III.
Onko hampurilaista, joka ei muistaisi elävästi mielessään vanhaa Klosterthorin[8] asemaa? Sen rumia, siivottoman näköisiä saleja, sen kuopille tallattuja permantoja ja luokkimaisia kynnyksiä, sen kieroja ovia ja kuluneita luukkuja! Mitkä ihmisjoukot ovat soljuneet aseman kautta, niin, kokonaiset kansakunnat ovat sitä tietä vaeltaneet! Monet kyllä hilpeinä: pohjoisesta saapuvat ylioppilaat matkalla Jenaan ja vanhaan Heidelbergiin; nuoria vakaimman porvarissäädyn neitoja näkemään maailman ihmeitä, Berliniä, Alppeja tai Italiaakin; monet elämässä varmaan asemaan päässeet rauhalliseen toimeensa tai mukavalle virkistysmatkalle. Mutta kuinka vähäinen onkaan näiden luku niiden satatuhantisten yksinkertaisten kansan lasten rinnalla, jotka vierivät sen nokisten, tomuisten seinäin ohi ja astuivat pilalle tallattujen kynnysten yli vähäksi aikaa saleissa levähtämään! Kimpsuineen kampsuineen he ovat seisoskelleet tai istuneet sen rumissa saleissa tai silloilla ja sielussaan nähneet kadotetun kotipuolen ja tuntemattoman tulevaisuuden haikeita kuvia. Ah, kellä olisi silmäin edessä kaikki ne kangastukset, joita nuo vaeltavat laumat ovat nähneet! Näiden tuntumattomaksi tallattujen kynnysten yli on patikoinut preussiläisiä, saksilaisia ja holsteinilaisia, kaksin verroin Mecklenburgin parasta väkeä, puolalaista, juutalaista ja slaaveja luvuttomasti, kaikki irtautuen kirveltävin sydämin kotimaasta, kuullakseen valtameren toisella puolla ensin huudon ja kutsun: "Täällä on maata! Maata!" Ja sitten sekautuen maailman pyörteesen, joka meidät, hitaat, hiljaiset maalaiset, nyt on temmannut hurjaan piirihyppyynsä.
Jan Baas oli lähtenyt katselemaan tuttua, jonka piti opastaa heidät uuteen, jo vuokrattuun asuntoon. Äiti ja Lotte taas olivat menneet vesiranalle juomaan, taluttaen kumpikin yhtä pikku sisaruksista. Petter ei ollut suostunut tulemaan mukaan Hampuriin; hän oli pestautunut renkipojaksi siihen taloon, jonka pelloilla hänen isänsä ja vaarinsa jo olivat turvetta puskeneet. Nyt oli Klaus jäänyt vahdiksi kahden vuodepatjan luo, jotka oli nostettu pystyyn seinää vasten. Siinä hän istua kökötti paksujen, tiukkain patjain välissä matalalla, keltaisella kirjapinkalla.
Vanha klassikkolaitos, jonka äiti oli ennen nuorena tyttönä saanut lahjaksi eräältä lukumies-serkulta ja jota hän sitten oli aina säilyttänyt lukkojen takana kirstussaan, — minnepä heidät muuallekaan olisi pannut, — Klaus istui ja katseli ihmisiä, joita ohitse huristava juna oli täynnänsä, vaunu vaunun vieressä.
Kantajat, joita seisoskeli siinä lähellä, huomasivat hänet ja tulivat miestä katselemaan. Erästä heistä miellyttivät nuo nokkelat silmät, joilla poika uutta ympäristöänsä tarkasteli, ja hän virkkoi: "No, ei taida olla hullumpi siinä istuskella!"
"Ei ole hullumpi", vastasi Klaus vanhanvakaasti kuin maalaispoika ainakin.
Miehet myhäilivät ja kysyivät: "Mitäs kirjoja ne nuo on, allasi?"
"Erinomaisia kirjoja", vastasi Klaus totisesti, ikäänkuin mitä pulskia, kauniita hevosia arvostellen.
"Taitaa tulla kirjamies sinusta?" kysyivät toiset.
"Ka mikäs", vastasi Klaus, "kun pystyisi pää", ja katsoi totisena miehestä mieheen.
