Klaus Hinrich Baas: Romaani

by Gustav Frenssen

XXVI.

Seuraavana päivänä iltapuolella hän ajoi veljensä rattailla, joka oli tullut mukaan ja istui hänen vieressään ohjaksissa, hiljaisia maanteitä synnyinkyläänsä kohti. Edellisen illan yksinäinen junamatka ja yön unettomat hetket olivat vaimentaneet ja herkyttäneet hänen tunteitansa ja hillinneet hänen suuttumustaan. Pitkäselkäinen, kömpelö ruuna heilui verkalleen Tavatessaan sivulta toiselle, ja vanhat rattaat kolisivat ja natisivat, ja pyörät läsähtelivät lumisohjussa. Kostean kylmä länsituuli puhalteli heitä selkään.

Petter veli kertoi, miten äiti oli käynyt heillä kolme vuotta sitten, — melkein kahdeksankymmenen ikäisenä. "Ja kuulepas mokomaa, hän tarkasteli koko talon — minä ja Trine ja lapset tassuttelimme jälestä — ja pilkisteli joka paikkaan. Ja kun hän sitten viimein menee padolle — ja koko pesue yhä perästä — ja katselee hanhia, jotka tallustelivat Franzosensandilla, niin tuijaa, että ihme ettei meri paennut hänen edestään piiloon! Mutta kun minä sitten kyyditsin häntä hevosella takaisin kaupunkiin, niin hän tokaisee: Sinä olisit voinut edistyä enemmänkin… niin monina herran vuosina! Ja hän katsoa mököttää vanhan ruunan selkään. Mitähän se oikein minulta vaatisi? Mielestäni me on yritetty aika tavalla! Meillä ei ollut tuhatta markkaa naimisiin mennessämme ja nyt meillä on jo tuossa kuuden tuhannen korvissa, lammaskarjassa ja hanhissa ja muussa! Ei, veli, tunnustan kyllä, että hän on ollut meille hyvä äiti, ja menen toki Hampuriin kun hänestä aika jättää, osoittaakseni hänelle viimeistä kunnioitustani. Mutta monta kertaa olen jo minä sanonut Trinelle, että en tiedä, hiidestäkö minulle on lykätty sellainen äiti!"

Klaus Baas sanoi, että hän kyllä tulee sen kanssa toimeen.

"Niin, sinä!" huudahti Petter Baas. "Se on eri asia! Sinä olet oppinut ja päässyt pitkälle maailmassa! Kalli Dau, joka tässä äskettäin kävi pienen perintöjutun vuoksi Hampurissa, kertoi kuulleensa, että sinä muka kohta olisit Hampurin rikkain mies! Minä sanoin, etten minä tiedä, miten oli asian, ja mitäs se minuun kuuluikaan! Sanoin, ettet sinä ollut milloinkaan heilutellut rahamassiasi minun nenäni edessä, niin että olisin nähnyt rahojasi, vaikka onhan tässä ottanut monasti hyvinkin tiukalle, sanoin, olisin maksanut korkoa ja jonkun vuoden päästä kaikki takaisin. Nyt en enää apua tarvitse, sanoin, nyt olen mäelle päässyt."

Kylän laidassa laskeusi Klaus Baas rattailta ja Petter lähti takaisin matalaan olkikattoiseen majaansa. Ja kauan seisoi Klaus Baas märässä lumisohjussa, katsellen hänen jälkeensä: Petter-veikko oli nähtävästikin viime sanojaan lausuessaan kohonnut juhlalliselle tuulelle, sillä hän katseli kolisevilta rattailtaan mahtavasti ympärillensä kedoille ja huiskutteli ajatuksissaan huvikseen piiskaansa. Hänestä tuntui huomattavastikin hyvältä, että hän oli lopultakin tullut ilmaisseeksi veljelle odottaneensa joskus häneltä apua! Katsopas vaan! Hän oli vieraampi ja kylmempikin minulle! Jaha… jaha! Kyllähän se niin on… että hän kaivoi olkipatjasta silloin viimeiset penninsä!… Niinhän se… mutta hän oli silloin nuori… eikä suinkaan liikemiehen alku… Klaus Baas puraisi huultaan ja katsahti vielä loittonevia rattaita. Sitten hän kääntyi ja asteli miettiväisenä kylään.

