Klaus Hinrich Baas: Romaani

by Gustav Frenssen

XVI.

Kaupunki oli aukealla, vihreällä lakeudella. Raikas tuuli puhalteli mereltä ja keinutti vanhain ja äsken istutettujen puiden latvoja, jotka kohosivat milloin yksittäin ja milloin ryhmissä ja riveissä matalien, punaisten kattojen joukosta. Kadut olivat mutkaisia, ja vähän liikkui väkeä niiden kaidoilla käytävillä. Torin reunassa komeili suuri, kömpelö ja ruma kirkko, ja sen kulmalla seisoivat maalaisen vankkurit kuin mikä pieni lelu.

"Katso tuonne", huudahti Heini Peters, kohottaen pitkää kättään ja osoittaen harmaata, satavuotista taloa heitä vastapäätä. "Tuolla seisovat jo portailla minun vanhempani! Ah noita hyviä ihmisiä! He ovat jo vanhanpuoleisia, Klaus, menivät naimisiin myöhään. Ah minun rakkaita vanhuksiani! He kuolisivat surusta, jos minä lähtisin ulkomaille!"

Hän heilutti hattuaan ja kättään ja hänen takkinsa pitkät helmat vilkuttivat myös. "Katsokaa, tässä minä tuon intialaista!" hän huusi. "Se on vielä ihan ruskea auringon paisteesta ja kuiva kuin kapakala!"

Vanhukset antoivat vieraalle kättä ja veivät hänet aivan heti katettuun päivällispöytään ja kysyivät kuulumisia matkalta; ja äiti hoki vähä väliä: "Voi herranen aika, Heini, mitä jos sinun pitäisi tehdä sellaisia matkoja!" Ja he kyselivät kaikellaista Klaus Baasin omaisista ja niistä ajoista, jotka hän oli viettänyt samassa konttorissa heidän Heininsä kanssa. Klaus Baas istui mukavassa asennossa ja nautti kotipuolen ilmasta ja siitä hetkestä täysin siemauksin ja ihaili milloin oivallisesti katettua pöytää, milloin kauniilla kuvilla koristettuja seiniä tai noita kolmea miekkosta, jotka olivat vieraalle niin ystävällisiä ja samalla toisilleen hassunkurisen helliä: pistivät kätensä toistensa kainaloon ja tyrkyttivät tosilleen punaviiniä sanoen: "Voi kuinka sinä olet hyvä!" "No mutta isä kulta!" "Pidähän nyt huolta itsestäsi!" "Mutta ethän sinä nyt ollenkaan pidä puoliasi, lapsi parka!" "Hei, Heini, otapas vielä pieni kulaus!"

Aterioitua tarttui Heini Peters Klaus Baasin käsikynkkään ja lähti näyttelemään hänelle kaupungin merkillisyyksiä: kirkkoa, joka muinoin oli ollut laajan alueen Herran huoneena, mutta oli nyt aivan liian suuri sekä vanha ja ränsistynyt: kaupungin ylpeys ja huolen esine; talonpoikaistaloa, jossa oli kyömyinen, reuhottava olkikatto ja siro runkoristikko ja somilla leikkauksilla koristetut vuoliaiset: se oli löydetty kaukaa kotiseudun yksinäisestä kylästä, pienen tammilehdon laidasta, sinne unohdettuna ajan kiitävän virran lähteelle, ja oli tuotu tänne ja pystytetty tupineen ja eteisineen viheriäiselle niitylle vanhan lehmuksen varjoon, muistuttamaan nousevalle nuorisolle esi-isien elämästä ja tavoista. Ja Heini Peters näytti kaupungin raatihuoneen: rauhallinen, vankkapiirteinen kuva koko seudun terveestä kansasta; äsken valmistuneen kansakoulun, jonne kaupungin pikku väki kokousi valoisiin saleihin tai äsken istutettujen lehmusten piiriin, leikkikentille; sekä satamaan vievän kadun ja sen varrella useita suuria liikeyrityksiä, vanhempia ja nuorempia: hiilentuonti-liikkeen, suuren puusepänpajan, kaksi jauhokauppaa, komean puuhovin korkeine lankku- ja yhä korkeampine lauta- ja rimataapeleinensa. "Kas tuolla", sanoi Heini Peters sitten, osoittaen komeaa taloa, joka oli puuhovien vieressä, "asuu kaupungin kauniin neitonen! Mikä hurmaava olento! Hän oli äsken ikkunassa ja näki meidät. Nyt se katosi. Minä olen jo monasti hänestä sinulle kertonut. No, sittenpähän näet!… Ja nyt mennään kalmistoon!"

Se oli aivan lehmusten peitossa, jotka ympäröivät sitä suorasivuisena neliönä; mutta oli niitä piirin sisälläkin hautojen välissä. Ja erikoisen korkeat ja kauniit olivat ne kujat, jotka jakoivat ristiin käyden tarhan neljään osaan.

Heini Peters oli äsken heltynyt; nyt hän suorastaan haltioitui. Hänen äänensä värähteli liikutuksesta ja hänen pitkäin jäsentensä liikkeet olivat juhlallisen mahdikkaat. Hän viittasi haudankaivajan asuntoa: pientä, punakattoista majaa puiden vihreässä siimeksessä. "Kas tuossa asuu minun kallehin ystäväni! Kukaan ei tätä kirkkomaata tunne niin perusteellisesti kuin me kaksi; kukaan ei rakasta sitä niin puhtaasti kuin me kaksi."

