IV.
Parin viikon päästä tuli kova pakkanen ja lumipyry. Siihen aikaan sattui monia ankaria lumisia talvia. Silloin Klaus Baas teki ensimäisen pitkän huvimatkansa.
Eimsbüttelin[14] puolelle suurella aukeamalla, joka nyt on jo ammoin rakennettu taloja täyteen, — oli rakennuskiviröykkiöiden, puretuista taloista tuotujen hirsitaapelien ja pienten lautakojujen välissä isonlainen vesilätäkkö, jonka pakkanen oli vetänyt vahvaan jäähän. Jäätä, taapeleita, soraläjiä ja kojuja verhosi raikas uusi lumi kimaltaen kauniisti talvipäivän hohteessa.
Niinkuin kärpäset huoneessa lentävät sokerirasialle, niin olivat lapset kaikista laitakaupungin korkeista kivimuureista ja ahtaista katukujista rynnänneet lätäkölle ja kuhisivat jäällä ja lammikkoon viettävillä äyräillä, joista tuokiossa syntyi oivallisia kelkkamäkiä. Useilla oli luistimet jalassa; muutamilla oikeat pikku kelkat, joilla ratsastelivat komeasti kahtareisin, Sylissä pikku siskot tai veikot. Mutta useat olivat lasten tavoin kekseliäästi hankkineet itselleen kuka minkinlaisia alusia: kellä oli laudanpätkä, kellä aimo pahvilevy; ja parilla kolmella oli malmiset pannut, jotka he olivat anastaneet äideiltään. Se oli vallatonta pikku kansaa, joka ei paljon huomisesta päivästä huolinut, vaan pani surkeilematta alttiiksi paitansa ja pöksyn takapuolensa ja lopulta luonnollisesti omansakin.
Ensimäisenä päivänä, jolloin tuo leikkipaikka löydettiin, oli Klaus siellä Kalli Daun kanssa ja hyöri, pyöri vierasten lasten joukossa ja kadotti kainoutensa sekä tunsi ensi kertaa olonsa niinkuin mukavaksi ja hupaiseksi. Illallista syötäessä hän kertoi haltioituneena lätäköstä ja sanoi, että huomenna päivällisiltä he sisarukset lähtevät kaikki sinne. Äiti näyttikin suostuvan hänen ja Loten huvimatkaan. Mutta pienimpiä, ei millään muotoa! Äiti sanoi, että ne turmelevat vaatteensa ja joutuvat toisten jalkoihin; ja vaikka mikä onnettomuus voi vielä sattua. Ja Klaus ja Lotte eivät uskaltaneet inttää vastaan.
Ja kun he seuraavana päivänä varustausivat huviretkelle, niin pienet sisarukset itkivät. Klaus ja Lotte lähtivät kahden kesken kotoa, he eivät tohtineet koettaakaan äidiltä pyytää. Kasvot vakavina he laskeusivat portaita alas ja molemmat ajattelivat mielissään: Ah miten pikku sisaruksilla oli ollut hauskaa maalla, laskea mäkeä rinteiltä ja luikua jäällä; ja nyt niiden täytyy kyykkiä kotona ja katsella akkunasta synkkää tiiliseinää!
Kun he olivat ehtineet portaiden puoliväliin, painoi Lotte yhtäkkiä päänsä kaidetta vasten ja purskahti itkuun. Klaus säikähti ja seisoi siinä allapäin; ja vähän kiukuissaankin, kun matka tähän uhkasi keskeytyä. Mutta Lotte kohotti päänsä ja lähti hiljaa nyyhkytellen nousemaan takaisin ylös, — silloin Klauskin tuli jälestä ja oli hyvin huolissaan, mitenkähän nyt oikeastaan käy!
He tulivat sisään! Ja Lotte astui perhehuoneeseen, jossa äiti seisoi ompelukoneensa ääressä jokin ommeltava käsissä, ja sanoi merkillisen rauhallisesti ja hiukan kujeilevastikin, aivan kuin isä äidin kanssa puhellessaan: että hänen pitää saada pienetkin kanssansa, hän hoitaa niitä paraansa mukaan.
Mutta äidille oli kai juuri tuo äänen sävy kuin piiskan huimaus vasten kasvoja. Syvimmästä sydämestä pyyntö tuli, vaikka joutuikin väärin käsitetyksi. Äiti lyödä läimäytti kelpo lailla Lottea pari kertaa.
Lotte pysyi rauhallisena, aivan kuin isä. Kärsi lyönnit tyynesti, kohotti vain toisen kätensä suojakseen, — kunnes äiti käännähti ja meni makuuhuoneesen, luultavasti hätkähtäen Loten rauhallisen kirkasta katsetta, jossa ei ollut myöntymystä.
Nyt rupesi Lotte lattialle pikku sisaruksien eteen ja puki heidän päälleen talvijakut ja mennä hoippuroi silmät kyynelistä sameina piirongille ja pani heidän kaulaansa liinat ja korville huivit; hänen povensa hytkähteli ja vapisi itkusta. Sitten meni koko pesue nyyhkytellen ja ujeltaen alas portaita. Klaus ei uskaltanut Lotteen katsahtaakaan, — häväistyä ei sovi katsoa, — ei väärin ja syyttäkään häväistyä.
Klaus sukaisi jalkaansa luistimet, jotka hän oli tuonut maalta mukaansa kaupunkiin, ja heittäysi pian tapansa mukaan koko sielullaan leikin ja ilon valtaan. Tuon tuostakin hän kuitenkin tähysteli Lottea joukosta ja näki hänen laskevan mäkeä, pitäen vuorotellen sylissään pikku sisaruksia, — lyhyenlaisen hameen helmat korkealle kurottuina, selkä kyyryssä. Kellervän ja vaalean kuultava palmikko oli keikahtanut niskasta rinnanpuolelle ja hohti heleänä punaista poskea vasten.
