II.
Antje Baas oli tuonut vanhempainsa kodista syrjäiseltä, aukealta nummelta mukaansa kätkyen, jota suku oli käyttänyt jo yli sata vuotta. Sen jalat olivat aikain vieriessä kuluneet kaksikulmaisiksi niin että se joka heilahduksella kolahti ja kimposi koholle. Naapurin vanha emäntä, Griesbachin mummo, neuvoi häntä laitattamaan lullaan uudet jalat, sillä hänen mielestään Antje Baasin suvussa huomattava melkoinen äkäpäisyys varmaankin johtui juuri tuollaisesta alituisesta ylös ja alas rynkyttämisestä. Hän väitti, ettei ukko Baasin, Antjen isän kanssa, voinut elää ihmisiksi; "ja helppo ei ole aina tulla sinunkaan kanssasi toimeen", hän sanoi. Antje Baas oli kahden vaiheella, korjauttaako kätkytjalat vai ei. Mutta silloin sattui heille tulemaan Wulffin vanha emäntä, jolla oli sinappia kaupan ja jota pidettiin älynaisena, ja tämä sanoi: "Anna sinä sen kätkyen vaan olla rauhassa, Antje; mene ja tiedä, vaikka se vielä karistelisi lapsesta taudit ja kelvottomat tavat! Muista sinä vaan, että miehesi on Baaseja!" Ja kun uudet kätkytjalat maksoivat rahaa ja Antje oli ehdottomasti vakuutettu Baasien kelvottomuudesta, niin sai kätkyt jäädä honkon-lonkottajaksi kuin ennenkin. Ja lapsikin tottui siihen.
Ja pian poika jo käydä venkkuroi pienestä, ruskean tummasta pirtistä eteisen poikki keittiöön; kunnes hän alkoi lopultakin huomata, että äiti oli yhtä tuittu vihassaan kuin nopsa käden käänteessänsä. Silloin se kepsutteli mieluummin eteisestä pihalle ja pienelle säleportille, jota se ei saanut auki, ja odotti siinä Petteriä ja Lottea koulusta. Ja kun nämä sitten tulivat, niin he kyykähtivät portin pieleen seljapensaan taakse ja Lotte supatti: "Mikähän tuolla maassa rapisee? Onkohan se koiran pentu vai… olisikohan rotta?" Ja yhtäkkiä hän löysi odottajan, avasi portin, polvistui hänen viereensä ja sanoi: "Ka, pieni miehen köllikkähän se onkin!" Ja sitten hän talutti veikkonsa pikku pirttiin.
Siellä he ryhtyivät kohta lukemaan läksyjään. Klaus Hinrich istui heidän välissään ja katsoi päältä. Ja Lotte kysyi häneltä: "Hyvä herra oliko se oikein?" Ja kun pikku veikko silloin nyökkäsi päätänsä, pudisti Lotte häntä kädestä ja kiitti häntä kiltistä avusta. Veli Petter istui toisella puolla pöytää ja kirjoitteli ja luki ja piti lukiessaan kämmeniä korvillansa ja sanoi ettei hänen päähänsä pysty mikään ja änisi: "Ai kuin se on vaikeata! Voi minua vaivaista matoa!" Ja monasti hän pillahti itkuun ja tuhersi sormillaan, jotka olivat rihvelin porossa, silmäinsä ympärykset ja posket ihan nokisiksi ja kollotteli: "Minulla on niin kova pää, voi kuin minulla on kova pää!" Silloin supatti Lotte: "Se on sen honkon-lonkottajan syy!" Ja sitten hän neuvoi ja opetti Petteriä, Vaikka olikin pienempi ja nuorempi kuin hän.
Joskus heidän paraillaan lukiessa ja kirjoittaessa ja Petterin pyyhkiessä silmiään tuli isä kotiin työstä: hän oli kuin jättiläinen, parta kellervä, silmät kirkkaat ja siniset. Hän pisti lapionsa nurkkaan ja kopisteli mullat suurista saappaistaan oven suussa ja nykäisi pikku pojun heti kainaloista polvellensa. Ja nytkös sitä hyssättiin ja hypiteltiin! Ja poju tarrasi partaan eikä hellittänyt sormiaan. Ja isä väänsi naamansa väärään ja rukoili että päästä, päästä! Ja viimein poika päästi ja avasi kätensä ja katseli ylpeästi partakarvoja, jotka oli voittosaaliina irti riuhtaissut! Muta silloinkos tuli äiti tupaan, kädessä suuri musta rautapannu, jossa paistetut pavut jo rätisivät, ja hän kovisti isää: "No ei sinulle vaan älyä tule!" Ja äiti tempaisi pojan isän polvelta ja lennätti hänet honkon-lonkottajan luo, jossa jo potkahteli vielä pienempi veikko, ja tokaisi: "Tuutimaan!"
