XI.
Kaikki ryhtyivät paraikaa rauhallisesti ja erikoisen iloisina päivätyöhönsä. Tavaraosaston pöytä oli täynnä solkia, kiiltäviä hiuskoristuksia, valtavia sinisiä ja punaisia hattuja ja kaikellaisia leluja. Prokuristi hieroi rattoisasti kauppoja asiamiehen kanssa, joka oli tullut tavaraa tarjoamaan. Heini Peters oli unohtanut kauniit kirkkomaansa ja kaihomieliset runonsa ja lennätteli konttorihuoneessa sinisen kimaltavaa tekoperhosta. Päällikkö, joka tuli liikkeesen kello yhdeksän, oli erinomaisella tuulella; hän käveli kädet taskussa huoneesta toiseen, seisoi jonkun aikaa korean rihkamapöydän ääressä, ja alkoi sitten etuhuoneessa väitellä nuoremman päällikön kanssa, joka nyt oli palannut meren takaa, ja keskihuoneessa prokuristin kanssa, mitä saaret aikoinaan enimmin tuottaisivat: kopraa, kaakaota vai kumia? Sitten tuli alaperämies satamasta: hänkös toi raikasta tuulta ja raikkaita sanoja — ja tiedon, että se parkkilaiva, jonka saapumisesta oli Cuxhavenista ilmoitettu, oli nyt täydessä firmalle tulevassa kopra-lastissa juuri laskenut purjelaiva-satamaan.
Mutta hänen keskustellessaan paraikaa päällikön kanssa purkamiseen ryhtymisestä ja tilausten lähettämisestä, ja keskihuoneen kirjoitellessa tilaajille ilmoituksia, ryntäsi konttoriin alaperämiehen poika ja huusi kynnykseltä: "Laiva on tulessa!" Ja hän kertoi lyhyesti kapteenin käskyn.
Nytkös hälinä syntyi! Vakuutuskirjat otettiin esille ja tarkastettiin. Tilaajille ilmoitettiin. Firman välittäjä kutsuttiin toimistoon. Kirjoitettiin ja juostiin kaikella kiireellä. Sitten riensi päällikkö alaperämiehen kanssa satamaan ja otti mukaansa Klaus Baasin, lähettääkseen tarvittaessa tuomaan sanaa konttoriin.
Mennessään höyryllä virran yli Kranhöftiin he näkivät jo kaukaa satamakatosten takaa nousevan savun paksuina pilvinä. Kun he laituria pitkin tulivat lähemmäksi, pöllysi polttava huuru ylös peräluukusta ja kätki länsituulen ajamana sisäänsä koko suuren purjelaivan, kohoten aina mastonhuippuihin. Joen puolelta pumppusi kaksi palokuntain purtta vettä palavaan laivaan: suihkut rätisivät, paukkuivat ja sähisivät. Laituri oli sakeanaan työkansaa ja merimiehiä läheisistä laivoista. Päällikkö seisoi kapteenin ja laivanvarustajan rinnalla ja katseli hiljaisena tulen vahingollista työtä. Klaus Baas seisoi päällikkönsä takana.
Hän sattui kerran katsahtamaan taakseen: mitähän kaikkea väkeä siellä oli, — ja silloin hän näki ison joukon matruuseja, jotka tulivat laivaltaan päin säkit selässä; he pysähtyivät kuin muutkin tupruavan laivan luo. Heidän vaatteensa olivat kuluneista valkeista lätkä-lakeista aina risaisiin purjekangas-töppösiin saakka huonot. Hiukset riippuivat korvilla ja silmillä, ja heidän mustanruskeita poskiaan ympäröi pitkät partaturrit, vaikka he olivat vielä aivan nuoria. He kulkivat uskollisesti yhdessä ryhmässä ihmisistä välittämättä ja antoivat puhellessaan alttiisti toisilleen sananvuoron, joten huomasi heidän olleen pitkät ajat toveruksina. Kun Klaus Baas vilkaisi vielä kerran heihin, kuuli hän erään heistä komentavan rauhallisella äänellä: "No pojat, säkki selkään, nyt mennään Kindtin muorille!" Ja kukin astui pari askelta syrjään ja tarttui säkkiinsä, jonka äsken oli laskenut laiturille. Ja itsetietoisesta äänen soinnusta ja käynnistä ja hartioiden liikkeestä Klaus Baas tunsi silloin Kalli Daun. Pienestä, hintelästä pojasta oli nyt varttunut jäntevä, ruskeahipiäinen nuorukainen, joka tosin asteli hiukan raskaammin kuin muut ikätoverinsa. Klaus Baas kääntyi heti pois, ettei vanha veikko näkisi häntä tässä, päällikön seurassa; ja katseli hyvin toimessaan savuavaan laivaan.
Päivä kului sitten niin kovassa työssä, että hän tuskin ehti ajattelemaan Kalli Dauta. Mutta kun hän iltapuolella lopetteli viimeistä tehtäväänsä: merkitsi kirjoihin vekseliä, joka meni tullisuorituksena saarille San Fransiskosta tuodusta tupakasta, niin hän kuuli jonkun tulevan takaansa ovesta ja jonkun raskaan esineen hurahtavan lattialle. Hän kääntyi katsomaan: siinä seisoi Kalli Dau tiskin takana. Tosin oli parta ajettuna, mutta muuten entisessä asussa: päässä äskeinen leipurin myssy, nukkavierun takinkauluksen ympärillä sininen kaulahuivi, housut tervassa, säkki lattialla jaloissa.
Ja Kalli Dau kysyi kovalla, huomiota herättävällä äänellä, oliko täällä eräs Klaus Baas: oli sille tärkkiä asiaa.
"Täällä olen", vastasi Klaus Baas hämillään, "mitä olisi…?"
Päällikkö ilmestyi samassa ovelle ja katseli uteliaana ja rauhallisesti tulokasta ja hänen ystäväänsä.
