IX.
Kerran he sellaisena kylmän kosteana syyspäivänä lykkivät iltahämärissä kuuttiansa pienen Grasbrookin varastomakasiinien editse, matkalla Grasbrookhafeniin viemään tavaroita. Puuskapäissä puhalteleva länsituuli ja lukemattomat ristiin rastiin kiitävät hinaajat ja höyrypurret tekivät veden rauhattomaksi: se hyppi, vaahtosi ja räiskyi kuin parvivain kalain temmeltäessä. Ja tihkusade suomi heitä vasten kasvoja. Kauan aikaa he pysyttelivät aivan paalulaiturin kupeella; mutta sitten heidän täytyi erään laituriin kytketyn oberlandilais-purren vuoksi kaartaa kauemmaksi väylälle. Silloin tuli suuri höyrylaiva alavirtaan heitä kohti ja sen täytyi kääntyä heidän puolelleen antaakseen toisille tietä. Oberlandilais-purresta ei tullut loppua: se oli yhä heidän vasemmalla puolellansa. Höyrylaiva tuli lähemmäksi, tuli aivan liian lähelle… Ja puristi pienen kuutin itsensä ja oberlandilais-purren väliin ja painoi sen alas kihisevään, vihertävään veteen.
Klaus Baas ehti vain nähdä, kuinka Petter Sööt, vaieten kuin ainakin, tarttui pitkällä hypyllä oberlandilais-purren reelinkiin, ja kuinka höyrylaivan rautakylki läheni, ja miten tavarat vierivät veteen ja kuohu hyrskähti sisään; sitten hän vaipui kupruun. Hän huitoi käsillänsä ja potki jaloillaan ja pääsi jälleen vahingoittumattomana veden pinnalle. Hänelle kurotettiin puoshakaa, hän tarttui siihen ja kiipesi omin voimin oberlandilais-purren kannelle. Siinä hän nyt seisoi ja piti kiinni köysistä ja syljeskeli ja päristeli ja lupsutteli huuliaan ja silmäluomiansa. Joku sanoi rauhallisesti: "No, alapa juosta äitisi luokse." Toinen nauroi huolettomasti ja sanoi: "Niin on märkä kuin uitettu koira." Petter Sööt nojaili purren kaidetta vasten ja tähysteli veteen, vieläkö kuutista laitaakaan näkyisi. Laivurin vaimo seisoi hajalla säärin, kädet puuskassa ja ällisteli mitään virkkamatta.
Kun Klaus Baas vihdoinkin vesisten silmäripsiensä välitse eroitti maailmaa ympärilleen, ravisti hän vielä kerta lujasti hartioitaan, sitten hän tähysti, mistä mukavimmin pääsisi paalulaiturille, loikki pitkin askelin kiipeämispaikkaa kohti ja kapusi purresta pois ja lähti kotiin minkä kerkisi.
Unohtuivat märät vaatteet ja vilu ja hampaiden kalina. Hän vain sadatteli höyrylaivaa, sadatteli Petter Söötiä ja miehiä, jotka olivat nauraneet, sadatteli laivurin vaimoa ja meriveden kerrassa kehnoa makua, koko satamaa. Ei niin kymmenellä hevosella häntä sinne takaisin saataisi! Hän oli kauan sitten saanut kokoon nuo yhdeksänkymmentä markkaa ja maksanut velan! Ja olipa hänellä nyt uudet vaatteet ja uudet saappaatkin! Mitä hänen tarvitsi siellä enää olla!? Olisi voinut käydä ohraisesti! Herra armahda! Tuota kirottua vettä!…
Leuat loukkua lyöden ja kiukutellen hän tuli kotiin ja kertoi, mitä oli tapahtunut, ja sanoi, että nyt hän ei sinne enää mene. Äiti murahti tylysti: "Sellainen rääpelö olet kuin muutkin Baasit! Joudutko sänkyyn!" Ja jatkoi työtään.
Seuraavana päivänä iltapuolella Klaus sanoi, että hänen on lähdettävä etsimään parempaa paikkaa, pani päälleen uudet vaatteet, kampasi tukkansa veden kanssa niinkuin tavallisesti ja pyysi Hannaa katsomaan vähän hänen pukuansa, ja käänteli ja pyörähteli. Ja lähti satamaan Dovenfleetille,[36] jossa muisti nähneensä kauppakonttoreita. Uuden pukunsa ja pulskien saappaittensa arvon tietäen hän asteli jäykänlaisesti. Hän tunsi hämärästi, että johonkin noista konttoreista hänen pitäisi nyt päästä, mihin toimeen tahansa, kunhan vain pääsisi: juoksupojaksi taikka pakkaajaksi tahi oppilaaksi. Niin että kohta saisi muutaman lantin rahaa ja samalla tilaisuuden tehdä työtä ja kehittyä vähitellen kelpo ihmiseksi.
Hän pujahti arasti ensimäiseen konttoriin. Se oli pieni ja niukasti kalustettu huone; kolme neljä nuorta miestä istui kirkkaan akkunan ääressä pitkän ja leveän pöydän ympärillä kirjoitustöissä. Joku vanhanpuoleinen herra kulki juuri sen huoneen läpi toiseen ja tuli sivumennen hänen luoksensa ja kysyi kylmästi, mitä hänellä oli asiaa, ja vastasi: "Me emme nyt tarvitse."
