XIV.
Kun hän vähän ennen sotapalveluksesta pääsyä sateisena syyskuun päivänä kulki kotiinsa, kierreltyään paikkaa tiedustelemassa, ja oli vähän ylpeäkin, sillä erään suuren liikkeen päällikkö oli hänelle ollut sangen kohtelias, joten hän nyt syyllä saattoi astella iloisena ja tuimana Wexstrassella ikäänkuin isät Heisterbergissä ennen, — niin hän näki ihmisvirrassa vanhan puoleisen naisen, joka koetti kadun kulmasta päästä ostoksineen toiselle puolelle. Ja aivan lähellä Klaus Baasia naisen jalka liukahti likaisella kivityksellä — ja Klaun päähän pälkähti, joko syyllä tai ei — että matami voi loukata itsensä tai joutua hevosten jalkoihin. Ja niin ollen hän syöksyi avuksi, mutta kompastui silloin itse ja löi takaraivonsa ankarasti käytävän laitaan ja pyörtyi paikalla. Mutta kun hän makasi siinä tiedottomana likaisella kadulla ja tiuha tungos ympäröi hänet, niin sattui veli Riku tulemaan siihen, matkalla työpajasta, ja tunsi Klaun tummasta tuuheasta tukasta, väen välitse pilkistellessään. Hellät kädet kantoivat sitten pyörtyneen kotiin ja siellä hän heräsi pian sekavin ajatuksin ja hänen päätänsä särki kauheasti ja hän voi pahoin.
Kun hän seuraavana päivänä alkoi päästä ylenannatuksista, kertoi Hanna, että Karl Eschen oli käynyt siellä hänen vointiaan tiedustelemassa. Klaus ei ensin ollut oikein ymmärtää hänen sanojaan, mutta kuuli kuitenkin nimen ja tunsi silloin ihanaa, selittämätöntä iloa, ja vaipui uneen. Ja sekavissa unissa hän kulki menneen elämänsä taipaleet, — päällä ikäänkuin harmaa, surullinen taivaslaki, joka painoi hänen takaraivoaan, niin matalalla se oli, — hän istui selkä koukussa kirkon kiviaidalla ja puheli jotakin Liese Lachmannin kanssa, mutta asiasta ei tullut selvää. Sitten hän oli olevinaan Loten vuoteen vieressä polvillaan, niin permantoon painautuneena, että tuskin voi nähdä siskon kasvot; mutta silloin upotti yläällä kasvava taivaan paino hänet likaiseen, kellertävään Elbeen, ja Petter Sööt katseli vaieten hänen menoansa. Ja kun sievät tytöt, Tuddi ja pikku Sanna, keskellä katua hotellin edustalla Jungfernstiegillä astuivat hänen niskalleen jalkansa, niin hän ei niitä jaksanut lykätä pois. Ja viimein hän heräsi, mutta ei päässyt oikein tuntoihinsa, ja hän käänsi varovasti päätänsä hakien äitiään ja sisartaan, ja kun hän heidät näki, niin hän seurasi heidän joka liikettään sellaisella ilolla, ettei hän moista ollut ennen koskaan tuntenut. Niin suuresti kaipasi nyt tuo avuton sairas, joka oli unten teittömillä taipaleilla harhaillut, toisten hellyyttä ja rakkautta.
Antje Baas koetti ansaita kaikilla mahdollisilla tavoilla, sillä hän pelkäsi kauheasti joutuvansa ikävuosinaan lastensa hoidokkaaksi. Ja siksi hän oli nyt vuokrannut pienen, yhden akkunan huoneen heidän huoneistonsa vierestä; siinä oli eri ovensa eteiseen ja sen hän oli puolestansa luovuttanut vuokralaisille. Tämä keinottelu ei ollut ensin oikein onnistunut ja Antje oli jo aikonut siitä luopua. Sillä ensimäinen vuokralainen, keski-ikäinen mies, oli tohtinut heittää lemmensilmäyksiä itseensä puhtaasen ja komeaan emäntään, ja silloin potkaisi Antje hänet heti pois. Toiselle kävi samalla tavalla siitä syystä, että hänellä oli liian vähän liinavaatteita ja hän eli epäsäännöllisesti. Kolmas vuokralainen taas suoritti vuokransa kolme päivää liian myöhään. Mutta sitten tuli heille nuori nokikolari, suoran-näköinen, jäykkä mies. Hänellä oli nokisen ammattinsa ihmeellisenä vastakohtana hämmästyttävän monipuolinen ja siisti vaatevarasto, — oikeinpa voi sanoa, vaatteiden näyttely. Hänen liinavarastonsa kelpasi; piironkinsa päällyksen hän koristi kaikellaisilla sievillä koruilla ja puhtailla leluilla, joita hän itse piti alinomaisella hellällä hankaamisella kiiltävinä. Ikinä ei ole nähty niin säteileviä parranajoneuvoja tai kauniisti kimaltavia tuhkakuppeja ja puhdasta lamppua ja pöytäkelloa kuin tämän nokikolarin. Ja kun hän vielä jäykkyytensä ja puhtauden vimmansa ohella oli elämältään säntillisyyden esikuva, niin Antje Baas piti häntä mielellään vuokralaisena; eikä hän antanut nuorimman poikansa järkyttää vakaumustaan, vaikka hän eräänä päivänä tapasi hänet pilkistelemässä eteisestä avaimen reiästä vuokralaisen kamariin, jolloin poika puolustuksekseen sanoi, että se nokikolari tanssii korujaan puhdistaessa ympäri kamaria kuin hullu, kummallisilla tanssiaskelilla, joten on sula mahdottomuus loitota avaimenreiältä. Poika sai kovan korvatillikan ja nokikolari ei suosiosta suistunut. Sillä mitä se muihin kuului, miten hän hyppeli omassa huoneessaan, sanoi Antje Baas. Antje oli vuokrannut huoneen yksinomaan kolarille ja välitti viis hänen hypyistänsä; ja hän tahtoi itsekin olla kotonansa rauhassa.
