XVIII.
Kaikki olisi ehkä vielä kääntynyt parhain päin, jos vaimo olisi synnyttänyt hänelle useampia lapsia: hänen kaipaamansa ja mieleisensä pojan. Mutta hänen kohtunsa oli ensimäisen synnytyksen jälkeen sulettu, ja hän kohdisti nyt pienen, vaivaisen rakkautensa ainoaan lapseensa. Monasti Martje jo aamusta päivin katosi tytön kanssa appelaan äidin luo, joka oli tullut sairaalloiseksi, ja istui hänen vuoteensa ääressä tuntikaudet ja luki ääneen jotakin romaania tai kuunteli kahvitätien loruja, ja sillaikaa lapsi leikki leluillansa pöydällä.
Klaus Baas pyysi vaimoaan viemään tyttöä toki joskus kävelylle vapaasen luontoon, tai antamaan sen leikitellä muiden lasten kanssa puistossa ja valikoimaan itselleenkin terveiden rouvain ja tyttöjen seuraa. Martje taipuikin hänen pyyntöönsä, mutta siitä tuli vain keinotekoinen yritys. Uusissa tutuissa hänellä oli milloin mitäkin moittimista: ne olivat muka epähienoja ja liian suorasuisia, ja liian äänekkäitä. Ja siihen se taas jäi: jälleen istui Martje äitinsä vuoteen vieressä ja nyplypatjan ääressä. Klaus Baasista kävi tuo nyplynappulain hiljainen kalina pian suorastaan sietämättömäksi. Ja pieni, siro pitsimalli, jota Martje oli kopioinut jo pitkät ajat, oli hänestä mainio kuva Martjen koko ahtaasta, pikku-somasta, harrastuksettomasta elämästä.
Jos Klaus Baas olisi ollut pintapuolinen ja itsekäs mies ja ei olisi kaivannut paljoa henkevyyttä kuin monet muut, niin hän olisi antanut vaimonsa olla rauhassa. Sillä olihan siellä muun muassa eräskin virkamies, toimelias ja kelpo ihminen, joka oli ammattinsa puolesta sangen usein matkoilla: hän ei nähnyt vaimoansa liian usein eikä puhellut paljoa hänen kanssaan, hän istui toimistossa taikka kyytirattailla, rouva oli sillä aikaa lastenkamarissa ja keittiössä tai ystävätärten luona vieraisilla. Ja kummallakin oli elämän piiriä aivan tarpeeksi. Klaus Baaskin oli usein matkoilla: joko maaseutukundien luona tai pankkiasioissa naapurikaupungeissa taikka Hampurissa, ja hänkin koetti löytää päivän toimista kaiken elämän sisältönsä. Mutta kun hän illoin palasi kotiin, hän kaipasi elämän toveria, joka jakaisi hänen lukemattomat uudet ajatuksensa hänen kanssaan: mutta tapasikin pikku naisen, joka istui kuin hämähäkki kutomainsa keskellä ja katsoi häneen vierastaen ja kummastellen. Varmaankin kysyivät anoppi ja tädit usein Martjelta, mitenkä oikeastaan oli Klaus Baasin puuhain laita ja mitä hän touhusi? Ja monasti Martje kai kuuli ennustettavan, että Klaus Baasin yritykset romahtavat piankin loistavasti alas ja tulee vararikko. Ja kun Klaus Baas kerran sopivassa tilaisuudessa kertoi Martjelle, miten paljon hän oli nyt voittanut, niin toinen vastasi tylsästi ja arasti: "Mutta onhan me ennenkin tultu toimeen, Klaus… ja onko tämä oikein hyväksi…"
Silloin kuohahti miehen sappi ja hän läksytti vaimoaan ja sanoi, että herätköön hänkin kerran ja älköön torkkuko ja antako vanhojen ämmäin syöttää itselleen mitä tahansa, vaan kiintyköön mieheensä ja hänen harrastuksiinsa. Martje vetisteli. Miksi, miksi vaati Klaus häneltä muuta kuin mitä hän oli, tämä loppumaton ristiriita raatelee hänet kuoliaaksi. Ja nyt tuli monta surullista päivää; vaimo istui tosin iltaisin kotona, mutta istui tuppisuuna ja ilottomana ja tuijotteli pikku pitsimalliinsa. Vasta monen päivän päästä hän tuli hiukan luonnollisemmaksi ja iloisemmaksi. Ja katosi sitten taas appelaan.
Niin alkoi Martjessa vähitellen ilmetä erikoinen luonne, joka vahvistui ja selvisi ainaisessa ottelussa. Mutta se luonne oli uikutteleva ja herkkätuntoinen, luulevainen ja ahdas: kokonaan Klaus Baasin ja hänen ihanteensa vastakohta. Niin toistuvat heidän riitansa aina selvemmässä muodossa. Kun Klaus Baas oli kärsinyt viikkokausia tällaista surkeaa yhdyselämää ja hänen sisunsa viimein purkausi, silloin Martje itki ja oli kuvaamattoman onneton ja epätoivoissaan, ja sanoi tietävänsä, että Klaus oli voimakkaampi ja kelvollisempi kuin hän, ja että hän ei voinut koskaan tulla onnelliseksi hänen kanssansa, mutta hän ei tainnut sille mitään, vaikka se tieto kidutti häntä kauheasti. Ei hänestä ollut muuhun kuin istumaan äitinsä luona. Ja Martjen itku oli niin sydäntäsärkevää ja hänen kauniit pikku kasvonsa niin tuskallisesti vääntyneet, että Klaus Baas koetti häntä lohdutella ja sääli häntä kaikesta sielustansa, ja hänen toivonsa heräsi taas, juuri tuosta epätoivosta ja suorasta tunnustuksesta. Mutta parin päivän päästä Martje kulki jälleen vanhaa kurjaa polkuaan. Niin kävi aina. Ja vähitellen tulivat miehen tuitunpuuskain ja vaimon valituksen hetket säännöllisiksi ja uudistuivat joka kolmas neljäs viikko, kuin tilauksesta vaan!
Kaupunkiin oli muuttanut eräs samanikäinen aviopari kuin hekin ja heidän avioliittonsakin oli melkein yhtä nuori kuin heidän. Mies oli lukenut kirjamies, lyseon opettaja. Hän toivoi Klaus Baasista, nuoresta kauppiaasta, jonka reipas ulkonäkö häntä miellytti ja jonka lahjoista paljon puhuttiin, tervettä vastapainoa kamarioppineisuudelleen. Ja hänen nuori vaimonsa, joka oli hilpeä ja reipas, salli mielellään miehensä laajentaa tällä tavalla näköpiiriään, sekä halusi itsekin tutustua nuoreen, pystypäähän Klaus Baasiin. Pieni, sievä, hiukan happamen nyrpeä rouva voitiin ottaa seuraan kaupan päällisinä! Ja he tulivatkin eräänä iltana Baasiin, ikäänkuin tavalliselle kyläilylle; sitten sukeutui opettajan ja Klaus Baasin välillä pitkä, järkevä keskustelu kaikesta, mitä ilman alla löytyy. Klaus Baas oli iloissaan kun sai nyt kerrankin kuulla asioita, jotka "ihmistä kehittivät", kuten hän sanoi. Ja hänestä oli vain hauskaa kun opettajan vaimo tupsahti tuon tuostakin miesten keskusteluun kuin mikä kirkassilmäinen ruskea pentu kanatarhaan — ja oli hyvillään, kun hänen oma vaimonsa piti suunsa kiinni. Sellaisia seurailtoja vietettiin monta viikkoa.
