Klaus Hinrich Baas: Romaani

by Gustav Frenssen

V.

Kun hän joku aika tämän tapahtuman jälkeen erään päivän iltapuolella tuli kotiin ja pujahti suoraa päätä perhehuoneesen, näki hän isän köllöttävän sängyllä ja nukkuvan. Hän meni ihmetellen takaisin keittiöön, ja kysyi äidiltä, joka istui ompelukoneen ääressä, minkätähden isä oli kotona? Äiti ei kohottanut päätään, ompeli vain ja tokaisi: "Isän kylkeen pistää."

"Luuletko, että hän paranee?" kysyi Klaus, jonka sydäntä heti suru vihlaisi.

Äiti rypisti otsaansa ja vastasi: "Mitäs hupsuja kyselet? Mistäs minä sen tiedän!"

Klaus palasi perhehuoneesen ja istahti tauluineen akkunan ääreen, jossa vielä hämärissä hiukan näki. Mutta kirjoittaessaan hän tuon tuostakin vilkaisi isään, joka nukkui häneen selin, kasvot seinään päin, ja voihkaisi silloin tällöin tuskallisesti. Voi jos isä nyt kuolee! Mutta hän oli aina ollut niin luja mies! Eihän nyt toki hänen laisensa. Klaus ainakaan ei ollut nähnyt eikä kuullut semmoisten kuolevan. Mutta jos se kuitenkin! Silloin tulisi kovat eteen. Silloin hänkään ei pääsisi opettajaksi.

Jonkun ajan päästä kääntyi isä huoneesen päin ja sanoi väsyneellä äänellä: "Kuulehan Klaus, oletkos nyt yhtään ajatellut, miksikä rupeisit?"

Klaus säpsähti, sillä hän itsekin oli juuri ollut samoissa ajatuksissa, ja vastasi: "Jos vain pääsisin, isä, rupeaisin opettajaksi."

Jan Baas oli vähän aikaa hiljaa ja vastasi sitten: "Jos en enää satu tulemaankaan terveeksi, poika kulta, niin et taida päästä. Äitihän kyllä tekee työtä kuin hevonen, leivän puutetta teille ei toki tule. Mutta sitä hän ei kai jaksa."

Kuin kansamme luja, selvänäköinen poika ainakin Klaus Baas hylkäsi mahdottoman ja sanoi hiljaa: "No jos niin käy, isä, niin täytyy minun ruveta joksikin muuksi."

"Niin, mutta miksi, poikaseni?"

Klaus Baas mietti vähän aikaa ja vastasi: "No sitten minä rupean puotilaiseksi."

"Sen kai äitikin jaksaa", virkkoi isä. "Mutta sinun täytyykin sitten sanoa, ettei sinulla ole opettajan hommiin vähintäkään halua ja että tahdot välttämättä puotiin. Muuten ompelee hän yökaudet, Klaus, tehdäkseen sinusta opettajaa. Tiedäthän sinä, millainen äiti on."

"Kyllä, isä."

"Ehkäpä on parasta kun sanot sen hänelle jo nyt, jossakin sopivassa tilaisuudessa, ja että joudut ripille tulevana pääsiäisenä."

"Kyllä, isä."

"No, sepä hyvä, Klaus."

"Niin, isä…" Ja hiljaisella, iloisella äänellä hän alkoi: "Ja oikeastaan, isä, minä pidänkin enemmän tuollaisesta kätten hommasta. Puodissa puuhaileminen on varmaan hyvin hauskaa. Kaikkein kernaimmin, ajattelen tässä, menisin johonkin rautakauppaan."

"No mene pois, Klaus. Niin sittenpähän sekin on selvitetty."

He vilkaisivat kumpikin arasti toisiinsa, he huomasivat kumpikin toisen teeskentelevän. Mutta sitten he vaikenivat eivätkä puhelleet asiasta sen enempää.

