XII.
Suse oli tosiaan pienellä, tyhjällä asemalla häntä odottamassa. Hän oli pienempi kuin Klaus oli mielessään kuvitellut: ei ollut kasvanut paljoa siitä kun hän silloin oli nukahtanut kaapin eteen lattialle. Mutta tyttö oli uhkea ja kypsä kuin lämmin kirkas syyspäivä ja paljon kauniimpi kuin siinä kuvassa, jonka Klaus Baas oli saanut häneltä vuosi sitten. Klaus Baas oli matkalla ollut sangen rohkeissa aikeissa, mutta tällaisen kypsyyden ja iloisen varmuuden ja uhkeuden edessä hän tuli araksi.
Suse Garbens nauroi suullaan ja nauroi ruskeilla silmillään ja koko kasvoillaan ja sanoi: "Ai, ai, mitäs me ollaankaan keskenämme kirjoitelleet!!"
"Ah", vastasi Klaus vakavasti ja hiukan moittivasti, heti asiaan käyden: "Joka kerta tuhannen suudelmaa!"
Suse nauraa helähytti taas, nuoren rinnan tervettä naurua, ja sanoi: "Eipäs! Ainoastaan tuhannen s———! Jumalan kiitos, etten toki sitä sanaa kokonaan kirjoittanut! Mutta hauskaa se vain oli! Sinä kirjoitat todella niin somia kirjeitä: siistejä ja kohteliaita. Hiukan opettavaisia tosin, mutta mitäpä se tekee. Ajatteles: minä rakastuin puoli vuotta sitten erääsen ylioppilaasen: sentähden herkesin kirjoittamasta. Mutta ei sekään mitään totista ollut."
Silloin kysyi Klaus Baas vavahtavalla äänellä: "Mitenkä se ei sitä ollut?"
"Niin", vastasi Suse yhtä iloisen luonnollisesti ja hyvällä omallatunnolla kuin äsken, "hän olisi voinut mennä naimisiin vasta kolmen vuoden päästä ja hänellä ei ollut rahaakaan: se olisi siis ollut tyhmyys. Kerron sen vain näin ystävinä. Mutta nyt, ajattelepas: nyt minä olen kihloissa! Viikko sitten menin erään tilanomistajan kanssa! Pulska, hieno mies, puolivälissä neljännellä kymmentä. Ja pappa sanoo, että hän varmaan pääsee eduskuntaan. No niin, sanoin sen vaan näin heti, hän on näet tänään meillä päivällisillä."
Klaus Baas paran sydäntä kouristi, hän tuijotti kotvan aikaa alas tielle karttaakseen tytön säteileviä silmiä. — "Vai niin hän ajatteli. Vai niin! Ja sinua olen muistellut vuosikausia, aina, aina! Kaunis sinä olet, Herra Jumala, kuinka kaunis! Mutta äläpä luule, että ilmaisen, miten hullusti ovat nyt asiani! Hehei, minä olen kaksikymmen-vuotias!… Kaksikymmentä! Ja tyttöjä, sinä ovela velho, on maailma täysi! Kaipa saanen oman kullan sinuttakin!"
Ja hän alkoi siis ystävällisesti kysellä ja udella teeskennellyllä äänellä: "Mikä on sulhasen nimi? Miten suuri maatila", j.n.e. Sillä välin hän yhä hengessä naputti otsaansa ja päivitteli: kuinka saatoin minä olla niin hullu, että luulin asian olevan juuri sillä tolalla kuin itse toivoin! Ainoastaan siksi, että kirjeissä oli nuo 1,000 s:aa! Mainio liikemies! Luuli velkakirjan kaavaa velkakirjaksi! Sellaista kepposta ei minulle eläessäni tehdä! Se on Baasien tapaista! Vielä kerran, muistapa tämä vala: epäile aina vähän! Aina kierrä, kaarra, katso! Aina kaikkeen valmiina!!… No, minä olen kaksikymmen-vuotias! kaksikymmentä!
Klaus Baas huiskautti keppiään ja kysyi, milloin on häät; ja sai sitten kuulla, että he oleksivat joka vuosi pari kuukautta Berlinissä, sillä siellä oli sulhasella maataloudellinen virka. Klaus lausui silloin, että Suse näytti tehneen todella hyvät kaupat. Mutta siihen tuo säteilevä, tervenahkainen velho vastasi, että hyvä oli kaupattavakin: varakkaiden vanhempien ainoa lapsi ja lapsettoman eno-ukon perijä.
Klaus piti tarpeellisena, koska nyt oli toisen asiat kuullut, kertoa vähän omistakin oloistansa. Ja hän sanoi lähtevänsä kohta sotapalveluksesta päästyä ulkomaille, luultavasti Brasiliaan. Ja hän kertoi myös äidistä ja sisaruksista eikä ällistynyt yhtään, vaikka huomasi joutuvansa arveluttavan lähelle tavallisen kerskailunsa rajaa. Hän ajatteli näet: tässä ei auta suun supistus, tässä täytyy viheltää ja niin että kuuluu. Minun täytyy häntä vastaan pitää puoleni ja minä pidän. Mutta sitten en palaa koskaan. Ja Klaus Baas käveli iloisena hänen rinnallaan ja sai mitä tahtoi, nimittäin Susen melkein uskomaan, ettei Klaus ollut häntä koskaan tosissaan ajatellut. Ja entistä mieluummin Suse kertoi nyt hänelle nykyisestä onnestansa.
Vanhemmat, jotka vuosien kuluessa olivat luisuneet harmaiden hapsien ja leppoisan mukavuuden asteelle, eivät ottaneet Klaus Baasia suinkaan epäystävällisesti vastaan. He kehuivat häntä kauniiksi pojaksi ja toivorikkaaksi nuorukaiseksi ja lähettivät hänet puutarhaan siksi aikaa kunnes illallinen valmistuisi.