Seuraavana vuonna iski nokikolari silmänsä tyttöön, joka oli palveluksessa jossakin Gänsemarktin lähistöllä, ja he menivät piankin naimisiin — ja se lankesi luonnostaan kuin köyhän kuolema, sillä tyttö oli puhtain mitä Hampurissa piikatyttöalalla tavata saattaa. Ja se on paljon se! Tyttösen musta puku, hänen valkea esiliinansa, hänen valkea myssynsä olivat kuvaamattoman puhtaat: varmaankin hän käytti jonkinlaista pulituurisaippuaa, sillä hänen poskipäänsä välkkyivät kuin petsattu piironki. Hänen silmänsä olivat nähtävästikin kristallilasista; alla oli jokin koneisto, joka noita lasipallosia nokkelasti pyöritteli.
Hannakin oli yleensä mahdottoman siisti ja piti paljonkin nokikolarista, järjestyksen miehestä, huolimatta hänen kummallisesta kiilloitusvimmastaan; ja hän ihmetteli nyt vain sitä, miksi ei nokikolari ollut etsinyt sellaista morsianta, joka olisi kerrassa täyshopeaa ja sieltä täältä kristallihelyillä koristettu.
Sitten sai Antje Baas vuokralaiseksi pienen, tummatukkaisen herran, aivan mieleisensä, ja tämä asui nyt vuosikausia heillä, vaikka vuokran maksu silloin tällöin hakastelikin. Herra oli kotoisin Schleswigistä, omituisesta suvusta, joka oli monasti nostanut myrskyn kotipitäjässä, kerran koko Tanskan kuningaskunnassakin. Hänen isoisänsä, kelpo opettaja, oli näet keski-ikäisenä nainut erään lesken, ja kun hän silloin pääsi, vaikka myöhänlaiseen, hyvään naisen makuun, niin hän, — sellaistahan kuuluu usein tapahtuvan,- loi piankin silmänsä vaimon kukoistavaan tyttäreen, jonka vaimo oli tuonut ensimäisestä aviosta uuteen kotiinsa; vaimo näet alkoi jo kuihtua. Ja silloin rakastunut opettaja kirjoitti kaikessa vanhan Aatamin yksinkertaisuudessa kirjeen kuninkaalle ja kysyi, eikö hän nyt saisi naida tytärpuoltaan; hänen vaimonsa, tyttären äiti, oli näet tuumaan taipuvainen. Ja hän sai vastauksen, että hänen on kolmen vuorokauden sisällä korjattava luunsa valtakunnan rajain ulkopuolelle. Ja sitten asui karkoitettu hyvän aikaa ulkomailla ja hän palasi kotimaahansa hymyilevänä ja kirkassilmäisenä vanhuksena.
Antje Baasin vuokralainen oli tämän opettajan pojanpoika. Hän oli ensin kotikylässään kuskipoikana ja renkinä, hiljainen ja vakava mies hän oli. Mutta sitten hänen päähänsä pälkähti ruveta lähetyssaarnaajaksi ja palvelemaan Herraa. Schleswigin nummella sattuikin olemaan kaksi hurskasta seurakuntaa, jotka keräsivät rahat noiden penteleen pakanakansain ja hänen hyväkseen, niin että hän saattoi käydä yksinkertaisen koulunsa ja sitten hän matkusti Intiaan, rovastin opetuksilla sonnustettuna ja ristikansan siunauksilla ja kolehtirahoilla varustettuna. Mutta annas olla: liekö häntä opetettu liian pintapuolisesti tai hutiloiden, vai ehkä hänessä oli liiaksi isoisänsä perisynnin suolaa, ja hän itse niitä, jotka vasta neljännellä kymmentä löytävät oman itsensä, tahi ehkä hän mieltyi liiaksi noihin tummaihoisiin, suursilmäisiin, uneksiviin alkuasukkaihin, mieltyi koko herkällä sielullansa: joka asiaan on monet syyt; — niin vain kävi, että kun hän jo monta vuotta oli ilman pahennusta hoitanut vakavaa virkaansa, hän alkoi kirjoitella kotiinsa hävyttömiä kirjeitä. Hän kirjoitti ensin, että hän näki Intian auringon alla kristinopin, jota he kotimaassa, Torupissa ja Haudebüllissä, muka harjoittivat, nyt entistä selvemmässä valossa — ja hänen täytyi tunnustaa, että se oli kerrassaan kelvotonta, sekä inhimilliseltä että raamatun kannalta katsoen. Oliko siellä kotipitäjissä miestä, jonka oli tapa kääntää toinen poskensa uudelle korvatillikalle, niinkuin Vapahtaja nimenomaan ja selvästi oli suosittanut? Tai oliko miestä, joka antaisi tarvitsevalle toisen hameensa, niinkuin