XXIII.
Liike kohosi kukoistukseen. Se oli niitä aikoja, jolloin yhdistyneen kansakunnan voima leveni kuin oivan puun oksat, joka on huonosta varjopaikasta siirretty aurinkoiselle rinteelle, hyvään multaan. Nuorta liikemiestä virtasi Hampurista kaikkeen maailmaan, Englantiin, Kiinaan ja Etelä-Amerikkaan, tarjoten tuotteita ja toimittaen kotimaahan yhä uusia ja uusia tehtäviä. Näiden vaatimusten rohkaisemana pikku tehtailija perusti työpajan toisensa viereen, rakensi ahjon ahjon jälkeen ja pystytti kangaspuita kiireen kaupalla; ja lakeuksien liika väestö — ja valitettavasti enemmänkin kuin liika — riensi noihin laajennettuihin tehtaihin, lähtemättä enää valtameren toiselle puolle. Siihen aikaan juuri Holsteinin, Hannoverin ja Mecklenburgin asukkaat, jotka ennen vuosikymmeniä olivat sadoin tuhansin siirtyneet Amerikkaan, kiiruhtivat nyt Hampuriin ja muuttivat vanhaa isoa kaupunkia ympäröivät puutarhat ja niityt ja vehnäpellot valtaviksi katuverkoiksi. Se oli aikaa, jolloin matruusit, purjehdittuaan jonkun vuoden suurilla purjelaivoilla Etelämerellä ja palatessaan Sydneystä ja Amerikan länsirannalta, olivat vähällä eksyä kotikaupungin uusien satamalammikkojen ja laiturien sokkeloissa. Jolloin merentakaisissa liikkeissä palvelevat virkailijat, kun vuosikymmenien päästä palasivat siirtolasta kotimaahan, liikkeensä emäkaupunkia näkemään ja nauttimaan kerta vielä Saksan iloisesta elämästä, vallan ällistyivät ihanaa Alsteria kiertäessään ja nähdessään sen ympärille kohonneet suuremmoiset rakennukset ja Jungfernstiegillä juhla-aattoina vierivät mahdottomat ihmisvirrat.
Reipas mies, Klaus Baas, toi uutta yritteliäisyyttä ja uusia suunnitelmia H.C. Eschenin jo hieman veltosti ja epävarmasti johdettuun liikkeesen, jonka osakkaaksi hän oli päässyt. Hänen voimakkaat aistihalunsa oli nyt terve, hellä vaimo tyydyttänyt; hän oli vanhaa talonpoikaissukua, jonka parhaita avuja olivat aina olleet suuri työhalu ja luotettavuus: samasta lähteestä oli hän saanut myös hyvät oveluuden lahjat. Ja sitä paitsi hän himoitsi nyt tuimaa ponnistusta, kuin hyvä hevonen, joka on kaiken talvea saanut seista toimetonna tallissansa.
Muudan entinen kelpo tuttu pyysi Klaus Baasilta suositusta päästäkseen johonkin suureen kauppahuoneesen, jolla oli konttori Itä-Aasiassa. Mies oli Lybeckistä kotoisin ja erään vanhan kauppahuoneen tuleva perijä, mutta hänen isänsä konttori, joka oli jo pari sataa vuotta välittänyt liikettä Riikaan ja Pietariin, tuntui hänestä liian ahtaalta. Hänpä tahtoi levittää ikivanhan Hansan maineen kauas Kiinan keltaiselle merelle, — niin paljon oli maailma entisestään laajentunut, — ja siirtyä Shanghaihin, yrittää siellä ammattia itsenäisesti. Heti tämän pyynnön kuultuansa alkoi Klaus Baas houkutella lankoaan, saaden hänet viimein taipumaan siihen, että heidän liikkeensä perusti haaraosaston Shanghaihin ja sen hoitajaksi otettiin tuo Lybeckin nuorukainen. Klaus Baas hankki tarvittavan pääoman ja yritystä ajettiin tarmolla ja toimella. Nuori lybeckiläinen oli pystyvä ja kunnianhimoinen mies, ja kun hänen tukenansa oli vielä vahva pääoma ja Klaus Baasin suuri kokemus, niin hän työskenteli oivalla menestyksellä. Siihen aikaan alkoi Sisä-Kiina juuri tarvita melkein kaikellaisia kultuurituotteita, ja niinpä nyt H.C. Eschenin konttorin näytehuone oli täynnä moninaisia kiinalaisille valmistettuja kutomo- ja metalliteollisuuden uutuuksia ja kemikalioita ja väriaineksia, niin ettei olisi luullut olevansa Hampurissa, vaan jossakin Jangtsen storessa. Ja pian paisui Shanghain haaraosasto aivan yhtä merkittäväksi kuin päähuonekin.