"Minä menin äsken kotiin", sanoi Kalli Dau järkytettynä, "siellä ei ollut ketään! Sanoivat, äitini on vankilassa; veli Jonni on kadonnut; ja Heini kuollut; ja pienimmästä ei kukaan tiedä mitään. Olen ollut kolme vuotta kaukana merillä… hitto soi, sanon minä vieläkin kerta: tällainen vastaanotto! Minun täytyy saada selville, kuinka on oikein käynyt. Tiedätkö sinä mitä?"
Klaus Baas vilkaisi nolona ympärilleen: muut kurottelivat uteliaina kaulaansa. Prokuristi oli asettanut sormensa sille paikalle, johon oli laskunsa keskeyttänyt: hän piti summaa nähtävästi muistissaan, pelkäsi sen unohtuvan. Heini Peters oli vaipunut Kalli Daun katseluun, hän kai haaveksi, mitä runoilija saisi moisesta kohtauksesta aikaan. Karl Eschen, joka oli jälleen viransijaisena konttorissa, ei ollut tietääkseenkään eikä antanut itseään häiritä. Päällikkö lopetti näytöksen sanomalla: "Menkää vaan tuttunne kanssa, Baas, ja auttakaa häntä."
"No se oli kunnon mies", sanoi Kalli Dau, "otapas nyt pussista kiinni! Se on raskas, toin kaikellaisia tuomisia omaisilleni. Katsos näitä; toin niille nämä kauniit täytetyt papukaijat. Pitkäpyrstöisiä!" Klaus Baas sieppasi hattunsa ja nosti nyt veikolle säkin selkään, ja aikoi sitten ottaa pärekopan, jossa papukaijat olivat: mutta sitäpä ei Kalli Dau sallinut. "Ei, niillä on niin perkeleen pitkät pyrstöt", hän sanoi, "sinä ne katkaiset!" Ja Kalli Dau asetteli suuren, pullean säkin paikoilleen selkäänsä, otti pitkäpyrstönsä toiseen käteen, ja he lähtivät.
Kadulla kysyi Klaus Baas, eikö Kalli Dau voisi jättää sitä säkkiänsä jonnekin, mutta Kalli Dau vastasi, ettei hän luota kehenkään, ja katsoi niska kumarassa kulmainsa alta pistävin, kiiluvin silmin Klaus Baasiin. Sitten hän pysähtyi ja haukkui vanhempiansa ja noitui, ettei kukaan tiedä, missä hänen sisaruksensa ovat, — eikö itse Jumala, eivätkö ihmiset olleet piitanneet sen vertaa noista pikku raukoista. Vaikka olisivat joutuneet Elbeen tai minne! Ja mistä nyt heitä etsiä?
Klaus Baas muisti kuulleensa, että Jonni oli ollut hävytön kirkkoherralle, jonka kuulusteltavaksi hänen oli täytynyt köyhäinhoitoa nauttivana tulla. Ja Klaus Baas esitti, että he menisivät ensin pappilaan. He lähtivätkin läpi väentungoksen, joka siihen aikaan illasta oli mahdoton: Kalli Dau edeltä, säkki selässä, Klaus Baas jälestä. Joskus tönäsi säkki kulkijoihin ja ihmiset suuttuivat. Mutta Kalli Dau ei sitä huomannutkaan: hän asteli vankkumatta tietään. Hyvän aikaa katuja pitkin ja toisten poikki taivallettuansa he viimein tulivat seurakunnan kirkon lähelle hiljaiselle kadulle kirkkoherran talon luo. Kalli Dau meni edeltä sisään, laski eteisessä säkkinsä oven suuhun viereensä ja rykiä röhisteli ja odotti.
Heillä oli hyvä onni, sillä itse kirkkoherra avasi valkean, välkkyvän kanslianoven — hän oli vanhanpuoleinen, parraton hieno herra — ja katseli kynnykseltä heitä kysyvästi. Kalli Dau sanoi silloin selvästi ja huolettomasti kuulleensa, että eräs Jonni Dau oli täällä ollut hävytön; missähän se poika nyt oli?
Kirkkoherra ei näyttänyt olevan hyvillään tästä myöhäisestä iltakäynnistä, mutta päästi kuitenkin heidät kansliaan ja käski istumaan. He istahtivat nyt oven suuhun, toinen toiselle, toinen toiselle puolle ovea, ja katselivat uteliaina ympärilleen: kaunista salia, korkeita, leveitä, täyteen sullottuja kirjakaappeja, valtavan suurta kirjoituspöytää, joka oli kukkurallaan papereita kuin kauppamiehen pulpetti, ja itseänsä kirkkoherraa, joka liehui hienossa, mustassa helmatakissa: etsi hyllyltä ja selaili jotakin paksua keltaista pöytäkirjanippua. Pöydän päässä istui toinen herra: hän oli hintelä ja laiha, kengät kadun savessa, tavallisissa pukimissa; hänellä ei näyttänyt olevan muuta hommaa kuin silloin tällöin nytkähyttää olkapäitään. Kirkkoherra sanoi, kellastuneita papereita selaillen: "Tiedätte, herra kokelas, mitä kaikkea minulta vaaditaan. Huomenna pitoihin erään kaikkein suurimman kauppiaamme luokse, ja tiedätte, että meidän suurkauppiaat elävät suurellisesti ja leveästi; siellä menee niin ollen puoliyöhön… Keskiviikkona minun on pidettävä 'Köyhäin pienokaisten Ystävätärten yhdistyksessä', jonka esimiehenä on senaattorin rouva Hagen, esitelmä Goethen lyriikasta; ja lauantaina on 'Hampurin historian Ystäväin yhdistyksen' kokous. Ymmärtänette siis, ettei tässä jää paljonkaan aikaa muinais-spanjalaisiin tutkimuksiin."