Hän silmäili kaikkea, joka taloa, joka puuta ja joka ihmistä, tunsikohan noista enää mitään, ja mitä sukua he olivat…? Tuossa oli synnyinkoti melkein muuttumatonna, hietaisen maantien rinnassa! Tuolla, pienten, himmeäin akkunaruutujen takana, oli hän nukkunut lämpöisinä, kirkkaina kesäöinä… ja talvella kun myrsky akkunaan puuskahteli. Nyt nukkuivat siellä toiset lapset! Kas tuolla seisoi pikku poika portilla, jonka pielessä hän oli ennen seisonut, ja puristi lumipalloa ja tavoitti heittää hänen pientä koiraansa… vieras ja outo paitaressu, aivan vieras! Klaus Baas katseli kummastellen pientä tummaista asumusta ja kääntyi ja läksi. Kirkko oli vielä ennallaan, sen ympärillä nuo korkeat, lehdettömät, harmaat poppelit, joiden latvat länsituuli oli sukinut itää kohti. Niiden juuressa kuoppainen hautausmaa, harmahtavan, valkean lumen kattama kuin ohuen, repaleisen hurstin alla. Ja matala, punainen aita, jossa oli pyöreistä kivistä koottu kivijalka. Mutta missä ne, jotka muinoin täällä leikkivät? Velimies oli kertonut: harva kotopuolessa, toiset muilla mailla, muutamat jo kuolleet, elämän naakkasilla ollessa ehtineet ensimäisinä vihreän nurmen kätköön. Kaikki vierasta… vierasta! Toisellaiseksi hän oli tuloaan ajatellut! Nyt tuntui kuin kotiseutu olisi häneltä kokonaan mennyt! Kuin hänellä ei olisi täällä enää mitään tekemistä! Kaikki katsoi häntä murjotellen, tahtomatta puhua, — tai kuin mykkä, joka ei puhua voi! Nähtävästikään ei hänellä ollut mitään muuta kuin pesäsensä Blankenesessa! Hänen rakas kotinsa! Rakas vaimonsa. Itsepäinen ja korskea! Mutta hän itse ei vähemmän! Ei vähemmän! Paljon enemmän! Hän oli tehnyt työtä paljon ja häntä oli seurannut onni… siitä tulee noin… niin… hiukan mahtavaksi ja… paksuksi sisäisesti… Sanna oli kai oikeassa! Hänen silmänsä oli terävä eikä pettänyt. Hänen oli tultava nyt vähän ystävällisemmäksi, ymmärtävämmäksi muille ihmisille, ja heidän luonteelleen… Niin… ja elämä oli muuttuva vihdoin rauhallisemmaksi ja leppoisammaksi, hiukan verkkaisemmaksi… Hän oli alistuva Sannan edessä ja tarjoova rauhaa! Olipa hän nyt saavuttanut vihastaan jo runsaat hedelmätkin!

Hän katseli vielä hyvän aikaa hiljaista kirkkomaata ja kirkkoa ja rovasti Jensenin rappeutunutta hautakummmelia ja matalaa aitaa — ilta jo hämärsi. Sitten hän vaelsi surullisin mielin kylästä maantielle ja sieltä pienelle pysäkille.

Kun hän noin tunnin ajan päästä tähysti ulos junan akkunasta, niin hän eroitti pimeän päättyessä tummana hahmona kömpelön kirkontornin ja sen lähellä kastanjakujan, joka oli kasvanut hyvin korkeaksi. Hän lähti asemalta ja meni torille, ja katseli surullisin silmin entisiä tuttuja taloja ja kapeita sivukatuja. Miten täällä on pientä, hän ajatteli, miten onneton sinä sait olla täällä! Tuossa oli kauppatori ja tuossa hiljainen kuja, joka vei marskimaalle. Ja tuolla oli sivukadun varrella sama pieni punainen talo puutarhoineen, jossa hänestä oli kehittynyt aviohuolissa ja vastuunalaisessa työssä ja hyväin kirjain ääressä mies. Sinne oli nyt jälleen Martje Ruhland muuttanut lapsineen. Vanhukset olivat kuolleet ja liike joutunut toisiin käsiin. Mutta hyvinvoipa veli oli tullut liikkeesen prokuristiksi ja pieneksi osakkaaksi; ja Martje hoiti veljen taloutta.