"Mikä sinun isäsi on?" he kysyivät.
"Työmies", vastasi Klaus.
Silloin erään sydäntä liikutti ja hän silitteli ripeästi pojan päätä ja sanoi: "No tulepas sitten senaattoriksi, eiks niin?"
Klaus nyykäytti totisesti päätänsä, ja miehet menivät hymyillen pois.
Äiti ja Lotte tulivat takaisin ja kallistivat vuodepatjat syrjälleen ja istahtivat niiden päälle, äiti toiselle, sisko toiselle; molemmat pitäen pikku sisaruksia sylissään. Klaus istui keskessä kirjanipulla.
Antje Baasista oli oikein ilkeää istua siinä kaikkien ohitse kulkevain jaloissa; monet niistä heitä uteliaasti katselivatkin. Hän kekotti jäykkänä ja tuimana, sivuille silmää luomatta, motkotellen hiljakseen miehestään, tuosta "hömmelöstä", joka ei älynnyt jo joutua takaisin. Ja hän alkoi tuittusissaan ja ikävissään hieroskella sylissään istuvan pikku Hannan nenänselkää peukalonsa ja tuomentottinsa välissä.
Kaksi hienosti puettua vanhanpuoleista miestä seisoi siinä junaa odottelemassa; ne huomasivat heidät ja toinen tuli kuin sattumoin luo ja kysäisi uteliaasti, minkä tähden emäntä noin teki.
Antje Baas oikaisi selkäänsä ja sihahti: "Mitä se teihin kuuluu? Pitäkää huoli omasta nenästänne." Mies vetäysi takaisin, hämillään hymyillen.
Sitten tuli toinen luokse ja sanoi ystävällisesti: "Kas sillä tavalla sitä pitikin vastata! Mitä hänellä oli tekemistä ihmisten nenissä! Ehkä saan antaa pojallenne tuossa kirjanipulla viis-groschenisen?"[9]
Antje Baas pudisti päätänsä ja huiskautti kättään ja sanoi äkäisesti: "Mitä kerjäläisiä me ollaan? Pitäkää itse rahanne. Ehkä olette sen tarpeessa enemmän kuin me."
Kirjapinkan poikakin pudisti päätänsä ja sanoi: "Ei me huolita apuja!"
Silloin lähti sekin herra matkaansa.
Viimeinkin ilmestyi Jan Baas nurkan takaa ja sanoi, ettei sitä tuttua näy ei kuulu.
"No johan minä sen arvasin!" tokaisi Antje Baas. "Se on tietty, ettei sinun hommistasi tule milloinkaan mitään. Nouskaa pois, kyllä selvitään ilman tuotakin!"
Hän kopaisi pikku sisaruksia lujemmin käsipuolesta ja alkoi laputtaa etunenässä. Hänen jälestään tuli Lotte, taluttaen pikku Hannaa. Sitten isä, pullea patja kummassakin kainalossa. Ja viimeisenä Klaus, kantaen kirjapinoa milloin oikealla, milloin vasemmalla käsivarrella, ja viimein mukavimmin edessä vatsan päällä, — katsellen ällistyksissään ja uteliaana kahden puolen, seisattuen, kääntyen, tähystellen ympärilleen, kompastuen ja sitten juosta pinkaisten niin että anturat vilkki pienen matkan päähän ehtineitten vuodepatjain jälestä.
Huomattiin, että olisi jo toisella pysäkillä pitänyt lähteä junasta; ja nyt oli kysyttävä tietä vähä väliä. Ja matka oli pitkä. He tulivat Alsterdammille[10] ja kulkivat Jungfernstiegin poikki Rathausmarktille.[11] Siellä seisattui Jan Baas puitten varjoon — keisarin muistopatsasta ei siinä vielä silloin ollut —, ja kääntyi tarakoineen perusteellisen verkkaisesti katsomaan taakseen, mahdotonta ihmisvilinää. Oli juuri pörssin aika ja raatihuoneen kupeilla vieri mustanaan väkeä. "Katsos, Klaus", sanoi Jan Baas, "mimmoisia ovat! Katsos… ei ole kellään lapiota, ei muurarin lastaa, ei hevosta riimussa, ei mitään. Näyttää kuin olisivat kaikki opetetut toisiaan ajelemaan kuin koirat jänistä. Mutta ei suinkaan sitä nyt ihmisillä eletä?"
