XXV.
Matkan kotiseudulle hän lykkäsi kuitenkin tuonnemmaksi. Lokakuu kului tavallisissa toimissa ja tavattomassa jännityksessä, kun odotettiin sotaa. Joulukuussa matkusti Klaus Baas Berliniin ja Saksiin ja tiedusteli eräiltä tehtailta jo valmiiksi villaisia peitteitä, univormuverkaa ja telttakankaita, ja vahvisti tehtaiden kanssa jo molemmin puolin sitovat hankintasopimukset, jotka astuisivat kuitenkin voimaan vasta kun hän lähettäisi ilmoituksen; sitten hän hankki vastaavassa määrin myös luottoa. Hän toimi pontevasti ja pää selvänä ja suurella kokemuksella ja nauttien rohkeasta yrityksestä. Ja odotti sitten kirjettä ystävältänsä Shanghaista.
Ja kun hän eräänä päivänä tuli konttoriin, niin siellä olikin jo kirje, jossa tuttu kirjoitti, että sota, eräältä ystävältä Japanista saadun tiedon mukaan, oli ihan varmasti pian syttyvä. Ilmoittaja toivoi kohta voivansa lähettää sähkösanoman, jonka tultua Hampurin konttorin oli lopullisesti vahvistettava jo valmistetut sopimukset tehtaitten kanssa. Muuten piti tilausten ehdottomasti joutua lähetyskuntoon kahdeksan viikon sisällä.
Kun Klaus Baas samana päivänä iltapuolella oli juuri lähtemässä konttorista, niin tulikin jo sähkösanoma. Tuttu ilmoitti siinä uskovansa, että lähetykset voidaan myydä sangen hyvällä voitolla, mutta tavaran täytyy joutua ehdottomasti ajoissa perille. Klaus Baas meni nyt heti tehtaitten agentin puheille ja tapasi hänet vielä konttorissa ja kirjoitti sopimusten alle. Ja laski, riittäisiköhän luotto pankissa.
Ja seuraavina viikkoina hän oli kovassa jännityksessä ja jopa hätäinen ja hermostunutkin. Hänen ruumiinsa, joka oli ennen ollut rautainen, ilmaisi nyt kuitenkin, ettei hän ollut koskaan käynyt kelpo lomalla ja nauttinut rauhaa; ja nyt hän sai maksaa sen, ettei ollut äsken uskonut levon tarvetta, jota oli itsessään niin tuntuvasti ja selvästi huomannut. Hänellä oli aina valmiina palton pikku taskussa groschenin raha ostaakseen lisälehden, ja hänelle tuli nyt oikein huonon keinottelijan merkillinen taikausko: yritys menisi muka penkin alle, jos juuri se varattu groscheni sattuisi katoamaan! Jouluaattoiltana pyörivät hänen ajatuksensa niin tässä yrityksessä, että hän tuskin huomasi iloitsevia lapsia ja niiden kanssa leikkivää Sannaa: Intiaankin oli toimitettava uusia lähetyksiä ja tehtävä sopimuksia. Työkyky ja luotto oli jännitetty äärimmilleen. Klaus Baas ei mennyt saliin, vaan käveli edestakaisin pienessä huoneessaan ja sanoi ovelta Sannalle: "Jos tämä yritys onnistuu, niin en koskaan enää tee työtä niin rajusti. Sitten tahdon ajatella enemmän teitä ja käyttää aikaa iloksenne. Ja te saatte puolison ja isän, jota parempaa ette ole kuvitella voineet!"
Sanna katseli häntä vaieten, ja kohautti olkapäitään ja painui taas salin lattialle leikkimään lasten kanssa.
Kun Klaus Baas sitten eräänä iltana helmikuun alkupuolella tuli kotiin, kertoi Sanna hänelle kälyn käyneen heillä, oli jutellut minkä mitäkin uutisia, — ne Sanna nyt toisti miehelleen, — ja oli valitellut, että hänen miehensä nukkuu nykyään vähän eikä saa oikein unta, joten käly oli pelännyt, että liekö Arthur sairas. Klaus Baas ei kuunnellut näissä omissa huolissaan paljon Sannan puheita; ajattelihan vain: kuinka ihmeellä voi mies sairastua tai edes tuntea ruumista olevankaan, nyt, kun minä olen näin huolissani ja jännityksessä! Ja hän vastasi välinpitämättömästi: "Eipä hänelle pari unetonta hetkeä pahaa tee, Sanna! Hän on nukkunut koko elämänsä."