Viikon päästä isä taas kääntyi vuoteen omaksi. Ja sitten hän poti melkein joka toinen päivä. Hän tuli kalpeana ja vilun puistatuksissa kotiin, kylmä hiki otsalla helmeillen, ja vääntelehti tuntikaudet kovissa tuskissa — kasvot seinään päin, jottei perhe näkisi niitä. Mutta kun vähän helpotti, niin hän käänsi kylkeä ja puheli lempeästi lastensa kanssa, jotka seisoivat tai istuivat yhdessä rykelmässä ikkunan luona, — pakisi ompelukoneen keittiössä hyristäessä, — mutta tuon tuostakin vääntyivät hänen kasvonsa tuskasta. Tavallisesti hän laski leikkiä ja kujeili kömpelösti, yksipuolisesti kuin yksinkertainen työmies ainakin, — enimmäkseen kehuskeli heitä tuhottomasti. Mutta ne sanat tepsivät sittenkin, kun hänen kasvoillaan ja äänessään houkutteli hupaisa vilkkaus ja iloisuus. Pienemmille veikoille hän sanoi: "Riku ja Ernesti: ne on vasta miehen köllejä. Ne vaikka puita juurineen maasta repivät! Ja kun ne lyövät kaksi kovaa päätä yhteen ja sylkäisevät kämmeniinsä, niin ne vaikka kiviseinän kaatavat!" Ja sittenkös hän nauraa helähytti, kun pojat kehuja uskoivat ja pullistivat mahtavasti pikku mahojaan ja sanoivat: "Ruvetaanko kaatamaan, isä!?" Ja pikku Hannalle, joka nyt liinapäänä Lottena hoiteli taloutta ja oli aivan vainajan ilmeinen hyvyyden kuva, isä sanoi: "Ja Hanna, se on vasta tyttö se! Kun hän tulee suureksi ja saa miehen, niin hän keittää hänelle höylälastuista mainiota murumaitoa! Ja ompelee… sukaisee leningit rouville suoraan päälle mittaa ottamatta!"

Hanna oli jo älykäs veitikka ja nauroi ja tokaisi: "Menenkö heti hakemaan lastuja ja teen sinulle murumaitoa, isä?"

Mutta Klaulle isä sanoi: "Klaus se on poikaa ja ruun'aivina toista! Kun hänestä tulee puotilainen ja tahdotaan siirappia, niin hänpä kauhomaan tervatynnöriä! Ja kun kauppiaalta pyydetään silliä, niin hän käärimään paperiin puotisälliä!"

Silloin Klaus nauroi ja sanoi: "Senkö tähden, isä, että minä olen niin laiha? Mutta en minä silti huono ole! Minä olen hyvä voimistelija, muista se, isä! Kujeile sinä vaan, kyllä näet vielä millainen kauppias minusta tulee!"

Seuraavalla viikolla Klaus heräsi kerran keskellä yötä ja kuuli ompelukoneen silloin hyrisevän. Hänen mielestään piti olla jo aamuyö. Ja hän oli hiiren hiljaa ja pidätti henkeään ja muisti merkillisiä juttuja: tonttuja ja vuoren menninkäisiä. Sitten hän nousi hiljaa sängystä ja meni sydän jyskyttäen keittiön läpi pilkistämään perhehuoneesen. Siellä istui äiti yhä ompelukoneensa ääressä ja hänen kasvonsa näyttivät niin väsyneiltä.

Klaus meni takaisin vuoteesensa, mutta ei saanut unta, hän valvoi raskaissa ajatuksissa. Äidin tarkka järjestyksen halu ja kyvykäs reippaus olivat tähän saakka salanneet pienimmätkin köyhyyden merkit. Mutta nyt huomasi Klaus ne kuitenkin. Isähän ei ansainnut rahaa enää juuri ollenkaan. Ja vuokrat täytyi maksaa, ja ruoka ja hiilet! Ja kaapin päällys oli täynnä kaikellaisia lääkepulloja ja voiteita, joita isä tarvitsi! Klaus alkoi yhä selvemmin huomata, mitä maksaa raha. Ja tuska poltti häntä.

Hän ei nukkunut enää kelvolleen, vaan nousi jo varhain ylös ja meni suoraa päätä Kalli Daun luo ja kysyi häneltä, eikö veli tiennyt minkäänlaista sopivaa työtä, vaikka juoksupojan tointa. Hänellä oli niin paljon loma-aikaa, ettei tiennyt mihin panna.

Kalli Daun äiti, joka komeili jo koreimmassa puserossaan, alkoi kohta ällistellä ja sanoa: "Mitä, etsitkö sinä työtä? Vai jo teidän on niin tiukalla? Voit tulla meille, tuonne perähuoneesen, sitomaan seppeleitä."

