VI.
Aamusta alkaen hän kaipasi hetkeä, jolloin koulusta tultuaan voi pukeutua pyhäisiinsä ja lähteä maalarin luokse. Hän ei huomannut enää kuin ennen, että isä oli nyt melkein aina kotona ja istui raukeana keittiön akkunan ääressä peitto laihain polvien ympärillä. Kun hän pisti ne kolme markkaa, jotka Laura Morgenstern antoi hänelle lauantaisin, äidin käteen, niin hän ei huomannut kuinka laiha se käsi oli ja miten kiireesti se sieppasi rahat. Klaus eli kokonaan niiden kolmen tunnin lämpöisestä ilosta, jotka joka päivä hänelle soi: olla yhdessä tuon lihavan, jörön naisihmisen ja kauniin, nyrppynokan tytön kanssa, jolla oli punainen viitta ja pikimusta peruukki.
Laura Morgenstern jörisytteli kuin ennenkin ilmi mietteitään sikäli mikäli tytön kysellessä tai kirjoja lukiessa päähän pälkähti.
"No nytpä näkyy taas, mitä raamatussa oikeastaan on", sanoi hän, "täytyy myöntää, että siinä on paljon roskaa. Esim. tuo Obadja! Ymmärrätkö sinä, mitä hänestä meille on hyötyä? Mitä hänellä on minun synneissäni tai suruissani tekemistä!"
Pieni peruukkipää kysyi: "Onko sinulla suruja, Laura täti?"
"Tietysti", murahti maalari. "Niitä on kaikilla."
Klaus Baas katseli häntä kummastuen ja mietti mielessään: Mitäpä suruja tuollakin on! Hän on terve kuin kili ja hänellä on rahaa. Mitä se suruista pöpisee!
Joskus oli maalari vaipunut syviin mietteihin ja teki työtä rajulla innolla, kasvot ankaran vakaina; huomattavasti hänen ajatuksensa kulkivat kaukana. Enimmäkseen hän mietti kotiseutuaan ja lapsuuden aikaa. Ja tuntui kuin häntä olisi painostanut elämän ratkeamaton pulma tai vaiva; hän johtui sitä alinomaan aprikoimaan ja näytti tulevan siihen johtopäätökseen, että kristinoppi oli tuohon pahaan syypää.
"Isäni oli opettaja, vakava, ahkera mies. Ja jumalinen, huomaa se, Klaus! Mutta monista uskontotunneista, ainaisista raamatunlauseista ja virsistä ja kristillisistä niskannipistyksistä, joita saimme vielä kaupantekijäisiksi: niistä ei ole ollut meille mitään hyötyä. Minusta ja sisaruksistani on tullut sitä, mitä meistä varmaan ilman tuhansia uskontotuntejakin olisi tullut. Toisesta… minusta… vanha, puolihassu jöröttelijä, toisesta…" hän suoristihe ja tähysti tarkemmin peruukkipään pieniä, hienoja kasvoja… "Luuletko, Klaus, että uskonto voi muuttaa ihmisen toiseksi kuin hänet luonne tekee?"
"Kyllä", virkkoi Klaus Baas, "Paavalissahan on esimerkki."
"Mene suolle, Paavalissa!" vastasi maalari, "ole hyvä ja puhu sinä Laura Morgensternista ja Klaus Baasista ja ajuri Löschistä ja muista sellaisista ihmisistä ylimalkaan."
Klaus rypisti kulmiaan ja sanoi: "Kun saa kuulla kauneinta raamatusta, vakaasti ja yksinkertaisesti luettuna, niin uskoakseni ihmisen pitäisi tulla vakaammaksi ja hurskaammaksi."
"Jaha", arveli maalari. "Vai sitä sinä!" Hän keikistihe hyvin selkäkenoon ja sanoi: "Nyt sinulla on hyvä ilme, Tuddi! Obadjalla oli kai juuri tuollaiset silmät silloin kun hän tuomitsi ihmiset tuliseen pätsiin!"
"Niin, miksi sinä puhut aina sille pölkkypäälle", tiuskaisi Tuddi.
"Eikö minua ole olemassakaan? Mitä se tietää enemmän kuin minä."
Tuo huitukka, jonka mustan peruukin alta vähä väliä aina tunkeusivat esiin heleät, kellervät kiharat, oli Klaus Baasille äkäinen. Mutta se kiukku väristi raikkaan autuaallisesi pojan hipiää ja se pilkka pani hänen sydämensä ylpeästi sykkimään.