Klaus Baas lähti allapäin toiseen taloon, nousi vanhat, pölyiset portaat ja pujahti varovasti sisään. Se oli matala ja huonosti valaistu huone; viisi kuusi nuorta herraa työhommissa paikoillaan selkä köyryssä. Vankka, hartiakas mies, joka istui vierushuoneessa, näki hänet, tuli luo ja kysyi: "Mitä asiaa?… Onko todistuksia?… Mikä isänne?… Missä hommissa pääsiäiseltä?… En voi käyttää…"
Klaus Baas aikoi sanoa vielä jotain. Mutta herra oli jo kääntänyt hänelle selkänsä…
Ja samoin kävi kolmannessa ja neljännessäkin konttorissa.
Hän jätti yrityksen siksi päiväksi valtaan, koska iltakin jo läheni, ja maleksi satamassa rantoja pitkin, aikoen mennä kotiin pienen mutkan kautta. Niin hän tuli St. Paulin höyrylaituriin ja nousi Davidstrassea pitkin kaupungin keskustaan. Ilma, joka oli viikkokausia ollut surkea ja rämyinen, muuttui nyt: tuli oikein kaunis syysilta ja raikas tuuli puhalteli. Hän alkoi käyskennellä laiskasti ja oikoi selkäänsä ja nautiskeli raittiista ilmasta ja uudesta puvustaan ja ajatteli riemuiten, että nyt siitä raskaasta työstä oli päästy. Niin hän kulki verkalleen satamasta vierivän ihmisvirran mukana ja katseli kaikkea ympärillänsä.
Davidstrassen ja Spielbudenplatzin[37] kulmaukseen oli kuleksiva kirjankaupustelija seisauttanut rattaansa ja levitellyt niiden pitkille lavoille kauppatavaransa. Ja nyt hän käveli siinä kärryjensä vieressä edestakaisin kädet syvällä taskun pohjissa. Pari työmiestä, toinen vanha, toinen nuorempi, seisoi rattaiden luona katsellen kumarapäin jotakin kirjaa. Klaus Baaskin pysähtyi silloin ja tähysteli kaula pitkällä kirjoja ja mietti, että mitäs, jos hänkin vähän katselisi noita? Ja miksi ei? Olihan hänellä taskussa viisi markkaa, kunniallisella työllä ansaittua omaa rahaa. Eikö hän ollut tehnyt työtä kokonaista kahdeksan kuukautta, kuluttamatta omiksi hyvikseen niin groschenia? Ja hän oli jo kuudentoista vanha! Eikö hän nyt kerrankin saisi ajatella hiukan omaakin mukavuuttaan? Valita jokin kirja ja lueskella sitä kaikessa rauhassa?
Itsetietoisena säästöistänsä hän tuli lähemmäksi ja katseli kädet takin taskussa kirjojen nimiä. Tuossa oli paksu kirja: "Stanley, Mustien maanosassa." Kansikuvassa oli pitkä jono hoikkia neekereitä, jotka taivalsivat äärettömän ruohoaavikon poikki; taustalla valtavia metsiä. Kas siinäpä kirja! Niin olisi hänkin tahtonut vaeltaa viljelemättömiä ja vieraita maita! Mutta kun ei nyt sinne itse voinut päästä, ei ainakaan vielä, niin eipä moisen kirjan lukeminen tyhmemmäksikään tehne! Se maksoi vain markan. Klaus Baas veti kukkaronsa taskusta ja sanoi vakaasti, hiukan murteellisella vivahduksella: "Tuo kirja tuossa."
Kaupustelija, joka oli leveänaamainen ja takkupartainen ikämies, katseli ylös Klaus Baasiin — poika oli näet pitempi kuin hän — ja ojensi hänelle kirjan ja sanoi: "Kas vaan, oikein parasta kotipuolen väkeä!"
Klaus Baas punastui ja kysyi hämillään ja samalla arvokkaasti: "Mistä te sen tiedätte?"
Silloin mies löi rintoihinsa ja alkoi kerskua jalosti: "Häh? Mistäkö
tiedän?… Minä pääsin Tondernin[38] seminaarista keskiarvolla 'hyvä'!
Mitäs se on, poika? Minä olen ollut kymmenen vuotta opettajana
Hohendammissa! Sinä olet saman seudun väkeä. Murre sinut ilmaisi!"
Klaus Baasista tuntui sopimattomalta udella, miten mies oli joutunut
Hohendammista, hiljaisesta Elben rantakylästä, St. Pauliin ja
Spielbudenplatzille. Hän lausui hillitysti: "Minä olen Heisterbergistä,
Baaseja." Ja miehen kysellessä hän sitten kertoi, missä oli tänään
käynyt ja mitä suunnitteli.
"Vai niin", sanoi mies, "oletko etevä ainekirjoituksessa? Siitä se riippuu! Minä olin seminaarissa etevin —: naukun otossa ja ainekirjoituksessa! Uskotkos sen? Jos et usko, niin katsopas vaan tätä kirjaa! Ymmärrätkös? 'Aineen loogillinen suunnittelu ynnä esimerkkejä…' tuossa tekijäin nimet… katsopas, mitäs tuossa lukee? 'Dierk Vogt, Hohendammin kansakoulun opettaja'." Ja kaupustelija jymäytti taas nyrkillään rintaansa ja sanoi: "Jos sinä haluat: Dierk on valmis kotipuolelaisen hyväksi kaikkeen… aivan kaikkeen! Hän jakaa ruokansa, vuoteensa hänen kanssaan. Älä poistu vielä, kotipuolen mies, minä olen niin yksinäinen ihminen!"