Kalli Dau kallistui Klaus Baasin puoleen ja sanoi melkein kovasti: "Kuules, mitähän tämä on? Eiköhän tultu vaan väärään paikkaan? Eikös tuo ole teatterilainen tai jotain sellaista."
Klaus Baas katsoi Kalli Dauhun uhkaavasti ja pudisti päätänsä eikä vastannut mitään.
Kokelas kuuli sen nähtävästi ja hän nousi ylös ja tuli luo ja sanoi hienosti hymyillen: "Ei, kyllä tulitte oikeaan paikkaan."
"Niin", sanoi Kalli Dau ääneensä, "mutta onko nuo kaikki paperit noissa pahvikuorissa sitten minun veljeni ansioita?"
Kirkkoherra nyökkäsi ja sanoi: "Hän on tuottanut meille jo paljon huolta."
"Jaha", virkkoi Kalli Dau, "ja nyt sen ansiot on pantu kirjaan arvojärjestykseen?" Kirkkoherra katsahti hiukan närkästyneenä Kalli Dauhun. Mutta poika oli liian kummastuksissaan ja ajatuksissaan sitä huomatakseen. "Sydneyssä[45] meidän laivassa", hän jatkoi kokelaalle, jolla oli ne rapaiset kengät, "oli pojan nulikka, joka varasteli tupakoita, ja likainenkin hän oli, mutta sitten me koloimme hänet niin että hän sai hakea nikamiaan säkistä. Ja hänestä tuli oikein kunnon mies. Olisitte tehneet sillä tavalla veljellenikin. Tuo musteen tuhraus, mitä se toimittaa?"
Kirkkoherra selaili kellastunutta paperilunttaansa kiireemmin ja sanoi viimein: "Veljenne on oleskellut usein pahamaineisessa Siemchenin kellarikapakassa Kattrepelissä;[46] sitä paitsi hän on ollut eräitä viikkoja sataman sairaalassa. Muuta tietoja en voi teille antaa."
"No sitten me mennään sinne", vastasi Kalli Dau; "ettekö lähde vähän kävelylle?" hän kysyi kokelaalta. Ja nuori mies lausui esimiehellensä hyvästit ja läksi heidän kanssaan.
He menivät raitiovaunuun ja jäivät takimaiselle kuistille, missä oli ennestään vain kolme henkeä, niin että sinne mahtui säkki ja papukaijatkin. Klaus Baas ei kuullut vaunun ruminassa monta sanaa Kalli Daun puheista kokelaan kanssa. Kerran hän kuuli Kalli Daun huutavan kuin hyvässäkin myrskyssä: "Ja mitä te siellä sen papin luona teette?" Toinen vastasi: "Minä olen ikäänkuin kisällinä, aion näet papiksi." "Jaha!" sanoi silloin Kalli Dau, "mutta älkää puhukokaan sitten palttua, niinkuin hän. Pysykää aina ihmisten seurassa!" Ja Kalli Daun suurenmoisesta käden huidonnasta saattoi Klaus Baas huomata, että hän selitti tarkoitustaan lähemmin. Kokelas kuunteli ja purskahti sitten kaikuvaan nauruun ja nyykäytti päätään ja kohautti hartioitaan. Rödingsmarktilla hän lähti vaunusta ja mennä huippi pois, keikahutellen vähä väliä ja innokkaasti vasenta olkapäätänsä. "Kelpo mies", kehui Kalli Dau häntä. "Minä sanoin hänelle, että minkä tähden hän papiksi? Matruusiksi hän on liian heikko, mutta siitä tulisi hyvä kokki, siisti ja rattoisa. Ja se tietää juttuja."
Messbergiin[47] saavuttaessa oli jo hämärä. He laskeusivat vaunusta ja lähtivät kaidanlaista Niedernstrassea pitkin ylämäkeen. Siellä oli kova tungos: naisia katselemassa ja kiertelemässä iltaostoksillaan; työmiehiä, jotka raskain askelin tulivat rannalta satamasta, huonosti valaistujen kapakkain ja kellarien ovilla ryhmittäin rappiolle joutuneita olentoja; lapset tanssivat keskellä katua posetiivin soiton tahtiin; työntörattaita lykättiin tungoksessa; kuorma-ajuri koetti verkalleen päästä väkijoukon läpi. Punaisen kellertävä valaistus värjyi kirjavassa ihmiskuhinassa ja vilinässä. Kalli Daulla oli kova työ päästä läpi: milloin törmäsi säkki johonkin, milloin olivat pitkäpyrstöt vaarassa. Mutta kun hän työnsi syrjään edessä seisoskelevia ja ne hänet huomasivat, niin he pitivät hänen vaatimustaan oikeutettuna ja toinen huomautti toiselle: "Laske meripoikaa!"
He näkivät etsimänsä kapakan ja painuivat likaisia portaita myöten alas kellariin ja astuivat ravintolaan, pahanpäiväiseen, ummehtuneesen loukkoon, jossa oli likainen tiilipermanto ja jonkinlainen tarjoilutiski ja pari puurahia sekä kolme neljä horjuvaa pöytää. Peränurkassa pelasi vanha eukko ja pari miestä vaieten korttia: kuului käsien laiska kolahtelu pöytään. Seinävierellä, lähempänä ovea oli jokin ukko, joka selitteli toimessaan nuorelle pojalle jotakin; poika kuunteli kaula pitkällä ja silmät terävinä. Tiskin vieressä istui pitkä mies, jonka käsivarret riippuivat yhtä veltosti löysällä kuin hänen vaatteensakin ja jonka kasvot olivat tylyn tuhmat.
Kalli Dau näki, ettei velimiestä ollut siellä, ja hän kysyi kovasti:
"Tietääkö kuka, missä Jonni Dau on?"
Tiskin edessä istuva mies nousi murjotellen ylös ja tuli luo ja kysyi tappelunhaluisella juopuneen äänellä: "Mitä sinä turiset?" Kalli Dau uudisti kysymyksen: hänen kirkas äänensä soi kuin raikas tuuli tuolla äitelän ummehtuneessa maanalaisessa kuopassa.
