YHDESTOISTA LUKU.
Vuotta jälkeen kotiinpaluunsa oli täysmatruusi Kai Jans, kahdenkymmenen vuoden vanha, oppilaana kimnaasissa, ja kantoi sinistä lakkia. Se ei ollut mikään vähäpätöinen asia.
Ajatelkaahan vaan Torril Torrilseniä, joka ikinä ei ottanut kirjaa tai sanomalehteä käteensä, paitsi korkeintaan vanhan Drontheimilaisen virsikirjansa, jossa etulehdellä oli Isä Jumalan kuva, tai Heine Marquardia, joka väitti, että jos hän saisi olla käskijänä Saksassa, niin sen sijaan että hän ahtaisi lapset kouluihin, työntäisi hän koko Saksan nuorison joko etu- tai takakajuuttaan, aina kunkin kunnollisuuden mukaan. Ja nyt taas oli ympärillään ihmisiä, jotka voivat puhua puoli tuntia yhdestä ainoasta latinan kielisestä lauseesta, ja opettajia, joista joku saattoi väittää, että vanha Horatius oli ollut viisain ihmisistä, toinen taas näytti pitävän Pythagoraan kultaista jakoa kaiken viisauden lähteenä. Tosiaankin, maailma, jossa hän nyt oli ja liikkui, oli totta tosiaan toinen maailma. Tosiaankin: vuotta sitten raikkaassa tuulessa aavalla, rajattomalla merellä; nyt matalassa kummallisessa huoneessa, jossa oli paljo kirjoja ja pienet ikkunat.
Mutta suurin vaikeus oli siinä, että hänen vanha kiusansa, tuo joka oli seurannut häntä lapsuudesta asti ja merivuosina, että se nyt tässä oppineessa ja rikkiviisaassa seurassa aivan erikoisesti muuttui kiusalloiseksi: tuo nimittäin, että hänen mielensä pohjalta toisinaan puhkesi esiin jotain, jota hän piti tuiki tavallisena ja luonnollisena, mutta joka aina herätti suurta hämmästystä ja ivailua toisissa. Jos hän olisi hituisenkin aavistanut, että se, mitä hän aikoi sanoa, olisi omituista, olisi hän vaiennut; mutta juuri sen voi hän huomata vasta kummastelevista ja ilkkuvista kasvoista ympärillään.
Oli esimerkiksi koulutanssiaiset, ja hän oli mielissään päästä sinne; hän tanssi nimittäin mielellään. Tuolla tapaa noin hieman merimiesmäisen leveästi hän tanssi. Mieluimmin tanssi hän Anna Bojen, ikätoverinsa kanssa. He olivat nyt molemmat kahdenkymmenen. Hän jutteli Annan kanssa Pietistä, joka oli merikoulussa, ja puhui vapaasti ja avoimesti. Ja vaikka hän näin hänen kanssaan jutellessaan olisikin sattunut sanomaan jotain omituista: Anna Boje ei antanut sen mennä edemmäksi, sen hän tiesi. Bojet lukivat hänet nimittäin hiukan niinkuin omaan joukkoonsa, eivätkä sietäneet, että naurettiin ihmiselle, joka seisoi heitä lähellä. Mutta sen jälkeen tanssi hän erään yliopettajan tyttären kanssa, ja hyvillään kun oli, antoi hän Ringerangin salin, jossa he tanssivat, muuttua mielikuvituksessaan Hampurin satamaksi, näytti tytölle rantalaiturin, jonka vierellä suuret mutaroomut majailivat: kolme vanhaa pyyleää oluenjuojaa: ja purjelaivasatamassa neljämastoiset fregatit: seitsemän vanhemmanpuolista tukevaa rouvaa; ja pienet laiturilta laiturille liitävät höyrypurret: pari pientä kielevää tohtorintytärtä. Tyttö kätki kasvonsa viuhkaansa ja nauroi. "Ja nyt", sanoi Kai, "nyt oikaisemme poikki satamaan… Kas… tuossa sivuutimme kivihiililaivan… kuinka musta se tyttö onkaan… kas, jo tuossa liitää ohitsemme Anna Boje, ylväs Goodefroo… Ja nyt… nyt laskemme ankkuriin!…" Tyttö sai vähitellen levitetyksi läsnä olijoille, mitä Kai Jans oli puhunut, ja siitäkös jupakka syntyi. Hänen toverinsa ilkkuivat kovasti häntä; sanoivat: "Sinähän et tavallisesti saa ääntäkään kurkustasi, ja nyt olet yht'äkkiä laulanut kokonaisen laulun." Mutaroomut ja fregatit sanoivat, että kaikesta näki että hän oli työmiehen poika vaan, ja ettei hän ikinä elämässään voi vapautua merimiestavoista. Rehtori kutsui hänet syrjään, ja kehoitti häntä olemaan varovaisempi. Tämä kaikki tuntui hänestä hyvin tuskalliselta, ja hän päätti lujasti olla enää aukaisematta suutaankaan, ell'ei ollut ihan välttämätöntä.
Niinpä päätti hän lujasti ja kivenkovaan olla varuillaan. Mutta niin suoria ja luottavia kuin hänen laatuisensa ihmiset aina ovat, unohtavat he aina tuommoisen keinotekoisen varovaisuuden, ja tulee aina hetki, jolloin sielu, kukkurallaan ja tuskauneena omaa runsauttaan, tulvii laitojensa ylitse. Silloin näyttäytyy kaikki salainen ihanuus, joka kaihtivissa neitsyeellisissä unissa odottaa kypsyytensä hetkeä, armaassa epäkypsyydessään ja avuttomuudessaan.
Siellä oli yläluokalla eräs Jakob Sühl, joka ruumiltaan ja hengeltään oli kaunein ja ylväin heistä kaikista. Sittemmin, kun hän tuli ylioppilaaksi, valtasi hänet semmoinen vastustamaton halu viiniin ja naisiin, että hän nuoruutensa kukoistuksessa vielä kurjana ja toivottomana joutui hautaan. Tämä huomasi kirkkaassa kauneudenjanoisessa sielussaan, että Kai Jansin silmien syvyydessä, ikäänkuin hämärällä valtaistuimella, istui valoisa kauneus, ja etsi hänen seuraansa ja voitti hänen luottamuksensa. Noilla kolmella portaalla, jotka ovat jalkapolulla, joka vie ylös kukkulalle, ja tuolla pajupensaiden reunustamalla tiellä, joka kulkee vallin harjaa — näkee sieltä kauas yli maiden ja merien — on Kai Jans antanut välkkyä monta kaunista mielenkangastusta. Oi, miten ne välkkyivätkään! Oi, miten ne kangastelivatkaan toistensa takana, kun todellisuuden pimeys riensi ne nielemään syliinsä.