Leikittiin paraillaan ja hälistiin iloisesti, kun Klaus kuuli yhtäkkiä levottomia huutoja ja näki ison poikajoukon väittelevän kiivaasti erään vanhanpuoleisen, hartiakkaan miehen kanssa, joka tuli lammikolle ja lykki kömpelösti lapsia tieltään. Hän mulkoili huvipaikkaan verestävillä silmillään, jotka kiiluivat punaisesta juopon naamasta. Klaus juoksi lähemmäksi ja kuuli, että tuo mies oli vuokrannut tämän paikan ja sanoi ajavansa lapset sieltä pois. Kun eräät pojat huusivat: "Se on humalassa ja siksi me ollaan hänen vastuksinaan", meni mies matkaansa, mutta palasi pian poliisin seurassa. Poliisi oli ystävällinen, kaunis mies ja hän lausui pari sanaa lapsien puolesta kentän omistajalle. Mutta tämä ei heltynyt, ja poliisi täytti virkavelvollisuutensa ja käski rauhallisesti lapsia hajaantumaan.
Kauan seisoivat lapset vielä parvissa lankkuaidan ympärillä, joka sulki pääsyn heidän kadotettuun paratiisiinsa. Mutta kun he näkivät, ettei asia siitä muuttunut, niin he lähtivät kotiin, vähä väliä kuitenkin katsellen taakseen aitaukseen. Niin he etenivät pitkänä, harvana jonona korkeihin kivirakennuksiin, jotka tuolla jonkun matkan päässä ympäröivät aukeamaa kuin lauma kummallisia, kömpelöitä hirviöitä, tummina kuumottaen harmaan punertavaa, valotonta iltataivasta vasten.
Pikku sisarukset eivät tahtoneet vielä kotiin, ja kun Lotteakin nyt peloitti astua äitinsä kasvojen eteen, niin he jäivät leikittelemään tuuliseen, kosteaan porttikäytävään, sillä itse pihalla oli leikki kielletty. Mutta pian Klaus huomasi, että Lotte aivan tärisi vilusta ja että hänen silmäkuoppansa olivat mustansiniset. Silloin Klaus vaati, että heidän on mentävä sisään.
Keskellä yötä herätti äiti Klaun. Hän seisoi puolipukimissaan vuoteen vieressä ja sanoi säälittömästi: "Kuinka sinä makaat?" Samassa Klaus kuuli viereltään sekavaa puhetta: "Missä sitten Hannan kaulaliina? Täällähän sen piti olla? Minun täytyy nousta ja mennä hakemaan… mutta ensin on syötävä illallista… kiireesti, kiireesti nyt… isä kolisee jo portailla! Joudutko siitä, ylös sängystä, iso laiskiainen!"
Klaus hypähti kauhuissaan vuoteesta ja pukeutui ja katseli sitten avuttomana kuinka äiti varusteli kylmiä kääreitä ja asetteli niitä sairaan ympärille. Ja isäkin tuli makuuhuoneesta ja katseli Lottea niin vaieten ja huolissaan että ihan sydäntä särki.
Isä meni työhön ja kävi menomatkalla lääkärissä. Lääkäri tuli ja sanoi, että se oli aivotulehdusta ja hyvin vaarallista. Lääkäri kävi sitten heillä joka päivä, mutta ei voinut auttaa. Sairas makasi selällään silmät ummessa, usein aivan tajuttomana ja uikutteli ja vaikeroitsi itsekseen. Äiti kävi vuoteen luona ja meni pois, — tuli ja meni, yhtä päätä, yötä päivää.
Klaus huomasi, ettei äiti niinä päivinä nukkunut ollenkaan. Yhden ainoan kerran hän vain näki äidin torkahtavan polvilleen siskon sängyn viereen. Mutta Klaus ei tohtinut pyytää äitiä menemään levolle ja tarjoutua itse vartioimaan, sillä äiti näytti niin kummalliselta ja kalsealta, että aivan hirvitti. Hänen kasvonsakin vääntyivät joskus niin kauhistavasti, että hän oli kuin vanhus ikään. Silmät pyöreinä Klaus katseli äitiä, kun tämä meni vuoteen luota toiseen huoneesen, ja asettui sitten ikkunan ääreen ja nojaili lautaan ja tuijotteli ulos kolkolle pihalle.
Kun Klaus huomasi, että sairas pelästyi ja säpsähti pienintäkin ääntä, niin hän vei äidiltään kysymättä pikku sisarukset kerrosta ylemmäksi portaille ja leikki siellä heidän kanssaan, sillä siinä kerroksessa ei ollut asukkaita. Vielä ylemmästä kerroksesta tuli kaksi heikkoa, hentoa lasta ja yhtyi heidän seuraansa. Pakkanen kovisti vielä ja heitä palelsi armottomasti ahtaassa leikkipaikassa, yksinkertaisessa leikissä. Ja Klaus sai miettiä ja keksiä jos mitä, tovereistaan liikkeellä vilua karistaakseen. Kun aurinko vähänkin pilkahti, he istahtivat kaikki yhteen sykkyrään ikkunasyvennyksen perimäiseen pohjukkaan, johon aurinko iltapuoleen yletti, joskin lyhyen hetken. Kylki kylessä he siinä kyyköttivät seinää vasten ja lämmittivät toisiaan; ja leikki oli sellainen, että pilven mentyä auringon eteen tuli arvata, mihin saakka aurinko ensi kerralla paistaisi. Klaus tiesi kyllä etukäteen, mihin saakka se paistaisi, mutta hän oli muka uskovinaan, että säteet voivat yhtäkkiä puikahtaa esiin minne tahansa kuin mitkä valkeat kissanpoikaset. Jos tuli sietämättömän vilu ja ikävä, niin nuo yläkerran hintelät lapset riisuivat kengät jalasta ja laskivat luikua kaidelaudoitusta pitkin; kuin kerät he menivät länkisäärillään alas, kiusallisen hullunkurisesti; ja kepsuttivat sitten sukkasillaan taas portaita ylös.