sama herra oli ihan samoiten määrännyt? Tai oliko siellä Paavalia, joka menisi Hampuriin ja kääntäisi saarnoillaan tuota synnin Sodomaa? Tai ainoaakaan, joka voisi sairaita parantaa? Ehei, sellaisia ihmeitä ei siellä ollut! Sitäpaitsi heikäläiset olivat toisilleen kateellisia, he olivat itaroita taikka ylpeitä, he olivat väärintekijöitä — ja kaikkea samalla kertaa — he eivät olleet puolta palanutta puupenniä parempia kuin ne pakanat, joita hänen muka piti kääntää. "Oikea Toruppin kristitty", hän lausui seuraavassa lähetyskirjeessään, "luulee solmineensa sadalla kirkkomatkalla ja tuhannella isämeidällä ja kolmenkymmenen markan kolehdilla Lähetysseuralle ikuisen rauhan ylituvan Ukon kanssa: ja sitten hän kehottelee mukavasti laakereillansa ja luulee että kaikki muut joutuvat helvetin riihen pätsiin ja lemmon tuuttiin — ja katsoo yli olan noita kurjia, hänen rahoillaan käännettyjä pakanapoikia."
Mokomasta hän oli joutuva kovaan leikkiin! Näitä kirjeitä, joissa loukattiin seurakuntaa ja rakasta Jumalaa, olisi kai vielä voitu kärsiä, jos olisi edelleen voitu olettaa, että hän tarkoitti niillä ylimalkaan saada kotipuolelaisia katumukseen ja parannuksen töihin; sillä sellaiset saarnat menivät tottuneihin kuin tupakka. Mutta viimein nousi tuo villitty kapinoimaan itse rovastia vastaan ja sanoi häntä kirjeissään hyvin yksinkertaisesti vain pieneksi, paksuksi pallukaksi, — hänen hyvin täytetyn ulko-olemuksensa mukaan näet. Ja hän väitti rovastilla olevan niin vähän selvää luonnetta, että hän samalla kertaa saattoi olla puhdasrotuinen saksalainen ja tanskalainen, yhtaikaa kirkollinen ja vapaamielinen, hurskas ja suruton, renki ja herra, kuinka vaan milloinkin tarvittiin; ja hän sanoi, että rovastilla oli niin vähän tosievankeelista omaatuntoa, että häntä voi verrata entiseen sammakkoon, joka puhalsi mahansa tyhjää ilmaa pullollensa. Ja viimein hän samassa kirjeessä julisti sen mielipiteensä, että maailma ja Jumala olivat paljon, paljon suurempia kuin he siellä kotipuolessa, Jübeckin ja Tondernin saviojien vierellä, olivat unessakaan aavistaneet. He olivat siellä kotona tehneet Jumalasta vanhan, saidan, tuhmankopsakan syytinkivaarin, joka määrää lellipojilleen eri perintöjä kuin muille. Mutta hän oli nähnyt hänen ylevät, loimuavat silmänsä Intian auringon kehrässä ja hänen uneksivan rakkautensa lempeiden pakanalasten ruskeissa silmissä.
Siihen kamalaan kirjeesen vastattiin pikakirjeellä, jonka avulla kapinen pukki potkittiin heti pois Herraa palvelevien lammaslaumasta. Hän kulki sitten jollakin neuvolla satamasta toiseen ja pääsi viimein Hampuriin — kotipuolen armolahjathan olivat herenneet herumasta. Ja nyt hän istui Antje Baasin pienessä vuokrakamarissa ja elätti itsensä niukuin naukuin pianonopetuksella, käyden varattomanlaisissa perheissä, — sekä niillä eväillä ja rahoilla, joita hänelle toi joskus hänen Kielissä asuva nuori veljenpoikansa, pitkän solakka käsityöläinen, — hänen ihailijansa ja säälivä ystävänsä. Usein hän istui tuntikausin kirjojensa ääressä, joissa oli kummallisia, käsittämättömiä sanskriittisia variksenvarpaita — ja hautoi kuumia ajatuksia ja puristeli kaksin kämmenin pörröistä, tummakiharaista päätänsä niinkuin olisi tahtonut painella sitä hiukan miellyttävämpään muotoon. Ja illan hämärissä hän istui pienen harmonionsa edessä ja loihti siitä merkillisen vilkkailla, pianonsoittoa muistuttavilla liikkeillä omituisen hurisevia ja valittelevia säveleitä, jotka herättivät kuulijain sielussa kuvan ikäänkuin äärettömistä kansanjoukoista, koko kansakunnista, jotka rukoilivat selittämättömässä uskonhädässä, käsiänsä väännellen, apua korkeuden valloilta.