Pitkä mies tuli vielä lähemmäksi ja näytti haluavan käsirysyyn; mutta Kalli Dau sipaisi vyöltä matruusin puukkonsa ja käänsi sitä pari kertaa ilmassa edessään ja kysyi uudestaan: "Tietääkö kuka, missä Jonni Dau on? Tietääkö isäntä?"
Tahratakki isäntä vastasi pilkallisesti: "Etkös näe itse, katso! Kai se on tuossa penkillä, tai tuolla penkin alla? Vai roikkuuko orressa? Katsokaa itse, hyvät herrat! Mitä sinun Jonni Dausi minuun kuuluu!"
Silloin he kääntyivät ja kiipesivät kellarista ja lähtivät sataman sairaalaan, Kalli Dau allapäin kantamuksineen edeltä ja Klaus Baas perästä.
Vahtimestari sanoi, että Jonni Dau oli kyllä siellä, mutta nyt ei ollut vieraiden käyntiaika. Kalli Dau laski säkin ja papukaijat viereensä ja käski ukon pitämään niitä silmällä ja sanoi olevansa potilaan veli. Silloin opastettiin heidät pitkän käytävän kautta erään nuoren lääkärin luokse, joka sanoi, että Jonni Dau oli kuolemaisillaan tai ehkä jo kuollutkin. Heidät vietiin hämärään sairassaliin sekä kahden pitkän rautasänkyjonon välitse, — kaikissa sängyissä oli sairas, — salin perälle. Viimeisen vierimäisessä sängyssä vasemmalla oli ryntäillään nuori mies, kai jokin kisälli, katsellen vaieten ja silmät suurina viimeiseen sänkyyn, jossa Jonni Dau lepäsi: selällään ja jäsenet herpouneina ja niin tyynenä ja kilttinä, ettei ollut koskaan eläessään sellainen ollut, — ikäänkuin vietellen oikeaa Hampurin sateista säätä tyytyväisenä mukavassa kodin sopessa.
Kalli Dau ja Klaus Baas seisoivat ja katselivat jonkun aikaa hiljaa kuollutta; sitten he istahtivat toisen sängyn laidalle, missä se nuori kisälli kyynäröisillään loikoi, ja katselivat yhä. Mutta sitten Kalli Dau alkoi väännellä käsiänsä polvien välissä niin että nivelet naksahtelivat ja kysyi kisälliltä, olikohan hänen veljensä sattunut mainitsemaan mitään, missä hänen äitinsä ja pikku sisarensa olivat?
Kisälli vastasi Jonni Daun kertoneen, että hänen äitinsä oli muka mukiloinut jotakin tyttöä, joka oli kuherrellut hänen miehensä kanssa, ja oli näpistellyt rahaakin, — ja lapset olivat vaivashoidossa.
Kalli Dau vaikeni vielä vähän aikaa, niinkuin hänen velivainajansa. Ja alkoi sitten väännellä rajummin käsiään ja sanoi vanhan vakavasti kuin Kalli Dau ainakin: "Meidän purjeentekijä, hän asuu täällä jossakin padon varrella, tapasi kerran pitkistä ajoista vanhan tutun ja kysyi häneltä silloin muun muassa: Hei, Hannu tai Petteri, mikä hän oli, kuinka lapsesi voivat? Toinen katsoi häntä silloin niin että purjeentekijän selkäpiitä karmi ja sanoi: kysy minulta mitä vaan, mutta lapsiani älä kysy! Ja niin sanon nyt minäkin: kysy minulta mitä vaan, kysy sataa kaveria ja seitsemääkymmentä peräkannen matkustajaa, kysy Kindtin muoria, joka on ollut minulle hyvä, kysy Maikko rouvaa, joka on 'wineshopissa'[48] Sydneyn Liverpoolstreetillä; mutta vanhempiani älä kysy… Joskus kysäisivät minulta muut vapaavahdissa: Kuules, Kalli, mikä mies on isäsi? Miksi sinä et puhu vanhemmistasi koskaan? Minä vastasin: Minun omaiseni ovat sellaista roskajoukkiota… vieläkö pitää teille muuta? Silloin he antoivat minun olla rauhassa… Minä olin jo pienenä käärmeissäni neljännelle käskylle. Ja minä ajattelen: parin sadan vuoden päästä sen täytyy olla päinvastoin, näin: vanhempi, sinun pitää kunnioittaman lapsiasi! Sillä ylimalkaan ovat lapset parempia ja järkevämpiä kuin vanhemmat… No niin, mitäpä enää siitä: hän suistui Hampurin katulokaan. Se on kylläkin liukasta: olisin kai itsekin pian kompastunut. Mutta minä pakenin, minä pelastausin merille, muistathan, Klaus? En ole voinut häntä auttaa… siitä on tuntoni all right… aivan ali right…"
Kalli Dau vaipui mietteihinsä ja nyökkäsi hiljalleen päätänsä. Pari vartiaa tuli siihen, he aikoivat kai viedä sängyn ruumiineen pois.