Hän vei vieraansa pitkän, valkean penkin luo, joka oli käännetty illan laskuun päin; siitä oli näköala koko kuolleitten kedolle, keltaisten sauramojen verhoamalle. "Täällä me istutaan niin usein tunnit pitkät", hän jatkoi. "Ah, kun aurinko laskee ja pilvet ruskottelevat sen ympärillä, ja kun kullakin pikku kumpusella on oma varjonsa, ja kun me saamme puhella kuolleista: ihanaa, hurmaavaa! Näetkös tuota hautakummelia tuolla?" hän jatkoi, nyt hiljaisemmalla äänellä, "tuolla, sitä juuri? Sinne laskettiin neljätoista vuotta sitten pitkä, paksu, pyöreä Taneli Tamp, seudun mainittavimpia miehiä, joka painoi kaksisataa naulaa. Ja ajattelepas tätä nyt: kun minä kolme vuotta sitten kävelen täällä ystäväni kanssa eräänä syksyn harmaana iltana lehmuskujissa, niin minkäs näin: hautakummelin toinen sivuseinä oli luhistunut melkein sisään. Me avattiin aukkoa lisää ja tahdoimme nähdä, mitä tuosta suuresta miehestä oli jälellä. Nostimme arkun kannen pois — ja mitäpäs luulet, että hänestä oli jälellä? Mitä oli jälellä suuresta, kuulusta, paksusta merkkimiehestä?" Heini Peters napsahutti sormiaan ja naurahti omituisesti, hiljaisen iloisesti ja sanoi: "Ei tämän vertaa! Ei kerrassa mitiä!! Ja hänellä oli kaksi suurta tilaa ja hän painoi nauloja kaksisataa! Hänen arkkunsa perästä kulki kolme pappia… nyt: ei mitään! Ei kerrassa mitään! Pikkusen lahoa multaa vain, hyppysellinen, linnun noukkaama! Haha — minne hän oikein hävisi, tuo mainio mies?"

Heini Peters naurahti hiljaa ja iloisesti, ja käveli vähän aikaa edeltä, ja seisattui sitten ja kuiskasi: "Katsopas tänne… tätä hautaa! Tästä syntyy vielä kerran hauskoja tarinoita! Oli näet kerran täällä meidän kunnassa tyttö, joka oli hiukan hassahtava ja rampakin, ja leikitteli kaiken ikänsä — hän eli lähes kuusikymmen-vuotiaaksi, — leikitteli pitkillä, paksuilla rautaketjuilla. Muuta hän ei tehnyt milloinkaan: leikitteli vain leikkimistään ketjuilla, jotka kuluivat kiiltäviksi kuin hopea hänen käsissään. Ja kun hän sitten vihdoin kuoli, niin ei ymmärrettävästikään tahdottu enää nähdä noita ketjuja, ja annettiin ne hänelle hautaan mukaan. No ajattelepas nyt päivää, joka on kerran koittava: täällä aletaan lapioida ja tehdä töitä uusia hautoja varten — ja silloin löydetään ne ketjut! Mitä luulet ajateltavan? Murhaa, kauheita surmatöitä ja vankeutta! Ja katsopas: ne ketjut olivatkin tytön leluja! Että todellisuus oli merkillisempi kuin heidän mielikuvituksensa — sitä eivät he älyä ajatella!"

Ja Heini Peters nauroi itsekseen ja käveli edelleen. He kulkivat nyt lehmuskujan päähän ja tulivat kahden huonosti vaalitun haudan luo. Siellä osoitti Heini Peters taas hautaa, jolla oli vielä kummun muoto, vaikka sitä jo ruoho ja sauramot peittivät.

"Katsopas tätä hautaa", hän sanoi ja tarttui Klaus Baasin käsipuoleen. "Täällä eli ennen vanha rouva, jonka kaikki tunsivat, sillä hänellä oli merkillinen kyky nähdä vain elämän nurinkuriset ja mustat ja onnettomat puolet. Ja ei ainoastaan nähdä, vaan myös ennustaa kaikesta tulevasta pelkkää onnettomuutta. Hän kuleksi kärtyisenä ja synkkänä kylillä, ja jokainen väistyi hänen tieltänsä, sillä jokaisen työt ja toiveet hän muserti samalla tuomiolla kuin omansakin, tuomiolla, joka oli aina hänen huulillaan: 'Se on niin hullua ja nurinkurista.' Mutta kun hän sitten kuoli ja haudattiin, niin sattuivat pappi ja haudankaivaja ystäväni olemaan hiukan huolimattomia, sillä lapsilauma leikki ja melusi kirkkomaalla. Ja siitä johtui, että kantajat laskivat arkun hullusti hautaan: pääpuolen länttä kohti. Pappi ja ystäväni huomasivat tiettävästikin sen, mutta he iskivät toisilleen silmää ikäänkuin sanoen: 'Kas minkä hullun tempun se muija meille vielä teki!' Ja sitten he vilkaisivat toisiinsa taas ja se merkitsi: 'Se oli hänelle parhaiksi! Jääköön hän vaan siihen asentoon! Hän synkensi niin monta sielua sanomalla: kaikki on niin nurinkurista, joten hän nyt voi maata haudassakin nurin kurin.' Hauta luotiin niin ollen umpeen ja ajateltiin, että sillä hänestä on päästy! Mutta eräänä lauantaina kun minä tulin Hampurista tänne ja menin tuon ystäväni luo, niin hän sanoi minulle, että hän ei ollut saanut rauhaa sen matamin vuoksi. Ensistään siksi, että se oli ennustanut aina pahaa, ja ennustukset olivat nyt häneen itseensä nähden käyneet toteen: hän joutui hautaan nurinpäin; joten hän nyt — missä ja minkälaisessa tilassa lieneekin, — varmaan toivottelee papille ja hänelle vaikka mitä elämän pahaa. Ja toiseksi myös siksi, että mitenkäs sitten käy, kun hautausmaalla noustaan ylös kuolleista ja kaikki muut nousevat ylös oikein päin, kasvot itää kohti, josta Vapahtaja tulee eli josta aurinko nousee tai miten se nyt lie, — ja mummo yksinään nousee takaperin: selin itään, kasvot länteen? Hän saattaa tulla siitä suorastaan hulluksi, saattaa valittaa ylimmälle tuomarille tai karata syyllisten kimppuun, — sillä onpa heidän vain oltava läsnä siinä tilaisuudessa. Tai herra ties mitä onnettomuutta siitä saattaa koitua; niin merkillisesti vain oli asiat, ettei ystäväni voinut päästä siltä ajatukselta rauhaan ja oli tulla ihan hassuksi. — No, mitäs muuta: haimme samana iltana pari naapuria avuksi ja avasimme yöllä haudan ja käänsimme mummon oikein puolin."