Mutta eräänä päivänä sanoi Martje, että tänä iltana hän ei voi tulla heidän seuraansa, hänellä on päänsärky. Ja kun Klaus Baas tiukkasi muita syitä, niin hän sanoi, ettei hän voinut sietää opettajan rouvaa; ja mies uteli lisää ja sai silloin herutetuksi ilmi, että Martje ei pitänyt rouvasta siksi, kun rouva ei ollut kertaakaan kysynyt, miten hänen sairas äitinsä nyt jaksoi. Sitä paitsi oli hänen äitinsä tänä iltana tavallista heikompi… ja hän ei ymmärtänyt ollenkaan, mitä he juttelivat. Ja Martje pyysi Klauta menemään vain yksin: hän soi hänelle mielellään sen huvin. Ja niin puhellen hän silitti hellästi pienellä, pehmoisella kädellään puolisonsa ohimoa.
Klaus Baas pudisteli päätänsä ja istui neuvottomana, sanattomana, vallan toivottomana. Martje huomasi hänen surunsa ja hätääntyi ja vakuutti nyt hennolla, valittelevalla äänellänsä, että hän tulee, hän tulee mukaan! Hän ei ollut aavistanut, että Klausta oli niin tärkeää hänen läsnäolonsa.
Klaus Baas katsoi häneen neuvottomana. "Että minusta on tärkeää sinun läsnäolosi?" hän toisti. "Että minusta on tärkeää! Martje, niin, sanopa nyt: mitä minulla on oikeastaan yhteistä sinun kanssasi? Oletko sinä minun puolisoni? Et ole, — tai olet vasten tahtoasi! Oletko sinä minun emännöitsijäni? Hyvä piikahan hoitaa koko talouden: ne askareet sujuvat sinuttakin. Oletko minun toverini? Et! Minun harrastuksiini sinä et voi etkä tahdo ottaa osaa. Onko lapsemme yhteinen? Ei, sillä se on sinun: sinä sitä kasvatat oman ja äitisi tahdon mukaan. Mitä meillä siis on yhteistä? Ei kerrassa mitään muuta kuin keittovati!"
Hän nousi ylös ja meni akkunaan ja väänteli vihkisormustansa ja puhalteli: "Se on — elämää! Elämää!"
Nyt alkoi Martje tapansa mukaan katkerasti itkeä, ja sitä ei Klaus Baas voinut sietää. Hän pyörähti ja meni hänen luokseen ja näki hänen istuvan pöydän ääressä kädet hervottomina pöydällä, ja hänen kyyneleisillä pikku kasvoillansa sellaisen pohjattoman tuskan ja alakuloisuuden, että sääli vihlaisi kuin veitsi hänen sydäntään ja hän veti Martjen viereensä sohvaan ja kietoi kätensä hänen vapisevain olkapäittensä ympärille.
Martje katsoi avuttomana eteensä, pienet, suloiset kasvot kalseina, kuin tulipaloon tuijotellen, ja vaikerteli ja itki: "Minä tiedän sen… että meidän täytyy erota… ja minä rakastan, rakastan sinua! Mutta minä en voi, en voi sille mitään. Etkä voi sinäkään. Ja sinähän rakastat minua, sen minä tiedän."
Klaus Baas karkoitti kauas tuon ajatuksenkin ja sanoi: "Mitä puhut nyt Martje? Erota!? Sinähän sanot itse, että me rakastamme toisiamme. Kuinka me eroisimme, eroisimme? Ei: minä en jätä sinua koskaan. Ennen vaikka kuolen! Minä olen luvannut olla ikäni sinun toverinasi. Minun sanani ei petä!"
Mutta Martje painoi kättänsä suulleen, hillitäkseen itkuaan, joka ei helpoittanut, ja hänen silmistänsä virtasivat kyyneleet, ja hän tuijotti yhä kauhistuneena eteensä. "Meidän tahtommehan on hyvä, Klaus. Ei syy siinä ole. Mutta meidän luonteemme ovat erilaiset, siksi me teemme toisillemme aina pahaa. Ajatteles: tätä kestää vielä kolme-, neljäkymmentä vuotta… Oli niin lapsellista mennä naimisiin näin. Emmehän me tunteneet toisiamme. Vasta viime vuosina on meistä tullut selviä ihmisiä, — mutta me olemme kasvaneet erille toisistamme. Sinusta on kasvanut luja, vapaa, rohkea mies, ja minä olen painunut yhä pienemmäksi, aremmaksi. Se on se onnettomuus." Klaus Baas ihmetteli näitä sanoja, mutta hän ei tahtonut antaa toiselle myötä, vaan sanoi: "Mitä luonteista! Me olemme samalta seudulta kotoisin, meidän uskontomme on sama, me tarkoitamme molemmat hyvää. Johan nyt on hiisi, ellemme voi tulla keskenämme toimeen! Meidän täytyy vain vakaasti tahtoa. Ja kyllä me rauhoitumme ijän keralla!"
Sievä Martje pudisteli päätänsä ja sanoi: "Erehdyt, Klaus. Emmehän edes huomaa, millä tavalla me toisiamme loukkaamme sanoilla tai käytöksellä. Me menettelemme itsetiedottomasti, luonteemme mukaan, aivan kuin luulemme oikeutemme olevan ja hyvän vaativan. Siinä on ristiriita, että toisesta on aina toisen hyvä ja oikea väärää ja nurinkurista. Vaikka kehtomme eivät olleet kuin jonkun peninkulman päässä toisistaan, me olemme niin erilaisia, kuin toinen olisi Lapin tuntureilta ja toinen syntynyt siellä kauheassa Intiassa. Jos olisin lukenut, niin voisin sen sinulle paremmin selittää."
Klaus Baasin luonto oli Martjen toivottomuudesta masentunut, ja hän hapuili tuskissaan ikäänkuin jotakin pelastuksen keinoa ja sanoi: "Pahimmat ovat, Martje, kuitenkin nuo sinun omaisesi. Että meidän täytyy mädätä täällä heidän helmoissaan! Pankki perustaa ennemmin tai myöhemmin haaraosaston Hampuriin ja minä voinen siirtyä siihen paikkaan. Tai hankkia siellä uuden toimen. Mennään me Hampuriin!"
Martje puristeli nenäliinaansa ja itki hillittömästi. "Ei, Klaus… en voi, minä en voi lähteä äitini luota… hän on niin vanha… ja kun siskoni ehkä tulee takaisin… Ja sinä olet aina susi, Klaus… minä vain pieni arka jänis." Ja Martje kallisti sievän pikku päänsä Klaun rintaa vasten ja itki katkerasti: "Tämä on niin kauheaa kidutusta, kun me rakastamme toisiamme, ainakin minä sinua. Mutta minä luulen, että kärsisin sen melkein paremmin, jos sinä olisit kaukana, ja tietäisin, että sinä olet onnellinen, ja minä elelisin hiljalleen yksin lapseni kanssa. Milloinkaan sinä et näin tule onnelliseksi, Klaus, enkä tule minäkään."