Usein harmitti Klaus Baasia langon huono yritteliäisyys ja vielä useammin hänen velttoutensa: hän lähti näet tuon tuostakin konttorista liian aikaisin tai ei siellä käynytkään. Lanko oli silloin ottanut haluttomasti ja vastenmielisesti tämän uuden ja valppaan miehen liikkeesen osakkaaksi; mutta kun hän nyt näki hänen istuvan aina kirjoituspöydän ääressä ja hoitavan hänen asioitansa, niin hän löi itse työnsä leikiksi, ollen huikenteleva luonteeltansa. Hänellä oli suurkaupunkilaisen tavallinen taipumus: kuitata pilalla, joko sattuvalla tai kömpelöllä, sekä roskaisilla sutkauksilla kaikki kuulemansa ja näkemänsä tapaukset, koskivat ne sitten kauppaa, politiikkaa tai ihmisiä, urheilua tai taidetta. Ja siitä johtui, ettei hän jaksanut syventyä tutkimaan mitään asiaa perinpohjin, oli se miten vakava tahansa. Hän oli innostunut kaikista taiteista, etenkin maalauksesta ja pronssiveistoksista, jos ne nimittäin olivat Parisista kotoisin. Sinne hän matkustikin vaimoineen joka vuosi ja vietti siellä monet viikot pintapuolisissa taiteen tutkimuksissa ja suunsoitossa. Mutta oikeana tarkoituksena oli nautiskella hienon kultuurin humusta ja ylellisyydestä — ja siellä kelpasi rouvan komeilla elegantimmissa puvuissa kuin kelpo hampurilaisen kauppiaan vaimon sopii käyttää.
Klaus Baas oli yhä kiinni talonpoikaisessa maaperässä ja hän ositteli elämänsä, niinkuin kaikki suurpiirteiset ja lujat luonteet, kolmeen, neljään suureen tehtävään: oma liike, perhe, matka straiteille, kuolema — tai jotenkin siihen tapaan. Ja hän piti, yksipuolisesti kyllä, kaikkea taiteen taituroimista ja matkustelemista joutavana lapsetteluna ja laiskoitteluna — ja kun työ tarvitsi, suorastaan kelvottomuutena. Hän ilmaisi langolle huolensa: luotto, jota kasvava liike vaati, oli supistuvaan sukuomaisuuteen nähden vielä aivan liian suuri, joten tukalain olojen sattuessa voitaisiin helposti taas joutua äsken vältettyyn vaaraan. Ja hän kehoitti häntä säästäväisyyteen taloudessa ja lisäämään sillä tavoin omaisuuttaan, niinkuin hän itsekin oli tehnyt ja teki paraikaa. Mutta lanko vakuutti toiminimen luoton olevan tyydyttävästi vakiintuneen — ja että suvun vanha arvo vaati ulkonaista komeutta. Kuitenkaan ei hän tahtonut olla neuvoa onkeensa ottamatta; mutta hän itse ja etenkin hänen vaimonsa pitivät kyllä huolen siitä, ettei entinen levoton ja tuhlaava elämäntapa parantunut.
Klaus Baas asui Sannan kanssa pienessä talossa Blankenesen rinteellä. Heillä oli matalanlaisista ikkunoistaan näköalana kappale Elbeäkin, joka kimalsi pienen kukkatarhan takaa ja vanhan latvaleikon lehmuksen vieritse. Heillä oli seurapiiriä sangen vähän: Klaus Baas oli jäykänlainen ja kuivakiskoinen kuin ainakin mies, joka on kohonnut halvasta kodista ja saanut niukemman koulusivistyksen kuin ympäristö; joskus hän lausui tuttavain kesken hieman moukkamaisia ja kolkkojakin mielipiteitä, joita Sanna "sanoi Heisterbergin puheiksi." Jonkun kerran he kävivät sen ijäkkään parin luona, jonka dielessä he olivat toisensa tavanneet; ja siellä he taas tulivat erään nuoren avioparin ystäviksi, joita viehätti Klaus Baasin suorasukaisuus ja välistä esiin murtautuva hiomaton voima ja hänen vaimonsa raikkaus ja hienous, vaikka he itse olivatkin vanhaa, korkeaa sukua. Muuten oli Sannan seuralaisena hänen äitinsä ja Klaus Baasin hänen liikeystävänsä.
Sanna iloitsi suuresti avioelämän uutuuksista ja hyöri hyvin tottuneena talousaskareissa ja toimiskeli varmana ja ajattelevaisena ja tyytyväisenä pienessä kodissa. Hän oli ensin ivaillut miestään: kuinka viihtyy niin mahtaileva ja komeaniminen mies sellaisessa vähäpätöisessä kodissa ja vaatii vaimoansa tyytymään niin vähiin ja yksinkertaisiin huonekaluihin kuin he ostivat? Ja Sanna suuttuikin, kun Klaus Baas ei ollut milläänkään, kun hän kertoi, miten paljon mukavampaa niillä ja niillä oli, tai kun Klaus Baas tuomitsi niin monet elämän pyyteet kerrassa turhiksi tai lapsellisiksi ja puhui joskus tylysti ja halveksivasti hänen veljestäänkin — ja ei ymmärtänyt yhtään Eberhard-enoa. Mutta kun Klaus Baas silloin selitti hänelle uudestaan, että liikkeen asema ei ole vielä läheskään vaaraton ja että heidän oli säästettävä lisätäkseen liikepääomaa ja koottava omaisuutta vanhuuden ja lasten varalle, niin Sannassa voitti jälleen oikea hampurilainen yritteliäisyys ja sitkeys, sen paraiden sukujen ominaisuudet, ja hän säästi minkä paikat kesti: ompeli itse puseronsa ja hameensa ja odotti suurten liikkeiden loppuunmyyntejä, harkitsi palvelijansa kanssa totisesti talousasioista ja näytti olevansa sangen älykäs ihminen, joka tiesi vetää miehensä kanssa yhtä köyttä.
