VIII.
Seuraavana aamuna oli ilma vielä rämyisempi. Kostea länsituuli räiski selkenemätöntä tihkusadetta seiniin, katukivitykseen, kulkijoihin ja ajajiin. Ilma oli niin raskaan ja harmaan sumuista, ettei ihmisparka voinut ajatellakaan noiden synkeyksien takana olevan enää vanhaa sinistä taivasta, ja auringon valo oli aivan unohtunut.
Klaus Baasilta meni kaikellaisissa talousaskareissa koko aamupäivä, joten hän vasta iltapuoleen pääsi Kalli Daun luo.
Kun hän lähestyi kukkakauppaa, joka oli melkein aina auki, niin hän kuuli sieltä kovaa jytinää ja kirouksia. Hän aikoi pyörtää varovassa kaaressa oven ohi, mutta näki silloin heikon pikku ystävänsä ottelevan kynsin hampain suurta isäpuoltansa vastaan, ukko koetti näet pyöräyttää Kalli Daun poikkiteloin polvilleen ja antaa patukkaa. Klaus Baas ennätti paraiksi loikata syrjään, kun Kalli Dau lensi keränä ulos ovesta ja kaatui katuojaan; mutta hyppäsi samassa taas jaloilleen ja livisti ripakintuillaan kadun toiselle puolelle. Pitkä, mustaverinen isäpuoli tuli kasvot verissä ovelle ja huusi poliisia; Grossneumarktin puolelta lähenikin poliisi, mutta Kalli Daulla oli silmät päässä, hän piti parhaana lähteä pakoon ja katosi kiireen vilkkaa lähimmän kadunkulman taakse.
Sitten Klaus Baas ja Kalli Dau harkitsivat eräässä porttikäytävässä, mitä nyt oli tehtävä, pilkistellen vähän väliä kadulle. Neuvottelu oli lyhyt. "En rupea siellä putkassa istumaan", sanoi Kalli Dau, "ja päälle päätteeksi vielä aikamiehen pieksettäväksi ja tapettavaksi. Menepäs ja hae minun kapineeni ja paperit ja rahat, ne on kukkaruukun alla."
Klaus Baas juoksi takaisin puodille ja kysyi kadun toiselta puolelta, saisiko hän Kalli Daun kamppeet?
Äiti tuli ovelle ja huusi kadun takaa: "Mitä se niillä tekee? Merillekö se aikoo? Odottakoonpas: hän ei astu jalallaan kynnyksemme yli, vaikka sitten rammaksi hänet pieksäisin!"
"Rammaksi!" toisti samassa Kalli Dau, joka oli varovaisesti hiipinyt jälestä. "Et tarvitse enää rammaksi pieksää, olet jo pieksänyt! Katsopas näitä kinttujani! Ennen menen vaikka kaivoon kuin tulen kotiin."
Äiti pujahti puotiin ja toi pojan tavarat punaruutuisessa nyytissä, antoi ne sekä kourallisen hopearahoja ja pari paperia Klaus Baasille ja sanoi, poikiin silmäänsä luomatta: "Ja sano vaan onnea matkalle!" Ja äiti palasi totisena puotiin.
Pojat menivät Baumwalliin ja sieltä joen poikki Reiherstiegiin,[25] jossa Kalli Daulla oli tuttu: erään kolmimasto-parkin toinen perämies. Lastinkantajain viimeinen joukkokunta lähti jo laivalta ja kaksi pientä hinaajaa pyrki paikalleen ruvetakseen vetämään. Mutta Kalli Dau tunkeusi kuitenkin portaitten luo, levitteli papereitaan kapteenille ja pyysi:
"Olkaa hyvä ja ottakaa nyt minut mukaan, minä kiipeän kuin kissa ja osaan keittää kahvia ja osaan…" Varakapteeni oli vielä portaalla tuketen tien kokonaan, sillä hän oli vanttera mies, ja puheli kapteenin kanssa. Kapteeni katseli korkeudestaan pikku pyrkijää ja sanoi: "Meillä on jo kaksi poikaa. Ja sinä olet niin hintelö."
Kalli Dau seisoi vielä vähän aikaa siinä ja katseli vaieten kapteenia tummilla silmillään.
"No, mitä hänellä on vielä asiaa?" sanoi varakapteeni ja lykkäsi hänet käsipuolesta pois portaalta. "Menehän tuonne norjalaiselle parkille, nulikka… ehkä sinne ottavat."
Pojat pyörähtivät porraslaudalta pois ja juoksivat norjalaiselle parkille.
Se oli aivan laiturissa kiinni ja vaikka oli purkanut väripokka-lastiansa,[26] oli sitä vielä laivassa niin paljon, että parkki lepäsi hyvin syvässä. Kapteeni ja perämies olivat molemmat vanhanpuoleisia partajehuja, he tupakoivat ja pakisivat penkillä peräkajuutan vieressä. Levollisesti he katselivat ylös Kalli Dauhun, kun poika läheltä möljän laidalta kertoi heille alasaksallaan elämäntarinansa. Kalli Dau pisti nyytin viereensä kivetykselle ja näytteli heille mustelmia käsivarsissaan. Ja kun arveli, etteivät ne häntä ymmärrä, avitti liikkeillä ja engelskalla.