Kun hän vähän ajan päästä tuli sisään, seisoi nuori pari häntä vastassa eteisessä. Susen hieno, sininen silkkipuku kaunisti suuresti hänen nuorta vartaloansa. Sulhanen oli muhkea mies, parhaassa miehuuden ijässä. Mentiin ruualle, ja viini oli hyvää, ja Klaus Baas muisti maistaa, ja lausuili puheenpartensa kuin toisetkin ja hekumoi itseluottamuksestaan. Pian alkoi maamies kysellä yhtä ja toista firma P.C. Trimbornista. Klaus vastasi kuin mies, joka tunsi liikkeen perinpohjaisesti ja tiesi sitäpaitsi, mitä oli luvallista kertoa. Maamies alkoi nyt puhua ulkomaisen kauppamme kansantaloudellisesta merkityksestä, — juuri siihen aikaan oli näet kauppamme kohonnut suureen kukoistukseen, — hän otti esimerkin Portugalin ja Hollannin ja Englannin historiasta ja puhui säätynsä ja ammattinsa kannalta ja varovaisesti ja epäröivästi kuin henkilö ainakin, jolla on edessään menneisyyden samalla rohkaisevat ja peloittavat kuvat. Klaus Baasilla oli kyllä historiallista vaistoa ja hän oli lukenut yhtä ja toista kauppa-oppikirjoista ja suurista Hampurin lehdistä. Mutta oikeaa opetusta hän oli saanut vähän. Ja kaiken päälliseksi: kaksikymmen-vuotias ei ole usein historikko, vaan filosoofi! Klaus Baas vieritti siis esiin kaikellaisia suuria, kauniita ajatuksia, jotka yksinäisen ja salaisen käytön kautta olivat häneen takertuneet. Hänellä ei ollut tätä ennen ollut tilaisuutta tuoda niitä katseltaviksi miesten kämmenille, ja nyt, tässä kodikkaassa seurassa, viinilasin ääressä, ne hyppäsivät itse esiin. Hän lasketteli paloviinan ja kiväärien myynnistä, kaikellaisesta joutavasta vientitavarasta, esteettisistä ja eetillisistä velvoituksista, Bismarckista, maailman kultuurista. Se oli hauska sekoitus Klaus Baasista ja Hampurin lehdistä. Hänen kuvauksensa tulivat komeammiksi, hänen väitteensä tulivat mahtavapiirteisiksi. Ja lopuksi hän, taitavasti pyöritellen punaviinilasia kaikkien kymmenen sormensa päillä, — hän istui ensi kertaa elämässään kodikkaassa seurassa ja viinin ääressä, — lausui, että hallituksen on "ylimalkaan" huolehdittava ja vastattava siitä, että koko tuotanto ja kauppiaskunta tulee kauttaaltaan siveellisesti kauniiksi. Ja vielä toistui hyvän aikaa "ylimalkaan, ylimalkaan."
Pappis-eno, joka katseli kylmästi kaikkia kummia, hymyili leikillisesti. Ruustinna ajatteli: Raakilo! Huonosti paistettu. Se lankee vielä nenälleen! Suse nojasi pöytään niin että rinta sitä suloisempana kaartui, ja katseli poikaa loistavin silmin ja ajatteli: Mutta kyllä hän on kaunis! Sulhanen taas oli noita poliittisia neroja, jotka eivät voi millään muotoa antaa toisten olla rauhassa mielipiteissään ja erehdyksissään, joiden täytyy aprikoida niiden syitä ja syntyä ja vastustaa ja parantaa niitä ja opettaa omia mielipiteitään. Ja niinpä hän nyt kuunteli vakavana ja tarkkaavasti, sisällänsä jo vastausta sommitellen.
Ja kun Klaus Baas sitten oli sanonut viimeisen "ylimalkansa", sanoi vastaväittäjä kuivalla, epäröivällä äänellä, joka eroittui selvästi äskeisistä kuumista, suurista sanoista, että nuori vieras oli tosin esittänyt jaloja mielipiteitä ja ikänsä mukaisesti; mutta: jokaista eri ilmiötä ja sen suhdetta toisiin ilmiöihin oli punnittava huolellisesti yksikseen, eikä "ylimalkaan" niinkuin pässin päitä. Voitiin näet lopultakin kansoja hallitessa ottaa johteeksi ainoastaan kaikkein luontaisten katsantokantain ja pyrkimysten keskimitta, eikä hallituksilta voitu vaatia enempää kuin sitä, että ne viisaasti ja vakavasti koettivat johtaa ja jalostaa noita luonnollisia taipumuksia ja pyyteitä. Kansa ei ole suinkaan mikään yksityinen nopeasti liikkuva ratsumies; ei myöskään se ole mikään villi eteenpäin vierivä lauma; vaan se on verrattavissa raskaasti varustettuun sotajoukkoon, jonka puolustus, tienraivaus, muonitus ja levähdyspaikat vaativat mitä huolellisimpia laskelmia.
Niin puhui viisas mies vielä hyvän aikaa hiukan narisevalla äänellä.
Klaus tunsi näiden epäröiväin, punnitsevain sanain ensi soinnusta kurottaneensa häpeäkseen liian korkealle, ja mikä pahempi, oli tehnyt sen miehen edessä, joka ajatuksilta ja kokemuksilta oli häntä paljon etevämpi; ja kaikkein pahinta: tämä vastustaja ei hänen mahtavia sanojansa pilkannut, vaan vastusti häntä yksinkertaisesti ja arvokkaan ystävällisesti. Klaus Baas oli vielä harkitsevasti ja totisena kuuntelevinaan vastustajansa väitelmiä ikäänkuin valmistaen kelpo vastausta, mutta sisällisesti hän jo oli hyvin hiljainen ja ajatteli häpeissään: joka kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa! Kas näin räpistelet nyt siipiäsi maan kamaralla! Naurettava olet! Kun toinen sitten lopetti, niin Klaus hymyili häpeissään ja sanoi, että hän oli vielä niin nuorikin ja silmäili kai asioita pintapuolisemmin kuin piti.