Antje Baasilla ei kelpo luonteensa mukaisesti ollut mitään nurkumista siinä, että hän oli selvä pakana ja että hän soitti noita surumielisiä virsiänsä; mutta kun hänen hellästi rakastettu sairas poikansa tuli tuosta seinän takaa kuuluvasta soitosta levottomaksi eikä saanut rauhassa nukkua, niin hän päätti käskeä vuokralaisensa muuttamaan pois. Lapset alkoivat silloin rukoilla pakanan puolesta, ja vihdoin sai sairas itse vuokralaisen pelastetuksi. Ja nyt kuunteli Klaus Baas puolihorroksissaan hänen soittoaan — ja nuo oudot sävelet kantoivat laineillansa jo hänet siihen maahan, mihin hän pian oli astuva, vaikkei menosta vielä tiennyt.
Kun hän noin viikon päästä pääsi vuoteesta, tuli Karl Eschen häntä toisen kerran katsomaan ja viipyi heillä tunnin ajan. Hän tarkasteli hienon salavihkaa huonetta sekä Antje Baasia ja lapsia; ja Klaus Baas iloitsi mielessään, kun näki väkensä niin sievästi ja toimessaan häärivän töissään, ja hän ajatteli: kohottele sinä vaan hämmästyksestä kulmakarvojasi, Karl Eschen, syytä onkin! Karl Eschen kysyi Klaus Baasilta, kuinka hänen sotapalvelusaikansa oli kulunut. Mitä hän oli lukenut, mitä oppinut; ja moitti häntä siitä, että hän oli tanssinut Blankenesessa eikä ollut hankkinut itselleen Uhlenhorstin puolla oikeaa perheseuraa. "Minä palvelin Potsdamissa", hän sanoi, "olisin teitä muuten siinä suhteessa auttanut. Liikemiehen täytyy välttämättä tietää seurustelumuodot, Baas. Niin, se on kaikkein tärkeintä, hänen elämänsä ensimäinen ehto."
Vaikka Karl Eschen koetti ajatuksiaan salata, huomasi Klaus Baas, että hän oli tahtonut nähdä hänen omaisensa ja hänen olonsa ja että hänellä oli joitakin erikoisia suunnitelmia ja aikeita. Mutta sillä kertaa ei Karl Eschen niitä ilmaissut. Hän tuli kuitenkin takaisin seuraavana päivänä ja kysyi nyt Klaus Baasilta suoraan, halusiko hän lähteä hänen kanssaan kolmeksi neljäksi vuodeksi Taka-Intiaan, A.W. Thaulerin palvelukseen, joka oli merkittävä liike. Ja Karl Eschen kuvaili sitten tointa ja ilmastosuhteita ja sikäläistä elämää. Klaus Baas myöntyi heti, sydämestään riemuiten. Ja muutaman päivän päästä hän meni mainitun A.W. Thaulerin kauppakonttoriin, vaikka olikin vielä heikko ja päätä pyörrytti, mutta ajatus oli jo selvä, ja siellä hän sai kuulla, että hänen olisi oltava ensimäiset kaksi vuotta Thaulerin palveluksessa ja sitten matkustettava sisämaahan Karl Eschenin seurassa, toiminimi A.C. Eschenin asioille ja laskuun, jonka liikkeen omistaja oli Karl Eschenin veli; Intian sisämaassa oli tarkastettava eräs tina-alue ja ehkä perustettava sinne kaivoskin; Eschenien isä oli näet kymmenkunta vuotta sitten, vähää ennen kuolemaansa, saanut kiinnityksen mainittuun alueesen eräältä velalliselta. Ja matkalle oli lähdettävä kahden viikon kuluttua. Klaus Baas punnitsi asiaa. Ja hän merkitsi nimensä välikirjaan ja sai runsaat käsirahat. Ja seuraavina päivinä hän kulki reippaana matkaostoksillaan, ja sisarukset seurasivat innostuneina hänen hommiansa, ja äiti arvostelevin ja sangen surullisin silmin.
Kaksi päivää ennen lähtöä lähetti Karl Eschenin äiti pyytämään Klaus Baasia käymään heillä pienillä lähtiäiskekkereillä, jotka hän oli pannut toimeen.
Klaus Baas meni ja tuli jo päiväsaikaan Escheniin, melkeinpä juhlallisen arvokkaana — tuli nyt ensi kertaa hienoon porvarisperheesen. Talo oli Mittelwegin varrella, joka siihen aikaan oli vielä sangen hiljainen katu. Vanhassa, suuressa rakennuksessa Eschenit asuivat alakerrassa. Klaus Baas nousi portaita, ja eteisessä hienosti puettu palvelustyttö tuli vastaan ja jätti hänet odottamaan. Klaus Baas ihmetteli suuresti pitkänsoikean eteisen yksinkertaista, vanhankuosista sisustusta. Sitten hän sai astua kodikkaasti valaistuun saliin ja silmäili varovasti ympärilleen. Seinät olivat tummat, huonekalut olivat vanhat, raskastekoiset; taulut tummapohjaiset ja kiiltävät; matot paksut ja outoväriset. Kaikki näytti kovin yksinkertaiselta ja hienolta.