"Minä olin kerran vuoden Santa Barbarassa", jatkoi Kalli Dau kuin itsekseen, "se oli italialainen nelimasto-parkki, hiukan vanhankansan aikuinen. Ankkurivintturiakaan siinä ei ollut, oli vain sellainen rukkivehje, Aatamin aikuinen, anno ties mitä, jolloin putelissa ei ollut vielä kaulaa. Ja ruoka oli niin ja näin, enkä minä ymmärtänyt alussa niiden kieltäkään. Mutta muuten siellä meni mukiinsa… Istukaahan nyt tuohon, kai teillä on sen verran aikaa että annatte minun vähän pakinoida"… hän tokaisi vartioille. "Siellä oli muun muassa kaksi matkasälliä, jotka olivat vuosikausia olleet rautatien töissä Brasiliassa ja matkustivat säästöineen takaisin Italiaan vaimojensa ja lastensa luokse. Toinen niistä oli iloinen poika, hän nauroi kirkkaimmin ja juoksutti juttua paraiten koko laivalla: ja se oli temppu se, sillä ne olivat kaikki italialaisia paitsi minä. Mutta toisella oli kavalat silmät, ja hän nauroi aina perästäpäin, sitä ei mielikseen kuunnellut. Eräänä pimeänä yönä, kun kolme vuorokautta olimme otelleet myrskyä vastaan, joka painoi meidät kauas etelään, ja kun olimme upouuvuksissa, tuli sen vekkulin vuoroksi seista tähystyspaikalla. Niin, se oli pilkko pimeä yö, ilma vieläkin huono ja me väsyksissä: muistaakseni nukkuivat kaikki. Mutta kun noin tunnin päästä joku meni keulaan, ei tähystäjää ollutkaan! Me etsimään: mutta ei löydetä, ja ajatellaan, että hän oli pudonnut mereen. Silloin kapteeni aukaisi hukkuneen kirstun ja silloin nähtiin, ettei säästörahoja ollutkaan, ei niin milreisia.
"Siitä lähtien jokainen meistä kahdestakolmatta ajatteli, että yksi tovereista on murhaaja; ja kohta hän sanoi sen toiselle, johon hän enimmän luotti. Ja vähitellen me näimme toistemme silmistä: sinä se et ole! taikka: oletko se sinä? Mutta kenenkään silmissä ei ollut: sinä se olet. Vahtivuorossa seisovat eivät vaihtaneet keskenään sanaa; nukkujat voihkivat unissaan; ruotelimiehet eivät milloinkaan tarttuneet samaan puolaan. Jokainen tunsi voivansa sellaista tekoa ajatella ja tunsi niin ollen itsensä kanssarikolliseksi ja oli alakuloinen. Ainoastaan pieni laivapoika, tuollainen appelsiinipoika, jonka ne olivat ottaneet Via Balbilta Genovasta, vihelteli kaiken päivää niinkuin ennenkin. Se johtui siitä, ettei hän ymmärtänyt vielä mitään kullasta ja hopeasta eikä voinut moista ajatellakaan.
"Sillä tavalla vieri kolme, neljä päivää; ilma oli yhä huono, myrskyinen ja sateinen. Me oltiin kuin kuritushuoneen vangit ilman vartioita ja esivaltaa: aina olimme näet valmiit karkaamaan toistemme kimppuun. Me emme luottaneet muihin emmekä itseemme; meillä ei ollut sisäistä ei ulkonaista lakia mitään, me olimme ihmisyyden ulkopuolella. Niin me menimme miten menimme Madeiraa kohti.
"Silloin, eräänä pilvisenä ja pimeänä iltana, — me laskettiin kovalla lounaisella, joka vinkui ja ulvahteli perduuneissa — en ikinäni sitä unohda — kuului yhtäkkiä etukannelta pitkä, tuskallinen huuto. Me syöksyimme kannelle kopista; peräkannen miehet huutavat pimeässä: mikä keulassa? Ja kun huuto taas kuului niinkuin hengenhädässä, pitkään ja tuskallisesti kutsuen ja vaatien, niin me joka kynsi perälle, ylös portaita, tyrmistyneinä. Sillä välin kuului keulasta vähä väliä se kamala huuto, kuin keuhkojen pohjalta.
"Me riehumme ja kysymme toisiltamme kuka oli ollut tähystämässä? Se joka oli ollut, astui esiin ja sanoi, että oli pistäytynyt plihtiin hakemaan piippuaan, silloin se oli huutanut ensi kerran. Me luimme toisemme: me oltiin kaikki. Ja taas se huuto, ja kun se kajahti, me tärisimme kuin masto, johon käy myrskyn puuska. Me seisoimme siinä vain jonkun minuutin — hädässä menee aika nopeasti — haastaen, kirkuen yhtä suuta — silloin tuli kuu esiin pilvistä ja me näimme keulakannella paapuurissa niinkuin ihmisen, kinungin vivun vieressä, keulastaakipurjeen varjossa, ja se viittasi tulemaan.
"Silloin kapteeni laskeusi alas portaita kannelle ja kulki suoraan hänen luokseen. Mutta kun hän tuli salongin kohdalle, niin olento teki liikkeen, että hän kääntyisi takaisin. Silloin hän kääntyi. Silloin lähti perämies; hänkin tuli takaisin. Ja sitten menivät vuoronsa perään kaikki muut, jotka olivat seisseet vapisten kailetin ympärillä. He menivät vuoron perään kannelle niinkuin se olisi ollut yksiöistä jäätä: jotkut oikein uikuttivat; toiset rukoilivat pyhimyksiä; toiset tunnustivat kaikellaisia halpamaisia surkeita rikkomuksia. Minä näin, millainen kolkko roskaloukko on ihmisen sydän.
"Viimein huomasin, ettei ollut enää muita jälellä kuin se poika ja minä. Poika, joka oli aina viheltänyt ja lauleskellut, istui kyyryllään minun jaloissani ja piteli käsillään korviaan ja silmiään ja vikisi tuskasta. Minä vedin hänet ylös ja otin käsipuolesta ja talutin alas portaita: häntä täytyi ihan laahata, ja hän kirkui, käsi kasvojen edessä. Minä katsoin suoraan olentoa, sillä omatuntoni oli puhdas enkä minä pelännyt kuolemaa enkä perkeleitä. Niin me mentiin, minä pitäen poikaa edessäni. Kun tultiin hytin luo, näin kummituksen seisovan purjeen takana siellä hämärissä. En tuntenut häntä, mutta näin että hän kurotti kaulaansa ja tähysti ikäänkuin tarkoin nähdäkseen, kuka nyt tuli. Silloin minä työnsin käden pois pojan silmiltä, hänen silmänsä olivat nurin kun hän katsoi haamuun. Mutta kummitus viittasi poistumaan; silloin poika juoksi parkuen perälle. Minä jäin yksin nyt.
