XXI.
Tehtävä, johon hän oli ryhtynyt, ei ollut helppo. Joskus hän jo ajatteli, ettei se onnistuisikaan. Pulmallisia olivat kirjeet, joita lähetettiin Intiaan ja joissa selvästi ja kuitenkin varovasti ilmoitettiin, kuinka kireällä asiat oli olleet, miten toivottomalta liikkeen pystyssä pysyminen kaikista oli näyttänyt ja miten se nyt toistaiseksi oli pelastettu, ei ainoastaan omaisuus, mutta, tarpeen tullen puhuen tai vaieten, myös liikkeen arvo. Ja raskaita olivat ne hetket, jolloin hän sai vastauksen: oli ryhdyttävä uudestaan selvittämään milloin mitäkin seikkaa ja pysyttävä itse muka syrjässä, kuitenkin tietoisena omasta tarkoituksestaan ja työstä.
Monessa suhteessa oli H.C. Eschenin liike näinä viimeisinä kuutena vuonna tullut hänelle vieraaksikin; paljon oli muuttunut tai uutta ilmestynyt. Hänen täytyi useasti kysellä ja udella muilta, ja työskennellä paljon enemmän kuin muut, ja hänen työnsä oli hitaanlaista. Viikkoja vieri, ennenkuin hän tunsi toimen perinpohjin ja hallitsi sen. Osakas tuli araksi ja haluttomaksi ja kivulloiseksi eikä monena päivänä edes käynyt konttorissa.
Ne olivat tukalia kuukausia. Monasti paloi tuli konttorihuoneistossa Katherinenstrassen varrella aina yömyöhään, ja vuoteellaankaan Klaus Baas ei ollut saada unta, kovalla vuoteellaan, jonka hän oli teettänyt näytehuoneeseen: hänestä tuntui varmalta, että hän nyt oli tuhonnut ei ainoastaan vähäpätöisen omaisuutensa, vaan myös liikemiesarvonsa ja tulevaisuutensakin. Sellaisilla hetkillä hän nurkui katkerasti kohtaloaan. Eikö jo hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ollut kymmenen kertaa vaivalloisempi kuin varakkaiden lasten? Eikö hän ollut tahtonut auttaa ystävävainajansa äitiä? Ja nyt: haaksirikko?
Mutta huomenna hän jo uurasti yhtä älykkäänä ja sitkeänä ja pelastui jokapäiväisistä pulmista; ja hän kirjoitteli Intiaan tyyniä ja hyvin varmoja ja samalla varovaisia ehdotuksia saadakseen Arthur Eschenin jäämään sinne pitemmäksi aikaa; ja osakkaalle hän sanoi: "Ette taas näytä oikein terveeltä! Menkäähän nyt kävelemään vaan." Ja koetti irroittaa häntä liikkeestä ja samalla saada hänestä kannattajan.
Väliin hän meni rouva Eschenin luo tekemään asioista selkoa. Mielellään hän olisi viettänyt jokaisen joutohetkensä siinä tutuilla öljykuvilla koristetussa salissa, pakinoiden yksinäisen rouvan kanssa, jonka päässä oli niin paljon tervettä ja voimakasta elämänviisautta; mutta hän ajatteli, että parasta on pysyä loitommalla vielä. Ja hän tuli säännöllisesti vain kerta viikossa sinne, ja oli rouvaa kohtaan hyvin kunnioittava, rehellisestä sydämestänsä, ja se näyttikin Baasissa aina varsin edulliselta. Hänet otettiin joka kerta ystävällisesti vastaan, ja rouva keskusteli hänen kanssaan firman tilasta ja pojan ja miniän kotiin tulosta, omaisista, jotka olivat kuolleet, ja omasta nuoruudestaan. Vähitellen hän tuli tuttavalliseksikin ja mieltyi Klaus Baasin miehekkyyteen ja älykkään hillittyyn sävyyn ja kävi noutamassa rakkaittensa valokuvat hänelle näyttääkseen. Tytärten valokuva kädessä, — Gertrud oli siinä kaksitoista- ja Sanna kuusivuotiaana, — kertoi Klaus Baas sitten lapsuudestaan ja pensselinpesu-ajasta: miten Gertrud oli pannut jalkansa hänen niskalleen ja kuinka hän oli lämmittänyt pikku Sannalle maitopulloa. Rouva hymyili ja katsoi silmät vesissä vuorotellen kuvaa ja Klaus Baasia, ja muisti sitten tytärtensä hänestä kertoneen; ja hän nousi ylös ja meni hakemaan valokuvan, jonka Sanna oli nykyisestä paikastaan lähettänyt. Ja äiti kiitteli tyttären suoraa, tervettä luonnetta: "Hiukan pikkuviisas hän on kyllä, niinkuin kaikki lapseni. Se johtuu siitä, että olen pitänyt niitä sangen varhain uskottuinani! Mutta mihinkä olisin minä poloinen joutunutkaan, jollen niin olisi tehnyt!" Klaus Baas heltyi noita kapeita, pieniä kasvoja katsellessaan, noita teräviä, kirkkaita silmiä, joista loisti samalla tuli ja suuri äly, ja suun vahvoja juonteita. Ja vitkaillen hän ojensi kuvan jälleen äidille ja sanoi: "Hän tulee yhä enemmän äitiinsä." Käsittämättömän ajatusyhtymän kautta hän johtui samassa puhumaan entisistä vuosistansa ja kertoi harvakseen avioliitostaan.