Ja sitten tuli ankara talvi. Hän kävi jo koulua; mutta pääsi koulusta aikaisemmin kuin suuret sisarukset ja pinkaisi minkä ketarat kesti lämpöiseen pirttiin. Ja hän juoksi ikkunasta toiseen ja sai yhtä päätä jäähän hengittämällä kuuraan pienen pyöreän aukon ja pilkisti siitä ulos kylän raitille. Ja kaivoi tähystysreiän toiseenkin akkunaan ja näki siitä marskimaalle ja aina sen toiselle puolelle Elben rannoille. Ja hän näki tuiskun huitelevan pitkin kylän raittia ja rakentavan kinosvuoria aitavierille ja seiniä vasten. Ja kun herkesi tuiskuamasta ja ilma selkeni, juoksi poika toisen akkunan luo ja luki savupatsaita, jotka kohosivat marskimaan tupain tötöistä, sekä laivan mastoja, jotka näkyivät Elbeltä rantavallituksen[6] yli. Ja sitten alkoi taas sataa lunta. Pian oli joka paikka valkeaa: tiet ja aukeat rinteet, olkikatot ja koulun punaiset kattotiilet ja kirkko. Ainoastaan korkeat poppelit kirkon puistikossa pysyivät mustina, sillä tuuli niitä häilytteli. Yhä vain uutta hän näki, ja aina kun hän keksi uutta, hän kääntyi pieneen tummaiseen pirttiin päin ja luetteli ihmeitään isälle, joka istui pankkopenkillä sanomia tai kirjaa tutkien ja kiikutteli jalallaan honkon-lonkottajaa. Mutta paraillaan, kun oli niin mukavaa ja hauskaa lämpöisessä tummassa pirtissä, tuli äiti sisään ja alkoi motkottaa ja torua isää. Hän sanoi joko: "Vai siinä sinä taas laiskana könötät" tai: "Miten kauan sinä oikeastaan sitä lehteä nuuskit" taikka: "Älä siinä nyt aina laulaa vinguttele; pojalle vielä kaikkea opetat!" Sillä tavalla se aina tuli sanomaan ja meni hetkeksi pois ja tuli taas. Ensin isä vain hymyili tällaisille törmäyksille ja tokaisi leikkisanan. Mutta viimein hän virkkoi totisena ja rauhallisesti: "Jos sinä nyt vielä kerran pistät jalkasi tänne, niin saat köniisi. Huomannet kai jo itsekin, että niin tässä käy." Silloin äiti lensi valkeaksi ja meni ulos eikä enää tullut takaisin; ja taas oli rauha maassa. Pikku mies ei ymmärtänyt vielä tällaisia kummia ajatella; mutta hän oli hiljaa kuin hiiri.
Ja sitten tuli kevät. Ja kerran oli korea auringonpaisteinen päivä. Isä asteli pellolta, ja kun poju juoksi häntä vastaan, nosti hänet korkealle ilmaan ja pisti hänen kasvonsa kirsikankukka-sikermiin, joista nuoret puut hohtivat. Ja kun hän pelkäsi mettisiä, jotka vilisivät ja hurisivat kukkain ympärillä, nosti isä häntä yhä ylemmäksi ja painoi hänen kasvonsa aivan lähelle suurta, paksua ampiaista; ja siitäkös nyt kirkuna ja nauru! Mutta silloin tuli äiti ulos ja torui kovasti. Sitten he istahtivat kahteenpekkaan kaikessa rauhassa penkille pirtin oven pieleen ja katselivat kauas alangon yli joelle ja näkivät laivojen liukuvan verkalleen Elbellä ja alkoivat hiljaa hyräillä, lauleskella. Silloin tuli äiti taas ja torui: kun he rallattelevat keskellä kyläntietä, mitäs ihmiset sanovatkaan? "En siedä tuota kuunnella!" hän sanoi ja vetäisi kiinni oven, joka siihen saakka oli ollut auki. Isä nousi ja avasi oven, ja alkoi lauleskella taas. Heti he kuulivat äidin tulevan keittiöstä eteiseen; hän sulki oven. Isä nousi ylös, avasi oven ja alkoi taas lauleskella. Ja kun äiti kohta jälleen tuli keittiöstä ja aikoi ovelle, hypähti isä ylös, koppasi äidin kynnyksellä syliinsä ja likisti ja suuteli häntä kovasti. Äiti aivan herposi ja pysyttelihe hiljaa ja virkkoi suloisen pehmoisesti, kovin hämmästyneenä, jollaista ääntä Klaus ei ikinä ollut kuullut hänen suustaan: "Kuin olet sukkela, Jan!" Mutta sitten hän yhtäkkiä riuhtaisihe irti ja tiuskaisi taas äkäisesti: "Päästä irti! Ihmiset näkevät!" Isä päästikin ja nauroi. Klaus Hinrich ihmetteli äitiään, pudisteli miesmäisesti päätänsä ja sanoi otsa rypyssä: "Aina sillä vaan on ne metelin puuskat, isä!"