Klaus Baas seisoi ja epäröi, menisikö sisään? Mutta se oli painostanut jo niin kauan hänen sieluaan: hän tahtoi astua kerrankin rehellisesti heidän eteensä ja lausua ystävällisen sanan ja näyttää ja kertoa heille, mitä hänestä oli tullut, ja kuinka paljon työtä ja tuskaa siinä oli ollut.

Veli tuli valaistusta perhehuoneesta häntä vastaan ja antoi reippaasti hänelle kättä. Martje Ruhland seisoi sievänä ja lempeän hiljaisena kuin ennenkin tuolinsa vieressä ja pyysi tyttömäisesti ja ystävällisesti häntä istumaan. Mutta ennenkuin Klaus Baas ehti istua, tuli sisään kahdeksantoista-vuotias tyttö, äidin ilmeinen kuva, hiukan häntä pitempi, suuri, puhdas keittiöliina edessä: tervehti häntä vaieten ja liikutuksetta, puristaen jäykän kohteliaasti ja varovasti hänen kättänsä. Sangen suurella, pyöreällä sohvapöydällä, jonka ääreen Klaus Baasia pyydettiin, oli teekeittiön vieressä iso pino sikarilaatikon kappaleita ja lehtisahoja ja sinertävää kalkkipaperia; ja äidin ilmeinen kuva istahti häntä vastapäätä ja jatkoi lehtisahaustyötään, sillaikaa kun äiti kaateli teetä kuppeihin. He huomattavasti mahtailivat nyt, kun he muka pystyivät muuhunkin kuin pitsiä nypläämään, jonka tähden Klaus Baas oli aikoinaan ollut niin vihoissaan: ja he juttelivat hartaasti ruokailuajoista ja teenjuonnista ja nukkumisesta, koettaen kaikessa ystävyydessä ja kaikin tavoin osoittaa hänelle olevansa nyt täydellisesti onnellisia, — sekä miten heidän onnensa oli saatu, sitten kun Klaus Baas oli poistunut ja jättänyt heidät rauhaan. Veli oli istahtanut pöydän ääreen, hänen paikkansa oli merkitty suurella, kannekkaalla olutsarkalla, jonka nuori neito oli hänelle tuonut.

Klaus Baas, jolle tämä oli odottamaton, haavoittava huomio, kysyi, ei alentuen ja tuttavallisesti kuin oli aikonut, vaan hyvin kohteliaasti ja hieman arkaillen minkä mitäkin: vanhempain kuolemasta ja sairaan sisaren voinnista — ja miten liike menestyi ja kuinka yleensä voitiin. Ja sitten hänen oli kertominen vähän Heini Petersistä ja hänen liikkeestään. Koko ajan hyrrytteli nuori tyttö kasvot välinpitämättöminä sahalla ja santapaperilla hellittämättä koristuksiaan: hänen tarkoituksensa oli kai saada isä kaikin mokomin huomaamaan hänen valmiit ja keskeneräiset tuotteensa, mitkä muuten olivat verrattain hengettömiä ja merkillisiä. Klaus Baas tunsi pian itsensä aivan vieraaksi, jopa suorastaan häiritseväksi olennoksi näissä sievissä, säröttömissä puitteissa, ja hän odotti vain tilaisuutta päästäkseen pois. Vähän ajan päästä astuikin sisään nuori, laihanlainen mies, joka esiteltiin Klaus Baasille puutavaraliikkeen konttoristina ja äidin kuvan sulhasena. Nuorukainen tiesi nähtävästikin, ken vieras oli, mutta taipui sievästi kohteliaisuuteen ja ystävällisyyteen, joka oli yhteisessä perheneuvottelussa päätetty, "kuin ei mitään olisi tapahtunut", kuitenkaan ei sydämestään, vaan kohdellen hiukan ylemmyydellä Klaus Baasia, kuten velvollisuutensa unohtanutta isää ainakin. Ja istahti sitten rakkaisensa viereen ja alkoi sahata hyrryttää ja santapaperilla rapsuttaa ja kuiskuttaa hänen kanssaan. Kun vieras oli kuunnellut vielä piirin mielipiteitä yleisestä taloudellisesta asemasta, katsoi hän lähtöajan tulleen. He antoivat hänelle hyvin soveliaan ystävällisesti kättä ja Martje Ruhland pyysi häntä vielä hyväntahtoisesti viemään terveisiä kotiin. Ja sisarukset saattoivat häntä kuistille. "Me istutaan nyt joka ilta tällä tavalla", sanoi Martje Ruhland hennolla, samealla äänellään, ikäänkuin kehaisten: jos olisit ollut toisellainen, niin olisi nyt oltu onnellisia. Klaus Baas nyykäytti päätänsä ja sanoi iloitsevansa, kun oli tavannut Martjen niin onnellisena, ja meni.