Seurahyörinässä ei heillä ollutkaan paljon tekemistä, kun Sanna piankin tuli raskaaksi. Hän kesti tämän tilansa mielellään ja hauskasti, — "hyvän tarkoituksen vuoksi", hän sanoi.
Kun Klaus Baas kerran vähän ennen lapsen syntymistä tuli kotiin, näki hän Sannan istuvan sohvan kulmassa tyynyjen välissä niinkuin ennen Doris Rotermundin — jotain kirjaa lukien. Sanna ojensi hänelle kätensä luomatta silmiään kirjasta ja sanomatta mitään. Silloin väänsi Klaus Baas tapansa mukaan kovasti hänen kättänsä, nähdäkseen hänen olkapäänsä kauniit liikkeet, mutta Sanna sanoi nyt totisesti: "Älä häiritse, Klaus, minä luen Shakespearen kuningasdraamoja."
Klaus Baas hämmästyi, ja istahti hänen viereensä ja tempasi kirjan pois ja vakuutti merkitsevänsä enemmän kuin Shakespeare, ja kietoi kätensä vaimon vyötärölle ja kysyi: "Mikä sinut yhtäkkiä Shakespeareen?"
Sanna oikaisi selkäänsä ja pani kätensä hänen kaulaansa ja vastasi:
"Minua peloittaa sittenkin joskus niin… luen rohkaistakseni itseäni."
"Kuningasdraamoilla?"
"Niin", vastasi Sanna. "Niissä on sellaista suuremmoista ja kauhistavaa, niin että itsekin tulee suureksi ja valtavaksi, eikä enää sitten peloita."
Klaus Baas ihmetteli ja mietti mielessään: Minkähän Holsteinin muijan päähän pistäisi viljellä Shakespearen draamoja rohkaistakseen itseään synnytyksessä! Mutta hän kiitteli Sannaansa ja lisäsi: "No sitten saat oppia ne vaikka ulkoa; sillä seitsentä lasta vähemmällä et pääse."
"Minä tahdon kuusi", vastasi Sanna, "en enempää."
Lapsi, tuo hartaasti odotettu ja rakkaudella kannettu, syntyi verrattain huokeasti ja vaarattomasti ja sitä kasvatettiin hyvin huolellisesti ja ilolla! Sanna sanoi, että lapset ovat "niin suloisia", "niin hurmaavia." Ne olivat "sokerin muruja", ne olivat "fiksuja", — ladellen kaikki tyttö- ja jatko-opistoajan lemmittelysanat. Ja koska hän piti niin suuresti lapsista, niin hän luetteli usein: "Ensin Klaus Baas, sitten Shakespeare, sitten… Ei mutta Klaus, pikku lapset ovat sentään niin suloisia!" Ja kuningasdraamat luettiin kolmeen kertaan neljän vuoden kuluessa, joten Sanna ei ehtinyt paljon seuroihin!
Ja kun hän joskus tuli joko äidin luo tai lankolaan Harvestehudeen taikka jonkun muun sukulaisen perheessä käymään, niin hän torui sitten jälestä Klaus Baasia: ettei hän ollut puhunut juuri mitään tahi oli ollut niin hiljainen tai kylmä ja arvosteleva, taikka puhutellut muita herroja liian itsetietoisesti ja yläkantaan. Mutta silloin katsoi Klaus Baas Sannaa hieman kummastuen ja samalla aivan kylmästi, ja myönsi hänen olevan aivan oikeassa, ikäänkuin ivaillakseen: pyh, noita sinun herrojasi! Ja hän piti asiaa turhanpäiväisyytenä. Siitä suuttui Sanna luonnollisesti yhä enemmän, sillä hän oli muodon ihminen ja tiesi miten piti käyttäytyä. Onkohan muuten siinä suhteessa vanhan hampurilaisen kauppiassuvun voittanutta? He tuntevat maailman, he tietävät hienot muodot.