Uusi tuttavuus herätti kyllä uteliaisuutta; mutta mies ei tuntunut Klaus Baasista tarpeeksi arvokkaalta tutulta. Hän jäi siihen seisoskelemaan, mutta pysyttelihe hiukan syrjemmällä.
Parvi tehtaantyttöjä kulki pajattaen ohi. Sitten joukko merimiehiä, piippunysät hampaissa ja kädet housuntaskussa. Joskus maalaisia, kaksin, kolmin, uteliaina tähystellen. Tuossa kaksi katutyttöä: holsteinilainen tallirenki, suitset olalla, kääntyi ja katseli heidän jälestänsä. Sitten tuli paikaton kauppa-apulainen ja joutilas, juoppo kisälli. Parvi keskenkasvuista ja aikaisin rappiolle joutunutta nuorisoa. Emännät iltaostoksillaan. Ja kaiken aikaa vieri satamasta keskeytymätön työläisvirta.
Joku kulkevista seisattui, kun sattui, katselemaan kirjarattaita: otti kirjan käteensä ja pani sen paikoilleen taikka osti. Ne olivat aikoja, jolloin teollisuutemme kasvoi valtavasti ja heitti ihmiset sekaisin ja ankarampaan todellisuuteen, mikä teki heidän silmänsä tarkkanäköisemmiksi ja mielensä järkevämmäksi. Enimmät ostivat kyllä yhäkin hurjia seikkailuromaaneja ja jotkut siivottomiakin juttuja. Mutta monet halusivat yhä enemmän ja vakavampia ajankysymyksiä, jotka kumosivat vanhaa tai rakensivat uutta. Kun joku ostaja näytti epäilevän kirjan arvoa, löi kaupustelija monasti kädellään takkinsa tahraiseen rintamukseen, joka pullotti povitaskun paperitäytteestä, ja sanoi: "Minä hankin ainoastaan kirjoja, jotka minä tunnen", taikka keveämmin: "Totta kai minä sen nyt opettajana tiennen."
Eräät ostajat tunsivatkin hänet ja nimittivät häntä "persetteriksi", jonka alasaksilaismurre on vääntänyt vanhasta kunnianarvoisesta "präzeptor"-arvonimestä,[39] sekä kuuntelivat vakavina hänen arvostelujaan. Mutta kun rattaiden luona ei ollut ostajia, jutteli kaupustelija Klaus Baasin kanssa. Poika seisoi kädet uuden takin taskussa, nojaellen seinää vasten, — muka hyvin välinpitämättömänä, mutta oikeastaan halukkaasti kuunnellen vanhan juopon kerskailua, seminaarijuttuja, tarinoita hänen opettaja-ajaltaan sekä hänen kirjaselostuksiaan. Sillä Petter Söötin kanssa kuuttia soudettaessa ei oltu tosiaan sanoja tuhlattu.
Kun satamasta vierivä työläisvirta vihdoin loppui, vaati kaupustelija kotipuolen poikaa latomaan hänen apunansa kirjoja pinoon ja sitten tulemaan hänen kanssaan illallista syömään. Klaus Baas auttoi ja asteli pian aikamoisen välimatkan päässä kaupustelijan sivulla, joka lykkäsi rattaitaan, ettei vain luultaisi häntä samaan liikeyritykseen kuuluvaksi. Mies kääntyi kaidalle kadulle ja työnsi rattaansa erääsen pihaan. Siellä he kantoivat kirjat rattailta pieneen rakennukseen, joka oli maan tasalla.
Sen jälkeen he palasivat Spielbudenplatzille ja pistäysivät Wilhelminenstrassen varrella pieneen ravintolaan, jossa siihen aikaan, ja kai nykyäänkin, kävi paljon kaikellaisia taiteilijoita. Ohjelma ei ollut vielä alkanut ja illasteltiin paraikaa monien pikku pöytien ääressä ja juteltiin minkä mitäkin. Entinen koulumestari meni suoraapäätä perälle, jossa istui nurkkapöydän ääressä jo ennestänsä pari kolme hänen ikäistään herrasmiestä, kutakuinkin välttävissä mustissa vaatteissa, esitteli Klaus Baasin kotipuolelaisenaan ja tilasi illallista.
Klaus Baas tunsi selvästi nämä olennot vento vieraiksi hänen hengelleen ja ajatteli, että äiti arvostelisi heidät yhdellä vilkaisulla "lorvehtijoiksi" ja "hassuiksi." Mutta hän janosi näiden monien mykkäin työkuukausien jälkeen elämää ja sanoja ja katseli uteliaasti sauhuista, ummehtunutta ravintolaa. Halukkaasti syöden ja vilkkaasti käsiään heitellen kertoi pöytäseura matkoistansa, vertaili kaikki kaupungit Budapestistä Tukholmaan saakka, arvosteli kaiken maailman taideuutuudet ja lausui kursailematta tuomionsa ja komeili sanoissa ja liikkeissä. Klaus Baasille selvisi pian, mitä nuo kolme samassa pöydässä istuvaa herrasmiestä olivat ammatiltaan. Yksi esitti sanoilla ja laululla koomillisia kappaleita: hän oli pieni, paksu ja parraton; toinen oli erään musiikkiseuran ensimäisen viulun soittaja: hän oli laiha ja kelmeä, pitkätukkainen ja mustahaveninen; kolmas, lyhyt ja kuiva miehen kääpelö, jolla oli pieni pyöreä kissan pää, oli ennen ollut viinurina, mutta oli sittemmin ruvennut silmänkääntäjäksi.