"Mitä arvelet… Uskotko siihen, mitä hän puhuu Ranskan vallankumouksesta? Eikö se ollut oikea ja hyvä? Jos voimaton ja veltto hallitus sallii, että kansan ylle kasvaa hallitseva luokka kuin jäykkä rusto, niin ett'ei se enää voi liikkua ja saada ilmaa keuhkoihinsa: silloin murskaa kansa jonakin päivänä, kun se kamppailee hengittääkseen, tuon kuolleen, luuttuneen ruston ympäriltään. Järkevä hallitus huolehtii siitä, että kaikissa kerroksissa on liikettä ja väreilyä, että kaikkialla on toivoa ja elämää. Alkuperäisin valtioviisaus käskee siihen.
"Ylipäätään, kuule, ei pidä uskoa siihen, mitä opettajat puhuvat. Jokaista väitettä, joka astuu ihmisen ratkaistavaksi, olkoon että se olisi itse raamatussa, niin, vaikkapa se olisi itsensä Vapahtajan sana, pitää tarkastaa keksijän silmillä, niillä silmillä, jotka oli Adamilla, kun astuivat hänen huomioonsa aina uudet ja uudet luonnon muodot. Äskettäin löi opettaja taaskin eteemme tuommoisen painavan väitteen. Hän sanoi, että aina on oleva ja aina täytyy olla sotia. Kuinka saattaa ihminen sanoa; aina, aina? Mitä tiedämme me ainaisuudesta? Sen sanan on hän saanut vanhalta Moltkelta ja ottanut sen vastaan lähemmin tarkastamatta ja me olemme saaneet sen häneltä, ja annamme sen sitte aikanamme taaskin, sen paremmin sitä tarkastamatta mennä edelleen toisille. Mitä liikuttaa minua Moltke, ja hänen mielipiteensä? Mitä liikuttaa minua, mitä keisari tai paavi tai sanomalehdet arvelevat ja luulevat siitä tai tästä asiasta? Se ken kuuntelee toisten ihmisten mielipiteitä, hän on aina epä-itsenäinen ja alentaa itsensä toisen luokan ihmiseksi. Elämä on liika vaaranalainen, edesvastuullinen ja vakava asia, jotta siitä voisi selviytyä juosta könkyttämällä toisten ihmisten jälissä.
"Olitko äskettäin saapuvilla, kun olin unohtanut kotiin Uuden-testamenttini ja Fritz Petersen antoi minulle omansa? Hän antoi sen minulle, ja sanoi kasvot hullunkurisen vakavina: 'Tämä on minun vereni, joka teidän edestänne vuodatettu on'. Katsahdin häneen; ja näin, että hänen kasvonsa olivat kauniit ja vakavat, ja ihmettelin, että sellainen ihminen saattoi tehdä sellaista pilkkaa. Jos tapaat hienon kauniin tytön, ethän toki tartu häneen, ja työnnä häntä katuojaan? Ja jos kohtaat uljaan miehen, tunnethan kunnioitusta häntä kohtaan? Mutta tiedätkö, mistä tuo tulee? Se tulee siitä, että kirkko ei esitä Vapahtajaa ihmisenä, vaan kultaisena pyhimyksen kuvana, kuollein elottomin silmin. Vanha, kuollut epäjumalan kuva, sen voin viskata katuojaan. Pois käsistä joutava! Fritz Petersen ei voisi ikinä puhua pilkalla Fredrik Suuresta, tai Bismarckista tai hienosta hyvästä tytöstä. Semmoista pilkkaa hän ei saisi huuliltaan lähtemään. Mutta Vapahtajasta hän saattaa puhua pilkalla."
Saksankielenopettaja oli älykäs tunnollinen mies: hän antoi kirjoitustehtäväksi aineen: Ken ei edisty, hän menee taaksepäin… Muutaman päivän kuluttua annettiin aineet takaisin, ja sattui silloin, ett'ei hän puhunut sanaakaan Kai Jans'in aineen johdosta, sen alle oli kirjoitettu: "Aine on hyvä." Kai Jans vainui tuon lyhyen lauseen takana jotain epäiltävää ja kysyi asiasta opettajalta. Tämä sanoi: "Niin, koska haluatte tietää: aine oli hyvä; mutta se ei ollut teidän kirjoittamanne. Siinä oli ajatuksia, joita voi lausua vain viiskymmenvuotias mies…" Kai Jans kalpeni ja istui alas, eikä tietänyt, mitä hänen piti tehdä asiassa. Mutta tunnin lopulla nousi yht'äkkiä Jakob Sühl ylös ja sanoi: "Sallitteko, että sanon jotain… Olen vakuutettu, että kaikki pidämme mahdollisena, että Kai Jansilla luonnostaan on ajatuksia ja näkemyksiä, joihin toiset ihmiset voivat päästä vasta elämänkokemuksen kautta." Opettaja katsahti hämmästyneenä puhujaan, vaipui hetkeksi mietteisiin ja sanoi sitte vilpittömästi: "Siinä tapauksessa peruutan sanani…" Hän ei sentään ollut itsessään vakuutettu ja jäi kylmäksi Kai Jansille.
Jakob Sühl oli luvannut, ett'ei hän puhu kenellekään heidän keskusteluistaan vallin harjalla; eräänä kevytmielisenä hetkenä johtui hän sentään kertomaan niistä. Kai sai taaskin kuulla pistoksia, ja kestää ivallisia katseita; muutamat opettajatkin ivailivat häntä.
Senjälkeen kävi hän taas varovaisemmaksi. Hän puhui tovereilleen vain siitä, mikä koski koulutunteja ja asioista, joita näki ympärillään. Sisällisesti luikerteli hänen sielunsa ihmetyksellä ja tuskalla kaikkien omituisten ihmismietteiden ja mielipiteiden lomitse, silmänsä semmoisina Adamin silminä, jommoisista hän oli puhunut Jakob Sühlille. Oi, että kaikki nuo ylväät, ja yksinäiset, jotka kamppailevat ja taistelevat vaikeissa, työläissä mietiskelyissään ja muodottomissa, jylhän suurekkaissa nuoruusmielikuvitelmissaan, että he tapaisivat jonkun, joka kehoittavana ja rohkaisevana ja huolehtivana kävisi heidän rinnallaan. Mutta vaikkapa he löytäisivätkin semmoisen, niin he eivät kuuntelisi häntä. He eivät kuuntele nuoruudessaan, eivät Vapahtajaa, eivät Goetheä. He tahtovat ja heidän pitää aivan yksin ja omin voimin samota sen kaamean ihanan, punervanruskean taikametsän läpi, jonka kautta yksin voi päästä perille pyhään maahan.
Mutta jos Kai Jans olikin salaisimmassaan ja syvimmässään ilman johtajaa ja johtoa, koska hän ei tahtonut ketään johdattajakseen: niin kaikellaisessa elämänkokemuksessa ja elämänviisaudessa oli hänellä hyvä opetus. Oi, mitkä opettajat hänellä olivatkaan! Ja kuinka oppikaan hän tuntemaan kirjavaa ihmiselämää ja ihmeellistä ihmis-sydäntä!