Sitten tuli syksy, ja eräänä päivänä viuhui raikas, puhdas länsituuli. Aivan kuin olisi kaikki katot aikonut repiä ja kaivot kaataa! Klaus seisoi erään kumppanin kanssa kädet pöksyn taskussa naapurin kynnyksellä ja katsoi avoimesta ovesta nikkarimestarin puuhaa. Kun heistä ukko näytti olevan sopuisalla päällä, niin he uskalsivat lähemmäksi ja tassuttelivat pian keskellä verstasta. Silloin kutsui mestari heitä tulemaan luokseen: "eiks pojat tahdo nähdä sellaista, jota ei kukaan ole milloinkaan missään nähnyt?" He tulivat, hiukan arasti, silmät sarkanappeina; sillä se mestari oli milloin minkinlainen: joskus oikea hirmu, joskus aika veitikka. Ja mestari otti lankun, jonka hänen sahansa juuri oli halaissut, näytti heille noita kahta sahattua laudan pintaa ja sanoi: "tuota mokomaa ei ole kukaan milloinkaan nähnyt!" Pojat nyykäyttivät totisina päätään, ja menivät sitten nurkkaan, jossa oli iso höylälastukasa, ja valitsivat sieltä joitakuita suuria, paksuja, pyörän muotoisiksi käpertyneitä lastuja ja pujahtivat saaliineen ulos.
Tuuli oli kova ja puski pitkin tietä kuin vesi padon lussista. He heittivät pyörän tielle ja… hei, heti tempaisi sen tuuli… ja nyt perästä! Kylläpä se huiteli! Mutta kyllä hekin jälestä! Opettaja oli sanonut koulussa, että hyvä Jumala juoksee kovemmin kuin paraskin hevonen. No, antaa juosta vaan!! Kylläpä hekin perästä huitelevat! Tuonne etäälle aukealle pellolle!
Ka, tuolla oli naapurin renkipoika kyntämässä. He rohkaisivat luontonsa ja kapusivat kuivan ojan poikki ja tallustelivat kyntäjän jälestä peräkanaa vaossa. Ja renki kertoi, että tuo lakkiruuna tuossa, vasenpuoleinen, oli eilen pudota kumahtanut ojaan; ja että pian hän lähtee viemään hevosia Hampurin markkinoille; ja että hänen sisarensa, joka oli Hampurissa piikana, menee yksiin merimiehen kanssa, joka on jo kahteen kertaan kiertänyt maailman ympäri. Pojat astua mätkivät vaossa jälestä ja kuuntelivat vakavina; ja kun he kallistuivat sivuitse katsomaan, niin he näkivät miten harmaa, sänkinen maan kamara halkesi ja kohosi kiiltävän raudan päällä ja kääntyi mustan muikeana kellalleen; ja katsoivat taakseen ja näkivät lokkiparven lentävän tuoretta vakoa pitkin: lumihohtoisina niiden siivet väikkyivät sinistä taivasta vasten.