"Silloin minä vedin puukon tupesta; ajattelin: isken sen joko hänen tai omaan rintaani, sitä mukaa kumpi meistä oli huonompi tai parempi, ja menin kolme askelta lähemmäksi ja huusin: 'Kristiansandissa minä makasin ravintoloitsijan tyttären vieressä; hän oli viidentoista, minä seitsemäntoista… oliko se synti, mitä? New-Foundlandin rannikolla kiipesin läntismyrskyssä ottamaan raakapuulta pois pojan, joka riippui enää vain köysien varassa; kukaan muu ei tahtonut mastoon'… Sen minä huusin päin tuuleen ja huidoin puukollani ympärilleni ja huusin kuolemalle ja pirulle, niin että tiesi minun omantuntoni olevan puhtaan. Ja minä aioin käydä kimppuun; mutta kun ehdin keulaportaiden juureen, hän viittasi poistumaan. Mutta minä tahdoin sittenkin käsiksi ja juoksin ylös. Mutta silloin minä näin hänen asennostaan ja silmistään, että hän oli siellä toisen asialla. Silloin menin hitaasti takaisin ja kuulin rintani korisevan ja tunsin, että olin märkä kuin vedessä kastettu. Ja takaani kuului yhä se kauhistava huuto.
"Useimmat miehistä uikuttivat nyt kyykkysillään, pää polvien välissä, korviaan ja silmiään pidellen, ääneensä rukoillen tai hiljaa supisten ja voihkien. Kapteeni istui kädet ristissä, ääntä päästämättä, kasvot tuskasta väännyksissä: hän oli hyvä, kunnon mies; perämies itki. Keulasta kuului yhä, yhä se parkuna; kärsimättömästi, vaikerrellen, jottei ihmisen kurkusta niin kauhistavaa ääntä lähde. Jotkut huusivat, että he olivat jo siellä kaikki käyneet; ja vainajan ystäväkin kohotti päätänsä ja huusi samaa.
"Mutta silloin minä aloin huutaa ja lykkiä joukkoa, sain miehet hajalleen ja osoitin kutakin sormellani ja kysyin toisilta, oliko hän jo käynyt, ja joku aina todisti toisesta, että se oli käynyt. Silloin minä tulin vainajan ystävän eteen, ja kukaan ei todistanut hänen puolestaan. Nyt me kolme neljä käskimme hänen menemään edeltä. Hän otteli vastaan ja sadatteli ja takertui kapteenin jalkoihin ja kirkui eläimellisesti kuin teuras. Mutta perämies ja minä riuhtaistiin hänet koholle ja työnnettiin edeltä portaita alas ja tungettiin kajuutan käytävää myöten ja nähtiin, kuinka haamu viittasi häntä luokseen — ja näin selvästi, että hän viittasi niinkuin italialaiset viittaavat, ei kuin me, altakäsin, vaan ylhäältä alaspäin. Silloin me laskimme hänet irti ja pyysimme menemään. Hän huomasi, ettei enää muu auttanut; ja hän meni oihkaen ja polvet lokattaen ylös etuportaita ja katosi pimeyteen. Kuulimme korahduksen, ja sitten emme mitään. Minä seisoin lopun yötä ruotelissa; ympärilläni peräkannella seisoi tai makasi yksikolmatta miestä.
"Kun kapteeni seuraavana aamuna mursi meidän kaikkien nähden auki sen miehen kirstun, joka oli kutsuttu, ei siitä löytynyt mitään; mutta hänen makuulaveristaan löytyivät hänen toverinsa rahat. — Siitä pitäen me olimme taas oikeita ihmisiä ja puhdistimme laivan ja seisoimme kuin miehet vahdissa ja saavuimme onnellisesti Genovaan… Katsokaas: siinä on näet kaikki, että omatunto on hyvä. Omatunto olkoon aina all right! Silloin on kaikki muu hyvä. Vaikka sitten karkaisi puukko kädessä itse Jumalan kimppuun!… En voi sille mitään, että hän lankesi täällä kadun lokaan, hän oli vanhempi kuin minä… ja minun täytyi silloin itse kavahtaa kannelle ja tietää korjata luuni."
Kalli Dau ei katsonut enää vainajaan. Hän nyökkäsi päätänsä nuorelle kisällille ja vartioille ja nousi ylös ja meni, Klaus Baas totisena jälestä.
Kun Kalli Dau ovella sai säkin selkäänsä ja papukaijat käteen, hän katseli epäröiden ympärilleen, minnekkä nyt menisi.
Klaus Baas sanoi: "Tule meille, Kalli! Syödään siellä illallista."
Kalli Dau katseli maahan, valju kalvaus levisi hänen laihoille, ahavoituneen tummille kasvoilleen ja hän sanoi: "Voisinhan tulla… taikka myös mennä erään vanhan enon luo, joka asuu Blankenesessä… Mutta mitäpä minä täällä, kun en voi mennä äitiä enkä sisaruksia katsomaan." Hän pudisti surullisesti päätänsä. "Parasta lie kun menen heti Bremeniin… siellä saan pestin laivaan, joka lähtee Vancouveriin… Niin, sen teenkin…"
Ja hän laski maahan kantamuksensa ja kopaisi taskusta lompakkonsa ja antoi Klaus Baasille neljäsataa markkaa kullassa ja seteleissä ja sanoi: "Vie nämä säästöpankkiin… ja jos se… tiedäthän… sattuu kovaan puutteesen, niin anna sille, mutta markoittain, ymmärräthän?"… Sitten hän katseli neuvottomana säkkiään. "Oli vähän tuomisia äidille ja sisaruksille… No voit nyt vaikka viedä ne omille pienille siskoillesi." Kalli Dau kaivoi säkistä monenlaista pikku tavaraa: mustasta puusta tehdyn rasian, pari siroa korsi-viuhkaa, muutamia kookoshedelmiä. Ja kuroi sangen huolellisesti kiinni säkin suun. Sitten hän katseli papukaijojaan. Se oli ankara taistelu. Mutta viimein hän sanoi: "No anna nämä Hannalle. Hän on pieni kiltti tyttö ja hoitaa niitä hyvin, ja kaipa minä joskus käyn teillä. Niitä pitää joskus ruiskuttaa kanfertilla ettei koi niitä syö? Tahdotko tulla asemalle saattamaan?…"
Mennessä Klaus Baas kysyi: "Oletko sinä nyt jo valmis matruusi?"