Kalli Dau tungeksi kahvikupit ja kuiva leivänkannikka kädessä äidin sivuitse ovelle ja sanoi: "Kun se tuo on tuossa, niin eihän sitä saa rauhassa jutella yhtään järkevää sanaa. Tulehan tänne!"

He istuivat huhtikuisesta tihruilmasta huolimatta puodin edustalle ikkunanalus-penkille ja Kalli Dau alkoi selvitellä kohta asiaa. "Viime syksystä lähtien minä kuletin puolen vuotta maitoja, jotta se tuo saisi ostaa itselleen uusia puseroita. Mutta se on heittiötä: kello viisi aamulla nouse ylös ja ala patikoida, kantaa raskasta kuormaa portaita ylös, alas. Katsopas tätä oikeaa kinttuani, näetkös? Se on hiukan tuollainen väärä vänkyrä. Se tuli siitä lempparin maidon raahaamisesta. Ja saat vielä haukut päälle päätteeksi: olet tuonut liian vähän tai liian paljon, väärän kannun tai kaatanut maidon maahan. Ellemme keksi mitään muuta, niin pääset melkein varmaan Wexstrasselle Löschin kuormankuletus-liikkeesen. Hän tarvitsee aamulla ja iltapäivällä poikia sukimaan hevosia, voitelemaan rattaita ja puhdistamaan valjaita ja lakaisemaan, ja sen sellaisiin hommiin."

He lähtivät kohta Wexstrasselle ja tapasivat liikkeen isännän eräiden työläistensä kanssa seisomassa pihalla, jota puoliväliin peitti katto, hevosten ja valjastamattomien kärryjen, loimien ja silppusäkkien keskellä.

Kalli Dau tunsi kuorma-ajuri Löschin jo ennestään; ainakin hän pakisi hänen kanssaan kuin olisi ollut vanha kokenut ajovehkeiden omistaja. Klaus Baas otettiin työhön, viidenkymmenen penningin päiväpalkalla, viisi tuntia päivässä: kaksi aamulla, kolme illalla, iltaruoka päällisiksi.

Vaikeaa oli ylösnousu kello viideltä aamulla. Hän ei ollut vielä saanut unta läheskään tarpeekseen; ja oli pilkkoisen pimeäkin, ja niin kylmä. Mutta kun äiti huusi, ei ollut siekailemista; sen tunsi jo hänen äänestänsä. Klaus Baasin pieni vuodetoveri nousi istualleen ja hieroskeli silmiään ja pyyteli surkeasti saada vielä pikkusen nukkua. Mutta vastaamatta Klaus Baas otti häntä kainaloista ja nosti seisoalle. Vaieten ja unissaan hoippuen he sitten pukivat ylleen pimeässä ja menivät keittiöön ja peseytyivät tahkokaukalon äärensä. Äiti itse suki heidän päänsä. Pikku Hanna tarrasi kaksin käsin pankon ympärystankoon voidakseen seista kyllin lujana kun tuo märkä, häijy kampa tarttui tiukoilla hampaillaan hänen otsatukkaansa ja kiskoi päätä taaksepäin. Sitten he söivät palasen lieden vieressä, — äiti istui jo ompelukoneensa ääressä. Sitten Hanna i yhtyi kotiaskareihinsa. Klaus Baas kompuroi alas portaita.

Työ ei ollut juuri vaikeaa, mutta aina täytyi olla touhussa. Lakaista tuo pihan kolkka: se oli sievää työtä. Pistää parille valjaat selkään: käden käänteessä! Heittää rehua eteen: se oli hauskaa. Mutta kun hänen täytyi matalassa, pimeässä tallissa sukia yhtä perää viisi kuusi suurta hievahtamatta jököttävää hevosta, se oli ilkeää! Hän kuvitteli mielessään: Jos tuo paraikaa suittava hevonen yhtäkkiä hurjistuisi ja alkaisi potkia etu- ja takajaloillaan, — mihinkä hän hyppäisi, pelastuisi? Tai mitenkä kävisi ja mitä oli hänen puolestaan tehtävä, jos yhtäkkiä pääsisi tuli irti? Tai hän haaveksi tuhansia tulevaisuuden kuvia: hän oli asuvinaan entisessä kotikylässä — sillä yhä tähtäsi hänen tulevaisuuden toiveensa kotipuoleen, — ja astelevinaan kelpo miehenä, opettajana tai kauppiaana, sen teillä ja pakisevan sanan pari vakavasti vastaantulijain kanssa, niinkuin oli kuullut kotipuolen väen raitilla haastelevan. Ja sitten hän oli menevinään kotiinsa, komeaan taloon pääraitin varrella, — suuret oli siinä akkunat — ja isä ja äiti ja vaimo ja lapset katselivat ikkunoista ja odottivat häntä. Joskus kun pihalla oli aivan hiljaista, himmenivät nuo haaveet ikäänkuin autereeksi ja hän torkahti ja nukahti hevosen kylkeä vasten, käsi ja suka koholla laukin lautasilla, — kunnes heräsi, pelästyi tulevien vankkurien jyrinää tai kovia ääniä.