Heini Peters nauroi ja napsahutti sormiaan: "Eikö se ole mukavaa?
Mitä?… Eikö ole mukavaa? Mutta nyt, seuraa minua!"

"Silmää tuota", hän lausui sitten sangen vakavasti ja juhlallisesti ja osoitti aivan uutta hautaa, joka oli kauniilla paikalla, käytäväin risteyksessä, suurten lehmusten siimeessä, hautakivi verhottu vaatteella. "Tässä lepää meidän suuren runoilijamme äiti." Ja asettaen hennon kätensä hautapatsaalle hän jatkoi: "Ensin oli hän tuolla rinteellä köyhäin puolella, mutta minä sain hänet siirretyksi tänne, ja tässä hän nyt lepää. Olen ylpeä siitä, että sallima valitsi minut tämän kunnianosoituksen täyttäjäksi; ja olen hommannut sinut tänne tänään sentähden, että patsas vihitään juuri nyt iltapäivällä."

Todellakin alkoi kirkkomaalle tulla pian väkeä pyhäisissään, ken miltäkin pikku kujalta, vanhaa ja nuorta. Sitten käveltiin edestakaisin sivukäytävillä ja pysähdyttiin hautain luona ja kokoonnuttiin käytävien risteykseen. Ja pian tuli lehmuskujaa pitkin pieni juhlakulkue: tuli pikku tyttöjä opettajansa johdolla, vaaleissa puvuissa ja kukkaskorit kädessä, tuli valtuusto, ja tulivat papit. He järjestyivät haudan ympärille, ja rovasti astui esiin, otti samettimyssyn päästänsä ja ylisti syvämietteisin sanoin runoilijan äitiä ja hänen poikaansa, ja todisti, että luterilainen pappi, jos hän on voimakas persoonallisuus ja oma olio, saattaa tunkeutua kirkonopin piikkilanka-aidan lävitse ymmärtämään toista suurta persoonaa ja omaa oliota, vaikka tämä oli kulkenut vapaasti omia teitänsä kirkosta ja ihmisten arvosteluista huolimatta.

Klaus Baas oli kuudenkolmatta vanha ja hän oli viettänyt neljä vuotta loitolla kotipuolesta ja Holsteinin valkohipiäisistä tytöistä. Hänestä tuntui Heini Peters, joka miettien tuijotti peitettyyn patsaasen, äitelän sentimentaalilta, juhla tarpeettomalta ja papin puhe tyhjän hyllyvältä. Hän ajatteli: mitä touhua kahdesta olemattomasta! Ja hän etsi ympäriltään elämää, katsellen nuorten parveen haudan toisella puolella. Ja silloin hän näki pääkäytävän vieressä, vanhalla hautakummulla, tumman kuusiaidan vieressä, ruskeatukkaisen tytön vaaleassa puvussa, kahden ystävänsä seurassa. Hento sulous hohti koko hänen olennostaan ja ympäröi hänen hienoa päätänsä. Hänen armauttaan lisäsi vielä se, että hän oli hämillään, kun oli sattumalta joutunut liian lähelle pääjoukkoa eikä voinut enää lähteä pois korkealta, näkyvältä paikaltaan. Klaus Baas tuijotti ihaillen tuota ihanaa, arkaa ilmestystä. Silloin kai sanoi joku tytölle: katso miten tuo sinua tähystää, — sillä tyttö vilkaisi pelästyen ja iloiten häneen, ja nuorukainen näki hänen puhtaat silmänsä. Klaus Baasin sydän alkoi jyskyttää melkein kuuluvasti. "Se on varmaan se puuhovin tyttö! Se on kuullut minusta ja näki jo minut! Mikä armas, kaunis tyttö!"

Hän vilkaisi syrjästä Heini Petersiin: tämä seisoi yhä punervatukkainen pää kumarassa: muistojen ja jalon tekonsa taakka sitä painoi. Klaus Baas peräysi hiljaa pois joukosta ja pääsi huomiota herättämättä piirin ulkopuolelle, ja kiersi sievoisen kaaren, löysi paikan, josta voi katsella tyttöä paremmin. Ja hän näki haudan aidalla pienen, ruskean kuultavan käden, hän näki hienosti kaareuvat uumat ja hennon poven, joka liikkui ohuen vaatteen alla. Ja nyt, nyt katsoi tyttö taas aroin, uteliain silmin häneen… Herra Jumala, miten armas!

Sitten loppuivat juhlamenot ja vanha väki lähti taas kävelemään ja hautoja katselemaan. Lapset pyytelivät perhosia, jotka ristien välissä liihoittelivat ja kukkasissa kuhisivat. Arvon valtuusmiehet astelivat vakaina tarhan leveätä käytävää, ja yhtäkkiä Klaus Baas huomasi Heini Petersin sen tytön vieressä… tyttö punehtui ja nyökäytti päätänsä sievästi… Mutta samassa loikkasi Klaus Baas luokse, ja nousi kummulle, missä tyttö seisoi, ja hän tarttui pieneen viileään käteen ja kuuli Heini Petersin esittelevän: "Tämä nyt on Martje Ruhland, puuhovilta… kuule eikö tämä juhla ollut liikuttava, Martje? Ah, katsopas Klaus, kuinka ihmiset vaeltavat hiljaa… oi tätä pyhäisen iltapäivän ja kalmiston rauhaa!" Mutta Klaus Baas piti yhä tytön kättä ja unohtui aivan hänen silmiinsä, ja riemuitsi ja vaikeni. Silloin tyttö loi katseensa arasti maahan ja virkkoi epäröiden, sangen pehmoisella äänellä: "Minä näin teidän menevän tänään ohi… Mutta nyt minun olisi mentävä kotiin…" Silloin Klaus Baas veti hänet alas hautakummulta.