Kerran syntyi tästä asiasta heidän kesken oikein kiivas sanasota. He olivat tulleet juuri kylältä erään serkun luota, joka asui kaupungin ulkopuolella Winterhudessa, minne siihen aikaan paraikaa rakennettiin yhä uusia taloja. Klaus Baas ei ollut tälläkään kertaa esiintynyt oikein kuin piti, ja hän kyseli nyt Sannalta rauhallisesti ja ikäänkuin lautasella tarjoten: "Pitääkö minun sitten olla sellainen kuin sinun serkkusi?… Tai sellainen kuin veljesi?… Olisitko silloin onnellisempi? Vai enkö ole hoitanut asioitani kelvollisesti, vaikken ole surrut teattereista ja pronssipatsaista ja seuraeleganssista? Tahi ehkä olen ennen kihlausta näytellyt sinulle itseäni maailmanmiehenä ja seurasankarina ja siis petkuttanut sinua? Vai sanoinko silloin, että minä olen kauppias ja valmistan sinulle turvallisen ja sievän kodin ja pidän hyvän huolen sinusta ja sinun lapsistasi? Kuinka oli? Muuten, mitä minuun tulee: sinä kelpaat minulle sellaisenaan. Oikean vaimon tulee olla aistillinen ja siisti ja hyvä. Ja sitä sinä olet. Mutta joskus sinulla on tuittupuuskia ja sinä karkaat käsin minun elämän ohjaksiini. Eikö ne ole kunnossa? Vai kuskaanko naurettavasti? Oletko nähnyt kenen kuskille nauravan? Minä olen tehnyt sen horjumattoman ja suuren päätöksen, että pysyn nahkassani! Pysy sinäkin vain hienossa, valkeassa hipiässäsi, Sanna Eschen! Ja sillä hyvä! Mene nyt makaamaan, ja häpeä!"
Sanna nojaili jäykkänä makuuhuoneen ovenpieleen ja kuunteli hievahtamatta ja sanaakaan vastaamatta puolisoaan ja katsoi häneen sangen totisena ja silmät suurina. Ja kun Klaus Baas vaikeni, niin Sanna seisoi vielä hyvän aikaa ja tähysteli häntä yhä sillä tapaa. Sitten katsoi Klaus Baas häneen kummastellen, ja Sanna kääntyi ja meni makuuhuoneesen.
Klaus Baas kuuli, kuinka hän meni vuoteesen — ja sitten ei hiiskahdusta. Silloin hänkin meni sisään ja asettui levolle.
Vähän ajan päästä vaimolle tuli ikävä: nainen tahtoo aina alistua, mutta ei lyötynä, vaan voittajana. Ja siksi hän nyt kohotti varovasti päätänsä ja nojasi sitä käteensä, ja jonkun aikaa sillä tavoin hiljaa lojuttuansa hän kysyi varovasti: "Klaus Baas?" Ja odotti henkeään pidättäen.
Kun Klaus Baas ei ollut tietääkseenkään, niin Sanna tohti jatkaa, ja mies kuuli vaimon sanovan hiukan epäröivästi: "Minä olen joutunut moukalle?" Ja taas Sanna odotti.
Klaus Baas ei ollut millänsäkään, ja silloin Sanna sanoi: "Kuinka sinä olet noin epäkohtelias vaimollesi." Ja taas syvä hiljaisuus.
Ja kun ei mitään tullut, niin Sanna: "Häpeätkö sinä nyt?"
Silloin purskahti Klaus Baas äänekkääsen nauruun, ja vaikka Sanna sähisi kuin hyena, jonka tavat hän oli lapsena eläintarhassa opetellut — heidän lapsensa matkivat jo äitiä, — niin hän kantoi hänet viereensä, ja taipuisana ja leppeänä lepäsi pian vaimo hänen luonaan. Sillä he rakastivat toisiaan, Sanna miehen tyyneyttä ja kopeutta ja myös sitä että hänen hyökkäyksensä niitä vastaan olivat turhat, — ja Klaus Baas vaimon hyökkäysintoa ja ylpeyttä.
Äitinsä luona kävi Klaus Baas harvoin, sillä Antje Baas oli sanonut hänelle jo alunpitäen, että hän täytyy saada olla iltaisin ja pyhäisin rauhassa vaimonsa ja lastensa seurassa, touhuttuaan kaiket päivät kaupungilla. Silloin oli Klaus Baas vaatinut äitiä ainakin kaksi kertaa kuussa pistäytymään heillä, ja äidin täytyi tietysti luvata, — vanhetessaan hän oli muutenkin pojalleen jo nöyrä ja alamainen. Ja Antje Baas tulikin: yksinkertaisessa, tummanharmaassa puvussa, ohut musta silkkiliina heitettynä päälaelta hartioille niinkuin kotipuolen emännillä ennen. Ja hän koetti tulla aina hämärissä, jolloin Klaus Baas palasi työstä ja lapset pantiin nukkumaan.
Kun Klaus Baas eräänä iltana meni Dammthorin asemalle ja odotteli siellä junaa, niin hän huomasi äitinsäkin seisoskelevan kuin ainakin hieman syrjässä, ja katselevan kylmästi, arvostelevasti väkeä, joka junaa odotteli. Poika kulki tahallansa kaksi kertaa hänen ohitsensa, ikäänkuin ei olisi häntä huomannut, ja kummallakin kerralla väistyi Antje Baas siivosti taemmaksi ja seisoi ja jatkoi katselemistaan. Silloin meni Klaus Baas häntä kohti suoraan ja uhkasi: "Sinä väistyt minua piiloon!" Antje Baas vastasi pilkallisesti: "Minä luulin, ettet tahtoisi nähdä minua!" Klaus Baas puristi kovasti hänen kättään ja sanoi: "Vai vielä sinä valehtelet!"-"Mene pois nyt, poika", supatti Antje Baas: "Mitä varten niiden nyt tarvitsee nähdä meitä yhdessä?" Mutta Klaus Baas hymyili ja sanoi: "Tule heti kanssani tai minä suutelen sinua kaikkien nähden!"