"Kuinka hän on kuiva tänään, täti", sanoi Tuddi. "Hän on oikein epäonnistunut. Vedäpäs hänet taas vireesen, mitähän tuo soittaa."
Silloin katsahti Klaus Baas häneen pilkallisesti.
Tuddi katseli taas "pyhin silmin" maalariin. Vähän ajan päästä hän loi silmänsä Klaus Baasiin ja sanoi käskevästi: "Tuo jakkara tänne!"
Klaus toi jakkaran ja asetti sen hänen jalkainsa alle, mutta sanoi hiljaa uhalla: "En olisi sitä tuonut, ellet olisi ollut mallina."
Maalari kuuli tämän ja sanoi: "Älä sinä minua kursaile, Klaus! Jos hän ei pyydä kauniisti, älä tottele! Komennelkoon piikoja kotona; täällä on hänen oltava kiltti."
Toisena päivänä tuo ulkokullattu sanoi: "Klaus, ole nyt niin hyvä ja tuo minulle jakkara."
Kun Klaus asetti jakkaraa hänen jalkainsa alle, katseli Tuddi pyhin, leimuavin silmin maalaria, ja samalla pani jalkansa, eipä vainkaan jakkaralle, vaan Klaus Baasin niskalle, ja polki sitä alas. Poika tarttui nilkkaan, puristi sitä laihalla, luisevalla kädellään ja asetti jalan jakkaralle ja piti sitä hetken lujasti kiinni.
Silloin Tuddi unohti koko pyhän toimituksen, kumartui kiivaasti hänen puoleensa ja katsoi häntä silmästä silmään kiukusta sähisten: temppu, jota hän sanoi "irvisteleväksi tiikeriksi". Se näytti olevan hänen viimeinen aseensa.
Mutta Klaus tähtäsi häntä suoraan silmiin, rauhallisesti, kiukuissaan kyllä, mutta samalla hurmautuneena kun sai tuntea nuo kasvot niin lähellä.
Kun hän eräänä päivänä ennen tuntia meni keittiöön, — hän ei ollut huomannut ovikellon soivan, — kuuli hän takaansa askelten sipsutusta. Ja kun hän kääntyi katsomaan, seisoi hänen edessään kuusivuotias pikku tyttö, ja Klaus Baas arvasi hänet heti mustaperuukkisen siskoksi. Hänellä oli näet aivan yhtä sorea vartalo ja sievä pää kuin Tuddilla ja sitäpaitsi, yhtä vaikea oli hänen saada ylähuulella peittymään hampaansa. Hän ei virkkanut mitään, ojensi vain Klaus Baasille pientä valkeaa tuttipulloa, jossa oli maitoa. Klaus Baas katseli aran hämmästyneenä pikku keijukaista ja kysyi, mitä hän tahtoi?
Tyttö pyöristi kummissaan silmiään, pudisteli päätänsä niinkuin pitäen Klaus Baasia hölmönä, ojensi hänelle yhä vain pulloa ja sanoi: "Lämmitä." Klaus ymmärsi ja asetti pullon lämpimään veteen. Ja sitten hän syrjästä tarkasteli ja ihasteli tuota sievää pikku hempukkaa: niin se oli pyöreä ja puhdas kuin sorvattu, oikeinpa hiekkapaperilla silitetty. Ja Klaus Baas kysyi kummastellen ja asiaa aavistamatta: "Kuka pulloa tarvitsee?"
Tyttö katseli häntä silmät suurina, tutkivasti, ja lausuipa sitten vakavan arvostelunsa: "Kyllä olet tosiaan niin tuhma kuin Tuddi sanoo!"
Klaus ei virkkanut mitään, mutta ihmetteli mielessään, ihanko kaupungin pirpanat tosiaan näin kauan tuttia imevät, eikä malttanut odottaa maidon lämpiämistä. Hän antoi pullon tytölle ja meni sitten hänen jälestään saliin, jossa työ jo oli alettu.
Maalari istui selkä kenossa avarassa nojatuolissa ja tähysti tarkasti lasiensa ylitse mallia ja kiinnitti jäykällä, suoralla kädellä piirron piirrolta hienosti kankaalle. Obadja istui hoikat jalat ristissä, punainen vaippa hartioilla ja katseli sirkuilla, harmailla silmillään maalariin. Pikku sisko istahti sivummalle pienen, matalan pöydän ääreen, jossa oli kelpo keko irtonaisia sinihelmiä ja kieppu mustaa rihmaa; siihen hän aikoi nähtävästi pujotella helmet. Hän ei ollut ryhtynyt työhönsä vielä, vaan istua kenotti tuolillaan ja imi maiskutteli pulloansa, nilkat päälletysten, aivan kuin sisarensakin. Ja Klaus Baasia hän katsoi rauhallisesti totisilla silmillään.
