Klaus Hinrich Baas: Romaani

by Gustav Frenssen

XXII.

Kun hän seuraavana päivänä meni tapansa mukaan rouva Eschenin luo ja pakisi hänen kanssaan minkä mistäkin, niin hän sai kysymättä kuulla, että Sanna tulisi kotiin ensi keskiviikkona. Ja eräät tutut, joiden nimiä rouva Eschen mainitsi hyvän joukon, olivat kutsuneet Sannan jo pieniin tanssiaisiin Uhlenhorstiin. Klaus Baas kyseli vielä tarkemmin kutsuvieraista, ja kun niiden joukossa oli eräs hänen hyvä tuttunsa, niin hän lähti.

Hän etsi pörssissä käsiinsä tuon ystävän ja sanoi hänelle sivumennen: "Jouduin siellä maaseudulla erilleni kaikista vallasseuroista. Jos olette tuttu kelpo perheissä ja jos mielestänne missä tarvitaan miestä, joka tohtii pistää lancier'ksi[87] tai valssiksi, niin muistakaa minua."

Toinen toruskeli häntä ja sanoi: "Enkös tarjonnut teille jo viime talvena seuraa, herra Baas, mutta te ette korvaanne kallistanut. Nyt ei ole paljon valikoimisen varaa. Mutta tulkaahan ylihuomenna kanssani Uhlenhorstiin, olen saanut sinne kutsun eräiden hienojen tuttujen luo. Olettehan mies, jonka seura on kunniaksi. Kirjoitan sinne kohta tänään; te pistäydytte sitten tervehdyksellä, ja asia on selvä."

Klaus Baas naurahti ja ajatteli: Sitä myöten on tosiaan asia selvä!

Hän lähti tervehdykselle ja tuli Fährstrasselle neuvottuun uuteen, hauskan näköiseen taloon, jossa oli pohjoissaksalaiseen tyyliin laaja "diele"[88] ja kodikkaat huoneet. Omistaja ja hänen vaimonsa olivat jo vanhoja ja muuten lapsettomia: olivat tehneet monta Herran vuotta ahkerasti työtä ja säästäneet varoja, ja nauttivat nyt tästä töittensä tuloksesta, uudesta kauniista kodista. Ja olivat päättäneet vihkiä sen pienillä tanssikekkereillä tuttavapiirissä. Klaus Baasin tuttu oli nähtävästi tehnyt kirjeessään Klaus Baasista heille tarkoin selkoa, sillä he ottivat hänet kovin ystävällisesti vastaan ja lupasivat hänelle, että hän oli saava tavata heillä joitakuita varsin sieviä hienohelmoja.

Juuri tanssiaisiltana sattui postihöyry myöhästymään niin paljon, että Klaus Baas pääsi konttorista sitä odottamasta vasta kello yhdeksän tienoissa. Hän pukeutui kiireesti ja ajoi suoraa päätä pitopaikkaan; ja hän näki vierasjoukon paljon suuremmaksi kuin oli ajatellutkaan: uusi talo vallan vilisi väkeä, ja hauskasti yhdessä vierivät hetket ja tanssi ja viini olivat saaneet vieraat kerrassa hilpeälle tuulelle. Klaus Baas tervehti ensin isäntäväkeä ja joutui sitten nuorten liikemiesten pariin, joista hän tunsi kaksi ennestään näkemältä. Toisen hän oli kohdannut Intian matkoilla ja toinen oli hänen viereisensä pörssissä. Ja sitten puheltiin huolettomasti jonkun aikaa minkä mistäkin.

Mutta hän lähti heidän seurastaan niin pian kuin saattoi, ja kun hän viimein vetäytyi korkean kukkastelineen sivulle, joka oli soppeen siirretty, ja tarkasteli tanssissa kiitäviä naisia ja herroja, niin pian hän keksikin Sanna Eschenin. Eräät vieraista naisista olivat pukeutuneet talon tyylin mukaisiin pukuihin — rakennus oli sisustettu yksityiskohtiin saakka porvaristalotyyliin 1800-luvulta — ja Sannallakin oli keveä, hienosti kukallinen tanssipuku, jota kauan oli säilytetty isoäidin, madame Eschen vainajan, kätköissä. Tanssittiin paraikaa avonaista rheiniläistä:[89] Sannan polvet lykkivät kauniisti leveää, laskosrikasta hametta ja kumarakauloin hän katseli maahan, ja hänen povensa henki armaasti, kuin sävelten tahtiin: hän oli heittäynyt tanssin nautintoon koko sielullaan. Niin, Klaus Baas näki hänet, ja hänen sydämensä sykähti voimakkaasti ja hän ajatteli: Vai tuollainen hänestä on tullut! Ihana, armas nainen!… Kaunis kuin oma kantajansa!… Liian, liian kaunis! Häntä en minä saa!

Mutta kun hän ajatteli: häntä en minä saa… niin hän halusi neittä sitä intohimoisemmasti… ja mietti monimutkaisia, horjuvia suunnitelmiaan… Ja hän puraisi huultansa ja virkkoi itsekseen: Täytyy koettaa kuitenkin, menköön syteen tai saveen!