Illan suussa tuli isäntä ylös syöttämään kyyhkysiään. Hän motkotteli ohi mennessään aina ja erehtymättä noista "ijankaikkisista kakaroista". Yläkerran surkeat ressut näyttivät hänelle takaa pitkää nenää; mutta Klaus vetäisi sisaruksensa pois tieltä ja katsoi totisin kasvoin maahan.
Ja sitten tuli isä raskain askelin verkalleen kotiin työstä. Ja hiljaa hiipivät lapset häntä vastaan yläkerroksesta. Miten isä näytti väsyneeltä! Miten raskaasti hän käveli! Hän ihan läähätti portaita noustessaan ja hänen otsallaan kiilsi selvä hiki. Voi jos hänkin vielä tulee sairaaksi!
Silmät tuijottaen oudosta pelosta he menivät kaikki keittiöön ja katselivat jännityksessä kamarista tulevaa äitiä. Mutta heidän katseensa painui kohta alas, sillä äidin silmistä kuulsi yhä tummempi tuska. Sitten he istuivat huolissaan mikä missäkin nurkassa omissa mietteissään ja kuuntelivat hourailevan sairaan soinnutonta, vaivaloista vaikerrusta.
Yhdeksännen päivän iltana vaipui äiti keittiössä uneen, otsa lieden laitaa vasten, väsynyt kun oli: ei ollut koko aikana nukkunut muuta kuin vaate päällä. Nyt hän oli varmaankin salaa itkenyt. Silloin kuuli Klaus yhtäkkiä kamarista äänen, joka oli tavallista kirkkaampi ja tuskattomampi. Hän hiipi ovelle ja katsoi pelokkaasti vuoteelle, johon lampunvarjostin levitti hämäräänsä, ja veti keittiön oven hiljaa kiinni. Klaus odotti jännityksestä vavisten, ja sitten valitus lakkasi kokonaan ja Klaus kuuli sisarensa hiljaa huudahtavan äitiä. Klaus meni luokse, — hän oli tullut yhtäkkiä aivan levolliseksi ja sanoi hiljaa: "Minä se olen, Lotte…. minä!"
Lotte raotti hiukan silmiään ja sanoi heikolla, väsyneellä äänellä:
"Missä sinä olet?"
Klaus kumartui hänen puoleensa ja vastasi: "Tässä, katsohan. Etkö näe minua?"
Lotte vaikerteli hiljaa ja supatti: "En minä näe sinua… minä olen sokea!… Älä, älä sano muille."
Klaus lyyhähti polvilleen. Tuska häntä vallan pyörrytti. Hätäisesti hän kuiskutteli: "Sano… sano… että… minä näen… minä näen… sano… minä näen…!"
Lotte kuunteli ja koetteli avata silmiään ja jatkoi ikäänkuin toiselta kertomusta odottaen: "Mitä näet…" Ja odotti.
Silloin Klaus näki, että hänen silmänsä olivat aivan kalseat ja harmaan valkeat kuin vanhain naisten silmät. Ja hänen päänsä hetkahti käsivartta vasten ja hän sanoi epätoivoissaan: "En näe kerrassa mitään."
"En minäkään", uikahti Lotte hiljaa. Ja hän ei hievahtanut, kun Klaus itki hänen vieressään. Sitten lausui Lotte kuin raskaan ajatuksen jälkeen selviten ja rauhallisesti, vakaasti päättäen: "Nyt en avaa enää koskaan silmiäni, ettei äiti sitä huomaisi." Sisko koetti vielä muutakin puhella. Mutta Klaus ei hillittömästi itkiessään ymmärtänyt hänen sanoistaan muuta kuin vain kotipuolen nimen.
Hänen siinä maatessaan oli isä tullut kotiin ja herättänyt ovea kolauttamalla äidin. He tulivat nyt molemmat sisään ja näkivät Klaun siinä yhä polvillaan sängyn vieressä ja kuulivat Loten tavallisen valituksen.
Niin meni jälleen koko se ilta, entistä surullisempana. Äiti istui kumarassa sairaan vuoteen ääressä; isä ja Klaus seisoivat kylmän lieden vieressä. Kun tuli makuuaika, astui äiti keittiön kynnykselle ja lausui isälle lyhyesti ja ankarasti kuin ainakin:
"Mene nyt levolle. Sinun täytyy huomenna taas päästä terveenä työhön."
Isä pudisti päätänsä, heitti tuskallisen katseen ympärilleen ja sanoi: "En voi enää tuota vaikerrusta kuulla." Ja hän meni ulos istumaan portaille.
Silloin pujahti Klauskin ulos ja istahti isän viereen. Koko yön he siinä istuivat kuunnellen hiljaista, heikkoa valitusta, jota seinätkään eivät pidättäneet. Klaus piteli isän kättä kädestään ja puheli hänelle minkä mistäkin tulevaisuuden tuulentuvista, häntä rohkaistakseen ja lohduttaakseen: Petter tulee suureksi ja saa renkinä hyviä palkkoja,… ja hän, hän rupeaa opettajaksi ja hakee paikan kotikylässä. Ja sitten asuvat isä ja äiti hänen luonaan ja hän on heille niin hyvä. "Sitten sinä vain vähän hoitelet minun vihannestarhaani, isä… sinä olet viime aikoina näyttänyt niin huonolta, mikä sinulla on?"
