XX.
Kun hän puolenpäivän tienoissa, pilvisellä ilmalla, tuli Hampuriin, niin hän oli tavattoman hilpeällä tuulella ja ajatteli: mitäpä jos pistäytyisi katsomassa Heini Petersiä ennenkuin ryhtyy omiin yrityksiin? Klaus Baasilla oli ollut aina kaikellaisia uusia suunnitelmia ja vielä enemmän perhehuolia, niin että hän harvoin oli ehtinyt tapaamaan Heiniä ja ne vähätkin kerrat vain siellä pienessä kaupungissa; hän tiesi vain, että Heini oli yhä ystävänsä Buschin kanssa yksissä: heillä oli nyt taloustarve-toimisto, joka "meni oikein hyvin", niinkuin tohtorin väki sanoi.
Hän tapasi veikot Gänsemarktin kulmalla pienessä, likaisessa konttorissa, jota synkkä takapiha pimitti niin, että siellä nyt, hämäränä aamupäivänä, joka muuttui vähitellen sateiseksi, ei nähnyt muuten kuin kaasuvalolla. Kompukset istuivat paraikaa kaasuliekin alla suuren kaksoispulpetin ääressä, korkeilla pukeillansa vastatusten: Heini Peters oli tullut ulkoa kävelyltä — hänellä oli tietysti yllä tuo välttämätön musta pitkätakki, jonka helmat nyt riippuivat pukilta juhlallisena kuin mikä pyrstö. Hänen ystävänsä Busch oli lyhyt miehen tallukka, noin kolmenkymmenen tienoissa: kasvot latteat ja matalat, kuin olisi häntä lyöty kämmenellä liian lujasti päälaelle. Hänen silmänsä kiiluivat mukavasti. He keskustelivat Klaus Baasin tullessa äänekkäästi jostakin hauskasta asiasta ja puhaltelivat sakeita haikuja lyhyistä merimiespiipuistaan; avattu olutpullo ja pari lasia oli pulpetin harjalla heidän välissään. Takapihalla oli varmaankin suuri hevostalli, sillä seinillä vilisi kirjavanaan kärpäsiä.
Heini Peters tuli mahdottoman hyvilleen tästä vierailusta. "Tuo nyt on minun ystäväni Busch", hän esitteli, "josta olen sinulle usein kertonut."
Veli Busch räpsytti hauskasti pieniä, kiiluvia silmiään, aivan kuin tieten, ettei hänestä voi kertoa muuta kuin kiitettävää ja iloista; ja hän otti ikkunalaudalta lasin — ei aivan puhtaan — ja tarjosi Klaus Baasille kulauksen olutta. Kun vieras kiittäen hylkäsi tarjouksen, niin hän kummasteli tavattomasti ja sanoi: "Teidän täytyy juoda joka aamu pari lasia, arvon herra! Voida ratasta, paremmin juoksee!"
Heini Peters huiskautti kieltävästi veikolle kättänsä ja katseli Klaus
Baasia ihmettelevin, surullisin silmin, ja virkkoi syvästi huokaisten:
"Ja mitäs sinä sanot näistä kauheista ajoista?"
"Mitenkä niin?" kysyi Klaus Baas hieman hajamielisesti. "En ole lukenut lehtiä kahteen viikkoon." Mutta sitten asia muistui hänen mieleensä ja hän kysyi uteliaana: "Onko rahanarvo yhä noussut?"
Heini Peters kohautti kauhistuneena pitkää kättänsä. "Etkö sinä tiedä mitään? Että diskonto on seitsemän? Että pankeissa luotto loppuu. Että Tewes & Gibbon on caput? Ja supatellaan ja ennustellaan vaikka mitä! Ja jokainen vaatii rahojaan kuin oltaisiin varkaita; tai pitää rahastaan kiinni kynsin hampain, kuin pelkäisi sen lentävän lintuna tiehensä."
Klaus Baas nousi ylös: hänet tempasi heti asia mukaansa ja hän oli nyt hyvin vakava. Pikaisesti hän ajatteli asemansa ja tuntemansa liikemiehet ja firmat ja mitä merkitystä niillä voisi olla hänelle. "Jaha!" hän sanoi. Ja kysäisi sitten kohteliaisuuden vuoksi: "Ja kuinkas teidän liikkeenne vetelee?" Ja katseli latteanaamaista Buschia ikäänkuin tietäen, että hänestä lähtee totuus pikemmin.
Vanttera Busch kohautti hartioitaan, ja otti lasistaan kelpo kulauksen ja viittasi sitten tyhjällä lasilla kompukseensa ja vastasi: "Avaa suusi vaan, Heini! Ehkäpä tällä arvon herralla sattuu olemaan joutava tuhannen markan seteli."
Heini Peters katseli vanhaa ystäväänsä kovin huolissaan ja virkkoi: "Sinä tiedät kai, että meillä on pari kuukautta ollut tämä taloustarve-toimisto, — taikka: olemme koettaneet sitä pitää. Mutta ei se tahdo oikein leiville lyödä!"
"Ei", toisti veli Busch.
"Me pääsimme kahden tehtaan edustajiksi. Ensin läksin minä keräämään tilauksia, mutta en saanut yhtään. Sitten läksi ystäväni Busch, mutta ei saanut hänkään mitään. Ja nyt meiltä meni se asiamiesoikeus!"
Pieni talukka pyyhki olutheraisia viiksiänsä ja sanoi mukavasti silmiään räpyttäen: "Siihen oli syynä se, herra Baas, että meillä on kummallakin kaksi vikaa. Heini tapaa kadulla aina neitosia ja hänen on mentävä juomaan heidän kanssaan kahvia tai suklaata. Ja minä vilkuilen liiaksi kapakkain kyltteihin."
Heini Peters kohotti pitkät koipensa korkeammalle ja kietoi ne kuin käärmeet pukin jalkain ympärille ja jatkoi huolissaan: "Vanhukset lähettivät kyllä minulle, kaksi kuukautta sitten, kun perustimme tämän taloustarve-liikkeen, tuhat markkaa, viimeiset mitä irti saivat. Mutta siitä minun täytyi heti antaa kolmesataa räätälille ja melkein sata markkaa meni kirjakauppaan…"
"Runoista!" tirskahti pikku Busch ja iski Klaus Baasille silmää.
Heini Peters nauroi omaa mielihyväänsä ja pudisti sitten vakavasti päätänsä ja lausui: "Lopuilla kuudellasadalla vuokrasimme tämän konttorin ja ostimme kaluston, taikka, saimme ne vähittäismaksulla: niistä on nyt suoritettu osapuilleen puolet. Sitäpaitsi saimme eräältä muurarimestarilta, joka asuu kadun kulmassa tässä lähellä, kaksituhatta markkaa vekselillä, se kyllä lankesi neljä viikkoa sitten, ja meillä ei ollut mitään, ei niin penniä, millä maksaa. Olisihan se jättänyt meidät vielä joksikin aikaa rauhaan, — veli Busch osaa näet häntä hyvin käsitellä. Mutta kun nyt neljä päivää sitten tuli se mahdoton rahantiukka, niin mies pelästyi niin, että rohkaisee alati itseään alkoholilla ja ryntää tuon tuostakin kimppuumme. Se on kamalaa… Me emme ole näinä kahtena kuukautena saaneet vielä yhtään ainoaa tilausta… Taikka saimmehan sen yhden pesukoneen… Ah jaa… ja mitä äitiisi tulee, Klaus! Hän menestyy hyvin!"
Klaus Baas vastasi kuivasti: "Ja senkin pesukoneen saitte tehtaalta malliksi."
Heini Peters myönsi kyllä. "Emme ole päässeet edes alkuunkaan, Klaus.
Onneksi on tuo muurarimestari tuhmahko, joten olemme saaneet lykkäystä.
Mutta jumalaties miten kauan?"
Hän aikoi jatkaa tuon velkojan kuvausta, mutta silloin vääntyi ovi naristen auki ja sisään tuli muurari: pieni, harteva mies, tukka pörröllään, silmät surulliset ja sameat. Hän näytti kivulloiselta ja oli hienossa hiivassa. Heini Peters kääntyi silloin heti muurarin puoleen ja sanoi, että hänhän näyttää tänään terveemmältä, ja esitti hänelle Klaus Baasin: "eräs liikeystävä… oma firma täällä Hampurissa."
