Klaus Hinrich Baas: Romaani

by Gustav Frenssen

XIII.

Hän tuli Altonaan Zeisestrassen suureen kasarmiin tervetekoisena, muhkeana ja uljasryhtisenä kuin Baasit ainakin. Ensin hänen ruumiinsa tuli vähän kipeäksi, mutta sitten hän sitkistyi ja aliupseeri ja luutnantti olivat hyvin tyytyväisiä sukkelaan ja taipuisaan nahkapoikaan.

Mutta kun komppanian koulu loppui ja harjoituksetkin löysäsivät, huomasi aliupseeri, että nuori, siisti liikemies vetäysi erikseen muista ja että hänellä oli kaapissa kirjoja, ja että luutnantti silloin tällöin virkkoi hänestä suosiollisen sanan. Silloin hän närkästyi, sillä hän oli erikoisen ahdasjärkinen ja yksinkertainen mies ja oli sen takia luonnollisesti pakoitettu puupäitten ystäväksi. Ja niinpä hän nyt, kun kasarmin halli oli puhdistettava, komensi Klaus Baasin aina kaikkein likaisimpaan soppeen. Ja kun sotapojat harjoitusten jälestä torkkuivat tuoleillaan tai lueksivat jotakin, avonaisten kaappiensa kulmaan nojaten, ja Klaus Baaskin tohti katsahtaa kirjaan, niin aliupseeri ärähti ja sätti: "Vai miljonääri hän luulee olevansa, koska vain lukee ja vetelehtii? Hänen palvelusaikansa on kaksivuotinen niinkuin muidenkin, ja sen näytän teille, ymmärrättekö?"… Ja hän komensi Klaus Baasin työhön, joka oli vastenmielistä, usein häpäisevää, jopa sulaa hassuuttakin. Ja samalla hän oli siksi viisas, ettei mennyt rajattomuuksiin, niin että voi pitää puolensa, jos Klaus Baas menisi luutnantille valittamaan. Niin kului tukala kuukausi toisensa jälkeen.

Klaus Baas oli hyvä ampuja ja piti kenttäaliupseerille kirjaa ja oli hyvissä väleissä hänen ja luutnantin kanssa sekä toivoi tuon äskenmainitun vihamiehensä vastustuksesta huolimatta pääsevänsä jefreitteriksi.

Sitten tulivat manööverit, jotka olivat hänestä ilon päiviä. He marssivat läpi Holsteinin ja Mecklenburgin, kylästä toiseen, milloin hilpeän reippaina, milloin upo uuvuksissa, milloin kuivina, milloin likomärkinä sateesta, vuoroin suurina joukkueina, vuoroin öisin hiipivinä partiokuntina. Pari kertaa pantiin Klaus Baas partiojoukon johtajaksi, ja hän pääsi sangen lähelle vihollista ilmi joutumatta, ja ilmoitti siitä niin selvin sanoin esikunnalle, että oli varma pääsystään jefreitteriksi.

Mutta eipä kohtalo määrännyt häntä ansaitsemaan sitä arvoa pelkästänsä sodan teoilla. Viimeisenä manööverien päivänä hän oli eräässä Lauenburgin kylässä, hieman syrjässä valtatiestä, majapaikkana köyhän mäkitupalaisen tölli. Itse isäntä tuli sairaaksi, ja silloin sattui töllin ainoa lehmä poikimaan tarhassa töllin vieressä; ja koska hätä ei lue lakia, niin mäkitupalainen herätti uupuneen sotamiehen ja pyysi häntä kaikin mokomin tulemaan avuksi. Klaus Baas kapsahtikin heti ylös ja otti lyhdyn, suolaa, nuoraa ja olkitukon ja meni pimeään, sateiseen yöhön ja ryhtyi toimeen. Mutta yksinäisestä tarhasta tuikkiva tuli teki yöpatrullin levottomaksi, ja riennettiin paikalle, itse evertsiluutnantin johdolla, joka nyt näki sotamiehen hiki otsassa hieromassa olkitukolla vasikkaa. Mäkitupalainen pelkäsi, että hänen solttunsa saa tästä vielä rangaistusta, ja siksi hän nyt alkoi kehua hänen avuliaisuuttaan. Mutta everstiluutnanttipa yhtyikin kiitokseen ja sanoi: "Meillä tarvitaan miehiä, jotka tuntevat kaikki asiat ja pystyvät kaikkeen. Te olette jefreitteri."

Ja niinpä nyt Klaus Baas palasi paremmin toivein kasarmiin. Mutta sitten alkoivat kaikellaiset sisätyöt. Aamusta iltaan ei kuin pieksä housuja ja lue sinellejä ja kääri hyllylle ja katseista, onko napit kunnossa. Ja silloin hän alkoi kärsimättömästi kaivata vapautta, kaivata kirjoja, omaa elämänkutsumustansa, oikeaa työtä. Häntä kiukutti, että hänen oli vielä kokonainen vuosi hukattava aikaa tällaiseen joutavaan, jotavastoin monet muut, joilla oli hiukan enemmän koulusivistystä, eivät tarvinneet kavuta vapauteen tälläisten mäkien yli. Ja siksi hän mietti päänsä puhki, eikö tähän keksisi mitään neuvoa?

Silloin sattui, että kun hän eräänä sunnuntaina oli menossa kotiin äidin luo, hän tapasi kadulla erään piirikomennuskunnan aliupseerin, jonka hän jo ennestään usein oli nähnyt. Mies tuli nyt hänen puheilleen ja kertoi olleensa, vuosia sitten, pätöisenä pojan vesana, samoissa talonpurkutöissä kuin Klaus Baasin isä ja että Jan Baas oli puolustanut häntä monasti kaikellaisilta toisten kujeilta ja raakuuksilta. Joten hän nyt oli oikein hyvillään, kun sai tavata hänen poikaansa.

Klaus Baas rypisti otsaansa, hänelle tuli heti eräs älytuuma ja hän vastasi: "No jos isä teki kerran teille jonkun palveluksen, niin voitte nyt tehdä puolestanne minulle." Ja hän kertoi siitä kiusallisesta aliupseerista.

Kelpo mies oli kuin lemmessä valmis ja hän ajoi asian niin hyvin, että Klaus Baas muutaman viikon päästä komennettiin hyvän käsialansa tähden piirikomennuskunnan kansliaan.

Pataljoonan päällikkö, joka olisi mielellään pitänyt pulskan ja sukkelan pojan rintamassa, kiukustui suuresti ja väitti, umpimähkään vaan, että Klaus Baas oli toveriensa kanssa kirjoittanut anomuksen ja lähettänyt piirikomennuskuntaan, ja huusi koko kasarmin kuullen: eikö Baas ollut tehnyt mitä virhettä, jotta hänet voisi pistää kahdeksaksi päiväksi arestiin. Klaus Baas vastasi: "Ymmärrän, herra kapteeni… anomusta en ole lähettänyt!" Kapteeni kirkui ja sanoi olevansa hyvillään kun nahkapoika niin väitti asian olevan; hän tutkii asian ja määrää hänelle neljä viikkoa pimeää putkaa. Mutta ei siitä sen enempää tullut. Hän oli pohjaltaan hyvin pehmyt mies, vaikka salasi juuri sitä ominaisuuttaan hurjilla huudoilla.