Kirjankaupustelija oli kuitenkin koko pöytäseuran päänä, sillä vaikkei hänellä ollutkaan varaa rehennellä sellaisilla erikoistaidoilla kuin muut, niin kaikkeen puhuttuun hän osasi viisaan näköisenä liittää lyhyitä, epäileviä huomautuksiansa.
Kun sitten illallinen oli syöty, ilmestyi tiskille valtava juomamaljakko, johon kaikkien ravintolavieraiden katseet kunnioittavasti keskittyivät, ja tuotiin punssilaseja. Silloin nousi ensimäinen viulu ylös, kilahutti lasiin, nypli haalistuneen mustan helmatakkinsa napit kiinni, pisti kolme sormea rintapieleen, katsahti yhtäkkiä sielukkaasti ympärilleen pöytäseuraan, tukehdutti rinnasta kohoavan liikutuksen keikauttamalla ohimoille tunkeutuvan mustan harjansa niskaan, ja lausui nyt, että hänen vieressään istuva, suuri ja maailman kuulu koomillinen resitaattori, Danielo Danako, tänään täyttää kuusikymmentä vuotta! Ja hän ylisti hänen taidettansa, hänen mimiikkinsä mestaruutta, joka oli houkutellut tällä ja tuolla puolen Atlantin valtamerta monet suut niin hillittömästi nauramaan, joka oli monesta silmästä houkutellut niin herttaiset ilon kyyneleet! Hän kiitteli kunniavieraan sisällistä ihmistä, josta olivat todistuksena monet hänen tovereille kustantamansa illalliset ja liikuttavat tunnustukset viinipikarin ääressä, myöskin hänelle, puhujalle. Ja jos hän oli mistä maailmasta ylpeä — ja hän oli ylpeä paljosta — niin ainakin oli hän siitä, että tämä jalo mies oli nähnyt hänet ystävyytensä arvoiseksi. "Mun kulta veljeni, mun velikultani!" lopetti puhuja sekä ojensi suoralla kädellä koomikkoa kohti lasiansa.
Koomikko oli kutistunut tuolillaan sitä pienemmäksi, mitä suuremmaksi kehujen kuorma kasvoi hänen päällään. Ja nyt hän istui rinta leukaa vasten, ja kyyneleet vierivät virtana mustain haalistuneiden liivien rintamuksille. Hän aikoi vastata puheesen, mutta silloin huomattiinkin, että suuri lausuja oli huono tilapäispuhuja; ja sitä paitsi jo hieman juovuksissakin. Hän painoi siunaavasti kämmenensä Klaus Baasin myyränkarvaiselle päälaelle ja lausui itkien: "Tämä nuorukainen tässä, tämä minun hyvä ystäväni, puhuu minun puolestani."
Klaus Baasin olo kävi liian tuliseksi! Hän väänsi varovasti päänsä ukon kämmenen alta pois, kopaisi Stanleynsä ja puikki seurueen kovaäänisesti melutessa matkaansa.
No kaikkea ihmettä! Miten merkillisiä ihmisiä! Jospa äiti tietäisi hänen moisten veikkojen parvessa istuneen! Tai hänen ylipäätänsä käyneen St. Paulissa!… Mutta olipa sitä mahdottoman hauska nähdä! Ja hän aikoi heti tänään vielä pikkuisen katsella. Ehdottomasti! Ja miksipä ei? Kyllä oli tehty työtä ja kovaa! Hän oli kuudentoista, eikä ollut vielä nähnyt St. Paulia!
Hän alkoi kuleksia kirja kainalossa minne ihmisvirta vei. Oli tullut jo aivan pimeä. Englantilaiset matruusit, höllähousut… kylläpä ne kulkevat hajasäärin. Mikä hävytön likka se tuo oli? Katsoi häntä ihan kuin tuttua, ja kuin haluten puhella hänen kanssaan. Ja kapakassakos oli tungos! Ja kaikki nauroivat ja porisivat! Ja hänen elämänsä, kuinka se oli hiljaista ja köyhää ja sanatonta! Eikö noilta miekkosilta ollut keltään kuollut isää tai siskoa, eikö kellään ollut ankaraa äitiä, ei aavistusta suruista ja puutteesta? Ja tuolla oli suuri näyttely: neekeritansseja! "Hyvä herrasväki! Kaksikymmentä villiä naista Dahomesta! Ei milloinkaan ennen näytetty!"… Ah, tätä elämän pyörrettä!