Ja samassa hän huomasi, että Sanna heitti tanssiessaan pitkiä, tutkivia ja samalla vihastuneita silmäyksiä erääsen toiseen pariin, joka tanssi dielen puolla: muudan nuori poikamies, kauppias, tanssitti siellä pientä, tummaveristä ja kokettia naikkosta ja näytti viihtyvän hänen seurassaan mainiosti, — herraan oli Klaus Baas muuten jo äsken tutustunut. Selvästikin Sanna harmitteli tuon nuoren herran tähden, joka olikin kaunis mies. Nyt jäi Klaus Baas seisomaan erään tuttavansa kanssa, joka oli tullut hänen luokseen kukkien taakse, ja tarkasteli hyvän aikaa Sannan käytöstä. Epäluulonalainen pari seisattui nurkkaan: pieni tummaverinen nainen kesytteli ja kiehtoi kauppiasta mustilla silmillään ja vehkeili viuhkallansa niin että kyllä kelpasi nähdä, ja kauppias katseli ja ajatteli vain häntä: asian tila oli jokaiselle syrjäiselle, ainakin tällä hetkellä, kerrassa toivoton. Tuo syrjäinen, juuri Sanna neiti, tanssikin siksi kasvot kalpeina ja tummat silmät suurina eikä kuunnellut kavaljeerinsa kohteliaisuuksia ja koetti kaikin mokomin kääntää vaan silmiään pois tuosta tuskallisesta näystä, mutta ei voinut. Nuori mies oli varmaankin hänen entisiä ihailijoitaan, jonka kohtaamisesta Sanna Eschen oli Englannin matkan jälkeen toivonut suurta iloa: oli kai haaveksinut, että näkemisen riemu säteilisi häikäisten pojan kasvoista, ja nyt… tällaiseksi oli suhde sillä välin kylmennyt. Nuori mies katseli häntä aivan välinpitämättömästi, joskin hiukan levottomana… Ja nyt kohtasi Sanna katseen! Kuinka kummalla voi mies kääntää silmänsä pois tuosta komeasta, vaaleanverevästä tytöstä, jonka joka hermossa uhkuu terve, jalo elinvoima, ja suoda sen tuolle mustaveriselle, kiemailevalle pakanalle! Hitto soi: pikiinny sinä vaan mustalaiseesi! Kas niin juuri! Nyt keskeytti Sanna Eschen tanssinsa ja kolme herraa saarti hänet heti: kaksi poikamiestä, kolmas nainut, mutta ei ainoaakaan oikeaa joukossa: näki, ettei Sanna välittänyt heistä tuon vertaa! Hänen tuimistuneet, arat katseensa kohdistuivat vielä nurkkaan. Mutta sielläkös nyt juttu juoksi, ja sielläkös mustia silmiä välkyteltiin, ja nyt kätki viuhka heidät molemmat!

Sitä ei Sanna enää sietänyt! Hän väistyi varovasti jonkun askeleen loitommalle ja kiersi seinäviertä pitkin, kopaisten isoäidin hametta polvien kohdalta — ja pääsi ovelle ja meni dieleen. Siellä hän istahti hämärien toisen kerroksen portaitten yläpäähän ja etsi outojen pukimiensa taskusta nenäliinaa, pyhkäistäkseen kyyneleen, joka kimalsi hänen silmässään, mutta turhaan — ja hänen täytyi turvautua hansikkaasen.

Silloin lähti Klaus Baas paikaltansa ja meni portaille varmalla päätöksellä: Niin totta kuin elän, nyt valloitan tuon armaan naisen! Ja hän nousi jonkun askelen portaita ja lausui ylös katsoen sydämellisesti ja rohkaisevasti: "Jumbo, näytäpä hampaitasi!"

Sanna katsoi kummissaan häntä, eikä tuntenut ensin muuten kuin vanhasta, tutusta pilalauseesta. Ja ojensi sitten hänelle hämmästyneenä kätensä ja virkkoi riemusta ratkeamaisillaan, kun edes joku muisti häntä tuskassa: "Ah, tekö herra Baas! Kuinka hauskaa, että tulitte!"

Klaus Baas piti hänen kättänsä kädessään, koska Sanna ei vetänyt sitä pois — ja sanoi luonnollisesti ja itsestään selvänä: "Saanko olla vähän aikaa seurassanne? Näin, että te olette pahoillanne, ja sitä en siedä!"

Sanna antoi mielellään hänelle paikan vieressään ja silitti polviansa ja järjesti helmojaan jalkainsa ympärille ja suoristihe ja katsoi häntä uteliaasti sivusta, samalla hiukan hämillänsä. Klaus Baas istahti hänen viereensä ja virkkoi rattoisasti: "Teidän täytyy todella näyttää tuolle nurkassa olevalle hampaitanne, Sanna neiti. Niin kaunis, pulska tyttö ei mitenkään saa alistua!"

Sanna hätkähti. "Se ei ole helppoa", hän suoraan tunnusti.

"Sen minä kyllä näin", sanoi Klaus Baas… "Ja se on kerrassa käsittämätöntä… mutta minkäs teet? Ette voi häntä käännyttää tieltä, jota hän haluaa itse kulkea, Sanna neiti."

Sanna katsoi saliin, iloisesti karkelevain ja pakisevain laumaan, ja yhtäkkiä täyttyivät hänen silmänsä kyynelin. Mutta sitten hän nosti päänsä pystyyn ja haki nenäliinansa, löysi sen ja pyyhkäisi silmiänsä — ja katsoi Klaus Baasiin ja lausui jalon päättävästi: "En tahdo ajatella häntä enää… Eihän se toimita mitään… En kärsikään häntä enää… Juttelen vähän teidän kanssanne. Haluatteko olla hiukan vielä kanssani?"

"Kertokaa, mitä te nykyään teette?" sanoi Klaus Baas.

Silloin kohautti Sanna kauniita olkapäitänsä ja virkkoi lohduttomana, mutta teeskennellen hilpeätä: "Mitäkö teen?… Kaksi vuotta sitten suoritin opettajatutkinnon. Nyt olin vuoden Englannissa. Ja nyt alkaa elämä entiseen tapaan: auttelen vähän pikku taloudessa, — mutta mitäpä siinä on auttamista? — toimittelen asioita, pistäydyn joskus tuttujen luona, soutelen kauniina iltoina Alsterilla, istuskelen ja ompelen itselleni puseroa tai peittoa, ja mietin, miten käyttää pienen kuukausrahani parhaiten. That's all![90] Saan kolmekymmentä markkaa kuussa: siinä ei ole liikoja. Täytyy taas talvella näytellä opettajatarta tai ottaa ainakin kotioppilaita, saadakseen hiukan palkanlisää, ja se on hirmuista."

Klaus Baas sanoi: "Minä ajattelin juuri äsken, miten hienosti te tanssissa…"

"Katselitteko te minua?" keskeytti Sanna.