Sitten noustiin pöydästä ja Klaus käytti tilaisuutta hyväkseen ja meni nurkkahyllyn luo selaillakseen erästä kirjaa ja hän tunsi yhä tappionsa kitkerän maun ja olisi halunnut olla niin pitkällä kuin pippuri kasvaa. Hän väistyi yhä enemmän oven suuhun ja jo pääsi kuistiin ja pujahti ulos. Nyt hän seisoi puutarhassa suurten lehmusten alla ja tuijotteli ihanaan syksyiseen iltaan ja ajatteli katkeraa tappiotaan sekä olisiko mahdollista enää korvata vahinkoa.
Silloin tuli Suse hiljaisin askelin ulos kuistin ovesta ja tarttui takaapäin hänen käsivarsiinsa ja seisten melkein hänen takanansa hän nojasi povensa häneen ja sanoi ystävällisesti ja sisarellisesti: "Kuules, esitänpä sinulle erään oikein hauskan tepposen! Tänään on Boosdorfissa markkinat ja siellä tanssitaan ja pidetään oikein hauskaa. Olin siellä kevätmarkkinoilla entisen heilin, sen ylioppilaan, kanssa: se oli ihanaa. Ja syysmarkkinat ovat vielä hauskemmat. Tuolla meidän naapurilla on kaksi kaunista mammanlasta, ne menevät sinne. Poika on sinun ikäisesi, aika hulivili, vaikka änkyttää vähin. Tyttö on kuuden-, seitsemäntoista tienoissa, kelpaa niin ollen sinulle. Se on hyvä, mutta omituinen tyttö; mutta koetapas itse!"
Klaus Baas kääntyi puhujan puoleen ja sanoi vilkastuen: "Mutta mitenkäs minä pääsen niiden tutuksi?"
Suse hymyili kujeilevasti ja vastasi: "Ne näkivät sinut jo kun tulit. Ja kun sinä olit täällä puutarhassa, niin — Jes siksi me häntä sanotaan — hiipi keittiömme akkunaan ja sanoi, että piti käskeä sinua tulemaan tänä iltana heidän kanssaan markkinoille, koska sinä muka näytit niin kelpo pojalta… Juoksen nyt hakemassa vain hattusi ja palttoosi!"
Ja Suse juoksi sisään ja toi Klaus Baasin vaatteet ja he menivät naapuriin.
Kärryliiterin edessä, jonka ovet olivat selällään, he näkivät jo hevoset ja vaunut ja he menivät suoraan niiden luo. Naapurin nuori herra ja neiti toivat paraikaa vaunuihin päällystakkeja ja peittoja myöhäisen kotimatkan varalta. Poika oli pitkä ja luiseva, hänen kasvonsa olivat lujapiirteiset, mutta vielä hiukan kulmikkaat; kuitenkin huomasi, että hänestä oli kehittyvä kerran komea ja hieno mies. Sisko oli vaaleaverinen niinkuin velikin, vaikka hiukan tummempi; hänen kasvonsa olivat yhtä hienot ja jalot kuin veljen, mutta pehmoiset ja upeat, jota vastoin veljen olivat kulmikkaat ja kovasärmäiset. Kovin hento hän vielä tosin oli; hänen silmänsä olivat totiset ja aran virkut kuin millä peukalo-linnulla. Harvoin tapaa nuorukaisia, joissa huomaa niin selvästi kuin näissä sisaruksissa vastaisen moitteettoman miehen ja naisen ominaisuudet. He tulivat Klaus Baasin luo ja antoivat kättä ja sanoivat hyvin luonnollisesti, että sehän oli hauskaa, että herra Baas lähtee mukaan; heistä oli mainiota saada seuraa, varsinkin kotimatkalle.
"Sanokaa heti vaan sinuksi", tokaisi Suse. "Mitä tuo joutava teitittely toimittaa."
Sitten he istuivat kaikki kolme vaunuihin, tyttö keskeen, ja antoivat huristaa.
Vaunujen ainoa istuin oli heille kolmelle kaita, jonka vuoksi Klaus Baasin täytyi istua melkein tyttöä kohti ja pitää kättään istuimen selustalla, niin että vierustoveri joutui nojautumaan melkein hänen kainaloonsa. Klaus Baasilla oli terveen, aistillisen luonteensa mukaan naisesta korkeat mielipiteet — ja hän ei ollut koskaan ennen päässyt niin liki kaunista tyttöä. Ja niinpä nyt tapahtuikin, että tuskin Klaus kuuli Jesin äänen helähdyksen ja näki aivan läheltä hänen pehmoiset, hienot kasvonsa ja hänen kauniit, kimaltelevat silmänsä, joista silloin tällöin sinkosi häneen katse ja liiti heti arasti hänen ohitseen kuin kyyhkynen, — niinpä tapahtui, että Klaus Baas rakastui häneen. Hän unohti, hylkäsi heti Suse Garbensin! Kuinka hienot, jalot kasvot! Ah nuo armaat sinisilmät ja pienet, mutta lujat kädet! Mitkä ihanat ajatukset piilivätkään hänen kauniin, kaarevan otsansa alla, mitkä herkät, herttaiset tunteet povessa, joka ohuen mustan röijyn alla kiinteänä ja pyöreänä kohosi!