Ulkona lehdettömässä kastanjakujassa hän kääntyi lumisohjussa vielä katsomaan taakseen valaistuihin akkunoihin ja pudisteli päätänsä. Tuo oli siis Martje Ruhland! Tuo varma, pieni porvarisrouva! Hän oli tullut muka lohduttelemaan ja rohkaisemaan! Ah, hyväinen aika! Martjehan oli melkein varmempi kuin hän itse! Istuu tuolla akkunan takana tyytyväisenä tyttärineen, joka on hänen henkensä kuva! Totisesti hän olisi voinut jättää tämän vierailun tekemättä! En sovi hänelle eikä hän minulle! Mutta minulle sopii se Blankenesen nainen! Jota solvaisin vasten kasvoja… silmittömästi! Eikö hän saa puolustaa ainoata veljeänsä? Mitä minä hänen silmilleen syysinkään! Vaan sainpa kerrankin kuulla, mikä olen miehiäni! Parasta kun menen kohta huomisiltana takaisin kotiin! En siedä olla riidassa rakkaimpieni kanssa! Ainoan, mitä minulla on koko maailmassa! Mutta antaa hänen katua pari päivää… se on hänelle parhaiksi!

Hän meni yöksi pieneen majataloon, jossa ei kukaan häntä tuntenut, ja matkusti sitten seuraavana aamuna hitaalla paikallisjunalla itään; lakeus muuttui vähitellen kumpuiseksi ja hedelmälliseksi ja metsäiseksi. Puolelta päivin jouduttiin ihanille järville, korkeiden pyökkimetsäin laaksoihin. Ja siellä oli sinisen järven rannalla, kesäisin auringon autereessa hohtavan, mutta nyt harmaan jään kahliman, Doris Rotermundin kylä.

Klaus Baas oli kuullut jo vuosia sitten, että hänen miehensä oli jättänyt kauppa-alan ja hankkinut omilla ja vaimonsa rahoilla täällä tilan, joka menestyi, jos ei juuri loistavasti, kohtalaisesti. Hän ei ollut monissa omissa huolissaan silloin ajatellut sen enempää asiaa. Minkälainenhan Doris Rotermund nyt oli, ja kuinka hän ottaisi hänet vastaan? Hän tarkasteli otsa rypyssä tummain olkikattojen jonoa ja tähysteli Doris Rotermundin taloa. No olkoon menneeksi! Hän tahtoi nähdä, kuinka tuttu jaksoi, sekä näyttää kultasepälle, mitä hänestä oli tullut.

Kun hän asteli kylään erään puutarhan aitaviertä, niin hän näki järven rannalla kohvaisella jäällä noin kaksitoista-vuotiaan sievän tytön, päästämässä luistimia jalkineistansa; ruskeat hiukset olivat valahtaneet olkapäiltä rinnoille. Hän tunsi tytön kohta vartalon pontevuudesta ja pään sirosta muodosta ja kysyi: "Kuules, missä isäsi asuu?"

Tyttö kohotti levollisesti päätänsä ja lykkäsi hiuksensa hitaasti korvallisen taakse ja viittasi pään nyykäyksellä tuonne raitin päähän, jonne hänen silmänsä olivat suunnatut. "Tuolla kylän ylälaidassa", hän sanoi ja painui jälleen askareesensa.

Klaus Baas ajatteli: Yhtä lyhytsukainen kuin äitinsäkin! Ja hän jatkoi:
"Voivatko isä ja äiti hyvin?"