Silloin lähti Antje Baas ja he matkustivat yhdessä Blankeneseen. Siellä istuskeli mummo sitten vaieten lastenkamarissa ja katseli ymmärtävin silmin pienokaisten leikkiä ja sekautui heidän hommiinsa ainoastaan, jos he itse sitä tahtoivat, ja kysyi ylen kohteliaasti Sannalta ennenkuin teki mitään lasten mieliksi: "Onko sinusta sopivaa, että lapset" j.n.e. Ja hän ei lausunut ainoaa arvostelevaa sanaa: oliko mikä hänestä paikallansa vai ei, ja ei luonut koko huoneistossa silmiään muualle kuin lapsiin. Hiljainen ja hillitty äiti olikin Sannasta niin ollen oikein tervetullut ja hän sanoi Klaus Baasille usein: "Sinä olet tainnut olla kauhea pippuripussi kun sinua on täytynyt niin hirveästi pieksää, sillä anoppihan on niin hieno ja hyvä. Mutta sehän on selvä: olethan sinä vieläkin tavattoman itsepäinen."
Klaus Baas purskahti nauruun ja vastasi: "Hänen hyvyytensä oli siihen aikaan hiukan kouraantuntuvaa, ja luulenpa, että juuri sinä olisit saanut häneltä selkään kymmenesti päivässä. Sillä sinä olet niin tavattoman itsepäinen."
Vanhoja tuttuja ei Klaus Baas juuri tavannut eikä heitä kaivannutkaan. Joskus hän löi pörssissä tai kadulla kättä jollekulle, jonka oli tuntenut ennen Trimbornin aikana tai Intiassa tahi maaseutukaupungissa. Blankenesessa tervehti häntä joskus joku ahavoitunut merimies tai hymy välähti jonkun kapteenin rouvan huulilla. — Pari kertaa vuodessa hän tapasi Heini Petersiä. Se taloustarve-agentuuri ei ollut pysynyt kauan pystyssä. Sen jälkeen oli Heini Peters vielä kerran ollut konttoristina, mutta se ei käynyt enää oikein päinsä: hän oli liian saamaton ja soitti liiaksi suuta. Nyt hän oli päässyt erääsen kunnalliseen toimistoon. Hänellä oli se entinen musta helmatakki, aivan kiiltävä ja vaalennut tosin, mutta kovan knallin paikalle, jota hyvällä syyllä sanotaan "kauppiaan kypäräksi", oli tullut pehmeä huopahattu, joka mieluummin sallii kantajassaan rappeutumisen, jopa merkitseekin sitä. Heini Peters puheli tuttavallisesti ja vilkkaasti kuin ennenkin synnyinkaupungista ja entisistä tutuista, joita hän ei voinut unohtaa, ja uudesta suuresta aikeestaan: oli näet nyt osoitettava kunnioitusta monille haudoille, jotka olivat hänen suuren runoilijansa hautaa lähellä. Ja lomaan hän ivaili itseään ja veli Klaus Baasia: "Minä saan palkkaa taalarin päivässä, Klaus! Ajatteles, kokonaisen taalarin! Sinä olet toista miestä, Klaus Hinrich. Oikea perhanan poika! Sinä olet ahma!"
Ja he kävelivät vähän matkaa yhdessä ja erosivat sitten. Eräänä pyhänä pyysi Klaus Baas häntä luokseen päivälliselle, ja nautti jo etukäteen mielessään, mitenkä Sanna pyöristäisi hienoja silmiään kun näkisi tämän lierihatun, sillä originellejä ei Sanna juuri sietänyt. Mutta Heini Peters ei voinutkaan tulla ja se oli Klaus Baasille paraiksi: hän ei piitannut vanhoista tutuistansa, miksi siis Heini Petersistä!
Kun Klaus Baas eräänä sateisena päivänä kesäkuussa tuli satamasta, missä oli itse valvonut arvokkaan lähetyksen lastausta, niin hän näki Heini Petersin lähestyvän Steinthorilta ja kääntyvän Glockengiesserwallille: tavallisessa asussaan, huopahattu takaraivolla ja vanha, huono sateenvarjo pään päällä. Olalta riippui suuri hautaseppele. Klaus Baas tuli uteliaaksi ja tahtoi tietää, mitä se nyt tuolla seppeleellä, ja hän riensi luokse ja he löivät kättä.
"No, minnekäs nyt on meno?" kysyi Klaus Baas.
Heini Peters viittasi Glockengiesserwallille päin ja vastasi juhlallisen vakaana: "Pyhän Yrjänän hautausmaalle, Klaus! Siellä kaivetaan nyt kaikki nurin ja turmellaan hautausmaa, kun sinne tulee uusi pääasema. Jätin sentähden äskettäin anomuksen, että saataisiin siirtää suuren runoilijamme lemmitty, joka siellä lepää, haudastansa ja viedä Ohlsdorfiin parempaan hautaan. Anomukseeni suostuttiin, Klaus. Ja nyt se juhlallinen toimitus on."
