XV.
Kun Klaus Baas sittemmin ikämiehenä, — sillä välin hän ehti jo toisen kerran matkustaa noiden rantain ohi ja viettää vuosikausia kaukaisessa idässä, — muisteli näitä neljää ensimäistä vuottansa kuumassa Intiassa, niin ne olivat hänestä kuin yksi ainoa pitkä kesäpäivä ja kesäyö. Ne alkoivat loistaa hänen mielessään taas ilmielävinä ja hän eli jälleen niiden vuosien joka tapahtuman. Niiden aikain vaiheet vierivät hänen sielussaan kuin kummallisen kauniit ja samalla kauhistavat kuvat, ne lehahtivat liekkiin ja sammuivat taas kuin kynttilät. Ne tuntuivat hänestä niin ihanilta, huolimatta raskaasta monituntisesta työstä valkeassa konttorihuoneessa Beachstreetin varrella, sadan askeleen päässä valtamerestä, huolimatta alinomaisesta kinastelusta ja tinkimisestä ovelan ukko Svee Hongin kanssa. Hänen sukunsa oli asunut jo vuosisatoja samalla paikalla eikä ollut kylästään Pohjanmeren rantamilta siirtynyt, ja hän oli ensimäisenä koko pitkästä Baasien heimosta lähtenyt vieraille maille: siksi hänestä oli vieras seutu ollut vieraampi kuin muista, ja paljon ihmeellisempi ja melkeinpä kauhistava.
Pitkinä maininkeina keinuu Intian valtameri, uhkean sinisenä se hohtelee aina kirkkaasen taivaan rantaan saakka. Kuinka kiireesti laskee paahtava, tulinen aurinko, aivan kuin taivaslaelta pudoten: nyt on se jo kadonnut tummenevan, korkeammin lainehtivan meren syliin. Kuinka valkean kirkas on kuu, kuinka oudosti loimuavat sinisellä yötaivaalla lukemattomat, oudot tähdet. Laivan vanavesi säkenöi kaikissa sateenkaaren väreissä ja kimaltelee kuin outo koruvyö…
Klaus Baas katseli laivasta yöhön, ja katseli aaltoihin, ja tunsi, että nyt hän matkustaa outoihin, kuumiin maihin ja kesytönten ihmislasten pariin. Sitten hän kääntyi syvään hengittäen kannelle päin ja meni toisten luo, jotka samassa laivassa matkustivat vieraihin kaukomaihin. Hän puheli pulskan kapteenin rouvan kanssa, joka oli matkalla Vladivostokiin, miehensä luona käymään: hän oli Hampurin lapsi, itsetietoinen ja varma, ja hänen naurunsa oli iloinen.
"Onko koti-ikävä?" kysyi rouva.
"Eikös!" vastasi Klaus Baas ja rupesi nyt juttusille, ja kuunteli kun rouva kertoi lapsistansa, jotka hän oli jättänyt Övelgönneen äitinsä hoitoon; ja Klaus Baasista tuntui tällainen puhelu niin kotoiselta. Sitten hän pakinoi erään englantilaisen Hongkongissa asuvan postimestarin morsiamen kanssa, joka istui telttakatoksen alla häävarustuksiaan ommellen. Hän oli nuorempi kuin Klaus Baas, mutta sanomattoman tyytyväinen, kun sai matkustaa kultansa luokse, ja ommellessaan hän hyräili iloisesti. Sitten Klaus Baas seisattui reelingille siamilaisen upseerin viereen, joka oli paluumatkalla Ranskan väestä, ja he keskustelivat Saksan tykkiväen hyökkäystavoista. Ja hän kuunteli tupakkaviljelyksen omistajan leppoisia, hupaisia juttuja, — herra oli nyt pistäytynyt kotonaan Hollannissa, — ja vältti miehen lailla ansan, johon toinen häntä houkutteli, nimittäin kontrahtirikkuriksi: lähtemään tupakanviljelijäksi Sumatraan.
Mutta sitten istahti Klaus Baas "shipping clerkin"[54] viereen, joka matkusti erään saksalaisen firman asioissa Jokohamaan ja oleskeli tavallisesti ruorilaatikon vieruspenkillä: siinä hän jankkasi huutavalla äänellä japanilaisen oppikirjansa kalliita lauselmia, vanaveden muutaman sylen päässä kohistessa. Klaus Baaskin otti silloin taskustaan malaijinkielen sanakirjan ja opiskeli kieltä.
Illan tullen lyötiin skattia[55] kapteenin ja tupakanviljelijän kanssa; viimemainittu tappasi aina ja sai toikata viinin illallispöytään.
Siihen aikaan kulki Hampurin ja kaukaisen idän väliä vain pieniä höyryaluksia, eikä matkustajia nyt ollut kuin kymmenkunta. Mutta kun he kaikki olivat toisilleen vieraita ja kun sitten pian tutustuttiin, niin riitti juttua ja kuuntelemista liiemmältäkin.
Kuinka kimaltavat Colombon[56] yöt! Kuinka säihkyvät tähdet kirkkaalla, syvän sinisellä taivaalla! Jättiläismäisenä kohoo rannalla musta metsä; valkeat talot hohtavat sen helmasta, mutta valkeammat ovat maininkien harjat, jotka hypähtävät pitkän aallonmurtajan yli, ja tähtiä kirkkaampina loistelevat merkkitulet, joita Englannin sotalaivat keskenään vaihtavat.
Klaus Baas seisoo pelisalongin vieressä ja katselee rannalle ja ajattelee: tätä tietä ovat heimoni pojat vuosisatoja kulkeneet yli valtamerten, Hollantia ja Englantia palvellen; ehkäpä joku kyläläiseni näki jo neljäsataa vuotta sitten nämä samat kuvat. Pienillä, kurjilla pursilla he tulivat: rosvot heitä uhkasivat ja meritauti heitä tappoi ja rannan kareihin he musertuivat; monen moni ei palannut! Ja miten mukavasti ja turvallisesti minä matkustan!
Ensimäinen perämies katseli rannalta hohtavaa kaupunkia, kädet syvällä valkean takin taskuissa, ja sanoi: "Viisi vuotta sitten lähti tässä maihin eräs nuori mies, jonka kanssa usein pakistiin minkä mistäkin. Hän oli Berlinistä, hyvää sukua; tietääkseni hänen teki mieli tänne Colomboon siksi, että oli kuullut puhuttavan ihmeitä tämän seudun mukavasta elämästä ja kauniista, tummaverisistä tytöistä. Nyt hän lepää tuolla maan mullassa, katsokaas tuota korkeaa taloryhmää, tuolla. Sen takana on eurooppalaisten hautausmaa."
Perämies lähti viheltäen Klaus Baasin luota. "Mitä se teille kertoi?" kysyi Karl Eschen. "Oh, eräästä nuoresta berliniläisestä vain, joka joutui tänne ja kuoli ja kuopattiin", vastasi Klaus Baas…
"Niin, sellaista tapahtuu monasti, Baas", vastasi Karl Eschen. "Täytyy olla valmiina kaikkeen."
He seisoivat vaieten rinnakkain ja katselivat valkeaa kaupunkia.
Yhä itään, yhä itään matkattiin monta päivää! Ja seitsemän vuorokautta Colombosta kohosi eräänä huikaisevan kirkkaana aamuna heidän edessään merestä Malakan niemimaa: ensin kuin etäinen utuviiva, sitten korkeita, metsän verhoamia vuoria kosteassa auringon paahteessa väristen ja kylpien. Niitten takana taas toisia vuoria: sinisiä, auringonsauhuisia, vaippana valtavat aarniometsät. Aurinko paahtaa ja hautoo sitä maata ympäri vuotta, se on sitäpaitsi hedelmällistä, kosteata. Siksipä kasvullisuus uhkuu villin voimakkaana maan upeasta kohdusta: puu on puun kylessä, ja niiden lomissa ruokoa, köynnöstä, jotka kilpaa kiipivät aina korkeimpiin latvoihin. Eläimet hissuttelevat ja hiipivät ja lentävät ja hurisevat valtavan kasviston riippukaton katveessa.
Ihminen näyttelee siinä maassa vielä vähäpätöistä osaa. Hän pysyy kiltisti meren rannikolla siellä täällä, taikka on avannut pienen aukeaman aarniolaaksoon kaidan polun varrelle.
Höyrylaiva saapuu suuressa kaaressa somaan lahdelmaan. Etumaisilta metsärinteiltä, oikealta puolta, alkaa pilkoittaa pieniä, valkeita taloja. Ja viimein näkyy rannalta, melkein piilossa suurten puiden alla, valkea kaupunki.
Klaus Baas ja Karl Eschen löivät matkatovereille kättä ja laskeusivat portaita myöten alas veneesen. Airot särkivät kirkkaan siniveden kalvoa, ja pian noustiin veneestä ja oltiin muukalaisella maalla.
Rannalle kiiruhti juosten lujia, ruskeaihoisia miehiä, jotka olivat melkein alastomia ja vetivät keveitä kaksipyöräisiä rattaita. Ja pulskat, kirkkaan kellertävät miehet, yllä keltaiset khakit,[57] nostivat tervehtien kätensä kirsikan punaisen turbaaninsa reunaan. Vantterat, ruskeat, paljasjalkaiset poliisit, joilla oli siniset univormut ja pikku käppi[58] kallellaan ohimolla, avasivat tarmokkaasti heille tietä.
