XIX.
Seuraavana päivänä aamupuolella hän vaelsi pilvisellä säällä ikivanhaa, leveää valtatietä, joka vei karun lakeuden poikki. Hän söi päivällistä hiljaisessa kyläkapakassa ja tuli myöhään iltapäivällä leveälle nummen tielle, erääsen isonlaiseen kaupunkiin johtavalle. Tie kierteli ihanain lehtimetsäin ja kaunismuotoisten kumpujen välitse, ja sen varrella hyppeli sievä puro. Kun tie melkein metsän laidassa teki mutkan, niin vaeltaja näki tiepuolessa aholla, korkeiden riippapyökkien juuressa, jotka hohtivat hiirenkorvalla, vanhanaikuiset telttavankkurit ja paljon rahvasta touhuamassa niiden ympärillä. Vankkurien portailla istui hievahtamatta pieni, noin neljänkymmenen ikäinen mies, käsiään polviensa varassa puristaen ja vedet silmissä.
Klaus Baas pysähtyi ja katsoi ihmeissään kohtausta. Silloin tuli joku kylän ihmisistä hänen luokseen ja kertoi hiljaisella äänellä, että pari Hampurin laitakaupungin pikku rihkamakauppiasta oli noin kymmenen vuotta sitten eräällä pääsiäisretkellä nähnyt tämän metsän, ja kun he olivat suuria luonnon ihailijoita, niin he ihastuivat tähän rehevään metsään siihen määrin, että tulivat tänne näihin aikoihin joka vuosi, viettämään täällä maalaiskevättä oleskeltuaan kaiken lokaisen talven Hampurissa. Ja usein ne olivat tulleet kesälläkin, jos vain kauppatoimi myöten antoi; he asuivat näissä vankkureissa ja olivat saaneet kylältä luvan oleskella niillä main, koska he olivat hyvin hiljaisia ja iloisia ja siivoja ihmisiä, joista oli pelkkää hupia. Mutta he olivat joutuneet joka vuosi rettelöihin järjestysvallan kanssa, sillä laki kielsi muka vankkureissa asuskelemisen. Ja juuri tänään ne olivat taas saaneet käskyn korjaamaan rattaansa täältä pois. Silloin oli heistä toinen, hiljainen yksinäinen mies, jota piti elossa enää ainoastaan tämä pieni, vaatimaton kesäilo, sillaikaa kun toveri meni kylään hakemaan hevosia, tappanut vankkureissa itsensä.
Kun mies oli asian tarinoinut, tuli nummelta nuori, muhkeakasvuinen tyttö, yllä lyhyt, mukava hame ja väljä röijy, reippaasti ja keveästi astellen, olkapää somasti keinahdellen; ja Klaus Baas tunsi ihmeekseen kultasepän, jonka oli kolme vuotta sitten tavannut ravintolassa Schleswigin maantien varrella, ja riemastui ja vetäysi sivummalle. Tyttö katseli rauhallisesti ja kirkkaasti, jollaisena Klaus Baas hänet yhä muisti, pientä kuihtunutta miestä, joka istui vankkurien portailla, ja pudisti surkutellen vaaleaa, kiharaista päätänsä ja huudahti: "Voi kuinka surullista! Kuinka surullista!" Ja hän meni miehen luo ja puristi hänen kättään ja kääntyi sitten väen puoleen ja purki kursailematta tunteitaan: "Eihän ne olleet kenenkään vastuksina, eivät tehneet kenellekään pahaa! Minkä voi ihminen luonteelleen ja pikku haluilleen! Herra Jumala, miksi ei ihmisten anneta ajatella ja elää halunsa mukaan!" Ja hän kohotti päätänsä, ja näki yhtäkkiä entisen ravintolavieraan ja hätkähti ja tunsi hänet varmaan, ja ojensi sitten silmät ilosta ja kummastuksesta loistaen hänelle kätensä ja kysyi, minnekäs nyt on matka?
Klaus Baas viittasi siihen suuntaan, minne oli menossa, ja he lähtivät nyt astelemaan yhtä tietä. Se oli leveä tie ja aivan kanervien tukkeama: ainoastaan pyörän jälet olivat jotakuinkin paljaat. He kävelivät toinen toista, toinen toista jälkeä. Ja siinä rinnakkain kulkiessaan oli heillä oiva tilaisuus katsella kiireestä kantaan toisiansa, ja he käyttivätkin tilaisuutta hyväkseen.
Tyttö kysyi käveltäessä Klaus Baasilta, kuinka hänen sairas kälynsä nyt jaksoi, ja sai ohimennen kuulla, että Klaus Baas oli tehnyt avioeron ja jättänyt pikkukaupungin sekä aikoi muuttaa Hampuriin. Nainen kuunteli häntä ystävällisesti ja tarkkaavasti ja teki monia järkeviä kysymyksiä, ja hän oli yksinäiselle vapaalle miehelle aivan samanlainen kuin kolme vuotta sitten oli ollut sidotulle. Klaus Baas oli kohtauksesta hyvillään ja kiitti onneansa, joka vei hänet tämän ihanan ja harvinaisen naisen polulle. Ja hän pyysi iloisesti ja rohkeasti, että tytönkin oli nyt kerrottava hänelle, kuka hän oli ja mikä ihmisiään?