Veli kyseli Klaus Baasilta yhtä ja toista hänen elämästään ja toimestaan Hampurissa, ja sillä välin siirtyivät siskon virkut silmät ympäröivän metsäseudun kukkulalta toiselle ja vilkaisivat taaskin vähä väliä pikapäätä Klaus Baasiin. Klaus Baas oli valpas ja kohtelias, ja hän kyseli puolestansa veljeltä minkä mitäkin, näyttääkseen olevansa perehtynyt maatalousasioihinkin jonkun verran. Mutta pääasiassa hän koko ajan oli varuillaan ja koetti tavoittaa tytön katseiden kyyhkystä, kun se häntä kohti lensi. Ja hän osui joka kerta maaliinsa, ja aina se katse pakeni kiireesti; ja samoin loi Klaus Baaskin säpsähtäen silmänsä muualle, kun hänen ja tytön katseet yhteen osuivat.
Niin leikittiin tuota ikivanhaa miekkosten leikkiä; mutta sitten tuli veli tuttavalliseksi ja alkoi ärsytellä sisartaan: "No, miksi sinä olet tänään niin vähäsanainen?" hän kysyi. "Kotona hän nimittäin räpättää aina niin, ettei isä ja äiti ja minä, hänen ainoa veljensä, saa suunvuoroa! Vai onko se niin kummaa, että vieressä istuu Hampurin herra? Tämä sisko ei ole näet käynyt milloinkaan missään ja hän ei tiedä mitään ja häneen menee kaikki loru kuin tupakka! Vai tahdotko salata, että kielenkäyttösi ei ole oikein järjestyksessä? Hänellä on näet jänne kielessä."
Ja veli pilkkaili pitkän aikaa siskon viallista kieltä — mikä oli sitä kummallisempaa ja hassumpaa, kun hän itsekin änkytti aika tavalla.
Sisar ei kuitenkaan ollut millänsäkään ja sutkautti vain silloin tällöin rauhallisen ja laiskan vastauksen. Ja kerran hän katsahti arasti Klaus Baasiin ja sanoi: "Sen puheet on kaikki pelkkää valetta."
Nyt rupesi Klaus Baas hänen veljensä puolelle ja sanoi: "Mutta ainakin se lie totta, että näin todistaa teidän ainoa veljenne."
Tyttö kohautti olkapäitään ja katsoi Klaus Baasiin tutkivasti kulmat rypyssä ja ikäänkuin sanoakseen: Onko nyt sinultakin järki mennyt!
Veli nautti suuresti kujeestaan, ja kun nyt vieraskin tarttui samaan köyteen, niin hän ärsytteli yhä ja kysyi Klaus Baasilta: "Kertoiko Suse Garbens sinulle mitä kummaa tästä sisarestamme?"
Klaus Baas vastasi: "Kyllähän se jotakin sen tapaista, vaikkei ihan selvään sanonut. Hänen asiansa taitavat olla vähän hullusti jossakin suhteessa."
"Niin ovatkin", vastasi veli, "ja suorastaan vaarallisen hullusti! Katsoppas nyt, miten se muka näyttää lauhkealta ja tyytyväiseltä! Kuin uninen lammas! Ja ihmisiä se vielä pettää leppoisella silmänluonnilla ja kainolla käytöksellä. Mutta sen sydämessä asuu suoraan sanoen ilmeinen piru ja yhtäkkiä se loikkaa sorkkineen, sarvineen sieltä esiin! Silloin se lyö tuhansiksi sirpaleiksi kaikki mitä eteen sattuu, ja repii ja raastaa ja tekee jotakin mieletöntä."
Klaus Baas katseli tyttöä ja hän huomasi, että näistä sanoista Jes ei pitänyt: hän tuijotti vaieten, mutta hieman jäykästi eteensä. Kuitenkaan ei veli malttanut heittää pilaa tähän. "Kerran pienenä paitaressuna", hän jatkoi, "se kiukustui ponihevoselleen, kun eläin nosti päätään ylös eikä tahtonut antaa panna kuolaimia suuhunsa, ja ajattelepa, minkä hän silloin teki? Vihapäissään hän puraisi hevosta turpaan, ja puraisi niin lujasti, että poni keikautti tuskissaan päänsä koholle ja — tyttö riippui sen turvassa yhä hampaillansa. Kas sellainen tuitukko meidän sisko on. Hän tekeekin luonnollisesti kotona vähän väliä reikiä akkunoihin; sentähden olemmekin varanneet säilöön entisiä ruutujen kappaleita, joilla voi reiät paikata; siten käy korjaus kutakuinkin siedettäväksi."
Sisko kuunteli yhä aivan levollisena; hän silmäili sävyisästi milloin vainioille, milloin vastaantulijoihin, milloin Klaus Baasiin. Kerran hän kääntyi jo kuitenkin hänen puoleensa ja sanoi leikillä muka, vaikka hänen äänensä oli jo soinnuton: "Isä ja veli tahtovat aina kiusata minua; he ovat molemmat siksi yksinkertaisia, etteivät löydä iloa itsestään."
Mutta Klaus Baas kujeili: "Sellainen menettely on mielestäni suuri vääryys sinua kohtaan. Jos minä olisin veljesi — ja toivoisin sydämeni pohjasta olevani, niin pitäisin sinua kuin posliininukkea lasikaapissa."
Nyt koetti tyttö hymyillä, mutta ei se onnistunut, ja pahoillaan hän sanoi: "Sinä et ole parempi kuin hänkään."
Varomattomasti kyllä jatkoi veli vielä: "Vai hänen veljensä tahtoisit olla! Älä hyvä mies tahdo sellaista! Kun me tässä eräänä päivänä kahvipöydässä vähän häntä pisteltiin, ja kun hän tapansa mukaan juoksi kamariinsa, — ja minä tietysti jälestä, ja hän oli paraikaa muuttamassa toista leninkiä, ja kun minä silloin huomautin…"
Mutta silloin se laukesi!… Vimmoissaan hyppäsi sisko ylös, hänen silmänsä suitsuivat, hänen rintansa aaltoili ja läähätti, hän löi veljeään niin että hattu lensi pois, ja tempaisi ohjakset ja lykkäsi veljen kauemmaksi ja riuhtoi hevosia niin että ne porhalsivat täyteen laukkaan.