Sitten eräs nuori, samaan firmaan kuuluva herra mainitsi heitä nimeltä ja pudisti kädestä ja vei liikepäällikön vaunujen luo, joiden eteen oli valjastettu ponipari. Ihana, leveä katu kulkee mahdottoman korkeain puiden varjossa, oikealla kohahtelee vielä meri, mutta vasemmalta hohtavat jo vieri vieressä suurten englantilaisten firmain kivitalot. Kaksi paksua kiinalaisukkoa tulee leveät röijyt liehuen ja väljät, siniset pöksyt löyhötellen heitä vastaan ja menevät sivuitse; heidän kömpelöt nahkalipokkaansa napsahtelevat kivitykseen.
Tuolta tulee suuri, kirjava saattue: merituuli liehuttelee karkeatekoisen arkun valkeaa peitettä, nauraen ja laulaen astelevat ruskeat ja mustaveriset miehet ja naiset jälestä. Heidän olkapäillään on valkeat, joistakin neilikan kukista solmitut seppeleet, ja kirpeä lemu leviää kadulle.
Lihava, ruskea muija seisoo paljasjaloin ravintolan ovella, ja hänen vieressään istuu hänen muheva puolisonsa; yläpuolelle seinään on maalattu hollantilainen kyltti.
Tuolla näkyy heidän hampurilaisen liikkeensä komea talo: alakerrassa ovat avoimet makasiinit, yläkerrassa konttori; päärakennuksen vieressä virkailijain asumukset.
Kaksi pitkää kiinalaispoikaa, yllä siniset, lepattavat röijyt ja höllät polvihousut, oli paraikaa pihalla kukon tapossa. He katselivat, miten päätön kukko huppuroi heidän edessään tanterella ja nauroivat sieluttomasti, kulmikkaat, keltaiset kasvot jäykkinä. Nyt heitä huudettiin ja he juoksivat luo.
"Tässä on teidän boy,[59] herra Baas."
Klaus Baas koetti katsoa poikaa kipakasti ja käskevästi ja nousi sitten vaieten ja pää pyörällä toisten jälestä huoneesensa. — "Onko tämä unta vai totta?"
Konttoriin käy aamuisin raikas merituuli, joka avatuista akkunoista puhaltelee. Vaaleissa konttoripulpeteissa, kiinalaista tekoa — moiset olisivat kuin kotonaan jossakin liikkeessä Alsterin rannallakin — sekä kirjearkeissa on hampurilaisen firman leima; voisipa hetkeksi unohtua ja erehtyä olevansa kotimaassa. Mutta kun vain kohottaa päätänsä, niin harha haihtuu. Seinävierillä työskentelee selkä kumarassa keltaisia mongoleja, joilla on kiiltävän musta tukka, ja pitkien, pikimustien palmikkojen päässä heilahtelevat kauniit, heleänsiniset rusetit. Päällikköä vastapäätä istuu mukavasti vanha kiinalaisherra, jolla on väljä, keltainen röijy; sääret hajalla ja pyylevänä hän istuu. Nyt hän vetää sinisten pöksyjensä höllät lahkeet polvien yläpuolelle, nostaa toisen lihavan jalkansa toisen päälle ja ottaa muistikirjansa ja alkaa puhua vilkkaasti käsillään viittaillen. Se ukko on kaupungin suurkauppias; kaikki maan tuotteet kulkevat hänen kättensä kautta: riisi ja tina, turkikset ja pippuri ja kopra ja muskotti-hedelmät.
Klaus Baas antaa hiukan kätensä levähtää ja kuuntelee: ymmärtäisikö hän tuosta edes jonkun malaijilaisen sanan. Konttorin lähetti, joka on alaston, ruskea hindu, hipsuttaa äänettömin askelin ohitse. Klaus Baas kysyy häneltä malaijiksi, milloin ensi laiva lähtee ja mikä se on? Hindu näyttää ymmärtäneen kysymyksen, sillä hän pysähtyy ja katsoo lempeästi Klaus Baasiin kauniilla lehmänsilmillään. Mutta vastausta ei Klaus Baas vielä ymmärrä.
Kello viisi loppuu työ. Päivä on vielä paahteinen eikä lawntenniskentällä ole varjoa. Mutta nuoren ruumiin täytyy saada vähän heiskua vihreällä nurmikolla, sillä on istuttu seitsemän tuntia. Ja mailat huiskahtelevat halukkaiden käsissä ja pallot lentävät ja ne eroittaa mainiosti kuulaassa ilmassa. Ja siinä juostaan ja siinä huudetaan kiistasanoja ja tullaan vallattomiksi ja puhutaan hölmöyksiä. Ja boyt saavat juosta etsimään palloja kaukaa viidakosta. Pitkiin aikoihin ei Klaus Baas ole palloa lyönyt, siitä, jolloin hän kaksitoista-vuotiaana heiskui kotikylän kirkonmäellä. Ja alku on senvuoksi hankala. Mutta hän harjoittelee ahkerasti ja hänen joukkonsa alkaa häntä kehua ja häntä hymyilyttää. "Mitä te nauratte itseksenne, Baas?" kysytään silloin. "Oh, ajattelin vain", hän vastaa, "jospa äiti nyt minut näkisi!" "Pelaako sitten äitinne mielellään tennistä?" kysytään. Silloin purskahtaa Klaus Baas kaikuvaan nauruun.
Ja pelin loputtua otetaan kylpy, ja sitten tulee päivän viehättävin jakso: kodikas illallinen ja hauskaa yhdessäoloa aina yömyöhään. Pieni halli on valkea ja melkoisen korkea, leveät ukset ovat katupuutarhaan päin. Keskellä on pitkä pöytä, joka on koristettu runsaasti kukkasilla. Sen ympärillä istutaan aterioiden, ja kunkin selän takana seisoo valpas boy. Punkah[60] leyhyttää viileyttä katosta ja sen pyörinä tangolla säestää yksitoikkoisesti pöytäkeskustelua. Muut olivat kaikki hienoa sukua ja tiesivät kertoa huviloista ja puutarhoista, hevosista ja soutu-huveista, tanssiaisista ja kesämatkoista. Ja pian tuli ilmi, ettei Klaus Baas sellaisista osannut kertoa, mutta kun hän oli ystävällinen ja suora ja kun hänellä oli avuja, joita he kaikki olivat vailla: vanhan vakavuus, joka hänen silmistään kuulsi, vaikka hän olisi nauranutkin, ja talonpoikainen kekseliäisyys, melkein viekkaus, joka ilmeni kaikellaisissa hyödyllisissä pikkuseikoissa ja neuvoissa, niin muut olivat hänelle herttaisen hyviä.
Intia oli hänelle uusi maailma; mutta yhtä paljon myös nämä toverit, joiden seurassa hän ruokapöydässä istui. Vasta siellä, tuossa pöytäseurassa, jonka jäsenten kanssa hän vietti yhdenvertaisen päiviä aamusta iltaan, Klaus Baas kohosi siihen säätyyn, johon hän oikeastaan jo kauan oli kuulunut. Virkkuna, uteliaana ja ihmetellen hän kuunteli niiden juttuja ja oppi uutta kaiket illat.
Siinä kerrotaan ja sutkautellaan ja pakistaan ja ilveillään ja nauretaan — ja tuossa tuokiossa ilta pimenee. Silloin noustaan pöydästä ja heittäydytään mukaviin korituoleihin, jotka on asetettu piiriin avattujen ovien eteen. Heidän takanaan sytytetään seinäkynttilät. Silloin ilmestyy valkeaksi rapatuille seinille sormenkokoisia valkeita sisiliskoja: ne juoksevat ja ajelevat kärpäsiä ja napsahuttavat leukojaan ja pudota läiskähtävät permannolle. Suuria yöperhoja liitelee ulkoa heidän päänsä ohi huoneesen ja ne napsahtavat seiniin ja kynttilöihin. Ulkona puutarhassa kurnuttavat ja kaakuttavat kovalla äänellä ja julkeasti vihreät konnat; samalla aikaa laulavat ja hyrisevät ja helistävät lukemattomat sirkat, kukin omalla nuotillansa. Läheisellä kadulla astelevat shiksit[61] vartiossa ja hyräilevät hiljalleen yksitoikkoista duettoansa. Puupyöräiset härkävaunut, joiden laidoissa hulmuavat tulisoihdut, vierivät raskaasti ja hiljaa naristen ohi. Ulkoisen yön luo kuutamo lumivalkeaksi, kuutamo, joka hohtaa valkeana heidän kasvoillaan ja ympäröi heidät ja soodapullot pöydillä ja sinijakkuiset, ovella seisovat boyt kalpealla, kummittelevalla valolla. Ja vähitellen raukeaa juttu ja tunnelma vienonee ja ajatukset liitävät arkitoimista ja nykyhetkestä kauas kotirannoille.