Joka iltapäivä, suoraan koulusta, meni hän suoraa päätä Kassen Wedderkopin luo, ja istuutui häntä vastapäätä päivällispöytään. Ja aterian aikana ja sen jälkeen sanomalehteä lukiessaan kertoili Kassen Wedderkop kovasti ähkyen, ja korealaisella äänellään kaikesta, mitä maailmassa tapahtui; eikä hän kertonut sitä "keltanokalle", tai "tuhmalla pojannulikalle", vaan nuorelle, järkevälle ystävälleen; eikä kertonut sitä siihen sävyyn, ikäänkuin: "Siten on sen asian laita, ja kaikki muu on hölynpölyä", vaan näinikään: "Sen ja sen huomasin, kun olin Berlinissä siinä ja siinä toimessa…" tai "Ollessani Hongkongissa konttooriapulaisena, tutustuin erääseen mieheen…" tai: "Ollessani Itä-Aasiassa tein sen havainnon, että me saksalaiset… no, niistä ajoista lienevät jo asiat sentään muuttuneetkin…" tai: "Minä kävin Lontoossa ollessani joka sunnuntai aina jossakin kirkossa, ja havaitsin silloin…" tai: "Kuulehan vaan, Kai, mitkä määrät lihaa ja viljaa kuletetaan Chicagon kautta ulos maailmanmarkkinoille…" tai: "Jaapanilaiset uskovat… muuten haluaisin mielelläni tietää, mitä tuommoinen älykäs jaapanilainen tuuminee meidän kirkkomme opista; luehan tämä kirjoitus esimerkiksi Times'issä jaapanilaisten uskonnosta. Minusta tuntuu, kuin olisi mies oikeassa…" "Mikäpä onni muuten, että osaat englannin kieltä! Ja että olet neljä vuotta saanut käyskellä laivan kannella. Ell'et olekkaan löytänyt Hilligenleitäsi, pyhää maatasi, houkkio, niin voi nyt ainakin vaihtaa järkevän sanan kanssasi."
Olipa hänellä opettajat!… Mitenkä yksityisen ihmisen elämässä on tyvenensä ja myrskysäänsä, sen oppi hän näkemään. Sillä hän oli matalikkotyöntekijä Thoms Jansin poika, ja asui pitkässä rivissä Hilligenlein rantavallin vierellä.
Näinä vuosina alkoi elämä käydä rauhallisemmaksi ja hieman huolettomammaksi pitkän rivin päätyhuoneen asujamille. Molemmat vanhemmat sisaret muuttivat miestensä kanssa Amerikaan, ja nuorempi meni naimisiin erään kelpo käsityöläisen kanssa. Nuorin, vaatimaton ja vilpitön tyttö meni oppiin erään kunnollisen, eteenpäin pyrkivän läkkiseppämestarin luo. Thoms Jans, jonka nyt enää tarvitsi huolehtia ainoastaan itsensä ja vaimonsa puolesta, ja joka näki, että hänen poikansa sai antautua opintielle, ja opiskeli, niin että pää höyrysi, sai älykkäille, vanhentuneille kasvoilleen rauhallisen, toisinaan ihan hilpeänkin ilmeen. Työväen puolueen kokouksissa, — työväenpuolue oli nyt jo kasvanut niin suureksi, että se kokouksissaan täytti koko Hans Reimersin avaran ravintolasalin, — istui hän visusti nurkassa ja kuunteli; toisinaan sai hänkin letkauksen; mutta hän ei virkannut sanaakaan. Oli silloin liikkeen kiehuivin aika, aika, jolloin he kaikki nauroivat, kun vaan mainittiin kin sana uskonto. Kun hän tuli kotiinsa, otti hän eteensä raamatun ja etsi siinä ne kohdat, joissa puhutaan tulevista onnellisista maailmanajoista, ja iloitsi siitä, ja uskoi siihen. Poikansa kanssa hän ei puhunut näistä asioista.
Mutta sensijaan puhui hän hänen kanssaan paljon ihmiskohtaloista. Illallisen jälkeen, tai sunnuntai-iltapäivinä, kun oli juotu kahvia, nojautui hän ajatuksissaan takakenoon tuolillaan, ja alkoi tapansa mukaan hiljaa rummuttaa sormillaan ikkunalautaan; ja ikäänkuin vaikuttaisi tuo yksitoikkoinen säestely häneen, alkoi hän hiljalleen kertoa jostakin ihmisestä, jonka hän joskus elämässään oli kohdannut, kertoi hänen esivanhemmistaan ja vanhemmistaan, hänen luonteestaan, ja kuinka hänen luonteensa oli muuttunut, ja mitkä tapaukset olivat vaikuttaneet hänen elämäänsä, ja mikähän lie ollut senkin ihmiskohtalon tarkoitus. Siinä avautui Kai Jansille moni ihmiskohtalo, ja kuuli hän monta rauhallista, kokemukseen perustauvaa elämän viisauden sanaa ja kuunteli hän niitä hiljaisella mielenkiinnolla.
Male Jans oli siitä päivästä, kun hänen poikansa lähti merille ja sittemmin, kun hän palasi raajarikkona takaisin, kutistunut ikäänkuin pienemmäksi. Nyt oli hän pieni, laiha, siro mummo, ja tuntui vallan uskomattomalta, että hänellä oli niin suuri poika. Hän oli hyvin ylpeä viisaasta, mietiskeliäästä ja veitikkamaisesta miehestään, ja hiljaisesta vakavasta pojastaan, ja oli nyt melkein jo tyytyväinen hänen kasvoihinsakin. Hän oli aina, tyttöajoiltaan asti, sunnuntai-iltapäivisin lukenut Itzehoen sanomain romaaniliitteitä, jotka kertoivat ihmeellisen ylhäisistä lordeista ja lady'ista, jotka teitittelivät toisiaan vielä naimisissakin ollessaan, ja joilla oli lapsia, joilla oli korkeat otsat ja ihmeellisen jalomuotoiset nenät ja silmät. Silloin oli hän usein salaa vilkaissut omaan poikaansa, ja huomannut, että hänen otsansa oli liika matala, hänen nenänsä liika leveä ja silmänsä liika pienet. Mutta siitä asti, kun hän oli alkanut käydä koulua, mukautui hän hänen ulkonäköönsäkin, ja iloitsi salaa, että hänen kasvoissaan ilmeni jotakin niin voimakasta, ja että hän oli niin suora ja solakkakasvuinen. Kun hän pääsi ylimmälle luokalle, viettivät vanhemmat juuri hopeahäitään. Silloin osti Thoms Jans ensi kertaa heidän avioliittonsa aikana vaimolleen valmiin puvun. Hän osti sen omin neuvoin Eteläkadulla ja maksoi selvässä rahassa. Nyt istui äiti, sunnuntai-iltapäivinä, sillaikaa kun isä ja poika puhuivat todellisista ja vakavista ihmiskohtaloista, tässä samassa puvussa heitä vastapäätä pöydän ääressä toisen ikkunan luona ja luki lordeistaan ja ladyistään.
Oli hänellä vielä toisiakin auttajia. Hei, olipa hänellä neuvojia elämässä!