Ja niinpä Klaus Baas pian istui kolkossa piirikomennuskunnan kirjurinkansliassa ja laati lomalappuja, vapautusanomuksia ja reservilistoja niin että kynä vinkui, ja keskusteli vältvääpelin kanssa, joka oli kelpo perheenisä, lihanhinnoista ja sosialidemokratiasta ja kirkon asioista ja lasten kasvatuksesta. Iltapuolet hänellä oli vapautta. Silloin hän osti englannin ja espanjan kieliopit ja lainasi eräitä senkielisiä kirjoja ja kauppaa koskevia teoksia, sillä hän oli päättänyt käyttää näitä iltalomiansa tarkoin hyväkseen. Hän kävi syömässä ja nukkumassa äidin asunnossa.

Ja uuden, työteliään elämän piti juuri alkaa ja Klaus Baas selaili jo
eräänä pyhänä iltapuoleen ensi kertaa kirjojaan, kuunnellen jotakin
Hannan koulujuttua, — kun eteisen ovi aukesi ja sisään astui Kalli
Dau.

Hänellä oli yllä aivan uusi sininen pusero, posket oli sileiksi ajeltu ja huikaisevan valkea, korkea kaulus oli kaulassa; muuten hän näytti merkillisen totiselta. Kättä kaikille, myös pikku lapsille, annettuansa hän istui pöydän ääreen ja kertoi sitten, että hän oli eilen puolen päivän tienoissa saapunut "Susannalla" Iquiquesta[49] ja olleensa yötä Kindtin muorin luona, joka asui Hopfenstrassen varrella. Ja hän läiskäsi lakin päästänsä pöydälle ja lykkäsi halveksien syrjään Hannan kirjat, jotka olivat siinä hänen edessään, ja alkoi valtavasti vannoskella: "Minä tahdon ja minun täytyy nyt päästä merimieskouluun! Ei nyt muu auta! Ei ole sittenkään mukavaa kiipeillä kaiken ikänsä matruusina köysitikkaissa! Mutta toiselta puolen: niin vaan on, että ennen antaisin paistaa itseni kuin silakan halstarilla kuin kävisin yhdeksän kuuta tuota vietävän koulua!"

Ja Kalli Dau tunki toisen kätensä neljä sormea ahtaan kauluksen väliin ja nyhti ja repi tuota pannahisen kaulapantaa — ja tyrkkäsi kirjapinon yhä loitommalle.

Klaus Baas ihmetteli miestä ja oli hyvillään moisesta päätöksestä. Ja hänkin asettui nyt mukavasti pöydän ääreen ja sanoi: "Kalli, olen kuullut, että ne opettajat siellä merimieskoulussa käsittelevät teitä yleensä hyvin varovaisesti, kuin mitä posliinivauvoja, muutenhan kärsivällisyytenne risahtaa kappaleiksi, ettehän ole läksyn pänttäämiseen tottuneet. Ja kuulinpa, että kerran eräs koko luokka joutui sellaisen ällinseisauksen valtaan — ynnä sen pahain seurausten- että opettajan täytyi lähettää heidät tähtitorniin. Mutta siellä he sitten virkistyivät Elben näkemisestä ja koko seudun yleissilmäyksestä niin että älli palasi pääkonttoriin. Ja tiedän, Kalli, että sinulla ei ole pelon syytä."

Tämä ei paljon Kalli Dauta lohduttanut, hän istui allapäin ja sanoi sitten: "Eikä se ole ainoastaan siinä pulma, on se toinenkin ja pahempi." Työllä ja tuskalla hän sai kaivetuksi povestaan vanhan, koristetun kirjesalkun ja siitä hän purki pöydälle räätälin ja suutarin kuitteja sekä viisisataa markkaa Saksan kruunun seteleissä. Ja hän laski ne kolmeen neljään kertaan, nuolaisten vähän väliä keltaisia tervasormiaan, ja sanoi: "Yhdeksän kuukautta näillä kyllä elelee. Mutta lukukausimaksuihin ja kirjoihin ja karttoihin, noihin riivattuihin, niistä ei riitä. Ja ellen jo ennen tule hulluksi, niin pitää saada vielä sekstantti".[50] Hän latoi setelit ja kuitit jälleen pinkkaan ja lastasi ne niin huolellisesti taskunsa ruumaan, että muut vaieten ihmettelivät. "Ja nyt Klaus", hän sanoi, "ei auta muu kuin yksi keino. Minulla on Blankenesessa eno tai mikä lie, mummon veli, kummin kaima. Hän sanoi kerran, silloin kun palasin Kanadasta ja otin eropassit Norjan parkista, että hän auttaa minua, jos sitten joskus haluan merimieskouluun. Nyt minun täytyy ja nyt aion lähteä ukon luo. Sinun on lähdettävä mukaan."

Klaus Baas pani kirjat hyllylle, sukaisi miekan vyölle ja lakin päähänsä, ja sitten matkustettiin Kalli Daun kanssa Blankeneseen.

Kalli Dau istui vaunussa tuppisuuna, ajoi vain silloin tällöin sormensa kauluksen väliin ja repi ja nyhti noita ahtaita sivistyksen länkiä. Kerran hän sanoi: "Minä en ole milloinkaan ollut siitä ukosta millänikään, tietysti hän sen vuoksi potkaisee minut heti pellolle." Ja hän vaipui syviin mietteihin. "Mutta kuinkas me oikeastaan oltiinkaan sukua? Minun mummoni… oli hänen sisarensa… hänellä oli, velikö… vai poikako vai… Piruko sen ties… Se on sellainen soppa."

Klaus Baas katseli häntä ihmeissään ja oli jännityksessä, kuinkahan tässä kävisi, ja muuten hyvällä tuulella. "Sinun täytyy nyt olla hyvin kohtelias, Kalli Dau!" hän kehoitti.

Kalli Dau katseli ulos akkunasta ja tokaisi halveksivasti: "Tarkotatko, että minun pitää heti karata kimppuun? Näin vain: heh… sinäkös se olet, old fellow! H'are you?"[51]

Kun eräällä pysäkillä jokin lihava matami nousi heidän osastoonsa ja Kalli Dau veti arasti koipensa pois tieltä, niin tokaisi Klaus Baas hänelle: "Kas vaan, onpas sinusta tullut kohtelias siitä ajasta kun paiskasit, muistatkos, säkkisi sen entisen matamin varpaille!"

"Pidä suusi!" vastasi Kalli Dau. "Sitäkö varten minä sinut tänne mukaan otin? Vaivaa sinä vain aivojasi ja mieti, mitä meidän on tehtävä, ettei se ukko paiskaa meitä pellolle!" Ja taas hän kävi sormin kurkkuunsa ja haukkasi ilmaa kuin tukehtuva ahven. Mutta ajan ratoksi hän sitten rupesi — tosin hiukan kainommin kuin ennen ihmisten kanssa Grossneumarktilla — pakinoihin matamin kanssa ja kuvaili hänelle ensin, kuinka satumaisen tuhma "Susannan" kokki oli ollut ja piti esitelmää Azorien asukkaista, jotka käyttävät olkihattuja, sekä miehet että naiset, eivätkä öljylakkeja. Ja matami kertoi puolestaan tyttärensä tyttären hyvästä lukupäästä ja menestyksestä koulussa.

Blankenesessa toverukset kulkivat rantakatua pitkin ja kyselivät, missä ukko asui, ja saivat tietää. Hänen talonsa pienen puutarhan aita, joka ulottui rantakatuun saakka, oli äskettäin kalkittu valkeaksi, ja samoin kuisti ja sen kahden puolen olevat penkit sekä nuorten hedelmäpuiden rungot. Itse pieni rakennuskin oli äskettäin valkaistu. Isäntä, joka tuon kalkkimaalauksen oli suorittanut, istui paraikaa valkealla kuistilla, kalkkisanko jalkain juuressa, kalkkipensseli kädessä, hengähtäen. Aikoi kai kohta taas ruveta kalkkia sutimaan. Hän oli pieni vanha ukko, hänen tuulessa lepattava ohut tukkansa oli lumivalkea.