Eräistä ijäkkäistä ajureista hän piti paljon. Hänestä oli niin mukavaa autella tai katsella kun he aivan rauhallisina ja tottuneesti kantelivat raskaita valjaita ja taluttelivat hevosia, ja kuunnella heidän verkkaisia tarinoitaan, enimmäkseen hevosten ominaisuuksista tai kuormain ja ajettavan matkan laadusta. Ja vielä hupaisempaa oli kuulla heidän pakinoivan Holsteinin ja Mecklenburgin maatalous-yrityksistä, sillä niiltä seuduilta he olivat kotoisin, ja heidän Amerikaan menneistä velimiehistään ja sisaristaan ja joskus, harvemmin kyllä, vaimoistaan ja lapsistaankin. Kaikki heidän sanansa sattuivat kuin naulan päähän, koruttomasti, varmasti ja levollisesti. Hänen nuori herkkä sielunsa, joka nähdyn ja kuullun taustaksi maalaili kohta suuria värikkäitä kuvia, tunsi näistä puheista uhkeaa iloa.

Mutta oli siellä pari nuorempaa miestä, jotka nauttivat inhottavasti raaoista sanoista ja muistivat niillä etenkin viattomia, mykkiä luontokappaleita ja kertoivat mielellään toisilleen riettaita juttuja. Etenkin varhain aamuisin he oikein kilpailivat selostellessaan siivottomuuksia, joita olivat kuulleet edellisenä iltana kapakassa.

Kuormankuletus-liikkeen piha oli nykyiselle Kaiser Wilhelmstrasselle päin, — siihen aikaan oli niillä paikoin vielä paljon matalia vanhoja ristikkorunkoisia taloja suippoine päätyineen, — ja niin sopivalla kohdalla, että jo aamuauringon ensi säteet pääsivät sinne paistamaan. Ja voimakkaan, suorastaan mahtavan kuvan ihmisten työstä ja aherruksesta loivat senkin kevään auringon paistaessa raskaat vankkurit ja edestakaisin häärivät ihmiset sekä suuret hevoset, jotka verkalleen astua kompsivat ulos tallin leveästä ovesta, — ja Klaus Baas iloitsi, kun sai olla nokkelana ja tottuneena osallisena siinä ihmistouhussa. Mutta kun nuo kaksi kiroilijaa ja rienailijaa aina sinne tulivat ja tahrasivat koko pihan raaoilla huudoillaan ja sanoillaan, ja hänen piti väen väkisinkin heitä kuulla, niin se puhdas ja jalo ilo, joka hänen sydämensä pohjassa kumpuili, häiriytyi.

Kun tuo ilve eräänä aamuna jatkui entiseen tapaansa, niin hänessä heräsi jo usein tuntemansa toivo: jospa nuo kelvottomat yhtäkkiä kuolisivat tai muuten joutuisivat paikasta pois! Ja samassa hän rukoili kiihkeästi Jumalaa, jonka kanssa hän ei muuten ollut missään suhteissa, että tuo hänen toivonsa toteutuisi! Ja sitten, sen rukouksen jälkeen, sattuikin pian toinen miehistä jo laskemaan suustaan pilkallisia sanoja itse liikkeen omistajan vaimolle ja sai heti lähtöpassit. Toinen rupesi kohta tämän tapauksen perästä eräänä päivänä kuormittamaan heinähäkkiä erään vanhemman miehen syytäessä hangolla heiniä hänelle. Kun häkki oli täysi, aikoi mies kiinnittää takaakin päin pingottimen, jonka oli jo edestä pannut kiinni; hän heittäysi koko ruumiinsa painolla pingottimen päälle; mutta silloin katkesikin yhtäkkiä etumainen silmukka ja mies syöksyi puineen päivineen suinpäin maahan ja löi armottomasti takaraivonsa pihan kivitykseen ja jäi siihen tiedottomana makaamaan.