Sanna ei voinut nytkään sietää moista hyökkäystä veljensä kimppuun: se oli heidän ainainen keskinäisen riitansa syy. Ja vaimo vastasi melkein karsaasti: "Sinä oletkin toisellainen kuin hän; sinua ei surut estä nukkumasta!"
"Katsos, minulla on hyvä omatunto!" kerskahti Klaus Baas.
Sitten hän taas asteli edestakaisin ja aprikoi, mitä olisi tehtävä, jos sota ei syttyisikään taikka ei syttyisi vielä? Oliko hänen ryhdyttävä shanghailaisen ystävänsä kanssa yksissä tuumin uhkayritykseen ja lähetettävä tavarat kuitenkin?
Jonkun hetken päästä Sanna sanoi: "On se vähän vastenmielistä tuo sinun sodan toivosi. Se on hirvittävää: sota! Siitä sitä nyt hyötyä meille ongitaan!"
Klaus Baas katsoi häneen kylmästi ja oudoksuen ja ajatteli nähtävästikin: oletko sinä liikemiehen tytär — ja lapsettelet noin!
Mutta samalla alkoi Sanna taas siitä veljestänsä. "Lissy sanoo, että
Arthur näkee pahoja unia. Se kuuluu olevan ihan arveluttavaa."
"Anna nähdä vaan!" vastasi Klaus Baas. "Unelmoiminen virkistää! Kysymys on vain teltoista ja verasta, joita paraikaa pakataan Lausitzissa ja Berlinissä meidän laskuumme. Juuri tällä hetkellä, Sanna! Ehkäpä hän uneksii tinasta, jonka hän viime vuonna kehnolla keinottelulla hukkasi."
Sanna suuttui, varsinkin miehensä pöyhkeästä äänestä ja varmuudesta — vaikka hän juuri sitä niin suuresti rakasti — ja sanoi: "Sinä unohdat aina, että hän on kasvanut niin toisissa oloissa."
"Sitä en unohda", vastasi Klaus Baas. "Olethan sinäkin kasvanut niissä oloissa kuin hän, ja olet kuitenkin sellainen kuin minä, etkä ammu pilviin! Sinä olet sellainen: miksei sitten veljesi? En voi sietää ihmisiä, jotka lellottelevat mukavuudessa ja kauneudessa kaiken ikänsä! En ainakaan silloin kun heillä ei ole siihen varaa! Älä sinä, Sanna Eschen, puolusta veljeäsi!"
Hän unohti siinä väitellessään aivan ajatuksen, joka juuri oli hänen päähänsä iskenyt, tuon vanhan huolen: hän ei saa unta? Hän näkee pahoja unia? Kunhan ei vaan taas olisi huijannut? Mahdotonta! Nyt juuri, kun luotto on kireimmilleen jännitetty!
Ja hän aprikoi edelleen tuota yhtä pulmaa, mitä oli tehtävä, jollei sota puhkeisi tulevan viikon kuluessa?
Kun Klaus Baas seuraavana aamuna astui liikemiesten joukossa Dammthorin aseman pylväskäytävästä, niin hänen korviinsa kajahti yhtäkkiä Neuenwallin kulmalta kaukaa lehtipoikain huutoja; ja juuri kun hänen kaikki ajatuksensa tempaisi pyörteesensä tieto: sota syttynyt! hän näki lankomiehen tulevan vastaan uudelta Jungfernstiegiltä päin, ja hän iski häneen tutkivan katseensa. Samassa juoksivat sanomalehtipojat jo sähkösanomat käsivarrella Grossen Bleicheniltä ja katosivat ihmistungokseen; ja melkein kohta hän jo kuuli ensimäisen sotauutisen. Silloin hän kääntyi lankonsa puoleen, rientäessään kiireesti konttoriin ja työn kimppuun, ja sanoi silmät loistaen: "Se kävi kuin naulan päähän! Onni miestä potkii!"