Klaus Baas tuijotti toivottomasti Martjen tutisevan pään yli huoneesen, joka alkoi hämärtyä, sen pimeneviin loukkoihin. Ja hän ajatteli tuskan ja raivon vallassa: "Pahat hengetkö meitä riivaavat! Emmekö tahdo molemmat olla hyviä? Eikö Martje parkani ole älykäs, hellä ihminen? Eikö ole minussa miestä elämään hänen kanssaan, ja hän minun? Siinäkö loppu? Noissa neljässä ihanassa kesäpäivässä kaikki! Tämähän hulluutta! Tämä on hourupäisyyttä! Minä en tahdo!"
Sen keskustelun jälkeen kului pari viikkoa aivan rauhallisesti. He koettivat toisiaan auttaa ja tukea; mutta kun se mukautuminen oli suorastaan toisen sisintä olemusta, jopa hänen "tervettä järkeään" vastaan, niin pian se keinoteltu rauha pakeni käsistä. Ja eräänä päivänä he taas huomasivat tulleensa samaan paikkaan, josta alottivat. Joku täti oli näet saanut Martjen ajattelemaan, jaksaisiko Klaus Baas tosiaan vastustaa kiusausta, mikä pankin luottamusvirassa vietteli. Klaus Baas loukkautui kauheasti: hänen oma vaimonsa epäili hänen luotettavuuttaan, liikemiehen jalointa avua, kauppiaan kunniaa! Martje ihan ällistyi, kun Klaus pahastui hänen viattomasta "varoituksestaan", kuten hän sitä vielä typerästi nimitti. Ja sitten hän taas itki ja oli onneton ja surullinen. Mutta sitten he vaelsivat väkinäisesti ja mykkinä yhteistä tietänsä.
Joku päivä tämän jälkeen — kun heitä vaivasi vielä tuo äskeinen, uusi rikkoutuminen — tuli odottamatta vanhin poika kotiin, jota oli visusti kymmenen vuotta välttänyt. Hän oli harteva ja ystävällinen ja hyvinvoipa mies, siis sisarusten vastakohta: noin neljänkymmenen ikäinen. Kaksi ensimäistä päivää hän istui äidin luona tai käveli tuntikausia siskonsa ja hänen tyttönsä kanssa puutarhassa, jossa nyt kevään ensi kukat puhkeilivat. Mutta sitten hän tuli konttoriin lankonsa luo, ja tämä otti hänet kohteliaan kylmästi ja varovasti vastaan.
Nyt seurustelivat langokset keskenään neljättä päivää: suunnittelivat liikeasioita ja juttelivat mitä mieleen sattui. Ja he näkivät kumpikin toisensa kokeneiksi, kelpo miehiksi, — sillä eroituksella vain, että pyylevä, mukavuutta rakastava puutavarakauppias ei halunnut lahjainsa perustalle pystyttää itselleen muuta kuin tavallisen herkullisen pöydän ja kunniallisen miehen maineen, jota vastoin Klaus Baas suunnitteli tornia, joka taivaasen ulettuisi!
Neljäntenä päivänä pyysi nuori opettajan perhe heitä kanssaan huviretkelle eräälle yksinäiselle, metsäiselle mäelle, joka oli nummella muutaman tunnin matkan päässä kaupungista. Olihan nyt niin herttainen kevätpäivä! Klaus Baas suostui, ja iloitsi ja toivoi nyt, että hauska veli voisi osaltaan vaikuttaa pikku sisareensa ja selvittää heidän kieroa suhdettaan. Martjekin oli matkalle valmis heti, kun kuuli, että velikin tulisi mukaan, sillä veljestä hän luonteensa mukaisesti piti: hän oli niin leppoisa ja rauhallisen rajoitettu. Ja he matkustivat ensin junalla seuraavalle pysäkille ja kävelivät sitten leveää hiekkaista tietä pitkin mäelle ja pysyivät metsässäkin avaralla tiellä, minne armas kevätaurinko täydeltä terältä paistoi, ja ihailivat hiirenkorva-koivuja ja silmikoivia pähkinäpensaita ja vihottavia näreitä.
Nuori, opinhaluinen lehtori alkoi kysellä heti Kielin kauppiaalta minkä mitäkin hänen liikkeestään ja elämän harrastuksistaan. Veli taas jutteli hupaisesti muhkeista Tanskan hevosista, huimista rakennuskeinotteluista, vaivalloisista talviretkistä halki metsäisen Taalainmaan, — mutta luiskahti toimiensa kerronnasta pian toimettomuuden, elämänsä juhlahetkien, kuvailuun. Hän pakinoi sävyisän sanarikkaasti iltaschoppeneistaan[78] ja pienestä, sievästä kodistaan, jossa emännöi eräs vanhahtava leskirouva; — ja sanoi suoraan siskolleen, joka käveli edeltä opettajan rouvan rinnalla: "Kunpa et olisi naimisissa, Martje, niin veisin sinut ja lapsesi kanssani. Siitä sinä pitäisit. On aina niin levollista, niin kellonlyömän säntillistä, aina mukavaa, kiireetöntä, ja kuukausirahat saisit sekunnilleen kello kaksitoista pöytään!"
Sisar kääntyi häneen päin ja nyykäytti iloisesti päätään. Näin hän ei ollut milloinkaan yhtynyt Klaus Baasin ehdotuksiin.
Kun he sitten siihen tapaan pakinoiden kulkivat valtatietä, rouvat edeltä, miehet jälestä, Kielin kauppiaan kertoessa leppoisasti, alkoi opettajan rouva tunnustella jaloillaan pehmeää, paksua tien santaa ja potkaisi pian korkealle ilmaan hiekasta hevosenkengän, ja kirkaisi ilosta, otti löydön maasta ja huusi: "Se merkitsee onnea!" Ja heitti pitkän, merkitsevän katseen mieheensä, jonka kanssa he juuri tänä aamuna, ensimäisestä kevätpäivästä hurmautuneina, olivat sopineet, että rouvan on nyt saatava kolmas lapsi. Ja tuli sitten hämilleen ja punastui ja koetti painaa hevosenkenkää pyöreään, siroon käsivarteensa ja otti Martjea käsipuolesta.
Martje tuli silloin aivan sanattomaksi. Hän asteli, eteensä maahan tähystellen, toivottomissa aatoksissa. Klaus Baas huomasi sen ja kiiruhti hänen luokseen ja pisti hiukan epäröiden kätensä hänen kainaloonsa, ja he kävelivät sitten kahden. Säälien kaikesta sydämestään vaimoansa, joka käveli niin hiljaisen ja murheellisen näköisenä, ja heltyen hänen hienosta, neitseellisestä kauneudestaan Klaus Baas hiveli hänen käsivarttaan ja puheli hänelle hellästi ja lohdutteli ystävällisesti: kaikki kääntyy vielä parhain päin! Sillä tavoin he ehtivät noin kivenheiton päähän toisista ja joutuivat eräässä tien polvekkeessa aivan näkymättömiin. Martje kuunteli vaieten miehensä lohdutusta, vesissä silmin, painautuen arasti hänen kylkeään vasten. Ja yhtäkkiä kosketti hänen kenkänsä kärki jotain kovaa — hän oli kai uteliaasti ja suloisin toivein tohtinut hiukan tunnustella hietaa — ja nyt tuli esiin käyrä raudan kappale. Martje kumartui riemusta parahtaen ja otti raudan maasta: se oli katkennut hellanrengas.