Toinen nauroi hänelle ja vastasi: "Tulkaahan kylään meille illalliselle, minun ja tätini luo, jonka tunnette jo Schleswigin retken ajoilta; hän voi sitten kertoa teille, ketä ja mitä me ollaan. Minä olen saanut jutella sen tarinan niin monta kertaa, etten enää viitsi. Sanon nyt vaan, että minun nimeni on Doris Rotermund ja että minä asun tätini luona, joka on nyt myynyt ravintolansa. Tunnustan suoraan, että mieluummin asuisin miehen kanssa, mutta en ole löytänyt vielä sopivaa."
Tyttö vilkaisi syrjästä Klaus Baasiin ja nauroi hilpeästi ja jatkoi hiukan hätäisemmin: "Minä kuulin silloin kuskilta teidän nimenne. Varmaankin olette pikku poikana saanut paljon pilkkaa sen tähden, on kai nalkutettu: 'Kyll' olet koko mestari, senkin Baas!' taikka: 'Aika Baasi ja aika aasi!'"
Tyttö katseli häntä ilkkuen ja kujeillen, ja oli päässyt äskeisestä hämmingistään ja osoitti tien varrella kiertelevää puroa ja sanoi: "Katsokaa, kuinka se vilistää! Kuinka se hyppii ja hyräilee itsekseen ja kulkee notkeasti tietänsä; kai sen jalkoihin koskee terävässä kivistössä. Minä pistin, juuri vähää ennen kuin sain kuulla siitä vaunulaisten tapahtumasta, kengät jalkaani. Nyt, tehdäänpäs pieni mutka tuonne syrjemmälle toista tietä myöten: onkohan se ukko siellä kotona. Minä kierrän usein tätä tietä erästä ukkoa katsomassa."
He kulkivat kaitaa, puiden varjostamaa, kauniisti kiertelevää polkua, joka vei vanhan, matalan mökin luo. Mökki oli sakeassa metsässä poppelien juurella, joiden vaaleat, kiiltävät lehdet raikas länsituuli pani lepattamaan ja käänsi nurin.
Villiviinin verhoaman mökin seinän vieressä oli maalaamaton penkki ja sillä istui seitsemänkymmenen ikäinen kaunis, voimakkaan näköinen vanhus. Hänen valkea partansa oli siististi tasoitettu, ja hän kohotti päätänsä ja nyykäytti tervehtien. Doris Rotermund tuli joustavasti ja uhkean kauniina ukon luo ja sanoi tullessaan: "Annatteko yhden kepin tälle tutulleni? En siedä nähdä suuren miehen kädessä noin joutavan siroa keppiä. Hänelle sopivat paljon paremmin teidän tekemänne kepit."
Ukko nousi heti ylös ja meni pirttiin ja toi nyt kymmenkunnan vankkaa tammikeppiä, jotka pani pihapöydälle, istahti sitten itse ja pyysi uuttakin vierasta istumaan. "Valitkaa näistä", hän sano ystävällisesti, "tällaisia tammenoksa-keppejä minä olen tehnyt jo kaksikymmentä vuotta. Kävelyretkilläni otan ne metsästä, sitten taivutan kädensijan kuumassa vedessä ja silittelen, ja annan niitä huvikseni kaikille, jotka vain tahtovat. Olen jo antanut niitä yli tuhannen kappaletta; monta on käynyt luonani aivan ventovierasta ja on saanut keppinsä. Niin minulle tulee monasti seuraa ja minä saan kuulla pitäjältä uutisia, ja teenpä siinä sivussa vielä hyvän työnkin: sillä ne ovat vahvoja ja käteen käypiä keppejä."
Tyttö oli istahtanut ja heittänyt polvet päälletysten ja katseli nyt selkä kumarassa, leukaansa käteen nojaten Klaus Baasin kepin valintaa. Ja sanoi kuin sivumennen: "Pääasia onkin se, että teette siten hyvän työn. Ah, te olette toimittanut jo tuhannen hyvää työtä! Vaikka olisitte tehnyt syntiä, niin olette näin kuitannut niistä hyvän joukon. Mutta jos olette suuria syntejä tehnyt, niin ei siinä tämä keppien jakelu vielä riitä."
Ukko nauroi ja katsoi häntä syrjästä ivallisesti, sillaikaa kun tyttö katseli keppeihin, ja sanoi: "No, te ette vaan saa rauhaa minun synneiltäni! Olisipa hauska tietää, montako syntiä teillä itsellänne on valmiina? Ette tekään mikään enkeli ole!"