Mutta silloin ponnisti Arthur Eschen lähemmäksi ja sanoi kasvot tulipunaisina: "Puhun heti… paikalla… sinun täytyy nyt hankkia 200,000 markkaa… minä…"
Se oli kuin nuijan isku! Katu ja talot ja ihmiset kohosivat ja aaltosivat Klaus Baasin silmissä! Hän loi silmänsä maahan, ja laahusti raskain askelin eteenpäin, ja raivosta pakahtumaisillaan hän puhalsi: "Mene pois… tai lyön sinua… vasten kasvoja!"
Arthur Eschen väistyi arasti, mutta tuli jälestä.
Konttorissa meni Klaus Baas akkunan luo ja seisoi siinä ja koetti hillitä raivoaan ja kerätä ajatuksiansa. "Pähkähullu! Veltto, tuhma, narri! Kelpo omaisuutensa käsistään! Mitä se minuun kuuluu! Mistä nyt heti nuo 200,000! Minun täytyy saada apua! Myydäkö hyvät välikirjat halvalla voitolla… Se on hävytöntä… Kirottua!" Hän löi raivoissaan akkunan ristikkoon ja hänen hampaansa kirahtivat… "Siis mene, hanki ostaja! Ei muu auta… Ja kuka?"
Silloin leimahti hänen sielussaan yhtäkkiä: Nyt Hassen luo! Nyt tarjoutumaan! Juuri nyt! Hätä ei lue lakia! Kuka tietää, miksi hyväksi tämä oli! Hasselle! Ehkäpä heidän täytyy nyt lähettää joku Kiinaan ja silloin tarvitaan sitä enemmän minua! Tyyneyttä vain! Pää selvänä!… Minun täytyy kertoa suoraan, mitä on tapahtunut… aivan suoraan! Ja että olin aikonut tulla sinne tarjoutumaan, kun olisin saanut yrityksen onnistumaan… että nyt minun täytyy tulla!… Aivan niin, se on tehtävä!… Koetetaanpa, eikö onnettomuus muutu onneksi!
Hän soitti Sannalle ja käski hänen tulemaan kaupunkiin ja otti kontrahdin kaapista ja lähti Glockengiesserwallille.
Se oli uusi, suuri liikerakennus… leveät marmoriportaat… korkeat ikkunat… hissit liukuivat hiljaa ylös ja alas… tummat ovet ja niissä kiiltävät nimihelat. Eräs konttoristi, joka tunsi hänet ulkonäöltä, laski hänet aitauksen sisäpuolelle ja pyysi odottamaan silmänräpäyksen, sekä toi tuolin. Hän odotti vähän aikaa nuorten miesten kiivaasti ympärillä työskennellessä: kynät rätisivät ja telefooni kilisi kilisemistään; vähän väliä nousi joku ylös ja haki jotain papereita ja toi. Lähettejä tuli ja meni. Päällikön huoneesta, jonka ovi oli raollaan, kuului hillittyä keskustelua. Sodan puhkeaminen oli pannut koko tämänkin konttorin kiivaasen toimeen.
Sitten astui entinen vieras ulos. Herra Hasse saattoi häntä ovelle — ja kun näki Klaus Baasin, tervehti häntä hiukan kummastuneen näköisenä, ja sanoi vieraalle hyvästit ja kutsui Klaus Baasin sisään. Klaus Baas kertoi nyt lyhyesti, mikä kova onni hänelle oli juuri sattunut ja sanoi, että hänen oli mahdoton suoriutua eräästä solmitusta sopimuksesta ilman muiden apua. Eikö herra Hasse olisi taipuisa sitä ostamaan? Ja Klaus Baas veti paperit taskusta ja levitti ne hänen eteensä pöydälle.