Ja yksi kertoo sukunsa kantaisästä, joka oli saksilainen kankuri, föhriläinen kalastaja; toinen omasta isästänsä: kuinka kovilla hän oli ollut vaarin kanssa liikettä laajentaessaan; kolmas kertoo äidistään: mitä sukua, mitä suvun haaraa äiti oli ja millainen hän oli ennen nuorena. Neljäs näyttää muille siskonsa kuvaa: katselee itse sitä hiljaa ja kauan, kuin näkisi hänet ensi kertaa tässä kuvassa — ja hän kuuntelee rauhallisena ja ylpeänä kun toiset siskoa kiittelevät. Klaus Baas vaikenee ja kuuntelee ja kysäisee silloin tällöin jotakin varovasti ja viisaasti, ettei kertoja keskeyttäisi juttuansa. Ja kun sillä tavalla on kertoeltu, saattaa joku nousta ylös ja mennä itsekseen parvekkeelle, ja asettuu pilarin viereen ja seisoo siellä kauan aikaa liikahtamatta, ja katselee yöhön ja ajattelee kotimaatansa. Viimein nousee myös Oldenburgin poika ylös: hän on pitkä, vaaleaverinen ja pulska, hänellä on kauniit ja uljaat, mutta hieman hellät silmät. Hän on koko seuran lemmikki. Hänkin menee ulos ja hän seisoo siellä kauimmin. Mutta viimein hän ikäänkuin herää ajatuksistaan ja tulee takaisin ja tempaa lasinsa ja juo sen pohjaan, ja hänen kauniissa silmissään on synkkä tuli. Hollantilainen lääkäri on kyllä kieltänyt häntä sekoittamasta liiaksi whiskyä soodaan, mutta hän on vastannut että juoppous on perinnöllistä hänen suvussaan eikä hän siitä pääse. Ja siksi hän on kaikkien muiden murheen ja rakkauden esine…
Viimein sanovat toverit toisilleen hyvää yötä ja erkanevat. Klaus Baas ihmettelee levolle asettuessaan, kuinka häntä niin suuresti viehättävät ihmisten kohtalot ja kuinka hänen mielikuvituksensa kutoo aina niihin lisää. Ja hän muistelee otsa rypyssä entisiä haaveitaan, joista hän oli pääsemättömissä siellä Elbellä hiekkakuutilla kulkiessaan. Ja hänen päähänsä nousee taas tuo entinen epäilys: hän ei taidakaan olla luotu kauppiaaksi, vaan lehtimieheksi, kirjailijaksi tai johonkin muuhun sellaiseen epävakavaan toimeen.
Mutta sitten hän huomaa, että sehän onkin hänessä pelkkää maailmaan ja elämään tutustumisen intoa. Ja silloin hän naurahtaa tyytyväisenä turhalle huolelleen ja hän ajattelee taas turvallisesti elämän kirjavia kuvia. Ja niissä mietteissä hän kiitää kuin kirjavalla satupurrella, viirit ja liput liehuen, unten untuvalaan. Mutta huomisaamuna tekee velvollisuuden tunto ja toiminnan ilo ja voiton halu hänestä jälleen täysverisen kauppamiehen.
Vieras, outo kieli tuotti hänelle ensin paljon huolta. Hänen oli vaikea oppia joustavuutta ja keveyttä ja päästä maan kauppiaiden kanssa tavallisiin, tuttavallisiin pakinoihin: aina pyrki juttu takertumaan yleisiin, kankeihin liikelauselmiin. Silloin sanoivat muut, ettei se menekään sillä keinolla sellaiseen lujaan talonpojan päähän kuin hänen, ja he neuvoivat häntä koettamaan "Sleeping dictionarya",[62] niinkuin he kaikki muutkin. Small Streetin pikku japanittaret puhuvat malaijinkieltä kerrassa hyvin, he sanoivat, eivätkä elämältään ja ammatiltaan ole kansallisen käsityksensä mukaan millään muotoa huonoja naisia. Muuten: eläköön Klaus Baas heistä nähden miten vain tahtoi; mutta he eivät halua olla lihankiduttajia, kovan työn ja vieraalle maalle sulkeumisen ja ainaisen kuoleman vaaran lisäksi.
Silloin lähti Klaus Baas eräänä iltana pöytäseuran kokeneimpain veikkojen kanssa Small Streetille ja tuli alastonten, leikkiväin lapsiparvien läpi ja solakkain klingiläis-naisten ohitse, joiden kiiltävä hipiä kuvasteli kiinalaisten avoimista kojuista heijastelevaa lampun valoa kuin peili, sievään palmunlehvämajaan, missä oli kammio pieni kuin kotikylissä sänky. Ja siitä siististä kammiosta löytyi pieni keltahipiäinen japanitar, joka tuskin ulottui Klaus Baasin kainalokuoppaseen. Nuorukainen oli ensin sangen hämillään ja kohtelias, mutta yhtäkkiä hänen kielenkantansa laukesi. Ja kun nyt ei muu auttanut, niin hän jauhoi malaijia kuin poika, ja niin katosi kulmikkuus ja majassa oli oikein kodikasta. Ihmetellen ja ihaillen hän katseli pientä, siroa ja ystävällistä naikkosta ja viipyi hänen luonaan heti ensi yönä viisi tuntia ja palasi siirtolaan iloisena ja keveänä, onnellisena kuin suurenmoisesta, kauniista löydöstä. Ja hänen omatuntonsa oli harvinaisen hyvä.
Nyt tuli vieras kieli helpommaksi oppia, kun hän kerran pääsi päästä kiinni. Ja tuntuipa siltä, että hän pian kykenee sen avulla enempään kuin hänen toverinsa: hän osasi paremmin kuin muut lähestyä noita ruskeita, yksinkertaisia ja samalla niin ovelia alkuasukkaita.
Sillä välin oltiin kovassa touhussa. Aamulla oli saatava Lontoon pörssinoteeraukset tietoon aikaisemmin kuin englantilaiset firmat ja käännettävä ne kiireesti, ja sitten lähdettiin kaupungille ja hierottiin kauppoja kiinalaisten liikemiesten kanssa pippuri-, muskotti- ja tinakekojen ääressä, joissa viimemainituissa metalli oli pieninä pyöryläisinä kakkuina, — ja oltiin muka hyvin epäuskoisia ja ennusteltiin puoleen ja toiseen markkinain muuttumisesta ja moitittiin tavaraa huonoksi ja tingittiin ja ostettiin tai jätettiin valtaan. Sitten palattiin takaisin konttoriin ja huomautettiin liikepäällikölle minkä mitäkin tärkeätä seikkaa tai pyydettiin häntä käyttämään milloin mitäkin uutta temppua. Ja Karl Eschen voi kertoa kunnioittavasti pian:
"Olisittepas nähnyt, kuinka kuivasti, maltillisesti ja ystävällisesti Baas kohteli vanhaa Svee Hongia! Hänessä kunnostaa itseään vähä väliä vanha talonpoika: hän saa sen esille kuin taskustaan siepaten. Luulenpa, että ukolla oli hänen kanssaan niin hupaista kuin kiinalaisen isoisänsä kanssa."
Konttoripäällikkö hymyili ja sanoi: "Ei ole maailmassa Pohjanmeren talonpoikaa ovelampaa ihmistä. Muistanpa, miten kerran ennen muinoin eräs Büsumin kalamies puijasi erästä Berlinin herraa. Ikinä en unohda miten ukon kasvot loistivat: sulinta vakavuutta ja totisuutta!"
Saksalaiset eivät siihen asti olleet esiintyneet sikäläisessä seuraelämässä, joka oli vielä umpi englantilaista. Mutta nyt esitti Karl Eschen, että sinne olisi mentävä, sillä se oli sekä kasvattavaa että liikkeelle hyödyllistä. Ja hän sanoi Klaus Baasille:
"Silmät auki nyt! Saatte tutustua kohta seurustelumuotojen kaikkein hienoimpaan."
Karl Eschen tiesi, että toveri säästi rahaa kotiin viedäkseen, ja siksi hän tarjosi hänelle juhlapukujaan ja rintapaitojaan; mutta maanpoika oli hartevampi ja vähän lyhempi kuin hän, niin etteivät ne hänelle sopineet. Silloin Klaus Baas tilasi kiireesti uuden harmaan puvun, ja sitten lähdettiin kuuden miehen voimalla muukalaisten pariin, ensin Resident councellorin[63] luo ja sitten englantilaisten toiminimien ja hollantilaisen lääkärin vieraiksi, ja kaikkialla esitettiin heille myös naiset. Ja pian seistiin pallopelissä pitkiä, kohteliaita englantilaisia vastapäätä, jotka olivat yhtä hitaanlaisia illoin täällä vihreällä kentällä kuin aamulla sähkösanomia lukiessaan: "take it easy, Mr. Baas".[64] Ja pian tanssittiin klubin hallissa soikeakasvoisten, jäykänpuoleisten Englannin neitojen kanssa, joilla oli hyvin avokaulaiset seurapuvut, — ja englantilaiset herrat hännystakissa: "full dress", saksalaisilla valkeat "dinner-jackets".[65] Tanssiaisyö oli painostavan paahteinen ja innokkaassa tanssissa hiottiin likomäriksi ja kaulukset ja rintamukset kastuivat pilalle. Silloin lähettivät saksalaiset kesken tanssia boynsa hakemaan kotoa puhtaita kaulusvehkeitä ja muuttivat sivushuoneessa vaatetta ja astuivat jälleen saliin uusissa, valkeissa haarniskoissa, välinpitämättöminä muka, — kostaen siten frakkiniekoille. Ja itsetunto kohosi, ja he puhelivat nyt arastelematta kotimaastaan ja muukalaisista ja kaikesta maailman touhusta, ja kukkakimpusta, joka värisi aivan lähellä tuossa naisen povella, joka kiihkeämmin kohoili.
Kotimatkalla houkutteli Oldenburgin poika Klaus Baasin vielä Engineers-clubiin,[66] jossa myös oli pikku tanssiaiset, ja hän tanssi siellä jonkun kierroksen. Siellä oli joitakuita half cast-tyttöjä,[67] he olivat keskikokoisia ja uhkeita ja samalla siroja: kasvot ruskeat ja lempeät, silmät yhtä tummat, ihanat, mustan loimuavat. Etenkin eräs heistä oli kovin sievä ja lauhkea, ja hän liiti tanssissa kuin höyhen — niin tanssivat tuskin Blankenesen tytötkään — ja hän oli Klaus Baasille hyvin hellä, joten nuorukainen ei päästänyt tyttöä käsikynkästään ennenkuin ovelle ilmestyi yhtäkkiä Karl Eschen. Hän oli tullut toveriaan hakemaan ja vaati nyt vakavasti häntä pois. Ja kun Klaus Baas ja Oldenburgin poika kotimatkalla oikein kilvalla kehuivat tuota kaunista ja suloista tyttöä, niin Karl Eschen huomautti kuivasti:
"Aiotteko ruveta kuhertelemaan hänen kanssaan? Siitä voi tulla hyvin epämiellyttävät seuraukset, Baas. Aiotteko naida hänet? No, onnea vaan! Mutta minä puolestani tahdon vaaleaverikön: sillä tulee olla vaalea tukka ja valkea hipiä! Ja sen tulee ymmärtää jotain tehdäkin."