Poismennessään hän oli kyllä hyvillään, kun rouva Eschen oli hänelle ollut niin ystävällinen, mutta usein häntä kuitenkin kiusasi yhä ajatus, ettei vallasnainen sittenkään ollut hänelle kyllin ystävällinen eikä pitänyt häntä suinkaan vertaisenansa: sen hän luuli huomanneensa kerran, kun eräs rouvan tuttu nuori mies kävi siellä samaan aikaan kuin hänkin. Tuon nuoren, joustavan vieraan kanssa, joka jutteli niin hauskasti monista yhteisistä tutuista ja kyseli kursailematta, kuinka "Sanna", hänen lapsuuden toverinsa, voi, äiti seurusteli paljon luontevammin ja luottavammin kuin hänen. Ja synkän tympeänä ja sisu kuohuen Klaus Baas hautoi tätä ajatusta ja lopuksi hänen iski päähänsä: kuinkahan rouva Eschen sitten ällistyisikään, jos minä tohtisin pyytää Sannan kättä! Ja entä veli sitten — ja hänen hieno rouvansa! Omasta puolestaan hän kyllä pärjäisi tytön silmissä, sen hän tiesi! Sannan kasvot… ja nuo terävät, kimaltavat silmät… ja niinkuin Klaus Baas hänet muisti: elinvoimainen, rauhallinen, omapäinen… varmaan hän oli oikea nainen… ja hän… hän oli mies! Ja tiesi, mitä nainen rakasti! Sen huomaisi Sanna varmaan… Kaunis hän oli ja terve!… Mutta mitäpä se auttaa: minun täytyy kärsiä lapsuuteni tähden, siksi etten ole "perheestä."
Ja eräänä sumuisena joulukuun päivänä tuli Arthur Eschen rouvineen
Intiasta.
Tuo hieno ja heikonlainen herra, joka puheenparsissa ja liikkeissä oli muka englantilaisen kylmä ja verkkainen, enemmän kuin oli hänen luonteensa mukaistakaan, ei tiennyt miten kohdella Klaus Baasia, rotevaa ja asiallista ja varovaisen rauhallista ja rehevää tulokasta, joka oli pelastanut hänen omaisuutensa ja kunniansa, kun jo koko suku menetti mielenmalttinsa ja kun hän itse, suurimman edesvastuun alainen, oli matkustanut huolettomasti ja vaikeuksia arvaamatta ulkomaille. Hän sanoi Klaus Baasille kohtalaisen ystävällisesti, että hän oli nyt merkillisen sattuman kautta jo toisen kerran joutunut näyttelemään hänen sukunsa kohtaloissa merkillistä osaa, ja puhui sitten Klaus Baasin työn liikepuolesta, joka "ei ollut vailla vaikeuksiakaan." Ja ehdotti hänelle toistaiseksi sopimusta, jonka mukaan Klaus Baas saisi, paitsi pientä vakinaista palkkaa, suhteellisen osan voitosta ja kelpo koron sijoittamastaan omaisuudesta. Prokurasta ei vielä ollut puhetta. Sopimus vivahti aivan väliaikaiselle; mutta Klaus Baasista oli viisainta myöntyä siihen toistaiseksi sellaisenaan.
Päällikön tulo lisäsi suuresti töitä. Ilmeni, että hän oli työskennellyt straiteilla ahkerasti. Alkuajoista, jotka hän oli viettänyt Singaporessa, ei ollut tosin paljoa tulosta; mutta se paha sähkösanoma, joka oli sommiteltu ja lähetetty maaliskuun 7:ntenä päivänä, oli herättänyt hänessä koko synnynnäisen maailmanmiehen vaiston ja kauppiastarmon. Hän oli huomannut, että paitsi kaikellaisten tehdastavarain kysyntää, joita kauppahuone oli siihen saakka itämaille välittänyt, myös metallin kysyntä oli siellä viime aikoina kasvanut, tarjoten hyviä keinottelutilaisuuksia. Oli sitä paitsi koetettava vielä yritystä, jota Eschen senior oli jo aikaisemmin menestyksellä aloitellut: nimittäin sikäläisten raaka-aineiden, tinan, kuparin ja ryytien, tuontia kotimaahan. Eräiden Singaporessa oleskelevain asiamiesten kautta saatiin tämän tarkoituksen toteuttamiseksi solmituksi uudet sopimukset.
Niissä touhuissa meni talvi; osakas oli sairaalloinen, hänen luistaan ei viimekeväinen pelästys ottanut erotakseen, ja ikäänkuin sopien Klaus Baasin kanssa hän vetäysi yhä syrjemmälle työstä ja neuvotteluista. Klaus Baas istui nyt sairaan kompuksen pöydän ääressä, joka oli päätoimiston oven pielessä, varovaisena ja hillittynä sanoissa ja teoissa, ja aprikoi, pysyisikö hän nyt tosiaan tässä vai saisiko lähtöpassit ja koreat kiitokset heti kun Arthur Eschen oli päässyt liikkeestä selville ja hommannut rahaa ja uuden miehen, niin että tulokas voi omaisuuksineen ja sangen kohtuullisine palkkioineen poistua. Silloin hän olisi kiipelissä! Hän oli jo kahdenneljättä ikäinen ja — suistuapa silloin pois tältä elämän uralta: silloin ei olisi hyvät edessä! Olisi silloin hankittava Arthur Eschenin suosituksilla jokin liikejohtajan toimi tai kirjanpitäjän paikka tai etsittävä itse osakas ja perustettava vähillä varoilla ja vähällä luotolla oma pieni liike.