Nuorukaiset nousivat tarhan poikki kuistiin ja Kalli Dau puhutteli kohteliaasti ukkoa ja kaivoi vakaasti ja säntillisesti taskustaan nuo viisi sinistä seteliä ja kuitit.

Ukko töllisteli häneen niska jäykkänä ja tuhman näköisenä ja sanoi sitten epäröiden: "Mene tuonne keittiöön ja kysy tyttäreni tytöltä, tokko hän sinua huolii. Hän on näet minun emännöitsijäni ja hänelle siitä huolta tulee. Hän on kapteeni Dreyerin tyttö — tytärvainajani miehen, joka nykyään kulkee Kiinan vesillä."

Kalli Dau pisti paperit taskuun ja meni ovesta sisään, verkalleen päätään nyykytellen. Keittiön ovi oli auki ja siellä puuhaili paraikaa sievä tyttö, laihanlainen kuin friisittäret ainakin, tukka kellertävä, kasvot kesakkoiset ja silmät harmaat. Hän katsoi hämmästyneenä hartevaa merimies-tallukkaa ja pitkää nappiotsaa. Mutta Kalli Dau virkkoi nimensä ja esitti kumppaninsa ja sanoi: "Me on tavattu jo kerran ennen, noin kahdeksan vuotta sitten: olethan sinä Mariechen? Tuo ukko tarjosi minulle täällä asuntoa, yhdeksän kuun ajaksi, jolloin käyn merimieskoulua. Mutta siitä tulee sinulle lisätyötä."

Tyttö silmäili heitä kiireestä kantaan ja sanoi sitten rauhallisesti ja itsetietoisesti kuin rikkaan sopii: "Mitäpä siitä lisätyöstä. Menehän tuonne yläkertaan ja katso päätykamaria; jos kelpaa, niin kyllä minun puolestani saat täällä täysihoidon." Ja hän viittasi vaskikauhalla, jota hän paraikaa kirkasteli, yläkerran portaita.

Pojat tottelivat ja alkoivat kavuta peräkkäin kapeita, narisevia portaita pitkin ullakolle, jossa oli pieni kamari, tietysti sekin valkeaksi kalkittu. Pöytä ja punapeitteinen sänky ja tuoli täyttivät melkein koko putkan.

Kalli Dau veti oven kiinni ja istahti sängyn laidalle ja katseli ympärilleen ja sanoi: "Täällä siis saan istua yhdeksän kuuta kirjain kimpussa! Ja jos menen joskus heikkopäisenä alas, niin keittiössä on vastassa tuo tyttö, joka näyttää pippuripussilta, ja puutarhassa tuo ukko. Kuinka laihoja he ovat molemmat! Kuin makkaratikut!! Olihan se ruoka huonoa jo 'Susannalla', mutta täällä on kai parasta panna maha heti orrelle kuivamaan! Näitkö, millaista teetä ukko joi? Kolmenkymmenen sylen syvyydellä pohja näkyi!"

Ja Kalli Dau tarttui horjuvan pöydän päihin ja pudisti sitä kuin koetteeksi ja tuijotti murheissaan eteensä. Silloin alkoivat portaat taas narista ja tyttö tuli sisään. Kalli Dau vetäisi kätensä pois pöydän päistä ja koetteli kaulustansa ja asetti jalat sievästi vierekkäin.

"Kelpaako huone?" kysyi tyttö.

Kalli Dau nyökkäsi päätänsä. "Oh, never mind",[52] hän sanoi, "Kyllä se melkein ikäänkuin menettelee!" Sitten hän katseli akkunaan, jota tuuli rämähytteli, ja lausui ystävällisesti: "Kuule, sinulla näkyy olevan pyyheliinat tuolla tarhassa nuoralla kuivamassa… etkö pelkää, että tuuli vie vanhan taatasi? Sillä hän näyttää olevan hyvin laiha."

Tyttö, joka seisoi selkä ovenpieltä vasten, katsoi Kalli Dauta nurjasti ja sanoi: "Mitä sinä? Tietysti et sanonut, 'vanha taata', vaan eno, niinkuin minä. Ehkä se on parasta."

Kalli Dau nyökkäsi. "No olkoon sitten niin", hän sanoi.

"Hän on hyvä ihminen", jatkoi tyttö. "Jos vaan käyttäydyt hänen tahtonsa mukaan, niin hänestä ei ole vastusta."

"Kai minun täytyy käyttäytyä sinunkin tahtosi mukaan?" kysyi Kalli Dau.

"Meidän talon järjestyksen mukaan", vastasi tyttö.

"Jonka määräät sinä?"

"Niin", vastasi tyttö, "kukapas muu? Minähän teen kaikki työt. Pitäisikö minun odottaa sinua illalliselle, kunnes sinä suvaitset tulla kadulta kävelemästä?!"

"Pane mieleesi se: illalliselle!" huusi Kalli Dau… "Oikeinko te syötte illallista?"

Tyttö suuttui ja sanoi: "Pidä sinä vaan huoli, että menestyt koulussa. Mahasi minä kyllä täytän!… Eikä minulla tässä ole aikaa…" Ja hän meni.

Kalli Dau tarkasteli vielä koppiansa ja sanoi jo tyytyväisempänä: "No, sitä myöten on nyt kaikki reilassa. Mutta minkä tähden se katsoo minua noin yläkantaan, halveksii, senkin peto!"

Sitten he menivät jälleen portaita myöten eteiseen ja näkivät tytön siellä vetämässä päällysjakkua ylleen. Klaus Baas auttoi kohteliaasti ja kysyi, minne matka? Tyttö sanoi menevänsä ensin erästä tuttua hakemaan ja sitten Friedrichsin ravintolaan tanssiin. Eivätkö he tahtoisi tulla mukaan?

He olivat tietysti valmiit.

Sitten noustiin pääkadulle ja ravintolaan ja astuttiin tarjoiluhuoneen kautta saliin. Ovella tapasi Kalli Dau erään tutun, joka oli käynyt jo pari kuukautta merimieskoulua, ja hän uteli tutulta otsa rypyssä minkä mitäkin kouluasioita. Klaus Baas tanssitti sillä aikaa Mariechenia ja suositteli hänelle ystäväänsä. "Teidän tulee ajatella", hän sanoi, "että hän on seitsemän vuotta ollut aina matruusina, eikä koskaan perheessä. Hänellähän ei näet ole vanhempia."

Mariechen kuunteli häntä tarkasti ja tähysteli tanssijoita ja yhtäkkiä hän purskahti nauruun: "Katsokaas tuota seivästä tuolla, no kylläpä hänkin muka tanssii! Tuo hoikkakinttu, joka sätkähyttelee niin hassusti… Sääret kuin hiilipihdit, ja itse mies tulipunainen."