Ja sitten he kulkivat rinnakkain ja Klaus Baas kertoi kaikellaista: kertoi kuinka hän ennen oli aina halunnut käydä täällä ja kuinka aika vihdoinkin oli sen sallinut, halu voittanut; ja kuinka hän nyt oli onnellinen. Neito katsoi häntä arasti, ja hänen silmistään kuulsi koko hänen sielunsa: hellä, arka naisen sielu. He tulivat kastanjakäytävään ja Klaus Baas kertoi paraikaa, miten ihanalta ja uudelta kotiseutu hänestä tuntui. Ja he tulivat puuhoville korkeain lankku- ja lautataapelien väliin, ja silloin Heini Peters sanoi: "Mennään Martje Ruhlandin luo kahville."

Perhe istui jo pyöreän pöydän ympärillä ja tervehti Heini Petersiä, vanhaa naapuria ja ainaista vierastaan, ja oli nuorelle muukalaiselle hyvin ystävällinen. Isäntä, hento, parraton vanhus, kyseli kuulumisia patsaanpaljastusjuhlista, kehui pastoria, mutta moitti hiukan pormestaria. Emännällä, sävyisällä harmaahapsella, oli tyttären lempeät, hiukan elämänarat silmät, ja hän puhui pojistaan, jotka olivat hänen kuvaamattomaksi surukseen kaikki pesästä poissa, mutta Jumalan kiitos, kaikki kelpo toimissa: vanhin Kielissä jossakin puutavaraliikkeessä: hän ottaa aikoinaan isän liikkeen hoitoonsa; ja kahdella nuoremmalla oli Berlinissä tehdas, joka tuotti hyvin. Isä pudistelikin kuitenkin hupaisesti päätänsä ja sanoi: "Noo… on siinä tinkimisen varaa; omat lapset ovat aina parhaat äideistä… etenkin meidän äidistä." Mutta rouva ei siitä huolinut, vaan kertoi yhä pojistansa. Sitten tuli sisään vanhempi sisko; hän oli mustissa, oli näet jo leski; hänen liikkeensä olivat rauhattomat ja suuret silmänsä olivat raskasmieliset. Hän alkoi kysellä Klaus Baasilta, millaisia Intian aarteet ovat, ja surkutteli häntä suuresti, kun hän nauraen vastasi, ettei hän ollut nähnyt niistä juuri muuta kuin sormukset, jotka eräällä paksulla, pullealla kiinalaisäijällä oli keltaisissa käsissään. Pikku neito Martje, perheen nuorin, tuli milloin kenenkin luo ja tarjosi ja pyysi ottamaan ja tiedusteli kunkin kahvin ja leivän tarvetta; ja hänen äänensä oli niin pehmoinen ja vieno kuin olisi ollut vielä ihka uusi ja käyttämätön.

Klaus Baas oli vain pari kertaa elämässään istunut kodikkaassa porvaripöydässä, viimeksi neljä vuotta sitten Hampurissa, Mittelwegin varrella, kotiutumattomana vieraana salissa, jonka seinillä oli vanhoja, tummia öljyväritauluja. Ja nyt hän oli maailman ihanimman tytön kodissa, hän istui hänen pöytänsä ääressä, hänen koruttomain, ystävällisten omaistensa joukossa! Ja kosketti… ah, tytön hiha kosketti hänen kättään! Kuinka kuvaamattoman hennolta, koskemattomalta tuntui hänen joka liikkeensä! Kuinka peloissaan hän katseli Klaus Baasia Heini Petersin kertoessa siitä tinakaivosmatkasta! Ah, että saisi hypähtää, tarttua hänen käsiinsä! Ei kai hän ollut kihloissa?! Herra Jumala — olisiko toinen, toinen saanut suudella noita huulia! Toinenko saisi pitää tuota naisellista olentoa luonaan, kantaa häntä käsillään, suojella häntä kaikista vaaroista?! — Klaus Baas kertoi vielä vanhemmalle siskolle kaikellaisia satuja Intian aarteista ja kyseli halukkaasti uutista ryöstömurhasta, minkä rouva oli lukenut lehdistä, ja lupasi isännälle harkita, liittyisikö hän erääsen skattipeliyhdistykseen Hampurissa. Mutta se oli kaikki vain suun puhetta: hänen sydämensä, hänen silmänsä, hänen korvansa, ne haaveksivat, ne ihailivat, ne huomasivat vain tuon suloisen, hennon naisen.

Sitten hänen täytyi nousta pöydästä ja lähteä, kun Heini Peters hupsu kiirehti ja väitti vielä, että he olivat istuneet täällä kahvin juonnissa jo yli kaksi tuntia. Klaus Baas ojensi nyt neidolle kätensä ja huomasi autuudekseen, ettei hän sitä vetänyt takaisin, vaikka se oli kauankin hänen kädessään. Martje saattoi heitä ulko-ovelle ja nojaili siinä ovenpieleen — oi miten hän oli siro ja hieno — ja puheli heidän kanssaan vähän aikaa, heidän seisoessaan kadulla. Ja nyt sai Klaus Baas vielä kerta antaa Martjelle kättä ja hakea vielä kerta hänen silmiään, ja löytää ne ja hurmautua. Mutta sitten hänen täytyi mennä.