Muurarimestari katseli sameilla silmillään halukkaasti mahtavan näköistä Klaus Baasia, ja kääntyi sitten Heini Petersin puoleen ja viittasi olkansa yli varovasti peukalollaan veli Buschiin ja kysyi huolestuneen näköisenä: "Mitenkä hän nyt voi?"
Ja kun Klaus Baas silmäsi muurarin peukalon suuntaan, niin hän huomasi, että kompus Busch oli nyt vallan merkillisesti muuttunut: hän oli kääntynyt seinään päin ja tuijotti silmät hurjina likaista, kärpästen kirjaamaa tapettia ja odotti käsi harallaan, iskuun valmiina. Ja hän piti pyydystämilleen kärpäsille oikeita puheluja itsensä kanssa, milloin hiljaisella, inisevällä äänellä, milloin vihaisesti ärähdellen: "Istutkos kiinni! Istutkos! Hups!… Istutkos! Istu pois! Etkös siinä istu? Hups, taas tuli yksi!"
Ja Heini Peters loi huolestuneen katseen kärpäsentappajaan ja sanoi murheissaan: "Ei hän ole tullut juuri paremmaksi. Lääkäri sanoo, että hän tappaa näiden kärpästen hahmossa sekavia ajatuksia, jotka hänen päätään vaivaavat. Kuta useamman kärpäsen saa, sitä vähemmäksi tulevat hassut ajatuksetkin. Ensin hän ei saanut niitä kiinni ollenkaan, mutta nyt hän toki työskentelee hyvällä menestyksellä. Katsokaas, nytkin hän sai kiinni!… Teidän ei pidä mainita tästä syrjäisille, sillä se vahingoittaisi luottoamme… Katsokaas, nyt se taas sai yhden kouraansa!"
Pieni muurarimestari istahti konttorin ainoalle tuolille, jolta Klaus oli noussut ylös, ja katseli oikein perinpohjin kärpästen pyydystäjää; ja hänen kiiluvissa silmissään kiertelivät hartauden kyyneleet.
Klaus Baas otti silloin hattunsa ja meni ulos. Heini Peters tuli hänen jälestään.
Kun konttorin ovi painausi kiinni, Heini Peters nauroi tikahtuakseen, ja tiedusteli sitten, miten haudankaivaja jaksoi ja millaisessa tilassa hauta oli, jonka he olivat kuusi vuotta sitten yhdessä vihkineet.
Klaus Baas ei kärsinyt sanaakaan niistä ajoista ja tokaisi: "Se heidän tiesi."
Ja sitten lehahti Heini Peters yhtäkkiä Süllbergiin. "Me oltiin viime pyhänä siellä tanssissa: autuasta, sanon minä! Minä vein hänelle orvokkikimppusen: kuinka hän minua kiitti, hurmaavaa, suoraan sanoen! Ja ensi sunnuntaina me mennään Ohlsdorfin hautausmaalle." Ja sitten hän vaipui raskaasen ajatteluun: "En tiedä, mikä minä olen oikeastaan", hän sanoi. "Tanssiva haudankaivaja ja kaivetun haudan yli tanssija." Ja hän nauroi hullunkurisesti ja pudisteli päätänsä, ja sanoi sitten jälleen totisesti: "Kuulepas nyt, Klaus Hinrich… se on hyvin vaikeaa sanoa, mutta me emme tiedä, mihin nyt turvautua… voisitko vipata sata markkaa… Mutta ethän sinä voi, etkä ehkä tahtoisi?"
Klaus Baas pudisti päätänsä ja vastasi: "Tarvitsen nyt rahani itse,
Heini!"
Mutta Heini Peters olikin jo päässyt myötätuuleen. "No hyvä, hyvä!" sanoi hän ystävällisesti. "Aioin vain kysyä sinulta! Ei mitään, ei mitään! Pistäydyhän nyt meillä vastakin!"
Ja Klaus Baas kiirehti askeleitaan ennättääkseen oikeaan aikaan pörssiin. Ja kun hän tuli Reesendammille, niin näki entisen esimiehensä, herra Trimbornin kääntyvän juuri Jungfernstiegille ja menevän pörssille päin. Klaus Baas tervehti vanhusta, — hän oli viime vuosina tosin hänet silloin tällöin nähnyt, mutta ei puhutellut koskaan — ja meni ukon luo ja muistutteli hänelle nimeään, ja huomasi jo Trimbornin tervehdyksestä, että ukko oli hyvällä tuulella.
Herra Trimborn mietti vähän, ja muistikin hänet ja kyseli nyt kohteliaisuuden vuoksi, mistä matka ja minne? Ja kun hän huomasi nuoren kumppanin hiukan arastelevaksi, niin hän kävi jo toverillisemmaksi ja sanoi: "Kovat ajat nyt, rakas ystäväni! Amerikassa käy hullusti… Ja täällä tuo Tewes & Gibbon! Ai ai: niin vanha ja hyvä liike! Ja huhutaanpa vielä… mitä kaikkea huhutaankaan!!" Ja sitten hän muisti, missä tekemisissä Klaus Baas oli ollut toiminimi H.C. Eschenin kanssa ja sanoi: "Niin… tehän olittekin silloin A.W. Thaulerin puolesta straiteilla! Aivan niin! Ja toimitte jonkun aikaa siellä H.C. Eschenin asioissa, muistan kyllä! Ja nuori Eschen kuoli siellä… teidän käsiinne… aivan niin, muistan kyllä! Te olitte varmaan ystäviä jo minun konttorissani ollessa… Se on kunniaksi, se on kunniaksi teille, herra Baas!… Niin niin, siellähän niitä lepää, monta kelpo miestä! .. Saitte siellä kaivoksen käyntiin… Aivan niin… Wilhelm Thauler kertoi kyllä siitä! Hyvä voimannäyte!… Mutta miksette tullut silloin takaisin meille tai jäänyt A.W. Thaulerille?"
Klaus Baas vastasi, että herrat olivat silloin olleet matkalla ja hänelle oli tarjottu paikka maaseudulla. Ja ilmaisi sivumennen ansainneensa maalla hyvänlaisesti, ja oli nyt tullut taas Hampuriin erääsen pankkitoimeen, jonka hän kyllä saisi — tai mieluummin koettaisi päästä osakkaaksi johonkin suurempaan yritykseen.
Mutta herra Trimborn ei paljon toista kuunnellut: hän mietti vanhain tavalla omia asioitaan, ja olipa hän hiukan huonokuuloinenkin. "Mitäs minä nyt aioinkaan H.C. Eschenistä? Niin, firma horjuu, herra Baas!… Päällikkö… kuten tiedätte, Arthur Eschen,… hänen vaimonsa on hiukan sukua minulle, serkkuni kautta… hieno naikkonen, herra Baas, hiukan liian hieno… no niin… herra Eschen matkusti neljä viikkoa sitten straiteille valvomaan firman etuja, ja hänen täkäläinen osakkaansa, vanhahtava, muuten hyvä mies, joka palveli viisitoista vuotta Itä-Aasiassa ja liittyi omaisuudellaan liikkeesen, on nyt hyvin sairaana! Niin, ja tällainen tiukka raha-aika! Tukala asema! Pankit eivät ainoastaan pidätä rahojaan, vaan palauttavat sisään mikäli voivat! Ja H.C. Eschen työskentelee luoton varassa, ihan liian suuren luoton varassa, hyvä herra Baas! Ja sitten suurellinen kotielämä! Ja mitäpä se rouvakin teki Intiassa?! Nekin rahat on jostakin koottava! Niin kauan kuin konjuktuuri on hyvä, se käy! Mutta kun tulee kolaus, kriisi, silloin on kovat edessä! En kerro nyt mitään salaisuuksia, herra Baas: eilen tiedettiin julkisesti, että liike on menossa vararikkoon; kaikessa tapauksessa se on kovassa pulassa. Leskirouva Eschen on käynyt kysymässä neuvoa herra Wilhelm Thaulerilta: hän oli Eschen-vainajan ystävä, vanhemman nimittäin. Viimemainitulta voitte saada lähempiä tietoja, jos nimittäin entisen liikkeenne asiat sattuisivat teitä yhä viehättämään."