Tuokion päästä hänen teki mieli pistäytyä erääsen ravintolaan. Hän meni nurkkapöydän taa, tilasi lasin olutta, maisteli sitä ja katseli väkeä ja katseli Stanleytään, ja alkoipa siinä ajatuksissaan kirjaa selailla. Ja hän unohti kokonaan ympäristönsä. Hänellä ei ollut moneen vuoteen, aina siitä kun hän oli lukenut Robin poika Krusoen, ollut tilaisuutta ja aikaa lukea mitään yhtenäistä kertomusta. Nyt hän vaipui lukemiseen kuin noiduttu. Näiden ihmisten elämä ja touhu oli hänen hengelleen vielä tuntematon ja vieras; kirjasta saatu elämä oli hänen kehitysasteensa mukaista. Vieraita tuli ja meni. Parvi nuoria kauppa-apulaisia valtasi viereisen pöydän ja alkoi meluta ja lasketella sutkauksia. Klaus Baas katsahti mietteissään ylös ja tunsi hämärästi olevansa tuon pöytäseuran takana nyt vielä paremmin piilossa. Ihmiset, jotka näkivät hänen niin huolettomasti lueksivan, luulivat varmaankin häntä ravintoloitsijan pojaksi, kun hän oli niin nuorikin, eivätkä mitenkään häirinneet hänen rauhaansa. Yksi vain pisteliäästi sutkahutti hänelle: "Lyö kirja penkin alle, poika! Täällä on elämä, täällä heiluu hattu!" Klaus Baas katsahti puhujaan hajamielisesti, hymyili nolosti haaveissaan, ja jatkoi lukuansa. Pitkän aikaa hän sai olla rauhassa; sitten tuli nuori, kalvakka mies ravintolaan, katseli ympärilleen, ei nähnyt muualla paikkaa ja istahti Klaus Baasin pöytään. Istui kotvan aikaa hiljaa ja kysyi sitten: voisiko herra neuvoa outoa Hampurissa?
Silloin Klaus Baas löi kirjansa kiinni ja ryhtyi puheisiin ja vastasi kysymyksiin ja kysyi itsekin vieraalta minkä mitäkin. Nuorukainen oli pari vuotta vanhempi kuin hän ja oli tullut Ylä-Schlesiasta työnhakuun Hampuriin; muuta selvää ei hänestä paljoa saanut. Klaus Baas kysyi, elivätkö hänen vanhempansa: toinen kertoi heistä välinpitämättömästi kuin olisi puhunut ventovieraista. Klaus Baas kyseli hänen veljistään, sisaristaan: kyllä, olihan niitä useitakin, liikaakin — ja tulokkaan naama oli niin ilmeetön ja välinpitämätön kuin olisi puhuttu maantien kivistä, joiden ohi hän oli sattunut kulkemaan. Klaus Baas kysyi, miten hän tänne oli joutunut, mitä teitä, missä kaupungissa oli käynyt: ei poika tiennyt. Millä tavoin hän oli koettanut täällä päästä työhön? Ilmeni, ettei hän ollut juossut jälillä suinkaan kuin jäniskoira, vaan oli hyppelehtinyt minne sattuu kuin sylikoiran penikka. Ja olipa muun muassa sattunut St. Pauliin ja tähän pöydän ääreen, ja katsoi nyt tylsästi olutlasiinsa.
Klaus Baasissa paisui turhanpöyhkeä sääli, ja hän alkoi kopeilla ikäänkuin olisi Hampurin joka sopukan tuntenut. Ja hän lähti pian tulokkaan kanssa kadulle, näyttämään hänelle Hampuria.
Hän kierteli uuden tuttunsa kanssa pitkin katuja, joilla nyt illalla oli vilkas liike, — kaikki oli hänellekin vielä aivan uutta ja outoa: hän ei ollut iltaisin koskaan tohtinut lähteä kotoa; ja he tulivat Steinwegiä ja suurta Burstahia[40] pitkin Alsterille.
Siellä he seisoivat hyvän aikaa uudella Jungfernstiegillä[41] raikkaassa, kirkkaassa syysyössä erään suuren hotellin edustalla, jossa oli juhlat. Ulko-oven kamanoissa riippui kauniit seppeleet, ja kun sisäovet milloin aukesivat, kuului iloista soittoa ja äänten hälinää. Vaunurivi jo odotti hotellin edustalla; ja joskus tuli yksinäinen juhlavieras tai joku pari ulos ja lähti vaunuilla tai kävellen kotiinsa. Kellarikerroksesta kuului keittiökalujen kilinää.
Schlesialais-poika meni kadun toiselle puolelle ja istahti sinne penkille ja katseli untelosti eteensä. Hänen Hampurin tutkimishalunsa loppui jo tähän. Klaus Baas sanoi hänelle, että pitääpä katsoa, eikö hotellissa ollut erästä hänen perheensä tuttua: he näet odottivat paraikaa kotimaahan erästä rikasta ystävää Etelä-Amerikasta. Ja hän meni jälleen kadun toiselle puolelle hotellin ovelle ja katseli vaieten, suu auki, ahnaasti, nautintorikkaan juhlan kauniita kuvia, jollaisia hän ei ollut ennen nähnyt.
Hänen seisoessaan ja katsellessaan aukesi yhtäkkiä sisäovi ja kadulle tuli kaksi nuorta tyttöä, uhkean ja kauniin äitinsä seurassa. He odottivat hetkisen vaunujaan, — ja ah, silloin tunsi Klaus Baas, että tytöt olivat ne hänen tuttunsa! Ne ne olivat! Kuinka kauniita valkeissa lyhyissä hameissaan, — pohkeet sirot ja hoikat, pikku jaloissa mustat, kiiltävät kengät! Klaus Baas väistyi hitaasti pimeään seinäkomeroon, etteivät ne häntä näkisi. Ne ihan varmaan! Olivat kasvaneet hiukan, ja yhä, yhä kaunistuneet! Häntä ahdisti ja rusensi tunne: miten kaukana minä olen heistä! Mitä olen minä heidän rinnallansa! Miten minä olen köyhä ja loitolla heistä!… Ja sitten tulivat vaunut ja ne vierivät pois… — Hyvä Jumala, huoahti Klaus Baas, nyt ne menivät! Nyt tuskin näen heitä koskaan…
Samassa kuului kellarikerroksen luukusta ystävällinen, hupaisa ääni:
"Kuule, haeppas toverisi tuolta, ja tulkaahan sitten tänne."