Klaus Baas katsoi ja tunsi tanssijan, huusi nimeltä ja viittasi luokseen. Heini Peters seisattuikin ja huippasi sileätä permantoa pitkin ystäväänsä kohti, takin helmat huiskien, käsikynkässä pieni, hento tyttö, jonka piippasaksilla käherretty ruskea tukka pörrötti leveänä kuin heinäruko. Nuorukaiset eivät olleet nähneet toisiaan vuosikauteen. Nyt Heini Peters esitteli heille Ellansa ja tämä alkoi hiukan kopeilevasti jutella minkä mitäkin Mariechenin kanssa, ja sillä välin supatti Heini Peters Klaus Baasille: "Minä olen iloissani, että tutustuitte tähän. Mikä hurmaava neito! Minä olin äskettäin kaksi tuntia hänen kanssaan Ohlsdorffin hautuumaalla… Pyhiä hetkiä, veli Baas! En ole koskaan tavannut ihmistä, joka käsittäisi niin syvästi sellaisen paikan pyhyyden ja kauneuden kuin hän."

Klaus Baas, joka oli viime vuotensa viettänyt terveitten, reippaiden ihmisten parissa ja oli muutenkin kehittynyt loitolle Heini Petersistä, kysyi häneltä hiukan kylmästi ja halveksuen, miksi hän ei ollut Englannissa, vaikka oli sinne halunnut?

Heini Peters kohautti olkapäänsä aina korviin saakka ja sanoi allapäin, hiljaisesti: "Olin kyllä kaksi kuukautta Manchesterissa, Baas. Mutta mikä lie tullut… ikävä kotiinko vai vanhuksen luo, tarkoitan isääni… Tai liekö vika juuri hänessä: hän näet kirjoitti, että tule takaisin, jos ei olo miellytä. Minä olen vanhempieni ainoa lapsi, Baas. Ja nyt olen ijäksi heittänyt ulkomaille menot. Ja olisi suorastaan mahdotonta jättää tätä herttaista neitosta! Minä olen nyt Ernst P. Hakenin konttorissa, vaatimaton paikka. Kuulkaas, tehän aina ennen halusitte pistäytyä minun kotikaupunkiani katsomassa, Baas; vanhukset iloitsisivat suuresti, jos joskus tulisitte."

Klaus Baas vastasi tyynesti ja arvokkaasti, että hän kyllä mielellään tulisikin; mutta häneltä meni tämä vuosi sotapalveluksessa ja sitten hän aikoi lähteä heti ulkomaille.

Samalla keskeytti tarinan Mariechen, joka kirkkaalla äänellä sanoi, ettei hän ollut tullut tänne loruamaan, vaan tahtoisi kerran vielä tanssia ja sitten mennä kotiin varustamaan illallista. Ja niin sanoen hän tarttui Klaus Baasin käsipuoleen. Heini Petersillä oli jo Ella käsikynkässä ja pian hän lentää lepakoi autuaallisena ja onnellisena heidän ohitseen, pitkät, hoikat kintut hyrräten kuin tuulenpyörre, pitkän takin helmat levottomasti kahden puolen liehuen.

Sitten he menivät kolmisin Kalli Daun enon luo ja söivät siellä pienessä, kodikkaassa keittiössä illallista.

Tämä päivä oli Klaus Baasista hyvin hauska ja siksipä hän ei toistaiseksi päässytkään lainaamiinsa kirjoihin käsiksi. Jokainen, joka on vähänkin saanut tutustua perämieskurssilaisiin Blankenesessa, tietää kuinka hauskaa heidän kanssaan on kävellä pitkin pääkatua tai Elben rantaa ja jutella tytöistä ja laivoista, kaukaisista maista ja taivaan tähdistä.

Kun tehtävät piirikomennuskunnan kansliassa oli suoritettu, niin hän ei viihtynytkään kotona kirjainsa ääressä. Joskus hän seisoi odottelemassa heitä jo Altonan aseman edustalla ja tähysteli kadun yli kaidalle rautaportille, jonka pylväissä on aina heidän savipiippujensa naputuksesta jääneitä pihkaläikkiä. Ja sitten hän näki heidän ryntäävän ulos ja naputtavan piippujaan pylvääsen ja pistävän tupakan ja sytyttävän, ja keikkuvan sitten kirjapinkkoineen ja suurine merikarttoineen loruten ja mekastaen kadun poikki.

Perämieskurssilaiset voivat olla sangen erilaisia. Jotkut hiiviskelevät pitkin seinävieriä ja kuhnivat kamareissaan, toiset taas vallitsevat Blankenesessa. Mutta niin suurenmoista kurssikuntaa kuin se — tietysti osanottajain silmällä katsoen — ei ollut milloinkaan ollut! Jokainen heistä oli purjehtinut kuusi, seitsemän vuotta purjelaivoilla ja kaikki he olivat jossakin tavanneet toisiaan. Olipa heistä kolme ollut kokonaista kolme vuotta samassa laivassa, ensin eräässä Etelä-Amerikan väliä kulkevassa laivassa ja sitten Itä-Aasian reitillä. Viisi heistä yhdestätoista oli kerran, kun kolme viikkoa seisottiin Iquiquessa, jossa oli pari muuta saksalaista parkkia, muodostanut lauluseurankin, ja he olivat vetäneet virsiä niin huikeasti, että koko Iquiquen satama ja kaupunki keräytyi kuuntelemaan. Heillä oli kaikilla siniset puserot ja pehmeä merimieslakki, joka oli painettu niin tiukasti päähän, että takaraivo pullotti koholla kuin muna.

Kun he olivat tehneet työnsä ja lukeneet läksynsä, mentiin ulos ja pistettiin uutta tupakkaa ja käveltiin edestakaisin pääkadulla tai rannalla ja puheltiin innokkaasti koulutöistä, taifunista,[53] Iquiquesta ja Melbournesta, kapteeneista ja jungmanneista, isänmaan ja vieraiden kansain tavoista, keisarillisesta sotalaivastosta ja "yankeista" ja käveltiin sääret hajalla, hälistiin ja naurettiin kovaäänisesti. Voipa väittää, että Blankenesen pääkatu oli ihan heidän. Ja kun tuli erityisen kirkas ilta, — liekö ihanampia myöhän syksyn iltoja kuin oli juuri noiden kurssien aikana, — ja kun vanha koulun johtaja Matthies oli pyytänyt heitä vielä samana iltana menemään kouluun tähtiä tähyämään, niin he eivät malttaneetkaan mennä. Ja seuraavana aamuna he puolustelivat itseään sillä, että Blankenesessa ainakin oli ollut ihan sumuista. Ja niin he kävelivät ja huvittelivat usein Elben rannalla iltamyöhään, milloin kaikki samassa joukossa, milloin ryhmissä. Ja tavallisesti oli heillä mukana joukko hienoja, kilttejä Blankenesen porvarien tyttöjä.

Klaus Baasiin tuli oikea juoksun tauti, ja vähä väliä hän ravasi Blankenesessa ja puikahti pääkadulta kaitaa kujaa myöten alas rantakadulle, kävi hakemassa Kalli Daun distanssiensa ja yhtälöidensä kimpusta. Ja sitten käveltiin purevasta itätuulesta tai kosteasta sumusta välittämättä joukolla rannalla tai pääkadulla. Ja kun joukko hajosi ja kukin painui erilleen tyttönsä kanssa, niin Klaus Baasin vieressä asteli sievä, solakka Mariechen. Ja kun he jonkun matkaa olivat kävelleet, kietaisi Klaus Baas kätensä hänen vyötäröllensä ja suuteli häntä. Ja vaikka hän oli päättänyt, ettei hän enempää vaatisi eikä tytön rauhaa rikkoisi, niin alkoi hän kuitenkin pyytää lisää, sillä Mariechenin suloisuutta ja hänen punahuuliensa houkuttelua ken vastusti! Turhaan Mariechen tarttui häijyn käsiin ja koetti niitä pienillä sormillaan vääntää irti: Klaus Baas ei hellittänyt ennenkuin tyttö silmät hätäisinä rukoili: "Voi, älä nyt pyydä enää! Sinähän tiedät, etten minä voi, älä ole sellainen!" Silloin kävi Klaus Baasin sääliksi ja hän hyväili ja rauhoitteli Mariechenia ja hänen omatuntonsa kolkutti. Ja niin he menivät jälleen toisten joukkoon.