Klaus Baas tarkkasi kasvot jäykkinä vanhuksen puhetta ja jokainen sana kosketti valtavasti häntä. Mitä oli tämä? Tuliko nyt tilaisuus?… Ja hyvä tilaisuus?… Pystyikö hän? Mutta hän ei ollut koskaan johtanut sellaista liikettä! Ja hän oli kuusi vuotta ollut erillään niistä hommista! Sellaisen paikan, jota tuo pankki hänelle tarjosi, hän voisi koska tahansa saada uudestaan. Kiinni vain nyt! Hän tunsi sen liikkeen… Tunsi rouva Eschenin… Karl Eschenin äiti luottaa varmasti häneen! Hänellä oli oikeus tarjota apuaan! Sen tiesi rouva… Käsiksi vain! Käsiksi heti! Nyt hän voi onnistua!
Kun vanhus hiukan vaikeni, seisattui Klaus Baas ja lausui harvakseen ja miettivästi: "Herra Trimborn… koetan heti paikalla saada H.C. Eschenistä tarvittavia tietoja; ja menen sitten rouva Eschenin ja sairastuneen osakkaan luokse! Ja jos huomaan, että vielä kannattaa yrittää, niin tarjoan työkykyni ja pienen, neljänkymmenen tuhannen omaisuuteni, toiminimen käytettäväksi! Puhun tästä teille siksi, että ehkäpä sitten tohtinen pyytää teidän neuvoanne ja suositustanne."
Vanhus ihmetteli suuresti: "Vai niin… vai niin… No, miksei! Pakisin tässä paremminkin itsekseni kuin teille; ja heti sellainen vaikutus! Jaha, miksei! Perästä kuuluu, perästä kuuluu, herra Baas! Iloista, jos niin vanha liike pysyisi pystyssä! Kummallista, että minun pitikin juuri tavata teidät! Ehkäpä se on hyvä ajatus, herra Baas! Se on teidän asianne! Herra Thauler puhuu teille kyllä mielellään lähemmin… hm, hm!"
Ja vanhan miehen tavalla, joka tunsi maailman menon, hän katseli laumoja, jotka pörssiin juoksivat, ja supisi itsekseen: "hm… hm", ja nyykäytti harmaata päätänsä. Hän oli nähnyt niin monen menevän noista ovista sisään, mutta ei usein niistä mennäkseen. Omat viat ja kova onni olivat lykänneet heidät syrjään ja he olivat joutuneet ajan aaltojen tuulijätöiksi.
Klaus Baas ymmärsi kohta pahanenteisestä puheen hurinasta, että jokin uusi onnettomuus oli saatu kuulla ja levisi nyt pörssissä suusta suuhun. Ja hän kuuli piankin, hiljalleen päästessään järjestyvässä ihmislaumassa eteenpäin, mainittavan erään keskolaisen vientiliikkeen nimeä, ja sitten, mutta äskeistä selvemmin ja kovaäänisemmin, erään vanhan, hyvän pankkiliikkeen. Ikäänkuin synkkä ukkospilvi uhkasi liikemieslauman päitten päällä: ei hilpeää hymyä, ei naurua, ei leikin sanaa. Kaikkien kasvot olivat vakaita. Kalseista ja totisista silmistä kuulsi totinen vaivautunut ajatus: Mikä on sitten seuraava? Mitähän kaikkea vielä tuleekaan? Jos se ei pysy pystyssä, niin mikä sitten!… Entä minä sitten? Nyt oman aseman tiukka, epäuskoinen arvioiminen; ja sen pankin, jonka turvin työskenneltiin, nykyisten tavarainhintain, liikeystävien, saarnamiesten, — kaikkien huomispäiväin kolkkojen mahdollisuuksien. Kotona vaimo ja lapset ja tutut odottamassa. Jokaisesta tuntui kuin hän katsoisi jo kohtaloa kasvoista kasvoihin, kuin kouristaisi jo kalma sydäntä… Tuossa jutteli kaksi arvokkaan kauppahuoneen edustajaa, läheisiä tuttuja, vakavasti tästä uudesta onnettomuudesta ja sen merkityksestä niille ja niille liikkeille. Jalon näköinen ikämies oli vaipunut keskellä hurisevaa ja hiljaa liikahtelevaa ihmislaumaa syviin mietteihin, huolissaan vanhasta, perikadon uhkaamasta kauppahuoneesta, jonka hän oli tuntenut kolmessa polvessa, miettien perussyitä, ja omaa liikettään ja lapsiaan ja lasten lapsia. Lehterin juurella seisoskeli nuorempaa ja kokematonta väkeä kertoillen toisilleen hiljaa ja moittivasti, monen kasvoilla näkyi kiukku ja halveksuminenkin, kuinka anteeksiantamattoman huolimattomia molemmat liikkeen päälliköt olivat olleet ja kuinka paljon nuoremmalta oli mennyt talouteen. Kuinka paljon olivat maksaneet hänen vaimonsa hetaleet ja hänen omat peli-iltansa klubilla. Mutta lähellä heitä seisoi kolmas, viisas mies. Paksut kultaiset kellonperät pyöreän vatsan päällä hän julisti joillekin tutuille ikivanhaa arvostelu-lauselmaa kolmannesta polvesta: Ei siitä ole mihinkään! Niillä ei ole ryhtiä enää! Niillä ei ole ajatuskykyä! — Siellä täällä seisottiin pikku ryhmissä ja toinen supatti toiselle firmain nimiä, joiden asiat oli hullulla tolalla. Pörssivälittäjäin nurkassa oli tungos vielä tiukempi kuin muualla ja siellä huudettiin hiljaisemmalla äänellä, mutta sitä kiihkeämmin, kurssin korotusta. Pieni keikari viuhtoi, lyhyt harmaa, haalistunut takki keikkuen, hurjasti muistikirja kädessä ja tarjosi pöyhkeästi yli omistamansa ja mistä voi vastata. Suurten suistuminen oli noussut hänelle päähän.
Klaus Baas näki herra Thaulerin keskustelemassa erään vanhahtavan herran kanssa: hänet huomattiin ja nyökättiin ystävällisesti päätä. Mutta kun keskustelu loppui ja päällikkö näki, että Klaus Baas halusi hänen puheillensa, niin hänen kasvoilleen tuli kylmä ilme. Maahan katsellen ja silloin tällöin terävästi puhujaan vilkaisten hän kuunteli sitten entistä virkamiestään. Klaus Baas mainitsi lyhyesti, että hän ja Karl Eschen vainaja olivat olleet ystäviä, ja kysyi, millä tolalla firma H.C. Eschenin asiat nyt olivat ja tulisikohan hänen tarjoutua käytettäväksi?
Herra Wilhelm Thauler silmäili väkijoukkoa ja loi sitten terävän katseensa häneen ja kysyi kohteliaasti: "Mitä voisi toiminimi toivoa teidän tarjouksestanne?"
Klaus Baas vastasi lyhyesti ja huolettomasti: "Jos tiedän, että mahdollisuuksia on, tuon työkykyni… luulen olleeni hyvä työntekijä… ja kokemukseni sen liikkeen suhteen sekä 40,000 markkaa pääomaa."
Herra Thauler vetäytyi nyt hiukan syrjemmälle joukosta ja sanoi epäuskoisesti, mutta jo avonaisemmin: "Liikkeellä on suuria vekselisitoumuksia. Huomenna lankeaa ensiksi kaksi vekseliä, kumpikin 50,000 markkaa ja kolmas 40,000. Muuten eivät asiat, mikäli minä olen huomannut, ole perin huonolla tolalla; liikkeen varat ovat ymmärtääkseni hyvät. Mutta mitäpä se auttaa? Pankit tahtovat rahaa. Jos herra Eschen itse olisi täällä, niin ehkä vielä kävisi hyvin kaikki: hän on toki vanhaa sukua ja hänen äitiään yleensä kunnioitetaan ja säälitään… Mutta, mikä pahinta, herra Baas,… mikä tekee tilan melkein toivottomaksi: Arthur Eschen ei ole itse velaton!"
Klaus Baas mietti hetkisen ja sanoi: "Eiköhän pankit tyytyisi, jos tarjoisin takeeksi omaisuuteni ja työni, te ja herra Trimborn suosittaisitte?"