Sitten he saivat tästä jo tarpeeksensa ja lähtivät omia teitään taivaltamaan, uusia seikkailuja hakemaan. Kaikesta näkemästään he keskenään tarinoivat hyvin vakaasti ja ymmärtävästi: varsasta, joka tuolla imi tammaa, vehnästä, joka työnsi liiaksi ohdaketta, keltaisista keisarinkruunun kukista painanteissa. Ja kukahan tuo peltomies oli, joka tuolla etäällä käveli, ja kenenkähän olivat nuo rattaat tuulimyllyn takapuolia? Niin he kiersivät vähitellen milloin ruohikko-polkuja pitkin, milloin suoraan peltojen poikki takaisin kylään päin, punottaen juoksusta, katselemis- ja puheinnosta. Silloin he näkivät erään talon padolla seisovan ison lapsiparven. Mitähän ne siellä? Sinne oli pinkaistava! Toveri arveli, että nyt olisi kai jo mentävä kotiin; mutta Klaus Hinrich ei ollut kuullakseen. Kun he tulivat luo, niin he näkivät, että patolammikko oli pumputtu tyhjäksi. Ja mudasta, joka paksunaan peitti lammikon pohjan, pisti sieltä täältä näkyviin kalan selkä. Klaus Hinrich puikkelehti aivan reunalle, silmät pyöreinä. Minkälaisethan nuo kalat on? Ja tuolla, tuolla! Ja kuka tietää, vaikka sieltä mudasta mitä vielä nousisi! Sitten menivät miehet lammikkoon, ottivat kalat kiinni ja nakkelivat olan yli rannalle; kuinka ne potkelehtivat kullan ja hopean kirjavina vihreällä nurmikolla! Ja nyt ne koottiin sankoon. Hän pinkaisi jonkun askeleen, ja pysähtyi, ja pinkaisi taas ja katsoi silmä kovana lammikon mustaan mutaan, — ja hänen poskensa hohtivat, silmät säteilivät. Aikaihmiset sanoivat: "Kuule poika, Klaus Hinrich, menetkös kotiisi, isäsi on vielä pellolla, ja etkös muista millainen äitisi on!" Mutta poika, — ei kuullakseenkaan! Ja kun hän viimein illan hämärissä tepasteli ylämäkeä harjun aukeamalle, päivettyneenä ja ahavan puremana ja leikkiin unohtuneena, ja kun nyt sielu rauhallisen kirkkaana kuvasteli kaikkia päivän näkyjä ja poika onnellisena niitä muisteli, — niin yhtäkkiä hän huomasikin olevansa kotinurkilla, säpsähti, heräsi, lensi valkeaksi pelosta. Ja nyt marssi jo äiti vastaan, tavallisesti hiilipihdit kourassa, ja hihkui: "Eikös sinusta Baasit erkane! Kelvottomin kaikista heistä!" Ja kelpo lailla mukittaen Antje Baas ajoi pojan sisään… Mutta sittenkin se kauppa veteli! Mitä kaikkea hän olikaan saanut nähdä!
Pian kävi hänelle ja hänen ikätovereilleen kotikylän maat liian ahtaiksi. He vaelsivat yli peltojen ja nummien aina metsään saakka, ja siellä oli kaikki ihko uutta ja satumaista: kinstivarvikot[7] ja puro, joka huuhtoi koivuviidakon juuria, korea lintu, jota he eivät olleet koskaan ennen nähneet, turpeennostajain kojut ja hiekkapenkereellä kiemurteleva käärme. Ja kun he kiersivät yhä metsän reunaa, kas: tuolla oli kylä! Kylä, jota he eivät olleet ikinä nähneet, eivät toki kuulleet sen nimeäkään! Ja nyt seistiin penkereellä ja tähysteltiin ja väiteltiin innokkaasti, mikä noista taloista oli koulu, ja aprikoitiin, olikohan tuolla paljon isoja poikia ja menisiköhän vielä lähemmäksi? Ja silloin porhalsivatkin juuri pojat ja koirat kylästä heitä kohti. Nyt haukkua nauskutettiin mehevästi matkan päästä kahden puolen. Mutta sitten partiolaiset näkivät kuitenkin viisaimmaksi suoriutua peräytymisretkelle, yhä lähetellen taakseen kiviä ja nasevia sanoja. — Pää vilisten yllätysten ja vihollisten hyökkäysten ja surkean vankeuden ja perunakuoppain ja lunnasmaksujen mielikuvia Klaus vihdoin pääsi, joka hermo jännityksessä, sadan surman suun ohitse kotoisille kylänmäille ja asettui lepoleiriin viimeiselle penkereelle, oivat seikkailut osanaan. Sellaisia tuskin tiesi Kolumbus kotiin palatessaan!