Hänet kutsuttiin kaksi kertaa talven kuluessa Harvestehudeen,[84] Arthur Eschenin hienoon kotiin, ja hänet otettiin kohteliaasti vastaan ja herra taputti häntä ystävällisesti olalle ja esitti hänet muille vieraille herra Baasina, "joka matkalla ollessamme asettui sijaiseksemme." Klaus Baas huomasi, ettei rouva pitänyt häntä juuri tavallista kirjanpitäjää kummempana: hän oli vain ollut paikan puutteessa ja käytti hyväkseen tilaisuutta. Ja nyt häntä oli pakko kunnioittaa pitokutsuilla! Ja hän huomasi, että Arthur Eschenin rouva koetti saavuttaa erään vieraan herran suosiota, joka kuului haluavan ruveta suurellaisella pääomalla osakkaaksi johonkin edulliseen liikeyritykseen.
Silloin hän tuli usein alakuloisena äidin luo, joka vielä omalla tavallaan nöyryytteli häntä. "Oletpa tainnut taas istua omilla pöksyilläsi tuleen", hän sanoi ja naurahti pilkallisesti, vaikka hänen naurussaan oli tosin jo, kuta vanhemmaksi hän tuli, mukavaa veitikkamaisuutta. "Aina on sinulla porsas pussiin menossa, mutta sitten luiskahtaa kärsä kädestä. Niin kävi silloin kun sinä läksit kuutilta St. Pauliin, ja kun menit kotipuoleen kihlaamaan Suse Garbensia, ja kun palasit Intiasta ja viime vuonna kun tulit tänne. Ja niin sinulle käy nytkin!"
Ja äiti katsoi häntä harmailla, kylmillä silmillään halveksuen, aivan kuin nähden hänet jo kerjäläisenä. Mutta silloin alkoi poika kerskua ja vannoskella: "Enkö muka ole tehnyt jo tarpeeksi, minä? Jos tahdon niin voin ostaa vaikka tilan Heisterbergistä! Onko ollut yhtään Baasia, jolla on ollut kahdenneljättävuotiaana sellaista omaisuutta ja joka on ylimalkaan kohonnut näin korkealle? Minä… Kyllä minä vielä"…
"Kyllä sinä… Senaattori sinusta tulee!" sanoi äiti ja nyykäytti kylmästi päätänsä.
Silloin Klaus Baas purskahti nauruun ja meni äidin luo ja silitteli hänen poskeaan ja tuli kehumisestaan hyvälle tuulelle. Vaaleatukkainen Hanna istui vihkojansa korjaamassa ja katsoi ihmetellen ja hymyillen noita kahta merkillistä ihmistä, joiden keskinäinen rakkaus ilmeni niin omituisella tavalla.
Mutta iltaisin vuoteessaan aprikoi Klaus Baas taas huolissaan, minkä keinon hän keksisi, ettei tulisi selvältä radalta suistetuksi, kun oli kerran sille päässyt. Eschenin nuori rouva oli hänen vastustajansa, se oli päivän selvää. Ja Arthur Eschen oli hienolle vaimollensa melkein kaikessa alamainen. Marianne Eschen, vanha rouva, oli kyllä suosiollinen häntä kohtaan, mutta ei ollut takeita, riittikö sitä suosiota niin paljon, että hän olisi huolinut Klaus Baasin pikku pääomineen ja työkykyineen liikkeen osakkaaksi, koska liike nyt tarvitsi lujaa työvoimaa: Arthur Eschenin into ei näet ollut sitkeää ja alkoi jo Hampurin seurahyörinässä lamautua. Ja vaikkapa vanha rouva olisi halunnutkin, niin hän ei voisi mitään, jos poika tekisi tenän. Sellainen oli nyt asian laita! Se oli huono! Kuinka se korjata? Mitä oli tehtävä?… Ja siihen pulmaan jouduttuaan hänen mieleensä muistuivat Sanna Eschenin älykkäät silmät: niitä hän sai ihailla vähä väliä kuvasta, joka oli vanhan rouva Eschenin salissa, sohvapöydällä tuttujen öljyväritaulujen alla. Ne silmät katselivat niin selvinä ja voimakkaina, ikäänkuin sanoakseen: Minä kyllä tiedän, mitä tahdon! Mutta mitä hän tahtoi? Sellainen viisas ja vakava, kolmenkolmatta ikäinen tyttö… kai hänelle oli jo tehty useitakin tarjouksia… Mutta hän ei ollut tavannut vielä yhtäkään oikeaa miestä: älykästä ja voimakasta, häntä itseään ylempää… Sitä miestä hän odotti, kirkkaan tyynesti, mutta samalla kärsimättömästi.
Kun hän sitten kerran lauantaina kello viiden tienoissa istui tapansa mukaan rouva Eschenin salissa ja kysäisi sattumoisin Sanna-neidistä, niin toi rouva hänelle hymyillen kirjeen, jonka oli saanut edellisenä päivänä tyttäreltänsä. Sanna neiti kirjoitti siinä voimakkaalla, vapaalla käsialalla, jollaista sen ajan tytöt alkoivat käyttää, — silloin he juuri saivat enemmän liikuntavapautta, joten monistakin heistä kehittyi jo nuorina persoonallisuuksia, — kirjoitti suoraan ja selvästi ja tuoreesti minkä mistäkin, mitä oli uudessa maassa nähnyt ja kuullut. Ja kirjoitti olevansa sanomattoman hyvillään kun jo kuukauden päästä pääsee rakkaan äiti kultansa luokse. Ja hän oli pistänyt lopuksi: "Ja mitä kuuluu sitten sille sinun Klaus Hinrich Baasillesi? Kummallista, mitä ihmisestä voi tullakaan! Onko sillä yhä se myyränkarvainen pää? Se oli hänessä ainoaa mainittavaa!"