Heti hän alkoi pommittaa kysymyksillä Heiniä Petersiä ja sai kuulla tytöstä pelkkää hyvää. Hän ei tullut ajatelleeksi, ettei Heini Peters ollut suinkaan kelpaava arvostelija eikä hän juuri hänen sanojaan kuunnellutkaan. Hän oli itse nähnyt Martjen ja hänen kotinsa! Oliko herttaisempaa, kunnioitettavampaa kotia ilman alla. "Kerrassaan kelpo väkeä!" sanoi Heini Peters vakuuttavasti. "Kaupungin kantaväkeä, kunnioitettuja ja varakkaita. Vanhin poika, joka on Kielissä puutavaraliikkeessä, on kyllä kuivanlainen ja arkipäiväinen eikä oikein miellyttävä. Mutta toiset: hienoja poikia; heillä on Berlinissä soitinkauppa. Vanhimmalla tyttärellä on takanaan onneton avioliitto ja hän on hiukkasen fantastinen; se on äidin ominaisuutta."

"Mutta sanopas", kysyi Klaus Baas tulistuneena, mikä johtui kai vielä Intian auringosta, "miten on mahdollista, että niin suloinen ja kaunis tyttö on jäänyt naimattomaksi?"

Heini Peters levitti käsiänsä ja sanoi juhlallisen epätoivoisesti: "Siksi, että ihmiset ovat niin hassuja!… Mutta hän on vasta kolmenkolmatta ja on hiukan kaino ja arka niinkuin näit. Hänen täytyy saada luottoa. Minä ottaisin puolisoksi hänet kohta, mutta hyvä ystäväni Busch sanoo: sinä et ole vielä kypsynyt avioliittoon, sinun sydämesi on vielä liian huikenteleva!"

"Äh!" ärähti Klaus Baas, "juokse suolle Buschinesi!"…

Sitten hän kävi joka päivä puuhovin perheessä, joko yksin tai Heini Petersin kanssa: aamupäivällä juomassa lasin teetä, kello kolme kupin kahvia, kello kuusi taas lasin teetä. Nuo kuppi- ja lasi-istunnot kestivät pitkän aikaa: puuhovilaisilla ei tuntunut olevan kiirettä milloinkaan. Hupaisaa oli kävellä isännän kanssa taapelitarhassa ja puhella Pommerin parruista, Ruotsin hongista ja Preussin rimoista — tai ylimalkaan silmäillä maaseutulaisliikettäkin ja näyttää, miten helposti hyvä liikemies perehtyy toiseenkin ammattialaan. Ja kuinka tuo ukko oli selvillä kaikesta, mikä koski omaa kaupunkia: sen hallinnosta, sen yhdistyksistä, joka talosta! Ja hänen arvosteluissaan oli pontta ja perää! — Herttaista oli puhella rouvan kanssa, joka tunnit pitkät istui akkunan luona kapulapitsiä nypläten — ja vilkaisten vähä väliä romaaniin, joka oli auki nyplypatjan vieressä. Miten herttaisesti hän kertoi romaanistaan: prinsessoista, jotka menivät aina naimisiin sikopaimenten kanssa, ja tuhkapöperöistä, kreivien morsiamista! Entä omista lapsistaan! Mitä hyväsydämistä, kunnon väkeä he olivat! Niin, sellaisissa perheissä on vanhan sivistyksen leima! Rouvan vaari oli näet ollut valtioneuvos, tai mikä lie ollut. Mutta mikä oli Klaus Baasin vaari? Mäkitupalainen! Toinen pojista oli luvannut äidille Italian matkan, toinen oli kutsunut hänet jo etukäteen häihinsä: erään korkean upseerin tytär oli näet hänelle suosiollinen. Ja miten hassua oli, kun isä hauskan epäilevästi tokaisi väliin: "No no, muori… Kunhan tuo nyt olisi totta!"

Ja miten intresantti tuo leski oli, tuo vanhin tytär, joka tuli vähitellen yhä selväpiirteisemmäksi ja alkoi hämärin sanoin, suuret tummat silmät hapuillen, puhua, tosin vielä hiukan hämärästi, ihmisistä, joiden rikkaudet olivat vääryydellä saatuja: mutta kyllä oli niitä, jotka tunsivat heidän rikoksensa ja kerran riistäisivät heiltä tuon seitsenlukkoisen lippaan! Silloin isä nauraa höhötti herttaista, leppoisaa nauruaan: "No sinäkin, senkin lipastelija… aina samaa lopotusta!"… Entä pikku kulta sitten! Miten kiltisti hän istui äitiä vastapäätä akkunan luona ja miten nyplykalikat hyppelivät hänen kauniissa käsissään! Miten somana ja kauniina hän väikkyi kodikkaissa huoneissa! Voi herttaisin jumalanluoma!… Todentotta: ken sai istua tässä piirissä, ken sai nimittää itseään tämän perheen jäseneksi — katkeran nuoruuden, kovan nelivuotisen vieraalla maalla olon jälkeen, ja ventovieraiden kylmän seuran, hän voi kerskua olevansa autuas.

Iltaisin hän istui lampun ääressä pienessä kamarissa, jonka Heini Peters oli hänen asunnokseen varustanut, istui eikä voinut mennä levolle: luki kauniita lemmenlauluja ja runokirjoja, joiden rivejä Heini Peters oli piirrellyt sinikynällä, hienosti huolellisesti viivoitellut, vanhoja ja uusia runoja: Chloeta ja Daphnea — kuka noiden onnellisten nimiä muistikaan — aina Friederikeen ja Erikaan saakka. Ja vielä vuoteelta hän katseli niitä monia kuvia, joilla Heini Peters oli kammion seinät koristanut: hienoja naisia kaikellaisissa vaipoissa ja harsoissa; hautausmaita; suurta pääkalloa, jonka muodosti lähempää katsoen kaksi kaunista neitosta: kolkot silmäkolot olivat näet heidän sievät, kiharaiset päänsä. Heini Peters ihaili suuresti vertauksellista, kuvaannollista!