Nyt oli entistä ihanampaa valoisassa, siistissä työhuoneessa. Rattoisa pakina ei keskeytynyt hetkeksikään. Joskus lasketteli maalari, kun muut hänen kielikelloaan koskettivat, verkkaisesti ja yksivakaisesti pitkät jutut.
"Leikitkö sinäkin, Laura täti", kysyivät lapset, "kun olit niin pieni kuin me? Kerropa meille jotakin."
"Niin että leikinkö?" toisti maalari… "kuinkas en!" — Tuntui kuin olisi jokin näkymätön käsi sivellyt hellästi hänen jäykkiä, jöröjä kasvojaan. "Että olemmeko leikkineet!… Me olimme pappilan naapureita ja saimme leikkiä rovastin vanhassa, ruohottuneessa puutarhassa miten vain halusimme. Puutarhan alalaidassa oli korkea, ruohopeitteinen kumpu, jonka laelta näki kauas yli lakeuden. Se kumpu oli veljen erikoisomaisuutta…"
Maalari tarkasti huolellisesti työtänsä ja jatkoi hellällä äänellä:
"Meillä oli pikku veikko, kaunis, punaverinen poika. Ja miten hauska hän oli, ja miten älykäs! Hänellä oli aina pehmeä ruskea samettipuku, siinä vasta oli valon heijastetta… en tiedä, en muista sittemmin sellaista kangasta missään nähneeni — ja lumivalkea röyhelökaulus kaulassa, ja hänen kaunis tukkansa ulottui aina kauluksen alalaitaan. Hän oli hyvin kokasteleva kauniista vaatteistaan… mutta myös huolimaton, eikä varjellut pukuaan pilaantumasta. Ja me emme häntä sen tähden toruneet! Emme toruneet häntä koskaan: hän oli niin sievä ja iloinen. Mutta me kolme sisarta olimme rumia ja meillä oli puku karkeasta, mustanharmaasta kankaasta, jota äiti oli ostanut noin summamutikassa; olimme jöröjä ja innostumattomia. Ja juuri siksi että olimme niin jöröjä ja kylmiä ja kateellisia, juuri siksi veikko oli niin mahdottoman kaunis, iloinen ja hupaisa."
Maalari vaikeni ikäänkuin viime sanojaan mietiskellen. Sitten hän jatkoi muistojen herkyttämänä:
"Puutarhan alapäässä oli kumpu; se oli pikku veikon erikoisomaisuutta; hän sanoi sitä kuningaskunnakseen. Hän istui polvet ristissä pikku istuimella, jonka oli vienyt kummulle, ja käänteli kaunista kaulaansa joka ilmansuunnalle ja rupatteli hullua lorua ikäänkuin olisi jaellut komennuksia tai istunut oikeutta — ja sen sellaista. Meitä oli kolme hänen hoviväkeään. Yksi lakaisi kummulle johtavat lautaportaat; toinen leikkasi polvillaan heinää hänen kukkulansa rinteillä; kolmas toi hänelle selkä kumarassa ruokaa. Ja kun ilta tuli ja aurinko valaisi hänen jaloja kasvojaan ja hänen hienot silkkikiharansa kiiltelivät, niin me sanoimme: Voi kuin sinä olet kaunis! Voi kuin sinä olet kaunis! Hän ei muka ollut huomaavinaan meidän imarrustamme, mutta kyllä hän tiesi, kuka nöyrimmin palveli. Sitten huusi isä tiukasti meitä ja meidän täytyi mennä kotiin lukemaan, enimmäkseen raamatunlauseita ja virsiä. Pikku veikko oppi pian ja helposti, mutta unohti myös yhtä pian. Hän oli liiaksi mukavuutta rakastava pitääkseen mitään mielessään. Kun hänen sitten iltasella oli mentävä levolle, niin me kiistelimme, kuka hänet saisi riisua ja kantaa sänkyyn, ja lopulta sai sen tehdä se, joka metisimmin oli häntä imarrellut. Ja siitä me kolme rumaa variksen poikaa olimme kateellisia toisillemme ja jouduimmepa siitä usein tukkanuottasillekin."