Toisinaan, kun hän tuli siniseksi kalkitusta kammaristaan, jossa hänen vuoteensa ja kirjapöytänsä seisoivat, mustevan kyökin lävitse asuintupaan, tapasi hän siellä äidin luona Stiena Dusenschönin. Äiti oli älykäs ja ylpeä, ja tiesi kuinka kevytmielinen ja sekainen eukko oli; mutta hän teki pientä ystävällistä pilaa hänestä, ja sääli häntä. Stiena Dusenchön valitti Rieke Thomsenista, etteivät he ollenkaan voineet sopia keskenään — he, hän ja Rieke joivat sentään joka päivä ainakin seitsemän kuppia kahvia yhdessä — ja että Tjark… oi, Tjark!… Hän tosin ei koskaan tullut tervehtimään Hilligenleihin; ei sallinut sitäkään, että hän kävisi hänen luonaan Hampurissa; mutta hän kirjoitti silloin tällöin, ja oli jouluksi lähettänyt hänelle hiukan rahaa, ja kauniin mustan puolisilkkisen röijyn, ja oli samalla kirjoittanut, ett'ei hänen tarvitsisi koko elinaikaansa kutoa vierasten ihmisten sukkia; hän kyllä toimittaa niin, että hänestäkin jotain tulee maailmassa. Hän on nyt jo johtajana eräässä konttoorissa; ja on hänen käskettävinään viisi henkilöä… Oi, Tjark! Hän on vielä pääsevä pitkälle… Siten kertoili mummo ja sukankudin kilahteli, ja myssynnauhat ja päällystakin ripustimet heilahtelivat jonkun etäisen ihanan soiton mukaan.
Toisinaan, kun hän oli matkalla vallille hengittämään hiukan meri-ilmaa ja yhdellä loikkauksella hypähti piha-aitauksen yli, aukaisi Rieke Thomsen ikkunan ja puheli yhtä ja toista ja sanoi: "No, Lau-ukkohan on ostanut jo toisen jahdin itselleen, ja kulettaa todellakin maissia ja ohraa Hampurista tänne ja myy talonpojille; ja Pe Ontjes kai aikonee jättää koko perämiesammattinsa, ja sitte aikovat he laajentaa liikettään. Syntyy siitäkin liike: isäukko osaa tuskin kirjoittaa ja Pe Ontjes on juro kankea mies… Oletko jo kuullut, mitä Stiena Dusenschön kaikkialla kertoo, että hänen Tjarkkinsa käskettävinä on kaksikymmentä kirjuria? Lorua! Hänestä ei tule mitään; sen olen jo aikaa sanonut. Ainoa joka uskoo häneen, on Jan Friech Buhmann… Oletko muuten neljään viikkoon kuullut ainoatakaan vasaran heläystä pajasta, tai nähnyt ainoankaan kipunan sinkoavan savutorvesta? Hän istua kyköttää päivät pitkät virran rannalla, yllään avara nahkaesiliinansa, ja säikäyttää sillä, kun se paukahtelee ja napahtelee, kaikki kalat pois… Sanohan äidillesi, että hän pian käy tervehtimässä minua; olen köyhä, vanha, kaikkien hylkäämä nainen. Kas, tuossa tulee Triena Söht. Sillä on aina kuormallinen juoruja mukanaan. Näetkö hänet? Hänellä on lyhyt piipunnysä povellaan; tupakan pitää minun tarjoa."
"No niin…" virkkoi Kai, "ja nyt käväisen minä hiukan vallilla".
"Ah", jatkoi mummo, "sinä luet ja luet, mutta äläpä luule, että enää voit korvata niitä neljää vuotta, jotka vetelehdit merillä. Vanhempasi odottavat sinusta liika paljon. Saat olla hyvilläsi, kun vaan suoriut kimnaasistakin. Olen aina sen sanonut."
Toisinaan, kun hän iltapäivisin palasi koulusta, tuli hän kastanjakäytävää. Ja jos hän silloin näki Annan vaalean pään läpi ikkunan, meni hän sisään, ja tervehti äitiä koneen ääressä, ja istuutui vastapäätä Annaa ja leikki hänen saksillaan ja neuloillaan ja puheli mielevästi ja miehekkäästi ja katseli häntä. Tyttö vastasi tyyneesti ja katseli kirkkaine kauniine silmineen rauhallisesti häneen ja katsahti toisinaan ikkunasta, ikäänkuin etsisi hän jotain, tai odottaisi hän, että jotakin menisi ohitse, joka miellyttäisi häntä. Siitä asti, kun hän oli täyttänyt kahdenkymmenen, oli hänessä herännyt salainen ihmettely ja levottomuus, kun ei kukaan tullut ja pyytänyt hänen rakkauttaan. Ja tämä levottomuus kasvoi ja kasvoi. Kai ei sitä huomannut, hän luuli, että hän oli sitä, mitä hän näytti: sulaa rauhaa ja suloista tyyneyttä. Hän ei huomannut sitäkään, että pieni Heinke, joka istui sohvapöydän ääressä koulukirjojensa parissa, usein kohotti päätään ja kiinnitti kirkkaat harmaat lapsensilmänsä liikahtamattomasti häneen, niin että hänen katseensa oli kuin päämäärästään selvän muuttolinnun suora lento.
Kun hän oli ylimmällä luokalla, perusti hän seuran, jolle he antoivat nimeksi "Totuus". Hän oli vanhin ja kypsin, ja oli pian johtajana. He käsittelivät tietysti vaikeimpia asioita maailmassa, niitä, joita heidän iässään vielä oli vähimmän kypsä ratkaisemaan: uskontoa, valtiotaitoa, ihmisluonteita. He käsittelivät asioita levottoman innokkaasti ja noin ikäänkuin vähän yläpuolelta, tuomareina ja äärimmäisyysmiehinä. Toisinaan tosin, kun olivat lausuneet arvostelunsa, alkoi heidän omatuntonsa soimata heitä, he kun sentään olivat syvämielisiä ja kelpo poikia. Varsinkin Kai Jansia vaivasi se usein. Hän lausui silloin epäilynsä, ja alkoi uudestaan, ja nyt suuremmalla kunnioituksella, tarkastella ja punnita asiaa. Mutta kieltää ei voi, että hän tänä viimeisenä kouluvuotenaan sentään kävi vähän ylpeäksi. Hän unohti nyt kuitenkin sen, minkä hän sentään neljä vuotta sitten oli niin selvästi käsittänyt: että Torril Torrilsen suurine tervaisine käsineen, joka ei osannut kirjoittaa, ja joka ei lukenut muuta kuin Drontheimiläistä virsikirjaansa ja raamattua, oli paljoa viisaampi ja jalompi ihminen, kuin moni hänen opettajistaan. Sen unohti hän kokonaan. Tiede ja hänen omat lahjansa tekivät hänet kopeaksi. Sangen usein kajahti hänen äänensä seuran kokouksissa kirkkaana ja kaikuvana, ikäänkuin voitontorvi: 'Katsokaas, tuossa olen saavuttanut Hilligenlein, pyhän maan!… Katsokaas… minä, Kai Jans! minä ymmärrän maailman!' Ja silmissään oli ilme ikäänkuin: 'O… saattepa nähdä vielä, mitä Kai Jansista tulee!' Ja äidilleen sanoi hän, näyttäen perin järkevältä: "En pidä siitä ollenkaan, että isä käy niissä työväenkokouksissa. Ja mitä tarkoittaa hän sillä raamatun lukemisellaan, äiti? Voidakseen ymmärtää raamattua, siihen tarvitaan syvää tieteellistä tutkimusta: on vallan joutavaa hänen sitä yrittää". Male Jans vaikeni ja purasi huuleensa; hän oli perin hämmästynyt. Mutta sitte sanoi hän odottamattoman varmasti, ja loi katseensa häneen melkein tiukasti: "Kuule, siihen älä koske, sen sanon! Siinä jätä hänet rauhaan!"