Doris Rotermund keinutteli jalkateräänsä ja sanoi aivan luonnollisesti ja iloisesti: "Minä olen jo kahdenkolmatta enkä ole vielä tehnyt kuin viisi kertaa syntiä… ja aina samaa syntiä."
Ukko naurahti taas iloisesti ja suopeasti ja sanoi: "Mitähän syntiä se lienee, koska te sitä ajatellessanne olette niin tyytyväinen, suorastaan onnellinen!"
Tyttö vastasi ärsyttävästi: "Minun mielestäni ne eivät syntejä ole; mutta ihmiset sanovat synneiksi. Kymmenen käskyn joukossa niitä ei ylimalkaan ole."
"Ahah!" naurahti ukko. "Mutta kuuluvat kai liitteenä johonkin noista kymmenestä! Saanko arvuutella mihin?"
Tyttö punastui ja sanoi: "Älkää nyt toki luulko, että minä kuulutan syntejäni markkinoilla, kuin muut ihmiset." Kun hän sitten vaikeni ja tunsi yhä tulisemman punan poskilleen nousevan, niin hän kepsahti ylös ja sanoi Klaus Baasille: "Joko löysitte?" Ja antoi ukolle kättä, ja oikoi pukuaan ja lähti menemään.
Vanhus nauroi ja katseli tytön jälestä ihmeellisen nuorekkaasti, ja virkkoi Klaus Baasille, joka kädestä pitäen kiitteli kepistä: "On tavallista että tuollaiset terveveriset olennot kuin tuo, ovat hiukan huikentelevia. Mutta hänpä onkin samalla älykäs ja pystyvä ihminen ja hän tietää, mitä tekee."
Kun Klaus Baas ja tyttö ehtivät niin etäälle, ettei vanhus heitä kuullut, kysyi Klaus Baas, mitä kujetta se oli ollut: mitä syntiä tuo ukko oli tehnyt? Doris Rotermund katsahti hämillään kauniin silmin Klaus Baasiin ja vastasi: "Oh, hän on aina ollut kova naismies; on pitänyt luonaan vuorotellen kolmea kaunista naista ja lemmiskellyt heidän kanssaan, — viimeisen vielä tunsinkin — eikä ole ollut naimisissa yhdenkään kanssa."
Klaus Baas katseli tarkkaavasti tyttöä ja virkkoi: "Ja te vaan kujeilette sillä? Ettekä moiti tai karta häntä?"
Doris Rotermund katseli rauhassa ilman rantaa ja sanoi: "Sanovat yleensä häntä sangen luotettavaksi ja auttavaiseksi ja kunnon mieheksi, — sellainen kuuluu olleen aina, niinkuin vieläkin vuoleksii keppejä muille ilmaiseksi. Ja kuuluu hoitaneen rakastajattariaan hyvin, ne kuuluvat lähteneen kaikessa sovussa hänen luotansa. Ja siksi minä hänestä pidän, nähkääs! Minä pidän hänestä, sillä hyvä!" Ja tyttö nyökkäsi Klaus Baasille ikäänkuin kehaistakseen: Kas sellainen minä olen!
Klaus Baas katsoi yhä häntä, ja odotti jatkoa ja kysäisi sitten: "Mutta mitäs ne olivat ne viisi syntiä, joita olette tehnyt?"
Tyttö purskahti nauruun ja vilkaisi häneen, ja katseli sitten hymyillen kaukaisuuteen ja sanoi: "En minä niitä syntinä pidäkään. Ylimalkaan: minä en vielä ole tehnyt syntiä."
Klaus Baas toisti ihmetellen: "Ettekö muka vielä ole tehnyt syntiä?"
Doris Rotermund katsoi kirkkain silmin ja vastasi lujasti: "En. Enkä ymmärrä, miten voisin tehdäkään. Mikä minun mielestäni on syntiä, sitä minä en tee! En ole koskaan ketään pettänyt, joka on luottanut minuun. En ole viettänyt aikaani laiskana, en ole ajatellut, puhunut halpamaisia, taikka tahrannut ruumistani, vaatteita tai rahaa! Tahi ollut epäystävällinen kellekään ajatuksissa ja tavoissa — ja mitä kaikkia niitä syntejä liekään: niitä en tee. Sellaisiin alentuakseni rakastan liiaksi Jumalaa ja itseäni." — Ja hän vaikeni ja katseli kirkkain, avoimin silmin illan ruskossa hohtavaa maisemaa.
Klaus Baas tahtoi ilveillä ja kuulla lisää ja sanoi siksi: "Mutta kuitenkin haluaisin tietää: mitkä ne viisi n.s. syntiä ovat, joita olette tehnyt?"
Doris Rotermund vastasi häneen vilkaisten ja hurmaavasti naurahtaen:
"Sitäpä en sano."
Klaus Baas rypisti otsaansa ja vastasi: "Mutta se on juuri arveluttava merkki!"
"Eipäs", huudahti tyttö. "Totta kai nyt ihminen saa pitää salaisuutensa joutumatta syntisten kirjoihin!?" Ja hän katsoi Klaus Baasia niin suoraan silmiin, että Klaus Baas näki selvästi hienot, harmaat pilkut hänen sinisissä silmäterissään.