Joka sunnuntai-ilta oli Blankenesessa tanssit. Kalli Dau ei ensin osannut tanssia, mutta hän oppi pian. Hän ryhtyi toimeen hartaalla halulla kuin ainakin ja harjoitteli otsansa hiessä askeleita. Pahin kiusa oli hänen vasen kinttunsa, sillä siinä oli kummallinen nytkyvika, joka pani hänet aina potkimaan naikkosen helmoja. Mutta toverien yhteisillä neuvoilla ja avulla hän pääsi siitäkin ja oppi käyttämään taidolla säärtään. Tytöt olivat kaikki hyviä tanssijoita ja oikein rakastuneita, ja ensimäinen viulu vinkui hurmaavasti. Siihen aikaan tulivat avoimet, hitaat tanssit, menuetit ja vengerkat, muotiin. Eikä ole Friedrichsillä ikinä tanssittu niin innokkaasti kuin silloin ja tuskin tanssittanee milloinkaan. Heini Peters oli siellä joka pyhä. Hänen sikarinsa, jonka hoikin selällä seisoi iso elfenluinen, keltainen norsu, heilui juhlallisessa tahdissa koholla, sammuksissa tietysti, vasemman käden sormien välissä.

He pysyivät ylipäänsä tyttöineen suljettuna seurueena; mutta Klaus Baas otettiin mielellään mukaan, koska kerran Kalli Dau oli hänet sinne tuonut ja koska hän oli mies, joka heitä ymmärsi. Hänellä taas oli erinomaisen hauskaa noiden iloisten nuorten poikain parissa: heillä oli kokemusta ja elämän viisautta enemmän kuin ikä edellytti, he aprikoivat asioita järkevästi ja mahdottomia tavoittelematta. Klaus Baas terästi korviaan, ja siellä hän saavutti paljon oikeaa, hyvää ihmistuntemusta. Ja hän antoi viikkojen vieriä iloisessa humussa.

Mutta juuri kun hän oli päässyt niin pitkälle, että hän, — muinaisten filosoofien tavoin, jotka kävellen ja katsellen tutkivat maailman kaikkeutta, — alkoi Blankenesen pääkatua ja solisevaa Elben rantaa käyskennellessään rakennella maailmankuvaansa, niin hän huomasi yhtäkkiä, että kukkaro oli melkein tyhjä. Ainaiset junamatkat ja jokapäiväiset olutlasit olivat kovasti veroittaneet hoikkaa kukkaroa.

Hän pudisti rahat keittiön pöydälle ja laski ne, ja niitä oli kaikkiaan vielä viisitoista groschenia. Ja hän päätteli itsekseen, että nyt on edessä puute taikka äidin vastuksiksi joutuminen. Hän istui siinä ja tuijotti vähän aikaa eteensä hopeakekoseen, — ja nousi ylös ja käveli edestakaisin ja tuli jälleen pöydän ääreen ja ajatteli: Hyvästi nyt vaan, Blankenesen ilot! Ja raamatun väärän huoneenhaltijan tavoin hän kysyi itseltään: "Mitä pitää minun tekemän?"

Ja samassa hän jo tiesikin, mitä hänen piti tekemän! Hän kalisti loput rahansa kämmenkuoppaan ja lähti suoraa päätä erään suuren lehden konttoriin ja laati siellä ilmoituksen, jossa julisti ottavansa pitääksensä jonkun liikemiehen kirjoja ja hoitaaksensa saksalaista ja englantilaista kauppakirjeenvaihtoa parina tuntina joka iltapäivä. Ja kotiin palatessaan hän ajatteli: No niin, jos onni nyt potkii, en tarvitse ensistäänkin käydä niin usein Blankenesessa, ja toiseksi on minulla rahaa käydäkseni siellä joskus, ja kolmanneksi minulla on enemmän työtä, joka on minun luilleni sangen terveellistä. Ja hän oli sangen yritteliäällä tuulella.

Seuraavana päivänä tuli jo konttoriin vastauksia, ja niistä näytti erään Mühlenstrassen varrella asuvan vernissakauppiaan tarjous hänestä edullisimmalta. Hän lähti heti katsomaan työpaikkaa ja oli utelias näkemään, kuinkahan kävisi.

Se oli vanha, puhtaasti hampurilainen rakennus: se oli kapea ja korkea, tummunut ja savustunut, mutta kaikessa koruttomassa omituisuudessaan se viehätti. Ulko-ovi oli kodikkaan kömpelö; kun se naristen ja kolisten aukesi, alkoi tiuku, joka keikkui käyrässä teräsvivussa sen yläpielessä, helistä ja kilistä eikä herennytkään heti kieltään kiikuttamasta. Talon leveä pääikkuna oli oven oikealla puolla, se oli ulkoneva ja sitä koristi arvokas pyörökaari. Vasemmalla puolella oli aivan oven pielessä hyvin pieni, kapea ikkuna; ja kun ulko-ovesta astui sisään, joutui suureen soikeaan eteiseen, joka ulottui aina pihanpuoleiseen ikkunaan saakka. Tämän ikkunan alla istui Klaus Baasin tullessa pieni, hintelö ukko suutarin töissä jakkaralla, ympärillä kenkiä ja saapasvarsinahkaa. Sittemmin kuuli Klaus Baas talon tyttäreltä, että ukko oli aikoinaan ollut hänen äitinsä ihailijoita ja hänen isänsä kilpailija. Mutta kun hän oli ollut niin arka ja saamaton, niin toinen vei tytön, tarvitsematta monta sanaa tuhlata, ja kilpailija katsoi nöyrästi päältä. Kuitenkaan ei hänen rakkautensa sammunut, ja häiden jälkeen hän muutti vähäisine suutarinkamppeineen nuoren parin taloon ja teki ja korjaili siellä naapureille kenkiä ja oli samalla heillä liikepalvelijana: kävi hakemassa tehtaista saapuvat lakkalähetykset asemalta ja avasi ne ja sekoitteli purkkeihin ja vei valmistukset työntörattailla kaupungissa asuville kundeille ja postiin. Rakkaus oli sitten vuotten vieriessä yhä laimennut ja oli kauan sitten aivan sammunut. Rouva, jota lihavuus esti liikkumasta, istui kaiket päivät kudin kädessä kadunpuoleisen kaariakkunan ääressä ja katseli liikettä. Ja ukko suutaroi pienen piha-akkunan alla. Ja kun rouva jonkun kerran päivässä ilmestyi perhehuoneen korkeille portaille, mennäkseen tapansa mukaan taloutta katsomaan, niin suutari nousi ylös ja talutti rouvaa hänen vaelluksellaan; mutta kumpikaan ei näyttänyt toistaan enää edes katsahtavankaan. He olivat yhteen kuuluvia, mutta eri kappaleita, kuin pöytä ja penkki.