Nyt purskahti Martje itkuun, rauta putosi hänen kädestään ja hän peitti kasvonsa.
Klaus Baas koetti häntä lohdutella, mutta oli itsekin aivan toivoton. Ja hän ajatteli: Se oli kyllä hänelle aivan sopiva ennustus! Ja hän ei tiennyt, miten tästä pulmasta selvitä, ja kidutti itseään ajatuksella: kaikista elämän iloista olen minä sulettu, kaikkein jaloimmista: miehen kelpo töistä, toiminnasta, — sen vuoksi, että kuusi vuotta sitten eksyin harhateille neljäksi ihanaksi kesäpäiväksi! Kahleissa, köysissä kaiken ikäni! Ja Martje, Martje on onneton, surullinen ihminen!
Klaus Baas katsoi taas vaimoonsa, joka asteli liikuttavan tuskallisen näköisenä eteensä tuijottaen, kyyneleitä vuodattaen, mutta kärsivällisesti vaieten, keskellä kevään ihanuutta.
— Me olemme tuskaksi toisillemme, ajatteli Klaus Baas. Voi minun pientä, rakasta vaimoparkaani!
He palasivat sitten kotiin. Mutta illallisen jälkeen tuli lanko konttoriin ja pyysi saada puhella vähän hänen kanssaan, ja sanoi:
"Matkustan huomenna Kieliin. Mutta tahtoisin ensin hiukan keskustella kanssasi sisarestani. Vanhimpana veljenä minulla lienee siihen oikeus, koska kerran isä on tässä, kuten monissa muissa asioissa, aivan avuton. Sitä paitsi kirjoitti Martje minulle pitkän kirjeen, ja ainoastaan sen tähden rohkaisin luontoni ja astuin jälleen pitkistä ajoista vastenmielisen kodin kynnyksen yli. Minun tapani ei ole muuten sekautua toisten asioihin — päin vastoin, — mutta nyt minulla on oikeus ja velvollisuus."
Klaus Baas, joka istui pukillaan pulpetin ääressä, kohotti hyvin tuimasti päätänsä, mutta muisti samassa, kuinka toivoton ja neuvoton hän itse juuri äsken, huviretkellä metsäisellä mäellä, oli ollut — ja että Martje halusi veljeä sovittajaksi. Ja hän sanoi: "Puhu, lanko!"
"Niin", toisti hartiakas, hyvinvoipa lanko, "hän kirjoitti minulle pitkän kirjeen, kertoi kaikki juurta jaksain. Ja nyt olen kysellyt häneltä itseltäänkin suullisesti kaikkea, ja myös äidiltä. Tiedän siis, millaista hänen elämänsä on. Ja mitä sinuun tulee: hän puhui tietysti sinustakin. Ja häneltä kuulin sellaista, että voin ilokseni keskustella kanssasi ystävänä ja miehen tavalla, ja olenhan katsellut sinua jonkun päivän itsekin ja tiedän, millainen mies olet. No niin: minä sanoin siskolle äsken lopullisena neuvona, että teidän on parasta erota."
Klaus Baas hypähti pystyyn ja puhalsi tyrmistyneenä: "Se on hirveää!
Hirveää! Ei tässä nyt vielä siinä olla!"
Mutta lanko pyöritteli päätänsä ja vastasi: "Minä olin ensimäiset viisikolmatta vuottani enimmäkseen täällä kotosalla. Lopulta aukesivat silmäni sen verran — järkeä sain vähän toki isoäidiltä — että huomasin, mitä kaikki meikäläiset ovat: isä pelkää todellisuutta ja on sille koskematon; äidillä se fantastinen kaunovärjäysvoima, joka kehittyi vanhimmassa siskossa mielipuolisuudeksi; veljeni ovat tuulihattuja — ja pikku siskoni: tuollainen vieno kukka! Minä olin täällä kuin raakkuva varis kuhertelevain kyyhkysten tarhassa. Milloin olin narri ja lepakoin heidän kanssaan, milloin iskin vimmoissani nokallani ympärilleni. Minä olin aina perheen kömpelö, lemmetön, epäluuloinen, harhaan neuvottu syntipukki. Mutta sitten läksin!… Ja sitten jouduit sinä tähän seuraan… Silloin kun minä sain tiedon tästä kihlauksesta, ajattelin: no, se on vain tavallinen sillisaksa, joka sopii siskolle hyvin. Mutta sinä… sinä et sovi hänelle ollenkaan! Variksen sijasta he saivat selvän havukan! Ja se on hiton hullua. Miksi toistaisin sinulle, mitä siskoni eräänä iltahämäränä kotonanne äskettäin jo on puhunut: että te olette aivan erilaisia luonteita ja kaipaatte ja arvioitte siksi myös eri tavalla. Että te törmäätte alinomaa yhteen, joten ei kumpikaan saa rakentaa rauhassa omaa, aivan oikeutettua onneaan ja iloita siitä. Että te nyt turmelette kahden puolen, joka päivä ja joka hetki, toisiltanne sen elämänilon, joka teillä kummallakin muuten olisi. Sinä et ole voinut paljoa vastata tuon pienen, viisaan pikkuporvarin pitkään puheesen… vai oletko? Sinä sanoit vain ylimalkaan: kultaseni, kaikki käy vielä hyvin! Mutta sitä sinä et usko itsekään. Sinä rääkkäät itseäsi, ja elämäsi on tyhjä ja veriheikko; ja sisko nääntyy myös ja kauhistelee rauhatonta, tuskallista tulevaisuutta, ainaista taistelua. Ei se siitä nyt parane. Sinä tahdot kahdenkymmenen vuoden päästäkin lentää — ja hän räpyttelee yhä siipiään eikä jaksa; ja sinä lausut yhä ne sanat, joihin et itse usko: Rakas ihminen, kaikki käy vielä hyvin!"
Klaus Baas huohotti raskaasti ja sanoi kolkosti: "Eihän se nyt vielä niin!" Ja hän vaikeni.