Tämä ylpeys kesti sentään vaan yhden vuoden… Kun tuli kevät, kävi hän mietiskeliääksi. Hänen henkensä ikäänkuin veti tutkaimensa takaisin, ja muuttui lempeämmäksi, lauhkeammaksi ja rauhallisemmaksi. Hän alkoi tähystellä, silmät loistavina ja uneksuvina, erotutkinnon ohi ylioppilasaikoja kohti. Ikä vaikutti myöskin puolestaan, hän oli nyt jo yli kahdenkymmenen kahden. Lyhyesti… hänessä tapahtui hiljaa sisällinen käänne… hän ei huomannut sitä itsekään… Ylioppilas?… Saada olla vapaa?… Asua oudossa kaupungissa!… Elää… Elää!… Mitä kaikesta ajattelemisesta ja mietiskelemisestä! Katsohan! Kuinka kauniisti ja pehmyesti astelee Anna Boje! Lyhyesti: kun tuli vappuilta, seisoi hän tiellä hämärissä, antoi ihmisten mennä ohitsensa, vapputulilleen… ja odotti kunnes Anna Boje tuli.
Hän tuli käyden käsikoukkua Anna Martensin kanssa Freestedtistä, joka näihin aikoihin asui Bojeilla, ja oli neulousopissa Hilligenleissä. Hän oli kaunis tyttö, tummempi ja tukevampi kuin Anna Boje, ja yhtä pitkä. Hän oli ahkera koko päivän, ompeli ja ompeli ja nauroi kaiken aikaa: hän nauroi usein niin, että hän nauroi sekä itsensä että kaikki toisetkin, jotka työskentelivät saman pöydän ääressä, kiiriskelemään naurusta, ja siten saattoi hän nauraa ihan ilman syyttä. Mutta iltasin muuttui hän vakavaksi ja sanoi Annalle: 'Käväsen vielä ylhäällä vallilla, ja katselen yli lahden, voisinko taikoa hänet, niin että hän tulee vielä tänä iltana tänne minua katsomaan". Ja toisinaan se onnistuikin. Hän tuli ja kertoi: hän oli jo ollut vuoteellaan; mutta tuhat tulimmaista… hänen oli pitänyt ylös vaan… ulos ratsaille… ympäri lahden. Ja nyt seisoi hän hänen luonaan omenapuun alla Anna Bojen ikkunan edessä ja Anna Boje kuuli, kuinka he kuiskailivat ja suutelivat… Anna Martensista tuli sittemmin onnellinen vaimo. Ja taikoi miehensä koko elämänsä ajaksi.
"Näetkös?" sanoi hän, "tuolla varjossa puun alla? Siellä seisoo Kai Jans, hän lähtee kanssasi… minä palaan takaisin…" Hänen teki taas mielensä yrittää, onnistuisiko hänen taikoa.
Silloin lähtivät nämä kaksi kahden ylös noita kolmia portaita. Kai asteli hänen rinnallaan, toisinaan, kun polku kävi kapeammaksi, jäi hän hänen taakseen, ja neidon kaunis voimakas vartalo, joka epäselvästi näkyi hämärissä, sytytti hänen mielensä. He puhelivat ainoastaan hiukan keskenään. Mitä puheista? Hehän tahtoivat kumpikin kokea itse elämää. Mutta nuorukainen nuoruudessaan ja viattomuudessaan oli niin epävarma, ett'ei hän edes uskaltanut puhutella tyttöä vierellään.
Kun he olivat tulleet vallin harjalle, katsahtivat he ympärilleen. Näkee sieltä kauas joka taholle maiden ylitse. Laajalti ja lavealti, koko puoliympyrässä ympärillä, leimusivat vappukokot.
Tuolla, lounaista kohden, paloi Freestedtin kokko. Sitä oli Anna Boje joskus itse ollut mukana laittamassa. Palavat turvemättäät soihtuina olivat he menneet ja sytyttäneet sen ja tanssineet valkean ympärillä… Tuolla kauempana pohjoista kohden marskeilla paloi Hemmen kokko. Suuri musta rakennusryhmäkkö, joka häämötti valkean takana oli Hemmen jykeä puinen kirkontorni. Sikäläinen pastori antoi itse joka vuosi tervatynnyrin kokkoa varten ja rakensi ominkäsin kokon… Kaukana tuolla lännessä, hieman sentään etelään päin, pilkoitti heikko valkea. Sen oli sytyttänyt tuolla keskellä harmaata matalikkoa saarellaan paimen, joka siellä asui yksin lampaittensa kanssa. Kuivatusta meriruohosta ja haaksirikkouneista kirstun palasista kyhäsi hän kokkonsa. Hänen koiransa seisoi älykkään näköisenä hänen rinnallaan; mutta lampaat seisoivat etäämpänä hämärissä ja katselivat tuhmine silmineen kyhähtelevään valkeaan.
Ja ympäri Hilligenleitä… Montako kokkoa vappuiltoina Hilligenlein ympärillä? Ne ovat palanneet jo tuhat vuotta… oi, kuka tietää, kuinka paljon kauemminkin… kolme kokkoa kaupungin ympärillä. Lepää vappuyö kuin hämärä vyö tuon vanhan kaupungin ympärillä, vyö, jossa säihkyy kolme valkeata.
Yksi niistä on Westereckiläisten ja leimuu ylhäällä vallin harjalla. Yksissä toimin ovat ainekset siihen varastettu ja haalittu kokoon. He eivät pidä minään syntinä varastaa vappukokkoa varten, eikä se mikään synti olekkaan. Mikä ei ole naulattu kiinni, tai ripustettu ylös, tai kasva maassa tai seiso siinä: se kuuluu pojille ja heidän kokolleen. Se ei nyt enää ollut niin suuri — kuin se oli kymmentä vuotta sitten, jolloin Pe Ontjes Lau oli Westereck'in pääsankari. Silloin nuoleksivat liekit taivasta ja enkeli-lapset saivat varoa jalkojaan. Mutta komea on se sentään vieläkin.