Pikku suutarinverstaan vieressä oli keskikokoinen sali. Siellä oli konttoripulpetti ja pöydät kukkuranaan laskuja ja kuitteja sekä konttorikirjoja ja lattialla oli yltympärillä kaikenkokoisia vernissapurkkeja ja astioita. Liikkeen omistaja, pieni, vanhanpuoleinen ukko, jolla oli pörröinen tukka ja takkuinen parta, oli jo monta vuotta harmitellut tätä sekamelskaa. Hän oli itse jo hiukan järjestellytkin, mutta pahin sotku oli jäänyt ennalleen. Mutta kun liike oli yhä laajennut ja hänen oli yhä enemmän täytynyt ruveta käymään itse tilaajiensa puheilla, joten ei usein koko päivään ehtinyt pulpettinsa ääreen, niin epäjärjestys oli viimein paisunut ihan sietämättömäksi. Ja monta kertaa hän oli juossut huoneestansa suorastaan karkuun, paiskannut oven kiinni ja sanonut, että tässä tulee hulluksi, jos sinne jalkansa pistää. Ja silloin hän oli kerran, kun oli kiukusta kalpeana ruvennut selailemaan sanomalehteä, nähnyt sen Klaus Baasin ilmoituksen.

Sitten seisoskeli Klaus Baas ahkerasti pulpetin ääressä, jolta hän oli siirtänyt kaikki paperiröykkiöt pois, ja etsi ja järjesti ja laski ja rekisteröi. Ja hän puursi kuin ainakin mies, joka ei voi epäjärjestystä ja sekasortoa sietää ja unohtaa työssään, missä on ja mitä tekee ja kuinka kauan työ vie, ja touhuaa kunnes näkee ympäristönsä siistinä ja järjestyksessä ja kauneissa taapeleissa. Kuukauden päästä hän voikin näyttää huolestuneelle ukon tallukalle, että hänen huoneensa oli nyt hyvässä järjestyksessä, ja samalla neuvoa, mistä hän mitkin asiakirjat löytäisi, ja selostella hänelle hänen liikkeensä tilan. Ja se oli ukosta hyvä. Hän tutki asian tarkoin ja oli tyytyväinen ja antoi nuorelle sinitakille kauniin kultarahan palkan päälliseksi. Ja kun ukko sitten vielä oli pari päivää neuvotellut asioista Klaus Baasin kanssa ja kun Klaus Baas oli antanut kahdenmarkan rahan, joka oli kuin huomaamatta jätetty pulpetille laskupinkan viereen, ukolle takaisin, niin ukko saattoi keveällä sydämellä kuleksia tilaajiensa pakinoilla.

Mutta yksinpä ei Klaus Baas saanutkaan kauan olla pihanpuoleisessa salissa, sillä kun hän vähän aikaa oli työskennellyt, tuli keittiöstä talon tyttö ja tarjosi kahvia; ja tytöllä oli kainalossa romaani ja hän sanoi lukevansa sitä paraikaa ja pitävänsä tästä peräsalista enemmän kuin etumaisesta. Eikä ollut sitäpaitsi kovin hauskaa istua aina vanhan äidin seurassa. Tyttö oli hassahtava, keltainen vanhapiika; hän luki oikein tukuttain poliisiseikkailuja, korvaten niillä omain kokemusten ja elämän puutteen. Mutta pian hän antoi kirjan vaipua ohuille polvillensa ja kertoi, kuinka hirmuisesti hän oli ensin pelännyt Klaus Baasia, sillä nykyajan nuoret miehet ovat sangen arveluttavia. Mutta kun isä sitten oli kertonut, miten ahkera ja säntillinen mies herra Baas oli, niin hän tuli nyt oikein mielellään pitämään hänelle seuraa. Ja sitten hän kertoi sotamiehelle äskeisen tarinan vanhemmistaan ja suutarista, sukulaisistaan ja ainoasta veljestänsä. Veli oli pienessä virassa eräässä etukaupungissa eikä käynyt juuri kotona, sillä hän aikoi ottaa vaimokseen naapurin tytön, joka oli joutava, tuhma heilakka: käveli usein tästä ohitse. Ja kun Klaus Baas keksi jonkin sutkauksen, jolla hän keskeytti tytön vaivaiset, värittömät lorut, niin lisäsi tyttö vielä, että hän luottaa Klaus Baasiin täydellisesti, on valmis uskomaan hänelle sisimmätkin tunteensa; joten herra Baaskin saisi olla aivan avomielinen. Klaus Baas vilkaisi laihaa, kaitaa kääperöä halveksuen ja ajatteli: Mitähän salaisia tunteita sinullakin on! Ja hän ärsytteli tyttöä tahallansa, kuin terve nuori poika ainakin, ja sanoi, että hänen veljensä morsian, joka usein kävi ohi, oli sangen sievä ja hauska tyttö, ja nyökkäsi hänelle päätä kun hän meni ohitse.

Viimein talon tyttö nähtävästikin huomasi, ettei hänellä ollut toiveita — tai ehkä oli hänen vastenmielisyytensä veljen rakastettua kohtaan vielä suurempi kuin hänen kuivan sydämensä mieltymys pulskaan soturiin ja kirjanpitäjään. Niin vain tapahtui, että eräänä päivänä hän vetisteli Klaus Baasin edessä ja sanoi, ettei hän uskonut sen tytön olevan hänen veljellensä uskollisen; se epäilys teki hänet vallan onnettomaksi. Herra Baas tekisi oikein hyvän työn, jos vähän koettelisi tuota tuhmaa, pientä letukkaa.

Pikku morsian oli sievä ja nokkela kuin kärppä, kun hän juosta piiperteli pihan poikki, ja hänen silmänsä olivat kiltit ja kainot kuin lapsen. Ehdotus mairi Klaus Baasin turhamaisuutta; ja omaatuntoaan rauhoittaakseen, sillä se ei oikein tahtonut lakata nurisemasta, hän vakuutti itselleen, että ehkäpä tuo pieni arka heippana oli sittenkin oikea pikku villikissa, koska se kerran niin halukkaasti vilkui hänenkin ikkunaansa. Ja varmaan se tulisi kuitenkin onnettomaksi sulhasensa kanssa, sillä luultavasti oli sulho yhtä karhea ja ärtyinen kuin isänsäkin.

Ja eräänä iltana hän siis hämärissä raa'asta ja kosteasta talvisäästä huolimatta avasikin ikkunansa, kun tyttö ilmestyi pihalle, ja sutkahutti hänelle pari ystävällistä sanaa. Ja jo seuraavana päivänä he seisoskelivat yhdessä talon oven edustalla ja juttelivat tuttavallisesti tytön kotikylästä, joka oli Itä-Holsteinin pyökkikankailla, hänen tutuistaan, huvimatkoistaan ja tanssissa-käynneistänsä. Tyttö ei maininnut mitään suhteestaan vernissakauppiaan poikaan. Ja hän oli puheissaan hieman tätimäinen ja pikkuvanha ja muuten mustaverinen ja hento, sellainen, joista Klaus Baas ei ollenkaan pitänyt. Mutta kuitenkin hän päätti turhamaisuudessaan kesytellä tuon pienen poloisen, ja pian hän voi kehua häijylle vanhalle piialle saavansa tällä viikolla pikku morsiamelta muiskun.

Ja kun tyttö pian taas tuli hänen kanssaan pakinoille, käytti Klaus
Baas hyväkseen surullista sadeilmaa ja sakeaa usvaa ja pyysi häneltä
suudelmaa, kylmin sydämin, itserakkauden ja turhamaisuuden soentamana.
"Vain yksi muisku!" hän sanoi. "Mehän ollaan jo niin hyviä ystäviä!
Totta kai nyt pikkuisen, pikkuisen pidät minusta? Yksi ainoa vain!"