Kun Klaus Baas meni neljännen päivän iltana Martjen luo — oli hiljainen, tyyni sää ja ilmassa uhkaavan ukkosen ja myrskyn painostus — ja oikaisi tutun tavalla suoraan kastanjakujalta tarhan poikki puistoon, niin hän näki Martjen yksinänsä lehtimajassa. Tyttö aikoi kavahtua ylös ja hiipiä pois, mutta Klaus Baas pyysi häntä jäämään, ja istui penkille sopivan matkan päähän arasta neidosta ja kyseli häneltä sydän jyskyttäen minkä mitäkin: taudeista ja vaaroista, joista hän oli pelastunut, hänen leikkitovereistaan, hänen pikku matkoistaan. Martje tuli silloin vähän rohkeammaksi ja nojausi rinnoin pieneen ympyräiseen pöytään ja piti pikku kättään pöydällä ja aukoi sitä ja piti vuoroin nyrkissä. Klaus Baas kumartui nyt hieman ja alkoi puhella hänen käsistään: kuinka kauniisti tuo punakivisormus sointuu hänen tummaan hipiäänsä. Ja jyskivin sydämin hän painoi kätensä lujasti pienelle neidonkätöselle, joka heti paikalla herkesi liikkumasta, kuin kiinni saatu, kauhistunut perho, joka ei enää siipiään avaa. Silloin kuohahti Klaus Baasin sydän ja hän pudisti kätöstä ja sanoi: "Minä rakastan sinua, rakastan sinua… Sano… pidätkö sinä minusta yhtään?"

Martje katsoi häntä peläten ja henkäisi: "Mutta minä en lähde
Hampuriin! Tahdon jäädä äidin luokse!"

Klaus nauroi riemusta ja ihastuksesta ja rakkaudesta: "Ah kullan murunen! Sinä sydänkäpynen!… Siitä sovitaan! Kunhan vain pidät minusta! Se sinun täytyy heti minulle sanoa!" Ja hän kumartui Martjen puoleen ja haki hänen silmiään.

Martje nosti liikuttavan arasti päätään ja katsoi häntä silmiin, mutta pelokkaasti, kuin olisi Klaus nyt ollut vielä paljon vaarallisempi kuin ennen, ja toisti äskeiset sanansa: "Mutta minä en tahdo pois äidin luota."

Armas pelko, joka väristi neitoa ja kuvastui koko hänen kasvoissaan, kiihdytti Klaus Baasin aivan vimmaan; hän veti Martjen sulosanoja kuiskien varovasti luokseen. Martje mukautui hetkiseksi, mutta sitten hän taas vetäytyi irti kärsimättömänä… "Minun täytyy nyt mennä…" Hän pakeni, ja kun Klaus astui lehtimajasta, ei häntä enää näkynyt.

Klaus Baas seisoi hetken paikallaan onnen hurmiossa. Sitten hän kääntyi ripeästi ja meni kuin ainakin ihminen, joka heti tahtoo saada ainoan, välttämättömän onnensa, lautatarhaan, jossa isä oli, ja selitti hänelle heti, mitä häneltä tahtoi, ja kertoi Pommerin kolmituumalankku-taapelien välissä vanhemmistaan, lapsuudestaan, oppivuosistaan, tulevaisuuden toiveistaan.

Isä kuunteli häntä suopeasti hymyillen ja sanoi: "Me näimme jo, että niin se käy. Huomasimme, että piditte lapsukaisestamme ja hän teistä; me olemme siitä jo keskustelleet. Tulkaa nyt vaan sisään."

Kun Klaus Baas astui tuohon kodikkaasen huoneesen, jossa oli minkä mitäkin pikku korua: liikoja pöytiä ja hyllyjä ja kuvia, kukkajalustoita, nyplypatjoja, ja kun isä kertoi tapahtuman, laski äiti kädet helmaansa ja purskahti itkuun: hänen oli niin kauhean vaikea antaa miehelään lastansa, vaikka hän Klaus Baasiin luottikin, jo siksi, että hän oli hyvän Heini Petersin monivuotinen ystävä; mutta se särki kuitenkin niin onnettomasti äidin sydäntä. Vanhempi sisko vuodatti myös kyyneleitä ja sanoi, että hänestäkin oli vaikeaa laskea lapsi-parkaa kotoa; ja horisi sitten honkiin lippaastaan: kunhan se lipasjuttu selviäisi, niin hän ostaisi lapselle morsiuslahjaksi jonkun kultaisen kalleuden: ihmeellisen, vallan prinsessalle sopivan! Isä kepsutteli huoneessa edestakaisin, kaatamatta ainoaakaan kukkajalustaa ja pikku pöytää, ja pakisi lempeästi: "Älähän nyt itke, muori, täytyyhän sen kerran tapahtua. Ja sehän on nyt niin hyvin, niin hyvin. Ja älä nyt sinä viitsi siitä lippaastasi taas, Flora! Menepäs sen sijaan, hae, missä se lapsukainen piiloitteleikse."

Silloin Klaus Baas juoksi perhehuoneesta ja löysi Martjen keittiöstä, tavalliseen tapaansa auttelemassa illallista varustettaessa. Martje antoi Klaus Baasin viedä itsensä perhehuoneesen, mutta oli niin hämillään, ja keksi heti itselleen puuhaa ja kuleksimista, ikäänkuin keskustelu ei olisi koskenut häntä lainkaan.