Jan Baas pyyhkäisi kädellään silmäkulmiaan ja sanoi: "Ei se ole mitään… rakennuksen ristikkorunkoa purkaessa putosi parru ja puukkasi kylkeen. Siitä asti on sitten kylkeä kolottanut. Mutta älä virka vaan äidille mitään."
Klaus tunsi isän äänessä toivottomuuden; tavallisesti se ääni oli niin täyteläinen ja kaunissointuinen. Ja Klaus istui siinä, ajatukset sinne tänne vatvoen ja ajelehtien. Ja hän muisti lauseen lukukirjasta, jota oli äskettäin koulussa luettu: "Siten joutui nyt perhe suureen puutteesen ja tuli aivan köyhäksi." Jos isä sairastuisi, niin silloin hekin toden totta joutuvat suureen puutteesen ja tulevat köyhiksi. Klaus ajatteli erikoisesti sanaa: köyhä… köyhä. Kotipuolessa oli sanottu eräitä talollisia ja mäkitupalaisia köyhiksi. Hänkin oli kerran käynyt semmoisessa talossa. Ja hänen sydäntään kouristi ikäänkuin nälän ja vilun ja häväistyksen tunne, ja hän oli liittynyt lujemmin isänsä käsipuoleen. — Muurarin sälli kompuroi nyt juovuksissa ja itsekseen öristen ylös portaita. Sitten tuli hiilityömies alas asunnostaan, taskussa eväsjuoma-lekkeri, joka kolahteli kolkosti kaidetankoon. Ja sitten koitti harmaa aamu — ja tuli äiti. Hänen kovat, jäykät kasvonsa olivat vielä kaksi viikkoa sitten olleet sileä-hipiäiset. Mutta nyt ne olivat kuin hirvittävän myrskyn ja raekuuron uurtama ja hävittämä vainio.
"Nyt hän on hiljaa", sanoi äiti ja katsoi heitä kalseasti, lohduttomasti. "Tulkaa sisään vaan." Silloin he purskahtivat molemmat äänekkääsen itkuun.
Kun Klaus keittiön akkunan luona oli itkenyt menehtyäkseen, lähetti äiti hänet puuseppään, jonka himmeä työpaja oli läheisen talon pihassa. Puuseppä oli ikävoitto-mies, hiukset ja vaatteet kaikki höylänlastuissa. Tilauksen kuultuaan hän kysyi Klaulta jörösti vaan, mitenkä vanha hänen sisarensa oli? Kun Klaus vastasi: "Kolmentoista", tuli ukko koko lailla pirteämmäksi ja kutsui hänet kanssaan takahuoneesen, jossa kaikellaisten tarveainesten ja hajallisten huonekalujen joukossa oli pino ruumisarkkuja. Ukko mittasi yhtä arkkua kyynärkepillään ja pystytti sitten mitan Klaun eteen, sanoi: "Näytäpäs, miten iso on sisaresi?"
Klaus asetti kätensä niin korkealle päänsä yläpuolle kuin ajatteli
Lotten vaalean päälaen ylettyneen.
"Onko se niin iso?" kysyi ukko.
Klaus nyykäytti päätään. "Aivan niin", hän sanoi.
"No sitten on kirstu liian pieni", vastasi ukko harmissaan. "Sano äidillesi, että minä tuon sen huomenna puolenpäivän aikaan. Mitenkäs se on maksun?…"
"Äidillä on jo rahat varattu", vastasi Klaus rauhallisesti.
Kun hän palasi kotiin, sanoi äiti lähettäneensä isän työhön ja tokaisi: "Sitenpähän kestää paraiten päivänsä, ei hänestä ole apua muuten; se on niin vento… tulehan nyt."
Klaus meni kalpeana äidin jälestä kamariin kuolinvuoteen Ääreen ja seisoi, odotti taampana. Äiti kumartui nyt ja otti vainajan syliinsä, niin liikuttavan hellästi että Klauta vallan puistatti, katsahti häneen hiukan ja käski hiljaa ottamaan vuoteesta pois kaikki aluset paitsi olkia. Sitten viittasi pään nyykäyksellä puhtaasen raitiin, joka oli tuolilla. Kun vainajan pää hiukan riippui, tuki Klaus sitä. Ja sitten he laskivat Loten puhtaalle raidille. Äiti riisui pikku paidan hänen yltään ja pesi hänet märällä liinalla, ja Klaus piti suorana, pystypäin ruskeaa savivatia, kuin mikä kunniakas, ritarillinen vahtisoturi. He puettivat Loten puhtaasen paitaan, sukivat hänen hiuksensa ja asettivat pään somasti pielukselle sekä pienoiset jalat, jotka niin ahkerasti olivat kotiaskareissa kiiruhdelleet, sievästi rinnakkain.
Sitten Klaus meni perhehuoneesen ja viihdytteli pienokaisia koko hiljaisen päivän ja kaksi seuraavaakin päivää. Hänestä oli vilkkaus väistynyt, hän ei nyt katsellut ympärilleen, ei arvostellut. Hän istui, aprikoi kummia pulmia: missähän sisko nyt oli, jäätynytkö kuolleesen, kylmään ruumiisen vai taivaassako… mutta missäs taivas… tai ehkäpä hän seisoi näkymättömänä lieden luona tai jossakin nurkassa ja katseli silmillään, jotka "ei olleet eläväisten", vanhempainsa ja sisarustensa askareita? Klaulle virkettiin jotakin, hän säpsähti kuin unesta havahtuen. Sitten hän näki, että isä oli heikko ja kalpea ja että äiti aina huoneensa ovesta tullessaan tukeutti väkivaltaista tuskaa, joka häntä raateli, kun hän näki arkun. Ja kun äiti sitten kerran jälleen tuli huoneesen ja Klaus katsahti häntä, niin hän huomasi, että pian taas oli syntyvä lapsi.