Ja Heini Peters näytti ylen onnelliselta, hänen lempeät ja vilkkaat silmänsä loistivat hellyyttä ja liikutusta. "Ajatteles", hän sanoi: "hänen pikkuinen lemmittynsä! Joka oli kymmenen vuotta, koko hänen vaivalloisimman aikansa, hänen ainoa uskottunsa ja lähimäisensä! Ainoa, mitä runoilijalla tässä maailmassa oli!"
Klaus Baas aukaisi sateenvarjonsa, sillä ilta muuttui sateiseksi, ja virkkoi hymyillen: "Ajattelepas jos kaikille naikkosille, mitä Hampurin kauppiaat ovat pitäneet ja pitävät, tuhlattaisiin moisia kohteliaisuuksia! Kaikella kunnioituksella, Heini!"
Mutta Heini Peters huiskautti kärsimättömästi kättään kuin haluten pyyhkäistä koko Hampurin kauppiaskunnan savuna edestään ja sanoi: "Älä sinä herjaa! Mitä tuollainen tavallinen kahvipussi on? Mitä olet sinä sellaisen miehen rinnalla?! Mutta et sinä sitä ymmärrä! Olet lukenut hänet kerran, muuta et mitään. Sinä et tunne yhtään hänen kirjainsa sielua ja hänen elämänsä sisällisiä värähdyksiä!"
Ja sitten hän kertoi, mitkä vaikeudet hän tässä hommassaan oli voittanut ja että kaksi senaattoriakin tulee juhlatilaisuuteen. "Ajatteles, Klaus", hän sanoi, "jos neito parka sen tietäisi! Hampurin senaattoreja hänen haudalleen! Ja kaksi oikein! Ah kuinka hänen kirkastettu henkensä riemuinnee tällaisesta kunniasta. Niin, tässä nyt mennään yhdessä sinne — sinähän tulet mukaan, se kestää enintään puolen tuntia, — täyttämään tuota kaunista kunnioituksen työtä: eikä kukaan näe sitä meistä päältäpäin! Jospa ihmiset tietäisivät, minne me mennään, he pysähtyisivät, he katselisivat, niin, he liittyisivät heti seurahamme."
Klaus Baas kohautti epäuskoisesti olkapäitänsä. "Pyh, Heini", hän sanoi. "Enpä usko! Enimmät näistä ihmisistä sanoisivat: Häh? Runoilija? Mitä meihin runoilija kuuluu? Ja toiset sanoisivat: Anna kuolleen likan maata rauhassa! Meillä on kyllä työtä elävissä lemmityissä!"
Heini Peters katsoi häneen epäröiden ja sanoi: "Niinkö sinä"… Mutta sitten hän rohkaisi luontonsa ja lausui ylevästi: "Mutta kaikkien suurten vainajain haamut ja ihmissuvun valiot meitä kiittävät ja seuraavat hengessä tällä retkellämme."
Klaus Baas epäili sitäkin suuresti, mutta ei tahtonut häiritä tunnelmaa ja piti suunsa kiinni.
Niin he tulivat hautausmaan rappeutuneelle, harmaanvalkealle portille ja menivät sisään ja astelivat ruohottunutta, kaitaa polkua rauhan tarhan vihreään, uneksivaan varjoon, jossa seljapensaat riippuivat kauniina luokkeina yli tien ja jasmiini keinutti raskaita, komeanvalkeita kukkiaan, ja kauan sitten rappeutuneilla haudoilla hautakivet olivat kallellaan ja melkein tuhatkaunojen ja lemmikkien kätkössä. Korkeampia ristejä pitkin kiemurteli jo villiviini tuuheina vyyhtinä, ja metriset ja kimalaiset hurisivat ja hörisivät vihannassa tarhassa. Siellä täällä uneksi tumma ja vaikeneva lehtikuusi, ja sadepisarat ropsahtelivat ruohikkoon, ja joka pisaran äänen erotti.
Nyt on samalla paikalla koko pohjoisen Saksan rauhattomin ja meluisin paikka: siellä kalisee ja kolisee ja puuskahtetelee ja vinkuu ja jyrisee, ja siellä viheltää ja hihkuu, maan päällä, maan alla, yötä päivää, lakkaamatta.
He kiersivät leveäksi villiytyneen lehtimajan ympäri, joka salpasi heiltä tien, ja tunkeusivat valtavain metsäruusu-pensaikkojen lävitse ja tulivat pienen, rappeutuneen lautakopin eteen, jonka lahoneisiin seiniin tuuheasta ruohikosta kurkottelevat sireenipensaat ja seljat koettelivat nojautua. Kojun ovella istui valkohapsinen ukko äsken tervatun kirstun kannella, toisessa kyynäskoukussa lapio, — toisella kädellä hän kohotti viinapulloa ja otti aika kumauksen.