Silloin vaikenivat nuo hurmautuneet. Ja jonkun päivän päästä Klaus Baas näki tytön vanhemmat: isä oli paksu irlantilainen välittäjä ja äiti keltainen ja ryppynaamainen malaiji. Silloin oli Klaus Baas jälleen salaisesti sangen kiitollinen kelpo Karl Eschenille ja unohti sangen pian ruskean hempukan.
Sitten he oleskelivat klubilla vähä väliä. Ja tuon suuren, pyöreän klubipöydän ympärillä pidettiin hauskaa! Kun Peter Macdonald, joka oli ollut täällä jo kauan ja oli melkoisesti whiskyn syövyttämä, kertoi Singaporen ratsastuskilpailuista, joissa hän joka vuosi kävi koettamassa onneaan, kun hän innostui ja näytti tuolilla, kuinka hän oli ratsastanut, ja autteli puuhepoaan käsin ja jaloin laukkaan,… silloinkos naurettiin! Hän ei yleensä välittänyt mistään muusta kuin firmasta ja hevosista: kaikki, mitä hän sanoi, lähti hevosmaailmasta, ja useinkin hänen puheensa olivat kaukana miellyttävästä. Eräs kiivas Skotlannin poika, joka ei sietänyt hänen pitkulaista, kuivaa naamaansa ja jolta hän kerran kysyi: "Mitä te hirnutte?" nakkasi sinappipurkin vasten hänen liiviensä rintamuksia… Muudan pieni harmaahapsinen Englannin juutalainen pistäysi siellä tuon tuostakin Rangunista[68] ja kertoi mielijuttuaan: oli kerran nuorempana Liverpoolissa kyllästynyt elämäänsä ja silloin hän oli konttorissaan kiinnittänyt revolverin ruuvipihdeillä pulpettiinsa piippu itseään kohti; ja oli istunut siinä ja tuijottanut murha-aseen suuhun koko iltapäivän — ja alkoi yhä enemmän epäillä aikeensa järkevyyttä, ja lopulta hän pelkäsi ja irroitti revolverin paikaltaan ja heitti synkät ajatukset hiiteen; ja hänelle kävikin aivan hyvin. Ja sormeaan pudistaen hän nyt varoitti nousevaa nuorisoa: "Älkää hätäilkö turhia! Niin, älkääkä naurako!" Ja nyt naurettiin, ja Jack Hamilton sanoi hymyillen Klaus Baasille: "The jews are very elastic people! An anglosaxon would have done it, surely!"[69]
Ja miten hupaista oli toisena uuden vuoden aattona! Silloin juhlittiin Jack Hamiltonia, joka oli palvellut sikäläistä liikettä melkein viisikolmatta vuotta ja oli nyt lähdössä takaisin Englantiin. Oli valmistettu komeat illalliset ja hienoja juomia, paljon puheita, — ja kunniavieras oli sanomattoman hurmautunut ihanaan kotimaahan pääsystänsä. Hän oli pieni ja hintelö mies, noin viisikymmen-vuotias, mutta ijästään huolimatta paras tennispelissä koko joukossa; jäykkänä hän nyt seisoi pöydän takana — oli kaikkien kummaksi noussut pitämään puhetta: elämänsä ensimäistä ja erojaispuhetta. Hän puhui ensin elämästään täällä, lontoolaisen firmansa vanhasta konttorista, uskollisesta palvelija-vainajastansa, ja kirkkotarhasta, jossa moni hänen tutuistaan nukkui. Mutta sitten kodistansa Wiltshiressä, missä asui nyt hänen veljensä, "as good as gold",[70] jonka kanssa hän oli ennen käynyt yhdessä koulua, jonka kanssa oli viettänyt ihania, huolettomia nuoruuden päiviä, joka niin uskollisesti oli hänelle kirjoitellut näinä viitenäkolmatta vuonna. Ja hänen luokseen hän nyt aikoi mennä! Hän kuvaili kuulijoille kotitalonsa ja sen huoneen, jossa hän sitten saisi asua: akkunasta näköala ihanaan, suloiseen, uneksittuun laaksoon! Toiset kuuntelivat hiiren hiljaa, leuka melkein pöydän reunaan painuneena, eivätkä tohtineet katsoa ylös, sillä puhujan äänestä he tunsivat, että hänellä oli kyyneleet silmissä. Mutta kun hän sitten lopetti, niin rynnättiin hänen ympärilleen, nostettiin hänet ylös ja laulettiin silmät loistaen, myrskyisesti, haltioissaan: "He is a jolly good fellow!"…[71]
Vähän ajan päästä hän painui sangen hiljaiseksi ja pyysi vierustoveriaan saattamaan häntä kotiin, ja vastasi kummastuneiden kysymyksiin, ettei hän voi oikein hyvin. Ja seuraavana aamuna saatiin kuulla — se oli sunnuntai — että hän oli kuollut, kiitävään keuhkokuumesen. Sitten hänet saatettiin, toiset frakeissa, toiset valkeissa tennispuvuissa, kalmistoon, jossa ovat niin monen Hollannin ja Englannin kelpo pojan ja nyt lukuisain saksalaistenkin nimet paateen kaiverrettuina.
Kun höyrylaiva, jolla Jack Hamiltonin piti matkustaa, kulki hänen hautajaistensa jälkeen avoimelle merelle saksalaisten talon ohitse, lähtivät Klaus Baas ja Karl Eschen tapansa mukaan sunnuntairatsastukselle. Karl Eschen oli puoli pakolla saanut toverinsakin harjoittamaan tätä loistourheilua. "Teidän täytyy välttämättä osata purjehtia ja ratsastaa", hän sanoi. He ratsastivat vaieten leveää rantakatua pitkin. Viimein sanoi Karl Eschen allapäin: "Huomasitteko, että Oldenburgilainen itki haudalla? Aavistaa, ettei hän palaa kotiin täältä. Se on hukassa, joka ei voi luopua whiskystä… Mutta voi se tulla terveimmällekin. Kukapa olisi aavistanut Jack Hamiltonin kuolemaa?"
"Kahden vuoden päästä olette taas kauniisti kotona", vastasi Klaus
Baas.
"Kahden vuoden!" toisti Karl Eschen… Ja jonkun aikaa vaiettuansa hän sanoi: "Nyt ei ole sopiva matka-aika, mutta kaivos on saatava vesivoimalla käyntiin; tinan hinnatkin näyttävät pysyvästi kohoavan. Päälliköllä on monet epäilyksensä eikä hän tahtoisi, että me lähtisimme matkalle nyt, mutta veljeni kiirehtii. Kahdeksassa päivässä pääsemme 'Hyelongilla' Klangiin;[72] sieltä on sitten neljän päivän taivallus."
Klaus Baasilla oli säästöistään vielä jälellä sievä summa ja sillä hän teki kun sattui pieniä omia kauppoja. Hän sanoi: "No sitten minä teen heti huomenna ne turkiskaupat; voitan 300 dollaria niistä kahdesta pakasta."
Karl Eschen heräsi haaveellisesta tunnelmastaan, vilkaisi häneen ja sanoi: "Teillä ei ole muuta kuin ne afäärinne vain."
Moite kävi Klaus Baasin tunnolle ja hän vastasi: "Päällikkö tietää kyllä tästä yrityksestä; hän kehoitti itse minun koettamaan onneani."
"Päällikkö"! toisti Karl Eschen. "Tiedättehän, että on niin paljon päälliköitä, jotka keinottelevat liikkeensä selän takana; teidät on lähetetty tänne valvomaan Hampurin liikkeen etuja. Tuollainen yksityisyritys vivahtaa aina hiukan epähienolta, Baas. Kauppias olkoon puhdas, aamukylvystä päiväkirjaansa! Niin on omatunto vapaa ja ajatukset kirkkaat."
Klaus Baas puraisi huultansa; hän oli kyllä tottunut siihen, että Karl Eschen käytti näitä retkeilyjä peitotakseen hänen moukkamaisuuttansa kaikessa, missä se vielä ilmeni. Mutta kuitenkin se häntä loukkasi.
Karl Eschen vilkaisi häntä syrjästä ja sanoi: "Teidän asentonne on yhä liian epävarman kumara." Ja salatarkoitukselleen nauraen hän lisäsi: "Satulassakin omatunto olkoon puhdas ja mies sitä mukaa!"
"No, jo riittää", nauroi Klaus Baas ja kannusti ratsunsa laukkaan.
Kahdeksan päivän päästä he lähtivät kaivokselle. Oli helmikuu, ja matka oli varsin vaivalloinen. Jo merimatkalla Klangiin tuli vastuksia, jotka lamauttivat heidän rohkeuttaan ja voimiaan. Meri oli levoton; höyrylaivan huonosti hoidettu kone kolkutti ja vinkui; ruoka oli huonoa, eikä koko höyrylaivassa ollut kelvon siistiä paikkaa; heihin tuli molempiin meritauti. Mutta vielä oli toki ilma hyvä ja länsituuli liehtoi viileyttä. Vaan kun sitten päästiin maihin ja sydänmaan retki alkoi, muuttui ilmakin. Milloin paahtoi päivä kuin tuli, milloin satoi kuin saavista kaataen ja ukkonen pauhasi. He nousivat ensin jonkun matkan veneellä virtaa myöten ylös ja kulkivat sitten jalkaisin rämeiden poikki ja korkeiden aarniometsäin kautta, kaitoja märkiä polkuja pitkin. Milloin tultiin pieniin malaijilaiskyliin, ja milloin noustiin ylämäkeen kukkuloille ja painuttiin taas alas notkoon ja puhkottiin viidakkoa, joka muistutti hiukan Holsteinin viidakoita. Siellä näkyi tuon tuostakin käytettyjä tinakaivoksia; vähä väliä tuli näet aho, joka oli pengottu nurin. Pimeät ja hiostavat yöt he viettivät epämukavien pysähdyspaikkojen kojuissa. Heillä oli seuralaisina kaksi luotettavaa hindua, molemmat klingejä, sekä eräs kiinalainen ikämies kaupanvälittäjänä.