Klaus Baas katseli kirjasylyyksensä takaa ja tuumi: "Taitaa olla aina pyhä niillä, vai mitä, isä?"
Mutta Jan Baas ei ollut herkkäuskoinen, vaan tuumi: "Kyllä ne silloin jalkojaan verkemmin vetelisivät! Katsos pakanoita: ihanhan ne tilsaavat toisiaan kantapäille! Mahtaa siinä tointa sentään olla."
No sitähän Klaus Baaskin jo. "Kuules isä", hän sanoi, "jopas minä tiedänkin! Ne on menossa satamaan tahi tulevat sieltä laivoja lastaamasta."
Jan Baas pudisti ihmetellen päätänsä, teki verkkaisen käännöksen ja tallusti eteenpäin. Klaus Baas perästä.
Perhe nousi pitkin Alte Steinwegiä ylämäkeen ja tultiin Grossneumarktille.[12] Siellä heidän täytyi hiukan istahtaa hengähtämään, keskelle kauppakojuja ja pukkipöytiä, uupuneina patikoimisesta ja raskaiden tarakkain kannosta, pää pyörällä mahdottomista rakennuksista ja väen hurinasta. Jan Baas lähti etukäteen katselemaan heidän katua ja asuintaloa.
Siinä kirjapinkalla istua nököttäessään Klaus Baas sitten näki yhden pöydän ääressä ruskeanaamaisen, laihan pojan, noin hänen ikäisensä, huonoissa vaateriekaleissa, tutun tavalla pakinoimassa erään kaupustelijan kanssa. Poika sattui käännähtämään, huomasi hänet siinä istumassa ja tuli luokse, kädet melkein auki reuhottavan nutun taskussa, hiukan hoikanlaisilla säärillään hoippuen, ja kysyi suosiollisesti: "Mitäs te tässä odotatte?"
"Me etsitään kortteeriamme", vastasi Klaus Baas.
Poika sipaisi läntistyneen, harmaan ruojunsa kärellä kirjanippua ja sanoi: "Mitä sinä tuolla rojulla?"
Klaus Baas kielsi klassikkonsa ja koko runouden ja vastasi välinpitämättömästi: "Kun sattui olemaan, niin toin mukaan."
Poika nyökkäsi päätään sivulle päin, toripöydälle, jossa oli luottain vanhoja kirjoja: "Täytyy myydä, mätki tuonne!"
Maalaistulokas pudisti vaieten ja totisesti päätänsä: "Ei me myydä tavaraamme."
Kaupungin poikaa miellytti tuollainen kylmä lyhytsukaisuus, joka oli melkein yhtä suuremmoista kuin hänen kadunkokeneisuutensa. Hän kysyi: "Mikä nimi?"
Toinen vastasi selvästi ja täydellisesti: "Minä olen Klaus Hinrich
Baas."
"Aa", hymähti poika, hiukan ihmetellen mointa arvokkuutta ja vakavuutta, — "minä taas Kalli Dau. Meillä on tuolla kukkaskauppa. Näetkös? Tuolla hiilimakasiinien luona. Mutta meidän väellä ei ole paljon virkaa: isäpuoleni makaa putkassa |a äiti ostelee silkkipuseroita."
Klaus Baasia kauhisti ja inhotti kuulla mokomaa; mutta hän kätki tunteensa ja virkkoi totisesti ja hillitysti: "Nämä tässä taas ovat minun omaisia. Meidän asumus on Rademachersgangin kulmassa; tiedätkö missä se on?"
Kalli Dau keikautti taas päätänsä syrjittäin ja sanoi: "Tuolla rinteellä, mekin siellä asutaan." Ja käännähti ja meni tutun kauppiaansa luokse.