Ja kun Klaus Baas, joka oli kujeilun aikana ollut aivan lähellä tyttöä, nyt heittäytyi pelästyneenä selkänojaan ja katsoi siskon selän takaa veljeen, niin hän näki, että tämäkin istui vaunun kolkassa aivan kalpeana ja hievahtamatta ja mahdollisimman loitolla siskostansa; ja veli pudisti päätänsä ja iski hänelle silmää, että nyt oli herran tähden oltava hiljaa tai sisko voisi tehdä mitä tahansa!
Saman kylän väkeä tuli vastaan ja he väistyivät tiepuoleen ja huusivat: "Ahas, jokos saitte taas hänet villiin!" Sitten tuli toisia, jotka eivät heitä tunteneet, ja he nauroivat näille ajajille ja katselivat ihmeissään nuoria miehiä, jotka istuivat arkoina vaunun nurkassa, ja ohjissa oli tyttö, joka seisoi rattailla kuin markkinahuijari ja riuhtoi ohjaksista kaikin voimin, kasvot vihasta synkeinä. Klaus Baas olisi tahtonut häntä nyt lepytellä, mutta ei uskaltanut lausua sanaakaan, sillä hän näki, että tyttö oli hurjassa vihassaan umpi kuuro ja sokea. Niin kiidettiin pitkät ajat tukka tutisten, kunnes tytön kiukku vähitellen, hyvin hitaasti, lauhtui, ja läähätys keveni ja otsan ja silmäkulmain rypyt sulivat, ja hänen pienten lujain kättensä rystyset, jotka olivat lumivalkeat ohjasten rutistamisesta, alkoivat punertaa; nuoret miehet karttoivat vieläkin suutaan avaamasta, mutta kohottausivat hiukan mukavampaan asentoon ja katselivat silmät pyöreinä, kuin puusta pudonneina ja vähän säikähtäneinä, toisiinsa.
Klaus Baasilla ei tällä matkalla tosiaan ollut paljon aikaa ihailla kaunista kotipuoltaan, jonka valtatietä he ajelivat, eikä nähdä ihmisiä, vaikka tuontuostakin vastaan tuli kuormittain iloista markkinaväkeä. Eikä hän nähnyt Boosdorfissa tanssipaikassakaan juuri mitään, vaikka niin moni nuoren kukoistava tyttö väikkyi tanssissa hänen ohitseen. Sillä hän ajatteli vain Jesiä — äskeisestä suuttumuksesta huolimatta vain häntä. Klaus Baasista oli selvä, ettei hän tanssisi kenenkään muun kanssa kuin Jesin, mutta tyttöpä julisti hänelle, ettei hän saa tulla pyytämään häntä kuin joka kolmanteen tanssiin ja että hänen sillä välin on tanssitettava muita, muuten se herättäisi huomiota ja toiset olisivat Klaus Baasille vihaisia. Ja niinpä Klaus Baas sai nyt sietää sen näyn, että muut menivät ja kumarsivat hänen haaveksitulleen, kömpelösti tai sirosti kukin taitonsa mukaan, ja tanssivat hänen kanssansa; hänen täytyi nähdä Jesin puhuttelevan ystävällisesti ja vilkkaastikin toisia ja kuulla muiden kyselevän tytöltä, kuka hän oli. Silloin tyttö loi katseensa Klaus Baasiin ja katsoi häntä rauhallisesti ja kauan ikäänkuin hän olisi ollut hänen ikiomansa.
Kun puoliyö sitten läheni, niin tanssivain joukko harveni ja milloin mikin pari katosi eteisen puolelle; silloin kysyi Klaus Baas Jesin veljeltä, mihin muut menivät, ja sai vastauksen, jonka kautta hänen mielessään heräsivät hämärät muistot lapsuuden ajalta, silloisista kylätansseista: "Ne menevät viinille."
Silloin Klaus Baas haki Jessin käsiinsä ja kysyi häneltä, sydän levottomasti sykkien, tahtoisiko hän juoda hänen kanssaan lasin viiniä?
Jes väisti arasti hänen katsettaan ja loi silmänsä maahan ja vastasi sievästi kenkänsä kärellä permantoa sipuen: "Hylkäsin jo kolme kutsua; yksi heistä oli aika sievä poika, olin jo kerta ennen hänen kanssansa viinillä; mutta ajattelin, että ehkäpä tulet sinä ja pyydät." Ja niin sanoen hän pisti kätensä keveästi Klaus Baasin kainaloon.
Ja he lähtivät salista ja nousivat eteisestä yläkertaan ja katsoivat kaikkiin tarjoiluhuoneihin, mutta ne olivat jo täynnä nuoria pareja. Ja pienet yksityishuoneetkin olivat varattuina; siellä istui nuoria pareja kynttiläin ja viinin ääressä lauleskellen, taikka olivat sammuttaneet tulet ja istuivat pimeässä ja kuhertelivat.
Klaus haltioitui tästä ihanasta, nuorekkaasta elämästä ja halusi välttämättä ottaa siihen osaa armaansa kanssa, joka iloisena hänen käsipuolessaan asteli ja virkkoi siellä täällä sanan tuttavillensa. Mutta nyt ei ravintolassa ollut tilaa! Viimeiset pienen pienet yksityishuoneet, joita Klaus Baas koetti avata, olivat lukossa.