Hän ei ollut koskaan katsellut niin tarkkaan naisen silmiin ja nyt hänen oli vaikea kääntää silmiänsä pois. Ja kun tuo kullanhohtoinen tukka loisti hänen edessään, niin hänen päätään aivan huimasi. "Se oli kai rakkautta", hän sanoi.
"Kas vaan, miten älykäs keksintö!" huudahti tyttö, silmissään sula pilkka: "Kun tyttö on kahdenkolmatta, niin mitäpä se muuta kuin rakkautta!… Mutta miksei se voisi merkitä, että kadotin jonkin kultasolen työpajastani — tai siihen tapaan!" Ja hän nauroi Klaus Baasille vasten kasvoja.
"Nyt näin kaikki hampaanne", sanoi Klaus Baas.
Doris Rotermund heilautti käsiään ja nauroi: "Sekin oli synti!"
He laskeutuivat paraikaa nummelta alangolle ja lähenivät kylää, joka loisti edessä kauniissa iltavalaistuksessa. Tytön valpas, ihaileva katse kiersi ilman rantoja, ja kun se viimein joutui vasemmalle, niin siellä kohoavista kukkuloista se kiintyi rinnalla astelevaan mieheen. Klaus Baas ei huomannut enää ihanaa näköalan piiriä: hän näki vain tytön, joka keveästi ja joustavasti käveli hänen vieressään.
Sitten Doris Rotermund osoitti kyläraitin päässä olevaa sievää punaista taloa, joka pilkoitti pienestä, rehevästä puutarhasta, ja hän sanoi: "Tuolla me asutaan. Se oli ennen enon syytinki, hänellä oli täällä suuri tila, mutta hänen kuoltuansa me saimme tämän rakennuksen. Meillä on vielä vähän maanviljelystäkin, täti hoitelee maata."
Ja hän pyysi Klaus Baasia astumaan sisään ja otti hänen hattunsa ja keppinsä, ja näytti hänelle pienen ruokasalin, jossa pöytä oli jo katettu, sekä isomman yhteisen asuinhuoneen: siellä oli ikkunan edessä hänen sepänpöytänsä, täynnä rasioita ja sepän kaluja ja keskeneräisiä kultatöitä, ja antoi luontevasti Klaus Baasin vilkaista keittiöön, missä totinen, vanhahtava piika varusti illallista, sekä omaankin kamariinsa. Siellä Klaus Baas katseli uteliaasti leveää rautasänkyä ja yksinkertaista kirjakaappia ja pesupöytää valtavine pesuvatineen sekä akkunan valkeita uutimia, joita tuuli pullisteli. Ja hän ei voinut heti paikalla lähteä huoneesta, täytyi saada vielä vähän katsella somistuksia: nuoren Goethen päätä, vanhaa tammea vuoren syrjällä, alastonta tyttöä, joka istui kylpyvaipassaan sohvalla, kylämaisemaa kirkkoineen, Potterin[80] nuorta härkää, pientä Apollon patsasta. Ja Klaus Baas asettui keskelle permantoa ja katseli ympärilleen ja sanoi ihaillen ja miettien, Doris Rotermundin odotellessa häntä jo käsi oven rivassa: "On vähän ihmisiä, joilla on omat tapansa ja oma tahtonsa, miehiäkin. Elin kuusi vuotta naisen kanssa, joka riippui aina kiinni muista ihmisistä, milloin minusta, milloin äidistään, milloin kaupungin tädeistä. Mutta te, vaikka olette niin nuori, seisotte kuitenkin omilla jaloillanne."
Doris Rotermund kuunteli ihmetellen ja katseli häntä älykkäästi suoraan silmiin; ja kun Klaus Baas vaikeni, niin hän loi vielä häneen pitkän ja tarkastelevan katseen. Ja lähti sitten vaieten edeltä huoneesta.
Heidän astuessaan ruokasaliin oli täti jo palannut ulkotöistä ja istui pyylevänä ja komeana pöydän ääressä. Hän naurahti ystävällisesti ja virkkoi pehmeällä vanhuksen äänellä, josta pelkkä hyvyys sointui: "Kenenkäs sinä nyt, maantien rosvo, olet tänne tuonut? Näin heti kun vilkaisin työpöydällesi, että laiskuus oli sinua vaivannut ja olit karannut."
Ja kun vieras esitettiin, niin täti muisti hänet kohta ja oli tapaamisesta hyvillään; ja sitten hän kertoi sisarentyttärelle: "Kun menin lypsylle, se vaaleaverikkö tuli kaupungista. Hän kysyi, eikö se rintaneula jo ollut valmis, hän näytti olevan kovin pahoillaan, kun et sinä ollut kotona, ja katseli silmät kiiltäen huonetta."