Muukalaiset ravistivat päätänsä ja katselivat toisiinsa ja sanoivat epäillen: "Mokoma vekara." Ja kovistivat häneltä ja Klaus Baasilta, oliko asia todella niinkuin poika kertoi, ja ottivat paperitkin katsellakseen. Sillaikaa kun kapteeni luki papereita, katsoi Kalli Dau rukoilevasti perämiestä ja luetteli ansioitaan: "Minä osaan keittää kahvia… osaan tehdä limppiä… osaan tehdä paalstikin[27]… kiipeän mastoon…"
Kapteeni katsahti häneen vielä kerran ja lausui sitten kauniilla laulavalla norjankielellä: "Naa, denn skal du med… Vi gaa till Kanada…"[28]
Kalli Dau ei vastannut mitään. Hän nyykäytti vain Klaus Baasille päätänsä, meni yhdellä loikkauksella laivaan ja katosi kannen alle.
Klaus odotteli kummissaan, mutta kun Kalli Dauta ei kuulunut, lähti hiljaisen surumielisenä höyryllä joen poikki Baumwalliin.
Kun hän siinä pitkin rantakaidetta käveli, niin yhtäkkiä hän näki Jonni Daun. Hänen kenkänsä olivat läntässä, nuttu riekaleinen, kädet taskussa — hän värisi ja tärisi ja yski ja katseli unisena kadun toiselle puolelle. Kun hän huomasi Klaus Baasin, niin hän sanoi: "No, joko lähetit velimiehen merille? Siellä se vielä lämpimänsä saa! Merille… se ei ole leikkiä."
Klaus Baas tähysteli Steinwärderiin päin ja sanoi: "Se on tuolla
Reiherstiegillä, norjalaisessa parkissa… Etkö mene katsomaan?"
Jonni Dau ällisteli Klaus Baasia ja vastasi: "Mitäpä hänessä katsomista?"
Klaus Baas ei virkkanut mitään ja aikoi jatkaa matkaansa. Mutta rohkaisi kuitenkin luontoansa ja kysyi: "Aikoisin hankkia työtä… pitäisi päästä heti ansioihin. Etpä taida tietää mitään?…"
"Toikkaatko lasin kuminaa?" kysyi hän.
Klaus Baas pudisti päätänsä ja lähti menemään.
Jonni Dau nojasi laiskasti toiselle jalalle ja sanoi: "Pitää tehdä niinkuin minä: väliin työtä, että saa juoda. Ja jos ei saa työtä elääksensä, niin rupee kattilanpaikkaajaksi tai rantajätkäksi. Siihen hommaan aina pääsee."
Klaus Baas katseli maahan; hän tiesi hyvin, miten onneton oli sellaisten poloisten elämä. Hän kääntyi huoaten pois ja lähti kotiin.
Saadakseen vähänkin suojaa sateelta hän kulki kadun talopuolta. Ja tuli sillä tavoin kiertäen Mattentwieteen,[29] isolle purettavalle rakennukselle, joka oli erään fleetin äyräällä. Kuin hänen ikäisensä ainakin hän pysähtyi ja jäi uteliaasti katselemaan sataman vilinää. Hän pistäysi vähäksi aikaa rakennukseen ja näki kanavan puolella puoleksi puretun katoksen, joka suojasi sateelta. Ja aivot ankarasti työskennellen hän katseli tihkusateesen laivojen vilinään, katseli laivaveistämöitä ja paalunippuja ja ponttooneja ja jaaloja ja niiden välissä läikehtivää vettä, pieniä ristiin rastiin kiitäviä satamahöyryjä, proomuja, lotjia ja kuutteja. Suuri merihöyrylaiva puski puikkelehti vain kääpiöiden välitse suoraan kaupunkia kohti ja vaati uhkaavasti mörähdellen tietä. Klaus Baasin mieli oli alakuloinenpa surullinen sää sitä yhä raskautti. Mistä hän nyt saisi työtä ja rahaa?
Mutta kun hän siinä tuijotteli hämärään ilmaan, joka sekin oli jo illan pimeäksi päätymässä, niin hän kuuli alhaalta fleetistä köreän äänen: "Kuules poika jehu sieltä, eikö sinulla ole mitään tekemistä? Käypä käsiksi!"