Herra Thauler sanoi heti: "Olen aivan varma, että ne eivät tyydy. Pankit antavat liikkeen mennä kumoon, ellei lunasteta ensistäänkin noita sataaneljääkymmentä tuhatta. Ja sitten on vielä monia muita vaikeuksia."
Klaus Baas mietti, koettaisikohan kuitenkin pankkeja taivuttaa. Mutta sitten hän ajatteli, että omalle ja liikkeen asialle olisi edullisempaa, jos hän voisi suorittaa nämä ensimäiset sitoumukset. Siitä Arthur Eschen antaisi hänelle kelpo tunnustuksen! Ja hän lausui kohta rohkeasti: "Jos saan hankituksi 120,000 markkaa, niin ottaisitteko huoleksenne 20,000?"
Herra Wilhelm Thauler katseli epäröiden väkijoukkoa. "Liika vaatimus, herra Baas… kuka tietää, millaiset ajat vielä tulee…"
Mutta Klaus Baas lausui varovasti, kuin arkaan venetsialaiseen lasimaljakkoon tarttuen: "Teettehän tietysti sen isävainajan, entisen ystävän puolesta! Minä pojan puolesta, joka oli ystäväni."
Liikemies katsoi häntä kylmästi ja sutkahutti: "Te teette sen itsenne puolesta. Ja niin paljon teillä ei toistaiseksi ole koossa. Mistä otatte nuo 120,000? Osakas on sairaana, ja te olette äsken tullut, mikäli tiedän, maaseudulta. Teillä ei ole suhteita. En minäkään teitä paljoa tunne." Ja sitten hän virkkoi, melkeinpä jo yli olan: "Onko teillä vielä mitä muuta minulta?"
Klaus Baas vastasi: "Uskon, että rouva Eschen luottaa minuun suosituksitta: hän tietää poika vainajansa kirjeistä hänen pitäneen minua arvossa. Ja tiedättehän: Karl Eschen oli nuoruudestaan huolimatta hyvä liikemies. Mutta pankeissa minun täytyy saada vedota teihin. Voinko tulla huomenna kello kaksitoista keskustelemaan kanssanne?"
Samassa meni ohi erään pankin johtaja, — sen pankin oli herra Thauler äsken sanonut olevan firma H.C. Eschenin velkojia; ja herra Thauler vastasi nyt: "Kas tuossa! Koettakaa nyt itse onneanne!"
Pankinjohtaja pysähtyi ja silmäili Klaus Baasia, joka alkoi puhua, eikö ollut mahdollista saada lykkäystä. Mutta herra ei kuunnellut häntä edes loppuun. "Firma H.C. Eschenin pyyntöön ei tässä kohdin taivuta", hän keskeytti kylmästi. "Ei ole mitään aihetta siihen. Näyttäköön itse, mihin pystyy."
Klaus Baas nyökkäsi päätänsä ja vetäysi pois ja kääntyi jälleen herra Thaulerin puoleen: "Voin siis huomenna kello kaksitoista tulla luoksenne?"
"Kyllä, herra Baas… jos se enää mitä hyödyttää."
Klaus Baas hyvästeli ja meni ulos ja astui raitiovaunuun. Neljännestunnin päästä hän seisoi Eschenin asunnossa Mittelwegin varrella noiden tummain, kiiltäväin öljyväritaulujen keskellä. Rouva Eschen tuli itkettynein silmin sisään, hän oli nyt lihavahko, pyylevä vanhus. Hän tunsi heti Klaus Baasin ja kuunteli esitystä, katsellen suoraan häntä kasvoihin.
Kun Klaus Baas lopetti, alkoi rouva nyyhkyttää ja käveli maahan katsellen levottomasti edestakaisin ja huudahteli poikavainajansa nimeä, ikäänkuin rukoillen hänen neuvoansa tässä hädässä. Sitten hän ojensi Klaus Baasille kätensä ja suoristihe ja istahti häntä vastapäätä ja tunnusti, ettei hän tiennyt ketään, kehen turvautua: hänellä itsellään oli vielä, paitsi mitä oli liikkeesen kiinnitettynä, aivan vaatimaton yksityisomaisuus, mutta miesvainajan päätöksen mukaan hän tahtoi säilyttää sen nuorimmalle ja ainoalle tyttärellensä Sannalle. Gertrud oli näet kuollut. Hän oli eilen eno Eberhardin kanssa — muistihan Klaus Baas sen sinetinkokoojan — miettinyt kaikki pelastuksen mahdollisuudet, mutta turhaan. Hän oli käynyt osakkaan luona, mutta se oli niin ankarassa taudissa, ettei kyennyt mihinkään. Ja sitten hän näytti Klaus Baasille Intiasta liikkeelle tulleen sähkösanoman, jonka kirjanpitäjä samana aamuna oli kääntänyt ja lähettänyt hänelle. Se kuului: "Toimitan tänään pankkiin 20,000. Tarvittaessa Thaulerin puoleen." — 20,000 oli siis suoritettu, lisäksi hänen 40,000. Puuttui vielä 80,000.
Klaus Baas pyysi nyt rouvan selvittämään osakkaalle kirjeellä, mikä hän oli miehiään, voidakseen käyttää sitä hyväkseen hänen kanssaan puhellessaan: hän päätti näet vielä koettaa käydä hänen luonaan.
Kirjeen saatuaan hän kyseli hienosti, kuinka perhe muuten jaksoi ja missä kukin oli? Ja sai kuulla — äidin kyyneleet virtasivat taas, — että vanhin tytär Gertrud, jonka Klaus Baas oli tuntenut — oli monta vuotta sitten, lyhyen avio-onnen jälkeen, kuollut Meksikossa; nuorempi tytär Sanna, jonka Klaus Baas oli kerran sylissään kantanut toiseen huoneesen, oli ollut jo jonkun viikon Englannissa, eräiden tuttujen luona: ansaitsi toimeentulonsa saksankielen tunneilla. Eschen vainajan ijäkäs äiti — hänetkin oli Klaus Baas ennen nähnyt — eli vielä, ja vanhassa harhaluulossaan: hänen poikansa olivat muka matkoilla ja hyvässä voinnissa; mutta vanhus oli jo melkein yhdeksänkymmen-vuotias ja loppu saattoi koska tahansa tulla.
Klaus Baas kuunteli puolella korvalla kauniin, lempeän rouvan murheellista puhetta, ja lupasi palata vuorokauden kuluessa, ja meni.
Hän kiiruhti suoraa päätä osakkaan luo. Siellä palvelustyttö otti hänet vastaan ja sanoi, että herra on niin sairas, ettei kykene puhelemaan kenenkään kanssa; mutta Klaus Baas kyseli silloin pitkin ja poikin, mikä tauti häntä vaivasi ja oliko sairas itse pääsyn kieltänyt, sekä lähetti rouva Eschenin kirjeen hänelle. Tyttö tuli takaisin ja sanoi: "Herra on hyvin sairas, hän ei voi ottaa vastaan", mutta silloin Klaus Baas lykkäsi hänet syrjään ja tunkeusi omin luvin saliin ja pääsi puheisiin talon emännän kanssa, joka oli sangen murheissaan, ja pian sairasvuoteen ääreen.
Ja hän näki tuon vanhan, kaljupään herran olevan paremminkin pelästyksissään ja päästä pyörällä kuin sairaana; ja senvuoksi hän oli muka hyvin rauhallinen ja toivorikas ja sai hänet kuuntelemaan esitystään. Hän kertoi entisistä suhteistaan Eschenin liikkeesen ja Karl Escheniin ja käytettävinä olevista 60,000 markasta; ja sanoi puhelleensa jo Trimbornin ja Thaulerin kanssa: he olivat olleet kutakuinkin toivorikkaita. Ja hän onnistui sen verran, että potilas virkistyi hiukan ja kohosi kyynäspäilleen, ja uikutteli työskennelleensä viisitoista vuotta ahkerasti Brodersen & C:on konttorissa Shanghaissa ja Jangtsessa ja palanneensa kotiin aikomuksella elää loput ikänsä rauhassa, vaivalloisesti kootuilla 80,000 markallansa ja pienellä konttoritoimella ihanassa Hampurissa. Mutta silloin iski häneen kyntensä ylpeyden piru ja sai ikämiehenä vietellyksi rupeamaan H.C. Echenin liikkeesen, kun se oli vanha, hyvä nimi; ensin prokuristiksi ja sitten osakkaaksi. Ja sitten hänellä ei enää ollut rauhan hetkeä, sillä liike tuotti touhua yli hoitajain voimain. Ja nyt piti tulla kuin salama selvältä taivaalta tuo kauhea isku: hirvittävä rahan- ja luotonpuute. Suuret tavaramäärät oli jo tilattu ja laivoilla matkalla, toistaiseksi menekin toivotta. Päällikkö oli Intiassa, ja hän tässä, vuoteenomana!