Isä tuli takaisin, ja he lähtivät taas kiertämään, äiti jälleen etunenässä. Jonkun ajan päästä äiti seisattui ja katseli ensin talon numeroa ja sitten kaula ojolla pimeähköä porttikäytävää. Hän käännähti vähän Lotteen päin ja sanoi purevasti: "Taitavat siivota täällä vaan kerta viikossa!" Sitten hän nakkasi tiukasti päänsä pystyyn ikäänkuin keräten kaiken rohkeutensa ja uhkansa ja meni edeltä hämärään pihaan.
* * * * *
Jo huomenna lähetti äiti heidät kouluun. "Olkaakin ihmisiksi!" hän sanoi, kohottaen uhkaavasti kättänsä.
He laskeusivat kaksi porraskertaa ja lähtivät kaupungille, Lotte etumaisena, Klaus jonkun askeleen jälempänä. Silloin vierivät vastaan rillat… Miksi oli kuskilla niin hupsunmoinen hattu?!… Tuolla seista hojotti poliisi… mitähän se siellä hounaili; siivostihan nuo ihmiset kaikki kulkivat?… Tuossa postimies… kylläpä sen täytyi ravata rappuja!… Ja tuolla merkillisen näköinen herra, karvalakki päässä ja omituiset pitkävartiset saappaat jalassa, ja miten pöyhkeästi se marssi… mistähän se oli! Mutta tuo, joka kulki sen jälestä, eiköhän tuo vain ollut jokin talokas kotipuolesta. Pitipä oikein seisattua noita kahta katselemaan. Mutta eteenpäin nyt vaan! Silloin hän törmäsi vanhan paksun matamin syliin ja karisti hänen pikku ostoksensa maahan. Rouvakos ällistyi ja älähti: "Loppi, maalainenko olet? Etkö näe ihmisiä!"
Koulussa: miten äärettömästi lapsia! Miten erilaisen näköisiä! Ja eräät haastoivat niin kummallista kieltä! Eikä kukaan ollut hänestä tuonaan! Nyt tuli opettaja sisään: pitkä, hoikka herra, jalassa isot, tiukat, kiiltävät kengät. Minkämoiset kengät! Sellaisia ei ollut kotipuolessa kellään. Klaus Baas istui jäykkänä ja hievahtamatta ja ihmetteli, ettei opettaja jo paiskannut kokonaista rivillistä viikareita, jotka vuoroin tahallansa rämistivät taulujaan ja vuoroin tökkivät rihvelillä toisiaan kylkeen, polvelleen ja antanut keppiä. Ja hän joutui hirmuista kohtausta odottaessaan, joka voi syntyä tuossa paikassa, jännityksestä aivan kuin tuleen ja koetti kiiluvin silmin ja reippailla vastauksilla johtaa opettajan huomiota pois vaaran paikasta. Opettaja huomasikin hänet kohta ja sanoi: "Sinulla on ollut siellä maalla hyvä opettaja ja olet ollut ahkerakin." Tästä oli Klaus mielissään; mutta samalla se velvoitti häntä: ja hän oli nyt vastakin hyvin tarkkaavainen ja pani silmänsä kiilumaan ja vastasi reippaasti.
Kun sitten välitunnilla sakeana rytäkkänä mentiin alas portaita ahtaalle leikkipaikalle ja toiset siellä seisoskelivat rykelmissä vierekkäin ja sekaisin tai kuhisivat ja kihisivät, ja Klaus Baas asettui seisomaan seinustalle pää pyörällä sellaisesta vilinästä ja hurinasta, niin tuli viisi kuusi poikaa ja asettui puolipyöröön hänen eteensä ja sanoi: "Sinä, mollistelepas taas silmiäsi!" Mutta eivät ne tehneet hänelle mitään pahaa.
Koulusta päästyä lyöttäytyi Kalli Dau hänen seuraansa ja sanoi: "Mitäs sinä vielä kotona teet? Tule mukaan!"
Klaus Baas pelkäsi äitiä: toruu ja mukittaa! Koko St. Paulin[13] puoli, josta Antje Baas oli kuullut paljon kauheaa ja jonka hän oli summamutikassa kironnut, oli pojalta muitta mutkitta ja ikuisiksi ajoiksi kielletty alue. Äiti oli heristänyt hiilipihtejä ja sanonut tuttuun uhkaavaan tapaansa: "Ja koetappas vaan mennä St. Pauliin! Pieksän sinut kuoliaaksi." Mutta muualta ei oltu nimenomaan kielletty; ja näkemisen halu ja uuden ympäristön ihmettely oli julman suuri. Niinpä Klaus Baas kuleksi vähän aikaa Kalli Daun kanssa, hiukan aina takakynnessä, varovasti kuin talonpoika konsanaan.