"Koko ajan", vastasi Klaus Baas kursailematta. "Mitäs muuta sitten? Aioin sanoa, että kun näin teidän tanssissa, niin hienona ja komeana, niin — muistatteko vielä, mikä pieni, soma tyttö olitte siellä Laura tädin luona, maalaustunneilla? Kun minä lämmitin teille tuttipulloa."

"Ah Jumalani", päivitteli Sanna naurahtaen ja pudisti päätänsä, kuin olisi puhuttu mistä vieraasta lapsi parasta. Sitten hän katsoi Klaus Baasiin terävästi ja sanoi ärsyttävästi: "Näen mielessäni teidät siellä pöydän ääressä, näin": ja hän heilutteli kättään kuin pensseleitä huuhdellen.

Klaus Baas nauroi ja nyökkäsi päätänsä, ja ihastui yhä enemmän Sannaan. "Ja sitten", hän jatkoi, "tapasimme sinä iltana, jolloin minä läksin veljenne kanssa Intiaan. Te olitte niin suloinen valkeassa pikku paidassanne. Minä vein teidät sylissäni… näin…"

"Voi raukkaa!" huudahti Sanna taas, kuin olisi kerrottu mistä mustalaisten ryöstämästä lapsi rukasta. "Sellainen karitsa. Siihen aikaan me usein kujeiltiin, — veljeni oli sen meille opettanut, — pokkuroimme joka taholle ja raapaisimme oikealla jalalla takakäteen ja lausuimme juhlallisesti: Klaus Hinrich Baas!"

Klaus Baas nauroi, ja nyökkäsi taas päätänsä ja haaveksi yhä valloitushaluisempana: Ai sinun ihania silmiäsi… Kuinka punainen, täyteläinen on suusi, kuinka lujat hampaat… Sinut minun täytyy saada!… "Ja sitten näimme toisemme", hän jatkoi, "kun palasin Intiasta. Puhelimme teidän portailla, muistatteko? Ja te pyysitte silloin, etten vain kertoisi tuosta paitulaisjutusta; sanoitte, että hän suuttuisi silmittömästi."

"Ah Jumalani!" parahti Sanna kuin mustalaisten viemä olisi nyt löydetty melkein paleltuneena ja puolialastomia maantien ravista. "Voi sitä neljäntoista ikäistä tyttö parkaa!"

"Ensi kerranko rakastitte silloin?" kysyi Klaus Baas.

Sanna mietti tuokion. "En", hän vastasi. "Ensi kertaa rakastin jo kaksi vuotta aikaisemmin. Silloin me asuttiin — siksi että isä oli sairaalloinen — maalla Hammerissa ja laskettiin usein toisten lasten kanssa luikua mäiltä. Siellä tietysti tuli tuon tuostakin pikku kahakoita ja pojat pesivät meitä lumella. Ja siltä ajalta muistan, että minä oikein toivoin usein erään pojan suuttuvan minuun ja tulevan pesemään: jos joku muu tohti sitä tehdä, niin minä huusin kuin puukko kurkussa, sillä se oli kauheaa. Mutta kun hän tuli, niin tuskinpa liikahdinkaan." Ja Sanna kohotti olkapäitään ja lausui mietiskellen: "Kai minä siis olin häneen rakastunut. Vai eikö niin?" Ja hän katsoi kysyvästi Klaus Baasiin.

Klaus Baas nyökkäsi päätänsä. "Ja sitten, numero kaksi?"

"Niin", vastasi Sanna. "Mutta luulen, että se oli enemmän mahtailua ja tyhjää teeskentelyä. Jokaisella ystävättärelläni oli näet ihailijansa ja minä en tahtonut jäädä takapajulle. Hänellä oli näppy nenässä", sanoi Sanna kursailematta.

Klaus Baas purskahti nauruun. "Entäs sitten? Antaa tulla lisää…"

Sanna vilkaisi nyt häntä jo hiukan epäluuloisesti: tarkoittikohan tuo totta vai kujeiliko? Ja sanoi sitten: "Äitini on kirjoittanut melkein joka kirjeessä teistä… että te teette niin hirveästi työtä ja olette niin kovin totinen… ja onnettomasta avioliitostanne… Ja nyt en voinut edes aavistaa, että te voisitte kuunnella tällaista joutavaa lorua, ja voisitte olla niin häijy, ja yleensä niin inhimillinen."

Klaus Baas nyykäytti hänelle ystävällisesti päätänsä ja vastasi: "Häijy pitääkin ihmisen olla! Muuten hän on väritön! Kertokaa nyt lisää. Aivan kunniallisesti ja suoraan."

Sanna katseli häntä vielä epäröiden. Mutta kun Klaus Baas vaativasti sanoi: "No, yks kaks: nyt!!" niin Sanna alkoi: "Niin… sitten minä täytin kahdeksantoista vuotta… Ja silloin, se oli totta! Hän oli eräs herra, niin, nimi… doesn't matter[91]… sanotaan vaikka tuo käsipuu. Tapasin herra Käsipuuta usein seuroissa: me tytöt pidimme hänestä kaikki ja liehuimme kaikki hänen ympärillään, ja monet haaveksivat varmaan häntä miehekseen. Ja minä ajattelin, että hän tietysti tarkoittaa minua ja ottaisi minut. Niin meni pari vuotta ja minä olin jo kahdenkymmenen, ajattelin yhä: hän se on, ja nyt hän tulee! Mutta yhtäkkiä hän meni kihloihin erään ystävättäreni kanssa. Minut kutsuttiin häihin. Mutta minä menin jo etukäteen ja sanoin ystävättärelle, että en voinut tulla: täytyi lähteä eräälle matkalle. Hän arvasi kyllä, miten hullusti asiani olivat, ja itki tähteni. Mutta minä nauroin. Mutta ulkona yksin minä itkin!… Nyt on heillä pikku poika, näin sen äskettäin kadulla, hän jo kävelee, suloinen miehen alku! Niin… se oli se herra Käsipuu, puoli tusinaa tyttöjä toivoi tietääkseni häntä…"

Sanna katseli jäykästi tanssiviin ja hänen tiukasti sulettuja, kauniita huuliansa väristi salainen tuska.

"Ja sitten?" kysyi Klaus Baas ystävällisesti ja varmasti.