Klaus Baas katkaisi pian valitusvirret ottamalla taskustaan muistikirjan ja merkitsemällä siihen maksueriä, nimiä ja päivämääriä; ja kyseli yhtä ja toista henkilöistä, ja tunnusteli ja teki varovasti ehdotuksia.
Potilas tuli iloisemmaksi, ja tahtoi jo hänkin muistikirjaansa, ja piti toista asiaa mahdottomana ja toista mahdollisena. Ja kun tahto valveutui, niin hän näki jo tarpeelliseksi puolustella itseään. "Katsokaas", hän alkoi ja vetäisi pitkän, keventävän huokauksen, — "minä olen ollut aina kunniallinen, uuttera työmies, ja olen sitä vieläkin, sen voin rehellisesti vakuuttaa. Ja on minulla käytännöllistä silmääkin ja jonkun verran yritteliäisyyttä; mutta minussa on kaksi vikaa: en luota seikkoihin, joita pidän itse oikeina, vaan tarvitsen miestä, joka ottaa huolekseen johdon ja edesvastuun niskoilleen. Ja toiseksi, minulla ei ole kykyä sommitella asioita yksityisesti ihmisten kanssa, — kaikkein vähimmin näin tulisessa pulmassa. Katsokaas nyt, kun te tulitte, tulin kohta rauhallisemmaksi! Teissä on jotakin… jotakin, mitä lie… rohkaisevaa! Jos uskallatte nuo 40 tuhattanne, niin tahdon minäkin yrittää osaltani, niin tukalaa kuin se onkin. Pistänpä teille lyhyen kirjeen, viette sen kohta eräälle entiselle naisystävälleni. Minä olin niinä Shanghain vuosina hänen miehensä ja hänen läheisiä tuttuja. Mies oli tarmokas ihminen ja kokosi siellä merkittävän omaisuuden, mutta kuoli sitten sinne. Leski palasi tänne Hampuriin. Uskon että hän auttaa."
"Minkä arvoinen leski?" kysyi Klaus Baas.
"200-300,000… en niin tarkoin tiedä. Herra Baas, en mene takuusen, tokko häneltä saadaan yli 20,000."
"30,000!" sanoi Klaus Baas rohkaisevasti, nyykäyttäen päätänsä.
Sairas oli nyt melkeinpä terve ja lausui kirjoittaessaan sen toiveen, että hän ehkä jo huomenna jaksaa tulla konttoriin. "Ja, antaahan olla", hän sanoi vesissä silmin ja heltyneenä… "pälkähti vielä tässä päähäni. Jospa kirjoittaisin entiselle päällikölleni… ehkäpä hän… kun näkee minun pulani… olin viisitoista vuotta hänen liikkeensä palveluksessa… ja viisi pitkää vuotta niistä istuin ypöyksin kurjassa lautakojussa Jangtsen rannalla…"
Ja he päättivät vielä lähettää konttoriin sanan, että kirjanpitäjän olisi oltava siellä yli yön, ja laativat vastauksen Intiasta tulleesen sähkösanomaan. Ja sitten Klaus Baas meni.
Hän otti ajurin ja tuli Grindelhofiin, jossa osakkaan mainitsema vanha leski asui, komeassa huoneistossa ensimäisessä kerroksessa. Hän tapasi rouvan pelaamassa korttia hienon kiinalaisen pöydän ääressä, vanhahkon palvelijattarensa kanssa, joka ulkonäöstä päättäen ei ollut ikinä käynyt Holsteinia kauempana, niin suoraan Wedelin tai Quickbornin perukoista saapuneelta hän näytti. Vanha, laiha leskirouva, joka oli mustissa, otti kirjeen, ja kun hän luki sitä, palvelijatar nukahti tuolilleen. Klaus Baas tarkasteli sillaikaa jännityksessä rouvan laihoja, kellertäviä kasvoja ja hänen viisikertaisesti koltuskoituja käsiänsä; ja kun rouva sitten alkoi valitella ystävänsä pulaa, niin Klaus Baas kuvaili värikkäästi, mikä surkea onnettomuus osakasta uhkasi. Hän ei odottanut, että leski, joka viisikolmatta vuotta oli elänyt Shanghaissa pelkkäin kullanahnehtijain parissa, olisi antanut hänelle tuon pyydetyn 30,000:n shekin, niinkuin hän teki, sillä hän nousi pian ylös — silkkihameen kahahduksesta palvelija heräsi ja seurasi emäntäänsä — ja eteisessä rouva pani hatun päähänsä ja heitti vaipan hartioilleen — palvelija teki saman tempun, — ja Klaus Baas sai ajetuksi asian siihen suuntaan, että rouva meni ensin pankkiin ja sitten vasta ystävänsä luo, sillä kiire oli kova: pelkäsi näet että tuo arka osakas vielä alentaisi summan. Ja niin ollen Klaus Baas saattoi nyt jättää hyvästit.
Kun hän sitten taas ajoi raitiovaunussa, niin hän naurahti itsekseen rohkeuttansa ja ajatteli: Ken olisi eilen aavistanut mihin tänään pyrin!!… Nyt suoraan Eberhard-enon luo! Toivottavasti hän vielä muistaa, miten kauniisti me silloin kerran puhuimme Ditmarschin vaakunasta!
Hän tapasi enon, joka oli viime näkemästä paljon vanhentunut, nyt kuusikymmenvuotias ukko, — rauhattomasti kävelemässä vaatimattomassa asunnossaan. Hän oli unohtanut päivällisruokansa jäähtymään, ja hänen emännöitsijänsä, pieni, hento, yli viidenkymmenen vanha rouva, istui murheellisen näköisenä kahvikeittiön ääressä. Klaus Baas muistutteli vanhan enon mieleen nimensä ja sanoi tulleensa rouva Eschenin ja osakkaan puolesta; ja rykäisi merkitsevästi ja keskeytti puheensa, sillä emännöitsijähän oli huoneessa. Mutta silloin vanhus pyysi häntä jatkamaan vaan. "Me on oltu asuintovereita jo viisitoista vuotta", hän sanoi, ja hieroi käsiänsä ja seisoi Klaus Baasin edessä ja katsoi häntä hätääntyneenä. Klaus Baas selitti nyt, millä tolalla liikkeen asiat olivat ja mitä hän oli jo saanut aikaan. Emännöitsijä vei hiljaisin askelin edestaas tassutellen ruuat pöydältä.
Kun Klaus Baas lopetti, vetäisi Eberhard-eno raskaasti henkeään ja sanoi: "Luulette siis, että on vielä pelastuksen mahdollisuutta?"
"Jos huomenna voimme lyödä 140,000 puhdasta pöytään, niin uskomme kestävämme pahimman ohi. Yhdeksänkymmentä on minulla koottu! Ettekö tiedä ketään, joka ottaisi auttaakseen liikettä ja rouva Escheniä?"
Eberhard-eno käveli edestakaisin ja pysähtyi vähä väliä, ja katseli epätoivoissaan nurkasta nurkkaan ja sanoi hädissänsä: "Rakas herra Baas, minulla on kyllä paitsi noita 60,000, jotka tiedätte olevan liikkeesen kiinnitettyinä, vielä 40,000 markkaa. Ette kai tarkoita, että minun täytyy kävellä Jungfernstiegillä paikatuin kyynärpäin ja rikkinäiset kengät jalassa, — jossa eräs esi-isäni käveli senaattorina!" Ja hän seisoi vaieten Klaus Baasin edessä ja katseli häntä anelevasti silmiin.