Hasse lausui nyt jonkun huomautuksen Arthur Eschenistä ja kumartui sopimusta tarkastamaan ja sanoi heti ensi silmäyksellä: "Mekin näimme tämän päivän tulevan ja onnistuimmepa arvaamaan koko tarkoin ratkaisun päivänkin." Klaus Baas nyökäytti kohteliaasti päätänsä ja Hasse luki sopimusta ja lausui siinä jonkun sanan. Ja sitten hän laski paperin kädestään ja sanoi olevansa periaatteessa kyllä valmis lunastamaan kontrahdin; mutta Klaus Baas antakoon hänen pakista vähän osakkaansa kanssa. Voisiko hän puhua myös Arthur Eschenin menettelystä?
Klaus Baas nyökkäsi päätänsä ja suoristihe hiukan ja sanoi kohteliaasti ja ryhdikkäästi: "Tahtoisin samalla tehdä teille erään ehdotuksen, herra Hasse, jonka voitte hyväksyä tai hylätä, kuinka parhaaksi näette. Minulla oli aikomus erota jo viime vuonna Eschenin liikkeestä ja nyt tämä tapahtuma vahvisti sen päätökseni. Minä liityin siihen neljätoista vuotta sitten neljälläkymmenellä tuhannella ja nyt on minulla yli kaksisataa tuhatta, paitsi osuutta, jota voin tästä välikirjasta odottaa. Te ja teidän osakkaanne tunnette minun toimintani ja nimeni. Samalla kun otaksun, että te osaatte antaa arvon meidän kauppasuhteillemme Shanghaissa ja ettette voi tulla kauan toimeen ilman kolmatta toimimiestä, niin ehdotan, että ottaisitte tämän välikirjan osakkaaksi meidät itsemme ynnä pienen omaisuutemme jossakin muodossa."
Hasse kuunteli ja katseli koko ajan häntä suoraan silmiin. Sitten hän nyökkäsi päätänsä ja vastasi: "Puhun siitäkin osakkaani kanssa."
Klaus Baas jäi odottamaan, ja hänen elämänsä vaiheet vilisivät hänen sielussaan kuin maat, jotka myrskytuulen ajama lintu näkee allaan tulevan ja katoavan. Pois ajatukset! Ja kiukku Arthur Escheniä kohtaan kuohahti taas. Jos nyt täältä tulee kieltävä vastaus: Arthur Eschen oli pakottanut hänet tähän asemaan! Pois ajatukset! Sanna… miltähän Sanna näyttää, kun ilmestyn hänen eteensä konttoriin ja sanon: Nyt olen Hassen liikkeen osakas. Ja miten, kun kohtaan hänet… ja hänet… ja hänet! Pois ne ajatukset! Ja hän katsoi tiukasti ovea.
Sitten tulivat herrat odotushuoneesen, ja toinen osakas, Thielen nimeltä, vielä nuorehko mies, tervehti Klaus Baasia. Hasse sanoi sitten, että he suostuivat periaatteessa hänen ehdotukseensa, mutta eivät voineet loukata kolmatta osakasta, joka oli parantumattoman sairaana, mutta muuten innokas liikemies ja hyvä työntekijä, myöntämällä Klaus Baasille vielä täyttä osuutta; he ehdottivat siis aluksi väliaikaista sopimusta, jonka pian lakattua hän pääsisi varsinaiseksi osakkaaksi. Ja toivoivat, että hän noin kahden viikon kuluessa saisi asiansa selville Arthur Eschenin kanssa, — luvaten mielellään auttaa sovitteluissa — ja että hän sitten siirtyisi heidän palvelukseensa. Silloin oli nimittäin herra Thielenin matkustettava Kiinaan ja ryhdyttävä siellä toimiin. Ja sitten sovittiin, että Klaus Baas tulee tunnin päästä takaisin. Ja hän lähti.
Kun ovi hänen takanaan sulkeutui, niin hyrskähti valtava ylpeys ja riemu kaiken tuskan ja vihan jälkeen! Mitähän Sanna nyt sanoo! Sanna! Entä lapset! Mitä sanoisivat lapset kerran tästä päivästä, sitten kun tulevat suuriksi! Ja hänen ijäkäs äitinsä! Tätä kannatti jo hänelle mainita! Ja Sannan äiti! Nyt hän oli päässyt asemaan, jossa kelpasi! Oliko hän todella syntynyt Heisterbergissä olkikaton alla ja siellä juossut kansakoulun portaita? Hänen hengityksensä kävi raskaaksi hyrskyvästä riemusta, hänen silmänsä loimusivat.