Klaus kurkisti alas ja näki silloin ukon tallukan, joka koetti lykätä rakennussoralla lastattua kuuttia kanavan muurista irralleen syvemmälle vedelle, mutta ei onnistunut. Klaus etsi heti paikan, mistä pääsisi alas, pujahti revityn lattian kautta kellariin ja luisui ukon puoshaan nojalla, joka oli nostettu vinottain muuria vasten, alas kuuttiin. Hän otti kuutin laidalta toisen keksin ja heittäytyi kaikella painollaan lykkäämään alusta irti muurista ja sai kuin saikin kuutin irtautumaan. Ja sitten hän sauvoi apuna. Niin he soluivat hiljalleen rautasillan alitse ja monenmoisten satama-altaassa lepääväin jaalain ja kuuttien lomitse. Vanttera ukko ei puhunut mitään, oli tutunomainen kuin Klaus Baas olisi ikänsä ollut hänen kuutillaan.
Kun he olivat päässeet valtauomalle, kulkivat he rantapuolta ja antoivat laskuveden viedä alusta. Ukko seisoi plihtin eli kalusäiliön takana ruotelissa. Nuori apulainen istui kannella hänen jalkainsa juuressa, yllä ijänikuinen, väljä öljytakki, jonka ukko oli plihdistä heittänyt hänelle.
Klaus Baas oli kovin levoton, hyödyttäisikö tämä työ häntä yhtään. Mutta sanaton ukko näytti niin kelvolliselta, vakaalta työläiseltä, että hän, tuntien sellaista väkeä jo pienestä pahasta, rauhoittui ja tuli iloiseksikin ja ajatteli: Tänä iltana tai ensi yönä minulla on jo kilkkuvaa lakkarissa! Hän rohkaisi siis mielensä ja alkoi katsella ja ihmetellä ympäristöänsä. Tuossa kiiti lossihöyry, täynnä työväkeä, heidän editseen rannalta toiselle. Oli hämärä jo, mutta vielä eroitti raskaan työn raatajat mustina, kömpelöinä hahmoina ja kasvot kalpeina läikkinä. Suuri höyrylaiva nousi ylävirtaan ja löi aaltonsa heidän matalan kuuttinsa keulaan; aallot kuohahtivat melkein sen laitain yli. Kaupungista kuului sekavaa hurinaa ja rattaiden jyrinää. Vasemmalla puolella pimenneissä verstaissa ja telakoissa oli vasarain pauke jo vaiennut. Silloin tällöin vihelsi höyrypurren pilli. Jonkin kuutin ankkuriketju rämisi ja helisi. Sataman vesi huuruili ja pulputteli. Kaikkialta ympäriltä, sieltä täältä, punersivat udun ja tihkusateen lävitse lyhdyt ja akkunat.
Nyt he luisuivat St. Paulin laiturien ohi; valot harvenivat, kaupungin hurina jäi taakse, laine loiski ja lipisi keulassa kovaäänisemmin. He soluivat ankkuroidun kuutin ohi; sen merkkituli heitti soman, värisevän heijasteen läikkyvän ja kiiltävän veden kalvolle; joku kysyi heleällä mukavalla äänellä kannelta: "Hei mies, mihinkäs paikkaan nyt menet ruoppaa kaatamaan?" Klaus ymmärsi pilkan ja katsoi epäluuloisesti ukkoon. Mutta vanttera, jäykkä ukko ei vastannut, ei edes päätään kääntänyt. — Pitkät matkat he soljuttelivat sillä tapaa. Sitten käänsi ukko suurella, raskaalla airolla melostellen joen etelärannalle. Verkalleen he etenivät pitkän aikaa pimeällä, vehreänmustalla suvannolla. Sitten alkoi kaukaa kuultaa matala kellervä rantahietikko; ja he laskivat ankkurin.
Ukko ei virkkanut mitään, mutta alkoi ravakasti lapioida soraa kuutista jokeen. Klaus Baas otti toisen kihvelin ja noudatti esimerkkiä. Lapiollinen toisensa jälkeen ropsahti veteen. Klaus Baasin vartalo notkistui kuin nuori virpi ja hän hengitti rajusti ja puuskutti. Kun hän hyvän aikaa oli hartian väellä tehnyt työtä, sanoi ukko: "Huokaisepas vähän." Klaus Baas lepäsi hetkisen lapionsa varassa ja ryhtyi sitten taas työhön.
Yksitoikkoisessa työssä, äärettömässä, hiljaisessa yössä tuli ja meni hänen mielessään ajatuksia, kuin kirjavia kuvia, hiljaa väikkyen pitkissä jonoissa. Miten isä viime aikoina oli ollut totinen ja väsyneen näköinen, hän joka muuten oli ollut niin reipas ja hilpeä, usein kujeilijakin! Ja nyt haudassa jäykkänä kuin jää!… Mitähän äiti paraikaa teki… istui kai koneensa ääressä ja ompeli, ompeli ansaitakseen heille viidelle leipää… Jospa hänen maalaiset kansakoulutoverinsa näkisivät hänet täällä, tässä työssä, keskellä yötä kaukana kaupungista! Jos veli Petter näkisi! Hänkös ihmettelisi, ajattelisi: Mitä sinä siellä teet! Minä siihen työhön pystyn paremmin kuin sinä! Petter toivoi hänestä hyvääkin! No, odottakoon: jahka nyt nähdään! Kunhan tässä ensin saisi kootuksi ne yhdeksänkymmentä markkaa, niin sittenpä näytettäisi, mihin pystytään… Minkähän verran tuo ukko antaa hänelle, ehkä viisi groschenia… taikka koko markanko? Jos antaisi markan, niin hän antaisi puolet Timmermannille, mutta toiset puolet saisi äiti. Se on selvä se! Sillä hätä on kova etenkin nyt alussa. Sitten äiti kyllä suoriutuu, hän on niin ahkera ja kerrassaan pystyvä. Klaus innostui ajatuksissaan liian kiivaasti lapioimaan, hän aivan läähätti ja huohotti ja kämmenpöytiä kirveli. Ukko huomasi sen. "Huokaisehan taas vähän!" hän sanoi ja haki talia ja neuvoi sillä voitelemaan kämmeniä. Ja Klaus lepäsi vähän aikaa.