Emännöitsijä nykäisi silloin Klaus Baasia hiljaa hihasta ja osoitti teetarjotinta, jonka hän oli kantanut pöytään. Mutta Klaus Baas ei ollut niinä miehinään, vaan painautui yhä syvemmälle nojatuoliinsa, ikäänkuin osoittaakseen, että hän ei väisty, ja ampui totisilla silmillään yhä uhriinsa. "En tahdokaan teidän kaikkia 40,000", hän sanoi, "ainoastaan osan. Sitäpaitsi pyydän neuvomaan, kenen puoleen sitten kääntyisin."
Pieni hupaisa ukko pani nyt päänsä avuttomasti kallelleen ja sanoi: "Mistä minä tiedän. Mikä minä olen? Minä olen liikemiespiireissä ollut jo kolmekymmentä vuotta kuin kuollut, erottuani serkkuni liikkeestä! Minua ei tunne kukaan, minä en tunne ketään. Tämä on hirveää! Ja yhtäkkiä tulee ventovieras, joka on pari kolme tuntia tarkastanut liikettä ja tietää enemmän kuin minä! Kun isä vainajani tämän näkisi!…" Ja vanhus istahti ja painoi otsansa käsiinsä.
Klaus Baas istui ja vaani kylmästi, ja merkitsi hengessä jo muistiin 10,000; ja oli matkalla rahaa haalimaan. Silloin osuivat hänen miettivät silmänsä erikoisen näköiseen kaappiin, joka oli huoneessa: siinä oli monen monta matalaa laatikkoa, — ja nyt hänen päähänsä pisti: mitähän tuossa on? Ja samassa tuli vastaus: sinettikokoelma! Ja ivallisella äänellä kuin mies, joka rakastaa nykyhetken elämää ja sen täysverisyyttä ja maallista hyvää enemmän kuin muistoja, rakastaa koko nuoruutensa voimalla ja pyrkii elämään, hän silloin kysyi: "Ahah, kootaankos vielä sinettejä, herra Eschen?"
Pikku herra hätkähti ja vastasi heikolla äänellä: "Kyllä… herra Baas… Ja jos nyt ei muu auta… herra Baas! Olen tässä koko ajan, täällä ollessanne, kiduttanut itseäni:… minä voin näet koska tahansa saada kokoelmistani 12,000. Tässä samassa talossa alemmassa kerroksessa asuu muudan vanha eronsaanut eversti; hän muutti huomatakseni tänne ainoastaan vaanimaan tuota kokoelmaani."
Klaus Baas virkkoi nyt hengessään: 20,000!
Samassa ilmestyi emännöitsijä viereisestä huoneesta kynnykselle ja
pyysi herra Escheniä olemaan hyvän ja pistäytymään vähän sinne.
Eberhard-eno katsahti hämmästyneenä emännöitsijää ja meni, ja Klaus
Baas laski ja mietti ja aprikoi.
Vähän ajan päästä ukko palasi ja veti välioven hiljalleen kiinni — ikäänkuin minkä kanarialintusen häkin — ja heittäytyi nojatuoliinsa, nyt vähäsanaisempana, ikäänkuin kahden vaiheella. Mutta sitten hän sanoi hämillään ja epävarmana: "Emännöitsijäni teki erään ehdotuksen… hän ei sallisi minun mielellään myydä kokoelmiani; mutta tarjoo sen sijaan minulle koko pikku omaisuutensa, 15,000 markkaa… ja tuumii, tuumii… kun nyt kerran on oltu yksissä jo viisitoista vuotta…" Eno istui hetkisen hiljaa ja hieroskeli käsiänsä ja kallisti päätään olalta olalle; ja sanoi viimein: "Ja miksipä ei mentäisi naimisiin… sehän on kuitenkin sama asia!… Ja minä en ole muuten toiminut liikkeen hyväksi, minä olen vain nostanut korot. En mitään, en mitään… ole tehnyt H.C. Eschenin hyväksi!"
"Otamme siis nuo 15,000", sanoi Klaus Baas, "ja kokoelman lisäksi.
Mutta sitä emme saa myydä. Koetetaanpas, emmekö saisi sitä pantatuksi."
"Mutta jos se raha on hukkaan mennyttä!" huudahti silloin pikku herra ja pyöritteli tuskissaan päätänsä.
"No onhan teillä sitten vielä nuo 40,000, herra Eschen; ellei muuten, niin elinkorolla."
Ukko oli hyvin surkean näköinen. "Ne on Hampurin vapaakaupungin papereita", hän virkkoi, "jos hukkaan vielä nekin…"
"Tjaah", hymähti Klaus Baas kylmästi. "Jos taivas putoo, niin varpuset jää loukkuun!" Ja hän nousi ylös ja pyysi emännöitsijää sisään ja sopi hänen kanssaan kahden asiasta. Hieno, arka emännöitsijä näytti älykkäältä naiselta, — eikä ainoastaan taloudessa kokeneelta, vaan pikku miehenkin lempeältä hallitsijalta. Ja kun hän oli luvannut itse tuoda huomenna kello kymmenen pankkisaatavansa konttoriin, niin hän lähti Klaus Baasin kanssa alakertaan everstin puheille, joka noita sinettejä himoitsi.
Klaus Baas tapasi everstin, joka oli ijäkäs, lihava ja vielä riuskan näköinen mies, mukavasti sanomalehteä lueskelemassa. Kun hän näki naapurin pikku emännän, — niin hän purskahti nauruun ja nousi ylös ja löi nyrkillä reiteensä: niin häntä riemastutti tämä kaupanteko-tilaisuus. Ensin hän ei tosin tahtonut kuulla panttauksesta puhuttavankaan: selvät kaupat vain! Mutta kun Klaus Baas uhkasi, että siinä tapauksessa myydään kokoelma vielä tänään muualle, niin silloin hän taipui, kiukuissaan kyllä; kuitenkin sillä ehdolla, että kaappi on tuotava tänne, juuri tuohon paikkaan, ja avaimet kanssa! "Hän on nimittäin epäluuloinen ilkiö", hän sanoi, "hän joutuu tulen palavaan tuskaan, että minä häneltä varastan; ja on hyvin mahdollista, että varastankin; kokoojien kanssa täytyy kujeilla kuin hevoshuijarien: pieni petos on luvallista." — Laadittiin kiireesti panttikirja ja eversti antoi pankkiosoituksen. Sitten Klaus Baas antoi kättä naureskelevalle ja kerskuvalle everstille ja viisikymmenvuotiaalle emännöitsijälle ja meni. Ja emännöitsijän poskipäissä hohti nyt hieno puna, kuin myöhäisen iltaruskon heijastus.
Hän ajoi Altonaan erään hyvän ystävän luo, joka oli kotiseutupankin luottamusmiehiä ja oli vähästä koulun käynnistä huolimatta, luontaisen älyn ja ammattivaiston avulla, päässyt merkittäviin varoihin. Onneksi hän tapasi hänet kotona ja selvitti hänelle yrityksensä ja sai vekselinä pyytämänsä 10,000 markkaa.
Sieltä hän kiiruhti H.C. Eschenin konttoriin Katherinenstrasselle ja pyysi telefoonitse pankin lähettämään hänen saatavansa puhtaassa rahassa Hampuriin, sekä toimitti rouva Eschenille sanan, kuinka pitkällä nyt oltiin. Ja hän ajoi illalla osakkaan vuoteesta ja tutki hänen ja prokuristin kanssa kaiken yötä konttorissa kirjoja ja laskuja ja kirjeitä, ja pääsi toistaiseksi selville liikkeen tilasta, ja laski ja aprikoi ja laati hyvin harkitun sähkösanoman päällikölle Intiaan, pyytäen rahaksimuuttolupaa; ja kirjoitti pikku kirjeitä eräille vähäpätöisemmille saamamiehille, jotka olivat käyneet liian hätäisiksi, sekä mietti, kuinka salata sen, että rahat oli kaiken maailman kulmilta kaapattu, ja kuinka hän saisi vielä kokoon nuo puuttuvat 15,000.