Klaus Baas nauroi niin että hänen kasvonsa säteilivät ilosta ja sanoi: "Onpa se uskalikko! Pitääpä opettaa häntä hiukan itseäni kunnioittamaan."
"Minä luulen, että hän kunnioittaa tarpeeksi", sanoi äiti. "Siksi hän pilkkaa."
"Pyytäisin teitä", jatkoi Klaus Baas, "muuten lähettämään hänelle terveisiä, mutta koska hän on niin epäkohtelias, niin — sanokaa se hänelle, olkaa hyvä."
— Sanna Eschen oli tulossa Englannista kotiin ja ajatteli häntä! Sanna
Eschenissä oli apu!
Ja Klaus Baas oli nyt hyvin varovainen ja ovela, joten Arthur ja hänen suhteensa pysyi entisellään. Päivät matelivat hitaasti. Aamusta iltaan oli työtä, ja illalla Klaus Baas käveli hiljaisesti kotiin, usein pitkiä kiertoteitä Lombards-sillan kautta, ja ajatteli tulevaisuuttaan. Ja ollen lujatahtoinen, omapäinen mies hän nyt, kun huomasi, etteivät inhimilliset voimat enää jaksaneet häntä tarpeeksi kiidättää, valjasti sen enemmän asiaa ajattelematta ja aivan naivisti aisoihin itse taivaan vallat ja hetken sattuman: sillä yhä enemmän hän tuli vakuutetuksi, että Sanna Eschen oli luotu juuri häntä varten, tuli häntä varten kotiin, vain pelastamaan häntä! Niin että hänen elämänsä juoksisi onnellisesti, jopa oivallisesti selvää rataansa. Ja se oli rata se!
Kun hän kerrankin sillä tavalla mietiskellen ja uneksien kulki kotiinsa, niin hänet herätettiin yhtäkkiä: hän kulki Wexstrassea ja aikoi juuri nostaa jalkansa kodin portaalle, kun hänen edessään seisoi Kalli Dau. Hän oli tullut heiltä.
He eivät olleet nähneet toisiaan kuuteen vuoteen eivätkä kuulleet toisistaan mitään. Kalli Dau oli lähtenyt valmiina perämiehenä Kiinan vesille ja oli silloin tällöin vain lähettänyt postikortin Hannalle, ja Hanna oli niihin vastannut. Perämies oli kirjoitellut jotakuinkin tähän tapaan: oli juuri tullut laivalta kaupunkiin ja oli pistäytynyt siihen tai siihen ravintolaan, ja istuskeli nyt siellä, ja oli ikävä; ja oli sattunut siinä katselemaan maisemakortteja ja ajatteli, että pitäisipä antaa itsestään jotakin tietoa. Ja sitten hän kyseli, miten Hanna ja hänen äitinsä ja veli Klaus voivat; ja pisti alkuaikoina alle "toinen", sitten "ensimäinen perämies." Nyt hän oli jo vuoden ajan merkinnyt; "Karl Dau, merikapteeni, höyrylaiva Amoy." Hanna oli silloin vastannut: että ne pitkäpyrstöt olivat yhä hänen kamarinsa nurkassa ja että he voivat hyvin; vanhin veikko oli Holsteinissa maaseutukaupungissa lankkuja ja lautoja myymässä; ja merkitsi alle siistillä opettajattaren käsialalla: Hanna Baas, kuudennen kansakoulun opettajatar.
Nyt tarttuivat ystävykset iloissaan toistensa olkapäihin ja pudistelivat lujasti toisiaan ja kehuivat toinen toistaan pulskan näköisiksi; ja sitten tahtoi Klaus Baas viedä vanhan tutun takaisin luokseen; mutta Kalli Dau ei lähtenyt. Hän tuli yhtäkkiä tuskastuneen ja nolon näköiseksi ja sanoi: "Minä toin tänne laivan korjattavaksi ja luulin saavani olla täällä parisen kuukautta. Mutta eilen ilmoittivatkin konttorista, että ne antavat minulle ihko uuden laivan: se on jo lastattu ja lähtee ensi pyhänä. Ja tietysti minun täytyy suostua. Ensi sunnuntaina lähden siis jälleen itään. Mutta minua kiusaa eräs asia. Tiedäthän, minulla ei ole täällä enää sisaruksia, vaan äiti kyllä. Minä näinkin hänet jo, mutta en mennyt puheille." Ja laihanlainen ruskea merikapteeni silmäili tiukoilla silmillään ylös ja alas katua, ikäänkuin tietä ja neuvoa etsien.
Silloin sanoi Klaus Baas: "Jos suvaitset, Kalli, niin lähdenhän minä mukaan."