"Ah", sanoi kultaseppä, "se on vaan niitä, jonka silmät haukoituksesta kiiltävät!" Ja sitten hän kertoi, mikä onnettomuus oli tapahtunut nummella ja Klaus Baasin kohtaamisesta ja kepin hausta.
Illallisen jälkeen he siirtyivät perhehuoneesen ja asettuivat pyöreän pöydän ympärille, jonka kohdalla kattolamppu loi valoaan. Klaus Baas sai nojatuolin vastapäätä sohvaa. Täti istahti mukavasti korituoliin hänen oikealle puolelleen, mutta kaunis seppä keikahti kursailematta leveään sohvaan ja sanoi: "No kerropas nyt taas, täti. Hän tahtoo välttämättä kuulla, mikä olen. Sanoin hänelle, etten minä aina sitä samaa jaksa kertoa. Kerro siis sinä Doris Rotermundin elämäntarina."
Doris Rotermund istui rauhallisesti selkä kenossa ja katseli milloin vieraasen, milloin tätiin, milloin seiniin, joilla kiilui lampun hohteessa lämpöisesti ja kauniisti jonkun taulun lasi tai kullattu puite. Ja jutun juostessa hän rakensi sohvan kulmaan itselleen mukavan pesän kirjavista sohvatyynyistä, jotka hän oli varmaankin itse neulonut, ja otti salavihkaa kengätkin jalastaan ja veti jalat alleen, ja näytti tädin rattoisasti jutellessa oikein tyytyväiseltä.
"Hän on erään apenradelaisen[81] merikapteenin tytär; kapteeni sai luvan ottaa vaimonsa, joka oli minun sisareni, merimatkoille mukaansa, sillä hän oli kiinnittänyt laivaan, jota hän kuletti, kolmekymmentä tuhatta markkaa omaa omaisuuttansa. Ensiksi syntyi tämän veli, Intian valtamerellä: hän on nyt perämies. Ja kun vanhemmat pojan syntymän jälkeen pääsivät kotiin, he jättivät pojan Apenradeen apen luo ja lähtivät itse Etelämerelle. Siellä syntyi sitten Doris, missä, millä leveys- ja pituusasteella, emme tiedä, sillä laivan mustakirja hukkui. Mutta syntymäpäivä tiedetään, sillä vanhemmat lähettivät heti seuraavasta satamasta, Melbournesta, apelle tapahtumasta uutisen. Tyttö jäi laivaan, joka meni jälleen Etelämerelle: Melbournesta Aucklandiin[82] sekä sieltä Samoaan ja S. Fransiskoon.
"Minkälaisia hänen vanhempansa olivat, en tiedä, sillä minä en tuntenut sisartani, hänen äitiään, juuri ollenkaan, koska olin kasvanut hänestä erilläni enon luona. Ja appiväen kertomukset tuskin sattuvat paikalleen, sillä vanhemmat eivät tunne tavallisesti lapsiansa. Mutta me kävimme kerran Hampurissa merimieskodissa erään vanhan matruusin puheilla, joka oli palvellut kauan heidän laivassaan, ja hän kertoi esimerkiksi heidän aina ilveilleen minkä mitäkin keskenään ja olleen hyviä miehistölle. Eräänkin kerran, sanoi, oli sisareni kehaissut, että 'Frisian' pojat ovat tyytyväisiä, sillä niin hyvää hoitoa ei kustanneta millään muulla laivalla. Mutta silloin väitti mies, että Jan Maat[83] ei ole muka tyytyväinen milloinkaan; ja he löivät vedon keskenään, että koettakoonpas rouva, tokko saa Jan Maatin kerrankin tyytyväiseksi! Kapteeni pani vetoon silkkisen pitsiliinan luvaten ostaa sen kohta Melbournesta, jos joutuisi tappiolle, sisarellani kun kuului olleen tällainen lyhyt, kihara ohimotukka kuin minulla ja Doriksellakin, se kuului aina tuulessa irtautuneen ja pieksäneen korvia. Ja kapteenin rouva taas lupasi miehelleen kirjavat liivit.
"No rouva varusti ensi pyhäksi meripojille oikein hyvän läskirokan ja kantoi itse sen lokiisiin miesten eteen ja jäi vähäksi aikaa muka katsomaan, ja kysäisi sitten, että tokko tuo nyt maistui? Miehet nyökkäsivät kaikki päätään ja vastasivat: kyllä, rouva kapteenska, erinomaista! Kun sitten rokka on pistetty pintaan, niin rouva kantaa vielä mehusoppaa, kuivatuista Australian omenoista valmistettua, ja kysäisee taas, että tokko tuo nyt maistuu? — Kyllä, rouva kapteenska, erinomaista, he vastaavat. Ja kun se oli popsittu, niin rouva tuo heille vielä pari pulloa viiniä, ja kysäisee sitten ikäänkuin muuta vaan, että ovatko he nyt ihan tyytyväisiä? Ja pojat nyökkäävät kaikki ja sanovat: Kyllä rouva kapteenska; nyt me ollaan ihan tyytyväisiä! Silloin rouva oli oikein hyvillään, koska muka oli voittanut vedon. Mutta tahtoopa vielä vähän kuulla kehuja ja piiloutuu sentähden oven taakse kuuntelemaan heidän juttujaan. Ja he pakisevat siinä ensin niitä näitä — ja sanovatpa sitten: Vai tyytyväisiä muka! Tyytyväisiä me ei olla sitt' likikään. Nyt pitäisi vielä päästä kapteenskan viereen makaamaan!