He tarkastivat matkalla useita kaivosalueita, joissa tina oli jyväsinä hiekkakerrostumassa: siitä se eroitettiin vedellä huuhtelemalla. Ja he koettivat kiinalaiselta hankkia tietoja vesivoiman saannista, työväestä ja päiväpalkoista, metallipitoisuudesta ja metallin arvosta.
Neljäntenä päivänä he tulivat kurjassa tilassa kaivokselle. He hankkivat heti muutamia työmiehiä ja tutkivat, kuinka laaja alue oli, kuinka tinapitoinen, millainen oli tarjolla oleva vesivoima, ja tekivät pari sulatuskoetta ja kyselivät alkuasukkailta kaikellaista, mistä eivät olleet selvillä. Ja viidentenä päivänä he päättivät, että kaivos pidetään itse ja otetaan siitä metalli pois, koskapa he nyt kerran olivat tänne asti tulleet ja olivat molemmat nuoria, terveitä miehiä, ja koska kustannukset heidän arvionsa mukaan eivät nousseet yli sadan tuhannen markan. Vielä saman päivän iltana he nauttivat yhdessä mietoa whiskyä ja soodaa, ja olivat ensi kertaa koko matkalla, vaikkeivät vielä oikein hyvin voineet, hyvällä tuulella.
Mutta seuraavana aamuna varhain tuli Karl Eschen toverinsa makuusijalle, ja kun Klaus Baas heräsi, valitti kovaa vatsakipua ja sanoi nauttineensa turhaan koleratippoja; oli ollut kovat tuskat koko yön. Ja kun hän aikoi palata vuoteelleen, niin hän kompastui Klaus Baasin jalkoihin ja lyyhähti voimatonna polvilleen.
Klaus Baas hypähti ylös ja auttoi hänet vuoteelle ja herätti seuralaiset, jotka nukkuivat toisessa majassa, ja kyseli unenpöpperöiseltä kiinalaiselta lääkäriä ja rahvaan lääkkeitä, ja hän lähetti klingit jotensakin vähillä toiveilla juoksemaan rankkasateesta huolimatta lähimpiin pysähdyspaikkoihin tiedustelemaan, tokko siellä sattuisi olemaan lääkäriä tai jotain taitomiestä. Mutta kun Klaus Baas sitten haki lääkkeitä pienestä matkalippaasta, kertoi sairas taistelleensa jo monta viikkoa tätä tautia vastaan ja koettaneensa turhaan lääkkeitä; mutta veli oli tahtonut saada tämän kaivosasian tavalla tai toisella mitä kiiruimmin ratkaistuksi. Sairaan täytyi vähä väliä nousta vuoteesta ja hän oli jo niin heikko, että hänen oli turvauduttava toverinsa käsipuoleen. Klaus Baas näki, että hän oli kaiken yötä ulostanut melkein selvää verta; ja päätti kaikin mokomin lähteä huomisaamuna, vaikka vasten sairaan tahtoa, paluumatkalle rannikolle.
Mutta illalla tuli kova kuume, ja puoliyöstä heikkonivat Karl Eschenin voimat niin, että hän huononi silminnähtävästi. Kuume kai lamautti hänen lujan tahtonsa, sillä hän ilmaisi nyt salaiset kuoleman ajatuksensa suoraan. Hän sanoi Klaus Baasille, sanoi luonnottoman rauhallisesti, että kun tästä nyt "tulee loppu", hänen oli otettava rahat ja paperit, jotka olivat hänen taskuissaan, ja luettava kirjeet. Ja vähät voimansa ponnistaen hän saneli valtakirjan ja piirsi sen alle nimensä ja sanoi: "Huomen oli ensi päivä, jolloin aioin jotakin liikkeemme hyväksi toimittaa; ja nyt minun täytyy kuolla."
Ja vähän ajan päästä hän lisäsi: "Veljeni ei ole kyvytön liikemies, mutta hän on vaimoaan kohtaan heikko… Te ehditte vielä pitkälle, Baas… Kun teille hyvin käy, niin muistakaa vähän äitiäni; on hirveää ajatella, että hän joutuu puutteesen."
Klaus Baas tarttui nyt hänen polttavaan käteensä ja lupasi rehellisesti ja miehen sanalla pitää huolta hänen äidistään. Ja hän puristi lujemmin Karl Eschenin kättä ja vakuutti, että kyllä hän paranee ja he matkustavat yhdessä kotiin. Mutta kauan hän ei tätä surkeutta sietänyt nähdä, vaan meni ulos majan ovelle.
Hän ei ollut vuosikausiin rukoillut, eikä hänellä ollut minkäänlaisia uskonnollisia tarpeita. Ja nyt hän seisoi rankkasateessa ja tuijotti pikimustaan pimeyteen ja tahtoi rukoilla. Ja taas yltyi rajuilma: salamat täyttivät taivaan kuin hulmahtelevat tulisoihdut, ukkonen jyrisi alinomaa, yhä täristävämpänä. Tuokio oli hiljaista, mutta silloin kajahti pimeästä metsästä apinain käheä ja ilkeä rääkynä, ja kaukana karjui tiikeri. Klaus Baasista tuntui silloin kuin ei hänen kotimaansa Jumala täällä olisikaan tai kuin sillä ei olisi täällä yhtään sananvaltaa ja että hänen oli mahdotonta saada tässä melussa äänensä kuulumaan sen Jumalan korviin. Mutta kuitenkin hänen sielustaan kohosi epätoivoinen, palava avunhuuto, ikäänkuin koetteeksi, sen Jumalan puoleen, ja kuin hourupäinen hän rukoili "Jumalaa ja kaikkia taivaan hyviä valtoja" pelastamaan hänen ystävänsä, "jota hän niin kauheasti rakasti."
Mutta apua ei tullut ja hänet hylättiin tylysti, ja murheesta sekaisin hän sai palata majaan. Siellä sairas jo houraili. Hän kertoi muka äidille ja siskoille Intian matkastansa ja kirjoitti veljelleen pitkän kirjeen: veli ei muka saisi myydä kaivosta polkuhintaan, sillä niillä rahoilla hänen vaimonsa saattoi matkustaa pitkäksi ajaksi Parisiin ja ostaa pronssiveistoksia ja silkkisiä, hienoja alushameita. Ja niin heittelehti Karl Eschen pitkän aikaa rauhattomasti vuoteellaan: hän virui, poloinen, omassa veressään.
Kun ilma aamuyöstä hiukan selkeni ja raikastui, niin Klaus Baas kannatti ystävänsä majasta ulos ja istui hänen vieressään taivasalla. Sairas tuli hetkeksi tajuihinsa ja tunsi varmasti kuolevansa ja lähetti Klaus Baasin kautta terveisiä omaisilleen. Ja sitten hän vaipui taas horroksiin ja näki hourenäkyjä, joista yhtä mittaa mutisi: Alsterin purjehduksista, oivasta purjetuulesta; ja hän huusi tovereilleen toiseen veneesen, ja ei sitten löytänyt Themsellä sopivaa laituria, ja vähitellen hänen äänensä heikkoni hiljaiseksi, väsyneeksi valitukseksi. Pari kertaa hän vielä huudahti kuin kaukaa, huusi äitiään, ja sitten hervahti nuori, voimakas ruumis, ja hengitys verkkeni ja rinta liikkui vaivalloisesti, viimein melkein väkinäisesti. Ja vihdoin hän ei hievahtanutkaan. Klaus Baas istui vielä pitkän aikaa kumarassa hänen ääressään ja tuijotti silmät nurin häneen ja odotti henkeään pidättäen. Ja nousi sitten ylös.
Hän kierteli huohottaen melkein tunnin kuolleen vieressä, seisattui, kumartui katsomaan hänen kasvojansa, ja lähti taas kävellä hoippumaan, väänteli käsiään ja puserteli päätään ja tuska raateli hänen sieluansa kuin pedot: Äiti raukka! Hyvä Jumala, hänen äiti raukkaansa. Tällaiset sanomat on nyt lähetettävä! Sisko raukat! Kuinka kauhistavaa, kuinka hirmuista! Ja minä, minä! Minun ainoa ystäväni! Mitä on nyt tehtävä? Sana heti rannikolle!… Hän oli minulle niin hyvä ensimäisestä konttoripäivästä saakka, ainoa ystävä! Eikä ketään, ei ketään muita! Ei kukaan, ei kukaan ole minusta niin välittänyt!… Voi äiti raukka! Mitä on minun nyt tehtävä? Sana rannalle, sana!… Täytyy hänet tänne haudata…
Ja hän meni majaan ja kirjoitti lyhyen kuolinsanoman ja antoi tiedon saamastaan valtakirjasta, mutta unohti ne jälleen taskuunsa, ja lähti ahon poikki valitsemaan metsän rinteeltä haudan paikkaa. Hän haki ja tuli takaisin ja tuijotti vainajaa ja meni taas metsään ja haki taas. Ja viimein hän löysi mieleisensä paikan: mukavan komeron valtavan varingan paksujen juurten suojassa, loivan rinteen puolivälissä: sen puun antaisivat ihmiset varmaankin olla rauhassa. Ja hän palasi majaan, jonne olivat jo tulleet sekä klingit että kiinalainen, ja heidän kanssaan hän sitten kantoi ruumiin varingan juurelle, kaivoi itse hautaa toisten kanssa ja laski ystävänsä vaippaansa käärittynä maan syvään, ruskeaan kohtuun. Hän puhui vaikeasti vieläkin, mutta sai toki luetuksi saksaksi isämeidän; Herran siunausta hän ei enää muistanut, hän sanoi vain: "Lepää rauhassa, ystävä; Jumala kanssasi!"