Kun työ oli tehty, niin he sauvoivat aivan joen rannalle. Ukko meni plihtiin ja toi leipää, silavaa ja kylmää kahvia ja syötti, juotti Klaulla minkä hän jaksoi. Niin he istuivat sanaa vaihtamatta ja aterioivat, — katselivat pimeälle, leveälle joelle ja toiselle puolelle harmaalle hiekkarannalle.
Mutta sitten he loikkasivat maalle ja alkoivat täyttää kuuttia hienolla, valkealla Elben hiekalla, joka on mainiota muuraushiekkaa. Se oli voimaa kysyvää työtä, mutta Klaus touhusi mikäli jaksoi ja minkä kipeät rakot kämmenissä sallivat. Työn tehtyään he menivät kajuuttaan ja nukkuivat kovalla lavitsalla pari tuntia.
Jo ennen aamun sarastusta he lähtivät takaisin kaupunkiin päin: panivat maston pystyyn, vetivät pienen, neliskulmaisen purjeen mastoon ja nostivat ankkurin. Vuoksen voimalla he irtautuivat särkältä ja kulkivat virran ja tuulen avulla Köhlbrandista[30] hiljalleen kaupunkia kohti. Äänetön, kuultava yö, leveän joen pyörteet ja pulahtelu, verkkainen liikunta ja sataman suurten työpajain öinen hiljaisuus, valvottu yö, ankara tehty työ, tuntematon ja sanaton isäntä peräsimessä, pojan rakkaat omaiset, jotka nyt kotona Rademachersgangin varrella nukkuivat, hänen kuolleet omaisensa, jotka kalmistossa lepäsivät, koko lyhyt, mutta ihana, vaivanalainen elämä: ne loivat äskeistä kirkkaampia ja merkitsevämpiä lumokuvia Klaus Baasin herkkään lapsensieluun, kuin aaltojen väreitä tämän aavan ja rauhallisen joen pinnalle. Tuossa oli taas se eilisiltainen kuutti, vesisyvässä, kuin uppoamaisillaan. Sen merkkilyhdyn valo kuvastui pitkälle, kuin kimaltava, värisevä kultanauha joen kalvossa… Hänelle koittaa, koittaa kyllä suuri onni, Klaus Baas ajatteli… kimmahtaa kuin kultainen heijaste synkistä syvyyksistä. Suuri höyrylaiva puski vuoksen mukana verkkaan heidän ohitsensa ylävirtaan. Se näytti syvyyksien varassa jättiläismäiseltä, ei näet eroittanut pimeässä sen vesirajaa. Mutta laivassa: mikä valojen hohde! Tuolla salongit… tuolla komentosilta… tuossa hyttien seitsemät pyöreät valoaukot.. Ollapa siellä nyt… eräs ulkomaalainen herra, pulska, ylpeä, kasvot tuimat, rohkeat… hän tuli kaukaa valtamerten takaa katsomaan äitiä, joka asui orpoineen Rademachersgangin varrella… Mies oli monta vuotta sitte rakastanut äitiä ja jättänyt hänet… siksi oli äiti niin jörö ja kummallinen… Ja siksi oli hän, kolmas sisaruksista, niin erilainen kuin toiset… äiti oli kerran itse, tylyllä tavallaan, sanonut, että Klaus oli selväpäisin ja… äiti oli hänelle kaikkein ankarin… Ja nyt muukalainen tuli vierailta mailta… ja huomenna, ei, tänä aamuna jo… nyt, kun hätä oli suurin, hän tuli äidin luo. Ja mikäpä hätänä sitten: ilo mahdoton, kultaa, kunniaa vaan! Ja hän rupeisi maanviljelijäksi ja ostaisi suuren summattoman hovin ja naisi Suse Garbensin; ja Hanna, joka pikku siskojen kanssa aina leikki koulusilla, pääsisi seminaariin.