Kalli Dau nyökkäsi.
"Ja aiotko puskea perämieheksi?"
Kalli Dau huiskautti ihmetellen ja kieltävästi päätänsä ja vastasi: "Oletko pähkähullu!? Luuletko sinä, että minä olen mennyt merille keikaroidakseni ja paseeratakseni pitkin peräkantta koreat kipsilänget kaulassa? Ja vaikkapa vielä höyrylaivalla! Ei, minä olen purjelaivan matruusi. Se riittää."
Kun he puolisen tunnin päästä tulivat odotussalista asemasillalle, oli juna jo lähtemäisillään. Kalli Dau pisti juoksuksi ja puhalsi säkki selässä läpi väkijoukon. Klaus Baasin ehtiessä vaunun luo hän loiskasi juuri säkkinsä neljännen luokan osastoon niin että eräs lihava vanhanlainen matami sai nipin napin korjatuksi kinttunsa alta.
"Sussiunatkoon!" hän sanoi, "miten raakoja ihmisiä."
"Täytyy väistyä tarvittaessa, emäntä parka!" vastasi Kalli Dau ja kömpi säkkinsä jälestä osastoon. Sitten hän löi Klaus Baasille kättä ja katosi. —
Seuraavana päivänä Klaus Baasin lähtiessä konttorista kiiruhti Karl Eschen portailla hänen jälestään ja lausui hienosti ja hillitysti: "Huomasin, että sen matruusin tulo oli teistä epämieluista, ja jos tohdin sanoa, ei ole minustakaan aivan oikeaa jatkaa tuollaisia tutun suhteita. En suinkaan sano, että sellaiset ihmiset olisivat liian sivistymättömiä tai ylipäätänsä liian halpoja; mutta seurustelu toisen ammattiluokan kanssa, ylemmän tai alemman, heikontaa oikean suhteen omaan ja tuo epävarmuuden tunteen. Hyvin tiedän, ettei teidän ja tuon matruusin tuttavuus johdu mistään hentomielisestä romantiikasta kuten esim. Heini Petersin tuttavuus kymmeneen kalpeaan neitoseen ja puoleenkymmeneen haudankaivajaan. Arvaan, että se on vanhaa veljeyttä Mutta teidän täytyy punnita, onko tuo vanha liitto teille ja matruusille hyväksi vai ehkä paremminkin pelkäksi vahingoksi."
Klaus Baas kuunteli vaieten. Hän tunsi tosiaan sisäistä epävarmuutta, josta Karl Eschen puhui, ja näki myös jo tavan, jolla hän kehittyisi keveämmäksi ja joustavammaksi, ehkäpä kerran niin suureksi kuin tuo hänen rauhallinen ja varma ystävänsä oli. Mutta kun hän seuraavana päivänä kuuli Karl Eschenin askeleet takaansa, niin hän odotti ja sanoi, että se matruusi oli tehnyt hänelle lapsena monta kelpo ystävän työtä ja että hän siksi tahtoi pitää ystävyyden liiton. Ja sama oli asian laita hänen äitinsä ja sisarustensakin. Vaikkapa hän saisi kaiken ikänsä ponnistella vastuksia vastaan siksi, että hän oli halpasyntyinen eikä säädylleen mitään voinut koskaan, niin hän kärsisi mieluummin vahingot kuin pettäisi vanhan ystävyyden. Olkoon edistyminen hitaampaa ja vaikeampaa, — eteenpäin hän aikoi!
Eschen nyökkäsi miettivästi päätänsä ja sanoi lyhyesti ja kohteliaasti:
"No, ken elää, se näkee." Ja he erosivat.
Klaus Baas jatkoi matkaansa ja ajatteli siinä kävellessään ihmisvirrassa Bergstrassea pitkin, että eteenpäin hän tahtoo ja menee! Hän oli tuntenut pitkän aikaa tunkeutuvansa nyt syvemmälle liikealansa olemukseen. Hän tiesi, että ne konttoritehtävät joita hän oli saanut toimitella nämä kolme vuotta, olivat vain toisen luokan askareita, jonkinlaista karkeampaa kauppias-kirjurin hommaa, jota kyllä kannatti pitää kunniassa, sillä paljonpa siinäkin tarvittiin tointa, tunnollisuutta ja rehellisyyttä: mutta eteenpäin aikovalle se ei ollut vielä muuta kuin käteenkäypä työkalu. Muu se loi oikean kauppamiehen: siksi aikovan täytyi huomata aikansa kultuurin tarpeet sekä keksiä sellaisia, joita ei ennen oltu huomattu, taikka suorastaan ne luoda ja käyttää niitä, oikeutta noudattaen, älykkäästi ja ripeästi, huostaan uskotun varallisuuden edistämiseksi. Hän oli tutustunut työn välineihin; hän oli havainnut itsessään valppautta, käytännöllisyyttä ja tervettä työhalua, usein suorastaan työn vimmaakin. Ja hänen sopi kai nyt toivoa, kuten toivoikin, että hänen henkensä, joka halukkaasti syventyi alan salaisuuksiin ja sen ja muun elämän suhteihin, johtaisi jo hänet omintakeisiin töihin ja saavutuksiin.