Sitten hän lähetti apulaiset takaisin majaan ja istahti varingan juurille, jotka kyömyilivät polven korkeudella maasta, otti taskustaan paperia ja alkoi piirtää siihen haudan paikkaa ja merkitsi tarkoin ilmansuunnat ja välimatkat toisista huomattavista kummuista. Ja sitten hän kirjoitti siinä puun juurilla, haudan partaalla istuen kirjesalkku polvilla päällikölle tarkan selostuksen Karl Eschenin kuolemasta, edelleen Hampuriin lähetettäväksi. Ja kirjoittaessaan, jolloin joka seikka täytyi tarkoin ajatella ja selvästi esittää, hän alkoi rauhoittua, ja hänen sielunsa ankara kaksikymmentuntinen jännitys laukesi. Ja niin hän kirjoitti loput, liikettä koskevat seikat, aivan selvin ajatuksin.
Sitten hän pani kynän taskuun ja katseli hautakumpua ja tunsi enää vain kylmää katkeruutta. Tällaista se oli elämä! Muutamassa hetkessä työkyky, voima, kunnia, into, toiveet: tomua ja tuhkaa! Ja entä Jumala! Ah — Jumala! Mikä Jumala!? Voi hyväinen aika! Täytyy kiintyä aikaansa kynsin hampain, niin kauan kuin se vielä on, ja koettaa, tokko ehtii saada aikaan mitään! Häntä oli onni tähän asti paljon auttanut; hänellä oli ollut hyvät vanhemmat, Laura Morgenstern oli auttanut, ja tämä hänen ystävänsä, vainaja. Mutta nyt hän oli aivan yksin. Hänen täytyi tarttua elämään kovin käsin ja viisaasti! Rahaa, rahaa! Mitä oli nyt tehtävä? Miten oli viisainta menetellä? Mitä hän voisi saada toimeen tässä asiassa? Hänellä oli valtakirja, mutta ei yritystä toteuttaakseen rahaa. Eikä ollut liioin uskottavaa, että Arthur Eschen hänelle lähettäisi.
Kun hän paraikaa aprikoi haudan ääressä, mitä hänen oli tehtävä, niin hän näki vastapäätä kukkulalla kävelemässä kolme outoa miestä, jutellen kahden kiinalaisen ja klingien kanssa, jotka hekin olivat siellä. Ja sitten he tulivat painannetta myöten ylös hänen luokseen. Yksi vieraista oli keski-ikäinen englantilainen, jonka hän oli nähnyt rannikolla jo ennen ja jota oli mainittu eräiden kaivosten omistajaksi ja koko kulmakunnan paraaksi kaivospaikan tuntijaksi. Toinen oli saksalainen ja hänkin oli ollut rannikolla englantilaisen seurassa: mainitsivat häntä metallisuonten hakijaksi, — uskalikko mies, yllä tiukka khahipuku ja huonot säärykset, parta pörröinen. Kolmantena oli vanha kiinalainen.
He tulivat luokse, istahtivat varingan juurelle vasta luodun hautakummun ääreen ja kysyivät kaivospaikan omistajaa. Kun Klaus Baas vastasi, että tuo vainaja oli ollut osakas ja valtuutettu, niin englantilainen lohdutteli: "No saapahan levätä omassa mullassaan, se ei ole jokaisen onni." "Omassa tinassaan", tokaisi kiinalainen. Mutta saksalainen kysyi rohkeasti: "No, entäs te?"
Klaus Baas hoksasi, että kiinalainen iski saksalaiselle silmää, ikäänkuin sanoakseen: varovasti! Ja kun hän siinä hapuili keinoa käyttääkseen noita tulokkaita hyväkseen ja tapaili epävarmana sanoja — hän oli vielä aivan sekaisin äskeisestä kauheasta onnettomuudesta — niin hän huomasi, että hän puhui kömpelösti. Ja arveli näyttävänsä varmaan sangen saamattomalta ja tottumattomalta. Ja niinpä hän nyt jatkoi tahallaan kömpelöön tapaansa, tuskin itsekään aavistaen vielä, että hän koetteli houkutella heitä rohkeammiksi, sitten yhtäkkiä karatakseen heidän kimppuunsa. Ja hän jutteli sillä avuttomalla nuotilla hyvän aikaa, ja silloin hänessä heräsi häijy salainen voitonilo, ja hän kysyi muka avomielisesti minkä mitäkin ja väitti jonkun kerran vastaan. Ja kysäisipä vähä väliä ikäänkuin ei olisi kaivossanoja tuntenut: "Mitenkäs se nyt olikaan?" Ja julisti aletun ilveilyosansa lumoamana ja siitä innostuen, ettei hän Eschenistä juuri pitänyt ja ettei hän oikein tiennyt, mitä hän tällä vainajan valtakirjalla tekisi. Ja yhä haltioituen kujeesta hän salasi ovelasti ilonsa — hänen Iaisissahan ovat tosi ja hulluttelu eroamattomia kuin veli ja sisko — ja otti edestään kellertävän vuorauslaudanpään, joka oli majan rakennuksen tähteitä, ja veti, oikeastaan mitään ajattelematta, puukkonsa tupesta ja alkoi vuoleksia, mutta johtuipa siitä sanomaan lapsellisen avomielisesti: että hän oli ennen halunnut puunleikkaajaksi, mutta Eschenit olivat pakottaneet hänet, sillä hän on orpo ja niille kaukaista sukua, liikealalle.
Englantilainen sanoi silloin huolettomasti: "Nyt olisi kai omistajan parasta myydä kaivos, jos se on minkään arvoinen."
Hänen toverinsa naurahtivat: "Kukapa sen ostaisi?"
Klaus Baas huiskautti kieltävästi puukkoansa: "Eschenin liike on vakuutettu siitä, että se on noin kymmenen tuhannen punnan arvoinen, ja muutenkin: miksipä myydä? Eschenit ei sitä tee, jo liikeylpeyskin estää. Se on selvää."
Toiset vaikenivat vähän aikaa. Ja sitten alkoi englantilainen, välinpitämättömästi ja laiskasti kuin olisi pakinoinut tulitikun pätkästä, jonka hän oli heittänyt tuohon eteensä Karl Eschenin haudalle: "No sitten kai teille tulee kaivostyöt? Teillähän on valtakirja."
Klaus Baas leikkasi aprikoiden loven keltaiseen lautaan ja vastasi harvakseen ja alakuloisesti: "Kun en oikein ymmärrä sellaisia enkä välitäkään; Eschenit eivät sitäpaitsi minuun luota, eivät lähetä rahaa."
Silloin aikoi saksalainen taas avata suunsa, mutta kiinalainen esti, vilkaisten häneen varovasti. Englantilainen kopisti lyhyen piippunsa perät haudalle ja sanoi lauhkean miettivästi: "Weil… Mutta jos jättäisitte meille rakennustyöt? Meillä on kaikki mitä tarvitaan: kulit, johtoputket, huuhtomokoneet ja tarvittavat rahat. Otamme huoleksemme koko homman; ja te maksatte tinassa."
Klaus Baas näytti säikähtävän ja oli muka epävarma. "Olisihan se kyllä mukavaa", hän sanoi, "mutta täytyisi tehdä oikea kontrahti, ja se ei saisi tulla kalliiksi."
Nyt vaiettiin taas vähän aikaa. Sitten sanoi englantilainen hartaasti piippuaan sytytellen: "Kontrahdeista syntyy yleensä helposti rettelöitä, etenkin kun maksu lankeaisi tinassa. Ehdottaisin sen vuoksi, että jäisitte itse tänne ja valvoisitte etuanne. Me luotetaan teihin, niin ettei tässä riitaa syntyne. Luuletteko, että saisitte viipyä täällä?"
Klaus Baas oli muka imarruksesta mielissään ja hämillään ja sanoi ystävällisesti: "Jos niin tahdotte, niin voinhan minä kai toistaiseksi jäädä; ei siellä toistaiseksi olekaan ketään, joka voisi tulla sijaani. Ja kun niin ollen joku teistäkin jää tänne, en joudu niin kauhean yksiksenikään."
Silloin he laativat tavanmukaisen välikirjan, jonka nojalla muukalaiset olivat sitoutuneet hankkimaan sen ja sen verran työvoimaa ja tarvittavat koneet ja työkalut määrättyä maksua vastaan, ja kadottivat vuokra-oikeutensa kaivokseen sikäli mikäli heille tuli maksu saadussa tinassa "in natura" taikka päivän hintain mukaan viikottain. Klaus Baas oli olevinaan vielä hyvin arka ja hermostunut ja toisti vähä väliä: että hän ei voi, hän ei uskalla, että kontrahdin täytyy olla edullinen ja moitteeton, muuten hän ei siihen suostu. Ja siten tuli kontrahdista Eschenille hyvin edullinen.
Paikalle tuli jo seuraavana päivänä kahdeksankymmentä miestä työkaluineen, ja tuokiossa oli kyhätty majat ja alettiin kääntää nurin kenttää hartian väellä. Johtajat hoputtivat työväkeä alinomaa: heillä oli nähtävästi suuri kiire päästä tinan kimppuun.