Aamupäivällä tulivat jännityksellä odotetut rahamäärät. Silmät valvonnasta tulehtuneina Klaus Baas seisoi akkunan ääressä, — hän ei ollut nyt nukkunut kahteen vuorokauteen — ja katseli alas fleetille ja sen yli Nikolain torniin, joka kuumotti usvasta, pääsemättä selvästi näkyviin — ja odotti ja mietti päänsä puhki, mistä hän nyt saisi nuo loput 15,000. Ja hän ei keksinyt muuta keinoa kuin joko mennä Thauleriin tai pyytää pankilta loppusummalle lykkäystä. Molemmat keinot töykäisivät kovasti hänen ylpeyttään ja liikemiesälyään. Mutta kun kello kahdentoista aikaan jo muut rahat olivat tulleet, niin hän pisti päällystakin ylleen ja aikoi mennä Thauleriin.
Silloin astui rouva Eschen hänen ihmeekseen konttoriin. Hänen täyteläiset kasvonsa olivat kovin kalvaat ja hän näytti liiaksi valvoneen ja itkeneen. Hän heittäysi uupuneena tuolille ja hengitti raskaasti, ja pisti sitten käden poveensa ja veti esiin pinkan seteleitä ja laski ne poikansa kirjoituspöydälle, jonka vieressä Klaus Baas seisoi, ja sanoi hiljaa ja mielenliikutusta vapisevalla äänellä: "En tahtonut itkeä toimettomana, kun te ponnistitte meidän hyväksemme voimianne… menin erään tutun luo, joka halusi aikoinaan olla minulle hyvinkin läheinen, mutta minä en voinut, ja hän vetäytyi solvaistuna luotani. Nyt puhuttelin häntä ensi kertaa kolmeentoista vuoteen, mutta täytyyhän ihmisen uskaltaa kaikkensa lastensa ja rauhallisen vanhuutensa puolesta! Ja hän voikin auttaa: minullahan on ollut niin vähän onnea ja naurun syytä avioliitossani!" Ja rouva pudisti päätänsä omalle heikkoudelleen ja väsymykselleen ja pyyteli anteeksi: "Olen ollut jalkeilla ja levottomana koko yön; miesvainaani äiti on nyt kovin huonona, loppu lähestyy."
Klaus Baas tarttui syvästi kunnioittaen hänen käteensä ja silitteli sitä, ja puheli hellästi ja lohduttavasti tuolle aivan suunniltaan hätäytyneelle naisraukalle ja sanoi, miten arvokas juuri tämä viimeinen summa oli, ja että nyt oli pahimmasta pulasta päästy: nyt hän jo uskoi kaiken luistavan hyvin. Ja hän saattoi itkevää rouvaa aina portaille.
Sitten hän lähetti selvät rahat pankkiin ja meni itse sinne jälestä.
Pankinjohtajat seisoivat kumpikin akkunan ääressä vakavasti keskustellen — ja olivat niin epäkohteliaita, etteivät huolineet edes pyytää tuota karkeatekoista, hiukan talonpoikaismaista herrasmiestä istumaan, — olivat kuulleet hänen nimestään ja toiminnastaan vain sivumennen, pienen maaseutu pankin asioissa. Ja nyt hän yhtäkkiä tulla tupsahti heidän eteensä H.C. Eschenin asiamiehenä! Klaus Baas sanoi, että hän oli nyt huolehtinut noiden 140,000 suorituksesta ja että hänen tarkastuksensa mukaan liike oli varmalla perustalla; ja lisäsi välinpitämättömän pisteliäästi: "Herrat olivat hiukan tiukanlaisia H.C. Eschenille."
Vanhempi herra muuttui silloin jo ihmisemmäksi ja mutisi ylimalkaisuuksia: huonoista rahamarkkinoista, pankin edesvastuusta — muuta sen sellaista.
Klaus Baas tahtoi antaa heille liikkeestä hyvän käsityksen ja virkkoi hillitysti: "Se on vanha liike; päällikkö on ulkomailla ja varamies on sairas. Se oli tietysti yllätys, mutta sangen arveluttava."
Nuorempi herra vastasi silloin kunnioittavasti, että he luonnollisesti koettavat täyttää velvollisuutensa, mutta tällaisena aikana täytyy päästä selville, onko liikkeillä, ja miten paljon, tukea omista varoistansa.
Klaus Baas myönsi hyväntahtoisesti, että kyllähän se sitä on, ja ilmaisi liikkeen ja itsensä seisovan lujalla pohjalla. Ja sitten hän vastasi varovaisiin kysymyksiin, että hän, liikkeen vanha ystävä, oli saanut muutamia kuukausia aikaa sen asioita valvoakseen; ja kuunteli tarkkaavasti heidän puheitansa ja lausui sanan pari vielä maan yleisestä taloudellisesta asemasta. Sekä erosi heistä hyvässä uskossa, että nuo ovelat herrat, joiden luottamusta ja ystävyyttä hän vielä paljonkin tarvitsi, olivat nyt nähneet hänet mieheksi, joka tietää, mitä tekee.
Sieltä hän meni sitten pörssiin ja ilmoitti herroille Trimbornille ja Thaulerille, että firma H.C. Eschenin asiat kallistuivat hyvälle puolelle, ja meni kuin sattumoisin eräiden entisten tuttujen luo ja kertoi ottaneensa pariksi kuukaudeksi liikkeen ohjiinsa, ja että liike kykeni täyttämään koska tahansa sitoumuksensa. Ja kuiskasipa erään ystävän korvaan, jonka tunsi aika lipetin laskijaksi, hiljaa ja kerskailevasti, muka salaisuutena, että hän oli käynyt niskasta nostamassa vuoteesta osakkaan, jolta oli aivan turhasta pelosta ja ällistyksestä mennyt pää pyörälle.
Ja illalla hän meni rouva Eschenin luo kertomaan, mitä oli saatu selville ja aikaan; palvelustyttö, jota oli nähtävästi käsketty häntä odottamaan, pyysi häntä olemaan hyvän ja astumaan saliin ja jätti hänet sitten yksikseen; vähän ajan päästä hän palasi ja kertoi, että madame Eschen oli nyt hyvin huonona, mutta rouva Eschen tahtoi kuitenkin ottaa hänet vastaan; ja pyysi hetkisen kärsimään ja odottamaan. Klaus Baas odotti vähän aikaa, ja sitten tuli neitsyt takaisin ja sanoi, että rouva oli pyörtynyt, kun oli yövalvonnasta niin väsynyt; pyysi sitten herra Baasia olemaan hyvän ja tulemaan sairaan huoneesen.
Klaus Baas astui nyt somaan, pieneen saliin, jossa oli nähnyt madame Eschenin kymmenen vuotta sitten, kevätkukilla koristetun akkunan ääressä. Nyt nukkui ijäkäs rouva hiljaa ja epätasaisesti hengittäen vuoteessansa. Miniä istui leveässä nojatuolissa vuoteen vieressä ja nyökkäsi sanattomasti päätään ja ojensi Klaus Baasille kätensä. "Minä aioin tulla luoksenne", hän hiljaa virkkoi, "mutta kun nousin seisaalleni, niin jalat pettivät. Muuten voin erittäin hyvin."
Klaus Baas ilmoitti hänelle hyvät uutisensa, jolloin rouva palkitsi hänet syvällä ja sydämellisellä kunnioituksen ja kiitollisuuden katseella, ja Klaus Baas kysyi, eikö hän voisi jäädä tänne auttamaan?
Tästä hiljaisesta keskustelusta heräsi sairas vanhus ja loi samean, uupuneen katseen vuoteen vieressä seisovaan mieheen, ja lausui sitten hiukan teeskennellen, hilpeällä äänellä, heikosti, ijänikuisen kysymyksensä: "Oletteko nähnyt lapsiani, herrani…" Mutta ei odottanut vastausta, vaan nukahti samassa. Klaus Baas houkutteli nyt rouva Escheniä menemään levolle ja lupasi neitsyen kanssa pitää huolta sairaasta ja herättää hänet tarvittaessa heti; uupunut rouva suostuikin ja antoi tytön taluttaa itsensä varovasti toiseen huoneesen.