Kalli Dau ei vastannut, ja he lähtivät rinnakkain menemään Jungfernstiegille päin; kun he nousivat Bergstrassea ja tulivat kahden tunnetun suuren kukkakaupan luo — kello oli jo seitsemän seutuvilla ja ilta ihana, kaduilla paljon väkeä — kopaisi Kalli Dau yhtäkkiä ystäväänsä käsipuolesta ja osoitti kadun toiselle puolelle, jossa nyt on Commeterin rakennus, ja sanoi: "Katso tuolla!…"
Klaus Baas katsoi ja tunsi nyt heti Kalli Daun äidin: muisti nähneensä hänet jo kerran ennenkin kulkiessaan tätä katua ja ihmetelleensä ajatuksissaan, miksi tuo nainen näytti niin tutulta. Hänellä oli kukkaskori kyynärkoukussa, ja muuten hän oli jo vanha ja ryppyinen, mutta yhä paistoi yllä korea pusero ja yhä pyörähteli pää yhtä levottomasti kuin ennen. Hän ojenteli ohikulkijoille kukkakimppuja ja tyrkytteli varmaankin liian sopimattomasti, koskapa kävelijät häntä silloin tällöin katsoivat hyvin oudoksuen ja kärttyisesti. Hyvän aikaa seisoivat ystävykset siinä ja katselivat muijaa kadun toisella puolla. Mutta sitten tähysteli muori katua ylös ja alas, ja kun paras kävelijä-joukko näytti hälvenneen, lopetti kauppansa ja pisti kukat kädestään koriin toisten joukkoon, ja pani kannen kiinni ja lähti itsekseen supisten ja hoippuen kulkemaan Bergstrassen yläkulmalle. Ja toverukset seurasivat vaieten jälestä.
He tulivat Fischmarktille ja laskeusivat sieltä Brandswieteä myöten alas. Lähellä Dovenfleetia muori pujahti erääsen kellarikapakkaan, joita siellä on sangen lukuisasti. Uutimettomien akkunain läpi näkivät miehet hänen menevän soikean ja savuisen kapakan läpi, jossa oli paljon väkeä, aina perälle tiskipenkille ja istahtavan pöydän ääreen peräsoppeen.
Hekin laskeusivat nyt sisään ja asettuivat aivan oven pieleen ja tilasivat pukin olutta. Heidän vieressään istui kaksi keltanaamaista malaiji-matruusia, punaiset fetsit päässä: koettivat hirveällä engelskalla toimittaa muhevalle kapakka-akalle asiansa. Klaus Baas sukasi silloin malaijiksi siihen väliin, ja ilosta irvistelevät viirunaamat sanoivat silloin haluavansa riissiä ja curryä[85] sekä pikarin paloviinaa. — Kapakan holvin alla istui työläisiä höyryhaminasta vaikka minkämoisia: proomunsoutajia ja lastinkantajia ja sijoittajia. Tiskin luona räyhäsi pöytäkunta humalaisia lastaajia: kortit läiskyivät ja suut porisivat. Kaikki vieraat olivat alempaa rahvasta. Kapteeni Kalli Dau katseli vaieten kapakan sauhuihin, katseli pitkään ja miettivästi pientä kyyryselkäistä äitiä, joka istui tiskipenkillä.
Silloin Klaus Baas nousi ja meni vierasparven läpi tiskin luo ja istahti eukkoa vastapäätä pöydän ääreen.
Muori nosti katseensa viinapikarista ja säpsähti kun näki hienon, komean herran edessään. Mutta sitten hän kohotti pikarinsa ja maistoi ja hymyili kiverästi ja maiskutteli suutaan.
"Satuin näkemään teidät täällä", sanoi Klaus Baas tuttavallisesti. "Me oltiin tuttuja ennen, pikku poikana, kun asuin Rademachersgangin varrella. Missä teidän poikanne nyt on?… Eikös se ollut Kalli nimeltään?"
Muija nyykäytti päätänsä visusti ja supatti ikäänkuin mitä salaisuutta: "Hyvä poika! Kerrassa hyvä!" Ja hymyili sitten itsekseen ja sanoi: "Hän lähettää joka kuukausi viisikymmentä markkaa, jokainen herran kuu! Sillä saan ruuan ja yösijan tuolla ylhäällä. Mutta eihän ihminen elä ainoastaan sillä, vaan pitää saada pikkusen puhdasta!" Ja räpsähytellen ovelasti silmiänsä hän osoitti viinapikaria. "Sentähden minä myyn kukkia."
"Ja missäs toiset lapset ovat?" kysyi Klaus Baas.
Mummo pyöritti päätänsä. "En tiedä, herra kulta." Ja tuijotti eteensä kuin muistiaan herätellen. "Toinen poika kuoli kuudentoista vanhana… Muut… en tiedä… Amerikassa tainnevat olla, en tiedä."
"Ettekö tahtoisi tavata poikaanne Kallia, matami?"
Mutta silloin laski muori pelästyneenä laihan kätensä hänen ranteelleen ja painautui harmain päin häntä lähemmäksi ja supatti silmät pyöreinä, ikäänkuin peläten pojan olevan lähistöllä: "En! En minä! En minä! En ole sanonut kellekään täällä kuka minä olen. Täällä käy usein eräs Kiinassa-kävijä. Sepäs vasta olisi, jos hän saisi tietää, että hänen vanha äitiparkansa ryyppii ja myö kukkia. Hän on nyt merikapteeni! Kapteeni Kalli Dau! Kuulkaa: minä olen aina sellaisessa tuskassa kun seison tuolla kadun kulmissa, ajattelen: nyt hän juuri tulee ja sanoo: Mitä… oletko sinä tässä? Älkää nyt vaan kirjoittako hänelle, hyvä herra kulta, että minä olin täällä!" Ja muori hymyili jälleen tuttavallisesti: "Minulla on kyllä tuolla yösija. Mutta aina kun tulen iltasella kotiin, istuskelen pari tuntia täällä ja maistelen kuminaa."
Klaus Baas nousi ja meni toverinsa luo, sanoi: "Sitä se on mitä on: minkäpä sille voi. Parasta on sekä hänelle että sinulle, ettette enää tapaa toisianne."
Kalli Dau nousi ja läksi. Ja Klaus Baas seurasi häntä.