Klaus Baas istui Karl Eschenin haudan ääressä varingan juurella ja vuoleksi laudasta ulkomuistista samallaisen kauniisti koristetun kappaleen, jollainen oli ollut hänen synnyinkotinsa oven kamanana Heisterbergissä; siinä oli seissut monien kauniiden kiemurain keskessä: "Ällös toivo palkkaa taivaan: työsi palkoin ryhdy vaivaan." Se kirjoitus tuli nyt tähänkin, ja vähä väliä hän katsahti muukalaisiin, jotka hoputtivat työväkeä. Joskus tuli englantilainen hänen luokseen ja pakisi ystävällisesti ja kyseli, oliko hän varoissaan, ja ilmoitti, ettei pieni omaisuus olisi pahaksi. Silloin kohautti Klaus Baas päätänsä, kuin puolikuuro uutta kaunista säveltä kuullen, ja sanoi: "Niin… niin… tottahan se on", kuin uskoen rikkauksien taivaasta tipahtavan; mutta salassa hän heille nauroi.
Ja hän kuleksi tuhman näköisenä kaivoksella ja huomasi silloin, että suonet olivat vahvat; ja lähetti salaa kirjeen rannikolle ja pyysi avuksi luotettavaa miestä.
Kun työskenneltiin ankarasti ja sää oli suotuisa, niin valmistui sulattimo kahdessa viikossa, ja kaksi päivää sen jälkeen olivat ensimäiset kaksisataa tinaharkkoa valetut ja ladottiin härkävankkureihin. Silloin nakkasi Klaus Baas korean laudanpään pois ja tuli reippaasti paikalle. Englantilainen kiiruhti luokse ja koetti pidätellä häntä puheillaan ja aikoi tiliä antaessaan pistää hänen kouraansa sadan dollarin setelin. Mutta Klaus Baas ei huolinut kuittia eikä seteliä, vaan vertasi kuittia kuormiin, ja näki silloin, etteivät ne lyöneet yksiin; hän luki harkot uudestaan ja jakoi kontrahdin mukaan: nämä maksuna, nämä Eschenin liikkeelle.
Toiset ihmettelivät ja nurisivat, että tällä tavallahan nyt syntyy rettelöitä sittenkin! Klaus Baas vastasi lyhyesti: noudattakoot välikirjaa, tai hän kääntyy lähimpäin viranomaisten puoleen. Ja hän meni majaansa ja istui ovella telttatuolilla koko kuutamoisen yön, revolveri varmuuden vuoksi kädessä.
Huomenna oli jo keinottelijain kiukku lauhtunut, ja he tulivat hänen luokseen ja sanoivat hiukan kujeillen: "No, ettekö te nyt puunleikkausta harjoitakaan?"
Klaus Baas oli vielä liian nuori mukautuakseen samaan sukkelaan sävyyn ja ärähti nenäkkäästi: "I am a merchant like you".[73]
Seuraavana päivänä tuli rannikolta eräs toveri, jonka liike oli lähettänyt hänen avuksensa, ja hän jäi hänen luokseen.
Klaus Baas toimitti Hampuriin selostuksen kaivosyrityksen nykyisestä tilasta ja kehoitti puolestaan kaivamista yhä jatkamaan, koska se kerran oli aloitettu, sekä lähetti viikottain saadun tinan rannikolle. Toisella kuulla tuli Arthur Escheniltä lyhyt kirje, jossa hän kiitti kuivasti Klaus Baasin ilmoituksesta "rakkaan veljemme kuolemasta." Liikepuolta koskevat seikat selvittäisi konttori, jossa Klaus Baas palveli. Mutta sitten kirjoitti konttori, että heidän tehtäväkseen oli määrätty myydä tuo "kovanonnen kaivos" mitä pikemmin, ja se oli päättänyt lunastaa sen itse. Siten jäi Klaus Baas vielä puoleksi vuotta konttorin palvelukseen kaivokselle. Sen jälkeen hän anoi pääsyä takaisin konttoriin. Tuli viimeinen sydänmaassa olon päivä, viimeinen haudalla käynti, sitten rannikolle paluu.
Nyt hän työskenteli taas vaaleankeltaisen pulpettinsa ääressä ja pelasi tennistä vihreällä ruohikolla ja vietti illat hallissa, totisempana ja hiljaisempana ja liikkeissään ja puheissaan hillitympänä kuin ennen. Ei hän ollut enää joka suhteessa yhtä tyytyväinen kuin ennen: Karl Escheniä ei ollut olemassa; Oldenburgin poika oli lähtenyt Singaporeen; uudet tulokkaat, joita oli kaksi, olivat liian nuoria ja nulikkamaisia. Ja kaivosretki olisi voinut luoda hänen onnensa, johtaa hänet itsenäisempään asemaan, mutta niin ei käynyt.
Ja siksi hän istui illoin monta tuntia pienessä huoneessaan yksinään ja lueskeli vanhoja aikakauslehtiä ja ajatteli harmitellen, kuinka kauan hän vielä saisi odottaa, kunnes pari kolme häntä ylempää ja pystyvää miestä siirtyisi pois ja hän saisi paremman paikan. Ja hän ajatteli, että taitaa olla parasta kun ei yritäkään täällä, vaan lähtee koettelemaan onneaan Hampuriin.
Niin tuli eteen kotimatka aikaisemmin kuin hän vuosi sitten oli ajatellut.
Oliko nyt neljä vuotta siitä, kun hän oli Intiaan saapunut kauniine haaveineen? Lepäsikö nyt siellä metsäisten, sinisten vuorten takana varingapuun alla Karl Eschen? Eikö konttorissa Beachstreetin varrella, joka oli ensin niin täynnä ihmeitä ja arvoituksia, ollut hänelle enää mitään uutta? Eikö haaveksittu Intia, josta hän oli toivonut, uneksinut oikeita edistymisensä ihmeitä, ollut häntä edistänytkään eikä näyttänyt ihmeitä lainkaan? No niin, minkä sille voi! Tehty on tehty! Hän sai kiittää onneaan, kun pääsi sieltä edes terveenä kotiin. Hän oli nuori vielä, hänen oli nähtävä, eikö kotimaassa riittäisi työtä ja onnea hänelle.
Tämä höyrylaiva oli suurempi kuin se, millä hän oli Intiaan matkustanut. Ja kaikki paikat oli täynnä: nuoria miehiä, jotka kuin hän straitilla[74] oltuansa palasivat kotimaahan; naineita ikämiehiä, jotka matkustivat kotiin "for good",[75] enimmät hiukan puolivillaisia: miehet puhelivat kursseista, rouvat leningeistä ja koristuksista, ja istahtivat aterioitua pariksi kolmeksi tunniksi sohville loruamaan. Saksalainen opettajatar, irlantilainen naislähetyssaarnaaja, nuori englantilainen kauppiaan vaimo, joka tuuditti kaksoisiaan pienen pienessä verkkovivussa.
Klaus Baas meni milloin kenenkin luo juttusille; hän puheli vanhojen liikemiesten kanssa kaupasta ja merenkulusta, verkkaisen laiskasti, ja kuunteli heidän naikkostensa jalokivi-esitelmiä. Mutta mieluimmin hän istui nuoren äidin luona ja keskusteli hänen kanssaan puolisosta, lapsista, vanhemmista. Ja hän keinutteli hiljaa vipua ja leikitteli lasten kanssa, itsekin sellaista hellyyttä ihmetellen, niin että hänen poskillensa syttyi hieno puna. Ja hän vakuutteli omaksi ja rouvan kummastukseksi että babyjen sinisilmät muuttuvat ajan pitkään ruskeiksi.
Eräänä pilvisenä, keskikesänpäivänä puolelta päivin hän palasi mukavan matkan jälkeen Hampuriin ja meni erään matkatoverin kanssa hotelliin ja sieltä suoraa päätä H.W. Thaulerille, hän tahtoi näet välttämättä nähdä, eikö liike voisi tarjota hänelle jotain tointa. Mutta hän saikin huomata, että ylemmät olivat hänen tiellään, niinkuin hän oli jo ajatellut Intiassa; häntä ei koetettukaan kiinnittää liikkeesen; oli ehkä saatu vihiä hänen keinotteluistaan omin nokin. Silloin hän meni hyvinkin allapäin A.C. Eschenin konttoriin. Arthur Eschenin oli huomattavasti hyvin vaikea nähdä lähistöllään häntä, sillä olihan hänellä ollut hallussa velivainajan kirjeet, joissa kelpo veli oli moittinut häntä huonoista kaupoista ja liian tuhlaavaisesta kotielämästä. Ja hän sanoi hyvin vierovasti, että kuoleman selostus oli ollut siksi perinpohjainen, ettei hänellä ollut enää mitään kyseltävää; mutta äiti kai mielellään tapaisi Klaus Baasia; eikä kysynyt sanallakaan, mitä Klaus Baas nyt kotiin palattuansa aikoi.
Silloin Klaus Baas lähti Mittelwegille ja seisoi pian vanhassa tutussa salissa, ympärillään nuo tummat öljyväritaulut, seisoi ystävä-vainajansa äidin edessä. Rouva Eschen itki. Klaus Baas sanoi tulleensa ainoastaan sen vuoksi että hänen poikansa oli pyytänyt häntä siellä käymään ja että hyvä tapa niin vaati, — muuten hän olisi pysynyt poissa, sillä luonnollisesti tuotti hänen näkemisensä rouvalle vain tuskaa; ja hän oli kertonut jo kaikki tarkalleen ja totuuden mukaisesti kirjeessä. Ja niin sanoen hän asetti pyöreälle sohvapöydälle kolme kuihtunutta varinganoksaa, puun, jonka juurella Karl Eschen lepäsi, ja lisäsi kuivanlaisesti ja puisevasti, että ystävä-vainaja oli pyytänyt häntä ajattelemaan hänen äitiään, jos rouva sattuisi tarvitsemaan hänen apuaan; sellaista tapausta hän ei tietysti toivonut ja uskonut, mutta jos sattuisi: hän tekisi kaiken voitavansa parhaan ystävänsä äidin tähden. Ja kun rouva ei mitään kysellyt, Klaus Baas nousi ylös ja odotti, että rouva hyvästelisi. Rouva Eschen katsoi häntä lempeästi kyynelten läpi ja näytti haluavan sanoa vielä jotain, tai ehkä pyytää viipymään, mutta ojensi sitten kätensä ja puristi Klaun kättä kovasti; mutta talossa käymään hän ei pyytänyt sanallakaan.