Tämä outo tapaus täristi hänen herkkää sieluaan juurta myöten. Hän heitti heti luudan kädestä ja otatteli kotiin minkä jaloista pääsi. Täällä hän kertoi, vavisten ja täristen kuin puistatuksissa, koko tapahtuman ja vannoi, että sinne hän ei enää mene!

Hän maleksi muutamia päiviä kotosalla ja talon pihalla, yhä vain tuon ilkeän näyn vaivaamana. Ja sitäpaitsi hän oli kummallisen levoton oman rukouksensa tähden. Koulun läksymäinen uskonnon opetuskaan ei ollut kyennyt ohjaamaan häntä siihen totuuteen ja kauneuteen, joka kuitenkin tylsästä työn touhusta huolimatta piili hänen povessaan, ei, se oli suorastaan hillinnyt ja tukahduttanut hänen hiljaista, luontaista pyrkimystään omintakeiseksi, hurskaaksi ihmiseksi. Eivätkä muutkaan olleet häntä koskaan auttaneet nöyrästi ajattelemaan, oliko näkyväisten takana mitä ja millainen se salattu oli. Niinpä oli hänen sielunsa nyt näiden syvimpäin tunteiden suhteen aivan neuvoton, avuton ja viljelemätön. Ja tuo äkkipikainen rukous oli tuiskahtanut sydämestä, jolla tiedottomasti, — niinkuin monen monien ihmisten, — oli esi-isien muinaispakanallinen katsomus. Klaus Baas tunsi hämärästi sekautuneensa tuohon tapahtumaan siten, että oli toivomuksellaan ja lyhyellä rukouksella yllyttänyt pahoja henkiä noiden ihmispoloisten kimppuun, ja ne henget sitten tekivät sen tihutyön. Ja nyt ne henget varmaan vaaniskelivat häntä joko palkinnon toivossa tai suorastaan liittoonsa vaatien — taikka verta vuodatettuaan himoiten myös hänen vertansa.

Mutta kun isä jonkun päivän kuluttua taas tuli sairaana kotiin, kalpeni se pahain henkien suru perheen nähtävän hädän rinnalla, ja hänen ei auttanut muu kuin lähteä työn hakuun. Hän ajatteli hämärästi, että hänen olisi nyt saatava hienompaa työtä, jossa hän säästyisi törkeiltä sanoilta ja kamalilta tapaturman näyiltä. Ja hänen mielessään kangasteli jokin siisti, hyvä paikka, jossa olisi ilahduttavaa työtä; siellä hän tahtoisi miehen lailla uurastaa.

Hän pisti pyhätakin päälleen ja meni ja pilkisti kukkaskauppaan ja sitten Kalli Daun vanhempain makuuhuoneesen sekä näki toverinsa muuttelemassa kylmiä kääreitä pikku veikolleen, joka oli vuoteen omana. Kalli Dau haukkui Jonni-veljeänsä: se oli taas varastanut rahat hänen takkinsa taskusta ja oli mennyt niitä ryyppimään! "Ja ukko hännystelee jotain naishetakkaa", hän sanoi, "ja muori lörpöttelee tuolla hiilenmyyjä-akan kanssa." Kalli Dau istui selkä kyttyrässä ja hieroi laihoja, ruskeita käsiään vastakkain polviensa välissä. "Ne on sellaista roskajoukkiota kaikki minun omaiseni", hän sanoi, "niinkuin näet!"

Klaus Baas vetäysi ovelle ja sanoi lähteneensä pois kuormankuletus-liikkeestä ja kysyi, mistä hän nyt mitä pikimmin saisi uutta tointa. Kalli Dau lähti kohta hänen kanssaan. He menivät kadun kulmaan ravintolaan, ja Kalli Dau viittasi tutulle piikatytölle, pyysi sanomalehteä. Kun he olivat palanneet kukkakojuun ja kun Kalli Dau oli vaihtanut vielä kylmän kääreen pikku veikkonsa otsalle ja myynyt kukkivan tulpaanin — rahat hän pisti taskuunsa, — niin he istahtivat tiskille ja alkoivat tutkia lehteä. Hetken päästä osoitti Kalli Dau Klaus Baasille erästä ilmoitusta ja sanoi aprikoiden: "Mitäs tuosta arvelet?" Ja hän kumartui ja luki kumppanille ilmoituksen: että taidemaalari Laura Morgenstern, asuva Neuenwallissa, halusi sukkelaa poikaa, pystyvää kaikellaisiin pikku Askareihin.