Toinen tuli leimuu tasaisella vapaalla peltotasangolla, jossa maa seitsemän penikulman laveudelta on tasainen kuin pöytä, ja on tämä tuli Nordereckiläisten. Pojat pohjoiskulmalla ovat epäsopuisia keskenään, ovat kuin koirat, jotka eivät voi sietää toisiaan. Millaisen vappukokon olisivat he muuten voineetkaan laittaa! Se on väkirikasta voimakasta kansaa, ajatelkaahan: yksin Wittejä kuus' kappaletta, Suhreja seitsemän, Hansen'ia yhdeksän, kaikki sen Hansenin jälkeläisiä, joka vielä kuuskymmenvuotiaana, kun hän sattui hieman ylimieliselle tuulelle, asettui seisomaan seinävierustalleen ja keikahutti raattaanpyörän kattonsa ylitse. Mutta nyt, kun kaikki ovat epäsovussa, kärsii vappukokko. Kahdesti on tapahtunut, että joku katkeroitunut, joku yhteinen vihollinen on edellisenä yönä hiipinyt kokolle ja sytyttänyt sen. Ja se paloi ja paloi loppuun, ja kaikki nukkuivat. Siitä asti väijyy kokon luona vartioita, ja, ken lähenee, saa ilman mitään edeltäkäyvää tutkintoa, niinpä, ilman että varovaisuudesta otettaisiin huomioon hänen yhteiskunnallista asemaansakaan, ankarat selkäsaunat.
Kolmas tuli palaa sillä kukkulalla, jolla Anna Boje ja Kai Jans, nuo samanikäiset, par'aikaa seisovat rinnatusten. Sillä kukkulalla, heidän pakanuuden aikuisten esi-isäinsä haudoilla, palaa katedraalikoululaisten kokko. Ammoisista ajoista on se palanut sillä, ainoastaan kahdesti keskeytettynä. Toinen kerta tapahtui se, kun viisisataa vuotta sitten tuomioherra kielsi koulupojilta kokon teon: hän pelkäsi siinä oireita entisestä pakanuudesta. Eikä se pelko ollut ihan aiheeton. Sillä Thode Witt Volkmersdorffista — Volkmersdorff on kylä kohta kukkulan tuolla puolen — vanha järeä ja äreä ukko, oli tullut, tuoden mukanaan hevosen pääkallon ja oli heittänyt sen tuleen, ja sitte jäänyt tuijottamaan valkeaan, ikäänkuin tuijottaisi hän vuostuhansien syvyyteen. Toinen kerta keskeytyi kokonpoltto, kun neljäkymmentä vuotta sitten pormestari ja rehtori kielsivät sen; he sanoivat, ett'ei se enää ollut ajanmukaista. Vappuko ajanmukaista!! Maatkoot Herran nimessä levossa haudoissaan nuo narrit ja ajanmukaiset!
Anna Boje jäi seisomaan vähän etäämmälle, ja katseli tuleen, joka paloi ilmilieskassa. Kuin mustat hiidet hypiskelivät pienemmät koulupojat liekin ympärillä. Vanhemmat ja suuremmat seisoivat taas vähän syrjempänä ja valaisi valkea kauniisti heidän vakavia uneksuvia kasvojaan, näki heidän joukossaan monta kaunista ryhdikästä poikaa. Anna Boje seisoi taampana hämärissä ja antoi viileiden kirkkaiden silmiensä kulkea nuorukaisesta nuorukaiseen ja taaskin liikkui ajatuksissaan samaa, mitä hän jo vuoden aikaa niin usein oli ajatellut: Kuinkahan saattaa olla siten, ettei yksikään mies koko Hilligenleissä välitä minusta mitään? Ja jos joku välittäisi, olisinko minä valmis hänelle? Eikä hän tietänyt yhtäkään semmoista.
"Kuule", sanoi Kai Jans ääni vavahtelevana: "minä tahtoisin kysyä sinulta, voitko…"
"Mitä nyt?" kysyi tyttö ja katsahti tyyneen uteliaasti häneen.
"Tahtoisin tietää", jatkoi hän ja hengitti kuuluvasti: "voitko pitää minusta ollenkaan?"
Tyttö vaikeni hetken, aivan hämmästyksissään. "Kuule", vastasi hän sitte tyyneesti… "olet ollut aina ystävämme… Semmoisena pidän sinusta…"
"En minä sitä tarkoita", sanoi Kai… "Tiedätkö että luokkatoverini Thedens on salakihloissa?… Kuulehan… Anna!… Olen levoton ihminen, aina levoton ja onneton, enkä tiedä, mitä ja mihinkä minun pitää… katso… jos sinä pitäisit minusta… sinä olet niin kaunis ja niin puhdas… sinä saisit nähdä, kuinka rakas ja uskollinen olisin…"
Silloin kohautti Anna Boje olkapäitään. "Sen tytön, jonka kanssa Thedens on kihloissa, pitää olla toisenlaatuinen kuin minä olen", sanoi hän selkeästi ja rauhallisesti. "Ei!" lisäsi hän ja pudisti päättävästi kaunista vaaleata päätään: "Sitä minä en tee. Sinä olet liika nuori minulle… Siitä ei ole mihinkään minulle… Ja sitte pitäisi kai odottaa vielä viis' kahdeksan vuotta?… ei, sanon sinulle: ennen, vaikka kuolemaan".
Nuorukainen seisoi tuiki nolona: oli yht'äkkiä päivänselvää hänelle, että hän oli hautonut vallan mahdottomia tuumia. "Vai siten!" sanoi hän matalaan ja purasi huuleensa… "Onko sinulla joku toinen sitte, vanhempi?"
Tyttö sai kasvonsa ylpeiksi ja synkiksi: "Kuka minusta huolisi?" sanoi hän. "Muutamat eivät seurustele kanssani, koska olen köyhän opettajanlesken tytär, toiset taas sanovat, että olen ylpeä. Minä en kuulu kenellekään. Ainoastaan Anna Martensille, jonka tunnen lapsuudesta asti. Ja nuoret miehet sitte? Todellisia miehiähän on täällä niin hiukan… Katsos… nuo jotka tulevat tuolla, ovatko ne mitään miehiä?"… Sieltä tuli tietä pitkin kaksi opettajaa: toinen oli ruumiillisesti raihnas, toinen äitinsä lellipoika.
He seisoivat hetken vaieten rinnakkain. Sitte virkkoi tyttö levollisesti: "Mene nyt ystäväsi luokse. Minä lähden kotiin."
Silloin kiihkeni Kai: "Pidän sinusta niin paljon", sanoi hän kiivaan katkerasti. "Lapsesta asti olen sinusta pitänyt! Ja minä olen toki jotakin, ja minusta tulee jotakin, sen saat nähdä! Ja sinä työnnät minut tuolla tapaa luotasi!
"Minä en voi sitä muuttaa", sanoi Anna, ja kääntyi poispäin ja lähti tietä alas.
* * * * *
Kai Jans kulki viikon päivät huulet yhteenrutistettuina ja silmät synkeinä, niin että toiset kysyivät häneltä, oliko hän sairas. Ja Jan Friech Buhmann tuli ulos kadulle ja sanoi: "Hammassärkyä vastaan on paras keino polttaa hammas hienolla hehkuvalla naulalla, Kai." Hän päätti olla enää ikinä astumatta tuohon taloon kastanjakäytävän vierellä.