Senpä vainusi untelo ja välinpitämätön schlesialainenkin: tuokiossa hänestä tuli pirteä mies, hän kepsahti ylös ja riensi Klaus Baasin rinnalle… "Minäkin olen monasti poikana saanut mennä täti Nurmelaan yöksi", sanoi kokki alhaalta. "Saattepa vähän lämmintä keittoa." Ja hän otti lautasen toisten joukosta valkeaksi kuuratulta pöydältä.
Mutta Klaus sanoi, että hänen täytyy nyt lähteä, ja kiiruhti kotiin minkä kerkisi.
Rientäessään hiljaista, öistä katua hän ajatteli vain yhtä ja ainoista: Hyvä Jumala, jospa onni koittaisi!… Minun täytyy yrittää johonkin konttoriin… Teen työtä vaikka katketakseni… Hyvä Jumala, jos yhtäkkiä onni koittaisi.
Äiti oli yhä työssä kotona, vaikka kello oli jo kahdentoista paikoilla. Klaus Baas sanoi olleensa eräässä konttorissa, juoksupoika oli lähtenyt matkaansa, työtä oli kestänyt yöhön saakka. Antje Baasin kasvot eivät värähtäneetkään, hän ei virkkanut mitään, teki vain työtänsä. Ja poika meni nukkumaan.
Seuraavana aamuna hän alkoi heti herätessään ajatella taas noita kahta herrastyttöä ja haaveksia, miten pääsisi heidän vertaiseksensa. Ja hän ajatteli, että onni varmaan hänelle pian koittaa, ja vaipui velttoon tunnelmaan: ikäänkuin hänen ei olisi tarvinnut muuta kuin odottaa ja ottaa onni, kun se tulee. Hän huomasi Stanleynsä ja syventyi lukemiseen eikä malttanut jättää kirjaa käsistään. Hän sanoi äidilleen menevänsä taas tänä iltana konttoriin ja toivovansa siellä juoksupojan paikkaa; ja samosi sangen huonolla omallatunnolla Stanleyn kanssa yhä syvemmälle mustien maanosaan. Antje Baasin edessä oli pino valkeita ompeluksia, niiden takaa hän vähä väliä vilkaisi tiukasti ja epäluuloisesti poikaansa. Kun Klaus Baas kerran iltapuolella kohotti päätänsä, niin hän huomasi äidin katseen; hän tuli vallan levottomaksi, pani kirjan pois ja lähti ulos, mukamas työhön.
Mutta kadulla hänestä tuntui taas liian myöhältä mennä työnhakuun konttoreihin. Ehkäpä, ehkä kohtaa hänet St. Paulissa suuri, suuri onni! Ehkä rikas herra on palannut Amerikasta! Ehkä hän ei ollutkaan tuon tylyn yksinkertaisen naisen poika. Huomenna hän ehkä saa hyvän paikan jossakin hyvässä konttorissa. Hänen omatuntonsa oli surkean huono ja levoton. Mikäpä eteen sellaisessa asemassa ja sellaisella tuulella? Hän kulki eteenpäin ja tuli pian taas Spielbudenplatzille. Ja siellä huvitusten vilinässä, jota hän hiukan jo tunsikin, mieli taas keveni, ja hän asteli varmana ja reippaasti edelleen.
Mutta juuri kun hän pysähtyi ensimäisen konserttihallin ovelle ja mietti siinä kahden vaiheella, uskaltaisikohan vähän pistäytyä sisään katsomaan… niin yhtäkkiä hänen edessään seisoo äiti! Klaus Baas pelästyi kauheasti! Pelästyi melkein enemmän sitä tosiasiaa, että äiti, hänen äitinsä, seisoi nyt tuossa hänen edessään, illalla, St. Paulissa, kuin omaa kohtaloansa. Hän sipaisi kädet taskusta ja astui vaistosta askeleen taaksepäin. Mutta samalla läiskähti jo korvatillikka. "Kyllä minä sinusta Baasit karistan!" sanoi äiti vihaisena ja tylysti. "Renki sinusta tulee!"