"Sitten", jatkoi Sanna verkalleen, "viime talvena tuli Meksikosta takaisin eräs kaukainen tuttu, liikemies hänkin. Sanottakoon nyt vaikka tuo liista, herra Liista… Hän ei ollut paha mies: me vietimme useat tunnit oikein hupaisesti yhdessä, punaviiniä edessä, ranskaa puhellen, hän osasi sitä paremmin kuin minä. Mutta hän oli niin… mitenkä minä nyt sanoisinkaan… sellainen huikelo, niin lattea: tosiaankin kuin mikä pitkä ja ohut liista. Hän taipui aina toisten ajatuksiin ja mielipiteihin. Ihmiset sanoivat hänestä: hän on harvinaisen hyvä mies. Hyvä mies! Mutta mitä minä sellaisella miehellä? Ja olipa hän itserakkaan typeräkin, huomatakseni. Hän luuli esimerkiksi, että kahdenkolmatta vanha tyttö ei ole kokenut mitään: oli vain haaveillut ja toivonut taivaasta ottajaa. Sellainen hupsu! Hän esimerkiksi ei tiennyt, mitä altruismi on."

"En tiedä minäkään", tokaisi Klaus Baas kuivasti.

"Ettekö?" hämmästyi Sanna. "Kuinka se on mahdollista! Ettekö tekään sitä tiedä?" Ja katsoi Klaus Baasia tutkivasti. "Mutta te olette aivan erilainen kuin hän… Te olettekin lapsesta saakka saanut tehdä työtä ja pestä aina pensseleitä… Luulen, että kun teillä olisi aikaa, teitä viehättäisi juuri sellainen…"

Klaus Baas nauroi: "Jatkoa!"

"Niin… Hän teki minulle tarjouksia, mutta en voinut sietää häntä. Minä en halunnut ylimalkaan enää nähdä häntä. Jätin hänet… Ja sitten…" Nyt katseli Sanna alas tanssisaliin.

"Tuli hän", jatkoi Klaus Baas, "joka seisoo tuolla nurkassa pienen, mustaverisen rouvan kanssa. Ja minusta tuntuu kuin hänen nimensä pitäisi olla herra Ylikäytävä. Ja te astutte ylikäytävälle ja unohdatte sen… Ja nyt, jos haluatte, mennäänkö tanssimaan yksi lancier? Niin voimme, vanhat, hyvät tutut, mukavasti katsella toisiamme. Mutta teidän täytyy murheesta huolimatta näyttää hilpeältä. Pyydän sitä ensiksi itseni puolesta, sillä olen tehnyt teille tuttipullosta alkaen vain hyvää. Ja toiseksi teidän itsenne, sillä en antaisi Ylikäytävän ylvästellä!"

Sanna nousi ja oikoi pukuaan ja hengitti syvään ja katsoi ihmetellen Klaus Baasia. "Mitä kummia voikaan tapahtua portailla levähtäessä", hän sanoi. "Te oikein rohkaisitte minua!"

"Se on tietty se", vastasi Klaus Baas. "Se lankesi luonnostaan: vanha tuttavuus on salavoima! Vyötäisillänne on hakaneula mennyt aivan paikoiltaan… Tohdinko? Auttamista näkyy vain riittävän!!"

Sanna vastasi nauraen: "Ja Herra Jumala, mitä olen kanssanne jutellut!
Kuinka tulin niin tuttavalliseksi!"

"Mitäpä sitten!" sanoi Klaus Baas. "Mennään nyt vaan… ne alkavat jo!"

Tanssin jälkeen he vetäysivät taas hiukan sivummalle ja jäivät seisomaan suuren vaatekaapin viereen. Silloin alkoi Sanna uteliaasti, hiljaisella äänellä kysellä liikkeen pulmallisista päivistä vuosi sitten, ja Klaus Baas kertoi minkä mitäkin. Sanna kuunteli ja tarkkasi virkuin silmin hänen huuliansa ja hänen silmiänsä. Ja kun Klaus Baas lopetti, niin hän antoi kätensä jäädä hänen kyynäskoukkuunsa kuin ystävän; ja silloin kysäisi Klaus Baas ovelan onnellisena: "Onko minun nyt jättäminen teidät?"

"Niin, jos tahdotte minusta päästä", vastasi Sanna luonnollisesti ja viattomasti.

Silloin pudisti Klaus Baas nuhdellen päätänsä ja sanoi lämpimästi: "Sen toki tiedätte, neiti Sanna, että olen teidän seurassanne mielelläni."

Sitten he pujottausivat vierasparven läpi ja tervehtivät tuttuja, ja Sanna ei katsonut enää herra Ylikäytävää, joka istui yhä nurkassa, puhellen pienen, tumman rouvan kanssa. Ja nyt hän esitti Klaus Baasin vielä uudestaan eräälle nuorelle rouvalle, vanhalle ystävättärelle, sanoilla: "Et tullut tietystikään äsken ajatelleeksi nimeä, Lene. Tämä on nyt se herra Baas, sama, joka silloin oli Tuddin ja minun kanssa Laura tädin luona, kun hän maalasi profeettoja. Ja sitten Intiassa veljeni kanssa, ja tuli viime vuonna siihen kauheaan aikaan Arthurin sijaiseksi liikkeesen. Hän se on."

Ystävätär naurahti ja vastasi: "Sen tiedän jo omista kertomuksistasi, pöhkö parka! Sekä suullisista että kirjeistä! Niin, hän se on! Entäpä sitten?"

"Entäpä sitten?" toisti Sanna arastellen, ja katseli totista teeskentelevää ystäväänsä ja Klaus Baasin riemusta hohtavia silmiä, ja hätääntyi: "Niin, entä sitten, hyvä Jumala?… Hän on nyt vaan hän… ja" — puna tummeni yhä hänen poskillaan — "on niin rakastettava… Ja sinun kanssasi en puhu kymmeneen vuoteen, nokkahauki!!"

Ja sitten he menivät toisten tuttujen luo ja erosivat vähäksi aikaa, ja
Klaus Baas tanssitti häntä vielä kerran.