Paksu, vanttera lanko koetti sijoittua mukavasti Klaus Baasia vastapäätä konttoripukille, ja sai viimein siedettävän asennon, joten hän voi jatkaa:
"Täällä lautatarhassa on vanha, uskollinen mies, jolta äskettäin kuoli vaimo. Valitin hänelle surua. Hän tietää kyllä, että olen rehellinen mies ja että koetan rakastaa totuutta — tai mitenkä nyt sanoisin: nähdä todennäköistä todellisuutta. No niin. Ukko katsoi minuun syrjäsilmällä ja sanoi: 'Panetteko tekin palttua?' Kuinka niin, minä kysyin, mitä palttua? Etkö ollut muorisi kanssa melkoisen onnellinen? Mutta silloin vastasi ukko harmissaan ja mietteissään: 'Olipahan se niinkuin monien muidenkin.' Mitenkä niin? minä kysyin. 'No toivoimmehan me kolmekymmentä vuotta kumpikin vain toistemme kuolemaa.' Minä olen todellisuuden ihminen, Klaus Baas, enkä ihmettele turhia. Mutta oikeinpa karmi silloin pintaani. Minä katsoin vanhaa kunnon ukkoa kuin puulla päähän lyötynä. Ja silloin sanoi ukko: 'Me se tunnustettiin ihan rehellisesti toisillemme; ja meistä oli yhdentekevää, kumpi meistä ensin kuolisi: kunhan vain toinen saisi vielä kerran hengittää vapaasti ja tuntea elävänsä niinkuin ihmisen pitää. Ei suinkaan silti, että toinen olisi halunnut tehdä maailmassa jotain suuremmoista. Ei, ainoastaan saadakseen tanssia oman pillinsä mukaan. Meistä ei ollut yhteen, me olimme toistemme tokeina.' Minä kysyin: Mutta, Herran nimessä, miksi ette siis eronneet ajoissa, kolmekymmentä vuotta, kaksikymmentä, kymmenen vuotta sitten, niin, vaikka vain vuosi sitten? Kolmekymmentä vuotta sellaista. Herra Jumala! — Ukko vastasi: 'Niin, kun on nuori, on epävarma huomiostaan ja toivoo parannusta. Ja sitä paitsi olivat erot siihen aikaan kuulumattomia! Ja sitten tuli lapsia — ja olivat vielä esteenä sukulaiset ja tutut — ja me huomasimme, että elivät nuo muutkin yhdessä, vaikkei heillä ollut mukavampaa kuin meilläkään. Ja sitten alkoi tottua, ja nautti kun jaksoi kärsiä vääryyttä. Ja toivoi omaa tai toisen kuolemaa. Ja sitten se ei enää maksanut vaivaa. Mutta nyt hän on kuollut. Kyllähän se on hiljaista ja yksinäistä, ja puuttuuhan sitä leskeltä yhtä ja toista, mutta voinhan nyt edes hengittää niinkuin tahdon ja ajatella ja puhua mitä haluan. Poltin koko eilisillan tupakkaa: sitä muori ei voinut sietää.' Ja ukko pyyhkäisi silmäkulmaansa ja meni työhönsä. Ja kuulepas: näin ei saa teille käydä!"
Klaus Baas kavahti taas pystyyn: "Sellaista ei ole koskaan päähäni pälkähtänyt."
Toinen katseli häntä kulmiensa alta tyynesti ja kauan. Ja virkkoi sitten kuivasti: "Vai enkeli sinä mielestäsi olet!"
Klaus Baas loi silmänsä pulpettiin ja vaikeni.
"Siksipä sanonkin nyt", lanko toisti, "että te eroatte heti, viiltäköön sydäntänne miten tahansa. Siten säilyy kaksi ihmistä eheänä: haavoittumatta, murtumatta, joutumatta hylyiksi — ja maailmassa on kahta enemmän vapaita, ehjiä, kokonaisia ihmisiä, olkootpa he sitten pieniä kuin pähkinä… Se on mielipiteeni."
Klaus ei voinut muuta kuin tuskallisesti vaikeroida: "Ja ikinä ei ole ihminen niin puhtain, palavin sydämin astunut alttarin ääreen kuin minä! Ja siinä loppu!"
Lanko kohautti olkapäänsä melkein korviensa tasalle, ikäänkuin myöntäen, että asia oli kyllä pulmallinen ja ikävä. Ja puhui sitten vakaasti, varovasti kuin korkeita kuormavaunuja ohjaten: "Lapsi sinun täytyisi jättää ainaiseksi hänelle. Lapset ovat äidin eivätkä isän. Voihan se silloin tällöin käydä luonasi, jos haluatte. Sinä jättäisit hänelle sen osuuden, millä olet tätä appesi liikettä hoitaessa näinä viimeisenä kuutena vuonna liikettä vaurastuttanut. Muu, mitä olet sivutoimilla ansainnut, eritoten siis pankki- ja asioimistoimilla, on luonnollisestikin sinun."
Klaus Baas nyykäytti päätänsä ja vastasi: "Sinä olet monessa suhteessa oikeassa. Mutta ei tehdä sitä kuitenkaan! Ei ainakaan minun suostumuksellani! Me rakastamme toisiamme, kaikesta huolimatta! Tiedän kyllä, että elämäni kiristyy ahtaalle ja että minulta menee monta jaloa iloa hukkaan. Mutta minä olen luvannut olla hänen uskollinen puolisonsa, ja minun sanani ei petä! Minun kunniani on enempi kuin itse elämä!"
Lanko kohautti taas lihavia hartioitaan ja sanoi: "Kunnia… hm!… Luvannut olla hänen puolisonsa! Martje oli silloin kolmenkolmatta, sinä kuudenkolmatta. Te ette kumpikaan tienneet, mitä olitte; ja kukaan ei viitsinyt nähdä vaivaa sanoakseen teille: tutkikaa ensin toisianne ja itseänne! Teidän täytyy ehkä elää yksissä neljäkymmentä vuotta! Ja neljäkymmentä vuotta: se ei ole hui hai! Mutta yhdentekevää: luvannut… sanot. Kehittääkö itseäsi vai turmella? Ylentyäkö vai alentua? Olitko poikamiehenä pikavihainen ja raskasmielinen? Oliko sinulla silmien välissä nuo syvät rypyt? Miksi ne nyt on? Oliko siskoni, kun häneen tutustuit, itkusuu, oikuttelija, oliko hän turhanarka? Miksi hän on nyt sellainen? Siksi että kumpikin teistä tekee toiselleen väkivaltaa! Teidän molempien luonteet kärsivät ja tuskittelevat, kiukuttelevat itseään vastaan, ja väsyvät ja vääristyvät! Uskollisuutta ei sellainen yhdyselämä ole. Päinvastaista se on. Eikö joka ihmisen ole kehitettävä luonnettaan hyvään ja saatava se kukoistamaan ja elettävä iloksi ja siunaukseksi itselleen ja muille?"
Ja näin lopettaen uuttera kyselijä pyyhki hikeä otsaltaan punaisella nenäliinallansa ja meni ulos.
Seuraavana päivänä jätti Klaus Baas hänelle hyvästit ja matkusti tapansa mukaan pankin johtokunnan viikkokoukseen.
Mutta kun hän illalla kiiruhti asemalta kotiin, kaivaten sanomattomasti puhella Martjen kanssa, seisoi appi häntä vastassa portilla ja pisti katkeran ja loukatun näköisenä kirjeen hänen kouraansa, ja pyörähti ja meni kiireesti lautatarhan poikki omalle puolellensa. Klaus Baas repäisi kirjeen auki ja luki sen seisovalta jaloin, kuistinsa vieressä. Martje Ruhland kirjoitti siinä matkustaneensa veljensä ja lapsensa kanssa Kieliin: hän tiesi varmasti menetelleensä oikein, koskapa hän nyt jo tunsi rauhaa, jota hän oli kauan, kauan kaivannut, vaikkapa vain kuoleman rauhaa. Hänen "rakas Klaus Baasinsa" ei saisi ajatella hänestä pahaa!