Silloin he ja eräät toiset pojat ja tytöt menivät tanssipaikkaa vastapäätä olevaan majataloon, jonne Jes ja hänen veljensä olivat hevosensa jättäneet; ja kauan etsittyään he viimeinkin löysivät sieltä tyhjän huoneen; ja he eivät salanneet toisiltaan lainkaan iloansa, kun he pääsivät kahden kesken yksinäiseen kamariin, ja kun toisten hälisevät äänet etenivät. Pöydälle tuotiin pullo viiniä. Kuun vienot, kirkkaat säteet tunkeusivat pieneen kammioon niin syvälle, että sen hopeiset jalkaterät hohtivat aivan oven kynnyksellä. Se oli vanha rakennus, leveä akkunalauta oli niin matalalla, että he rohkaisivat luontonsa ja istahtivat yhteisestä halusta siihen rinnakkain ja asettivat pullon ja lasit väliinsä. Ja sitten he pitelivät toisiaan varovasti käsistä ja kertoivat toisilleen elämästänsä, kuutamon kietoessa hempeitä harsojaan tytön kellervään päähän ja hyväellessä hänen nuortevaa, norjaa vartaloansa. Klaus Baas kuunteli kumarapäin ja suloinen voima veti häntä tytön puoleen.
Niin he juttelivat hillityllä äänellä, kuin kaukaista, ihanaa soittoa kuunnellen.
Ja kun tyttö oli nyt näin tuttavallinen, niin tohti Klaus Baas varovasti kysyä, mistä nuo hänen suuttumuksen puuskansa johtuivat ja miksi hän niin suuttuu?
Jes antoi kätensä levätä pojan kädessä ja vastasi lempeästi: "Sinä kyselet melkein mahdottomia! Kas, minun äitinikin oli nuorena tyttönä sellainen. Mutta kun hän sitten sai lapsen, avuttoman turvattoman lapsen, — sillä pikku lapsethan ovat avuttomampia kuin vastasyntynyt vasikka — niin hänen tuli sitä niin sääli, ettei hän koskaan sen jälkeen ole kellekään ollut vihainen. Ja nyt hän vaan nauraa kun häntä kiusoitellaan."
"Mutta", kysyi Klaus Baas, "mistäs se sitten johtuu, että kaikki sinua ärsyttävät? Huomasin, että eräät pojat ja naistuttavatkin sinua pistelivät?"
"Hm, kysy kissalta, miksi sillä on virkakarvat", vastasi tyttö. "Kun minä kysyn: miksi te aina minua kiusaatte? niin ne vastaavat: siksi, että sinä näytät niin lempeältä, että sinusta täytyy pitää; ja jota rakastaa, sitä täytyy kurittaa! Toiset taas sanovat, että minä näytän niin hellältä ja hyvältä, että tahtoisi tietää, tokko minussa sappea onkaan. Ja muut sanovat näin: kun tiedämme, että sinä voit kuohahtaa, niin haluamme vielä vähän kohentaa tulta ja nähdä kuinka se nyt kihahtaa. Joka ihmisellähän on vikansa ja ovat ne sinullakin."
Silloin Klaus kysyi: "Mitäs olisit tehnyt, jos emme olisi olleet niin hiljaa silloin kun sinä suutuit?"
"Minä, — siitä olisi voinut tulla tupen rapinat", vastasi tyttö. "Olisin säikähyttänyt hevoset, kaatanut teidät raviin, ehkä hypännyt vaunuista ja juossut kotiin. Sen täytyy jollakin tavoin päästä ilmi, tai sydämeni halkee!"
Klaus puristi lempeästi hänen käsiänsä ja kysyi varovasti: "Luuletko, että sinusta olisi tullut parempi, jos pienenä olisit saanut tuittupäisyydestä kuria?"
Jes pudisti päätänsä ja vastasi: "Silloin minusta olisi tullut niskuri ja jäykkä kuin puupukki. Miksi kuria? Näethän, että minä olen kiltti ja että kaikki pitävät minusta. Minkä voin minä sille, että ihmiset aina koettavat pistää minua tikulla silmään? Minusta ei ole, ihan totta, ollenkaan hauska olla vihoissani. Se on suorastaan onnetonta, se on kauhea tunnelma! Mutta mikä minussa lie, joka saattaa kaikkein parhaat ihmiset minua usein ärsyttelemään… Mutta emmehän tulleet tänne sellaisesta ikävästä juttelemaan." Ja niin sanoen tyttö otti lasit ja siirsi ne huolellisesti kuin perheen emäntä pöydälle; silloin nosti Klaus Baas pullonkin akkunalta lasien viereen.
Ja nyt kyseli tyttö kaikellaista hänen äidistään ja sisaruksistaan, ja hän kuunteli hartaasti, kun Klaus Baas kertoi konttorielämästä ja tovereista, ja piti kättään jälleen hänen käsissään ja kallistui osaaottavasti häntä lähemmäksi, onnellisena ja jopa ylpeänäkin vähä väliä katsahtaen hänen silmiinsä.
Silloin hellitti Klaus Baas hiljaa hänen kätensä ja siveli hellästi hänen olkapäitään ja käsivarsiaan, jaksamatta enää kiihkoansa hillitä; ja hän sanoi hänelle, oudosta, ahdistavasta onnesta sammaltavalla äänellä, että hän oli niin suloinen ja rakas, rakas!
Jes kuunteli rauhallisesti ja hänen kirkkaat silmänsä vartioivat koko ajan Klaus Baasin huulia ikäänkuin hän ei olisi tahtonut niiltä henkäystäkään kadottaa; ja vähän ajan päästä hän, kun Klaus Baas häntä hyväili ja jutteli hänelle ja siveli hänen olkapäitään ja käsivarsiaan, kallisti päätänsä yhä lähemmäksi, akkunaristikkoa vasten, kuin varsa, joka silittelystä mielissään kaulaansa kaartaa. Ja silloin tohti Klaus Baas häntä suudella. Silloin nojautui tyttö yhä lähemmäksi ja painoi ohimonsa hänen käsivarteensa ja kurotti hänelle vaieten suutansa. Ja nyt ahmi Klaus Baas silmin ja huulin hänen olemuksensa suloutta ja hän oli onnesta juopunut ja kiitti kaikkivaltiasta luontoa, joka luo moista armautta ja kauneutta, — ja hän joutui kuvaamattomain tunteitten ja aatosten hurmioon.