"Kuinka te tanssitte hyvin!" huudahti Sanna.

"Se on suku-avu", vastasi Klaus Baas. "Ja kävin sitä paitsi tanssiyliopiston Blankenesessa perämieskurssilaisten kanssa. Silloin olin kahdenkolmatta. Siitä on nyt kymmenen vuotta."

Sanna katseli häntä tutkivasti ja sanoi: "Taisitte olla silloin koko hulivili."

"Niinhän olette tekin, Sanna!" vastasi Klaus Baas. "Istuu niin suruissaan äsken rapulla! Ja nyt nauraa niin että helähtelee!… Naurakaas vielä: sitä kuulee mielikseen!"

Klaus Baas olisi halunnut saattaa hänet toisten Eschenien kanssa kotiin, mutta kävikin niin, että Sanna jäi loppuyöksi taloon vieraaksi.

Seuraavana päivänä ajatteli Klaus Baas työn lomassa, kuinka hän ajaisi kyllin ripeästi ja tarmokkaasti tuota niin hyvin alettua suurta asiaa. Ja hän päätti konttoriajan loputtua lähteä heti Sannan äidin luo ja kysyä hienosti, kuinka neiti eilisiltana oli viihtynyt.

Hämärissä hän kiiruhti Eschenin taloa kohti ja oli jo kadun toisella puolla oven kohdalla, kun Sanna heilahti kotoaan ulos portaille: hänellä oli yllä hieno, valkea pusero ja korkea, jäykkä kaulus sekä sininen miesten kaulaliina ja kova hattu ja väljä vaippa. Hurmaavan puhdas olento, pää hieman etukumarassa, suu hieman avoinna, käynti jäykänlainen ja polvet ponnahtelevat, — se tapa tuli Englannin naisista.

Kiireissäänkin Sanna huomasi hänet ja seisattui yhtäkkiä niin että helmat huiskahtivat ja antoi hänelle reippaan tuttavallisesti kättä, ja tarkasteli hämärissä uteliaasti hänen kasvojaan, kirkkain, vilkkain silmin — ja löysi kai niissä kaiken saman, mikä oli eilen häntä miellyttänyt, sillä hän kuunteli tyytyväisyyden lumousta loistaen Klaus Baasia, joka kertoi aikoneensa käydä hänen luonaan. Ja hän nousi jo hänen kanssaan pari porrasta kotiovelle, mutta sisäportaiden edessä hän pysähtyi ja sanoi:

"Mutta sehän olisi tyhmää! Äidin luona on juuri pari tätiä!"

"Mutta minä tahdon jutella teidän kanssanne", sanoi Klaus Baas itsepäisesti. "Emmekö voisi kävellä yhdessä hiukan?"

Sanna näytti arvelevalta. "Eihän se oikein, näin keskellä kaupunkia."

Silloin Klaus Baas, joka piteli yhä hänen kättänsä, puristi sitä ja sanoi lyhyesti ja vaativasti: "Sanokaa sitten, milloin teidän tällä viikolla sopii lähteä kävelylle… pitkälle, kauaksi aikaa, kahden kesken?"

Sanna katsoi häneen ja lausui verkalleen ja arastellen: "Minnekä sitten?"

"Minne vain tahdotte!"

Sanna rypisti ajatuksissaan tiukasti kulmiaan ja sanoi: "Voin huomenna illan suussa lähteä eräälle vierailulle vaikka Hochkampiin."

Klaus Baas vastasi heti: "Tavataan siis huomenna kello seitsemän asemalla ja mennään sitten johonkin puistoon! Eikö niin, neiti Sanna!" Ja hän veti vaativasti hänen kättään puoleensa.

Sanna tunsi toisen kädestä ja silmistä, että väkivaltainen voima veti Klaus Baasia hänen puoleensa. Ja hän koetti ylpeästi puolustautua, ja hänen silmänsä loistivat suurina kalpeista kasvoista.

Silloin Klaus Baas näki, että Sanna rakasti häntä, ja mahtinsa tuntien hän sanoi: "Te tulette, Sanna!"

Sanna seisoi suorana kuin patsas ja katsoi kalpeana häneen, kuolonvakain silmin. Ja sitten hän yhtäkkiä ojensi kätensä ja puristi Klaus Baasin kättä lujasti, kuin sanoakseen: Se on päätetty!… Ja käännähti ja nousi verkalleen ylös portaita.

Klaus Baas meni vallan viistopäänä onnesta kotiinsa ja istahti pöydän ääreen äitiään vastapäätä ja johteli häntä harhapoluille ja kerskahteli tavalliseen tapaansa. Tuo ilkkuna vaikutti aina Antje Baasiin kuin kalkkunaan punainen väri ja hän oli heti valmis heristämään hiilipihtejä ja muistuttamaan St. Paulin päivästä ja surkeasta matkasta kotipuoleen ja kuudesta pojan avioliittovuodesta; kaikki, mitä muut Baasit ja hän olivat hullutelleet, äiti luetteli pojalle. Mutta nyt pojan korskea into vain nousi äidin pilkatessa!

Huomisiltana, herkkänä, kauniina toukokuun iltana, odotti Sanna Eschen jo sovitulla paikalla Klaus Baasia ja tervehti häntä hyvin totisesti, mutta suuttumusta tai karttavaa ei hänen kasvoillaan enää huomannut. Ja he juttelivat rauhallisesti kaikellaisista pikku asioista ja kävelivät Elbelle päin.