Kun päivä valkeni, oli kuutin hieno muurihiekkalasti kiinnitetty poijuun purettavan rakennuksen kellariaukon kohdalle. Ukko veti taskusta nahkaisen rahamassinsa, antoi Klaus Baasille kymmenen kaunista groschenia ja sanoi lyhyesti: "Osaathan pitää suusi kiinni?" Ja kun Klaus Baas nyökkäsi innoissaan ja totisesti päätänsä, jatkoi ukko: "Tule taas tänä iltana kello seitsemän."
Klaus kiipesi ylös ja juoksi Herrengrabenin[31] poikki ja ristiin rastiin kiertelevien katusolien kautta kotiin.
Antje Baas seisoi jo lieden ääressä, ei virkkanut mitään; Klaus kertoi, missä hän yöllä oli ollut ja kehui olleen niin hauskaa ja kiitti ukkoa kelpo mieheksi. Ja hän kaivoi rakkoisella, nilvityllä kädellään taskusta markan ja pisti sen lieden reunaraudalle. Antje Baas ei ollut sitä näkevinäänkään.
Kun Klaus sitten istui akkunan ääressä ja joi kahvia, sanoi äiti lyhyesti: "Minun täytyy nyt alussa käydä töissä kaupungilla; sitten sinä pääset puotipojaksi."
Klaus oli hyvillään. "Sillä ei ole kiirettä", hän sanoi. "Ensin aion koota vähän rahaa, niin että saan vaatteet ja muuta tarpeellista. Sitten alan. Menen taas tänä iltana sen lotjakarhun luo. Se on niin hauskaa."
Sitten hän kävi joka päivä ukon töissä. Ja kun hän työstä päästyä lähti kotiin, ilmoitti ukko aina, milloin hänen oli vasta tultava. Joskus makasi ukko Klaus Baasin tullessa kajutassa. Ja jos hän ei siellä ollut, haki Klaus Baas häntä pienestä kapakasta Westminster Hotellin vierestä.
Kun hän kerran sieltä haki ukkoa eikä löytänyt ja aikoi kysyä, oliko häntä näkynyt, niin hän huomasi, ettei tiennytkään ystävänsä nimeä, ja sanoi vain: "Sellainen lyhyt, vanttera, harteva ukko, ei puhu milloinkaan mitään."
Jotkut kapakkavieraat iskivät hänelle silmää ja sanoivat: "Kuules, sanopas, — me ei tunneta teitä oikein — kuletatteko te molemmat roskaa laivareitille?"
Klaus muisti tuon: Osaatkos pitää suusi kiinni? Ja hän ällisteli kysyjiä eikä vastannut.
Silloin miehet purskahtivat nauruun ja sanoivat: "Menehän plihtiin makaamaan. Kyllä sanotaan Petter Söötille, että kävit häntä hakemassa."
Mutta tavallisesti tapasi ukon kyllä kapakasta; hän istui siellä yksinään nurkassa, edessä höyryävä krokilasi, torkkui ja nautiskeli olostansa.
Heille riitti koko kesäksi sitä soran kuletusta. He työskentelivät tavallisesti päivällä, lastasivat kuutin puretun rakennuksen luona, tekivät sauvomalla tai purjein mutkan Reiherstiegin puolelle, tyhjensivät siellä lastin luvalliseen paikkaan ja jatkoivat matkaa alas hiekanottopaikalle sekä palasivat kaupunkiin. Mutta kun tuli sumuisia tai sateisia ilmoja ja muuten sopiva aika, he painoivat öiseen aikaan suoraapäätä Köhlbrandiin ja mättäsivät roskat sinne — valtio sai ne aikanaan sieltä mutauttaa, — ottivat samasta paikasta hiekan, — ja päivän valetessa he olivat lastineen purkupaikalla. Onni potki heitä aina. Joskus kiisi tosin pimeästä yöstä ja sumusta ja sateesta huolimatta poliisivene viereen ja kysyttiin: "Hei, ukko, minnes kuuttia viet?" tai "Minne hiekkaa?" taikka "Mitäs näin sumussa yösydännä soudellaan?" Mutta Petter Sööt vastata jörähti: "Tuli tapaturma" tai "Tartuttiin kiinni" taikka "Ei saa untakaan yöllä." — Ja he junnivat hiljalleen edelleen, sumuun ja pimeyteen.