Maalarin sivellin vaipui ja hän katseli jonkun aikaa, surullisissa mietteissä, vuoroin kangasta, vuoroin peruukkipäätä. Sitten hän karisti ajatukset ja kävi taas ripeästi toimeen. "Olepas nyt hyvin ylpeän näköinen, Tuddi! Ajattelepas, että Klaus Baas esimerkiksi tulee pensselillä sutimaan pientä, hienoa nenänhuippuasi. Kasvot vähän enemmän vasemmalle… kas niin! Sinä olet erityisesti ylpeän näköinen, kun katsot hiukan syrjittäin. Noin ne on paikallaan. Nyt tulee Klaus Baas ja se pensseli… hyvä! Ajattelepas asiaa juurta jaksaen!… Tuo hävytön poikaviikari!… Kas niin, teillä on mielikuvitusta!… Sitten maalataan pikku Sanna! Sanopas Sanna, mikä tahtoisit olla?"
Tyttö pujotteli paraikaa helmiä, — kohotti siniharmaat silmänsä maalariin. Upeat huulet, jotka hartaassa työssä olivat auenneet, sulkeusivat ja kätkivät peittoonsa kauniit, isonlaiset hampaat.
"Se on Sephanja, mielestäni", sanoi Tuddi. "Samantekevä, mitä profeetta on kirjoittanut. Sinä olet Sephanja, kuule!" — Pikku tyttö nyökäytti päätänsä ja supisi monta kertaa uutta nimeä itsekseen, ja virkkoi sitten: "Mutta minä tahdon pitää nämä ketjut kaulassa."
Joskus kertoi Tuddi kodistaan. Äidistä, joka oli "ylipäätään liian hyvä ja hauska". Isästä, joka oli ollut Indiassa ja palannut sieltä sairaloisena, veljistä, jotka olivat kerrassaan sietämättömiä. Kodin ylä- ja alahuoneistoista, tytöistä, puutarhasta ja koulusta, jossa opiskelu oli kuin mitä hupaisaa leikkiä ja opettajattaret olivat joko "kamalia" tai "taivaallisia". Vieraskielisistä runoista, joita oli hirmuisen vaikea oppia. — Kerran hän pyysi neuvoa ainekirjoituksessa. Heidän oli kirjoitettava aine "Elämän merkkitapaukset". Opettajatar oli maininnut: kasteen, konfirmatsionin, Herran pyhän ehtoollisen y.m. Mutta Tuddi arveli, että oli niitä paljon muitakin, esim. huvimatka Syltiin ja talvisin luistelu, ja sitten häät j.n.e.
Joskus joutui Klaus Baas näyttämön pääesiintyjäksi. Hänen täytyi kertoa kotikylästä ja maalaisleikeistä, padosta ja kirkkotarhasta, rannikosta, rannan hietikosta. Hän oli silloin aina kovin peloissaan: jospa hän käyttää vääriä muotoja. Sillä hän puhui kirjakieltä vielä kuin mitäkin vierasta, koulussa luettua kieltä. Ja hän kertoi siis hiukan koulumestarimaisesti, selkeästi, harvaan. Joskus lykkäsi vastuksen itse aihe: hän ei tiennyt, sopisiko kertoa sitä ja sitäkin. Ja häneltä oli livahtaa suusta jokin sana, mutta sai kiinni; hän sekautui ja änkytteli nolosti.
Siitäpä nyt Tuddi taas sai syyn häntä pilkata: "Menepäs, Sanna, ja vedä hänet nyt vireesen." — Silloin ei Klaus keksinyt muuta neuvoa kuin solutella tarina toiselle ladulle ja täyttää aukot omasta päästään. Mutta kun valeet ja lorut aina ovat uhkapäisiä keinoja, niin hänen kasvonsa silloin punastuivat tukkaa myöten ja hänen silmänsä kiiluivat. Mutta pianpa häntä lohdutti jo se, että pikku Sanna kuunteli häntä suu auki ja silmät pyöreinä ja lauloi lopuksi heleällä äänellään: "Kuules, Tuddi, nyt se jo soittaa."
Joskus valloitti peruukkipää yksinään koko näyttämön esitellen kuuntelijoille puolet eläintarhaa: "irvistelevän tiikerin", "nälkäisen hyenan" ja "kyllästyneen leijonan". Hän pani myös toimeen neekerinäyttelyjä, kuten hänen oli tapana sanoa. Hän asetti pikku Sannan seisomaan Klaus Baasin eteen ja kuulutti: "Kas tässä, katsokaa, herrasväki, on neekeripäällikkö Jumbo! Jumbo, näytä herrasväelle hampaitasi!…" Sanna näytti silloin hampaitaan ja koetti katsoa Klaus Baasiin kauhean julmasti. Tätä näytöstä he erittäinkin rakastivat ja toistivat sitä usein, — ja Klaus Baas nautti siitä silmillään ja koko sielullaan, sillä molemmat nuo sirot, sievät tytöt seisoivat aivan suutatusten hänen kanssaan. — Ja kun hän sittemmin, lähes kaksikymmentä vuotta sen jälkeen, kohtasi Sannan Fährstrassen varrella kemutalon eteisessä Uhlenhorstissa[19] ja näki hänen tuskan ahdistamana ja surevana, niin kohta hän vielä muisti sanoa: "Jumbo, näytä hampaitasi!" Ja silloin Sanna tuli koko lailla iloisemmaksi.