Heini Peters lausui nyt juhlallisesti: "Vai niin Meyer, olette jo ehtinyt? Menkäämme siis ja avatkaamme hauta."
Mutta Meyer käänsi mukavasti peräänsä ja osoitti lapiolla mustunutta ja lahoa arkkulaudan kappaletta, jolle oli koottu kourallinen multaa ja muutamia maatuneita luun nikamia, ja sanoi: "Se on jo tuossa."
Heini Petersin kasvot suorastaan venyivät ja silmät tulivat pyöreiksi kuin renkaat. "Hänkö se on?" hän kysyi. "Onko se varma, Meyer?"
Ukko kaivoi taskusta piippunysänsä ja painoi tupakkaa koppaan peukalollaan ja sanoi: "Se se on varmaan, numero pitää paikkansa. Näyttää olleen pienenläntä, Peters."
Heini Peters tuijotti nyt aivan ällistyneenä surkeaan nikamakekoseen: lahoneita, ruskeita luita, pari pääkallon sirua, tupsu ruskeaa tuhkaa, joku nivelnystyrä ja arkun sälö, seassa multaa, lyhyellä laudan pätkällä. Sitten hän sai sanat jälleen ja kysäisi: "Missäs arkku on, Meyer?"
Ukko napsahutti piipun varrella arkkua, jolla hän istui.
"Ja tuohon hän joutuu?"
Ukko nyökkäsi päätänsä.
"Milloinka tulevat muut herrat, Meyer?"
"En tiedä!" vastasi ukko. "Ei kai tänne ketään tulekaan, Peters!"
Mutta Heini Peters pudisti päätään. "Vai — niin!" hän hymähti. Ja tähysteli sitten taas pientä, maatunutta luukasaa, ja kohosipa taas tunnelmansa siiville ja lausui: "Tuossa on hän!… Herra Jumala, miten pikkinen se on ollut, Klaus! Miten pikkiriikkinen tyttö parka!… Tuo tuossa antoi hänelle, pitkälle, kulmikkaalle miehelle, lempeä, kun hän köyhänä ja tuntematonna eli täällä meidän seassamme, ja ravitsikin häntä monta kertaa, sillä nälkäkin häntä ahdisti. Yksikään ainoa koko suuressa kaupungissa ei ollut hänelle ystävällinen; yksikään ainoa ei antanut hänelle rakkautta ja leipää, paitsi tämä vanhahtava, pieni ompelijatar parka: siksi runoniekka pysyikin hänen luonaan. Hän olisi varmaan mielellään ottanut hienomman ja kauniimman naisen, Klaus; sillä hän oli suuri, kaunis mies, vaikk'eivät hänen vaatteensa olleetkaan hienot, ja hänellä oli ylpeä, hieno maku. Ah, Klaus, mitä tunsikaan tuo pieni, älykäs nainen silloin, kun hän eräänä päivänä kohtaa runoniekan jossakin kadulla, kohtaa ehkä tuolla Glockengiesserwallilla, ehkä jonkun talon portaissa, ehkä hänen isänsä verstaassa, kohtaa tuon suuren, villin, hurjan hengen! Tämä ei ollut mikään vaatimaton vieras, tämä, joka lepäsi hänen kamarinsa pikku sohvalla ja joi kahvia hänen kanssaan… Entä kun neito synnytti hänelle lapsia! Runoniekka ei ollut paikalla, kun hän synnytti lapsia hänelle, ei ollut paikalla silloin, kun hän ne lapset laski ruumisarkkuihin. Runoilija saattoi silloin elää vieraissa maissa, elää kaikessa köyhyydessään, kovuudessaan ja merkillisyydessään iloiten ja hullunkurisen vallatonna, hän saattoi, ollen jo maailmassa hiukan koteutuneempi, iloita muustakin kuin tästä nuoresta neidosta. Mutta kun hän milloin asettui pöytänsä ääreen, kirjoittamaan tuolle pienelle ihmislapselle… katso, tuolle pienelle ihmislapselle tuossa, niin silloin hän kirjoitti kauheita ja kiduttavia ja pistäviä kirjeitä! Holofernes, joka rääkkää pientä ompeluneitiä! Ja ne kirjeet olivat lopulta niin kauheita, että muudan runoilijan ystävä poltti ne sitten, etteivät ne turmelisi hänen omaa kuvaansa, suuren runoniekan kuvaa! Väärennystä, Klaus, valhetta ja väärennystä! Ihmiset täytyy hyväksyä sellaisinaan! Maailman suuria henkiä täytyy sääliä ja surkutella ja ihailla, mutta moittia samallaikaa. Ah ylevä, hullu runoilija! Ah sitä runoilijaolemuksen hurjuutta! Yli-ylpeää vanhaa Aatamia porvarillisessa maailmassa! Ja ah sinua, sinä hänen pieni rakastettunsa! Ja ah Jumala, Klaus Baas, kuinka pöyristävän kirjava on elämä!… Ja muistapas: ellei hän ansaitsisi muistomerkkiä jo sen vuoksi, että hän oli hänen lemmittynsä ja hänen nälkänsä sammuttaja, niin voisi hänelle pystyttää merkin jo pelkästään kiitollisuuden osoitteena kaikille lukemattomille herttaisille naisille, jotka me miehet valtaamme, siksi että heitä tarvitsemme… Mutta miksei tänne tule niin elävää sielua, Meyer? Minä luulin, että tänne tulisi kaksi senaattoria?"