Klaus Baas otatteli kotiin, poskilla polte, johtuva muustakin kuin korvatillikasta. Hänen järkensä selvisi tuossa tuokiossa, yhtäkkiä hänestä tuli toinen mies. Kas sen hän oli ansainnutkin! Vetelehtijä hän oli, ajan varas, lorvehtija, kuin Jonni Dau. Ja valehtelija! Tuleva kuritushuoneen kasvatti! Kauheata, kamalaa! Että äiti oli tullut hänen jälestänsä ja yllättänyt hänet! Olihan hän itse jo tiennyt hairahduksensa! Kamalaa, kamalaa! Korville keskellä katua! Se oli kauheampaa kuin hiilipihdit! Hän muisti vielä selvästi sen tytön ällistyneet kasvot, joka sattui kulkemaan ohi juuri kun äiti tuli! Ja äiti oli lausunut vielä hänen nimensä! Baas!… Baas… Aivan ääneen! Hyvä Jumala! Seitsemään vuoteen hän ei ilkeäisi näyttää kasvojaan St. Paulissa! Hänen täytyisi tekeytyä tuntemattomaksi ja käyttää toisia vaatteita! Hänen täytyisi piiloitella, kunnes kasvaisi parta, niin ettei kukaan siellä enää häntä tuntisi…
Hän juoksi, loikki Millernthorin poikki kuin ryövärit kintereillä. Hän ei tahtonut katsoa taakseen, tuleeko äiti jälestä. Lyököhän se häntä vielä?… Sehän on mahdotonta: hänhän oli jo kuudentoista! Kauheaa! Rengiksi, rengiksi vaan! Mutta se oli juuri parhaiksi! Huomenna äiti vie hänet maalle ja pestaa hänet kaikeksi ijäkseen rengiksi! Se kauhea junamatka! Ja sitten rengiksi, ijäksi!… Mitä oli tehtävä?
Pojan mieleen johtui se suuri Amerikan tuntematon. Mutta kummallista: se haave haihtui nyt heti, se ajatus ei ollut enää mistään kotoisin! Ikäänkuin koko kulta-unelma olisi korvatillikasta särkynyt sirpaleiksi! Ei siitä ollut mihinkään! Ja naisihminen, joka oli lyönyt häntä korvalle, oli epäilemättä juuri hänen äitinsä. Epäilemättä, juuri äiti! Maailma muuttui yhtäkkiä inhottavan arkipäiväiseksi. Työtä ja työtä se oli vaan!… Mitähän, jos ne kauniit tyttöset tietäisivät, että hän oli kolme päivää narrina haaveksinut onnea kuin paistettua varpusta suuhun lentämään ja laiskehtinut St. Paulissa! Entäs maalari-neiti sitten! Ja mistä nyt työtä? Heti, jo tänä iltana. Arvelematta tuumasta toimeen! Mutta minne? Minne vaan, kunhan ei joutuisi äidin käsiin! Jospa juoksisi nyt maalarin luo! Olihan jo syksy ja ehkä Laura Morgenstern oli tullut takaisin?
Hän pisti kiirettä eikä seisattunut ennenkuin läähätti maalarin työhuoneessa — kuin hätyytetty rotta turvaan päästyänsä.
Maalari istui tavallisella paikallaan, sivellen illan hämärässä vielä jonkin apostolin manttelia. Häntä vastapäätä, samalla tuolilla, jolla kaunis pieni tyttö oli istunut, istui nyt vanha valkotukkainen ukko, huonoissa vaatteissa, silmät selällään kuin millä haamulla. Maalari näkyi juuri tuttavallisesti jutella jurotelleen ukon kanssa, ei kääntänyt Klaus Baasin tullessa päätänsä ja sanoi vain: "Odotahan vähän." Sitten hän kuitenkin hetken päästä katsoi silmälasiensa yli häneen ja sanoi: "Kas, sinähän se olit, Klaus?! Mitäs nyt asiaa?"
Klaus Baas kertoi änkytellen viimeaikuiset tapahtumat: isän kuoleman, rahakiipelin, kotimatkan, hiekkakuutin soudun… eikä nyt tiennyt mihin ryhtyä.
Maalari asettui mukavasti selkäkenoon ja maalasi, katsoi vanhukseen ja maalasi taas. "Pesehän pensselit", hän sanoi.
Klaus Baas pesi pensselit ja vilkaisi tuon tuostakin arasti maalariin; ja läähätys keveni siinä, ja hän alkoi saada henkeä keuhkoihinsa.
Jonkun ajan päästä sanoi maalari: "Isäni tahtoi minusta väen väkisin opettajatarta; se olisi ollut kaunista: olisin hölvännyt lasten silmät. Äiti oli järkevämpi; hän sanoi: miksi tyttö tahtoo ja mihin hän pystyy, siksi hänen täytyy ruveta. Sanotaanpa siis mekin nyt: mihin tahdot sinä ja mihin sinä pystyt?"
Klaus Baas ällisteli häntä surkean ja tuhman näköisenä. "Mihinkä tahdon ja pystyn?"
"Niin", vahvisti maalari. "Mietipä vähän aikaa ja sano sitten."
Klaus Baas oli sellaisessa jännityksessä ja tuskassa, että vedet alkoivat nousta hänen silmiinsä.
"No sano nyt vaan", lausui maalari sitten melkein uhkaavasti. "Suu puhtaaksi."
"En pääse äidin tähden", vastasi Klaus Baas, "muuten matkustaisin maailman ympäri, ensin Afrikaan."
Klaus Baas pelkäsi, että nyt se putoaa pelästyksestä alas tuolilta. Mutta maalari vastasikin aivan rauhallisesti: "No sen minä arvasin. Ja mitä sinne? Kristinuskoako viemään?…"
Poika pudisti päätänsä.
"No", hymähti maalari, "se on totta se, ethän sinä paljon siitä.
Kirjoittaaksesi matkasta kirjan?"
Klaus Baas pudisti taas päätänsä.
"No, sano sitten Jumalan nimessä, mitä varten sitten?… huvikävelyllekö sinne tahdot?"
Klaus Baas näki, ettei nyt taaskaan auttanut muu kuin suorat sanat, ja hän vastasi: "Katsomaan millaista siellä on… ja siellä tointa herättämään ja — johtamaan."