Sitten valmistui Obadja, ja nyt tuli Klaus Baasin vuoro. Hänestä piti tehdä Daniel. Ja ilme piti hänellä olla sellainen kuin profeetalla oli jalopeurain luolassa. "Sillä muuta eivät Hogeruppin ukot hänestä tiedä, Klaus!"
Ah, kuinka hän oli onnekas kun häntä koristettiin! Miten häveliäs ja ylpeä kun maalari pani vihreän vaipan hänen hartioilleen! Mitä luolajalopeuran naamaa Tuddi hänen edessään näyttikään! Miten suloisesti ja ystävällisesti Sanna pani sinihelmi-korunsa hänen kaulaansa hänen ollessaan polvillaan tytön edessä! Hänen sydämensä hypähti aivan kurkkuun kun Sanna arasti kosketti hänen tukkaansa, silitti sitä ja sanoi: "Katsopas, Tuddi, minkämoinen myyränturkki sillä on."
Mutta huomenna, jolloin elämän piti jatkua niin ihanana kuin se konsanaan voi olla, eivät tytöt enää tulleetkaan maalarin luo. Laura Morgenstern kertoi, että heidän oli täytynyt isän sairauden tähden lähteä tavallista aikaisemmin maatilalle, joka perheellä oli Hammerin[20] seudulla. Arasti kysyen Klaus Baas sai tietää, että heidän isänsä oli kauppias ja välitti Indian kauppaa ja oli matkalla siinä maassa saanut parantumattoman taudin. "Ne ovat vanhaa, hienoa sukua, Klaus", sanoi maalari. "Olivat ennen upporikkaita eivätkä ole vieläkään suinkaan köyhiä. Mutta mitä auttaa heitä nyt raha, kun perheenisä on sairas? Kaikkialla on maailmassa kurjuutta."
Hän maalasi tänään vielä punaista vaippaa, joka oli levitetty tuolin selustalle, maalasi kiivaasti hengittäen. Sitten hän sanoi: "Klaus, minä luin eilisiltana raamattua ja hain, mikä siinä nyt olisi parasta. Isä piti ennen aina psalmeista ja lausui jonkin mietelmän, minkä jo Luther niistä oli lausunut. Mutta, Jumala paratkoon: en löydä siitä juuri mitään, josta olisi ihmiselle apua. Enkä muista isänikään sitä itse tutkineen. Luulenpa, että moni kehu tai moite kulkee vain arvostelemattomana perintönä vuosisadasta toiseen; puhutaan vaan ajattelematta, apinoidaan muita."
Klaus lausui selväksi, opituksi kirjasaksaksi: "Meidän opettajamme sanoo, että vuorisaarna ja… sitten Vapahtajan kärsimyshistoria ja sitten Korinttilaiskirjeen kolmastoista luku on raamatussa parhainta."
"Jaha, jaha… Vai… No, sinä tulet huomenna tänne taas, Klaus", sanoi maalari. "Tule, tule pois huomenna!"
Kun Klaus huomenna tuli hänen luokseen, astui Laura Morgenstern huoneestaan ja sanoi jörösti, mutta ystävällisesti kuin ainakin: "Annetaan Danielin jäädä tulevaan kertaan, Klaus. Tuli veli tänne, viipyy tilapäisesti muutamia päiviä Hampurissa; käytän häntä apostoli-mallina. Minun täytyy jo käydä käsiksi apostoleihin… Ajattelin, että silloin tällöin lukisit minulle ääneen jonkun värssyn, päästäkseni tunnelmaan. Minulla kun ei ole mielikuvitusta. Mutta sinun pitää lukea verkalleen: veljeni on yksinkertainen ihminen, ei ole pitkään aikaan ollut tekemisissä kirjain kanssa…"
Maalari palasi työhuoneesen ja Klaus meni keittiöön, suorittamaan ensin muut askareet.