Kalli Daulla oli tuttuja joka paikassa: vanhalla Steinwegillä eräs rouva, joka seisoi kellarin ovella, takanaan kellari täynnä perunoita, kaalia ja juurikkaita; Grossneumarktilla monet kaupustelijat sekä eräs humalapäinenkin, jollaisia horkkuu kapakan ovella suuren torin varrella. Kalli Dau pysähtyi jokaisen pakinoille, nälkäisenä, tikkusääret vääränä, repaleisissa vaatteissaan, jotka oli ostettu lumppukauppiaalta. Ja hänen sanansa olivat niin soveliaita, luonnollisia ja miesmäisiä, etteivät tutut ollenkaan kummastelleet sitä, että sellainen pieni rihvelikinttu uskalsi heitä puhutella, vaan vastasivat hänelle samallaisella vakavalla tavalla.
Yksin poliisienkin kanssa Kalli Dau oli tutun suhteissa. Mutta ne eivät olleet kaikki sovinnollisia. Kun Kalli Dau näki ystävän, meni hän kohta luo ja rupesi pakinoihin. Ja vaihtelipa hän erään lihavan, hauskan poliisin kanssa postimerkkejä ja vanhoja kuparirahojakin. Mutta joskus he näkivät pitkän, laihan poliisikuipelon; hän oli "kelju mies", Kalli Daun sanalla. Silloin Kalli Dau kiersi pelättynsä varovassa kaaressa, asetti kirjat viereensä kadulle, kumartui hämmästyttävän notkeasti aivan kiekoksi ja tuijotteli sitten vihansa esinettä, poliisia, pitkän aikaa julmasti jalkojensa tikkuportin välitse. Ja kun poliisi järjestyshaluisena, arvokkaana ja rauhallisena marssi häntä kohti, keikahti hän pystyyn ja meni vaan jonkun sylen päähän kauemmaksi ja lankesi taas samallaiseen kiemura-asentoon. Eikä hän ollut millänsäkään, vaikka joku kaupunkilainen seisattui ällistyneenä häntä ihmettelemään taikka nuoret rouvat, nähdessään yhtäkkiä moisen kiverän ihmisepäsikiön, kirkaisivat kauhusta. Klaus Baas, jolle porvarillinen hyvinvointi oli kaikki kaikessa, pyysi Kalli Dauta monta kertaa hartaasti luopumaan mokomista taidon näytöksistä, mutta hän ei voinut Kalli Daun sydäntä herkyttää.
Viimein he tulivat kukkakaupalle, jonka seinävierellä Kalli Daun vanhin veli, hoikka, veltto miehen ketkale, paistatteli laiskana talvista päivää, piippunysä leukapielessä. Kaupassa järjesteli äiti, laiha, mustaverinen nainen, yllä korea silkkipusero, — milloin punainen, milloin sininen, — kukkaruukkuja ja -kimppuja; hämärässä sivukopissa solmi hänen miehensä seppeleitä tyttö-letukan kanssa, joka aina nauraa kikatti. Pieni rouvankääkkä soitteli aina kerkiästi suupeliään jonkun ostajan tai naapurin kanssa: hän oli Klaus Baasille erittäin ystävällinen ja antoi hänelle pienen orvokkikimpun tuliaisiksi äidille, niin että poika jo ihan ajatteli: ollapa sinulla tuollainen äiti, hätäpäs sitten! Mutta kun hän muutaman päivän päästä osui takaisin kukkakaupan ovelle, niin hän kuuli, miten kauhean raaoilla sanoilla rouva haukkui miestään, joka pimeässä kopissa sitoi hautaseppeleitä. Hän ei ymmärtänyt oikein, mitä rouva säkätti, sillä sättijän itäpreussilainen murre oli hänelle outo, mutta hän tunsi, että somaa se ei vain ollut. Hyi minkälaisia sanoja! Ja tuo raivostunut, raaka naama! Ja nyt väitti mies hänelle, että akka antaa lasten nähdä nälkää ja joutua hunningolle! Ei… ei! Oi! miten toisellainen oli sentään hänen Äitinsä! Sen torat ja kovat hiilipihdit olivat kyllä ilkeät; mutta miten paljon parempi hän oli! Ah, miten järjestystä rakastava, miten hyvän huolen hän piti heistä! Klaus Baas vetäysi kaupan ovelta pois ja juoksi kadun kulmatse suoraa päätä kotiin.