He laskivat lehden polvilleen ja katsoivat toisiaan. He eivät kumpikaan olleet selvillä, mitä tämä oikeastaan tarkoitti. Taidemaalari? Mikä se oli? Ja nainen vielä?

Samassa sattui kulkemaan ohi eräs viinuri, noita lukemattomia, joiden kanssa Kalli Dau oli hyvänpäivän tuttu. Poika huusi viinuria sisään ja pyysi häneltä selvitystä. Mutta tämäpä teki pulman vielä pahemmaksi. Hän sanoi, että se maalari luultavastikin maalasi alastomia ihmisiä ja kai komentaisi Klaus Baasin kohta riisuutumaan ja sutisi hänet. Ja kiiruusti ulos mennessään hän virnisti niin ettei tiennyt mitä Herran nimessä moisesta ajatella.

Kalli Dau kyllä arveli: "No mitäpä kummaa nyt tuo sitten? Alastihan hevosetkin ovat ja paidan alla on joka Jumalan luomalla paljas nahka. Ja paljonkos noilla on vaatetta päällä noilla naikkosillakaan, jotka esiintyvät St. Paulissa?"

Klaus Baas vaipui syviin, raskaihin ajatuksiin. Nainen, ja maalaa alastomia ihmisiä? Mutta kuitenkin kaikitenkin… vaikka se riisuttaisikin hänet alasti ja nakkaisi äkäpäissään vaikka pensselinsä hänelle vasten naamaa; mukavampaa se sittenkin oli kuin kuunnella niin inhottavasti kiroilevia ihmisiä ja nähdä päälle päätteeksi jonkun halkaisevan päänsä. Ja sitä paitsi, — olihan Laura Morgensternin asunnossa ovi, jonka Klaus Baas aikoi painaa tarkasti mieleensä potkaistakseen sen auki heti, kun tulisi jotakin kauheaa.

Hän solahti tiskiltä alas ja sanoi ryhtyvänsä heti toimeen. Kalli Dau lähti hänen kanssaan.

He kapusivat Neuenwallilla ylös erään vanhanaikuisen talon kolme porraskertaa ja jo saapuivat hakemalleen ovelle. Kalli Dau avasi. Kohta kumahti salista luja, kurkkuääninen kysymys: "Kuka siellä?" He vetäysivät varovaisesti ovesta hiukan loitommalle ja Kalli Dau vastasi kovasti: "Juoksupoika."

Sisällä rumuutettiin kai jotain kaappia tai hirmun suurta tuolia. Raskaat askeleet lähenivät, ovi aukesi ja eteiseen astui vanhan puoleinen, tavattoman ruumiikas ja leveä nainen, jolla oli silmälasit lattean nenän alimaisella nipukalla. Hän tähysteli poikia sankojen ylitse ja kysäisi: "Kumpi?"

"Tämä tässä", vastasi Kalli Dau varmana kuin ainakin.

"No, ja mitäs sinä sitten?" kysyi nainen.

"Minä", toisti Kalli Dau, "tulin vaan mukaan."

Laura Morgenstern viittasi leveällä paletillaan alakertaan ja Kalli Dau katosi kuin maan rakoon, sanaakaan virkkaamatta. "Tule sisään", käskettiin Klaus Baasia.

Nainen meni sisään ja istahti mahtavana nojatuoliinsa ja painausi selkä kenoon ja tirkisti tiukasti lasiensa ylitse johonkin, mihin Klaus Baas ei tohtinut katsahtaa, ja tähysteli sitten lasiensa läpi noin neliömetrin suuruiseen, pingoitettuun kankaasen ja sipaisi siihen pensselillään jäykällä kädellä hienon, pehmoisen piirron. Klaus Baasiin katsomatta hän kyseli hänen nimeään, mistä oli syntyisin, ketä vanhemmat, oliko sisaria, kävikö koulua. Klaus Baas vastaili harvakseen ja selkeästi, kunniantuntoisen lujasti ja hieman juhlallisesti. Sillä välin maalari tirkisteli salin soppeen ja sipaisi silloin tällöin kankaasen pehmeän, varovaisen piirron.