Tyttö katsoi tummin, totisin silmin Klaus Baasiin ja luotti häneen, pieni, kiltti tyttö rukka. "Niin, mutta yksi ainoa vain", hän sanoi, "sitten ei enää koskaan!" Ja hän painausi kiltisti Klaus Baasin rintaa vasten.

Mutta samassa ilmestyi tuo vanha, häijy kääkkä heidän eteensä ja syyti lapsen silmille kaiken myrkyllisen pilkkansa ja kuohuvan vihansa, kimeällä, ilkeällä äänellä; ja sanoipa vielä, että herra Baas oli ollut hänen kanssaan liitossa!

Pikku raukka oli horjahtanut selin ovea vasten, hän katsoi tummat, suuret silmät ammollaan kuin käärmettä, joka kähisten pyrki hänen silmillensä. Hän heitti halveksumisen ja inhon silmäyksen Klaus Baasiin ja juoksi pois mitään virkkamatta, kuin pieni viaton kärppä.

Tämä halpamaisuus alkoi heti teon täytyttyä ankarasti kolkuttaa Klaus
Baasin tuntoa. Kuinka hän oli kolhinut hentoa, viatonta naista!

Hän meni kotiinsa, sulkeutui kamariinsa ja supisi itsekseen:

Tämä ei enää käy päinsä! Ne Blankenesen juoksut ja viimein tämä! Kuinka kavalsin sellaisen pienen, viattoman raukan! Pelkän itserakkauden ja pöyhkeyteni tähden! Ei, tämä ei käy päinsä! Nyt on tehtävä työtä!! Työtä kuin hullu! Nyt täytyy tehdä työtä, työtä niin että kuulo ja näkö ja muisti menee! Työ on ihan hengen kysymys! Miten puutteellisia ovat tietoni! Aionko joskus taas nolata niillä itseni kuin viime kesänä pappilassa? Päntätä päähän nyt täytyy kuin pentele, jos haluan päästä ylempien koulujen käyneiden tasalle! Ah, sama hulluus hänet oli taas vallannut kuin kahdeksan vuotta sitten! Sillä eroituksella vain, että sitä kesti kaksi päivää ja tätä kahdeksan viikkoa! Ja silloin antoi hänelle korvatillikan äiti ja nyt hän itse! Väännetäänpä niskat nurin tältä vetelehtimiseltä ja hummaukselta! Tee työtä, lurjus! Missä kirjasi? Kas siinä…

Ja hän pinosi kirjat päällekkäin sängyn viereen niin että hän kompastuisi niihin huomenna herätessään. Ja rupesi päätänsä pudistellen ja itsekseen äksyillen ja huultaan purren maata.

Ja sitten alkoi vimmattu luku ja hammasten kiristys ja otsan rypistys ja palava into! Sillä hän jäisi pölkkypääksi ja hänestä ei tulisi mitään ja hän ei unohtaisi naishetakoita, jollei hän painuisi silmin korvin työhön!

Päästyänsä tuolta kirotusta vernissakonttorista Mühlenstrasselta hän meni aina piirikomennuskunnan kansliaan ja karkasi siellä heti kirjojen kimppuun, joita hänellä vääpelin nurinasta huolimatta oli laatikossa. Ja siellä hän söi kehnon, kuivan illallispalansa ja istui sitten iltamyöhään ja luki kauppaoikeutta ja monta nidosta Englannin liike-elämästä ja siirtomaista, ja opetteli kieliä.

Hänellä oli huono kielipää, liikemiehessä varsin merkittävä vika, eikä hän konttorissa ollut oppinut paljon englanninkieltä, vaikka oli melkein joka päivä sitä kuullut ja nähnyt englantilaisia kirjoja. Hän epäili jo, tokko hän sitä kieltä koskaan oppisikaan, ja hänestä tuntui välttämättömältä hakata kukin erikoinen lausetapa ja sen käyttö ulkoa päähänsä; ja siinä oli työtä liiallisesti. Klaus Baas käveli edestakaisin tuntikaudet huoneessa ja mumisi itsekseen läksyään ja jankkasi moneen kertaan. Ja marssiessaan hän kiukusta ja vaihteen vuoksi muutteli ääntään aina matalammaksi tai kimeämmäksi ja keikutti päätään ja hakkasi kädellä kämmeneensä, ja koetti kaikki temput saadakseen kielensä kääntymään ja muistin ottamaan vastaan nuot hullusointuiset lauselmat. Ja sama urakka koitui espanjankielestäkin…

Mutta kun hän oli liehunut liiaksikin kielten kimpussa, niin hän painausi usein yö-myöhään lueksimaan vanhoja, keltalehtisiä nidoksia, klassillisia kaunokirjailijoita, heidän pääteoksiaan, jotka yksinkertaisen kauneutensa ikuistamina kulkevat perintönämme polvesta polveen: Homerosta ja Sofoklesta, Shakespeareä, Goetheä ja Schilleriä. Hän ei tosin lukenut niitä sydämen kaipuusta eikä kauneuden ja totuuden tulkkeina, sellaiseen hän oli vielä liian nuori ja kypsymätön ja levoton. Ja sitäpaitsi taipuvainen omaan, välittömään elämän näkemiseen. Hän luki ainoastaan siksi, että ne olivat lukemisen arvoisia ja yleisesti tunnustettuja teoksia, hän luki järellään: kelpo pojan kauniilla halulla sivistää itseään. Kovaksi onneksi oli noissa keltaisissa niteissä sellaisiakin, jotka eivät ansaitse klassikon kunniaa, vaan joutuvat pian unohduksiin; mutta kun hän nyt näki heidät noiden suurten joukossa, niin hänpä tutki heitä aivan yhtä hartaasti kuin toisiakin! Ja samalla hän luki myös historiaa, luonnontiedettä ja uudempaakin runoutta, jos ken luotettava henkilö sitä hänelle suositti. Se oli kirjavaa lukemista! Vasta puoliyön tienoissa hän rupesi pitkästä, hiljaisesta päivätyöstään uuvuksissa levolle.

Ja siihen aikaan, kolmannella kolmatta ikävuodella — liekö häntä sitten kypsyttänyt tuo luettujen kirjain sekamelska vai vakaa työ tahi omat elämän kokemukset, tai ehkäpä oli hänen aikansa tullut, — kehittyi hänen luonteensa kuin kukka, joka kolmena kevätyönä aukeaa. Se oli onnekas yhtymä elämäniloista ja sävyisää isää sekä kovaa ja totista äitiä. Myöhään pääsi hän tosin epäselvyydestä, joka kietoo ihmistä nuorena kuin sakea aamun usva; mutta nyt hänestä tuntui, kuin olisivat hänen silmänsä yhtäkkiä nähneet syvemmälle asiain ytimiin, tuntui, kuin hän olisi nähnyt elämän entistä kirjavampana ja värikkäämpänä. Ennen hän oli aprikoinut ihmisiä ja elämän kysymyksiä ainoastaan silloin, kun ne koskivat häntä itseänsä. Mutta nyt hänestä tuli etsijä ja tutkija ja hän halusi vakavasti päästä arvoitusten perille. Ja kun hänen voimakas sielunsa oli jo melkein kaksi vuotta saanut olla täydellisessä levossa ja harjoittamatonna, niin hän riensi nyt eteenpäin ikäänkuin äkkinäisillä sysäyksillä.