Nyt sanottiin Klaus Baasille, että he kaikki toivoivat hänen liittyvän heidän puutavaraliikkeesensä ja että hän voisi pikku Martjen kanssa muuttaa asumaan pieneen, sievään rakennukseen, joka oli puuhovin toisella puolla kauniissa puutarhassa. Nuoremmat pojat eivät näet olleet kumpikaan välittäneet liikkeestä, ja vanhin ei tullut oikein toimeen isänsä kanssa, vaan halusi pysyä Kielissä kelpo virassaan; joten nyt oli kerrassaan mainiota, kun saatiin liikemies vävyksi. Ja koska hän vielä, niinkuin he olivat huomanneet, oli hieno mies ja osasi seurustella ihmisten kanssa, niin parempaa ei voinut toivoa.

Klaus Baas kuunteli heidän kuvauksiaan silmät riemusta loistaen ja sanoi olevansa sanomattoman kiitollinen, kun he ottivat hänet näin perheesensä, jossa hän tiesi viihtyvänsä niin mainion hyvin. Hänen oppivuotensa olivat olleet kovat; viimeksi ne yksinäiset Intian ajat. Niinpä olikin häntä tähän taloon kiinnittänyt yhtä paljon kuin Martje itse ja hänen rakkautensa, se ystävyys, jolla hänet kaikki olivat tänne ottaneet vastaan. Nyt kuunteli rouva häntä vesissä silmin, ja isä taputti häntä tuttavallisesti olalle.

Iltahämärissä pari tuntia myöhemmin lähti Klaus Baas sieltä, ja Martje saatteli häntä kädestä ovelle. Siellä kietoi Klaus Baas varovasti kätensä hänen vyötäisillensä ja kumartui hänen puoleensa ja supisi hänen kanssaan hiljakseen: mikä onni häntä yhtäkkiä oli kohdannut, miten Martje askaroisi jo kuuden viikon kuluttua hänen puolisonaan tuolla pikku talossa, miten hän näkisi konttorinsa akkunasta suoraan kodin akkunoihin, ja kuinka he iltaisin kävelisivät yhdessä kastanjakujalla. Martje nojasi rauhallisena hänen käsivarteensa ja kuunteli vaieten, ikäänkuin leppoista sadetta, joka Klaus Baasin puhuessa paraikaa rapisi. Ja kun Klaus Baas kysyi, oliko Martje nyt iloinen, niin hän nyykäytti myöntävästi päätänsä. Ja kun hän sitten vielä tutki hänen sieluaan, niin hän huomasi, että hän iloitsi siitä kun sai jäädä tänne vanhempien luokse; sillä kun puhe koski tätä seikkaa, niin hän tuli huomattavasti luottavaisemmaksi ja antoi Klaun vetää itseään rintaansa vasten, jopa suudellakin. Mutta kuitenkin ihmetteli nuorukainen hänen rauhallisuuttaan, melkeinpä välinpitämättömyyttään, — hän oli jo näet kokenut, että tytön pitäisi hengittää kullan sylissä kiihkeämmin, — ja hän syleili Martjea rajummin ja suuteli hellemmin häntä; mutta silloin vetäysi neito hänen sylistään varovasti ja leppeästi pois. Klaus jätti nyt hänet rauhaan ja naurahteli itsekseen: "Odotapas, kyllä tulet toiselle tuulelle, kunhan asumme tuolla toisella puolla ja olet emäntäni!" Ja Klaus Baas puristi ja pudisti hänen käsiänsä; mutta Martje ei hänen hurmiosta palavia silmiänsä nähnyt.

Kun Klaus Baas sitten käveli yksinäänkin kastanjakujaa pitkin pois, laskeutui äskeisen ihanan kiihtymyksen ja riemun hyrsky hämmästyttävän pian. Hän tuli aivan järkeväksi ja rauhalliseksi; sellaista kylmyyttä hän ei ollut kokenut noihin neljään viime päivään. Yhtäkkiä hänestä tuntui siltä kuin hän olisi astunut tärkeän, niin, elämänsä tärkeimmän askelen asiaa kylliksi harkitsematta. Hän pysähtyi yhtäkkiä kuin puulla päähän lyöty: kylmät mietteet täyttivät koko hänen sielunsa. Hän vertaili tapahtumaa entiseen elämäänsä; hän kuvitteli äitinsä sen näkijäksi, ja Pendjahtalissa[76] nukkuvan kylmät silmät — ja oman itsensä. Vai niin oli nyt kohtalo hänen onnensa keikauttanut! Hänestä tuntui ilkeältä, hän suoraan sanoen häpesi. Hän ei ollut takonut onneaan itse, hän oli ajelehtinut kuin lastu laineilla ja joutunut sattumalta jonnekin rannalle, minne vain tuuli vei…

Hän kävi hiljaiseksi ja kuunteli sielunsa ääntä: "Oliko se nyt oleva aivan niin?" Hän kuuli sadepisarain rapsahtavan lehmusten lehdille ja sitten putoavan maahan… putoavan, maahan, maahan… Niin putoisivat hänen elämänsä päivät, verkalleen, samaisina, mukavasti… Toista oli hän ajatellut ennen: huimaa, yrittelevää, kohti pilviä kohoavaa! Ah ne nuoruuden kimeltävät aatteet! Mielikuvia! Niin, jos Karl Eschen olisi elänyt, tai edes Trimborn olisi ollut Hampurissa! Mutta nyt, näin! Ei varoja, ei suhteita! Suuri tulevaisuus ei viittonut täällä: puutavaraliike pikku kaupungissa. Mutta liike oli hyvä ja varmalla pohjalla: ahkeruudella ja kyvyllä sitä voisi laajentaa! Ja ennen kaikkea: Martje Ruhland! Martje Ruhland!! Ah armas jo tuo nimi! Tuhannen kertaa armaampi vielä hän itse! Tuo naisten suloisin, hänen, hänen ikiomansa! Hän oli löytänyt sen, joka tyydytti hänen vuosikautisen, kuuman kaipuunsa: kaunis, puhdas nainen! Täydellisesti!