Puistoon saavuttua ilta hämärtyi, ja heidän oli nyt mukavampi kävellä. He poikkesivat kapeammalle sivupolulle, joka vei Elben rannikkoa pitkin. Sattumalta kosketti Klaus Baas silloin Sannan käteen, ja nyt hän otti neitoa kädestä eikä päästänyt sitä enää, joten he kävelivät käsitysten. Edessä kattoivat suuret sadepilvet jokea ja himmensivät laajalti veden kalvon. Joen takana häämötti maisema siniharmaassa, pehmoisessa udussa, mutta alhaalta virrasta leyhyi heitä kasvoihin heikko, kostea länsituuli. Jonkun aikaa astelivat he vaieten ja lepuuttaen silmiään avarassa, kauniissa luonnossa; mutta sitten alkoi Klaus Baas kertoa lyhyesti vanhemmistaan ja lapsuudestaan ja nuoruudestaan sekä avioliitostansa ja sen purkaumisen syistä, ja mainitsi lopulta myös Doris Rotermundin. Sanna kulki pää kumarassa ja käsi Klaus Baasin kädessä. "En voi erehtyä enää niinkuin ensi kerralla erehdyin", sanoi Klaus Baas, "sillä nyt tunnen itseni ja tunnen myöskin erään naisen ja tiedän, että te olette minun toivoni mukainen. Mutta sitä en tiedä, mitä te arvelette, Sanna."

Sanna tunnusti hiljaisella äänellä: "Se on kaunista tuo, ja suurta… että kerrotte kaikesta noin rauhallisesti… ja luonnollisesti… Äiti kirjoittikin kyllä minulle, että te olitte niin luonnollinen ja koruton ihminen."

"Äitinne autteli siis minua suosioonne!" sanoi Klaus Baas.

"Tietysti", vastasi Sanna. "Syy on hänen!" — ikäänkuin sanoakseen: Hän se möi minut sadasta markasta.

Klaus Baas purskahti nauruun ja sanoi: "Se ei ole totta, Sanna Eschen!" Ja hän pudisteli ja heilutteli hänen kättänsä, ja Sanna salli hänen sillä leikitellä ja katseli viisaasti hymyillen eteensä.

"Mutta käykäämme taas asiaan", jatkoi Klaus Baas. "Saanko kysyä teiltä erästä seikkaa?"

Sanna vastasi: "Kysykää."

Klaus Baas piteli nyt lujasti ja hellästi hänen kättänsä ja lausui astellessaan: "Sinä kerroit siellä toissa päivänä portailla minulle rakkaustarinoitasi, Sanna. Et ole ehkä kertonut minulle kaikkea… Kuule, älä luule että minun kunnioitukseni ja rakkauteni sinua kohtaan hiukkaakaan vähenisi, vaikka sanoisit nyt minulle, että olet jo rakastanut intohimoisesti: sinä olet oma herrasi kuten joka ihminen. Mutta minä kysyn ainoastaan ja pelkästään sinut täydellisesti tunteakseni, ettei sinun tarvitse surraksesi ja ehkä tunnonvaivaksi salata mitään. Mutta jos et tahdo sanoa, niin et toki millään muotoa tarvitse."

Sanna vastasi nyt verkkaan ja epäröiden: "Yhdeksäntoista vuotiaana minä olin Lenen häissä, hänen, johon tutustuitte toissa iltana. Vieraiden joukossa oli muun muassa eräs nainut mies, Lenen sukua, oli matkustanut ilman vaimoansa tänne Chilestä. Hän tanssi monta kertaa minun kanssani ja oli niin iloinen ja varma ja hyvä, ja minä olin sinä iltana niin elämänhaluinen. Minä pidin hänestä kovasti! Ja kun me sitten menimme yhdessä eteiseen, talon toiseen päähän, noutamaan eräälle rouvalle saalia, niin hän yhtäkkiä syleili minua ja suuteli… pitkän aikaa. Minä olin kauhean sekaisin ja tiesin tuskin, mitä minulle tapahtui…. mutta se oli ihanaa. Muun kaiken kerroin jo siellä portailla."

Klaus Baas silitteli nyt Sannan kättä ja virkkoi: "Sanopas sitten, kuinka oli mahdollista että sinä toissapäivänä, yhden ainoan illan kuluessa, vieroituit hänestä, jota rakastit niin, ja kiinnyit minuun?"

Sanna katseli eteensä ikäänkuin sanoja hapuillen ja vastasi harkitsevasti ja selvästi: "Sitä olen ihmetellyt itsekin ja ajatellut paljon. Minä en ole sellainen, että rakastan vain yhtä ainoaa miestä, minä rakastan useampia, kaikkia, joilla on eräät, minua miellyttävät ominaisuudet. Hänen tulee olla jollakin tavoin luja ja varma ja samalla ikäänkuin vähäsanainen ja selväpiirteinen, ja samalla hänessä täytyy olla jotain kunniotettavaa ja ylimielistä… tietysti mies myöskin ulkomuodolta: siedettävän kaunis ja mieluimmin vaaleaverikkö. Aina kun tapaan sellaisen miehen — ja niitä on paljon sellaisia — ja puhelen hänen kanssaan ja tunnen hänen juuri sellaiseksi, niin voin mieltyä. Olen eläessäni kohdannut jo kolmeenkymmeneen mieheen, joille olisin voinut mennä vaimoksi, vaikka heti paikalla. Mutta useimmat olivat niistä jo naineita tai kihloissa, ja toiset eivät huolineet minusta tahi eivät tavanneet muuta kuin yhden kerran… Sellainen olen minä, enkä sille mitään voi. Mutta luulen, että kaikki oikeat tytöt ovatkin sellaisia, kaikki, joissa on jotakin tervettä, leveää."

"Leveää?" toisti Klaus Baas. "Mitä sinä sillä tarkoitat?"

"Oh", sanoi Sanna ja vaikeni. Ja sitten hän vastasi hämillänsä, hennosti olkapäätään ja käsivarttaan silitellen: "Jotain sellaista luonnollista, ihmisellistä… olemmehan kuitenkin kaikitenkin lihaa ja verta… Minä en tavannut vuoden pitkään Englannissa tuskin miestä… Ja nyt tulen kotiin ja menen noihin iltakekkereihin ja tiedän, että siellä on hän, jota olin koko vuoden ajatellut, ja kuvittelen mielessäni, että hän ihastuu tapaamisesta kuin minä, ja tanssittaa minua paljon ja ehkäpä suuteleekin. Mutta sen sijaan hän suorastaan käänsi minulle selkänsä ja päälle päätteeksi meni silmäini edessä toisen luo. Ja sitten tulitte te ja olitte niin hauska ja hyvä, ja tiesinhän sitä paitsi paljon teistä, pelkkää hyvää… ja mitä olitte tehnyt meidän tähtemme. Ja te tanssitte hyvin!"