Niin he satamassa lykkivät ja purjehtivat edestakaisin, päivällä valppaasti vartioiden, päästäkseen vahingotta pikku höyryjen, kuuttien, hinurien, hyökyväin laineiden lomitse, yöllä huolettoman unteloina autiolla, aavalla uomalla. — Klaus Baas näki Michaelin ja Katharinen kirkkojen tornit heleässä auringon paisteessa, näki niiden kirkkaina ja vihreinä kohoavan katonharjain takaa; ja näki ne toisina päivinä sumun ja sadepilvien verhoissa. Hän näki auringon nousevan ja laskevan, heijastellen niin huikaisevasti vedestä, että hänen täytyi varjostaa silmiään, ja samalla mustat savupilvet pöllysivät touhuavan sataman yllä. Hän näki valjun kuuvalon hopeoivan suuren parkin taklausta: parkki nousi jokea ylös, sen nuorat hohtivat kuin hienoin, kallehin pitsikudos kirkkaan yötaivaan taustalla. Mutta näki myös päiviä ja öitä, jolloin taivas riippui harmaan virran päällä paksuna ja likaisena kuin ruskea märkä säkki. Klaus Baas koki päiviä, jolloin vinkuva, viheltävä tuulenärjy lykki sakeaa tihkusadetta pitkin joen uomaa, ja höyrylaivat, jotka eivät tienneet syltä eteensä, ulahtelivat toisilleen kuin hullut, — terävät, likaiset aallot hyrskähtivät niin korkeina kuohulatvoina kuutin laitaan, että hän katseli vuorotellen kauheaa, sisään loiskivaa vettä ja isäntänsä kasvoja. Ja Köhlbrandin rannalla hän oli kerran niin hiirenhiljaisena, juhlallisena yönä, että hän syvältä kuutin ruumasta kuuli, mitä erään höyrylaivan kapteeni puhui luotsille kaukana komentosillalla: tiedusteli häneltä vanhan keisarin vointia, — keisari näet sairasti siihen aikaan. Hän näki mustalais-muijan paistattavan päivää Oberlandilais-purren[32] keulassa, opettavan pientä tummahipiäistä tytärtään kutomaan sukkaa; ja hän olisi kernaasti pakissut sanan pari tuon sievän tytön kanssa. Ja hän näki valtavan palmuöljytynnörin romahtavan katkenneista kinunkiketjuista kivimöljälle ja musertuvan, ja sittenkös metelöitiin ja kirottiin. Hän näki nuorten konttorioppilaiden seisovan makasiiniensa edustalla ja tarkastavan laatikoita ja pakkoja, jotka luisuivat rattailla varastohuoneihin; ja hän katseli, katseli silmät loistaen: jospa hänestäkin tulisi kauppias!… Ja hän näki uuden, suuren laivanrungon liukuvan telakasta veteen, ja ihmetteli, kuinka ne arvaavat rakentaa moisen valmiiksi koettamatta ensin, tokko se pysyy vedessä kohdallansa.
Työn tehtyänsä Klaus Baas kiiruhti kotiin suoraa päätä, Schaarmarktin ja Herrengrabenin ja Klefekerstrassen kautta. Siellä vietettiin siihen aikaan iltahämärästä aamun valkeamaan hurjaa, kiihkeää elämää. Nauravia merimiehiä, kaiken maailman ääriltä, juovuksissa, reijaili siellä edestakaisin. Valaistuissa akkunoissa naikkosia ryntäin, joka ikisessä. Ne huutelivat Klaus Baasille monasti arveluttavia pilasanoja, merimiehet tukkivat häneltä tien. Mutta hän ei katsonut oikeaan, ei vasempaan, ja pääsi ehjin nahoin kotiin.
Ei se hurskauden ansiota ollut. Se oli vain oivan nuoruuden ja hyvän rodun ansiota, ja isän muiston, sekä äidin, varsinkin äidin.
Antje Baas istui kotona koneensa ääressä, ympärillään kangaslaahokset, moninaiset ompelukset, ja hänen kasvonsa olivat kalseat kuin kivi. Häntä vastapäätä istui hänen apulaisensa, nuori tyttö. Joskus seisoi joku yksinkertainen naapurin matami työhuoneessa, joko arvokkaasti vaieten tai toruen ja suuta soittaen. Ja äiti otti mittaa. Äiti ei luonut katsettansa poikaansa kun Klaus tuli kotiin. Hän vilkaisi vain lieteen, mihin hän näki ompelupaikaltaan: oliko Hanna jo lämmittänyt kahvin ja varustanut pavut nälkäiselle työmiehelle.
Kun tuli syksy, saivat kuutin soutajat työtä pienessä Grasbrookissa,[33] nykyisen Kranhöftin luona. Ilmat huononivat aikaisin. Kun Klaus meni varhain aamulla äänettömiä katuja pitkin satamaan, niin oli pimeä ja pistävän kylmä. Lossihöyryn kannelle, jossa hän seisoi työläisten sakeassa parvessa, puski tuuli ja räiski sade niin, että vilu väristi paksun villapaidankin läpi. Hän koetti päästä höyrypannun lähistölle: teki ystävyyden liiton nuoren laivapojan kanssa, joka istui ruotelikopin seinustalla pannun päällä ja oli viitannut häntä tulemaan luoksensa. Hän oli pieni aivan, hirveä arpi poikki ylä- ja alahuulen: hän oli näet ollut jo piennä pikkaraisena huimapää, ja oli pudonnut kerran kadulle korkealta akkunasta. Hän aikoi merimieheksi; mutta äiti, joka oli leski kuin Klaus Baasinkin äiti, tahtoi vielä pitää häntä luonansa ja oli saanut hänen lupaamaan, ettei poika lähde merille ennen kuin on vuoden palvellut jokipurrella. Joskus istui veikkosten vieressä surkean laiha ja ruma neekeri; häntä palelsi kovasti, sillä hänen vaatteensa olivat ohuet, ja hän lämmitteli kippuraisia, laihoja, harmaan sinertäviä sormiaan pannun päällä. He puhelivat mustanaaman kanssa engelskan sekaista siansaksaa: kalliista ajoista, neekerin asuinpaikasta, laivasta, jolla hän oli tullut tänne Liberiasta,[34] synnyinmaastaan. Hän oli karannut eräästä ranskalaisesta laivasta ja päässyt kotkaajaksi.