Hautajaisten jälestä palasi Klaun luonto vähitellen pakoretkiltään, — ikäänkuin pelästynyt lintu, joka jälleen alkaa arasti visertää. Hän lähti jo lieden tai akkunan luota ja kulki huoneesta toiseen ja puheli sisarustensa ja vanhempiensa kanssa ja aivan kuin valloitti menetetyn kodin väkineen. Mutta iltaisin, maatessaan vuoteella, jonka hän itse oli tehnyt pienen eteisen lattialle, hän jälleen aprikoi, missähän vainaja lienee, ja hänen pälkähti päähänsä — se tuntui luonnollisimmalta ja kauniimmalta ja jollakin tavoin ymmärrettävimmältä — että sisko oli uudessa pienokaisessa, äidin kohdussa, ja että kyllä äitikin sen tiesi, olipa ehkä Loten kanssa siitä jo puhunutkin. Mitenkä Lotte muuten olisi voinut niin rauhallisesti kuolla?
Ja kun jouluaattona syntyi pikku tyttö, tuntui se hänestä vallan varmalta. Hän tuuditteli usein tuntikausia lasta sylissään, sillä kehtoa ei enää ollut, ja katseli sitä tutkivasti silmiin ja puhutteli kuiskutellen vainajan nimellä, sillä sama nimi sille tosiaan oli annettu. Ja siinä riitti hänelle touhua! Niin ratkesi pulma mieluisesti ja hän heitti viisaasti huolet ja saavutti jälleen pienen oikeuden iloon.
Sitten hän lähti taas kaduille ja kululle. Mutta vielä hän oli melko hiljainen ja liikkeissään hillitty. Hänen kasvoillaan huomasi jo kypsyyden piirteitä, hänen katsellessaan taas ihmisten elämää ja aherrusta. Aikaa hänellä ei ollut paljoa, sillä pojan hartioille joutuivat nyt monet Lotte vainajan huolet. Mutta silloin tällöin hän ehti kuitenkin Kalli Daun kanssa kulettamaan seppeleitä ja kukkakimppuja tilaajille ja asian ohella tekemään jonkun pienen tarpeettomankin kierroksen. Niin he partioivat aina Alsterin lammikon kimaltaville rantakaduille ja menivät alas satamaan, — ja siellä näki nyt Klaus aivan parin kyynärän päästä juuri ne mahtavat höyrylaivat, joita hän ennen oli ihaillut kaukaa vanhempainsa pirtin akkunasta ja harjulta.
Kalli Dau oli Hampurissa kuin kotonaan, — jopa hän tuntui pitävän Hampuria kuin minä omaisuutenaan. Mutta erityisesti oli juuri satama hänen omaansa. Sattuihan tosin joskus, että he erehtyivät matkansa määrästä ja että heitä pöllyytettiin palaamaan takaisin, — jopa he kerran näkivät paraaksi pistää paluuretkellä aika lipetiksi, ja se oli Klaus Baasista hyvin ilkeää. Mutta ylimalkaan retket onnistuivat hyvin, koska tuo pieni, ruskea, laiha vintiö, Kalli Dau, riekaleissaan esiintyi hämmästyttävän varmasti ja luottamusta herättävästi. Räntäisinä helmikuun päivinä he seisoivat usein kaikessa rauhassa höyrylaivain kansilla ja katselivat kuinka ruumasta huiskahti kori toisensa perästä hiiliä märälle, likaiselle kannelle. He marssivat Kiinan höyryille ikäänkuin heillä olisi ollut hyvääkin asiaa ja kolusivat joka kolkan ja kurkistelivat paapuuriin ja näkivät kiinalaiset lämmittäjät läiskimässä korttia sammumattoman lamppunsa punervassa hohteessa. He keinottelivat jollakin tavalla, joka ei maksanut riunan puoliskoa, joen toiselle rannalle Steinwärderiin.[15] Ja siellä he saivat jonkun työnjohtajan tai mestarin houkutelluksi antamaan heille luvan mennä hallin läpi, missä pitkillä kivipermannoilla höyrylaivain rautaisia runkokaaria ja kylkiluita käännettiin, — ja sieltä he pujahtivat sitten pajoihin, joissa sepät huiskivat ahjojen ja alasinten ääressä. He kapusivat telineillekin, joilla mittaajat takoa kalskuttivat laivain levykupeita niin että kauas satamaan kuului pauke. Viisaasti, selkä kyyryssä he sitten puikkivat, jotteivät vain juosseet suoraan isännöitsijän kynsiin. — "Oikeastaan se ei olisi tarpeellista", sanoi Kalli Dau — kun he kaarsivat vajojen seinävieriä, säkkien, tynnyrien, tavarapakkojen, taapelien, tuonti- ja vientitavarani lomitse. Kalli Dau tunsi melkein jokaisen nähdyn kampeen ja selitteli, mitä ne olivat ja mistä peräisin, ei suinkaan koulumestarin tavoin, vaan sivumennen, ikäänkuin sanoakseen: Nämä nyt ovat minun. Klaus Baas kulki arasti ja kainostellen jälestä, iskien uteliaat katseensa joka esineesen. Viimein he nousivat porraslautaa myöten suuren Etelä-Amerikan höyryn kannelle ja kävelivät herrastellen käytävissä ja hyteissä ja saivat appelsiineja eräältä ystävälliseltä stewardessilta,[16] jolla oli hieno musta leninki ja valkea myssy ja jonka kanssa Kalli Dau näytti olevan vanha hyvä tuttu. Kalli Dau tuli yleensä ihmisten ystäväksi heti kun hän seisattui heidän eteensä ja hieman kallisti pientä, ruskeaa päätänsä ja suvaitsi avata suunsa lyhyeen hupijuttuun.