Kun Klaus Baas painoi salin oven kiinni ja tuli hämärään eteiseen, raottui ovi sen päässä ja kaita laskevan päivän hohde valahti eteiseen. Hän katsahti ovelle ja näki silloin sieltä pilkistävän nuoren tytön: hänen irtaimilla, vaaleilla hiuksillaan hohteli valo kuin kulta. Klaus Baas meni eteisestä portaille, ja ajatteli surevaa Eschenin rouvaa, ja että se tyttö oli varmaankin pikku Sanna; hän olisi häntä mielellään tavannut, Sanna oli aina ollut niin hupainen ja kiltti. Mutta samassa aukeni Klaus Baasin takana katuovi ja kuului arastelevia askeleita, ja Klaus Baas tunsi, että ne olivat Sannan. Tyttö arasteli yhä; mutta vihdoin hän teki lujan päätöksen ja tuli kiireesti alas ja alkoi puhua — Klaus Baas luuli hänen kysyvän jotakin velivainajasta — ja pyysi hyvin häpeissään:
"Suokaa anteeksi, herra Baas, mutta minulla olisi pieni pyyntö… Muistatteko, kuinka otitte silloin neljä vuotta sitten, kun olin kymmen-vuotias, minut vuoteesta ja kannoitte toiseen huoneesen… äiti ja sisko — joka on nyt Meksikossa — ja tyttö, joka silloin oli siinä, ovat luvanneet, etteivät he hiisku siitä kellekään. Mutta teidän täytyy myös se ehdottomasti luvata, herra Baas, olkaa nyt niin hyvä?"
Klaus Baas oli hienolle, komealle tytölle kohtelias kuin täysikäiselle neidille ainakin — kuinka voimakkaat, upeat huulet Sannalla oli; yhä vieläkin niiden lomasta hampaat vähä väliä pilkistivät — ja Klaus Baas vastasi kohteliaasti: "Lupaan tietysti… mutta miksikä…?"
Sanna tähysteli kenkänsä kärkeä ja sanoi hämillään ja tärkeästi: "Kun on eräs ystävä… häpeäisin faktillisesti kuollakseni, jos hän saisi sen kuulla! Ja sitäpaitsi: hän tulisi ihan hulluksi mustasukkaisuudesta. Olkaa nyt niin hyvä, herra Baas! Miten taivaallista, jos voisitte vannoa, ettette siitä hiisku kellekään!"
"No minä vannon kautta sieluni", lupasi Klaus Baas ja ojensi kätensä, — ja piteli Sannaa kädestä, vaikka hän jo kääntyi mennäkseen. Ja kysäisi silloin iloisesti, kädenlyönnin yhä yhdistäessä heitä: "Ja — osaatteko vielä matkia tiikeriä ja jalopeuraa kuin silloin, kuusivuotiaana?" Mutta nyt väänsi Sanna arasti ja melkein peläten kätensä irti ja meni sisään. Klaus Baas pudisti katkerasti päätänsä. Korskea, kummallinen heimo! hän supisi ja meni kaupungille.
Hän ehti vasta illalla omaistensa luokse. He asuivat nyt uudessa paikassa, avarammassa huoneistossa Wexstrassen varrella. Klaus Baas ihmetteli, miten pian nuori väki kasvaa, ja istuskeli äidin ompelupöydän vieressä, — sekin oli sillä välin laajentunut — ja kyseli kaikellaista ja vastasi lempeästi nuorimpain lukemattomiin kysymyksiin. Hän kuuli, että Laura Morgenstern oli kuollut ja että Kalli Dau oli toisena perämiehenä samassa laivassa, joka oli sivuuttanut heidät tulomatkalla Suezin kanavalla. Ja sitten hänen oli lähdettävä katsomaan Hannan huonetta; Hanna oli nyt valmis opettajatar: pyylevä ja hiukan kalpea, suora tukka vaalea, silmät hellät ja hyvät. Antje Baas ei tietysti puhunut paljoa: istui vain ja ompeli levähtämättä ja katsahti silloin tällöin, melkein välinpitämättömästi, kotiin palanneesen poikaansa. Ja tulokkaan täytyi kertoa, kertoa, — kunnes kolmetoista-vuotias Riku, joka seisoi hänen vieressään, nukahti, painaen päänsä hänen kainaloonsa.
* * * * *
Klaus Baas lepäili yhden päivän kotona ja purki tavaroitaan ja meni sitten P.C. Trimbornin konttoriin. Mutta siellä kerrottiin, että vanha päällikkö oli vielä kerran ijästään huolimatta lähtenyt pitkälle matkalle Etelämerelle ja ettei hänelle ollut paikkaa tarjolla. Klaus Baas tuli tällaisesta vastoinkäymisestä hyvin pahoille mielin ja kyseli kaikilta tutuiltaan tointa, mutta ei onnistunut saamaan. Viikon juoksenneltuaan hän näki selvästi, ettei toistaiseksi ollut edessä muu kuin meno johonkin tavalliseen pankkiin tai laivanvarustamoon, pikkuvirkaan, jossa sai huonon palkan ja harvoin, tuskin milloinkaan, tilaisuutta käyttää omia aivojaan, omaa tahtoaan. Ja äitikin alkoi katsella häneen pilkallisesti.
Eräänä päivänä, kun hän palasi taas allapäin turhalta paikanhaku-retkeltä, hän pistäysi Alsterdammille päästyään vähäksi aikaa Belvederen kahvilaan. Siellä hän istuskeli ja aprikoi tulevaisuuttaan, ja oli kiukuissaan viinurille, joka ei palvellut häntä kyllin kohteliaasti, ja ajatteli: Olisipa boyni tuolla tavalla käyttäytynyt! Ja hänestä tuntuivat nyt — niinkuin puolisivistyneistä oloista kotimaahan palanneesta ainakin, — kotoiset olot ahtailta, ja hän mietti päänsä puhki, mitä nyt olisi tehtävä. Ja aina hän vain pääsi siihen surulliseen tulokseen: parasta on lähteä kotimaasta pois ja ottaa vähäpätöinen paikka Brasiliassa; sitä varten hän oli näet kahvilaan tullutkin, keskustellakseen siitä erään tutun kanssa. Mutta tuijotellessaan päiväpaisteiselle Jungfernstiegille hän näki sieltä pylväiköstä päin tulevan pitkän, hoikan miehen, yllä musta helmatakki, joka liehui keikkuvan käynnin tahtiin. Hän tuli koivet hiukan hajalla, ja kautta korvien, jotka pörhöttivät pulskina pyöreässä päässä, paistoi ilta-aurinko.
Tutun näkeminen oli Klaus Baasille kuin vapautus; hän nousi ylös ja viittasi ystävää tulemaan luokseen. Heini Peters oli mahdottoman hyvillänsä; hän kysyi, miten Karl Eschen oli kuollut, ja kertoi kaikellaista heidän yhteisistä tutuistaan. Ja sitten hän alkoi puhua omista hommistaan, joista hän tietysti oli hyvin innostunut. "Minulla on nyt pieni konttori, Baas, oma saviruukku-agentuuri, kompuksena on eräs jalo ystävä Busch, jota et vielä tunne. Erinomaisen hieno mies!"
Kiuas Baas kysyi, mitenkäs liike sitten ottaa vedelläkseen?
Silloin Heini Peters nosti olkapäänsä aina korviin saakka ja sanoi surullisena: "Vanhusten täytyy tietysti vähä väliä tukea. Mutta nehän antavat rahaa niin mielellään, Klaus. Minä toivon, että se vähitellen rupee vetelemään."
"Sinä touhuat liiaksi kaikellaisissa hommissa, jotka eivät kuulu kauppatoimeen", sanoi epäuskoinen Klaus Baas.
Heini Peters nyökkäsi silloin totisena päätänsä ja tuli yhtäkkiä vallan tunteelliseksi. "Nyt olen saanut senkin aikeeni toteutetuksi, Baas! Kai muistat, että meidän suuren runoilijamme äiti nukkuu meidän kirkkomaallamme? Mutta nyt hän ei nuku siellä enää tuntemattomana: hän nukkuu nyt korkean lehmuksen alla teitten risteyksessä! Minä matkustan ylihuomenna sinne, ottamaan osaa muistokiven juhlalliseen paljastukseen… Kuulepas, mitäs arvelet, — lähdepäs mukaan! Isä ja äiti ihastuisivat niin kauhistavasti, ja eräät hyvät neitoset kanssa! Hurmaavan hyviä neitoja, saat uskoa! Minä olen kertonut heille usein sinusta! Pillit pussiin vaan nyt, tule pois! Sinähän olet vielä ihan väsynyt ja kuitti mies! Viikon oleskelu raikkaassa meri-ilmassa virkistää sinua!"
"Viikon oleskelu!" toisti Klaus Baas myhäillen ja siveli tuuheanlaisia viiksiään. "Ei, veli hyvä! Viikkoa en siedä olla mokomassa maakylässä!"