Mutta eräänä päivänä, kun hän kahteen viikkoon ei ollut näyttäynyt siellä, tuli pitkä Heinke häntä vastaan kadulla ja sanoi aralla armaalla tavallaan: "Kuule Kai, olen saanut semmoisen niin ilkeän aineen kirjoittaakseni, sinun pitää auttaa minua siinä." Se kuului niin luonnolliselta ja luottavaiselta, ett'ei hän voinut vastustaa. Silloin meni hän taas sinne, ja oli hyvillään, että hän taaskin istui tuossa pienessä hupaisessa huoneessa, jossa kone uutterasti naksutteli, ja jossa nuo sirot neitoskätöset liikkuivat hommissaan, ja jossa tuuheat kastanjat varjostivat ilman niin punervantummaksi. Ja vaaleina välkkyivät kummankin tytön päät.
Hän alkoi siis taaskin käydä siellä; mutta nyt kohtasi hän harvemmin Annan. Tämä sai aina jotain asiaa kyökkiin; tai vetäytyi hän kammariinsa, niin että hän jäi äidin ja Heinken kanssa yksin. Silloin puhui hän paljon tuon tyttösen kanssa: koulutöistään ja Pietistä; ja hankki hänelle hyviä kirjoja, ja pelasi Hettin ja hänen kanssaan erästä korttileikkiä. Ja hän alkoi pitää tuosta lapsesta, koska hän oli niin luonnollinen ja koska hänessä ilmeni niin arka ja omainen luottavaisuus.
Kerran, kun hän meni ohi, tapasi hän hänet kadulla, ja näki, että hänen silmänsä olivat itkettyneet, ja kysyi, mikä häntä vaivasi. Silloin hyrskähti tyttö nyyhkimään ja sanoi, että äiti oli kovasti torunut häntä, koska hän muka oli ottanut Hettin kirjan: mutta Hett oli juuri ennen nimenomaan antanut hänelle luvan ottaa sen. Ja siten se aina oli: Hett valehteli aina; mutta äiti uskoo häntä aina. "Äiti ei pidä minusta ollenkaan", sanoi hän ja nyyhki, "hän sanoo, että minä teen kaikki hullusti, ja että minä olen uppiniskainen ja paha."
"Mutta kuinka voi hän sanoa siten?"
"Niin… kas Hett sanoo aina: Äiti, minun oma kulta äitini! Siten sanoo hän kakskymmentä kertaa päivässä. Ja nyt pitäisi minun tietysti sanoa samalla tapaa. Mutta minä en osaa."
"Ja miks'et osaa?"
"En minä tiedä. Minä voin kyllä ajatella siten, mutta minä en osaa sanoa. En minä uppiniskainen ja ilkeä ole, mutta näinhän minusta täytyy tulla semmoinen." Hän nyyhki aivan surkeasti.
Silloin lohdutteli Kai häntä. "Sinustahan tulee kohta suuri tyttö", sanoi hän, "ja sittehän tulet joskus pois kotoa, ja sitte" lisäsi hän, "saat hienon viisaan miehen."
"Minä en ole tästä puhunut vielä kenellekään", sanoi tyttö katkerasti itkien, "paitsi sinulle, koska sinä aina olet niin ystävällinen minulle ja nyt vielä sanot, että minä saan hyvän miehen… Minä soisin, että saisin hänet oikein pian; minä en voi sopia äidin ja Hett'in kanssa."
Hänen kiintymyksensä ja avomielisyytensä liikuttivat Kaita, ja hän sanoi: "Me kaksi olemme aina ystäviä keskenämme. Tulehan, niin lyömme kättä asian vahvistukseksi."
"Niin", sanoi tyttö… "sinä olet aina hyvä minulle. Mutta sinä oletkin ainoa;" ja hän katsahti kyynelistä välähtelevin silmin syvän vakaasti häneen ja pudisti voimakkaasti hänen kättään ja juoksi kotiinsa.
Nuorukainen tarkoitti rehellisesti ja vilpittömästi ystävyyttä. Mutta tuo pitkä kaunis lapsi ei tietänyt, mitä hän teki, kun hän näinä kesäkuukausina lähti ulos kedoille, ja tien varrella ja pensaikoissa siellä täällä taitti itselleen oksan tai kukkasen, ja käydessään synnynnäisellä astilla sommitteli niistä kauniin kukkavihon ja mietti, mitä hän sillä tekisi ja uneksuen ajatteli, voisiko hän ehkä viedä sen Kai Jansille, ja kuinka hän sen veisi. Hän solahti polvilleen vallin vierteelle ja tarkasteli vihkostaan ja koetti kuvitella hänen ilmettään, kun hän sen saisi, ja kuuli ajatuksissaan hänen äänensä ja näki hänen hyvät kauniit silmänsä ja nousi ylös, aivan uniinsa häipyneenä ja jatkoi matkaansa. Mutta kun hän palasi kotia kohden niittyjen poikitse alkoi häntä arveluttaa ja vähitellen muuttui hän suruiseksi, ja lopulta istuutui hän viimeiselle portaalle ja otti kukkasen kerrallaan ja heitti vierivään veteen ja meni hiljaa kotiinsa.
Kai Jans puhui ja hääräili paljon hänen kanssaan, ja iloitsi paljon hänestä, mutta koko hänen mielensä oli vanhemman siskon luona. "Missä on Anna?" sanoi hän.
"Poissa hän on", sanoi Heinke.
"Missä hän on?"
"Anna Martensin tykönä neulojattarella. Tiedäthän että hän on neulousopissa."
"Missä on Anna?"
"Hän on poissa."
"Missä sitte? Eihän nyt ole mikään neulousaika?"
"Hän istua kyköttää pensaikkotiellä lasten luona."
Mitähän on Anna Bojella toimittamista pensaikkotiellä?…
Tänä vuonna, kun hänen elämänsä alkoi tuntua autiommalta ja autiommalta, kun päivä liittyi päivään, ilman että yksikään toi sitä suurta tullessaan, kun hänen sielunsa jo kauan sitte oli alkanut vallata outo ja levoton ihmetys ja katkeruus: silloin oli Anna Bojella toki vielä eräs ilo, eräs suuri, ihana salainen ilo.
Jo vuoden päivät, melkein joka päivä myöhemmin iltapäivällä, kun hän hääräili kyökkiaskareissaan, kuului pensastieltä hento pieni sirkutus kuin linnunääni: "Anna Boje?"