Kun hän sitten astui sisään ja katsoi uteliaana maalarin veljeä, niin hän huomasi hirmukseen, että sehän oli se sama katuveijari, jonka edessä hän oli niin kokastellut puolen vuotta sitten Grossneumarktin kulmauksessa. Klaus tunsi hänet hyvin hänen kauniista silmistään ja kaksivivahteisesta parrastaan, vaikka hänellä olikin nyt uusi siisti puku ja tukka leikattu. Junni ei ollut tuntevinaan Klaus Baasia. Mutta kun maalari kerran katseli muualle, iski hän pojalle tuttavallisesti silmää.
"Mitä tahdot nyt lukea, Klaus?" kysyi maalari. "Minä luetan itselleni,
Jakob, työskennellessäni ääneen, jotta pääsen tunnelmaan."
Klaus tunsi, mistä oli kysymys, avasi vuorisaarnan ja luki nuo vakaat sanat hitaalla, hillityllä äänellä lause lauseelta. Veli vaikeni. Sisko maalasi kiihkeästi ja melkeinpä ruumiinvoimalla: hiki kiilui hänen uurteisella otsallaan ja harmaahapsisilla ohimoillaan. Hän ei virkkanut sanaakaan; joskus vaan huomautti luetun johdosta: "Se on hyvä, Klaus! Aivan niin se on!"
Siten hän työskenteli kolme neljä päivää. Ja kun hän sitten neljäntenä päivänä asetti taulun seinää vasten, kummasteli Klaus Baas sen pikaista kehittymistä ja kasvojen puhdasta kirkkautta ja yksinkertaisuutta ja selvyyttä.
Seuraavana päivänä vielä keittiössä ollessaan Klaus Baas kuuli jonkun tulevan eteiseen. Hän ei siitä huolinut sen enempää, ajatellen, että se kai oli maalarin veli. Mutta kun hän kuuli kompuroimista ja hapuilemista, niin hän pilkisti ovesta, ja näki tosiaan veljen, mutta nyt vaatteet liassa, tukka sekaisin ja muuten ihko humalassa. Hän nyykäytti Klaus Baasille päätään, muka sukkelasti, mutta samalla nolona. Klaus Baas kiiruhti keittiöstä eteiseen ja supatti: "Menkää nyt pois! Kuulkaa, korjatkaahan nyt sievästi luunne!" Mutta sisko oli sen jo kuullut ja avasi oven ja näki veljensä. Hän ei virkkanut mitään, nosti vaan raskaan kätensä ikäänkuin karttavasti, avuttomasti eteensä. Silloin veli kääntyi nolona ovea kohti, pyörähti vielä kerran katsomaan siskoa hölmöillä silmillään, arasti, ja meni matkaansa.
Keittiöaskareet toimitettuaan Klaus Baas meni sisään. Maalari istui selkä kyyryssä tavanmukaisella tuolillaan telineen edessä, paletti ja pensselit kädessä, kalseasti tuijottaen. Kun hän kuuli pojan tulevan, hän oikaisihe ja alkoi maalata. Klaus tarkasteli häntä salavihkaa työnsä äärestä ja näki hänet tähystämässä silmät sirrallaan paikkaa, jossa veli oli mallina istunut, — ikäänkuin sisko olisi sielunsa silmillä nähnyt veikon siinä yhä ja maalannut olemattoman mallin mukaan. Ja maalarin koko olento oli kuin lamaan lyöty. Vähitellen kuitenkin pehmenivät hänen vanhain kasvojensa kovat piirteet, ja hän maalasi nyt tuntikausia harvinaisen innokkaasti ja haltioissaan.
Klaus liikkui edestakaisin huoneessa ja asettui sitten pöydän ääreen pesemään pensseleitä. Kerran loi maalari silmänsä häneen: kävi kai sääliksi poikaa, jonka piti niin sanattomana ja yksikseen nyt askarrella. Ja maalari sanoi: "Lauantai-illaksi kutsutaan tänne lapsia luoksemme, Klaus. Sitten on meillä taas hiukan hauskaa."
Sillä tavalla he työskentelivät kolmisen tuntia puhumatta. Ja kun ilta jo hämärsi, niin maalari nousi ylös ja sanoi väsyneenä: "Irroita tuo kuva ja aseta seinää vasten." Ja meni tapansa mukaan keittiöön pesemään käsiänsä.
Klaus lähestyi telinettä ja tunsi hyvin veljen. Mutta kun todellisen veljen kasvot olivat alhaisten paheiden raaistamat, hohti tästä taulun apostolista kaikkein ylevimmän intohimon kauneus: aatos ja uurastus jonkin jalon, puhtaan asian puolesta. Suunsopissa värisi arasteleva, syvä tuska, ja tähystävissä silmissä paloi avun toivo. Silloin Klaus purskahti hillittömään itkuun ja näki yhä kyynelten läpi kuvan.