* * * * *
Pari viikkoa istui Klaus Baas vielä kahdessa toimistossaan pikku kaupungissa ja opetti seuraajiansa; hän sai näet seuraajia parittain niinkuin jokainen pystyvä mies ainakin: toisen puutavaraliikkeesen ja toisen pankkivirkaan. Hän teki työtä varhaisesta aamusta myöhään yöhön, heitä joka asiaan perehdyttääkseen. Ja kun hänen ajatuksensa pääsivät karkaamaan työstä, niin ne pysähtyivät tuijottelemaan yhä tuohon uskomattomaan tapahtumaan: hänen avioliittonsa, avioliittonsa oli särkynyt! Hän ajatteli tylsän itsepintaisesti yhä jotain pelastuksen keinoa. Varmaan hän Hampurilta, johon hän luultavastikin pääsisi haaraosaston johtajaksi, kirjoittaisi Martjelle: "Tule takaisin luokseni; meidän täytyy, me tahdomme koettaa uudestaan!" Ja Martje tulisi, ja kaikki kääntyisi vielä parhain päin.
Vihdoin saatiin toimistot hyvin uusien miesten käsiin. Ja sitten itkuiset erot apen väeltä talossa, jossa oli niin paljon turhaa hetaletta ja nuo kaksi nyplypatjaa! Ja nyt jalan laivalaiturille. Hän aikoi matkustaa kiertoteitä Hampuriin, selvittääkseen kiihtyneitä ajatuksiaan. Vaikka hän oli yleensä kirkas sielu ja vaelsi elonsa pystypäin, niin tällaisen tapahtuman jälkeen hän kuitenkin piti miettimistä oikeana ja tarpeellisena.
Puolen tunnin päästä hän jo käveli meren rannan padolla, joka suojelee maata ulapoita vastaan. Oli raikas ja tuulinen kevätpäivä ja sinitaivaalla kulkivat valkeat ja harmahtavat hattarat. Hän silmäili ensin meren ulapalle, joka välkkyi kuin hopeainen kilpi, ja kääntyi sitten katselemaan maalle, kaupunkiin päin. Tuolla se pikku kylä lepäsi sievänä lakeudella, korkeine lehmusryhmineen, punaisine, suippoine kattoineen, keskellä suuri kirkko. Jonkun kerran hän oli sukulaisten tähden pistäytynyt kirkossakin, mutta ei viime vuosina, kun oli heistä yhä enemmän vieroittunut: pitkiin aikoihin hän ei ollut vaivannut päätänsä Jumalalla. Ja nyt hän vasta oli oikein kuitti kaikesta "lapsellisen tuhmasta idealismista." Se oli pettänyt häntä kelpo tavalla. Sen tähden hänen nyt oli näin yksin lähdettävä kodistaan. Ja nyt hän oli kiinni maan kamarassa! Kirkkaana ja selväjärkisenä oli jatkettava matkaa! Ajateltava itseään! Tartuttava kohtaloon kovin kourin! Ja ei huolittava Jumalasta eikä ihmisistä yhtäkään mitään! Nyt oli aika jo — jos hän tahtoi vielä mitä maailmassa saada aikaan.
Niin vaelteli hän illan hohdellessa, toisella puolella kauniit kedot ja toisella meren rauhallinen ulappa, — raikas merituuli häntä vilvoitti, aurinko lämmitti, silloin tällöin vihmoi hieno, virkeä kevätsade: päällä kaartui sinikirjava taivaslaki vaaleine ja harmaine pilviparvineen, joita ilmain raisut tuulet kiivaasti lennättivät, sekoittivat, kokosivat yhteen ja pyyhkäisivät kadoksiin.
Kun aurinko aleni ja värit himmenivät, niin hän meni pientä taloa kohti, jonka Petter-veli äskettäin oli ostanut. Veli oli naituansa kulkenut isäinsä teitä ja ruvennut paimeneksi: vihreän, loputtoman rantavallin astelijaksi, paimennettuaan ensin vuosikaudet vierasten katraita. Mutta nyt hänellä oli oma pieni tila ja vuokramaita ja omat lampaansa. Talo oli painanteessa, aivan padon vieressä: vanha ja matala se oli, olki- ja pärekatto luuhallaan. Lampaat olivat nyt vallilla laitumella. Illan usvat laskeusivat kosteana, tiiviinä vaippana hämärän maan povelle, niin että katrasta ei eroittanut, mutta pojan, joka lampaita ajoi, hän näki: sen yläruumis kohosi tummana usvasta, ja nyt hän kuuli, kuinka poika huuteli koirallensa.
Trina, Petter Baasin vaimo, joka muinoin oli ottanut sen rahamassin olkipatjan alta ja köyttänyt niin hyvin nuoralla, oli paraikaa puolipimeässä pirtissä neljän lapsensa kanssa illallisella. Pimeästä huolimatta hän tunsi Klaus Baasin, vaikka oli häntä nähnyt sangen vähän. Hän pyyhkäisi nyt sinisellä esivaatteellaan tuolia ja pyysi istumaan, ja lähetti lapset hakemaan isää. Ja kun vieras oli sijoitettu, meni emäntä ulos, tuomaan vähän illallispalaa, maitoa ja leipää.
Ajan kuluksi Klaus Baas katseli pirttiä ja otti käsiinsä lasten kirjoitusvihkon ja lueskeli sitä, mutta silloin hän kuuli nurkkasängystä inisevän muijan äänen: "Menkää ikkunan ääreen, nyt tulee niin aikaisin pimeä, eikä sitä kirjoitusta ole muutenkaan helppo lukea."
Klaus Baas meni silloin sängyn luo ja eroitti nyt siellä ryppyiset muijan kasvot ja sanoi: "Kukas se on? Trinan äitikö?"
"Minähän se", vastasi muori. "Ottivat minut tänne luokseen, kun minusta ei enää oikein tahdo olla yksin eläjäksi. Minä olen melkein kahdeksankymmenen ikäinen ihminen."
"Vai niin", sanoi Klaus Baas nyt kovemmalla äänellä. "Teillä on kai täällä hyvä olla, mummo?"
"Ka mikäs", vastasi mummo. "Veljenne on hyvin hyvä minulle, mummo rukalle. Kyllä valehtelisin, jos muuta sanoisin. Hän on kyllä tiukka mies, mutta kelvoton hän ei ole."
"Mutta vaivaako tauti? Vai minkä tähden olette vuoteen omana, mummo?"
"Eikös", vastasi mummo. "Hän on vaan, niinkuin jo sanoin, tiukka mies. Hän käyttää ihmisiä siihen työhön, mihin kukin pystyy. Mutta enpä sano muuta. Valehtelisin suorastaan, jos sanoisin, että hän on kelvoton mies."
"Niin", hymähti Klaus Baas ihmeissään, "kullakin on oma luontonsa!" Ja jatkoi kovemmalla äänellä: "Hän on tiukkuudessa äitiinsä. Se on kanssa hyvin tiukka ihminen!" Ja meni ja istahti akkunan ääreen.