He eivät puhuneet paljoa, katselivat vaan toisiansa ja suikkasivat tuon tuostakin suuta. Mutta kerran sanoi Klaus: "Sinä et saa enää unhoittaa minua, sinun on vannottava minulle, että muistat aina minua!"
Silloin pudisti tyttö rauhallisesti päätään, joka oli Klaus Baasin käsivarrella, ja sanoi: "Ei valoja; niistä en pidä. Ja enhän tunnekaan edes sinua ja olen vasta kuudentoista."
Klaus Baas ihmetteli ja kysyi: "No kuinka sinä sitten annat minun itseäsi suudella?"
Tyttö vastasi: "No, eikö nuoret saisi sitten suudella kun tahtovat? Eivätkö Hampurin tytöt sitä tee? Sillä sehän on niin suloista. Ja kuinka voi oppia toisiaan tuntemaan, ellei ole kahden kesken ja suutele toisiaan? Kas sellaisia me täällä olemme kaikki. Jotka sitten voivat, menevät pitemmälle ja naimisiin; toiset taas eroavat ja hakevat uuden lemmityn. Kuinka voi mennä naimisiin, jollei ole vähintäin vuoden sitä ennen suudellut ja toisiaan tutkinut?"
Klaus Baas vannoi tuntevansa Jesin kokonaan ja rakastavansa häntä kuollakseen. Mutta tyttö pudisti vain lempeästi, suloisesti päätään ja painautui mukavammin hänen kainaloonsa ja vastasi: "En lupaa mitään, en mitään. En edes huomiseen päivään, semmin viikoksi, puhumattakaan vuosista. Voisihan käydä niin, etten sinusta pitäisikään ensi kerralla tai ettet sinä pitäisi minusta. Älä siis vaadi sellaista." Ja hän kurotti suutaan suudeltavaksi ja otti hänen hyväilynsä vastaan hurmaavan rauhallisesti ja kirkkaasti, herttaisen arkana ja lempeä janoten.
Kultaisen hetken kuherreltuansa lausui Klaus Baas: "Kuinka sinun kätesi ovat pehmoiset! Etpä taidakaan, vekkuli, tehdä työtä? Taitaa olla ainoalla tyttärellä kotona liian hyvät päivät, taidat olla liiaksi hemmoteltu."
Tyttö vakuutti, katkeavin sanoin, sillä Klaus Baas suuteli häntä yhtä mittaa, että hän oli työssä kaiket aamupäivät ja usein iltapuoletkin; hän puhdisti itse huoneensa, ja viimeksi eilen hän oli polvillansa luutunnut sen permantoa; ja hän hieroi kättään Klaus Baasin käteen, jotta toinen huomaisi kuinka hänen kätensä oli karkea. Ja kun Klaus ei tahtonut uskoa ja sanoi vain, että hän oli liiaksi hemmoteltu eikä osannut muuta kuin suudella, niin Jes nosti helmojansa ja antoi Klaus Baasin sivellä karkeita polviaan ja kehui: "Eikö nyt ole totta?" Ja sipaisi sitten helmansa alas.
Sellaisesta tuttavallisuudesta Klaus Baas huumautui ja tahtoi enempää ja alkoi suudella hänen poskiaan ja silmiään hurjemmin ja koetti viekkaasti hänet voittaa ja avasi hänen valkean pitsikauluksensa. Mutta samassa iski tyttö hampaansa hänen oikeanpuoleiseen silmäkulmaansa ja hyppäsi ylös ja oikoi vapisten hihansa ja helmansa ja meni ulos.
Klaus nousi kauhistuneena ja onnettomana ylös ja kiiruhti hänen jälestään ja kulki hänen vieressään, tohtimatta sanaakaan virkkaa. Ja pihalla Jes käski soinnuttomalla äänellä valjastamaan hevoset ja hakemaan veljeään, joka tulikin heti.
Sitten tyttö istahti jälleen keskeen ja tempaisi vihapäissään ohjakset käsiinsä ja lasketteli kautta katujen raikkaasen pimeään yöhön, niin että rämisi. Klaus Baas huomasi hänen jäykästä, korskeasta asennostansa, että vielä oli leikki kaukana; ja hän oli hiljaa kuin hiiri. Mutta veli, joka oli kaiken päivää astellut aurankuressa, oli uupunut ja torkahti pian uneen.
Hevoset ravasivat yksinäisellä, supisuoralla maantiellä tasaisesti ja reippaasti, ja kun tyttö siinä sai lepuutella silmiänsä öisten vainioiden hämärässä — mustan metsän reunan takaa kajasti jo aamu — niin hänen sielunsa jännitys laukesi ja samoin hervahti ruumiskin ja hän lausui jotakin Klaus Baasille.
Silloin sanoi Klaus olevansa niin pahoillaan käytöksestään; mutta tyttö katseli vain tien viivaan ja vastasi tyynesti: "Se ei ole ollenkaan tarpeellista. Te miehet olette sellaisia mitä olette — ja jos ette olisi, niin emme kai teistä yhtään pitäisi. Minua suututti vain se, että sinä koetit pettää minua. Jos olisit sanonut sen suoraan, niin ehkä olisin antanutkin… Ei… et saa nyt…. minun täytyy pitää vaari hevosista."
Oli jo melkoisen valoisa, kun he tulivat kylään. Klaus puristi tuttujensa kättä ja heitti hyvästit ja meni pappilaan ja seisattui siellä keittiön akkunan alle, sillä Suse oli jo noussut ylös, kuultuaan vaunujen jyrinän. Hän avasi nyt oven ja ryhtyi kahvinkeitto-hommiin.