Maalari tuli sisään ja huomasi heti hänen itkevän ja pani kätensä kömpelösti hänen kaulaansa ja käveli hänen kanssaan edestakaisin salissa. Klaus itki yhä pakahtuakseen.
"Ei siitä ollut apua, Klaus", hän sanoi. "Syvällä on tammen juuret.
Johan minä sen arvasin; mutta tahdoin kuitenkin koettaa vielä kerran."
Klaus halusi jotenkin häntä lohduttaa ja sydämen syvyydestä nouseva sääli pani hänet maalaria sinuttelemaan:
"Mutta onhan sinulla mielikuvitusta, Laura täti!"
"On, Klaus", hän vastasi… "kun tulee sellainen tuska!… Mutta nyt sen itse näit… ei mikään auta…" —
Kun Klaus Baas seuraavana päivänä tuli koulusta päivälliselle ja aikoi mennä kohta maalarin luo, ei hän nähnytkään isää kotona: ei keittiössä eikä perhehuoneen sängyssä. Hän ihastui, keikahti kantapäillään ja kysyi: "Onko isä mennyt ulos?"
Silloin astui äiti kamarista ja sanoi muualle katsellen, tavallisella hiljaisella, tylyllä äänellä: "Isä vietiin sairaalaan. Täytyy leikata."
Klaus hätkähti ja tuijotti äidin silmiin ja näki niissä määrättömän tuskan. Hänen ruumistaan täristi kiireestä kantaan, hän ei saanut sanaa ulos suustansa. Hänen korvissaan soi ja vinkui: "Ja minä, minä en ole hänestä välittänyt." Hän kysyi äidiltä, missä sairaala oli, tempaisi lakkinsa ja juoksi sanaakaan sanomatta ulos.
Kun hän sairaalan eteishallissa tiedusteli kiihtyneellä, kimakalla äänellä isäänsä, sattui juuri eräs lääkäreistä kulkemaan ohi ja sanoi hänelle:
"Ennätitkin paraasen aikaan. Tule kanssani."
Kun he astelivat ylös portaita, pisti lääkäri kätensä hänen kainaloonsa ja sanoi: "Näytätpä älykkäältä pojalta! Mistä päin olet kotoisin? Holsteinilainen? Jaha… ehkäpä voi käydä niin, että kadotat pian isäsi. Silloin sinun pitääkin karaista luontosi ja auttaa kelpo poikana äitiä!… Älä viivy kauan isän luona, vaan mene kotiin ja sano äidillesi, että hänen olisi heti tultava tänne."
Klaus kulki vaieten ja raskaasti hengittäen lääkärin vieressä ja tuli suureen saliin, jossa oli rinnakkain rivissä pitkät jonot kapeita, yksinkertaisia sänkyjä. Eräässä oli isä; hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat, ja niin laihat, lakastuneet! Kelmeiden silmäkuoppien ympärillä oli sinisen puhuvat renkaat.
Isä avasi vaivalla väsyneet, tajuttomat silmänsä. Sitten hän tunsi Klaun ja ponnisti kaikki voimansa selvitäkseen horteestaan ja sanoi heikolla äänellä: "Oletko se sinä, poikani… minä lainasin siltä Timmermannilta vähissä erin salaa rahaa, yhdeksänkymmentä markkaa… ei ollut lanttia talossa. Sinun täytyy maksaa Timmermannille velka kun alat vähän ansaita. Äidin ei pidä saada siitä vihiä, muuten hän häpeää ja tappaa itsensä työllä… Ja vielä on ne kuusikahdeksatta markkaa, äiti lainasi ne pulassa rihkamakauppiaalta. Kun minusta nyt aika jättää, niin matkusta kohta kotipuoleen ja koeta saada jostakin ne kuusikahdeksatta markkaa. Äiti on niin ylpeä ja järjestyksen ihminen; hän ei voi sietää olla velassa. Mutta sinä et saa ilmoittaa hänelle matkustavasi, muuten hän ei laske… Tule sitten kohta takaisin ja vartioi, ettei hän saa tehdä itselleen pahaa; sinä tiedät, millainen hän on… Ja hyväile silloin tällöin pienokaisia, Klaus; mutta ei äidin sitä tarvitse nähdä."