"Silloin älysi rouva lähteä, ja juoksi kajuuttaan ja sanoi voittaneensa. Mutta miespä huomasi hänen punastumisestaan, ettei nyt asiat olleet oikein paikallaan, — ja hän kovistamaan vaimoaan, kunnes sisareni viimein kertoi hänelle kaikki; ja kapteeni nauroi katketakseen ja rouva kiukutteli ja — piti sitten meripekkoja kolme vuorokautta paastolla — kiskoakseen heiltä kirjavain liivien hinnan, jotka hänen täytyi antaa voittajalle.
"Seuraavalla retkellä — Doris oli silloin yhden vuoden vanha — laiva sai eräänä iltana kovassa myrskyssä vuodon ja rupesi uppoamaan. Perämies oli varustanut veneet jo valmiiksi, ja oli pitänyt antaa hätämerkkiä toiseen laivaan, joka onneksi huomattiin. Siinä touhussa vanhemmat panivat tytön Geneverviini-laatikkoon ja naulasivat päälle laudat, jotta saisivat lapsen helposti ja vaarattomasti laivasta veneesen; ja olivat tuoneet laatikon sitten kajuutasta kannelle ja köyttäneet sen toistaiseksi kiinni mesaanimastoon, panneet jonkin pojan vartioimaan. Ja menivät sitten itse vielä alas hakemaan laivapapereita ja nuoraa ja makuuvaatteita. Mutta sillaikaa kun matruusit laskevat veneitä alas, he näkevät viinilaatikon — poika oli hädissään karannut vartiosta ja unohtanut tehtävänsä — ja huutavat toisilleen: Tulkaas, kokonainen viinilaatikko! Avataan pois, Blau, ja otetaan pari pulloa mekin. Ja puuseppä kohottaa kirveensä — ja samassa tulee sisareni kannelle ja juoksee hätään ja saa pahan haavan kirveestä käsivarteensa. Ja sentähden se ei ollut päässyt, niinkuin hänen lapsensa, ensimäisessä veneessä toiseen laivaan; ja kun vanhemmat sitten toisella läksivät, niin se vikaantui ja upposi laivan viereen. Toinen perämies, kahdenkolmatta vanha nuorukainen, vei lapsen Melbourneen ja toi sieltä Hampuriin ja jätti Apenradeen appelaan. Ja siellä tämä sitten kasvoi hyvässä hoidossa.
"Rippikoulun käytyään tämä auttoi vielä jonkun aikaa mummoaan talousaskareissa ja kävi samalla kultasepän opissa ja lähti sitten vuodeksi Berliniin tutkimaan taidealaansa. Sitten asetuimme tähän enovainaan taloon. Hänellä on hyvä mielikuvitus ja huomaa helposti ympärillään pientä kauneutta ja hänellä on totteleva käsi kuvatakseen huomioitansa. Ostajia saavat hänen piirustuksensa ja valmiit työnsä yllin kyllin sekä maaseudulta että Hampurista."
Doris Rotermund kumartui hiukan ja sanoi: "No, annahan tulla sitten, kerro vielä se kauppiaan juttu, täti."
Täti katsoi epäröiden ensin häneen ja sitten Klaus Baasiin ja vastasi verkakseen: "Pitääkö minun nyt sellaista kertoa? Sitä ei tiedä kukaan!" Ja hän laski kätensä hellästi tytön ranteelle.
Mutta Doris Rotermund nyökkäsi päätänsä ja toisti: "Kerro, kerro vaan!"