Siellä istui äiti, puhtaassa, suorassa puvussansa, totisena uuden ompelukoneensa ääressä, jonka oli ostanut; ompeli ensimäistä tilaustyötä, leninkiä, minkä alakerrassa asuvan puusepän matami oli hänen valmistettavakseen uskonut. Maalla hän oli melkein läpi vuoden puurtanut mukana maantöissä; mutta nyt hän aikoi oikein todenteolla antautua entiseen ammattiinsa.
Lotte hääri edestakaisin kodin askareissa, aina touhussa. Aamusta varhain iltamyöhään, paitsi tytön koulussa ollessa, kajahteli: Lotte, tule tänne, Lotte, menepäs nyt! Milloin hän seisoi äidin vieressä ja autteli rihmaa silmään ja piteli kiinni ompelusta; milloin keittiössä lieden luona; milloin joku pienokaisista tarvitsi häntä, leikkiessään kiltisti akkunan ääressä. Milloin piti Klaun takkiin ommella nappi, joka oli putoamaisillaan. Ja aina se oli niin hyvä, aivan kuin ennen muinoin Klaun pienenä ollessa, jolloin sisko oli kyykähtänyt polvilleen hänen viereensä sen valkean portin pieleen.
Viimein Lotte pääsi omiinkin töihinsä. Jäykkähapsinen pellavapää kumarassa hän istui kirjojensa ja taulunsa ääressä; palmikko solahti aina rinnan puolelle taulun viereen, ja vähä väliä irtautui jokin heleä, kaunis hapsi-veitikka ja tunkeutui silmille, ja hän ei voinut olla sitä huomaamatta, täytyi vilkua siihen ja vetäistä se kiireesti takaisin korvan taakse! Hän oli hyvin tunnollinen koulutöissään ja lukuhaluinenkin; mutta hän ei tottunut niin pian uuden koulun menoihin kuin Klaus, joten veikon täytyi autella ja neuvoa häntä joka ilta. Ja kun Lotte silloin kohotti yhtäkkiä kirkkaat, sanomattoman puhtaat ja totisen älykkäät kasvonsa ja katsoi veikkoon kysyvästi tai vastausta kuunnellen, niin ei Klaus usein kuullut koko kysymystä: tuijotti vain sisareensa suu auki, silmät ystävällisessä hymyssä, ikäänkuin ällistellen tai odottaen jotain ihmenäkyä. Niin hän vaistomaisesti ihaili ja rakasti siskossaan hentoa, älykästä naisellisuutta, jota hän ei äidissään tuntenut.
He kaksi olivat niin täydellisesti yhtä maata, että he aina vain ajattelivat samaa ja rakastivat ja toivoivat aina samaa. Kun he olivat lukeneet läksynsä ja panneet yhdessä pavut pannuun ja antoivat niiden nyt siinä paistua, ja olivat kattaneet pöydän, niin he hiipivät hiljaa, jottei äiti huomaisi, akkunan luo ja katselivat pimenevälle pihalle. Vastapäisen, mustan, huiman korkean kivimuurin alaosaa valaisi vielä hiukan porttiholvista lankeava heikko hohde; ja lumihiutaleet liihoittelivat suurina, kevyinä, verkkaisina tukkuina ilmassa. Muuta mitään ei ollut näkemistä. Kotvan aikaa siinä seisottuaan supatti Lotte: "Nyt minä näen, nyt minä näen!"
Klaus supatti myös: "Mitä sinä näet?"