Ukko kohotti säälien piippuaan: "En tiedä, Peters."
Klaus Baas keikahutti olkapäitään sateenvarjonsa alla. "Sanoit, ettei edes runoniekka hänestä välittänyt. Kuinka voit vaatia, että jokin senaattori sitten hänestä välittäisi."
Heini Peters rupesi murheissaan kyykkysilleen pienen nikamakasan ääreen, jota sade huuhtoi, ja löysi lyhyen, kohtalaisen valkean nikaman, oikean käden sormiluun, ja pyyhki sen märässä ruohossa ja pisti liivintaskuunsa. Ja sitten hän sanoi sortuneella äänellä: "Minä lasken hänet itse arkkuun. Siirtykää vähän pois, Meyer! Minä tahdon sen tehdä itse, aivan yksin."
Ukko nousi nyt arkun kannelta ja siirtyi rappeutuneen kopin ovelle, vanhalle arkunaluspukille, ja kallisti taas kulauksen putelista ja katsoi rauhallisena toimitusta. Ja Klaus Baas suojeli sateenvarjolla luunkerääjää sateelta.
Kun sitten joka muru oli kirstuun pantu, niin Heini Peters ja ukko kantoivat kirstun portille, missä jo ruumisvaunut odottivat. Kirstu nostettiin lavalle ja Heini Peters kapusi itse jälestä kirstun viereen vaunukatoksen alle, suojaan sateelta. "Vieläkin on yksi meidän runoilijamme nuori sukulainen elossa", hän jatkoi, "aivan hänen vertansa. Hän on matruusi ja toistaiseksi hieman karkea ja raaka, mutta minä käyn usein hänen puheillansa ja uskon saavani vielä hänet parantumaan… Tämä neito saa Ohlsdorfissa hurmaavan paikan, ja myös hautapatsaan kun aika ehtii, Klaus! Ensi pyhänä minä menen sinne ystävättäreni kanssa, hän on suloinen neitonen, Klaus!"
Ja samassa Heini Peters tuli ajatelleeksi kummallista istuinpaikkaansa ja haihattelevia ajatuksiaan, ja hän alkoi nauraa hikertää: "Minä olin kuvitellut tätä juhlaa hieman toisellaiseksi, Klaus! Senaattoreja, vaunuja, lakeijoja!"… Ja hän nauraa hihitteli merkillisesti.
Klaus Baas pudisti paheksuen päätänsä: "Kummallinen pylväspyhimys olet, Heini Peters! Kuinka voi ihminen toisten tähden, — ja kuolleitten, olemattomien, — unohtaa itsensä, oman elämänsä? Lyönpä vetoa, että olet vielä itse maksanut näiden komistusten kustannukset! Sinusta ei tule mitään, Heini!"
Tästä äkillisestä, hiukan epähienosta hyökkäyksestä Heini Peters punastui hyökkääjän puolesta! Ja hän sanoi arasti, hämillänsä: "Niin… kyllä minä olen koko ikäni vähän liiaksi fantiseerannut, Klaus, ja olen pettynyt usein, mutta minä olen ollut kuitenkin niin onnellinen ja tuottanut monelle ihmiselle iloa, ja näyttänyt monelle, mikä on maailmassa suurta ja hyvää." Ja sitten hän sanoi jo itsetietoisemmin: "Eikä raamatussa kielletä missään kohti fantiseeraamasta, Klaus, siellä sanotaan vain, ettei pidä tehdä niin paljon laskelmia. 'Silloin vei perkele hänet korkealle vuorelle ja näytti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden kunnian'."
"Oh, miesparka!" sanoi Klaus Baas, ymmärtämättä häntä ollenkaan, "nythän sitä tulee taas kuin paistetusta lampaan päästä! Suoriupa jo matkalle!"
Heini Peters aikoi selittää tarkemmin ajatustaan, mutta hän oli liian arka ja nöyrä, ja sanoi lempeästi ja hämillään hymyillen ainoastaan vanhan lauselmansa: "Sinä olet ahma, Klaus Hinrich! No antaa mennä sitten, kuski! Hyvä olit, kun viitsit tänne pistäytyä, Klaus."
Ja ruumisvaunut vierivät pois.
Klaus Baas tuli kotiin ja kertoi Sannalle vuoroin päätään pudistaen ja vuoroin nauraen, mitä kummaa hän oli nähnyt. Ja Sanna kummasteli, kuinka Klaus Baas oli niin suuresti kiintynyt moista muistelemaan — itse hän kyllä tunsi, että siinä piili jotain liikuttavaa ja kaunista — ja hän ajatteli samalla hyvillänsä ja harmissaan: Hänen sielussaan on soppia, joita minä en tunne vähääkään vielä. Eihän Klaus muuten välitä muusta kuin työstä… työstä — ja minusta ja lapsista.