Sitten viipyi Klaus Baas pari kolme tuntia vartiana soikeassa kamarissa, vuoroin vuoteen ääressä, kuunnellen vanhuksen hengitystä, vuoroin vanhan kirjakaapin edessä, jossa oli klassikoita vanhanaikuisissa punaniteissä. Hän muisti Karl Eschenin, madame Eschenin pojanpojan kertoneen, Intian merellä etelätuulen leyhytellessä, että tämä nyt kuolinvuoteellaan lepäävä vanhus oli pikku tyttönä nähnyt ukko Klopstockin Altonan katuja kepsuttamassa: sievänä ja siistinä, polvihousuissa, palmikkopatukassa; ja olipa hän Weimarissa saanut kerran itse Goethelta kohteliaan vastauksen lapselliseen, sievään tervehdykseensä. Mutta mitä kuului tuo vanha madame Klaus Baasiin? Hän oli elämänsä pahat kärsinyt ja hyvät nauttinut ja hän kuolee nyt! Toisten aika nyt oli elää! Hänen aikansa! Hänen oli nyt pidettävä asioistansa huoli! Suuresta asiastansa! Koittaako päivä, jona hän on tämän liikkeen osakas? Klaus Baas meni vuoteen luo ja tarkasti tulehtunein silmin sairasta.
Kun yö läheni, tuli nukkuva levottomaksi, ja hän virkkoikin jotain epäselvää. Silloin neitsyt herätti rouva Eschenin ja tämä astui heti sisään.
Rouva Eschen kumartui sairaan puoleen ja näki ihmeekseen, että hänen silmänsä olivat tavallista kirkkaammat ja avonaisemmat, niin että hän jo kysyi: "Voitko paremmin, mummi?" Mutta oli kuitenkin levoton ja pyysi lamppua.
Sairas sulki nyt silmänsä ja avasi ne jälleen, ja lampun valossa nähtiin nyt niissä ikäänkuin rajaton kummastus ja merkillinen selkeentyminen. Hän sulki taas kerran silmänsä ja avasi ne jälleen ja kysyi nyt hiljaa ja luonnollisella, yksinkertaisella äänellä: "Sinä olet Marianne, Karlen vaimo? Mitenkä sinun tukkasi on niin harmaa?"
Rouva Eschen vastasi vapisevalla äänellä — kuumat kyyneleet virtasivat hänen poskillensa —: "Niin, mummi, sinä tunnet minut?"
Vanha rouva katseli eteensä, ja hapuili käsillään peittoa ikäänkuin jotakin löytymätöntä etsien; ja sitten hän verkalleen avasi luomiaan ja lausui kuvaamattoman epäröivästi ja vaikeasti, heikolla, vapisevalla äänellä: "Mitenkä on liikkeen Taita?"
"Se on vielä olemassa, mummi."
"Missä on minun mieheni sitten?"
"Hän on kauan sitten kuollut, mummi." Jälleen katsoi madame eteensä peitteelle ja hapuili sitä levottomin, vapisevin käsin, ja katsahti sitten taas ylös. "Missä on poikani Edvard?"
"Hän on kuollut, mummi! Hukkui fregatti Frauenlobissa."
Nyt kohosi vanhuksen katse jo varmempana ja hän kysyi: "Ja missä poikani Karl, sinun miehesi?"
"Hän on kuollut, kauan sitten, mummi!" vastasi miniä ja puhkesi itkuun.
Vanhus antoi nyt päänsä vaipua ja katseli ympärilleen ja hapuili vapisevilla käsillään, ja virkkoi jo hiljaisemmalla äänellä: "Sinullahan on neljä lasta?"
"Oli, mummi, mutta kaksi on jo kuollut… Gertrud lepää Meksikossa ja
Karl jäi Intiaan. Molemmat elossa-olevat matkalla."
Vanha rouva sulki luomensa ja lepäsi sitten hetkisen vaieten ja uupuneena. Ja sitten hän lausui valtavan rauhallisesti ja ylevästi, hyvin uupuneena: "Koska ne nyt kaikki ovat kuolleet, niin tahdon kuolla minäkin." Ja koetti tavoittaa tyttärensä kättä, mutta ei jaksanut enää. Ja nukahti, ja nukkui rauhallisesti, ja hengitys heikkeni, heikkeni — ja hän lepäsi liikkumatonna.
Silloin lähti Klaus Baas sieltä ja kulki aamuisen hämäriä katuja pitkin äitinsä luo.
Antje Baas istui jo täydessä työssä ompelusten keskellä lamppunsa ääressä, — hän oli nyt jo kuudennellakymmentä ja hänen tukkansa oli harmahtava; mutta yhtä jäykkä hän oli kuin muinoin hakiessaan hiilipihdit kourassa Klaus Baasia kotiin kirkkomaalta. Sinä päivänä, jolloin Klaus Baas oli lähtenyt pikkukaupungista, hän oli kirjoittanut äidille, millä tolalla hänen avioliittonsa oli ja millaiset hänen tulevaisuuden tuumansa. Antje Baas otti hänet nyt vastaan pilkan hymy huulilla. Niin hän oli kohdellut häntä aikamiehenä aina, siihen ärsytti nuo pojassa ilmenevät vanhat Baasien viat: hurja itseluottamus ja taivasten tavoittelu.
"Jaha, nyt sinä siis sait potkut sieltä? Johan minä sen arvasin", hän sanoi.
Klaus purskahti tuon vanhan virren kuullessaan nauruun ja sanoi: "Mutta sittenpä vasta minä olen jotakin kokenut! Ja olen ollut vaikka missä!"
"Ja saanut potkut joka paikasta", lisäsi Antje Baas. "Siksi tulet nyt minun luokseni."
"Eipäs! Kaikkialla otettu oikein lemmessä vastaan!" huudahti Klaus Baas. "Petterin luona… sitten erään… niin, sitäpä ei sovi sanoakaan!… kaikkialla suurenmoinen kestitys! Mutta eilispäivästä olen nukahtamatta työskennellyt H.C. Eschenin liikkeessä. Se oli huutavassa hukassa! Minä… minä sen pelastin! Ja nyt, äiti… nyt!!" Ja Klaus Baas istahti äitiä vastapäätä ja painoi nyrkkinsä hänen eteensä pöytään ja katsoi häntä tiukasti, valvonnasta tulehtunein, loimuvin silmin.
"Herra siunatkoon!" tokaisi Antje Baas kuivan pilkallisesti ja ihmeissään. "Juuri makaat nokka porossa! Jokos taas nostat nenäsi pystyyn?"
Klaus Baas katseli häntä puoliavoimin silmin: "Olen kulkenut riemukulussa näinä viimeisinä kolme kertaa neljänäkolmatta tuntina! Olen kokenut leikin ja toden, ylpeyden ja jalomielen, uskollisuuden, alttiuden ja itsekkyyden, olen levännyt pulskan tytön häävuoteella ja seissut vanhan vaimon kuolinvuoteella, kokenut kaikki kirjavat, äiti! Minä olen isääni, äiti: hyvä ja elämäniloinen kuin hän, ja sinua, äiti: kova kuin rauta, vallanhimoinen, työstä vimmapäinen! Kaikki, mitä on veressäni, olen nyt näyttänyt, olen antanut loistaa, häikäistä! Niin täytyy tehdä äiti, muuten ei mitään saavuta! Ken ei osaa puhaltaa omaan pilliinsä, kuinka hän saa tanssijoita muista?"
Antje Baas katseli puhujaa nyt ankarin, melkein vihaisin silmin ja huudahti: "Kuinka voit puhua noin, ja ilosta teiskua, — tulet juuri kuolinvuoteen äärestä!"
Kylmästi ja tylysti vastasi Klaus Baas: "Mitä kuuluu se minuun, äiti? En ollut siellä vainajan vuoksi, vaan itseni. Omaksi hyväkseni!… Mitä liikuttaa kuolleet minua!"
"Vai niin!" hengähti Antje Baas raskaasti. "Mitä liikuttaa kuolleet sinua. Minä… minä ajattelen heitä yötä, päivää!" Ja yhtäkkiä hän painoi kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun; mutta pian hän taas oikaisihe ja kehoitti Klaus Baasia menemään nukkumaan.
Klaus Baas silitteli nyt hänen harmaata päätänsä ja sanoi hiljaisemmalla, mutta lujalla äänellä: "Hyvää yötä nyt, äiti… Minä olen niin väsynyt." Ja hoippuvin, epätasaisin askelin hän poistui huoneesta.