Hänen mieleensä johtuivat hänen entisen elämänsä tapahtumat ja nyt hän ei enää ajatellut itsestään, tuosta Baas-kasvista, ainoastaan: tuossa se vaan seisoo ja kasvaa niinkuin Jumala sen kasvaa suo… Ei, hän ihmetteli mielessään itseänsä, ihmetteli ensin pientä paitaressua, sitten laihaa ja haaveksivaa koulukasta, sitten pitkää kauppaoppilasta. Ja hän ajatteli pelolla itsensä kaikkia syrjähyppyjä ja kujeita, jotka olivat olleet eri luontoisia eri aikoina. Hän ajatteli tarkalleen asemaansa maailmassa ja tulevaisuutensa mahdollisuuksia. Hän ei elänyt enää pelkästään tajuttomasti, vaan koetti jo itseään arvostella.

Ennen hän ei ollut vaivannut päätään äitiään ajattelemalla. Äidin hän oli ennen nähnyt vain työn ihmisenä, hänelle joko vastuksena taikka hyötynä, ja hoitelemassa koko pesuutta, — mitä muuta? Nyt hän seisoi usein keittiön akkunan ääressä ja tarkasteli salaa äitiä ja ajatteli hänen entistä elämäänsä ja kuinka hän oli Baasien sukuun joutunut. Ja ajatteli kuinka äiti oli surrut, kun isä ja sisko kuolivat, ajatteli hänen ankaraa jokapäiväistä aherrustaan. Ja hän huomasi hänen selkänsä käyristyneen ja hapsiensa harmaantuneen. Ja hän riensi ajatuksissaan hänen rinnalleen ja häntä auttamaan. Ei hän ollut siskoillakaan päätänsä vaivannut: se oli ollut äidin asia. Mutta nyt hän oli huolissaan heidän töistään, heidän luonteistaan, heidän tulevaisuudestansa. Hanna oli jo seminaarin toisella luokalla ja Klaus Baas näki hänestä kehittyvän kohta naisen ja piti tarkoin silmällä, tuliko hän koulusta aina suoraa päätä kotiin, oliko hän rauhallisen näköinen, olivatko hänen hiuksensa aina kunnossa. Sillä tuo pikku Blankenesen kävijä sipaisikin sangen usein korvallisiaan ja palmikoitaan huudahtaen: "Herranen aika minun tukkaani!" Riku oli lukkosepän opissa ja kävi myöskin ammattikunnan iltakoulua. Klaus Baas tutki tarkoin, mihin aikaan tunnit oli ja mitä tietä poika meni kouluun ja mitä tietä tuli takaisin kotiin. Jonkun kerran hän meni häntä odottamaan koulun kulmallekin ja seurasi salaa Rikun jälestä, kunnes oli vakuutettu, että veikko tuli tosiaan suorinta tietä kotiin. Pikku Johan oli nyt kaksitoista-vuotias, ja Klaus Baas antoi hänen huomata, että hän piti huolta hänen läksynluvustaan: komenteli häntä tuon tuostakin. Pikku Loten päätä hän silitteli isällisesti.

Äiti ihmetteli nyt hänen tyyntä ja ankaraa vakavuuttaan ja hänen hillittyä ääntään. Ja hän vastasi jo hänelle ihmisiksi ja kysyipä häneltä silloin tällöin neuvoa.

Kun Klaus Baasin ajatukset palasivat konttorissa-oloon, niin hän käsitti nyt henkilöstön ja heidän työnsä entistä selvemmin. Hän ymmärsi nyt monen seikan, joka hänestä silloin oli tuntunut kummalliselta tai nurinkuriselta. Ja hän halusi uudestaan päästä sellaisiin töihin, älykkäämpänä, varovaisempana ja pyrkivämpänä, — mutta ei enää harrastaakseen vain päivän urakkaa, vaan koko liikettä: edistääkseen sitä sitkeydellään ja älyllään. Ja hän mietiskeli jo jotakin merentakaista paikkaa, jossa hän saisi nähdä ja oppia yhä uutta ja tehdä kovasti työtä ja vallitakin alallansa.

Niin oli hänestä siihen aikaan kehittymäisillään mies, tuon tyynen katselun ja vakaan ajattelun, tuon varovaisen epäilyn, rauhallisen arvostelun ja oman muovailunsa kautta.

Mutta eipä onnellinen ja hilpeä mies! Hänen silmänsä olivat kahdenkolmatta vuotiaan silmiksi liian totiset, hänen huulensa liian tiukasti supussa.

Ja kun hän lauantai-illoin, kovan viikontyön suoritettuansa, lähti Blankeneseen, ja kun kaunis, solakka Mariechen siellä käveli hänen kanssaan — oli tullut taas kevät ja kesä läheni — niin hänen hellyytensä muuttui hyvyydeksi ja hän hillitsi intohimonsa. Siitäpä ei tyttö taaskaan tietysti pitänyt, vaan hän sanoi: "Miksi sinä olet niin kylmä! Viime pääsiäisenä olit paljon hellempi!" Silloin Klaus Baas sanoi ärtyisesti: "Mutta mitä minä sitten voin, lapsipaha? Jos minä sinuun koskenkin, niin väännät kasvojasi kuin aikoisin syödä sinut, ja alat itkeä!" Ja silloin painui neidon pää kumaraan ja sitten koetettiin jutella muusta; mutta koska he eivät tohtineet heittäytyä helliksi, niin heidän sielunsa olivat kylmät ja puheenaihe loppui.

Hänen työtoverinsa sotilaskansliassa, aliupseeri, sanoi hänelle: "Te olette aina niin hiljainen, Baas, te tapatte itsenne työllä. Täytyisi joskus pistäytyä St. Pauliin ja päästää ruumis ja sielu valloilleen. Vai pidättekö sitä syntinä?"

Klaus Baas kohotti päätänsä ja vastasi: "Syntinä en sitä pidä. Mihinkäpä nuoret miespoloiset turvautuisivat tuskissaan? Mutta sinne en mene. Olen kylliksi saanut sellaisesta kuulla ja lukea: en tahdo hankkia muutaman hetken tähden elinkautista tautia. Ja sitäpaitsi se on epäsiistiä." Aliupseeri vastasi silloin: "Aivan oikeassa olette, mutta minkä sille voi? Minä vaan en jaksaisi." Klaus Baas tokaisi: "Kyllähän se niin on, se kysyy voimia liiaksi." Mutta sitten hän painui äkäisesti työhönsä.

Tosinhan oli hetkiä ja päiviä, jolloin hän päästi Baas-luonteensa leiskumaan ja silloin hän mahtaili ja teeskenteli: miten hän on muka luja eikä alennu lokaan ja miten hän on uuttera. Miten hän pian lähtee merten taa ja tekee siellä miehuuden ihmeitä ja tulee takaisin ja ottaa seudun pulskimman tytön vaimokseen. Sillä tytöllä pitää olla norja vartalo ja hiukan notkuva käynti ja puhtaat, alttiit silmät! Ja ne ajatukset olivat hänen onnensa ja autuutensa ja niistä hän suorastaan juopui.

Mutta useimmiten hän oli raskasmielinen, hiljainen ja katkerakin. Monasti hän iltasella, kun Hanna lieden luona valmisti ruokaa, seisoi akkunan luona ja tuijotteli otsa rypyssä vanhaan lamppuun, joka riuskahteli ja räsähteli ja piti vaivalla yllä surkeaa, himmeää liekkiänsä… Ja hän tunsi kirvelevän katkerasti, että sellaista oli juuri hänenkin elämänsä: synkkää, mustanpuhuvaa ja tympäisevää ja rauhatonta.