Sanna tahtoi heittää häneen kujeilevan silmäyksen, mutta hänen totisista silmistään hohti rakkaus. Hän loi ne heti maahan ja siveli toisella kädellään otsaansa ja ohimoita ja sanoi hiljaa: "Ja kun joku silloin on minulle hyvä, niin tunteeni paisuu paisumistaan… ja minä… minä en näe, en ajattele enää mitään muuta kuin häntä."

Sannan käsi lepäsi äskeistä lämpöisempänä Klaus Baasin kädessä. Ja mies puristi sitä ja sanoi: "Sinä olet jo kauan kaivannut miestä ja lasta?"

Sanna vastasi: "Kahdeksantoistavuotiaaksi minä en tiennyt sellaisesta juuri mitään. Se oli vain tuollaista ylimalkaista tunnetta… noin… nähdä… tanssia jonkun kanssa… saada häneltä tervehdys kadulla… ja kuulla hänen suustaan viisaan sanasen… Ja hän korkeintaan kerran suutelisi. Mutta sitten kun hän niissä häissä minua suuteli… ja olisi se kai muutenkin tullut… niin olen kaivannut sellaista. Ja kun silloin illalla asetuin vuoteeseni, ja ajattelin mitä oikein haluaisin ja toivoisin: uuttaa viuhkaa ja kävelypukua — tummansinistä tailor madea,[92] napit mustat, — ja kaapin, jossa olisi korkea peili, niin että voisi nähdä siitä itsensä kokonaan ennen kaupungille lähtöä… Mutta viimeinen halu ennen nukkumista oli kuitenkin: miehekäs ja hyvä mies."

"Ja mitä ajattelit eilisiltana vuoteessasi?" kysyi Klaus Baas. "Kun minä niin huimalla päällä puhelin sinulle siellä eteisessä?"

Sanna vilkaisi häneen, ja katseli sitten jäykästi eteensä ja naurahti hiljalleen: "Ajattelin: kas niin, sinä pilkkasit häntä aina! Kutti kutti: nyt joudut hänen vaimokseen!"

Klaus Baas huomasi hämärässä, että hänen kauluksensa oli hieman nurin, ja hän oikaisi sen ja jätti kätensä hänen olalleen. "Tutkinto ei ole vielä loppunut", hän sanoi.

Sanna näytti vastahakoisesti sietävän hänen hyväilyään ja katseli nyrpeästi kaukaisiin merkkituliin ja kysyi: "Mitä vielä?"

"Niin", sanoi Klaus Baas, "siihen vanhaan kysymykseen on vielä vastattava: Mikä on uskontosi?"

Sanna nykäytti olkapäitään ja vastasi: "Niistä asioista välitän viis. Eihän kukaan kuitenkaan tiedä, mikä niissä on totta. Minulle tuli tavaksi lukea joka ilta isämeitä ja sen luen vieläkin, silloin tulee mieleen kauniita ja hyviä ja rauhallisia ajatuksia. Muuta en tiedä sanoa."

"Enkä minäkään!" sanoi Klaus Baas. "Se on kai surullista, mutta niin se on."

He kulkivat nyt jonkun aikaa vaieten rinnakkain ja katselivat kauas hämärän utuisiin maisemiin, — ihmislapset, joilta oli mennyt vanha usko yhteen ikuisen ilmestykseen ja jotka odottavat arastellen ja pelokkaasti toista, uutta — sillä olivatpa heidänkin elämänsä rajoina syntymä ja kuolema, kutsujina hyvä ja paha.

Sitten sanoi Klaus Baas: "Ja on se vieläkin yksi kysymys. Minulla on äiti ja sisaruksia. He ovat sangen yksinkertaista väkeä: ovat eläneet ihan toisissa oloissa ja ympäristössä kuin te, Sanna Eschen. En odota enkä edes toivo, että te juuri seurustelisitte heidän kanssansa, sillä te menette naimisiin minun, ei omaisteni kanssa. Mutta vaimoni täytyisi olla ystävällinen äidilleni, jos hän joskus — usein se ei tule tapahtumaankaan — astuu kotimme kynnyksen yli. Hän on ansainnut sen minun ja koko poikueen äitinä."

Sanna vilkaisi häneen ja sanoi jyrkänlaisesti: "Siitä ei teidän tarvitse minulle huomauttaa. Jos ehkä olen ylpeä, olen hupsuille ja narreille; luonnollisille ihmisille olen luonnollinen."

He olivat joutuneet vähitellen puiston alapäähän ja tulivat kapeille, puisille portaille, jotka veivät Elben rannalle. Klaus Baas veti silloin Sannan lähemmäksi itseänsä ja kysyi: "Mennäänkö alas tästä ja kävellään vielä jonkun matkaa rantaa pitkin?"

Sannan kasvoille ja asentoon tuli heti sama jäykkyys kuin eilen huomatessaan Klaus Baasin aikovan suudella häntä; ja hän seisoi nyt liikahtamatta ja epäröi. Mutta samassa hän näki sivullaan pensaan juuressa jotakin tummaa, ja kun hän kumartui, oli siinä noin viisivuotias pikku tyttö polvillansa, kissanpoika vieressä. Hyvästä tekosyystä ihastuen Sanna rupesi heti ripeästi polvillensa ja kysyi: "Mitäs ne pikkuiset tässä tekevät?"

Tyttö vastasi vähän peläten: "Mirri karkasi joen rantaan ja minä kävin sen sieltä hakemassa. Toin sen juuri tänne, ja väsyimme kumpikin."

Sanna hyväili nyt uupuneita toveruksia, ja kehui heitä yhtä sieviksi ja hienoiksi molempia, ja sitten hänen täytyi nousta. Hän oikaisihe suoraksi, ja tuli siinä koettaneeksi pitsikaulustansa oliko se kunnossa.