Ja kun sitä syksyä taas seurasi talvi, niin se toi tullessaan moniviikkoiset raikkaat pakkaset. Silloin he jo aamun pimeässä pistivät luistimet jalkaansa ja potkivat pitkin kylän raittia, vaikka huonostipa siellä luisti, kouluun, ja naarmuttelivat permannon kauheasti. Ja hurauttivat sitten kohta koulun pihalta alas lätäkköiselle tasangolle. Siellä he kiitivät yli aavan rämeikön, jonka tuisku oli kirjavoinut, kylmän, esteettömästi kohisevan itätuulen lennättäminä, milloin selvällä, milloin lumisella jäällä, ohi talojen ja kyläin, kunnes korkea patovalli, joka oli tuolla kaukana, kaukana, isoni ja läheni ja he vihdoin pääsivät sen juurelle. Silloin he kömpivät lammikolta rannalle, kapusivat vaivaloisesti vallin harjalle ja laskeusivat toiselle puolle, jossa laivat seisoivat pienessä poukamassa padon suojassa talviteloillaan. Ja pitkän aikaa he kiertelivät, tutkivat niitä, ja näkivät kauas ulottuvan röykkiöisen jäätikön ja kauimpana sen takana leveän virran, jolla jäät hitaasti soluivat merta kohti. Sitten he läksivät kotimatkalle. Tuo kylmä, kirpeä vastatuulikos puski! Poskipäät ja kädet puri se polttaviksi! Ihan silmissä kipenöitsi! Miten jalat kangistuivat ja raukenivat! Kuinka tähdet syttyivät ja säkenöivät tummansinisellä taivaslaella! Saipa varoa, ettei lentänyt nenällensä. Se ei tosin haitannut, jos nahkaan tuli naarmu: se parani lääkkeittä ja lääkärittä. Mutta jos repesi reikä housuihin: se maksoi selkäsaunan! Kuinka jääkansi ritisi ja ratisi! Kuule, mikä helähdys ja vongahdus halkaisi yön pimeää! Kuinka jään alla kumisi ja kolisi! Herra ties mitä siellä on. Ovatko nuo meidän kylän tulia? Ovat, ihan varmaan. Jumalan kiitos, että päästiin kotiin! Olipa se hauskaa! Tuossa paistaa tuli jo pirtin akkunasta. Herra Jumala, mitähän nyt tulee! En ikinä vasta viivy näin kauan! Klaus hiipi pilkistämään keittiön akkunasta sisään. Siellä pesi Lotte yksinään astioita. "Joudutko sisään, senkin nalli! Naapurin emäntä on meillä, ompeluttaa äidillä uudet vaatteet. Minä sanoin, että sinä jo makaat. Mutta älyäkin laittautua sisään!"
Ja sitten tuli taas kevät ja kesä, — pelkkää auringonpaistetta ja rauhan kirkkautta vain, niinkuin hänestä sittemmin tuntui. Ja hän seisoi pitkänä ja itsetietoisena keskellä toveriparveaan ja sai aina päällikkö-tahtonsa täyttymään, vaikka olikin nuorimpia. Päivät menivät koulussa tai ulkotöissä; mutta illat, mitä huimaa, innokasta leikkiä! Kuinka hän laskeusi alas kylän raittia ja näki leikkitoverit jo istumassa, odottamassa kirkkotarhan matalalla, vanhalla kiviaidalla, korkeain, tummain poppelien alla! Ja sitten he jakoivat koko näkemänsä maailman keskenään, ja Klaus Hinrich tahtoi ja sai aina vaan osakseen Venäjän keisarin maan! Ah hänen valtakuntansa suuruutta! Kaikki kirkon pohjoispuoli oli hänen, aina etäisiin niittyihin saakka, joita kattoi jo illan sakea sumu. Kuinka mahtava hän oli, mikä ankara hallitsija! Jalo hänen ratsunsa ja kullasta hänen leimuva haarniskansa! Ja hän ryntäsi neljän, viiden kasakkasotniansa etunenässä sumuisesta alangosta ylös mäelle ja syöksyi yli matalan kiviaidan ja sen kuperain päällyskivien kirkkotarhaan. Ja laukkasi yli rappeutuneitten hautakumpujen kauhealla kasakkakarjunnalla rovasti Jensenvainaan avointa hautakummelia kohti, jossa vihollinen vaimoineen ja lapsineen teki viimeistä vastarintaa! Miten tytöt kirkuivat hänen hurjuuttaan ja hänen kasvojensa totista hehkua! Lotenkin pieniä, kirkkaita