. Hän sanoi aikovansa lukea ne. Hän sanoi, että Pe Ontjes on kirjoittanut hänelle. Ehkä tietää Wedderkop neuvoa sinulle jotakin".
Samassa aukeni ovi ja Kassen Wedderkop astui sisään.
Hän oli ehdottomasti liika tukeva ja liika pitkäkin tähän matalaan tupaan kaksine pienine ikkunoineen. Kun hän ähkyi ensin, ja ääni, joka sitte seurasi, niin olivat ne molemmat aivan liika lujat näin pieneen huoneeseen ja noille kolmelle noin huolestuneelle ja pelokkaalle ihmiselle.
"No, tuossahan hän onkin jo!" sanoi hän… "no, entä käsi?" Hän tarttui häntä käsivarteen ja käänsi hänet heikkoa päivänvaloa kohden, ja taaskin, kuten neljä vuotta sitte Heine Wulkin työhuoneessa, miellyttivät häntä nuo kauniit, jaloilmeiset silmät, ja ylpeä, leveä suu. "No, ja mitä kuuluu latinan kieliopille" sanoi hän, "ja Caesarille? Ihmiset siellä Koreassa olivat niin kuuroja; siksi puhun ehkä hieman liika lujaan… Lyhyesti… jos haluat, niin saat käydä käsiksi kirjoihin. Vanha rehtori on kuollut, ja täällä on pari kolme nuorempaa opettajaa, jotka ovat mielissään tämmöisestä hieman oudommasta tapauksesta." Hän ähkäisi kovaan ja tavoitti kädellään selkäänsä. "Mutta vaadin sinulta, että myöhemmin, kun olet kypsynyt mieheksi, riemastut suureen aatteeseeni, siihen nimittäin, että kaikki kansat Pohjanmeren rantamilla… ne ovat samaa heimoa kaikki, ja tunnustavat samaa uskoa ja kaikilla niillä on leijona vaakunassaan… liittyvät ikuiseen liittoon keskenään… ja vaikka kestäisi viisikymmentä vuotta siihen, kunnes se voi tapahtua, ja vaikka sitä ennen riehuisi suuret sodat, uskoa pitää sinun sittenkin siihen."
"Sen teeni" sanoi Kai, ja hänen laihat kasvonsa loistivat iloa ja hyvyyttä. "Kaikkien kansojen pitää elää ikuisessa sovussa".
Kun ensimmäinen ilo vähän oli ennättänyt tyyntyä, sanoi Thoms Jans älykkäin, veitikkamaisesti hämillisin silmin, jommoiset hänen silmänsä usein olivat, varsinkin silloin kun hän puhui jonkun niin sanotun sivistyneen kanssa: "Niin",… sanoi hän, "paljon on hän nyt saanut nähdä… nähnyt Amerikan… Afrikan… Kiinan… koko maapallon hän on kiertänyt… mutta Hilligenleitä, pyhää maata, sitä ei hän ole löytänyt missään".
Kassen Wedderkop naurahti hämillään: "Niin",… sanoi hän… "missäpä löytää se?"
"Niin", sanoi Thoms Jans. "Missä löytää se!… Minä luulen…" ja silmänsä hymyilivät yhä vielä veitikkamaisen hämillisesti: "minä luulen, ett'ei sitä vielä ole olemassakaan; se on jossakin tulevaisuudessa vasta".
Hän ajatteli työväenpuolueen tulevaisuusunelmia; hän arveli, että niissä piilisi pyhä maa ja ajatteli: "Nyt tulee hänestä oppinut mies, ja hän on auttava meitä tähän uuteen pyhään maahan." Hän ei sentään tohtinut lausua koko ajatustaan, ei pojalleen, eikä tuolle sivistyneelle miehelle tuossa.
Kain pieni äiti sysäsi kylkeen häntä ja sanoi matalaan, salaa välkähtelevin silmin: "Kuule Kai? Voitko sinä mennä merimiesmekossasi kouluun?"
Mutta Kai ei kuullut mitään siitä, mitä hänen ympärillään puhuttiin. Hän seisoi ihmetyksestä huumauneena ja katseli uutta elintietänsä. Ja näki itsensä kulkevan sitä: kulki ja kulki, ja joka tientaitteessa, ja joka mäenkohoumalla ajatteli hän: "Nyt sen näen, pyhän maan! Kohta sen näen!"