He astelivat hyvän aikaa vaieten ja loittonivat Wexstrasselle päin. Ja kun he tulivat Ellerntornbrückelle, niin Kalli Dau kohotti päätänsä ja silmäili ympäristöä: oikealla punertelivat Alsterin kadut ilta-auringossa, ja vasemmalla nousi mahtavana, kauniina ja kuin tuskalle kivettyneenä Michaelin torni. "Olen aina pitänyt paljon Hampurista", virkkoi Kalli Dau, "mutta nyt tuntuu kuin äiti pilkistelisi joka kulmalta ja nousisi eteen joka kapakan ovesta."
Klaus Baas ei voinut lohduttaa paremmin kuin vakuuttamalla: "Kyllä se pian loppuu, Kalli, hän on jo niin vanha. Lupaan silloin tällöin katsastaa häntä, ja jos hän sairastuu, niin hänen ei tarvitse olla hoidon puutteessa."
Kalli Dau kulki vaieten ja syvissä mietteissään hänen rinnallaan; mutta vähitellen alkoi hänen murheellinen käyntinsä jo keventyä ja mies itse reippaasti keikahdella ja katsella ympärilleen kuin haluten pysähtyä pakinoihin jokaisen vastaantulijan kanssa. Ja sitten hän sanoi rauhallisesti ja reippaasti kuin oikea Kalli Dau:
"Menin eilen heti yhtiön konttorista äitisi luokse: minulla kun ei ole ketään täällä. Ja kun nousin portaita, tapasi minut Hanna: tuli juuri kirjat kainalossa koulusta. Minä pyöräytin hänet ympäri ja vein kirjoineen päivineen Alsterille. Käveltiin kerran ympäri ja toinen ajettiin. Me oltiin siellä tänäänkin ja se oli hyvin hauskaa."
Klaus Baas kuunteli kummissaan ja sanoi: "Kas kun hän ei ole siitä kertonut äidille ja minulle mitään."
"Minä kielsin", vastasi Kalli Dau. "Minä olen viisitoistavuotisesta kiertänyt ilman lupaa maailman rantaa; totta kai hän nyt saa kuudenkolmatta ijässä kiertää luvatta Alsterin ympäri. Se on sievä tyttö. Tiedätkö, onko hänellä jo mielityistä?"
"En luule", vastasi veli.
"Arvelen vaan", sanoi Kalli Dau, "että jos ei olisi… niin… jos se ei olisi mahdotonta…"
"Joko sinä siitä hänelle puhuit?" kysyi Klaus Baas.
"En sanaakaan! Juttusin vaan vähän hänen kanssaan niitä näitä… Hampurista ja Kiinasta. Ja kerroin hänelle kaikellaista, mitä matkalla mieleen sattuu… Kun hän vain ei olisi liian oppinut ja hieno, Klaus."
Klaus Baas pudisti päätänsä. "Mutta olehan nyt hyvin varovainen, arvelen."
Kalli Dau nyökkäsi ja mietiskeli jonkun aikaa. Ja sitten hän sanoi: "Kun olisit hyvä ja pitäisit äitiäsi vähän siellä ompeluhuoneessa, jotta saisin puhella kahden hänen kanssaan. Kunnon ihminen on äitisi kyllä! Mutta sillä on liiaksi sellaiset pistokassilmät!"
Klaus Baas naureskeli ja he nousivat ylös kotiportaita.
Kun he olivat tulleet sisään, niin Klaus Baas osoitti Hannan pienen kamarin ovea, hämärän pihan puolella. Oven takaa kuului nyt hiljaista laulun hyräilyä. "Tuntuupa olevan hyvällä tuulella", tokaisi veikko, "kävelyt kanssasi eivät ole ainakaan ikävystyttäneet häntä."
Kalli Dau koputti nyt oveen, jolloin kajahti iloinen: sisään! "Mutta, jos tuletkin mukaan", sanoi Kalli Dau, ja he astuivat siis kaksin kamariin.
Hannan edessä pöydällä oli iso pinkka ainevihkoja, jotka hän oli jo korjannut; ja nyt hän levähti kädet helmassa. Hän oli sievä ja muheva ja hänellä oli isän lempeät, hyvät silmät. Ja tavattomassa siisteydessä, joka ominaisuus oli saanut hänet silloin ennen ihailemaan sitä nokikolariakin, hän oli aivan sievän nimensä arvoinen: Hanna Baas.