kasvoja jäykisti joskus pelko; mutta Liese Lachmann, joka aina oli niin tolkuton ja joutavan hupsu, parkui tosissaan kuin puukko kurkussa! Ja kun sellaisen leikin jälkeen vähitellen illan hämärä pimeni ja he istuivat uuvuksissa ja hiljaisina kirkkotarhan matalalla aidalla, ja värit muuttuivat lempeän hohtaviksi ja seudun ääret laajenivat ja tummat pensaikot ja puut ja tarhan sopukat ja vanhat poppelit yhä vain tummenivat, ja varjo ammotti Jensenin hautakammion seinämällä kuin musta portti, ja kun tyttösten kirkkaat äänet kajahtelivat hautakumpujen seasta, heläyttäen jonkun pojan nimen, ja kun sitten taas joku sanoi, että kirkon pimeät kaariakkunat olivat välähtäneet niinkuin tuli olisi palanut alttarilla, ja he istuivat vaieten, tuijottivat kirkkoon: ikinä eivät silmät olleet niin kaukonäköiset kuin tässä hämärässä, ikinä eivät niin tarkkanäköiset kuin tässä pilkko pimeässä! Ja sitten harvenivat rintamain rivit vähitellen. Sieltä ja täältä mäeltä kajahti äitien ääniä, kun he huutelivat kotiin lapsiaan. Mutta Klaus Hinrich vain ei voinut vielä lähteä: oli niin lumotun ihanaa. Ja melkein aina hän viipyi liian kauan. Ja muutaman kerran, kun sotaa leikittiin aina iltapimeään, äiti tuli noutamaan häntä pois aivan kasakkasotnian silmäin edestä, riuhtaisemaan ylpeän ratsun selästä alas. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä säkenöivät innon tulta; silloin hän yhtäkkiä huomaa äidin tulla harppaavan hiilipihdit ojolla, katselee pelästyneenä ympärilleen ja livistää kotiin pakoon.
Syksyllä oli sitten Petterin mentävä rippikouluun. Puolen pöytää hän anasti kotona kyynäspäillään ja pompotti itsekseen, etusormet korvalävissä maata röhöttäen, ijänikuisia raamatunlauseita ja virren värssyjä. Ja tuon tuostakin ähkäisi ja puhkaisi. Eikä siinä toisten kuulustelu paljoa auttanut. Ja lisäkiusaksi tuli vielä se, että hänen oli vanhan tavan mukaan kirjoitettava muistovärssy kaikkien rippikoulutoverien muistokirjaan. Äkäillen ja motkottaen ja kiukun kyyneleitä vuodattaen hän kirjoitti nyt niihin kaikkiin aina saman värsyn: "Kuihtuu yrtit, kukat, — kielot, ruusurukat, — vaan mun lemmen myrtti ei." Ja hän väitti olevansa vaivainen mato eikä enää koskevansa kynän varteen, kun vaan koulusta pääsisi.
Oli ruma ilma ja Klaus Hinrich ja Lotte istuivat ikävissään pirtissä ja juttelivat keskenään, että pitäisipä saada jokin kirja luettavaksi. He pakisivat vilkkaasti paraikaa asiasta, kun äiti astui sisään ja tokaisi: "Mitä te kirjoilla?"
"No", sanoi isä, "Petterhän niillä ei ja Lotte on tyttö. Mutta Klaulla on hyvä pää ja on sillä haluakin."
Antje Baas purskahti nauruun. "Tuollako?" hän osoitti pilkallisesti, "leikkiä se vain tahtoo, muuhun siitä ei ole. Mäkitupalainen siitä tulee, ihan kuin sinustakin!"
Muutamia viikkoja sen jälkeen herätti äiti Klaun eräänä aamuna jo pimeän aikaan ja lähetti hänet viemään kahvia isälle, joka kaiken yötä oli ollut taivasalla palkkalaisena pavunleikkuussa isännän pellolla. Antje Baas sanoi tylyn töykeästi kuin ainakin: "Ja kaadapas kahvi vaan!" ja työnsi hänet menemään. Hän ei ollut ikinä ennen niin pimeässä yksinäisillä teillä kompuroinut ja häntä peloitti kovasti. Hän tallustaa, tallustaa ja tuijottaa pimeitä peltoja ja pysähtyy ja seisoo hiiren hiljaa ja vilkaisee taakseen ja hengitys seisattuu; hän häpsähtää, kun variskin vaakkuu tai hevosen kenkä kilahtaa ja hän odottaa vaikka mitä hirmua. Ah, kun olisi perillä!