Maanpoika ei kuitenkaan näkemistään liiaksi ällistynyt. Hän oli luonteeltaan levollinen ja kylmä ja sitäpaitsi oli jo maalla ennestään tottunut hevos- ja ajeluhommiin, oli nähnyt siellä pikku tiskit ja muurarin kauhat ja kinungin käytöt ja raudanniittaukset, joten hän ei nyt ollut huomattavasti hämmästyksissään. Hänen mieltään eivät nämä laitokset suinkaan töykäisseet, päin vastoin ne vetivät hänen haluaan harvaan ja hartaasti itseään kohti, niitä tutkimaan. Ja hän riemuitsi monenmoisesta ihmisten touhusta; kuin katsoja tähystäen näyttämölle, jonka hän jo ennestään tunsi pienessä muodossa, mutta joka nyt oli entistä suurempi ja runsaammin varustettu. Usein leimahti hänessä halu kertoa kaikesta näkemästään ja kokemastansa isälle ja Lotelle ja selitellä ja mahtailla tai kysellä, mitä ei tuntenut. Mutta sitten hän yhtäkkiä muistikin, että isähän nyt olikin huolten painama ja hiljainen ja Lotte kuollut. Silloin nähdyt kummat uudestaan kutsuivat häntä Itse heitä tutkimaan ja pakoittivat hänet vielä kerta tyyten tarkastamaan ja arvioimaan ja lausumaan itsestään ajatuksensa, ja sitten jättämään heidät omaan rauhaansa omituisuuksineen päivineen.
Niin hän juoksenteli Kalli Daun kintereillä. Ja tämä vaati opastuksestaan sen palkkion, että ainoastaan hän itse sai antaa kukat ostajille, ja pitää myös ominaan groschenit, joita silloin tällöin tipahti. Ne hän piiloitti kotonaan suuren, tomuisen, halenneen kukkaruukun alle, joka oli pantu alassuin palmun jalustaksi. "Minun omaiseni on sellaista roskajoukkiota", sanoi Kalli Dau. "Ne varastavat toistensa massista minkä kerkiävät, etenkin äiti ja Jonni veli. Jonni ei teekään nykyään kerrassa mitään muuta kuin lorvehtii kaduilla, koikkelehtii, töllistelee. Hm, ja sitten se surkea ruuan puoli! Luuletko että se" — sillä hän tarkoitti äitiään, — "osaa tehdä edes kunnollista ruokaa? Eikös! Mätkii hukkaan ja tärvelee kaikki. Ei, minä menen merille heti paikalla kun pääsen! Ei se antaisi minun mennä, luulee, että minun pitäisi hänen tähtensä kaiken ikäni hikoilla ja luitani katkoa. Mutta kyllä minä pusken pääni läpi."
Klaus Baas saattoi Kalli Dauta aina puodin ovelle, mutta ai sisälle, ja näki groschenien katoavan kukkaruukun alle, ja palasi sitten kotiin.
Muutamien viikkojen päästä heidän välinsä jotenkin rikkoutuivat. Kalli Dau oli eräänä päivänä siepannut tuloja kokonaista kolme groschenia eikä antanut hänelle niin mitään, vaikka ne olivat kaikki puolen groschenin lantteja. Sitäpaitsi kävi hänestä ajan pitkään suorastaan sietämättömäksi tuo koipikeikistely, joka juuttui Kalli Dauhin vähä väliä kuin mikä tauti. Muudan juutalainen kenkäkauppias, — hänen puotinsa oli Elbstrassen[17] varrella, — oli huiputtanut muka äsken häntä, kuten Kalli Dau väitti, saapaskaupoissa. Ja nyt käppyröitsi petkutettu tuolle petturille kostaakseen pitkät ajat hänen rajapuotinsa edessä ja irvisteli koipiensa välitse kauppiaasen. Tämä seisoi rauhallisena ovellaan, ympärillään ja takanaan kenkiä vaikka minkä kuosisia, kuin kunniaseppeleenä tai taulun puitteena. Hän poltteli rauhassa sikariaan eikä huomannut lainkaan ihmeellistä epäsikiötä Kalli Dauta. Klaus Baas haukkui vääristynyttä veikkaansa turhaan ja kun hänellä ei ollut aikaa odottaa juutalaisen sapen purkausta, meni matkaansa.
Ja syynä eroon oli vielä sekin, että Klaus Baasissa alkoi vähitellen, kun hän nyt joltisesti tutustui jo ympäristöönsä, herätä entinen luonnollinen taipumus itse johtamaan ja pitämään kasakkasotniaa.