Ja niinpä täti alkoi verkalleen ja vitkastellen:
"Kaksi vuotta sitten, juuri kun olimme muuttaneet tänne, tuli perämies, hänen veljensä, täällä käymään, ja hänellä oli mukana ystävänsä, eräs kauppias. Se kauppias oli meillä ensin sisarenpoikani toverina viikon päivät ja jäi sitten vielä yksikseen tänne viikon ajaksi. Ja hänen kanssaan tämä sitten oli aina yhdessä, kotona ja ulkona, teillä ja metsissä, usein myöhään yöhön. Enkä minä häntä häirinnyt: hän on aikaihminen, tietköön itse, mitä tekee. Ja kun se veljen tuttu sitten viikon päästä lähti pois, niin minä kysyin tältä, että onko hän nyt kihloissa? Mutta tämä vastasi että, niinkuin tiedät, kauppiaan oli lähdettävä kolmeksi vuotta Itä-Aasiaan; en tiedä, sanoi tämä, tokko jaksan odottaa häntä niin kauan; ja hän tuskin jaksaa senkään vertaa kuin minä. Ja minkätähden, sanoi, pettäisimme tahallamme toisiamme? Sentähden me sovimme, sanoi tämä, että kumpikin saa elää aivan vapaana ihmisenä ja tehdä sillaikaa minkä edukseen näkee eikä kumpikaan saa sitten jälestä vaatia toista mistään tilille. — Ja sillä tolalla ne asiat nyt on; ne ovat kirjoitelleet jo kaksi vuotta toisilleen, oikein ystävällisiä kirjeitä, minä saan ne aina lukea. Ne kirjeet päättyvät aina tähän tapaan: Voi miten kauhean mielelläni minä sinua taas suutelisin! Sillä olenhan suudellut sinua ainoastaan viisi kertaa! Muistatko vielä missä?… Yksi Schlehdornissa. Toinen siellä niityllä. Ja kolme kertaa omassa huoneessasi."
Klaus Baas katsoi kävelytoveriinsa, joka hymyili sohvan nurkassa, ja ajatteli: Vai siinä ne oli ne viisi syntiä! Ja hän katsoi vallattomasti Doris Rotermundiin, kuin sanoen: Ei ne olleet suudelmia, vekkuli, jotain enempää ne oli!
Mutta tyttö katsoi häneen rauhallisesti ja totisesti, kuin sanoakseen: Olisit sen sinäkin tehnyt! Ja sitten hän ei jaksanut enään: hän painoi kädet kasvoilleen ja purskahti itkuun.
Toiset vaikenivat liikutuksesta, ja täti silitteli hänen poskeansa. Mutta pian voitti tyttö itsensä ja oikaisi vartalonsa ja nousi patjapesästänsä ylös: "Minä olen niin väsyksissä", hän sanoi. "Jos haluatte jäädä vielä päiväksi tänne, niin menkää huomenna Bornhövedin nummelle; se on suuri ja kaunis ja erikoinenkin luonnoltaan. Ja tulkaa sitten taas huomisiltana vähän pakisemaan."
Nyt Klaus Baas hyvästeli, ja nukkui sen yötä majatalossa, ja kuleksi seuraavana päivänä äänettömällä nummella, kylästä toiseen, ohi vanhain talojen, joiden seinät olivat aivan maahan painuneet. Kauan hän seisoskeli muinaisella linnamäellä ja katseli aavalle lakeudelle länteen, jossa ennen muinoin, 700 vuotta sitten, hänen heimonsa oli taistellut henkeen ja vereen vieraita vastaan. Ja hämärissä hän joutui takaisin kylään. Doris Rotermundin akkunan ohi kulkiessaan hän näki tytön istuvan työssä pöytänsä ääressä lampun valossa. Akkunaverhoa ei oltu vedetty eteen, ja hyvän aikaa Klaus Baas seisoskeli aitavierellä ja tarkasteli hänen vasarainsa, viilainsa ja harppinsa liikkeitä ja hänen kiharoitaan, jotka aaltomaisesti peittivät hänen ohimonsa.
Ja illalliselta hän meni kultasepän luokse. He istuivat jälleen eiliselle paikalleen, Klaus Baasin tuolikin oli jo asetettu pöydän ääreen valmiiksi; hänelle tarjottiin omenia ja kyseltiin, missä hän tänään oli kulkenut ja miltä seutu oli näyttänyt. Ja sitten he sanoivat, että nyt oli hänen vuorostaan kerrottava elämästänsä.
Klaus Baas kertoi silloin vakavasti ja selvästi myrskyisistä ristiäisistään, höylälastun lennättämisestä tuulisina päivinä, kirkkotarhasta ja Liese Lachmannista, isän ja siskon kuolemasta, kelpo taiteilijattaresta ja Petter Söötistä; ja itsestään, liikeoppilaasta, joka harjoitteli P.C. Trimbornin konttorissa, ensin arkana ja sitten ylpeänä. Hän kertoi Heini Petersistä, ja Suse Garbensin kihlauksesta, ja Mühlenstrassen kahdesta tytöstä: pikkuhiirestä ja vanhasta piiasta: kuinka hän oli edellämainitun kavaltanut; ja Blankenesin ihanista illoista. Hän kertoi Intian kuumista öistä, ja kuinka hän kotiin palattuansa oli nainut ensimäisen kauniin tytön, joka vastaan sattui ja kuinka hän vuotten varrella oli hänen rinnallaan kypsynyt ja laajentanut näkökantojaan, mutta oli kuitenkin elänyt ystävättömänä ja kieltäytyvänä. Niin kertoi Klaus Baas, vuoroin haaveksien ja vuoroin katkerana ja kylmästi ja vimmoissaankin; ja hänen sanansa lumosivat ja kiehtoivat: sen näki noista kauniista ja älykkäistä naisen silmistä, jotka pöydän toiselta puolta hänelle säteilivät. Ja kun hän vaikeni, hohti noista silmistä jo syvä, raskas rakkaus.