Kun hän oli jonkun aikaa odottanut ja katsellut, astui sisään komea, harmaahapsinen rouva ja katsoi häntä älykkäästi ja antoi kättä ja pyysi istumaan ja istahti itsekin. Sitten hän sanoi hillitysti ja ystävällisesti olevansa iloinen, että Klaus Baas matkusti hänen poikansa kanssa; hän oli jo näet vuosia sitten kuullut silloin tällöin mainittavan Klaus Baasin nimeä, silloin kun hän tuli Trimbornin konttoriin. Ja oli täällä hiukan kujeiltukin hänen nimellään: se oli näet niin erikoisen hauskaa tuo: "Klaus Hinrich Baas!"
Sitten hän silitti hienolla, pehmeällä kädellänsä mustaa silkkihamettaan ja katsoi häneen viisain, harmain silmin — ja mieltyi hänen suoriin, ylpeihin kasvoihinsa ja virkkoi hillityn varovasti: "Kutsuin teidät tänne aikaisemmin kuin muut, kun tahtoisin mielelläni vaihtaa sanan pari kahden kesken teidän kanssanne. Meillä on ollut paljon perhesuruja, minulta kuoli ensin appi, sitten kaksi lankoa ja viisi vuotta sitten mieheni. En ole päässyt mustista", — hän silitti taas hamettansa — "melkein koko avion aikana. Vain kerran elin mieheni kanssa kolme ilon viikkoa, Italian matkalla. Vuonna 70 oli mieheni Ranskan sodassa ja haavoittui vaarallisesti, hän ei parannut enää oikein ja kuoli juuri siitä haavastaan, joskin vasta vuosien päästä. Ja kun hän tuli kivulloiseksi, ei liike menestynyt enää hyvin, ja pahin kolaus oli se, että hän viisi vuotta sitten kuoli. Vanhin poikani, Arthur, on sitä sittemmin hoitanut, niinkuin tiedätte. Ja nyt lähtee toinen Intiaan, — siitä maasta ei minulla ole ollut viimeisinä kymmenenä vuonna, mieheni sairastuttua, paljon iloa! Pyydän: olkaa hyvä toveri minun pojalleni!"
Rouva aikoi puhua vielä; mutta hänen silmänsä täyttyivät murheen kyynelillä ja hän ojensi vaieten Klaulle kätensä. Klaus puristi sitä ja lausui, että häneen saa luottaa.
Samassa saapui toisia vieraita, rouva pyysi anteeksi ja meni eteiseen, — ja kun Klaus vielä katseli häntä, kuuli hän takaansa naisen askelia. Hän käännähti ja — siinä seisoi kookas, kaunis tyttö, noin yhdeksäntoista vuotias: pää pienenlainen ja ruskeankihara. Hän tunsi heti, että se oli Tuddi, sama, joka oli istunut maalarin huoneessa profeetta Sephanjana punainen vaippa hartioillaan suuressa nojatuolissa. Tyttö kumarsi kylmästi ja sanoi hiukan ylpeästi: "Minä ja Sanna tiesimme heti kun menitte Trimbornin konttoriin, kuka te olitte, ja mehän muistimme Laura tädin ajalta nimenne, mutta ajattelimme, että ehkä oli teille hauskempi, ettemme siitä muille virkkaneet… Ja nyt te matkustatte Intiaan veljeni kanssa!"
Klaus Baas selvisi heti hänen puhuessaan hämmästyksestään ja lausui yhtä välinpitämättömästi ja ylpeästi: "Aivan niin, neiti… Mitenkä neiti sisarenne voi?"
Tuddi huomasi, että Klaus Baas oli yhtä ylpeä kuin ennenkin, ja nyt hän katsoi häntä jo ystävällisemmin ja vastasi: "Sanna meni kouluretkelle Lüneburgin nummelle, viipyy siellä kaiken päivää, ja on tietysti tullessaan niin väsynyt, että hänen kohta täytyy mennä levolle." Ja sitten Tuddi naurahti: "Hän oli muuten sangen utelias näkemään teitä niin pitkästä ajasta."
Samassa tuli Karl Eschen sisään ja antoi hänelle kättä ystävällisemmin kuin tutulle konsanaan: sillä heitähän yhdisti nyt tuleva monivuotinen toveruus. Mutta muodollisesti oli tervehdys jäykkä. Sitten tuli saliin vanhempi veli Arthurkin, toiminimen nykyinen omistaja; hän oli Karl Eschenin näköinen, paitsi että oli pienempi ja hintelämpi. Hän puhui kylmästi ja hillitysti matkavarustuksista ja firmasta, jonka palvelukseen he olivat astuneet, ja sitten omastakin kaivosyrityksestään. Vielä tuli joukon jatkoksi pieni, laiha, rillinokka herra, jolla oli lapsellisen viisaat silmät: hän näytti joltakin tiedemieheltä. Vanhempi veli taputti häntä hartioihin ja nimitti häntä Eberhard enoksi ja esitti hänet Klaus Baasille sillä samalla nimellä: "Hänellä ei näet ole muuta nimeä; lisänimet on hävinneet, Eberhard eno se vaan on. Ja tämä on Klaus Baas, Eberhard eno, hän, joka lähtee velimiehen kanssa Intiaan, meidän kuululle kaivoksellemme." — Pieni herran tallukka katseli ystävällisesti ylös Klaus Baasiin ja väistyi sitten vaatimattomasti syrjään ja kuunteli vaikenevana sivullisena toisten keskustelua.