Sellaisin tuntein hän astui konttoriin, silmissä sama loimu. Arthur Eschen istui pöytänsä ääressä ja Sanna seisoi vieressä, kalpeana, katsellen Klaus Baasia silmät suurina, ikäänkuin varoittaakseen: kuule, älä sinä ole niin kova minun veljelleni! Mutta silloin levittikin Klaus Baasin viha ja julma iva jo rajattoman ylpeyden kiihoittamana siipensä. Sanna tuon puolella! Ja hän lausui ylpeästi ja silmät kylmästi tuikahtaen: "Minä tarjosin Hasselle kontrahdin… meillähän ei ole rahaa… Kai siihen suostut?"
Arthur Eschen nyökkäsi päätänsä.
Sitten Klaus Baas meni pöytänsä ääreen ja jatkoi aivan kylmästi ja sydämettömästi: "Minä eroan Eschenin liikkeestä, Sanna. En voi olla veljesi kanssa saman katon alla."
Arthur Eschen hätkähti ja lyyhähti kumaraan. Mutta Sannapa kimmahti:
"Veljeni ei ole tehnyt mitään kunniatonta! Se oli hänen omaa rahaansa!
Sinulla ei ole vähintäkään oikeutta häntä vielä halveksia hänen
onnettomuudessaan."
"Ei", vastasi Klaus Baas, "mitään kunniatonta hän ei ole tehnyt, — jollei kunniatonta ole se, että hän on neljätoista vuotta veltolla työllä tuhlannut tulot, jotka minä olen työlläni hankkinut — hän on ollut vain tuhma! Niin tuhma, että tekisi mieleni mäiskätä hänen kunnon vaarinsa kuva, joka riippuu tuossa hänen pöytänsä päällä, hänen päähänsä… siinä olisi hänelle kaulusta Jungfernstiegillä teikaroidessaan!"
Arthur Eschen nousi kalman kalpeana ylös, mutta hillitsi itsensä ja sanoi lohduttomana: "Minä menen. Minä lienen veltto ja myös heikko; mutta kunniaton en ole!" Ja Sanna, jota oli murhaavasti solvattu, sanoi silmät vihasta säkenöiden: "Kuule, sinä!? Minä näin heti silmistäsi, kun tulit sisään, että sinä… sinä olet ylpeydestä hullu! Sinä… sinä voit vaikka mitä! Sinä et ole vailla mitään! Sinä olet kaikki kaikessa! Sinä olet taas saanut, mitä halusit! Minä tunnen sinun silmäsi! Älä sinä pilkkaa minun onnetonta veljeäni, kuule! Odota sinä, mitä kerran omista tapsistasi tulee! Sinä… sinä… minä en voi rakastaa enää sinua!"
Klaus Baas kalpeni kalpenemistaan. Hänestä tuntui tällä hetkellä: heistä tulee auttamaton ero! Todellisuuden tajunta meni aivan sekaisin: "Mene vaan veljesi kanssa!" hän sanoi kylmästi. "Jää vaan hänen elätettäväkseen!"
Ja hän lähti konttorista ja laskeusi raskain jaloin portaita, ja oli aivan kylmän tyrmistynyt tunteesta: nyt tuli auttamaton ero! Tämä yhtäkkinen kauhea sanasota! Miten se oli kuohahtanut niin yhtäkkiä! Hän seisattui, selvitääkseen edes yhden ainoan ajatuksen, ja kuuli yläoven kolahtavan, ja meni vaan alas, ja rauhoittui toki sen verran, että saattoi kuulla povestaan äänen: siitä täytyy tulla vielä sopu! Mutta sitä hän ei tahtonut tunnustaa, ja hän tuijotti jäykästi eteensä ja ajatteli: se oli kaiken loppu! Mitä se sanoi? Hän ei voi rakastaa minua enää?! Mutta jos hän juoksee jälestäni? En tahdo! Tuollainen ei ole minun vaimoni! Hän on aina ollut sydämeltään minua vastaan! Aina omaistensa puolella! Hän ei ole minua rakastanut milloinkaan!