Loistorykmenttiä hän ei, tottamaar, kokoon saanut! Yksi sotureista oli niitä lapsia, joiden kanssa hän oli leikkinyt silloin talon yläportailla: lyhyt, lattea, länkisäärinen pojan tallukka, kaikki ikenet hampaattomat, takki tuon päiväinen. — Hänet oli jokin hyväntekeväisyysyhdistys kustantanut pariksi viikoksi kesällä maalle, ja siellä hän oli alkanut lasten tapaan kaivella kuoppia maahan ja oli suureksi ällistyksekseen huomannut, että pohjaa ei tullutkaan, penkoipa miten syvälle tahansa. Ja hän oli kaivanut niin syvän kuopan, ettei lopulta näkynyt miehestä muuta kuin piskuisen päälaen tupsua kuopan reunalta. Ja nyt hän Hampurissa kyykki kaiket päivät pimeällä pihalla ja tonki milloin nurkassa, milloin toisessa linkkuveitsellään pihan perustaa, mutta kohtasi aina vain kiven. Ja päälle päätteeksi pyrki vielä talon omistaja häntä askareesta karkoittelemaan. Hänelle tuli tuossa aherruksessa ihan hiki ja hänellä oli tapana, jos ken seisattui hommaa ihmettelemään, vaatia katselija koettamaan hänen rintakehäänsä — miten muka siellä sydän luiden alla pomppasi. Ja sitten hän kertoi, että hänen sydämessään jyrskyttää rotta ja että tohtori on sanonut, että hän elää neljäntoista vanhaksi; vaan sitten kuolee. Klaus Baas ei liioin uskonut rottajuttua, mutta kuolemisen kyllä. Ja hän sanoi, että jos niin hullusti uhkaa käydä, niin hänen on heitettävä tuo kaivon teko ja tultava hänen kanssaan raittiisen ilmaan. Poika tökkäsi vielä kerran veitsellään maata, huomasi, että kivi osui vastaan; katseli miettiväisesti ja kahden vaiheella kuoppaan, loksautti sitten veitsensä linkkuun ja lähti Klaun mukaan.
Toisena Klaun rykmentistä mainittakoon eräs yhtä suuri poika kuin Klauskin, mutta paljon tanakampi. Ei hänenkään ulkonäöllään kannattanut kerskua. Hänellä oli ainakin siihen aikaan, jolloin Klaus oli hänen tuttunsa, pöksyjen takapuolessa, hiukan toisella kakkaralla, noin markanlantin kokoinen reikä, josta paidan huippu aina pilkisteli ulkoilmaan. Ja joka viides minuutti paidan omistaja tuppasi vaistomaisesti paitaa takaisin sisään, sillä hänellä oli erikoinen taipumus piinalliseen järjestyksen pitoon. Hän oli vasta noin vuosi sitten joutunut tänne suurelta maatilalta Venäjän rajalta ja sentähden hän uskoi jokaista siistipukuista ihmistä parooniksi ja sivalsi heti hatun päästään, kun komeammat ajoneuvot kiitivät ohitse. Mutta sieltäpä hän oli tuonut myös erään tärkeän ominaisuuden, nimittäin ehdottoman kuuliaisuuden.
Kolmantena oli hento, kalpea miehen alku, kuorma-ajurin poika, joka seisattui aina kadunkulmauksissa tähystämään, näkyisikö jo hänen isänsä rattaat. Hän oli hyvin lukuhaluinen, mutta kovapäinen, ja ihaili Klaus Baasia suuresti siksi, että Klaus oli koulussa nokkela vastaamaan ja auttoi usein häntä. Ja hän pestausi kasakkasotniaan. Mutta aina kun hän näki isänsä rattaiden tulevan, hän heitti marssit ja nousi kylmästä, rämyisestä maaliskuun säästä huolimatta rattaille pienen pystykorvan rakin rinnalle, joka vahti isäntänsä kuormaa. Ja olipa hänen pitkällä, hartevalla isällään sellaisten kohtausten varalta vaunulaatikossa villajakku, joka pojan ympärille kierrettiin.
Niin, loistorykmentti se ei ollut. Mutta kaikella hyvät puolensa. Se totteli napisematta. Ja kun se marssiessaan äänekkäästi hälisi ja kokasteli, niin Klaus kulki vaieten edeltä kuin päämies ainakin ja lausui ajatuksensa lyhyesti ja niukkasanaisesti.
Kun he kerran sellaisella partioretkellä, tihkusateisena maaliskuun iltana tulivat hämärissä satamaan ja näkivät, kuulivat kaikki tarkalla poikasten silmällä ja korvalla, ja kun he ehtivät Braumwallille Rosenbrücke-sillan luo, jossa niihin aikoihin seisoskelee paljon yötyöhön haluavia, niin Klaus huomasi rautaista kaidetta vasten, erillään muista väenryhmistä, mustaverisen etelämaalaisen miehen, joka silmät terävinä tähysteli joen aukealle päin. Pojat väittelivät keskenään, olikohan tuo italialainen vai unkarilainen, ja tulivat uteliaina lähemmäksi. Mutta samassa he näkivät erään keltapartaisen miehen siistissä vaatteissa kulkevan muukalaisen ohi, ikäänkuin sattumalta niin läheltä että vaatteet hipaisivat toisiinsa. Melkein hiha koski hihaan, ja mies vilkaisi toiseen, ja jo oli keltaparralla kiiltävä pilli huulilla ja revolveri koholla. Mutta vieraan etelämaalaisen kädessä välähti terävä, kiiluva väkipuukko. Keltaparta vihelsi ja viittasi varoittavasti vasemmalla kädellään: "Puukko pois! Näethän, että olet kiinni!" Eräs poliisi juoksi avuksi, väkipuukko putosi helisten maahan. Ilmisaadun kasvot ja silmät, joka äsken olivat niin tiukasti tähystelleet joelle päin, olivat nyt veltot ja välinpitämättömät. Hän oli kuin pahan unen painajaisissa ja antoi panna raudat kalvosiinsa ja meni poliisien kanssa.