Vanhempi veli alkoi nyt hiukan huikentelevan huolettomasti kysellä minkä mitäkin Trimbornin liikkeestä, jolloin Klaus Baas huomasi, että se oli hyvän käytöksen ja vaikenemiskyvyn koetus, joten hän antoi hyvin suppeita ja selviä, mutta varovaisia vastauksia. Ja kun hän huomasi, että pikku herra tutki koko ajan syrjästä hänen kasvojaan ja Karl Eschen katseli vuoroin häntä ja vuoroin veljeänsä, niin hän ajatteli viekkaan tyytyväisenä kuin talonpoikainen ainakin: "Tutkikaa te vaan! Vikevä väkevän voittaa!" Ja voitonilonsa vuoksi hänen täytyi oikein vartioida itseään, etteivät silmät hänen ylpeyttänsä ilmaisseet.
Sitten kutsuttiin veljekset ottamaan vastaan uusia vieraita. Ja nyt astui pikku Eberhard eno esiin sivuseinämältä ja pyysi Klaus Baasia kanssaan sohvaan ja kyseli häneltä kaikellaista: hänen kotipuolestaan, jonka historiaa hän tunsi, ja tiedusteli siellä säilyneitä historiallisia tarinoita. Tuddi eli Gertrud Eschenkin astui jälleen saliin ja hänen rinnallansa tuli nuori herra, jonka hän esitti "talon ystäväksi" ja sanoi hänenkin matkustavan ulkomaille, Meksikoon. Tuddi näytti äskeistä iloisemmalta tuon meksikolaisensa seurassa. "Hauskapa nyt kuulla", hän nauroi, "kuinka Eberhard eno saa puheen johdetuksi sinetteihin ja vanhoihin rahoihin, — hän on näet suuri vanhain sinettien ja rahain kokooja. Ja kuinka hän voi, herra Baas, keskustella niistä teidän kanssanne."
"Miksei minun kanssani?" sanoi Klaus Baas sukkelasti. "Meidän puolessa on monta vanhaa sukua." Ja hän tiesi kertoa Baasien vaakunasta, joka oli kotoisen museon akkunassa — ja kuinka suku oli katovuosien ja huonon hallinnon kautta menettänyt vanhan merkittävän omaisuutensa.
Silloin hieno pikku herra haltioitui ja kyseli jos mitäkin ja sanoi: "Sillä tavoin se aina keikahtaa kolmannessa, neljännessä polvessa. Minun ukkoni istui vielä itse tuhdolla kun sousi laivalleen, joka ankkuroi satamassa. Ja nyt minä tutkin kakkulat nenällä suurennuslasilla vanhoja sinettejä ja heraldisia koristeita."
"Ja olet hampurilainen ja republikaani!" tokaisi sievä kiharapää tyttö.
Pikku eno kohautti olkapäitään ja katsoi lapsellisen viattomasti Klaus Baasiin ja kertoi, että Eschenit olivat samaa sukujuurta kuin Baasit, — sillä erolla vain, että Eschenin sukumerkki oli Elben toisella rannalla, Kedingenissä, talonpoikaistalon ovenkamarassa. Klaus Baas kertoi puolestansa vanhain sukujen entisestä ja nykyisestä elämästä ja ikivanhoista sukumuistoista ja maakuntajuhlista, joita äskettäin oli kotipuolessa vietetty. Gertrud Eschen istui pää pystynkekassa ja katseli Klaus Baasia sivusta kauempaa. Nuorukainen huomasi sen — ja huomasi myös, että entinen Tuddi kunnioitti häntä taas aivan kuin ennen, kun hän oli tiukasti kytkenyt hänen jalkansa jakkaralle.
Klaus Baas oli tullut voitoistansa hiukan liian itsetuntoiseksi, ja niinpä hän nyt käytti hyväkseen tilaisuutta ja nousi ylös ja meni erään nuoren pojan luo, joka oli Eschenin perheen sukua: vain viisitoista-vuotias. Ja Klaus Baas heristi häntä hiukan olkapäistä ja sanoi: "Tiedätkö sinäkin, mikä minun nimeni on ja oletko kujeillut kustannuksellani?" Mutta silloin hän huomasi, ettei poika ymmärtänytkään ollenkaan moista tuttavuutta, vaan vetäytyi hänen luotansa. Ja nyt Klaus Baas tuli araksi ja alakuloiseksi ja mietti mielessänsä: "Viimeisen kerran, Klaus Baas, näytät nyt tälle seuralle, minkälainen olet sisästä päin!" Ja hän oikaisi vartaloaan ja tekeysi hyvin jäykäksi ja kysyi nuorelta herralta sulavasti, tiesikö hän mitä uutta sodan huhuista; siihen aikaan, kahdeksankymmentä-luvulla heräsi näet melkein joka vuosi huhuja uusista sotahankkeista. Poika vastasi, että hän oli kyllä kuullut niistä koulun kentällä; mutta maisteri oli sanonut, että ne olivat tyhjää puhetta.