Ja hän joutui kadulle ja lähti Jungfernstiegille. Raikas, kylmä länsituuli puhalteli. Hän hengitti syvään ja verkkaan, ja hänen päänsä selvisi jo hiukan, ja hän jatkoi ajatustansa: Miten se tuli niin yhtäkkiä? Olenko minä hullu? Juuri kun olin niin onnellinen? Kun yritys Hassella kävi hyvin! Miksi piti minun raadella vielä hänen veljeänsä? Se on hullua! Mutta Sanna on väärässä… aivan väärässä! Mitä hän sanoi… että minä olen ylpeydestä hullu? Sen hän saa sievästi maksaa! Minä… hän ei saa minua halveksia! Minä en tahdo häntä nähdä… en moneen päivään! Annoin hänen kurottaa jo liian korkealle; nyt hänen täytyy masentua!
Ja hän tekeytyi tyyneksi, ja meni niinkuin sovittu Glockengiesserwallille Hassen luo. Siellä keskusteltiin monta tuntia kontrahdista ja Klaus Baasin väliaikaisesta ja tulevasta asemasta ja nuoren lybeckiläisen palvelukseen ottamisesta, ja sovittiin kaikesta. Mutta koko ajan säkenöi Klaus Baasin päässä sekava ajatus, kuin pääsky silmien editse suhahtaen: Minä ja Sanna epäsovussa! Mitä nyt teen tällä onnella? Mitä nyt tulee!
Ja sitten saatiin toistaiseksi asioista sovituksi ja Klaus Baas nousi ylös. Hasse huomasi, että hän oli kiihdyksissä ja arveli: "Teillä on liian hermostuttava päivä takananne."
Klaus Baas vastasi synkästi: "Oli äsken tiukka sananvaihto lankomieheni kanssa, kuten arvaatte. Vaimoni tuli siihen; se on hänestäkin vaikeaa."
Ja sitten hän lisäsi iloisemmin, hyvillään kun nyt muisti ensimäisen keinon hänen ja Sannan keskiseen pulmaan: "Ikävä, että minun täytyy moisella hetkellä esittää teille tällaista! Minun on huomenna matkustettava, yksityisasioissa, joita en voi lykätä, kahdeksi päiväksi kotipuoleen. Torstai-aamuna olen jälleen paikalla… Olkaa hyvä ja lähettäkää sähkösanoma, jos jotain sattuu, Neumünsteriin Rautatiehotelliin."
Ja hän lähti.
Konttorissa ei hänen käydessään ollut ketään. Hän työskenteli siellä vielä tuntikausia prokuristin kanssa, jonka huoleksi jätti eräitä tehtäviä, mitkä koskivat hänen eroamistansa H.C. Eschenin liikkeestä. Ja kun prokuristi sitten meni pois, niin hän kulki tunnin ajan katkeralla päällä huoneesta toiseen ja ajatteli Sannaa ja hänen veljeänsä, aivan pakahtumaisillaan raivosta ja ylpeydestä: että hän merkitsi kymmenen kertaa enemmän kuin koko Eschenien joukko! Että Sanna ei ollut kunnioittanut häntä milloinkaan, oli vain suullaan julistanut hänelle rakkautta ja arvonantoa! Hyvä, että hän kerrankin saisi vähän nöyrtyä! Aivan oikein: hän matkustaa muutamaksi päiväksi kotipuoleen, kesken vimmattua työn kiirettä. Hänellä ei ollut maailmassa mitään muuta kuin kotipuolensa ja sikäläiset vanhat suhteet.
Ja hän istahti pöydän ääreen ja kirjoitti Sannalle lyhyen kylmän kirjeen, ilmoittaen, että hänen oli matkustettava Heisterbergiin ja että hän on torstaina aamupäivällä jälleen konttorissa.
Sitten hän otti matkalaukkunsa ja lähti yöjunalla pohjoiseen.