Maalari nojautui yhä syvemmälle tuoliinsa ja katsoi ukkoa kiihkeän hartaana ja virkkoi: "No sen olisit voinut sanoa heti: sinä tahdot siis kauppiaaksi."
"Niin", huudahti Klaus Baas ja henkäisi kevennyksestä. "Siksi olen tahtonut aina. Ja olen jo koetellutkin; mutta ne eivät huoli minua, kun olin siellä kuutilla ja kun en ole käynyt parempia kouluja."
Laura Morgenstern sivelteli vähän aikaa. Sitten hän lopetti työnsä, laski ukon pois, puuhaili minkä mitäkin huoneessaan, pistäysi eteiseen ja tuli takaisin hartioillaan tavattoman leveä ja pitkä vaippa ja päässä vanhankuosinen, suuri huopahattu. Pensselit oli jo asetettu entiseen tapaan järjestykseen ja riviin pahvilevylle. "Tule!" sanoi Laura Morgenstern.
He menivät kadulle ja kääntyivät satamaan päin. Klaus Baas kulki koko ajan pari askelta perästä, mutta kun maalari kyseli hänen vanhemmistaan, sisaruksistaan, koulunkäynnistään tai Petter Söötistä, silloin Klaus Baas kepsutti pari askelta maalarin eteen ja vastasi hänelle. Sitten hän taas jäi taemmaksi. He kulkivat Rödingsmarktin poikki Dovenfleetille ja menivät sen varrella erääsen vanhaan, komeaan taloon: nousivat pari porraskertaa ja pysähtyivät kirkkaiden lasiovien taakse, joiden ruuduissa seisoi: "Kauppayhtiö P.C. Trimborn." Siinä hengähdettiin vähän ja astuttiin sitten sisään.
Klaus Baasin silmissä vilisi kaasulamppuja, vaaleita saleja, paljon hienoja nuoria herroja, jotka katselivat heitä. Paperipinkkoja… suuria kirjoja. Hän kuuli maalarin tuolla kaukana sanovan haluavansa puhella herra Trimbornin kanssa. Hän näki neidin katoavan silmistään, ja seisoi nyt turvatonna ja suojatonna, katsellen hämillään alas lattiaan. Laura Morgenstern tuli sitten takaisin, viittasi hänelle, ja Klaus Baas meni hänen jälestään komeaan huoneesen. Siellä hän näki suojelijansa leveän selän takaa pitkän ijäkkään herran, jolla oli hienot mustat vaatteet; se sanoi hänelle merkillisen hillityllä, jokapäiväisellä äänellä: "Vetäkääpä ovi kiinni!" Kun Klaus Baas oli sen tehnyt, kyseli herra häneltä lyhyesti ja selvästi hänen vanhemmistaan, lapsuudestaan, koulusta ja erityisestikin viime kesän toimista.
Kysymysten täsmällisyys tuntui hänestä oikein hyvältä, sillä hän oli elellyt omissa valloissaan ja kaipasi kasvatusta. Yksinkertainen suoruus tuntui kuritukselta; vieras kylmä katse haihdutti valheelliset unelmat tuossa tuokiossa. Ja Klaus Baas vastasi nyt rauhallisesti ja lyhyesti, henkeään pidätellen, mutta vedet silmissä. Kun herra viimein kysyi, jaksaisiko äiti elättää häntä vielä kolme vuotta, vastasi Klaus Baas, huulet vavisten ja rinta ylpeydestä, riemukkaasta hellyydestä paisuen, että äiti teki hänen hyväkseen kaiken voitavansa, työtä yöt ja päivät. Hän oli itse maksanut velan Timmermannille, ja äidillä oli työtä minkä ehti tehdä.
Herra mietti vähän aikaa. Ja sitten hän kääntyi maalarin puoleen ja sanoi:
"Te olette jo kauan olleet tuttuja? Olette nähnyt hänen todistuksensa, jotka olivat erittäin hyvät? Sanotte myös, että hänellä on hyvä käsiala?"
Maalari nyökkäsi.
"Ja mielestänne", jatkoi herra, "pitäisi sellaisen suuren liikkeen, kuin tämä minun, tehdä joka vuosi jokin erikoinen hyvätyö?"
Maalari nyökkäsi nyt kahdesti. "Minä menen takuusen hänestä."
Liikemies hymyili leppoisasti ja tokaisi: "Mistä summasta?" Sitten hän loi vielä pitkän, tutkivan katseen Klaus Baasiin ja sanoi: "No, tehdään sitten poikkeus ja otetaan nuori mies, koetteeksi. Te pidätte huolta, ettei hän eroa puvussaan huomattavasti muista meidän pojista. Ja toivotaan vielä, ettette tarvitse katua suositustanne, neiti Laura."
Niin he saivat lähteä.
Portaiden alapäässä henkäisi maalari syvään ja murahteli: "No sitä myöten on kaikki selvä. Herra hyvästi varjelkoon! Etteivät tuollaiset voi koskaan olla hyviä tekeytymättä samalla muka niin yleviksi… Ihan luissani sen tunnen… No niin, silmät auki nyt poika, pidäpä huoli, että sinusta tulee jotakin! Tämä oli jalo loikkaus: hiekkakuutista P.C. Trimbornin konttoriin… kuinka hän nyt olikaan nimeltään se…?"
"Petter Sööt, Laura täti."