"Jaha, vai täällä sinä oleksit?" sanoi Kalli Dau ja pudisti hänen kättään ja istahti tuolille. "Ja tuollahan nuo onkin nuo papukaijat!" Sitten hän otti pinosta päällimäisen vihkon ja käänteli ja katseli sitä ja tokaisi: "Minkäpäs annoit aineen? Majuri von Tellheim?…[86] en tunne miestä…" Ja hän heittäysi mukavasti selkäkenoon ja jatkoi: "Kyllä minä ennen aikaan tunsin jonkin Tellheimin — tai Telleinin — silleen, tälleen. Hän oli ensimäisenä perämiehenä Neptunolla kun minä olin samalla laivalla toisena. Me kulettiin vain seitsemän nupin nopeudella, ja oli mahdoton helle; mutta silloinhan sitä tyytyy vaikka mihin. Olen minäkin nähnyt jo sitä ja tätä, ja liikkuuhan tuo kieleni, mutta häneen nähden minä olin vain kepulipoika. Kerrankin hän kehui olleensa perämiehenä vanhalla fortepiaanolla, joka kulki Hongkongista Kalkuttaan. Tuon saman rännälin miehistössä oli muun muassa eräs hindu, oikein sitä hyvää vanhankansan kuosia, Intian sydänmaalta. Hän teki jossakin satamassa, minkä lie tehnyt, kepposen, joten perämies pani hänet putkaan muonahuoneen viereen, erääsen lokeroon, jossa oli rautaluukku. Mutta sitten tarvittiin lastatessa tilaa enemmän kuin tavallisesti ja tukettiin tavaroilla ovi, jonka takana hindu istui. Ensimäinen perämies sanoo silloin kapteenille: 'Eihän vain unohdeta tuota miestä tuonne?' Mutta kapteeni vastaa: 'Mitäs se sitten tekee? Hän on sitä vanhaa, hyvää kuosia. Kun hän rupee kyykkysilleen ja tuijaa nenäänsä pitkin maahan, niin hän unohtaa syömisen ja juomisen eikä tiedä koko maailmasta mitään.' No, silloin perämies rauhoittuu. Ja sitten lähtään matkalle ja kestetään kova myrsky ja päästään satamaan. Ja sitten syntyy laivalla taas rettelöitä, en muista mitä, joten ensimäinen perämies siirtyy toiseen laivaan. Kuusi vuotta tämän jälkeen hän palaa sitten perämiehenä takaisin siihen samaan laivaan ja rupee pitämään siellä jöötä ja järjestystä, sillä rännäli on mennyt aivan rappiolle. Ja silloin pengotaan auki myös se rautaovi ja avataan, ja siellä kyyköttää hindu yhä arestissa, aivan hyvin säilyneenä: ainoastaan hiukan on litistynyt siltä paikalta, jolla istui. Mutta se pullistui raittiisen ilmaan päästyä entiselleen heti. Ja niin on kullakin kansakunnalla omat kuosinsa, Hanna… Muuten, mitä minun pitikään sanoa: oletko sinä kiinnitetty tänne Hampuriin turpeesen, vai voitko kukaties kuvitella asuvasi Queens Roadilla Hongkongissa?"
Hannan poskille lehahti puna, ja hän katseli sirkeillä silmillään ensin suurta veljeään ja sitten Kalli Dauta ja vastasi hiljakseen ja epäröiden: "Eihän se oikein houkuttelevalta tunnu, jos kerran on niin kuin kuvailet."
"Houkuttelevalta, muistapa se sana!" huudahti Kalli Dau. "Tiedänpä senkin, mikä vasta on houkuttelevaa! Minä makailin kerran jungmannina 'Anna Behnillä' Otaheitissä. Paitsi meitä oli siellä kaksi muuta saksalaista laivaa ja yksi ranskalainen risteilijä. No niin: eräänä päivänä kun oli hirvittävän kaunis ilma, — ilma siellä on aina hirvittävän kaunis — viivyimme puoleen yöhön ranskalaisten veikkoin kanssa kapakassa ja tulimme mainiosti toimeen keskenämme. Minulla oli sirmakka mukana ja minä soitin ja iloitsin valtavasti, että me oltiin ranskalaisten kanssa niin sovussa. Ja siinä nousi ilo liiaksi hattuun, enkä tiedä, miten lie käynyt; mutta kun minä viimein yksinäni lähden purjehtimaan satamaan päin, minä menenkin peli kainalossa ihan toiselle suunnalle, ja painun yhä aarniometsään: yhä syvemmälle salolle, ja luulen kai kulkevani Holsteinin kankailla ja viimein väsyn ja heittäydyn makaamaan. Ja kun herään, on selvä päivä, ja minä oikoilen jäseniäni puhtaalla matolla, sievässä savimajassa, ja ympärilläni kököttää koko heimo kanaakkeja — siksi ne heitä sanovat — ja nauravat ja pitävät iloa kun minä olen ällistyksissäni. Minulla on murhaava jano ja sen minä ilmaisen heille merkeillä. Silloin he lennättävät heti minulle vasta otetun kookoshedelmän ja halkaisevat sen ja antavat minulle juoda. Ja koska nyt isäntäväki on minulle niin kohteliasta, niin minä otan sirmakkani ja soitan heille: ja silloin he tanssimaan kaikki korkeiden puiden varjossa, kaunista väkeä, ja pari pulskaa tyttöä joukossa. Ja me ollaan niin ystävällisiä ja niin iloisia, ja sitä on niin mahdottoman hupaista katsoa! Ja viimein tahdon minä takaisin laivalleni. Mutta silloin kylän vanhin toimittaa minulle, että he ovat mieltyneet minuun ja minun sirmakkaani niin, että pyytävät minua jäämään heidän luokseen ijäksi, ja näyttävät minulle kolme pulskaa tyttöä, joista minun sopii valita vaimo. Hei, Hanna: se se vasta oli houkuttelevaa! Sillä kun minä tulla kuipelsin takaisin 'Anna Behnille', mitä minä olin silloin? Joutava jungmanni vain, paljain jaloin, sain luututa laivan kantta, ystävittä, omaisitta!… No, ei kai se nyt sentään olisi aivan laatuun käynyt! No niin, jatka nyt Hanna!"
"Niin", sanoi Hanna hymyillen, "tämä juttu olikin toista."
"Sellaisia juttuja on hyrmykky!" vastasi kapteeni Dau ja heilautti kättään kuin olisi voinut mätkiä niitä kasottain pöydälle. "Mutta niillä ei asiaan päästä. En aio sinua houkutella, Hanna… mutta jos mukaan tahdot, niin tiedät, että minun on lähdettävä neljän päivän päästä."