Vähän ajan päästä tuli Petter Baas kotiin laitumelta, astui raskain askelin pirttiin ja antoi velimiehelle kättä ja heitti hattunsa kirstun kannelle, ja sipaisi vasemmalla kädellä tukkaansa oikealla takin rintamuksia: pelkästä kunnioituksesta veljeä kohtaan. Ja käski yhden pojistansa pistämään tupakkaa piippuun. Ja kertoi sitten, niinkuin hänen tapansa oli, kaikellaisista vastuksista, joita hän oli viime aikoina saanut sietää. Muutto oli maksanut enemmän kuin hän oli aavistanut; hanhenpoikueita oli kadonnut; ja viime aikoina oli ruvennut rintaa ahdistamaan: ennen hän ei toki ollut tuntenut mokomaa. Mutta minkäs sille voi: hän oli ollut aina vaivainen mato!
Sillä välin hän oli saanut piippunsa palamaan ja nosti nyt polvensa toisen päälle ja heittäytyi selkäkenoon ja puhalteli aika haikuja, tuntien nähtävästikin olonsa mukavaksi. Ja alkoi sitten kertoa kaikuvalla, rehentelevällä äänellä lähettäneensä tänne uuteen paikkaan osan kamppeista kalamiesten veneissä rantamatalaa pitkin. "Mutta annas olla, velimies: kun Lüdersin Kalli viimein tulee kuutillaan tänne ja aikoo kääntää tähän meidän prieliin,[79] niin tulee korvettavan tullikutteri, ja sanotaan, että hän mikä lie, ulkomailta, ja on maksettava muka tulli ja sakkoja ja mitä kaikkea! No annahan olla, Kalli säikähtää ja kääntyy takaisin ja menee taas 'ulkomaille'; ja seisoo sitten ja onkii kampeloita ankkurissa tuolla Dicksanderin prielissä, ja hänen kuutissaan on meidän pöydät, sängyt, perunasäkit, ja olihan se tuo meidän mummokin myöpelien joukossa. No eukko ei anna minulle siunaaman rauhaa, vaikka vähätpä niistä akkaväen loruista — ja minä en kuin saappaat jalkaan ja menen tullimestarin puheille ja sanon, mikä pulakka nyt on, ja pyydän helkutissa lähettämään kutterin hakemaan Kallia takaisin, elävänä taikka kuolleena. Ja kun illalla tulen kotiin, niin se on jo itse tullut tänne prieliin sillaikaa! Meidän mummo oli näet saanut aina vaan syödä kampelaa ja kampelaa ja oli tehnyt viimein tenän… Mokomaa harmia tyhjästä… No, mitenkä sitä mies on voinut?"
Klaus Baas vastasi verkakseen ja tarpeettoman lujalla äänellä: "Minä päätin tässä, etten enää halua olla niiden vanhusten kanssa yksissä; ei se ajan pitkään ole mukaisaa. Eikä se ole hyväksi vaimollenikaan. Muutan Hampuriin ja otan siellä sen pankkitoimen tai muuta — saapahan sitä työtä aina."
Petter Baas kohautti piippunsa koppaa ja virkoi pälyvin silmin: "Vai ei lie kaikki oikein paikallaan?" Ja jatkoi sitten epäluuloisesti: "Totta kai se nyt vaimo on sinun puolellasi?"
Klaus Baas kohautti hartioitaan ja vastasi: "Ihminenhän se on nainenkin ja oma luonto se on silläkin."
Petter Baas aivan ällistyi. Ja sanoi vähän tuumiskeltuaan: "Niin ihminenkö nainenkin? Mutta meillä on tapana sanoa täällä miehestä 'hän', naisesta 'se'. Sillä on siinä ero kuitenkin… Mikä oma luonto sillä on?" Ja viitaten piipunvarrella ryntäisiinsä: "Minulla on luontoni, ja vaimolla on kanssa minun luontoni. Vaimoväen, oli heitä vaikka kolmetoista talossa, täytyy totella, se on komento. Hiiteenhän sitä muuten joutuisi?"
Ja Petter Baas piti yhä piipunvartta rintaansa kohti käännettynä; mutta silloin laulahti mummo nurkkasängystä selvät sanat: "Minä sanoinkin tässä juuri veljellesi, että sinä olet tiukka mies."
Petter Baas käänsi nyt piipunvarren verkalleen sänkyä kohti ja kertoi Klaus Baasille: "Tässä toissa päivänä hävisi paras kana kesken hautomista. Minä panin silloin tämän mummon sänkyyn hautomaan pojat munista. Mitäpä se muutakaan osaisi enää tehdä? Jokaisen täytyy tehdä sitä mihin kykenee. Kukko päällä kurjanaki! Jos eukkosi on kelvollinen, niin voit sille joskus antaa oman tahtonsa, mutta se tahto on tietysti sinun tahtosi… Vai onko sinulla paha minun luonani, mummo?"
"Eikä", vastasi hautova mummo pimeästä nurkasta. "Hyvähän minun on, ja oikeassa sinä olet! Mutta kyllä sinä vain olet tiukanlainen."
Tämän keskustelun jälkeen Petter sytytti taas sammuneen piippunsa, käski nukkumaan vaimonsa ja lapsensa, jotka olivat vaieten kuunnelleet sivusta, ja puheli sitten vielä jonkun aikaa pimeässä veljensä kanssa. Silloin tällöin tuikahti piipusta hohde ja valaisi pirttiä ja mummon sänkynurkkaa. He puhelivat lapsuuden ystävistä, joiden kanssa olivat ennen leikkineet vanhan kirkon vieressä: Petter Baas muisti vielä heidät kaikki ja tiesi heidän elämästäänkin. Mutta veljen mielestä olivat Hampurissa olo ja Intian päivät ja viime vuosien kovat kärsimykset haihduttaneet sellaiset muistot ja kiintymyksen niihin. He puhelivat myös isästä ja reippaasta sievästä Lotesta ja äidistä, joka oli niin uljaasti taistellut, ja pikku sisaruksista, jotka nyt olivat kasvaneet suuriksi, vaikka oleksivat vielä kotosalla: Hannasta, opettajattaresta; lukkosepän kisällistä Rikusta; pienestä Juhanista, joka oli konttorioppilaana, mutta söi vielä äidin leipää, sekä toisesta pikku Lotesta. Kun oli tällä tavoin veljellisesti ja vakaasti pakistu, alkoi Petter Baasia uuvuttaa. Hän puhui jo vähemmän, ja piippu tuikahti yhä harvemmin valoa ja hänen silmänsä kiiluivat pikkuisina ja unisina. Silloin Klaus Baas nousi ylös ja aikoi lähteä; mutta kun hän niin harvoin kävi talossa, oli hänen vielä nähtävä veljensä asumus tarkalleen. Lekkuvan navettalyhdyn valossa hän sitten meni emännän ja lasten sänkyjen välitse ja hamusi Petterin jälestä katsomaan kahta lehmää ja sikoja ja tuli viimein pihalle ja katosi maantielle.