Pojat lähtivät Rödingsmarktin kautta kotiin päin. Rykmentti aprikoi ja arvaili, mitähän kamalaa tuo ulkomaalainen olikaan tehnyt; ja kasakat olivat hyvillään, kun hän nyt viimeinkin, ehkä paraasen aikaan, oli joutunut kiinni. Klaus asteli vaieten edeltä, mielikuvissaan vankia seuraten, sielu perin pohjin järkytettynä.
Kun he tulivat Grossneumarktille, seisoi siellä erään kapakan kulmalla katujätkiä ja junneja, ja eräs heistä, pitkä, kaunis mies, mutta jo vaatteista ja ulkomuodosta päättäen hyvin huonoilla jälillä, nyt hienossa hipperissä, alkoi puhella heidän kanssaan. Sehän on noiden kadun asukkaiden luonteen mukaista, he kun ovat itsekin jääneet lapsen tasolle. Kuorma-ajurin poika meni kapakkaan ja kertoi, mitä he olivat nähneet. Klaus pysyttelihe vielä taempana. Mutta mitäs ollakaan: kuinka lie käynyt, yhtäkkiä hän vaan sitten seisoi sisällä seinänvierellä ja kertoi junneille, jotka saartivat häntä uteliaana piirinä, miten tuo mustaverinen mies "Milanon kaupungin seutuvilta" oli pika vihassa murhannut erään kumppaninsa — viinipikarin ääressä, — Klaus oli joskus nähnyt kuvassa italialaisen viinituvan, — ja paennut samana yönä, hirmuista vauhtia Alppien yli, päivällä piilossa pysytellen, öillä vaeltaen, kunnes joutui tänne. Ja kuinka hän täällä oli sopinut erään kansalaisensa, jonkin matruusin kanssa, tänä iltana mennä laivaan ja sitten, — meren tuolle puolle, vapauteen! Mutta juuri viimeisessä silmänräpäyksessä — ystävän vene joelta jo läheni — Klaus oli sen nähnyt — tuli hirveä, kauhea onnettomuus: hänet tunnettiin, vangittiin…
Niin kertoi poika silmät palaen, käsillään vilkkaasti viittoen, koko sielullaan pakolaisen tunteissa.
Katuveijarit, ollen itse suuria lapsia, kohtelivat häntä kuin ainakin vertaistansa ja rupesivat väittelemään. Ja varsinkin se pitkä vaaleaverinen nauroi ja ilveili vastanäyttelijänä. Silloin kiihtyi Klaus ja ylentihe ylimalkaisiin, pikkuvanhan olettamuksiin ja ilmaisi lopuksi sen yksinkertaisen katsantokantansa, että maastaan paenneita karkulaisia ei saa vainota: paha omatunto ja koti-ikävähän rankaisee heitä jo tarpeeksi. Ja vahvikkeeksi hän lausui, että näistä asioista hän on paljon lukenut ja… niitä ajatellut enemmänkin… ja… ja… hm… hänkin oli jotakin kokenut — hoo — hän!
Niin soitettiin suuta hyvän aikaa ja vatvottiin asiaa pitkin ja poikin. Ja rykmentti katseli nyt suu auki, sanaakaan virkkamatta päämiestään, joka muuten oli niin vähäpuheinen. Viimein kehui se pitkä valkoverinen Klauta "oikein älykkääksi, kunnon veikoksi" ja kutsui häntä juhlallisesti, kättä lyöden ja hattua nostaen, kanssaan kallistamaan pikarin kuminaviinaa. — Silloin Klaus havahti ja sekautui, aristui ja sanoi, että hänen on mentävä kotiin. Ja pötki tiehensä.
Kotona hän oli hyvin hiljainen eikä hiiskunut sanaakaan koko seikkailusta. Ja juuri tänä iltana hänen oli ensi kertaa nukuttava taas samassa kamarissa ja samassa sängyssä, jossa hän oli nukkunut Loten kanssa. Nyt pyöriskeli pikku liinaharja Hanna hänen vieressään, kertoi, rupatteli hänelle vielä sievät tarinat päivän toimituksistaan ja nukahti. Klaus valvoi ja ajatteli: Kunpa nyt Lotte olisi tuossa, niin se sanoisi: kerro nyt jotakin… Ja silloin! Hän näki itsensä seisomassa kapakan seinää vasten. Ja valehtelemassa kuin mustalainen! Mitenkä ihmeellä!… Silmät päästään hänen sietäisi hävetä!… Mutta se häpeäminen ei ottanut oikein luonnistaakseen. Hän katseli ivallisesti pimeään… Nuijapäät souvarit… uskovatkin kaikkea hölynpölyä! Mutta hyvinpä hän niille vain oli väritellytkin! Aivan niin, oikein mestarillisesti! Eikä hän ollut tuntenut ollenkaan valehtelevansa. Hänestä oli ihan niinkuin juuri sillä tavalla olisi käynyt… No sehän on merkillistä! Siellä Heisterbergissä hän jo oli aina innostunut leikkiin niin, että hän todellakin luuli olevansa Venäjän keisari. Niin nytkin tätä kertoessaan… Eriskummallista! Mutta aivan vaaratonta se ei tainnut olla! Hänen täytyi olla vasta vähän paremmin varuillaan. Mitäs jos hänelle vielä yhtäkkiä kotona tai koulussa kimmahtaisi päähän, niin että hän alkaisi "horista honkiin"?!
Hän tuijotti yhteen paikkaan pimeyteen ja loikoi valveilla ja ajatteli ensi kertaa itseään ja tunsi noin kuin surun ja ylpeyden välillä: toiset toverit eivät siihen olisi pystyneet!
Niin välkähti ensi kerran tietoisuus omasta olennosta hänen sielussansa.