Klaus Baas sanoi: "Mikä on… saanko auttaa?" Eikä välittänyt hänen jäykkyydestään, vaan pyrki kursailematta kaulukseen käsiksi, ja hän tunsi sormissaan hänen yhden hiussuortuvansa, joka oli kummallisia teitä itsepäisesti joutunut kaulan kohdalle rinnan puolelle ja hohti kellertävänä pitsiä vasten. Klaus Baas selvitti sen huolellisesti ja veti sen esiin. Siinäkös oli pituutta, sitä kesti vetää hyvän aikaa.

Sanna tuli aivan punaiseksi, yhä punaisemmaksi, ja katsoi hänen ohitseen —. "Ei, hyvänen aika!" hän huudahti viimein ja polki vihoissaan jalkaansa, "mihin tuttavallisuuksiin joutuu heti teidän kanssanne!"

"Pahoittelen suuresti sitä!" tokaisi Klaus Baas naurussa suin.

"Pahoittelette?" toisti Sanna ja katsoi häneen hyvin totisena.

"No tulkaa, nyt mennään alas."

"I will not!"[93] tiuskahti Sanna.

Mutta Klaus Baas ei ollut millänsäkään, vaan käänsi hänet olkapäistä ja he astelivat yhdessä kapeita, hämäriä pikku portaita alas.

Matkalla tuli sakeain pensaiden kohdalla aivan pimeä, joten Sanna virkkoi: "Tiedättekö varmaan, että nyt on luoteen aika; muuten ei siellä alhaalla voi kävellä."

"Tokihan sen tiennen", vastasi Klaus Baas.

"Miten niin tokihan?" kysyi Sanna kääntyen häneen päin.

Klaus Baas huomasi jo äänestä ja Sannan päänasennosta, että hän tuli sangen väkinäisesti mukaan, ja hän nauraa helähytti iloisesti ja kuletti hänet alas, käsi hänen kaulallaan, sekä vastasi hellän huolettomasti: "Siksi, että päätin jo kotona suudella sinua oikein kelpo lailla rannalla. Siellä ylhäällähän se ei käy päinsä ihmisten tähden."

Sanna ei vastannut, vaan kulki alttiisti hänen kainalossaan.

Kun he tulivat pensaiden pimeästä varjosta alas valoisammalle ja rannalle, jossa on laskuveden aikaan jyrkän puistopengermän ja vierivän virran välissä mukava, hietainen kävelytie, siellä täällä vain joku piilipuun runko tai harvaa kaislaa, niin Klaus Baas suuteli Sannan käsiä ja suuta. Sanna seisoi hiukan jäykkänä hänen edessään ja katsoi Klaus Baasia, joka piti häntä käsistä, kasvot kalpeina ja silmät syvän totisina, kuin mitä vihamiestä. Silloin Klaus Baas laski hänen kätensä vapaiksi ja pani kätensä hänen ohimoilleen ja sanoi vakavasti: "Nyt sinä saat ja voit käyttää käsivarsiasi siihen, jota varten ne ovat luodutkin, Sanna!"

Sanna ei oikein kuullut häntä, sillä höyrylaiva kulki juuri viheltäen ohitse ja aallot hyrskähtivät kovemmin heidän vieressään; myös tuuli vinkui avorannalla kovemmin. "Onko nyt tutkinto sitten lopussa?" kysyi Sanna.

"On, jos nyt teet mitä tahdon ja sanot minua sinuksi."

Sanna katsoi taas häntä totisin silmin, katsoi hänen tukkaansa, silmiään, suutaan, aivan kuin lopullisen tarkastuksen tehden. Sitten hän sanoi verkalleen ja suloisesti henkeään vetäen: "Sinä… sinun ylpeä suusi!"… ja kietoi kädet hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

* * * * *

Pari kolme kuukautta sen jälkeen Klaus Baas latoi hääpäivän aattona rouva Eschenin kanssa Sannan neitsytkammiossa laatikkoon morsiamensa pientä kirjastoa, joka oli vielä samana iltana lähetettävä Blankeneseen, nuoren parin uuteen asuntoon. Rouva Eschen oli päivän touhusta uupunut ja istahti vähän levähtämään — ja kun Klaus Baas katsahti sivumennen häneen, niin hän näki, että hänellä oli vedet silmissä.

Hän kysyi, oliko raskasta luopua Sannasta?

Rouva Eschen pudisti päätänsä ja sanoi: "Kuinka sinä sellaista luulet! Minä kirjoitin jo Englantiin hänelle usein sinusta, koska tahdoin, että hänen on ajateltava sinusta hyvää ennenkuin tulee kotiin ja näkee sinut omin silmin. Tahdoin saada sinut liikkeen tueksi, ja Sannan ja omaksi turvakseni. Ne kolme tarvitsevat lujaa miehen kättä. Mutta minä itken vain sitä, että hän menee nyt naimisiin ja saa lapsia ja saa pitää niitä sylissään ja rinnoillaan. Se kaikki on mennyttä minulta."

Klaus Baas latoi vaieten kirjoja ja hän ajatteli entistä kihlautumistaan, jolloin äiti myöskin itki, mutta sentähden, että sääli kadottamaansa lasta. Ja hän lausui: "Sinä olet ollut oikea nainen, anoppi, ja olet vieläkin. Ja Sanna on aivan sinun laisesi: siitä olen sanomattoman onnellinen!… Sinä tulet usein meille näkemään Sannaa ja lapsia."

Samassa tuli Sanna sisään ja äiti kiiruhti pois.

"Mitä äiti itki?" kysyi Sanna huolissaan.

Klaus Baas selitti: "Hän suree, kun sinä nyt pääset vaimoksi ja saat pitää lapsia sylissäsi, mikä häneltä on mennyttä."

Silloin Sanna painautui jäykästi hänen kainaloonsa ja sanoi: "Sinä ihmettelet minua nyt… Kas, sellainen äiti minulla on! Minä voin ymmärtää sen hyvin, ja… usko pois, sillä tavalla käy vielä minullekin!" Sitten hän suoristi hiukan vartaloansa ja kietoi molemmat kätensä Klaus Baasin ympärille ja sanoi hänelle oikealla suoralla Hampurin tavalla, katsoen häntä iloisesti silmiin: "Mutta onpa hyvä, että nyt päästiin näin pitkälle!"