"Se on kiirettä se", sanoi tyttö ja katsoi häntä epäröiden.
Kalli Dau kesti reilusti katseen ja lausui totisesti ja lempeästi: "Et tarvitse enää sitten huolehtia muiden lapsista, Hanna, sillä sinulla on omasi. Ja minä vannon, että niistä tulee kerrassa pulskia! Katsos, minäkin olin aikoinani sievä poika, vaikka kävelenkin nyt hiukan vaivalloisesti… äitini ei näet käsitellyt minua oikein hyvin."
Hanna lykkäsi nyt vihkopinon verkalleen syrjään ja virkkoi hienosti punertavin poskin ja hiljaisella, värähtävällä äänellä: "Kyllähän minä tahtoisin kodin ja lapsia… mutta… mutta miksi sinä sitä tahdot?"
Kalli Daun täytyi oikein asiaa aprikoida: "Miksi? Niin minä?" hän toisti. "Minä… niin, kun minulla ei ole mitään… Ja minähän tahdon kanssa kodin ja lapsia…" Ja yhtäkkiä värähytti hänen ahavoituneita kasvojaan särkevä suru: "Näin äitini äsken viimeisen kerran, Hanna! Ei ole minulla enää ketään maailmassa!"
Hanna ei kuunnellut sitä. Naisten tapaan hän ajatteli vain itseään, ja epäilyksen ja toivottomuuden kyyneleet puhkesivat hänen silmistään: "Mutta miksi sinä tahdot juuri minua?" Ja hän viittasi sormellaan rintaansa.
"Niin sinua?" toisti Kalli Dau… "Siksi, että kun ajattelen äitiäni, aina näen mielessäni sinut! Sinä olet äitini vastakohta. Niin sievä, siisti tyttö kulta. Siksi!"
Nyt tulivat Hannan kasvot yhä hienomman punaisiksi, ja Klaus Baas ajatteli ensi kertaa eläessään: kas vain, kuinka sievä pikku sisko minulla on! Sitten Hanna sanoi: "No — jos niin kerran on, niin?!"
Kalli Dau ymmärsi yskän, kääntyi ovelle ja sanoi Klaus Baasille: "Nyt sinä voit mennä ja sanoa äidillesi, mitä on meiningissä."
Kun Klaus Baas sitten samana iltana istui Hannan kanssa kahden kesken siskon huoneessa — Hanna kokosi jo tavaroitaan, jotka aikoi ottaa mukaan — niin Klaus Baas sanoi: "Kalli Dau on ehyt ihminen, Hanna, ja se on meidän aikanamme paljon: nyt ovat melkein kaikki puoli-miehiä. Ja hän on hyvä, sen tiedät itse. Jos hän on hiukan yksinkertainen ja vähän koulusivistystä saanut ja jos näet hänessä jotain oudoksuttavaa tai vieroittavaa, niin olethan sinä häntä oikaisemassa! Mutta ole vaan varovainen auttaessani: sinä et tunne maailmaa, Hanna!"
"En", myönsi Hanna. "Minulla oli suuri veikko, mutta hän ei ole minulle sitä koskaan näyttänyt."
Klaus Baas hätkähti ja vaipui mietteihin. Mutta siten hän sanoi selvään ja lujasti: "Siinä meni kauan, Hanna, ennenkuin minusta itsestänikään tuli ehyt mies. Syntyisin toisesta säätyluokasta olen saanut kauan hiiviskellä maailmassa varovasti kuin ketunpoika vierailla veräjillä. Niin, vasta vuosi sitten minusta tuli oikeastaan varma mies, ja erään naisen sylissä. Me saamme kypsyyden vasta toiselta sukupuolelta. Sen tulet itsekin kokemaan."
Hanna hengähti pitkään ja syvään ja sanoi: "Niin, kyllähän minä olenkin iloinen."
"Ah, sinä rakas, älykäs tyttö kulta!" huudahti Klaus Baas riemuissaan, kun näki hänet niin tyytyväisenä. Ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.
Mutta silloin sanoi sisko hieman katkerasti: "Tällainen et ole ollut minulle milloinkaan. Sinä olet aina ollut minulle niin vieras."
"Voi", lausui Klaus Baas, "minulla on ollut itsestäni niin paljon huolta! Niin sanomattoman paljon! Mutta jos olisin tiennyt sinun olevan lemmensuhteissa tai edes sinun haluavan lemmittyä, niin olisin ollut sinulle avomielinen uskottu kuin kypsyneelle ihmiselle ainakin. Mutta sinä olet aina ollut niin hiljainen! Kuin pikkurilli sormustimessa!"
"No nytpä minusta siis tulee täysi ihminen", sanoi Hanna pilkallisesti.
"Niin", toisti Klaus Baas vakaasti, "juuri sitä mieltä minä olen!"
* * * * *
Ja neljän päivän päästä lähti Hanna kapteeni Daun kanssa Kiinaan. Ensin hän aikoi lähettää Kaliin sinne etukäteen, mutta sitten ei hyvä sydän raskinutkaan laskea Kallia yksin pitkälle matkalle. Ja ehkäpä hänellä oli kiirekin mitä pikimmin päästä vain sormustimesta ja kehittyä täydelliseksi ihmiseksi, niinkuin suuri veli oli vakuuttanut.
Ja Klaus Baas oli liitosta ylpeä kuin olisi hän itse sen pannut alkuun ja ohjannut onnellisesti perille, vaikka hän olikin kiintynyt siihen vain puolella sydämellä. Ja pystypäin, mutta miettivin mielin, hän ajatteli jälleen omaa kohtaloansa.