Klaus Baas kulki pari askelta, ja töksähti sitten taas, ja ajatteli: Mutta miksi minä en iloitse? Olinhan niin autuas juuri näinä odotuksen päivinä? Koko kaipuuni ja koko onneni oli saada vain hänet?

Pisarat rapsahtelivat raskaina, epäröivinä ja ikäänkuin kuiskasivat:
"Harvaan, harvaan… ei hätää… kaikessa harvaan ja hartaasti…"

Hän kohotti päätänsä ja katsahti kaidalle kujalle ylämäkeen… Ja taas häntä kidutti tunne, että hänen elämänsä on tästä lähin kuluva ilman merkkitapauksia, ahtailla toimialoilla… Niin hän nousi kaupungin torille omituisella tuulella: samalla alakuloisena ja autuaana.

* * * * *

Kun Klaus Baas kuusi viikkoa sen jälkeen kysyi äidiltään, eikö hän tulisi häihin, vastasi äiti lyhyesti ja kylmästi: ei ole aikaa eikä halua hypätä häitä; tulee sitten myöhemmin, jos asiat hyvin menee. Poikansa ja Hannan häävaatteista äiti piti hyvän huolen, Hanna lähti näet mukaan; mutta se huolenpito oli kylmää ja välinpitämätöntä, ikäänkuin häneltä olisi vaadittu liikaa: ajattelemaan sellaista kujetta kuin hänen poikansa häitä.

Mutta kun Klaus Baas varhain hääpäivän aamuna ojensi hänelle kätensä, — Hanna oli jo mennyt ulos porraskäytävään, — niin äiti heittäysi aamuisen pimeässä keittiössä yhtäkkiä hänen kaulaansa ja itki pakahtuakseen.

Klaus Baas pelästyi ja kysyi: "Äiti, mikä sinulla on?"

Silloin Antje Baas sanoi kyyneleitään nieleskellen: "Luuletko sinä, että minun on niin helppo sinusta erota? Nyt viedään sinutkin minulta. Sinulla on nyt vaimo ja pian lapset itselläsi. Ja olihan toki joku miehinen kotona!"

Klaus aikoi lohdutella, mutta Antje Baas lykkäsi hänet ulos. "Mene, mene nyt!" hän hoki.

Klaus asteli vaieten siskonsa rinnalla ja ihmetteli tätä tapahtumaa suunnattomasti. Hänen ja äidin suhde oli viime vuosina ollut vain sellainen, että heidän yhteinen velvollisuutensa oli kasvattaa orpolapset kelpo ihmisiksi: muuta ei poika ollut nähnyt ja tuntenut. Mutta nyt hän huomasi, että äiti oli rakastanut häntä pienestä saakka lapsenaankin, — ja samalla kodin ainoana miehenä, niin, rakastetun puolisonsa elävänä kuvana. Hänessä riistettiin nyt vainaja leskeltä kokonaan! Sillä eihän isästä ollut edes kuvaa! Ovatpa ne merkillisiä, hän ajatteli, nuo äidin ja vaimon sydänsalaisuudet! Kätkeytyvät aina sini-synkkiin syvyyksiin! Tälle uudelle keksinnölleen Klaus Baas pudisti yhä päätänsä. Miten huolissaan lieneekään äiti ollut hänestä näinä monina, monina vuosina! Klaus Baas oli aina ollut niin levoton, niin itsepäinen, ylpeä, — tyhjäntoimittaja, haaveksija! Rakas, sitkeä, ankara äiti! — Hiljaisissa, haikeissa mietteissä sisaren vieressä astellessaan hän näki äidin nyt taas uudessa valossa: se ympäröi kuin hieno, hiukan kovapiirteinen pyhimyssäteikkö hänen harmaita hapsiaan. Nyt hän seisoi kai paraikaa lieden luona ja ajatteli poikaansa ja itki! Merkillinen, rakas äiti!

Klaus Baas rakasti nyt ensi kertaa elämässään äitiään, tunsi hänet omaksensa; ja hän sanoi itsetuntoisesti Hannalle: "Ole oikein hellä äidille! Ja huomauta erikoisesti siitä lapsille! Älä vaan unohda sanoa! Sillä saapa lyhty kädessä hakea, eikä kuitenkaan löydä sellaista äitiä! Sen minä tiedän kokemuksesta!"

* * * * *

Kun Klaus Baas iltamyöhällä seisoi nuorikkonsa kanssa keittiön kuistilla ja halusi viedä hänet viimeisten vierasten joukosta salaa tuonne puuhovin toiselle puolle, pieneen kotiin, ja silitti hellästi vaikenevan, viileän tyttösensä päätä ja poskia, niin yhtäkkiä Martje asetti armaasti kätensä hänen vyötäilleen, kuin rukoillen ikään, ja sanoi: "Anna minun jäädä vielä täksi yöksi äidin luokse, annathan!"

Klaus Baas hätkähti ja tuli oudon hiljaiseksi. Mutta kohta nousi hänen ylevä, jalo luonteensa Martjea puolustamaan: eikö ole liikuttavaa moinen lapsenrakkaus ja moinen häveliäisyys! Minun täytyy auttaa häntä vähitellen ja varovasti, niin että hänestä kasvaa vapaa, täydellinen nainen. Ja hän hyväili Martjea ja vaati vain suudelmaa ja sen Martje antoikin; ja hän meni yksin kotiinsa lautatarhan toiselle puolle. Portailla hän seisahtui vielä ja katseli taakseen päärakennukselle, jossa syttyi valo pienen neitsytkammion akkunaan, ja hän ajatteli puhtaasti, ylevästi, rakkaudella nuorta, siveää vaimoaan, — ja hänen sydämessään uhkui kaunis päätös: olla hänelle aina hyvä, auttaa häntä, tehdä hänen puolestansa työtä!