Ja niin tuli eräänä pilvisenä, mutta valoisana syyskuun aamuna lähtö konttoriin viimeistä kertaa. Oppivuodet loppuivat…
Klaus Baas laski vielä aamulla laivalastein arvon: puuta, öljyä ja kaikellaisia ruoka-aineita, jotka lähetettiin San Fransiskosta Tonga-saarille, ja lähetti arvion vakuutusasiamiehelle, ja laati siirtomaan konttorille sähkösanoman, jossa neuvottiin tarjomasta millään muotoa koprasta yli viimeisen ostohinnan; sekä teki seuraajalleen tarvittavasti selvää kirjoistaan ja suorittamistansa töistä.
Sitten kutsui päällikkö hänet luokseen ja antoi hänelle hyvän rahasumman, jolla hän saattoi elellä pian alkavat kaksi sotapalvelusvuotta, ja oli hänelle sangen ystävällinen. Ja sitten Klaus Baas kiitti silmät kirkkaina päällikköä: sanoi oppineensa tässä konttorissa uutteraa työtä ja löytämään ilonsa työnteosta. Ja nyt hän asteli noita vanhoja, kuluneita portaita kadulle ja kulki pitkin askelin kotiin.
Antje Baas työskenteli tyttöjen kanssa perhehuoneessa. Klaus Baas meni keittiöön, pisti tulen vanhaan kitupiikkiin lieden kulmalla, istahti pöydän ääreen ja levitteli nuo kahdenkymmenen markan kultarahat riviin eteensä ja nautti täyteläisestä kiillosta, joka nyt levisi ruskealta pöydältä kitupiikin himmeässä, lekkuvassa valossa. Ja hän rummutteli tuoliaan ja raapi anturoillaan permantoa.
Viimein tulikin Antje Baas keittiöön, silmälasit nokalla, ja katsoi kultaa, jota Klaus Baas vaieten ja ylpeästi käsi ojolla osoitti. Antje Baasin silmät levisivät pyöreiksi, hän kiitteli jöröllä tavallaan liikepäällikköä ja moitti Klaus Baasia: "Mitä lapsettelet, iso mies! Samallainen olet kuin isäsi!"
"Hm", hymähti yhtäkkiä Klaus Baas, "senpätähden sinä isää niin rakastitkin!"
Antje Baas katsoi häntä hämmästyen ja oudoksuen, ja punastui ja tokaisi: "Mitä sinä siitä tiedät?"
Mutta Klaus Baas helisteli kultakasaansa ja sanoi silmät pöytään luotuina: "Olenhan kolmannella kymmentä!" Ja kun Antje Baas ei suuttunut, poika jatkoi vähän ajan päästä: "Ei ole oikein hyvä, äiti, pitää Hannaa ompelutyössä enää. Hänellä ei ole siihen halua. Eikä ihminen opi mitään ammatissa, johon ei ole halua."
Antje Baas oli jo äskeisistä sanoista huomannut hennon kypsyneisyyden merkin, ja nyt hän kysyi pojaltaan neuvoa, ensi kertaa elämässään.
Klaus Baas sanoi harkitsevalla ja punnitsevalla äänellä, pidättääkseen äitiä tuossa uskossa: "Hän oli koulussa niin kelpo oppilas ja on aina mielellään autellut pikku siskoja läksynluvussa ja haluaisi opettajattareksi. Käytetään nyt siis neljäsataa markkaa siihen tarkoitukseen. Minä kyllä tulen nämä sotapalvelusvuoteni hyvin toimeen."
Antje Baas istahti pöydän ääreen ja tokaisi: "Neljäsataa annat vain noin? Se on niin sinun tapaistasi. Sinusta ei tule milloinkaan mitään."
"Niinpä niin", sanoi Klaus Baas horjumatta. "Tahdon olla kunniallinen liikemies! Se on sinun rahaasi! Minähän olen asunut aina ilmaiseksi luonasi." Kun Antje Baas ei siihen mitään vastannut, niin Klaus huusi Hannaa ompeluhuoneesta, osoitti hänelle komeasti rahoja, jotka olivat pöydällä ja sanoi: "Nyt sinä menet seminaariin!"
Hanna löi yhteen kämmeniään ja päivitteli ja painoi kuin nuori tyttöhepsakka ainakin päänsä pöytää vasten ja purskahti itkemään. Hän oli aivan isänsä luontoinen ja kärsi suuresti äidin jöröydestä, ahkeroidessaan hänen kanssaan aamusta iltaan samassa huoneessa.
Silloin nousi Antje Baas kärsimättömästi ylös ja sanoi jörösti kuin ennenkin: "Te olette lapsia ikänne! Tuohonko jätätte rahat kaikeksi yötä. Pankaa pois!" Ja hän meni ompeluhuoneesen.
Sitten juttelivat sisarukset suunnitelmistaan, ensin hieman pahoillaan äidin tylyyden tähden, mutta pian oikein iloisesti. Viimein sanoi Klaus Baas siskolle, että hän aikoo matkustaa huomenna kotikylään, itse rovasti-enon luo, — ja kaivoi esiin Suse Garbensin kirjeet ja näytteli Hannalle eräitä ja niiden loput, jotka kuuluivat säännöllisesti: Tuhannen s———!
"Mitäs luulet noiden merkitsevän?" kehaisi Klaus Baas.
Sisko nauroi ja nyökkäsi päätänsä.
"Me on oltu kirjevaihdossa jo kaksi vuotta", kopeili veli, "mutta hän ei ole kirjoittanut milloinkaan sitä sanaa kokonaan. Nyt matkustan ilmoittamaan, että tästä lähin se on kirjoitettava! Viimeisenä puolena vuonna hän ylimalkaan ei ole kirjoittanutkaan: enkä ymmärrä oikein, mikä sen tytön pikku päähän on pistänyt! No niin… on parasta mennä katsomaan."