Sitten hän kääntyä nytkähti sivuttain ja tarkasti Klaus Baasia tuikeasti. Hyvän aikaa noin tutkittuansa hän sanoi: "Mitäs arvelet, Tuddi? Minun mielestäni voimme häntä käyttää yhden mallina! Katsopas vain tuota oivaa alasaksilaista nenää; ja hänen suussaan on lujuuden vivahdus, jota ei usein tapaa. Ja koko pään muoto: se on hyvää verta." — "Käännypäs tuonne päin", hän sitten jatkoi ja viittasi pensselillään salin soppeen.

Klaus Baas kääntyi ja näki nyt suurella tuolilla, jossa oli korkea, ruskea selkänoja, istuvan noin kaksitoista-vuotisen tytön: sininen, lyhyt hame yllä, pitkät jalat mukavasti ristikkäin, helmassa vanha, paksu raamattu. Pienet kasvonsa olivat tarmokas-piirteiset, — päähän oli pantu musta, olkapäille ulottuva peruukki ja hartioille punainen vaatekappale, joka oli edestä sulettu kultaketjuun liitetyllä vanhalla, isolla rahalla. Hän ei hievahtanutkaan, istui jäykkänä kuin pikku epäjumala, ja katseli Klaus Baasia ja sanoi: "Hän on näöltään kuin muinaisgermaani; mutta välipä tällä; voit häntä kuitenkin käyttää. Sille pitää panna ruskea peruukki ja naamansa se saa viruttaa hiukan pitemmäksi; niin siitä kyllä saadaan yksi. Tietysti, joku pienistä. Tee hänestä Hosea, taikka Micha!"

Jatkaen työtään vastasi maalari: "Hosea ja Micha, ei käy laatuun. Olenhan minä jo sinulle sanonut, että kaikki a:lla päättyvät nimet on naisten nimiä. Sanokoon pappi tai opettajasi taikka sinä itse mitä tahansa, minä viis. Hosea ja Micha olivat naisia. Hän olkoon Maleachi."

Nuori tyttö vastasi: "Kyllä minusta nähden… Mutta sanohan nyt hänelle viimeinkin, mistä on kysymys. Hän alkaa jo näyttää aivan äksyltä."

Maalari nojausi jälleen tuolin selkämykseen, tähysti tarkasti malliansa, jäykisti käsivartensa ja sipaisi taas kankaasen pehmeän piirron ja lausui jörisevällä äänellä: "Niin, kaipa se on hänelle sanottava. Katsopas nyt, Hogeruppin vanha rovasti ja ruustinna, tuolta Schleswigin pohjoiskulmalta, aikovat lahjoittaa kuntansa kirkolle apostolit ja profeetat, ja niitähän me tässä nyt… Ja tuo tuossa —" maalari viittasi pensselillään — "on Obadja; ja sinä voit olla Maleachi. Otapas nyt tuo malja uunin kulmalta ja vie se pöydälle ja ala pestä pensseleitä… Kas niin… Aivan niin… Ensin minä valitsin vanhoja ukkoja ja sain viisitoista valmiiksi. Ja sitten tuli rovasti ja ruustinna… mukavia vanhuksia… katsomaan työtä ja olivatkin kutakuinkin tyytyväisiä. Mutta tuumivat, että loput pitäisi saada nuoria; sillä nähtävästikin useimmat noista herroista olivat olleet tuossa kahdenkymmenen korvissa. Ja tuumivathan ne vielä, että ukot, jotka olin jo saanut valmiiksi, eivät näyttäneet oikein pyhiltä ja haltioituneilta… Longotapas hiukan enemmän silmiäsi, Tuddi; sinä unohdat sen alinomaa!… No niin, minulla nyt ei ole hiukkaakaan mielikuvitusta, kaikkein vähimmin pyhyyden kysymyksissä, sillä en ole itse yhtään pyhä. Enkä ole milloinkaan yhtään pyhimystä nähnyt. Eikä ole se rovastikaan; sillä huomattavasta varallisuudestaan huolimatta hän ei tahdo maksaa pyhimyksistä enempää kuin sata markkaa kappaleelta. Niinpä keksinkin asettaa tuon tuolle vanhalle tuolille ja koristin häntä hiukan juhlallisemmaksi. Eipä hänkään mikään pyhimys ole, päinvastoin veitikka ja vintiö, mutta kun on lapsi, on hän lähimpänä pyhimyksiä. Longotapas taas hiukan silmiäsi, Tuddi, ja ajattele Norderneytä[18] tahi Syltiä tai jotakin muuta paikkaa, jonne menet kesää viettämään, ja kaikkea 'taivaallista' mitä siellä saat kokea, taikka väännäpä muuten kasvoillesi ilme ikäänkuin näkisit taivaalliset sotalaumat."