Sisko painoi kasvonsa ruutuun, tuijotti silmät pyöreinä ulos ja sanoi: "Minä näen pojat… kaikki luistelevat… luistelevat… odotas… niin, nyt eroitan ihan selvään… ne luistelevat Süderstromilla ja tuossa paikassa kiertävät jo Schafwegille…"
"Onko ne kaikki?"
"Odotas!"… Sitten hän luetteli ne varmalla äänellä, jokainen nimeltä… "Ja nyt alkaa sataa lunta… ja nyt hukkasi Nickelsin Klaus toisen luistimensa… Ne seisattuvat ja kiukuttelevat hänelle, kun hän aina sen tekee. Muistathan."
"Luistelevatko ne yhä?" supatti Klaus. "Eivätkö ne nouse maalle…?"
"Odotas vähän… ei vielä… niin, nyt ne kapuavat mutkasta ylös, tuonne jyrkälle rinteelle, tiedäthän sinä? Se on liukasta, ja aina ne hurahtavat takaisin alas. Hollunderin Riku pääsi ensimäisenä laelle."
Sisko vaikeni jonkun aikaa ja kuunteli kosteain hiutaleiden hiljaisia napsahduksia akkunaruutuun. Sitten Klaus supatti taas: "Nyt minä näen, minä näen…"
"Mitä sinä näet?"
"Me loiotaan Gudendorfin nummella ja katsellaan Elbelle… Sinä ja minä ja Wischin Klaus ja Liese Lachmann."
"Onko sekin siellä?" kysyi sisko ihmetellen, "sehän on niin laiska, eihän se sinne viitsi."
"On", vastasi veikko, "ihan totta, on se vaan; se loikoo tuossa Wischin Klaun vieressä. Muita ei olekaan. Ja sinä sanot Liese Lachmannille, että hänen hameensa lievenauha on purkautunut ja että hänen mekossaan on taas tahroja, ja torut häntä, kun hän on aina niin huolimaton. Ja minäpä härnään Wischin Klauta ja mäiskään häntä kanervan varvulla vasten nenää."
"Mutta eikö se suutu?… Yhäkö sinä mäiskäät?"
"Yhä… ei… nyt hän nousee jo jaloilleen ja nyt minä pylläytän hänet nurin! Ja nytkös se suuttuu kamalasti."
"Niinhän se aina ennenkin. Potkiiko se sinua?"
"Potkii, mutta sinä pidät häntä käsivarsista ja riuhdot takaperin; hän mylvii kuin härkä ja sätkii sääriään; mutta ei se minulle enää mitään."
"No se on toki hyvä", sanoi sisko ja huokasi helpotuksesta.
Vähän aikaa he taas vaikenivat ja tuijottivat silmät syvinä, miettiväisinä pimeyteen. Ja hiljaa alkaa Lotte taas: "Minä näen, minä näen…"
"Mitä sinä näet."
"Me leikitään kirkkotarhassa."
"Näetkö sinä ihan kaikki?"
Lotte pudisti päätään. "On niin pimeää, ei eroita enää rovasti Jensenin hautakummelia. Te pojat istutte rivissä aidalla ja juttelette sotajuttuja. Nyt tullaan me, minä ja Trammin Anna ja Liese Lachmann, paksun poppelin luota… tiedäthän sinä, siellä kulmassa, kaidan polun reunassa… ja ärsytellään teitä."
"Miten te ärsyttelette?"
"Me jankataan, muistathan, sitä viisua, jonka teimme teistä: Klaus Baas, hupsis taas… Hollun Riku, naku niku. Nyt loikkaa Hollunderin Riku minun jälestäni… hän juoksee Liese Lachmanin ohi, joka seisoo ja antaisi mielellään ottaa itsensä kiinni… mutta Riku tahtoo kaapata minut… nyt puun ympäri… pitkin polkua… ei se taida saada minua kiinni… ja on tuuskahtaa nenälleenkin… ja silloin minä juoksen pilarin taakse, joka on, muistatkos, siellä sakastin takana… jossa on aina niin pimeää. Hän ei näe minua, seisoo, töllöttelee kuin olisin lentänyt läpi seinän… Mutta silloin minun täytyy purskahtaa nauruun… ja silloin se sai minut… ja puristaa minua kovasti, mutta ei liian kovasti."