Sitten meni Klaus Baas toiseen huoneesen ja tutustui suureen nuorukaisjoukkoon, kaikki noin kahdenkymmenen ikäisiä: he keskustelivat ikänsä mukaisesti hyvin itsetietoisen hartaasti purjeveneistä ja kilpasouduista ja monenmoisista pallopeleistä ja muista tärkeistä kokouksistansa. Yhtäkkiä pyrähti vielä taloon pari nuorta neitosta, kaukaisia sukulaisia Bremenistä: olivat vasituisesti matkustaneet tänne sanomaan hyvästiä "kiltille serkulle." Siinäkös hälistiin ja naurettiin ja ilakoitiin ja juostiin edestakaisin; mutta Klaus Baas seisoi totisena ja jäykkänä iloisten joukossa ja hän tunsi, että hänen oli mahdotonta löytää notkeaa seurasävyä ja olla niin hilpeä ja vapaa kuin muut. Ja luulipa hän huomaavansa, että he hienolla vaistollaan pitivät häntä jonakin sukuun kuulumattoman "viidentenä pyöränä."
Suurin osa vieraista katosi vähitellen perimäiseen huoneesen, ja pian tuli Karl Eschen viemään Klaus Baasiakin sinne. Se oli pitkänsoikea, kodikas kamari, täydellisesti sisustettu vanhoilla, tumman kiiltävillä huonekaluilla. Ikkunan ääressä, taustana kauniissa poimuissa riippuvat musliiniverhot, istui hyvin vanha ja hienopiirteinen rouva, selkä kumarassa, lumivalkea, sievä myssy hallavan harmaassa päässä, kädet päällekkäin sylissä. Hän kohotti hiukan päätänsä ja katsoi ympärilleen, sukua, joka oli siihen kokoontunut, ja vastaili heidän kysymyksiinsä heikolla vanhalla äänellä. "Se on mummi", sanoi Karl Eschen, "ja ystävät kutsuvat häntä vielä entisajan tapaan madame Escheniksi. Hän kertoo hyvin mielellään vanhoista ajoista, ranskalais-talvesta ja suuresta palosta, ja puhuu aivan järkevästi kaikesta, mitä on täällä hänen ympärillään. Mutta kaikki muu, mitä on välillä tapahtunut: sukulaisten kuolema ja yleensä koko ajan juoksu, on hänen muististaan kadonnut. Hän luulee elävän vielä kaikkien kolmen poikansa ja liikkeemme olevan entisessä kukoistuksessa."
Ympärillä seisovat vanhat ja nuoret puhuttelivat sangen kunnioittavasti madamea, toiset totisina ja toiset lempeästi hymyillen. Rouva vastasi jokaiselle totisesti tai leikillisesti. Kun Karl Eschen sitten vei matkatoverinsa hänen luokseen ja sanoi: "Hän lähtee minun kanssani Intiaan, mummi", niin vanhus käsitti varmaankin sanat niin, että Klaus Baas oli muka juuri palannut Intiasta; ja siksi hopeahapsi nyt kysyi kohteliaasti kumartaen: "Olette kai tavannut myös poikaani, meriupseeria? Hänen nimensä on Felix, hän palvelee kadettina Frauenlobissa."
Klaus Baas kumartui hänen puoleensa ja vastasi: "En ole nähnyt, madame."
"No onnea matkallenne", sanoi rouva silloin kohteliaasti ja kumarsi arvokkaasti.
Nyt tuli kamarineitsyt ja lausui hiljaa: "Taitaa olla paha madamea enää rasittaa…" Ja vieraat palasivat toisiin huoneihin.
Jonkun aikaa pakinoi Klaus Baas vielä rouvan ja Eberhard enon kanssa ja jätti sitten hyvästit. Karl Eschen saattoi häntä eteisen ovelle, ja silloin Klaus Baas ihmetteli, mitä lapsen itkua kuului tuolta eteisen päästä? Karl Eschenkin kuunteli ja sanoi: "Sehän on vaan minun pikku siskoni. Tulkaahan mukaan, niin tulette heti tuttaviksi." Ja jatkoi ystävällisesti: "Se on hyvin kiltti, herttainen tyttö, olen oikein pahoillani, että minun täytyy vuosikausiksi erota hänestä."
Klaus Baas meni jälestä pieneen huoneesen, jossa oli kaksi vuodetta. Tyttö, noin kymmenvuotias, istui sängyssä ja hieroi unisia silmiään ja itki. Sisäkkö oli vuoteen vieressä ja houkutteli ja maanitteli häntä nousemaan ylös ja sanoi Karl Eschenille: "Sanna nukkuu niin mielellään aina yksin täällä vieraskamarissa, mutta nyt hänen täytyy luopua valtakunnastaan, kun on tullut kaksi Bremenin neitiä, joiden on päästävä tänne!"
Klaus Baas katseli ihastuksissaan sievää, ruskeapalmikkoista tyttöä, joka leveässä, valkeassa vuoteessa istui, ja sanoi: "Vai et antaisikaan huonettasi, vekkuli?"