Sitten avattiin eteisen ovea ja eräs pieni kylän tyttö kepsutti sisään ja pyysi tätiä vähäksi aikaa tulemaan heille: isä ja äiti olivat näet menneet sairaan mummin luo ja heitä peloitti olla yksinään. Täti nousi silloin ylös ja sanoi vieraalleen hyvää yötä ja meni.
Klaus Baas aikoi jälleen istuutua, mutta hän tunsi, ettei hän voisi enää lausua niin puolta rauhallista sanaa. Ja hän katsoi tyttöä silmiin ja sopersi: "Pitääkö minun lähteä…" ja ojensi kätensä häntä kohti.
Doris Rotermund nousi silloin vaivoin sohvalta ja loi silmänsä maahan, ja ojensi hänelle kätensä, aikoen poistua Klaus Baasin tuolin ohitse huoneesta. Mutta kun hän tuli Klaus Baasia lähemmäksi ja kun Klaus Baas piti häntä yhä kädestä niin että hän horjui, niin yhtäkkiä vieras veti hänet puoleensa ja suuteli häntä hurjasti ja piti häntä ohimoilta. Ja Klaus rukoili ja ahdisti häntä ja vaati kiihkeästi, että hänen oli häntä rakastettava ja oltava hänelle hyvä, vaikka kerran vain, sillä hän oli saanut olla niin kauan yksin ja onneton ja kärsiä vilua: hän ei ollut vielä koskaan saanut täyttä rakkautta, ja Doris Rotermund oli niin kaunis ja sanomattoman rakas! Komea tyttö seisoi silmät ummessa hänen käsivarttensa kierteessä, ja hän pudisti vaieten päätänsä ja koetti sanoa, että hän ei voi sitä ja että hän ei ole huono, ja että hän ei tahdo hylätä toista, ja koetti hymyillä. Mutta hänen huulensa vapisivat ja ripisien alta vuotivat kyyneleet. Ja sitten hän, tuon ensi myrskyn jälkeen, rauhoittui hiukan ja katseli ympärilleen, ja järjesteli palmikoitaan, niin että hän oli nyt aivan puolustautumatonna Klaus Baasin sylissä. Ja lähti sitten, kaunis pää miettivästi kumarassa, Klaus Baasin kanssa käsi kädessä kamariinsa.
* * * * *
Huomisaamuna kultaseppä jo hämärissä saattoi Klaus Baasia alas lakeudelle, sillalle, joka vei kauniin, kylän eteläpuolitse kiertelevän joen poikki. Monta monituista kertaa hänen täytyi luvata ja vannoa Klaus Baasille kirjoittavansa heti, kun jotakin tarvitsisi. Tyttö asteli hiukan kalpeana ja raukeana hänen käsipuolessaan, ja hänen huulillaan väreili älykäs ja hieman ivallinenkin hymy — ja hän lupasi. Hän oli nyt taas yhtä levollinen ja varma kuin kohdatessaan äskettäin Klaus Baasin metsän laidassa.
Klaus Baas rukoili, ettei hän saa luulla, että hän ajattelisi hänestä vähintäkään pahaa. Mutta Doris Rotermund, pudisti päätänsä ja sanoi: "Sehän on selvä! Kuinkapa voisit sinä halveksua minussa sitä, mikä ei mielestäsi itsessäsikään ole halveksuttavaa!"
Kun he tulivat niitylle ja seisoivat vanhan puisen sillan korvalla, ojensi tyttö hänelle kätensä ja katseli kauan hänen kasvojansa, ikäänkuin ijäksi ne syvälle mieleensä painaakseen, ja sanoi koruttomasti: "Tunnustan, että olen sinulle hyvin kiitollinen." Silloin tempaisi Klaus Baas hänet taas syliinsä ja suuteli häntä ja sanoi hänelle vielä kerran: ihailevansa hänen tervettä, kaunista luonnettaan, ja lausui, että tyttö oli tehnyt hänelle hyvän työn — ja hän meni.
Parin sadan askeleen päässä hän katsoi vielä taakseen ja näki silloin tytön tumman hahmon katoavan tien käänteessä pensaitten taa. Taempana kuumotti pimeänä ryhmänä kylä ja sen päällä kuulsi jo tumman harmaa ja kylmä aamutaivas — ikäänkuin syviin kuiluihin tuijotellen. Hyvän aikaa seisoi Klaus Baas paikallansa ja odotti, näkisikö hän vielä tyttöä. Mutta sitten hänen ajatuksensa keskittyivät häneen itseensä, ja hänet tempasivat haltioihinsa äskeisten kokemusten muistot. Ja sarastavassa aamussa hän rauhallisella rinteellä itsekseen huudahti: "Minkä onnen Jumala sallikaan osakseni! Nyt minä vasta tiedän, mitä on elämä ja rakkaus ja vaimo ja lapset, taivas ja maa!"