Kerran kun he siinä kolmisin istuivat, sattui pari nuorta konttorioppilasta tulemaan pannun vierelle. He olivat jo näin aamun hämärissä matkalla joen toiselle rannalle varastohuoneille, vertaamaan liikkeensä lastauttamia laatikoita ja tavarapakkoja luetteloihin, jotka heillä oli kädessä. He huomasivat, kuinka kunnioittavasti Klaus Baasin älykkäät, uteliaat silmät salaa tuontuostakin vilkaisivat heihin, ja nuoria kun olivat, he alkoivat äänekkäästi kehuskella firmaansa ja mahtailla toimellaan. Klaus kuunteli korva tarkkana ja arvosteli omalla tavallaan heidän ammattiaan. Se oli hyvä ura, hän ajatteli. Se oli toista kuin puotipoikana olo! Istua konttorissa ja ajaa höyrypurrella toiselta rannalta toiselle ja valvoa tavaran lastausta ja lähetystä ja saada paljon rahaa, rahaa! Mutta eipä se tie hänelle auennut!?
Sitten hän juoksi rantapatoa pitkin kuutin ankkuripaikalle, ja pian he jälleen lykkivät ja kulkivat virran vieminä, ei koskaan hinurin köydessä, veden mustanvihreällä vihurikalvolla, sateessa ja tuulessa, usein suojana pään päällä vain syksy-yön vilu ja viimainen pimeys. Se oli hirvittävää ja vaarallista hämärän varjossa hapuamista ja luovimista. Satama oli siihen aikaan liian pieni kaupungin yhä kasvavalle liikkeelle. Tosin kuuluttiin rakennettavan tuonne Grasbrookiin ja Kuhwärderiin[35] uusia satamia kumpaankin, mutta milloinkapa ne valmistuisivat? Höyrylossi kiitää viuhuen ja huutaa kiljuen heitä kohti, keulassa pärskyy luminen vaahto. Leveä hinaaja puhkuu heidän ohitseen, sen ympärillä vesi roiskuu, hyppii ja kihisee. Ilmestyy usvasta toinen hinuri ja töytää päin; tahtooko se tätä tietä vai vasemmalta sivuitse:… se ulvahtaa pari kolme kertaa riivatusti ja kääntyy verkalleen joen keskiuomaan. Jaalat käänteleivät ristiin rastiin ja kolahtavat rusahdellen toisiaan vastaan; haukutaan, kiukutellaan kannelta toiselle… Paapuurin puolta alkaa kuumottaa ja nousta sumusta ja sateesta valtavan suuri höyrylaiva, se ilmestyy keskiuomalle, se ei ole saanut paikkaa laiturissa ja on laskenut ankkuriin keskelle virtaa. Sen kupeella alhaalla on pieni lossihöyry; kannella lastaajat kylki kylessä. Verkalleen he alkavat kavuta ylös kaksia köysiportaita pitkin, jotka riippuvat laivan korkeassa, sateesta kiiluvassa rautakupeessa; kuin kaksi satajalkaista, mustaa matoa kiemurtelee ja kiipii kaksi miesjonoa ylös pitkin jyrkintä mäkeä. Jäinen viima vinkuu, sade räiskähtää laivan rautakupeesta vasten kiipeävien kasvoja, vesi kuohuu, kohisee ja lätisee alla. Klaus Baas kohottaa katseensa syvyydestä ja ajattelee: ihme etteivät nuo tallaa toisiaan kynsille… miten liukkaiksi köysiportaat tulevatkaan sateesta… heidän sormensa mahtavat olla vallan koppurassa vilusta…
Pieni höyrypursi tulee kääntyessään liian lähelle virrassa kulkevaa kuuttia. Petter Sööt avaa suunsa ja lausuu ensimäiset sanansa tänä armottomana aamuna: "Silmät auki!" Klaus Baas laskee keksin tanaan purren keulaa kohti. Silloin kajahtaa ylhäältä höyryn kannelta kova varoitushuuto, etelä-saksaksi: "Pidä kiinni, Tallymann!" Mutta samassa silmänräpäyksessä, kun Klaus vilkaisee pelästyneenä ylös, irtautuu pieni musta pojankerä kiipeäväin rivistä ja putoo selin takaraivolleen alas, lyö kerran päänsä kanteen ja syöksyy pousahtavaan veden pimeyteen. Ei ole pelastusvenettä, ei muuta venettä paikalla; ei näekään monta kyynärää eteensä… on niin hirveän kylmäkin… köysiportaiden kiipijät nousevat ylemmäksi, äänettöminä, kiireemmin.