Tyttö hierusteli silmiään, ja kun kuuli vieraan äänen, niin hän vastasi itkien: "Kotiväki ei ota minua milloinkaan yhtään huomioon."
Veli vilkaisi hymyillen Klaus Baasiin ja sanoi sitten: "Tule syliin, minä kannan sinut toiseen kamariin."
Mutta Sanna itki vaan ja uhkasi: "Minä en tahdo olla yhtään missään tekemisissä kotiväen kanssa."
"Ohoh", virkkoi veli, "mutta sängystä sinun täytyy nousta! Jos et tahdo olla missään tekemisissä kotiväen kanssa, niin täytyy herra Baasin sinut kantaa sinne. Tiedätkös: tämä on se setä, joka lähtee kanssani Intiaan."
Pikku tyttö kohotti päätänsä ja katsoi vanhaa tuttua vakailla, harmailla silmillään ja sanoi kiltisti ja melkeinpä tyytyväisenä: "No ottakoon hän sitten syliin."
Klaus Baas vastasi iloisesti: "No tulepa sitten." Ja hän kietoi tottuneesti kätensä hienon, hennon lapsen ympärille, joka oli vuoteesta aivan lämmin, ja nosti hänet seisaalleen ja kantoi hänet salakavalasti mairitellen viereiseen huoneesen, missä oli sievä pikku vuode äidin sängyn vieressä. Kun hän siellä oli asettanut hänet nukkumaan ja tyttönen oli uupuneena vetänyt peiton olkapäillensä, ei Klaus Baas malttanut olla vielä kujeilematta, vaan supatti hänelle hiljaa ärsytellen: "Jos ne vielä tekevät sinulle pahaa, niin Jumbo, näytä silloin hampaitasi!" Sanna avasi silloin silmänsä ja sanoi: "Herjes, mitä tuhmuuksia! Sinä senkin Klaus Hinrich Baas!"… Ja Klaus Baas meni nauraen huoneesta.
Kun hän tuli ovelle, niin hän näki Karl Eschenin rinnalla kynnyksellä rouva Eschenin ja Tuddin, jotka toruskelivat leikillä äitiä ja sanoivat: "Se on vekara tuo sinun nuorimpasi! Mitähän siitäkin vielä tulee! Hänen kotiväkensä ei muka ota häntä yhtään huomioon, väittää!"
Rouva vastasi hymyillen: "Samalla tavalla sitä on kasvatettu kuin teitäkin, ja ettekö te ole hyviä, kilttejä lapsia? Onhan teillä tosin pikku raiska silmässä teilläkin, mutta voihan sen kärsiä. Mutta jos voitte olla toisellaisia, niin olkaa sitten!"
He purskahtivat kaikki nauruun ja sanoivat Klaus Baasille hyvästit, ja hän lähti.
* * * * *
Kun hän seuraavana päivänä meni piirikomennuskunnan kansliaan hyvästejä vääpelille lausumaan, niin hän kuuli matkalla varmoista lähteistä, että tosiaan syttyisi sota. Hän kiiruhti nyt askeleitaan ja kysyi levottomana vääpeliltä, tiesikö hän mitä varmaa asiasta? Vääpeli katseli häntä rauhallisesti ja vastasi: "En kerrassaan mitään! Jos, niin mitäpä sitten!"
"Se ei ole niin yksinkertaista", vastasi kiihkeästi Klaus Baas. "Ensiksikin: kuinka pääsen kirjurin toimesta? Arveletteko, että minä voin istua täällä, kun toiset menevät sotaan! Ja toiseksi: minun on matkustettava huomisiltana Borussialla Intiaan."
Minkäpäs neuvon vääpeli tiesi; lyötiin kättä ja Klaus Baas meni.
Hän juoksi A.W. Thaulerin konttoriin ja tapasi siellä porraskäytävässä Karl Eschenin: hänkin oli kuullut sodan mahdollisuudesta, jopa melkein uskottavuudesta, ja he puhuivat nyt asiasta päällikön kanssa. Päällikkö nykähytti olkapäitänsä ja sanoi, että tietysti heidän on matkustettava. Mutta pojatpa puhelivat keskenään, että olisi kerrassa noloa, jos heidän laivansa joutuisi kaapparien kynsiin, niin että heidän täytyisi istua vankeina sillaikaa kun toiset marssivat sotaan, ja he olivat harmissaan ja neuvottomia. Ja vasta viimeisellä hetkellä, kun jo sodan huhutkin hälvenivät, he ajoivat matka-arkkuineen satamaan. Ja he loittonivat illan hämärissä Borussialla Elben suuta kohti.
Pieni luja laiva kynti sitkeästi ja kovasti täristen meren aaltoja ja puski peninkulma peninkulmalta etelää kohti. Englannin korkeat, totiset kalkkirannat liukuivat oikealta ohitse ja sitten tuli Ranskan saaret ja lahdelmat. Biskayan teräviä, raisuja aaltoja lämmitti jo etelän aurinko. Gibraltarin kalliosalmessa tuli helle ja Suezin kanavalla paistoi erämaa iltaruskossa tulipunaisena.