Silloin tuli Anna Boje puettuna suureen kyökkiesiliinansa ja astellen pehmeää huojuvaa käyntiään puutarhaan ja näki heidät jo seisovan siellä, nuo molemmat pienet portissa ja heidän takanaan heidän isänsä. Heidän äitinsä sairasteli aina, eikä voinut seurata heitä. Ja Anna Boje kumartui alas, puhuttelemaan lapsia. Ja kun hän polvistui maahan, naksahtivat hänen polvensa. Silloin nauroivat kaikki kolme. Sitten sanoi suurempi, sillävälin kun pienempi oli hänen sylissään: "Mitä sinä olet syönyt? Missä olet ollut? Pidätkö minun puvustani? Katsos kummoiset sukat?" Ja pienempi silitteli hänen hiuksiaan ja otti häntä korvasta ja sanoi: "Voi… voi… kuinka valkoiset sinun korvasi ovat… Ja hiuksesi välkkyvät. Äidin hiukset eivät välky… Ja kuinka punainen sinun suusi on?…" ja syrpisti suutaan ja suuteli häntä. Ja ylpeä vaitelias Anna Boje silitti lasta ja likisti häntä syliinsä ja puheli suloisesti hänelle. Sitte nousi hän ylös ja katsahti hämmentyen vieressä seisovan miehen älykkäisiin hyviin kasvoihin ja sanoi jonkun sanan. Ja sitte sanoi hän: "Ja nyt työhön taas", antoi lapsille kättä ja lähti. Omenapuun alla kääntyi hän vielä kerran taakseen ja nyökäytti päätä heille. Kuinka kauniilta näyttikään, kun hän kirkkaan vaaleine hiuksineen ja komeana seisoi vaikeitten kukkasten keskellä ja kypsien riippuvain hedelmäin alla.
Mitä tekee Anna Boje pensaskäytävällä? Sitä hän tekee. Ja se on hänen salainen, hiljainen, puhdas ilonsa.
Mutta nyt, tänä kesänä… tänä kesänä… silloin muuttui se hiukan. Alkoi ihana aika, tuskan aika. "Minun äitini ei suvaitse minua… Heinke on vielä lapsi… Hett ajattelee ainoastaan itseään… Piet on kaukana… Mitä pitää minun tehdä itselleni? Grete Deelen meni naimisiin yhdeksäntoista vanhana, Liesbeth Thaden kahdenkymmenen… Minä olen kahdenkymmenenkahden eikä kukaan tule. Minä olen vallan hyljätty… minä luulen, että jos hän, joka puhutteli minua pensaskäytävällä, olisi vapaa: hän pyytäisi minulta minun rakkauttani! Kuinka hän on hyvä ja viisas! Ja kuinka armaat ovat hänen silmänsä." Hän tunsi hänet lapsuudesta asti.
Eiköhän siis ole Hilligenleissä yhtään nuorta miestä, jolla olisi silmät nähdä ihanin maailmassa: tuo nuori loistava voima, tuo syvällekätketty viisaus? Joka ottaisi häntä kädestä ja iloitsisi hänen ihanasta ruumiistaan ja hänen syvästä, kirkkaasta sielustaan? Ja siittäisi terveitä ja voimakkaita lapsia, suvun, joka voisi kestää kovat ajat… Hilligenlein nuoret miehet? Yhdellä on takanaan hurja kapakkaelämä ja sairastelee ja on raihnas. Nyt kun hänen pitäisi olla mies, käy hän verkkaan edestakaisin vallinharjalla ja ahmii ilmaa. Pari muuta, mukiin meneviä nuorukaisia muuten, tekevät pitkiä kävelymatkoja käsissään tukevat sauvat, ja parantelevat, katse luotuna maantienojaan ja syventyneinä painaviin tärkeisiin keskusteluihin, maailmaa ja yhteiskuntaa semmoisessa iässä, jolloin ihminen ei vielä voi nähdä pitemmälle, kuin nuoren naisen silmiin ja rajoitetulle työalalleen. Toiset nuoret miehet taas, porvariston lapsia, asettuvat, palattuaan sotapalveluksesta, isänsä puotitiskin taakse ja istuutuvat isänsä kirjoituspöydän ääreen ja alkavat nuustia rikasta aviosiippaa itselleen, ja saavatkin vaimon, joka pitää pätöistä rahakukkaroaan suuremmassa arvossa kuin omaa itseään, ja sitte pitää tätä rahakukkaroaan ja lisäksi portin avainta tiukalla, jott'ei aviopuoliso vaan pääsisi suistumaan mihinkään uhkarohkeuksiin. Ja niinpä istuvat he katujensa varsilla ja tiskiensä takana, eivätkä ole ikinä elämässään tunteneet raikasta tuulta, eivätkä ole ikinä päässeet kokemaan, että terve voimakas ihminen ja uljas rohkea mieli merkitsevät elämässä paljon enemmän kuin satatuhatta taalaria. Toiset istuvat työtuntiensa jälkeen selkä kyyryssä vanhempien kanssa klubissa olutpöytien ääressä. Vanhemmat kertovat rivoja juttuja ja turmelevat niillä miehisen nuorison, niin että nämä ovat liika raukkoja ja turmeltuneita antautuakseen naimisiin ja sen vaivoihin… Ei, Anna Bojea ei ajattele yksikään näistä. Kun hän menee ohitse, sanovat he "Kas, sepäs on tyttö… Katsos hänen käyntiääni" Silloin virkahtaa joku toinen: "Älähän polta sormiasi turhaan! Hänellä ei ole groscheniakaan ja vaatii vähintäin kreiviä itselleen."
Semmoisia ovat Hilligenlein nuoret miehet. Ja siksipä hautoo Anna Boje, kaksikymmenkaksi vuotias, puhtaassa vilpoisassa sielussaan ajatusta, josta hän ei koskaan voi vapautua, niin syvästi kuin hän sitä vastaan taisteleekin: "Oi… kun olisi hän vapaa! Ja pyytäisi minun rakkauttani! Oi… miten autuasta se mahtaisi olla."
Kai Jans on liika nuori hänelle.
Kerran tapasi Kai hänet yksin kyökissä, astui aivan hänen vierelleen ja pyysi rukoilevasti: "Anna, anna minulle yksi ainoa suutelo, ainoa koko elämässäni."
Hän väistyi vihastuneena puoleen. "Pyydän sinua, että jätät minut rauhaan", sanoi hän, "tässä asiassa en salli leikkiä. Jos vielä kerran tulet tuolla tapaa, Kai, niin silloin on ystävyytemme lopussa."
Kun Anna muutamaa päivää myöhemmin, myöhään illalla, vielä kerran käväisi puutarhassa, noutaakseen sisään kuivumaan asetetut pesuvaatteet, näki hän syrjempänä pensakäytävällä Kain, ja hänen edessään seisoi kookas komea talonpoikaistyttö, rappiolle joutuneesta perheestä ja itse laiska ja irstas.
Silloin sanoi hän, kun Kai pari päivää senjälkeen tuli käymään heille taas, vihoissaan ja katkerasti: "Senkö kanssa sinä nyt oleskelet? Sinä? On aina ollut suusi täynnä suuria sanoja Hilligenleistäsi?… Läksit silloin maailmallekin etsiäksesi muka sitä?… Ja oleskelet nyt tuommoisen kanssa?…"
Silloin vihastui Kai: "Sinä!" sanoi hän, "sinä!… Sinun on syysi! Jos sinä pitäisit minusta, niin voisin minä edelleenkin uskoa Hilligenleihin… mutta nyt…"
Tyttö hämmästyi ja sanoi: "No, sehän on parannettavissa. Vai minussako syy? Kuule, sanon sinulle: Itsessäsi, itsessäsi se piilee, Kai Jans!"