Klaus Baas istuu kalman kalpeana kuutin kannella, jalat tervavaatteen alla, ja ajattelee: kukahan tuokin oli, joka putosi… nyt hän kulkee elottomana ruumiina jääkylmässä, likaisessa vedessä, kuin laho hako vain… laivankeulain lykkimänä, virran kurimoissa ja pyörteissä… Ehkä oli jokin maalaissuutari, joka ei voinut elää niukoilla ansioillaan maalla ja tuli Hampuriin… tai pikkukaupungista kirjuri, jolta leipä loppui. Nyt odotetaan kotona ilosanomaa hyvistä palkoista; tuleekin kuolon viesti.
Mikä tavattoman korkea höyrylaiva kohoo raskaasti tuolta Grasbrookin satamasta? Kaksi hinuria nyhtää kuin mäyräkoira-pari pingoitetusta rossista, kulkien sievän matkan edeltä. Verkalleen kääntyy jättiläinen huuruavaan pääuomaan; nyt hinurit irtautuvat touveista… Mahtavasti möräten hirviö vaatii valtaväylää ja tietä. Mikähän lippu on etumastossa? On niin hämärää vielä ja lippu riippuu märkänä pitkin tankoa. Reelingillä on tiuha, musta ihmisparvi; he tuijottavat vaieten, kaula pitkällä rannalle, kalpeneviin, ohuihin valoriveihin, taloihin ja torneihin, jotka kuumottavat harmaan mustista sadepilvistä. Nyt lepattaa lippu hiukan ja avautuu… tietysti tähtilippu! — Pieni siipilaiva myllää varomattoman nopeasti ja liian läheltä heidän ohitseen. Sen aalto pousahtaa ja räiskähtää yli kuutin laidan; sen savu pullahtaa heidän eteensä ja ympärilleen niin etteivät he näe tuumaa joelle. Ja Petter Sööt lausuu toisen sanansa sinä päivänä: "Lempparin katkurännäli."
Sitten valkenee vähitellen päivä… Koko satama huuruaa ja usvii ja tippuu vettä; joka mastosta, joka tangosta, viiristä, joka savupiipusta ja laivain kupeista, aitauksista ja ponttooneista rämysade räiskyy ja heruu kaiken päivää, kunnes ilta hämärtyy. Sitten on pyhän aatto. Silloin Klaus Baas kulkee satojen lastaajien ja telakkatyöläisten mustassa parvessa, joka verkalleen, likomärkänä ja uuvuksissa vyöryy rantakaiteita pitkin, ylimeno-höyryille. Ja sitten hän juoksee kotiin.
Mutta pojan mieli on vain valoisa ja lämmin, harmaan ja vilun ilmankin alla. Ah sellaista loistetta ja kauneutta ja lämpöä! Kelpo tulevaisuuden ihana unelma säteilee niistäkin kylmäin syyspäiväin sadepilvistä. Ehkäpä nyt, kun hän kotiin tulee, istuu jo vieras lieden luona, ja Hannalla on kultakäädyt kaulassa, ja pikku Riku, joka aina tahtoo laivoja, leikkii oikealla pienellä höyrylaivalla… miten se surisee ja juoksee pitkin permantoa!… Ja äiti on vihdoinkin ystävällinen ja iloinen ja silittelee pikku siskojen päätä… Ja hänpä sanookin, ettei hän enää puotipojaksi tahdokaan, vaan kauppiaaksi, johonkin konttoriin. Ja hän kun tekee työtä! Hänestä tulee niin kelpo mies, ettei moista… ja hän levittää tavaroitaan koko maailmaan.
Niinkuin jalot kansat ovat tehneet, ja tekevät yhä tänäkin päivänä, itselleen jumalia yleväin, utuisten mielikuvainsa mukaan, muovailevat salaisten, hienoimpain sydänkaipuidensa ja toimeentulotoiveidensa muodon jälkeen, niin haaveksi Klaus Baaskin, tuo hyvän vanhan suvun nuori vesa. Hän kuvitteli olevan ulkopuolella itseään mahdin ja henkilön, joka toisi hänelle ja hänen rakkaimmilleen onnen päivät; mutta se mahti olikin syntymässä juuri hänestä itsestään. Unelmia hänen ajatuksensa olivat, vain mielikuvien leikkiä; mutta ne ennustivat oivallisen ja voimakkaan elämän kaipuuta ja hyödyllisen elontyön etsintää. Ne olivat vain unia. Mutta ne eivät viittoneet pelkkään elämän mukavuuteen, eivät ulkonaiseen kunniaan. Ne vaativat laajempaa toimintapiiriä ja siinä uutteraa ponnistusta niiden hyväksi, joita hän rakasti.