Klaus Baas jäi keittiöön ja istahti pöydän kulmalle ja kiikutteli sääriään ja kehuskeli: "Etpäs usko, millaista siellä oli! Herranen aika! Ihmeellistä! Et voi kuvitella, sellaista merkillistä!"
Suse hääri hellan luona ja vastasi: "No kiitä siitä minua! Lupasinhan, että siellä saat hauskaa. Hyvä, että käytit tilaisuutta… viisas poika! No kuka se sitten oli?"
"Sitä en tietysti sano", vastasi Klaus Baas, "mutta se oli ihmeellistä!
Sen voin vakuuttaa!"
Mutta kun Suse sitten kantoi kuppeja pöytään ja katsahti häneen, niin hän helähti nauramaan ja sanoi: "Ei sanoa tarvitsekaan, sinullahan onkin leima poskessa…" Ja hän toruskeli hiljaa ja veitikkamaisesti: "Vai, vai sellainen! Vai niin nuori nulikka vielä!"
Klaus puolusti itseään ja sanoi: "Ei siinä ollut mitään pahaa, Suse, ei kerrassa mitään! Vakuutan, että minä olin vain tuhma. Mutta sitten jälestä hän oli aivan hyvä."
Suse seisoi ja katsoi häntä hetkisen miettivästi ja sanoi sitten: "Olen minäkin kerran sellaista kokenut, viime talvena, sen ylioppilaan kanssa. Se oli hurmaavaa!"
Klaus toisti: "Aivan niin, kuinka hurmaavaa! Ah, miten ihanaa ja armasta!"
Suse seisoi hyvän aikaa Klaus Baasin vieressä, kun hän joi kahviaan, ja katseli pilvisiin auringottomiin aamuilmoihin ja virkkoi mietteissään: "Kun ihmisen täytyy opetella kaikki muu ja maksaa kalliit oppirahat, niin kuinka hän tietäisi opettajatta ja oppirahatta kaikkein tärkeimmän ja vaikeimman? Kyllä minä rakastan häntä, muuten en olisi sitä tehnyt; mutta olisi parempi, jos ensin oppisimme toisemme tuntemaan ja hän suutelisi minua joka piilopaikassa vankasti kuin se ylioppilas… Miksi hän ei ole minua edes suudellut!!"
Suse Garbens meni jälleen lieden luo ja askarteli vähän aikaa ja tuli taas pöydän luo kädessä kahvit ja leivät itseänsä varten ja sanoi: "Mutta mitähän isä ja äiti nyt arvelevat sinun pöhöttyneestä silmästäsi, mokomakin naisen purema?"
Klaus Baas koetteli silmäkulmaansa ja kiroili tuittuista tyttöä ja naureskeli. Mutta sitten hän kävi miettiväksi ja sanoi: "Eiköhän liekin parasta, Suse, kun pötkin ajoissa tieheni."
Suse purskahti nauruun ja sanoi: "Ja menisit samoin kuin viisi vuotta sitten."
Klaus Baas sanoi harmissaan: "Minä olisin niin mielelläni ollut täällä vielä tämän päivän. Sillä en pääse ajatuksesta, että ensi lauantaina olen nappiotsa ja kasarmissa. Olisin sen niin mielelläni vielä unohtanut."
"Olisin minäkin suonut sinun viipyvän", vastasi Suse, "senhän tietysti tiedät. Kultasenikin pitää sinusta, hän tulee taas takaisin aamusta päivin."
Mutta Klaus Baasista tuntui, että hän pelastuisi nyt kutakuinkin kunnialla, jos livistäisi matkaansa. Hän meni siksi ripeästi yliskamariin, löi tavaransa käsilaukkuun, jätti hyvästit, heitti hietaiselta, leveältä maantieltä vielä silmäyksen komeaan kartanoon, jonka kammiossa tuitukko tyttö nukkui, — ja kylä jäi taakse ennenkuin tuli aivan valoisa.
Saman päivän iltana hän meni tietämään, oliko maalarineiti jo palannut kesämatkaltansa. Ja hän tapasi Laura Morgensternin kotona ja jäi hänen luokseen illalliselle. Ja kun maalari ihmetteli hänen iloista, varmaa tuultaan, niin Klaus sanoi, että kotipuolessa käynti ja entisten tuttujen kohtaaminen oli häntä suuresti virkistänyt; ja hän jatkoi piankin: "Kuules, Laura täti, mahtaa olla hurmaavaa, kun ihminen saa rakastaa onnellisesti… Ikävä, ettet sinä sitä ole kokenut."
Maalari katsoi häneen suu auki ja vastasi: "Sinä, mistä sinä sen tiedät? Hupsu, etten minä muka ole kokenut? Minä olen ollut seitsemännessä taivaassa, poika parka!"
Klaus tuijotti kummastuksissaan häntä ja sanoi: "Niinkö, Laura täti!
Siitä olen hyvilläni!"
"Hm, — se on kyllä ystävällistä!" vastasi maalari. "Mutta nytpä minäkin tiedän, miksi sinä olet niin hyvällä tuulella! Ahaa!… Vai niin! Vai tuolla tavalla ne tutut sinua virkistivät!!"
Klaus punastui ja nauroi.
Mutta kotiin kulkiessaan hän ajatteli apein mielin, että ihminen sellaistenkin ihmeellisten tapahtumain, moisten määrättömäin autuuden hetkien jälkeen, saattaa joutua niin yksinäiseksi, niin surun hiljaiseksi kuin Laura täti. Ja hän kätki suloisen tapahtuman syvälle mieleensä. Ja kauan sen jälkeenkin se soi vielä hänen sielussaan kuin Jesin oma, hieno ääni, yli kasarmin karkeain komennusten ja torvien toitotuksen.