"Siunatkoon, Laura täti", huudahti tyttö, "mitä juttuja jöriset! Kuules… eikö hän voisikin olla Habakuk? Katsopas kuinka hän ällistelee tuskallisen näköisenä! Varmaan Habakukilla oli juuri tuollaiset silmät; ne sopivat niin mainiosti nimeen… Luenko nyt sinulle pari värssyä Habakukista?"

Maalari pudisti päätänsä: "Nyt on meillä käsillä Obadja. Lueppa taas pari sanaa päästäksemme tunnelmaan."

Tyttö kohotti raskasta kirjaa polvillaan hieman pystympään ja alkoi heleällä lapsen äänellä verkkaan: "Mutta ei sinun pidä mielelläs katseleman veljes päiviä, hänen viheliäisyytensä aikaa! Eikä riemuitseman Juudan lasten surkeuden aikana! Ei myös sinun suus pidä niin suuria sanoja puhuman heidän tuskansa aikana…"

Laura Morgenstern maalasi käsivarsi jäykkänä. Peruukkipäinen tyttö, punavaippa hartioillaan, vuoroin rengasteli silmiään ja vuoroin luki värssyn, pari. Ja Klaus Baas pesi pensseleitä. Kun hän kerran arasti vilkaisi tyttöön, joka näytti hänestä ylen ihanalta ja omituiselta, tuikkasi Tuddi silmänräpäyksessä hänelle punaisten huulten välistä kielensä nipukkaa. Nytpä hän ei tietysti voinut olla katsomatta uudestaan… se oli pakko… ja heti tuikkasi tyttö taas kielen nipukkaa. Silloin kääntyi Klaus Baas kiireesti pesemään pensseleitä.

Maalari sanoi mukavalla, yksitoikkoisella äänellä, uutterasti maalatessaan: "Älä sinä salli sellaista! Näytä sinä sille vaan takaisin!"

Tyttö vastasi yhtä rauhallisesti, vihaisesti: "Koettakoonpas vaan!" Ja läväytti silmänsä pyhän pyöreiksi.

Klaus Baas tunsi olonsa sanomattoman kummaksi ja avuttomaksi ja samalla äärettömän onnelliseksi ja turvalliseksi. Hän nipisteli ja pesi pensseleitä ja vilkui tuon tuostakin kulmainsa alta naisia.

Sitten tuli tyttöä noutamaan siisti palvelusneito, ja Tuddi läksi, heittäen vielä mennessään Klaus Baasiin kopean, taistelunhaluisen katseen. Mutta Klaus Baasin oli nyt toimitettava salissa ja keittiössä kaikellaisia pikku askareita, ja maalari oli hänelle yhä yhtä jörön ystävällinen. Sitten hän söi maalarin kanssa pienessä keittiössä illallista ja sai sen jälkeen mennä.

Kotona isä nukkui, ankaran taudin kohtauksen jälkeen, ja äidin luona oli lihava rouva, joka teetätti uutta pukua hopeahäihinsä; Klaus Baas kertoi Hannalle kaikki, mitä oli kokenut, juurta jaksaen. Hän oli aivan haltioissaan moisesta ja haaveili, mitä hän huomenna ja vastakin siellä vielä näkisi, ja muistutti Hannalle kahteen kertaan, että hän tarvitsee huomenna taas hyvän takkinsa, välttämättä! Hän ei voi mennä tähän toimeensa paikkatakissa. "Se on ihan erikoista laatua", hän sanoi, "siellä täytyy esiintyä hienosti."