Klaus nyökytti vain päätään, ja kyyneleet virtasivat hänen poskiaan pitkin, ja hän toivoi, että isä puhuisi lisää. Mutta Jan Baas makasi kalman kalpeana, otsalla hikikaste, säännöttömästi hengittäen ja huohottaen. Klaus ei arkuudessaan tohtinut lääkäriltä pyytää: Antakaa minun olla täällä! Älkää ajako, minua isäni kuolinvuoteelta äidille kuolonsanomaa viemään! — Ja hän meni, juoksi kotiin.
Siellä ei äiti enää ollut, hän oli jo lähtenyt sairaalaan. Klaus Baas hyväili ja lohdutteli pikku siskoja, pani heidät nukkumaan ja sepitteli satua pikku Hannalle, joka itki ja tahtoi tietää, missä isä oli. Ja hän kuunteli, milloin äiti tulisi portaita ylös. Illalla, pimeän korvissa Antje Baas tuli. "Isä kuoli", hän sanot hiljaa, kolkolla äänellä. "Mene nukkumaan; minä teen vielä työtä."
Klaus Baas meni itkien eteiseen ja jäi sinne seisomaan ja nielemään kyyneleitään, — ettei pikku Hanna, joka juuri oli nukahtanut, itkusta heräisi.
Yhtäkkiä hän kuuli äidin kirkaisevan, — älyttömästi, raivokkaasti kuin eläin.
Hän kuunteli kauhusta vapisten ja kuuli kuinka äidin kyynäspäät tai otsa jysähteli pöytään ja äiti purki suustaan mielipuolen sanoja. Hän väänsi eteisen oven hiljaa lukkoon, ettei äiti pääsisi syöksymään ulos. Sitten hän pilkisti avaimenreiästä keittiöön. Äiti vääntelehti permannolla rahin ja pesualtaan vieressä ja oihki ja puhalteli tuskallisesti hillityllä äänellä: "Jumala on hullu, Jumala on… Eikö kelpaisi vielä lisää? Tulkoon vaan, riistäköön, ryöstäköön!… Hänen rakkaan miehensä!! Hänen kauniin, suloisen, hyvän miehensä!!.. Kuinka hän oli rakas… kaunis… hyvä… Mitä Hän tahtoo vielä? Luuleeko Hän, että hän rukoilisi armoa, Häneltä, turvaa lapsilleen! Haha! Minä pilkkaan, nauran Sinua! Lapsistani tiedän pitää huolen itse! Ja jos en jaksa, niin en pyydä armoa sinulta, en keltään! Otan ne, menemme vaikka Elbeen… Häneltä armoa, apua? Hahaha!… Häneltä!…"
Poika oli lyykähtänyt polvilleen oven taakse ja vapisi siinä hiukset kauhusta pystyssä ja ajatteli, mitä hän tekisi, jos äiti yhtäkkiä koettaisi rynnätä ulos; hän tarttuisi hänen vaatteihinsa, ei häntä laskisi.
Niin hän vietti sen yön pitkät tiimat kunnes keittiöstä kuului vain käheää voihkinaa. Ja Klaus Baasin voitti uni, hän nukahti kuin koira oven eteen kiemuraan.
Aamulla hän heräsi vilun puistatukseen, pukeusi pyhäisiinsä ja kirjoitti paperilapulle:
"Isä puhui minulle. Matkustan kotipuolla käymään. Minulla on hyvät vaatteeni, puhtaita nenäliinoja, kolme markkaa rahaa. Ole uljas, äiti! Minä autan sinua kuin mies. Sen lupaa sinun uskollinen poikasi,
Klaus Hinrich Baas."
Klaus pilkisti vielä kerran avaimenreiästä ja näki äidin lieden vieressä, kyynäspäin pankolla, toinen käsi suulla ikäänkuin pyytäen poikaansa vaikenemaan. Hän tuijotti kalsein silmin vastapäiseen seinään. Klaus lähti, kulki pilkkopimeät portaat ja astui hämärille kaduille ja juoksi Langereiheä pitkin Altonaan.
Taivas tuli vähitellen heleämmäksi ja kaduille valahti harmaa saraste. Klaus Baasin ajatukset karkasivat milloin isän luo, jota nyt kai ventovieraat kantoivat sairaalasta, milloin kotiin, jossa äiti istui kylmän lieden ääressä kolkkona aamuna, ja vihdoin maalle syntymäsijoille. Mistä hän saisi rahat? Kuusikahdeksatta markkaa! Kuusikahdeksatta!…
Kun hän sitten, kymmenen vuotta myöhemmin, kauppakonttorissa Indian meren rannalla ollessaan kuuli sattumalta tuon saman luvun, niin vieläkin hän muisti kuin eilisen päivän sen raskaan aamun tuskineen. Kuin tuliraudalla se luku oli hänen sydämeensä poltettu.