Ja nyt hän kuulee jonkun jälestänsä juoksevan. Hän käännähtää kauhistuneena ja näkee jonkin ison, kummallisen mörön lönkkäävän huojuen sumun hämystä itseään kohti ja tullessaan ääntelevän, kiljahtelevan.
Tuokiossa hän sukaisee kahvinyytin maahan ja lähtee lipettiin minkä ketaroista pääsee. Mutta kummitus juoksee kovemmin kuin hän. Ja millä lailla jönkyttää! Kuin elehvantti! Ja huutaa, — kuin pasuuna! Mikä kamala ääni! Veri pellolle! Nyt sinut syön! Ei jää kuin luita kasa jälelle! Isä ja Lotte ne löytävät, ja itkevät! Kauhulla kuullaan pitäjässä uutiset!
Mutta yhtäkkiä hän kuuleekin kyöpelin mainitsevan nimeään ja tuntee äidin äänen. Äitikö — se!! Hän oli juossut jälestä, kun oli unohtanut voileivät, ja koetti saada pojan kiinni. Hän puristi, heristi Klaus Hinrichiä, ravistaakseen hänestä pelon, joka teki hänen kasvonsa kalman karvaisiksi. Vaan kun hän näki, ettei se tahtonut auttaa, niin hän silitteli jo hänen päätänsä ja sanoi vihaisesti ja kovasti, mutta äänessäpä värähti nyt hellyys: "Kas sellainen se on kasakkakapteeni! Samallainen sankari kuin isäsikin!" Ja tarttui hänen kynkkäänsä ja talutti työpaikalle päin.
Sitten he jo näkivät suuren, tumman papupellon, lyhyitä mustia papunippuja peittonaan, ja tuolla kauempana isän tovereineen työssä. Kun he pääsivät lähemmäksi, jättivät miehet työnsä ja pistivät takin päälleen. Sitten he istahtivat piiriin vastaleikatuille papunipuille.
Aamutuuli heräsi ja oli väristävän kylmä. Klaus Hinrich painoi nyrkkinsä tiukasti taskun pohjiin ja puristi polviaan vastatusten ja katseli isäänsä, joka polvia myöten likomärkänä, raskaasta työstä uupuneena ja kaiken yötä valvoneena puri leipäänsä kankeista, mustista hyppysistään.
He vaikenivat ja söivät. Sitten isä sanoi: "Olemme kaiken yötä haastelleet Hampurista, Antje. Ne rakentavat nyt siellä tuhottomasti, kivimuurin kivimuurin viereen, ja työmies saa neljä markkaa päivässä. Mitäs siihen sanot, lähtäänkös sinne? Timmermannilla on siellä serkku, töissä hiililiikkeessä. Sen poikakin on lukiossa. Niin, kun täällä voisi edistyä, niin: tänne jään, sanoisin! Mutta nyt: mitä varten tänne? Mikä tietää, jos siellä luonnistaisi meille hyvinkin, — tai lapsillemme."
Antje Baas tunsi Hampurin vain kuulopuheilta. Hän ajatteli, että ehkäpä hän siellä ansaitsisi paremmin ompelulla ja ehkäpä lapset jollakin keinolla siellä voisivat edistyä ja menestyä, ja vastata jurahutti: "Et sinä meitä kuitenkaan elättämään kykene, sinä olet sellainen Baas!"
Jan Baas nauraa hekahti ja sanoi työtovereilleen: "Se on selväksi saksaksi: hän suostuu."
Klaus Hinrich unohti viiltävän vilun ja istui suu auki, silmät pyöreinä kostealla papunipulla ja näki sielussaan jo kultahaarniskoita ja jaloja ratsuja ja loistoa ja ihmeitä. "Isä", hän supatti kiihkeästi, "lähtään, vaan isä! Heti paikalla, isä! Lähtään Hampuriin!"
Antje katsahti häneen, hän tunsi poikansa, — ja sanoi äkäisesti ja halveksivasti: "No jokos nyt into nousi! Isäsi ei lähde minnekään! Hän pysyy täällä. Ja sinä kanssa! En lähde teidän kanssanne Hampuriin hamppuamaan, tähtenne häpeämään!"