Puolen tunnin päästä hän oikoi jäseniään majatalon vuoteessa, ja hänen päässään pyörivät taas hänen perheselkkauksensa. Hän ajatteli: Niin, kunpa Martje Ruhland tosiaan olisi kiltisti noudattanut kaikessa hänen tahtoansa! Mitähän Petter Baas olisi tehnyt sellaiselle hepukalle! Olisi antanut selkään. Ja Martje? Olisi karannut äitinsä luokse! Se on selvä se! Ah sitä pientä lasta! Oli karannut hänen luotansa! Lepäsiköhän Martje nyt vuoteessaan yhtä levollisena kuin hän, yhtä ihanan uupuneena ja päivän vaelluksesta väsyneenä? Oli varmaankin itkenyt katkerasti tänään ja oli kai nyt rauhallisempikin kuin Klaus Baas. Martjehan oli luonnostaan niin hiljainen ja tyytyväinen omassa untelossa seurassaan. Puoliso oli ollut hänen ainainen rauhanrikkojansa: aistillinen, työhaluinen, arvosteleva; aina suunnitelmia, aina elämän- ja ihmisten nälässä. Oi etten silloin, kuusi vuotta sitten, olisi tullut häirinneeksi Martjea! Parempi sittenkin ikuinen ero! Olipa omituista, miten yhden päivän rauhallinen kävely ja häiritsemätön mietiskely rauhoitti! Kuinka kaukaa ja rauhallisesti hän nyt katseli Martjea! Ja oli liian väsynytkin tänä iltana sitä ajatellakseen. Väsynyt! Kyllä oli tullutkin matkaa taivalletuksi! Miten meri ja maa olivat avarat ja taivas korkea! Leppoisesti Klaus Baas sulki luomensa, eikä muistanut horteessaan pian muuta kuin velimiehen tuikkivan piipunkopan, joka ritisi kodikkaasti ja hiljaa, ja hänen neuvonsa akkaväen kohtelusta. Ja hän nukkui.
Huomenna hän jatkoi vaellustansa sisämaahan päin: kulki milloin leveitä maanteitä, milloin kapeita hietapolkuja, jotka kevätaurinko jo oli kuivannut, kulki yli aavan, lievästi kumpuilevan alangon, ohi pienten töllien ja puistikkojen. Joka puolen tunnin päästä tuli kylä. Monien talojen kuistilla seisoi nuori emäntä lapsi sylissä, toinen helmoissa, muut lapset leikkien tanhualla ympärillä. Kevätsää oli heidät ulos houkutellut, ja he tervehtivät reipasta kulkijaa, toiset arasti, toiset yksinkertaisen iloisesti ja nauru suulla, aina luonteen mukaan ja sikäli, mille tuulelle lapset ja aurinko heidät oli saanut. Kun joku naisista Klaus Baasia miellytti, niin hän kysyi tietä seuraavaan kylään, ja pakisi ystävällisen vastauksen saatuansa jonkun aikaa, kysellen lasten ikää ja kouluhommia. Ja ihmetteli itseään: kuinka hän oli sellaisissa oloissa niin tyytyväinen!
Hän kulki koko päivän. Ja hän tuli joka askeleella rauhallisemmaksi ja vapaammaksi, — entiset huolet ja ihmiset vieraammiksi ja kaukaisemmiksi. Ilma oli kirkas ja lempeän ihana ja kuulas: tuuli oli tyyntynyt, kummallisen hiljaista ja rauhallista oli aina lakeuden ääriin. Puut ihan kuin nukkuivat ohi astellessa, ja ihmiset ja karja kulkivat teillä kuin ikuisen, häiritsemättömän rauhan mailla. Illan suussa hän saapui uupuneena ja lämpöisissä unelmissa suureen kylään.
Hän kulki pitkin kylän raittia, jolle hämärä jo kutoi siniharmaita utujansa. Vanhasta kirkkotapulista, joka oli ruohokunnaalla, tuli kellonsoittaja iltatyöstään, raskas, kiiluva avain kainalossa. Pari kolme lasta istui isolla kivellä tarhan rinteellä ja luki ääneensä raamattua, joka oli avattuna yhden sylissä: "Niin rakasti Jumala maailmaa, että hän antoi ainokaisen poikansa"; mutta raakkuvat varikset säestivät tuota lukua korkeissa puissa. Kauppiaan ovikello kilisi, ja ovi aukesi ja paukahti taas kiinni, ja emännät vaelsivat lapsineen ja ostoksineen kotiinsa. Pieni, kahdeksan vuoden ikäinen poika kertoi vanhalle ukolle, joka häntä talutti, tämänpäiväisiä kokemuksiaan: hänet oli varmaankin lähetetty kaupunkiin asialle ja hän oli viipynyt liian kauan, joten ukko oli lähtenyt vastaan. Kauas kuului pojan kirkas, hento ääni, joka kysyi: "Vaari, oletko sinä nähnyt kuollutta?" Ukon ääni oli epäselvä: "Olen, lapsi rukka… pinottain… minähän olin sodassa." — Talonpoikaistalo kuumotti tummana ja matalana puutarhansa keskessä. Tallista, jonka ovi oli selkoselällään, tuikki himmeä liekki kuin tähti yöstä. Renki laittoi apetta seimeen, kuului apelaatikon kannen kolahdus, kavion kumahduksia tallin permantoon ja riimuvarren kilinää. Kookas, pulska, nuori nainen tuli vastaan, kantaen verkalleen ja raskaasti jotain olallansa; hän tuli lähemmäksi, ja maito hohti valkeana vaskivanteisesta kiulusta. Kantaja kohotti ohitse mennessään varovasti päätään, ja katsahti matkamiestä ja toivotti hyvää iltaa. Avonaisessa pajassa seisoi seppä punaisen ahjon ääressä ja pani paljan kanssa niin että koko kylä helisi: arka oppipoika seisoi polvet koukussa vieressä, nahkaliina edessä, rautaa pihdeillä pidellen. Kansakoulu häämötti joen äyräällä hiljaisena ja yksinäisenä, muita taloja aikaisemmin painuneena lepoon meluavasta ja ahkerasta päivätyöstään.
Klaus Baas poikkesi syrjäraitille, joka vei keskimäisten talojen taakse, ja kulki pienten, olkikattoisten majain ohi, joissa emännät seisoivat lieden ääressä räsähtelevää papupannua käännellen. Toisissa seisoivat isot lapset äidin ympärillä järkevästi jutellen, toisissa pienokaiset kurkistelivat hänen helmoissaan pannuun. Laitumelta kuului kovaa riimun kilinää: sälkö koetti teiskaroida, vaikka oli ketju jalassa; nyt se tömisti ja laukkasi niityllä. Selvästi kuului kumeat kavion lyönnit pengerpaikoissa.
Sitten Klaus Baas kääntyi takaisin valtaraitille ja katseli majapaikkaa. Löysikin sen ja havahti hiljaisista mietteistään ja astui reippaasti sisään.
Siellä oli pieni, puhdas kamari ja pöytä, jolla sopi kirjoittaa. Ja Klaus Baas kirjoitti Martje Baasille miettineensä nyt aivan tarkoin heidän asiaansa ja tulleensa siihen johtopäätökseen, että oli parasta kun he erosivat, "jotta nyt kumpikin voi kehittyä siksi, miksi meissä piilevät luontaiset taipumukset ovat meidät määränneet."