Klaus tuli mustasukkaiseksi ja sanoi: "Aina se on se Hollunderin Riku jutuissasi."
Sisko painoi pikku kasvojaan akkunan ruutuun ja vastasi; "Niin, kun se oli sukkelin kaikista, siksihän se."
"Eipäs", intti veikko, "minäpäs olin sukkelin."
"Sinä?!"… virkkoi sisko pitkään ja itsekin kummastellen… "Sinähän olet minun veljeni."
Paraillaan he siinä seisoskelivat ja tekivät ihmeitään. Silloin he kuulivat eteisen oven kolahtavan, ja isän kiskovan isot saappaat jalastansa ja panevan läkkiset eväskahvi-kamppeet pöydälle. Sitten hän ilmestyi keittiön ovelle ja huusi ystävällisellä äänellään: "Hyvää iltaa kaikki vaan!"
Silloin pisti Lotte tulen vanhaan lamppuun, joka oli lieden reunalla ja joka kaiketikin oli jakanut valoansa jo äidin esivanhemmille syrjäisen nummen töllissä; — lasiton, pieni taliluikku se oli, ohuesta pillistä pisti esiin sydänpahasen pää, joka paloi aina vastahakoisesti, ritisten ja hiljaa räsähdellen. Se oli halpa, kehno valaistusneuvo, mutta äiti sanoi, että "vanha Saara", joksi hän kitupiikkiä nimitti, kulutti vähemmän öljyä kuin muut lamput.
Ja sitten he koko pesuus söivät illallista, aivan samoin kuin sadat tuhannet avaran Saksanmaan tasankojen perheet talvisaikaan: pöydällä kirjava vahakangas, kädessä luupäiset rautahaarukat, keskellä rautapannu, josta vuorotellen nostettiin papuja ja lihapaakkuja, — ja pakistiin päivän näkemistä ja uuden asuinkaupungin ihmeistä: isä talonpurku-työstänsä, Lotte koulusta ja pienokaisista, Klaus Baas Kalli Dausta ja hänen äitinsä koreista silkkipuseroista ja suuren Hampurin menneistä vaiheista, joista oli koulussa kuullut; ja pellavahapsinen pikku Hanna kaikesta, mitä vain oli nähnyt akkunasta pilkistellessään. Ja isä kuunteli hyvin totisena heidän juttujaan. Hän käsitti varsin tärkeäksi senkin, mitä pikku Hanna hänelle kertoi, ja puheli heidän kansaan kuin aikuisten ystäviensä ikään. Mutta silloinpa suuttui äiti, joka oli syöttänyt pikku sisaruksia eikä ollut siihen saakka puhunut mitään; ja hän murahti Klaulle, joka kertoi vilkkaimmin ja hartaimmin: "Luulin toki sinua hivenen älykkäämmäksi kuin isäsi; mutta lapsettaa sinua kuin häntäkin. En jaksa enää teidän lopotustanne sietää."
Hetkisen päästä Klaus Baas nukkui jo pienessä, pilkkopimeässä kamarissa Loten vieressä. Hän kuuli humalaisen muurarin, joka asui seinän takana, haukkuvan ja sadattelevan niinkuin tavallisesti vaimoaan, joka ei ollut edes hänen oikea vaimonsa, vaan asui vaan siellä hänen kanssaan; ja Klaulla oli salainen suru, että jos se muurari vielä vaikkapa lyö puhki väliseinän tai ampuu pistoolilla tälle puolle! Ja hän näki jo seinän pullistuvan ja alkavan kaatua, ja kuula tulla vinkaisi, ja hän tunsi tuskan viiltävän rintaansa, johon luoti osui. Mutta ei käynyt kunnian tähden laatuun ilmaista pelkoaan Lotelle. Sisko lepäsi rauhassa ja kohotti päätänsä ja katsoi, oliko veikolla tarpeeksi peittoa; ja kysyi sitten, pitäisikö hänen nyt "tehdä koirankoppi": se on, köllöttää polvet pystyssä selällänsä. Niin lepäsi Lotte hänen vieressään, ja pikku veikko tunsi hänen keveän hengityksensä, hänen tukkansa poskeansa vasten, ja hänen oli niin turvallista olla.