Tyttö nyykäytti ylös katsomatta päätänsä ja vastasi: "Hyvin." Sekä jatkoi työtään.

"Minä tahtoisin tulla teille", sanoi nyt Klaus Baas, "etkö opastaisi minua? Et suinkaan sinä enää luistelekaan."

Tyttö nousi ja lähti hänen kanssaan, järjestellen ja väännellen yhä luistimiaan.

Siellä oli hedelmätarhassa pitkä, vanha, punakattoinen rakennus. Ja sievä tyttö alkoi Klaus Baasin vieressä hihkua kuin mikä intiaani, varmaankin ilmoittaakseen pikku sisaruksille tulostansa.

"No", kysyi Klaus Baas eteisessä, "missä nyt muut on?"

Tyttö kuunteli vähän aikaa matalan kotinsa eteisessä ja sanoi rauhallisesti kuin äiti: "Ne on salissa, äiti leikkii niiden kanssa."

Klaus Baas kuulikin nyt talon perältä kirkkaita lasten huutoja, ja kun tyttö aukaisi oven, niin hän sai ihailla kotoista, hauskaa näkyä. Doris Rotermund istui avarassa, kohtalaisen lämpimässä pirtissä, joka oli varmaankin lasten leikkihuone — se oli näet niukasti kalustettu ja yhdessä nurkassa oli jonkinlainen intiaanivigvami. Hänellä oli yllä sininen villapuku ja hän istui penkillänsä hiukan kumarassa, kädet helmassa, ja katseli tarkkaavasti ja loistavin silmin lapsiansa, jotka leikkivät apposen alasti hänen edessään. Hän oli yhdistänyt leikkiin aika vaaran: oli pistellyt sinne tänne vanhan lankkulattian rakosiin kesällisiä, kuivia polttiaisen oksia. Ja nyt hän juoksutti lapsia leikin sääntöjen mukaan polttiaisten välitse ristiin rastiin, ja kullakin näkyi olevan oikeus houkutella toisia vähän vaaraan, jos uskalsi omalta nahkaltansa. Se oli tiettävästikin leikki, jota harjoitettiin innokkaasti kesäaikana hedelmäpuutarhassa, — mutta nyt kuihtuneessa muodossa sisällä, surullisen talvihämärän ratoksi. Isoimmat lapset, noin kymmenvuotias tyttö ja poika, — ne olivat varmaankin olleet tuon solkikoristeen malleina, — juoksivat paraikaa ristiin rastiin posket hehkuen. Ja pienemmällä oli aika hätä: hän kohotteli tuskissaan jalkojaan ja oli pillahtamaisillaan itkuun. Talvipäivän niukka, himmeä hohde valaisi karusti hilpeää, leikkivää lapsiparvea.

Doris Rotermund tunsi hänet heti ja katsoi häneen totisesti ja sanoi:
"Sepä oli harvinainen vieras?"

Klaus Baas vastasi: "Tahdoin nähdä teitä vielä kerran, vain hetkisen, ja tietää, kunka voitte." Ja hän kertoi emännän vieressä seisten tuosta solki-ostoksesta.

Doris Rotermund kuunteli häntä hievahtamatta. Ja sitten hän kutsui lapsia yksitellen luokseen, ja sanoi heidän nimensä, ja katseli vaieten, kun Klaus Baas silitteli heidän poskiansa. Nyt kertoi Klaus Baas vaimostaan ja omista pienokaisistaan. Doris Rotermundille näytti kaikki olevan melkein tuttua: hän oli kysellyt Klaus Baasista uutisia joskus Hampurissa käydessään.

Puheltuaan jonkun aikaa Doris Rotermundin kanssa tunsi Klaus Baas selvästi, että toinen oli hänelle vieras ja kylmä eikä tahtonut olla kahden hänen kanssaan. Sitten Klaus Baas nousi lähteäkseen, toivoen kuitenkin saada vaihtaa edes pari sanaa hänen kanssaan kahden kesken. Doris Rotermund saattoikin häntä eteiseen. "Te olette toisellainen kuin silloin viimeksi", sanoi Klaus Baas.

Doris Rotermund otti kahden vaiheella hattunsa ja jakun ja kysyi minnepäin Klaus Baas oli matkalla. Ja lähti sitten saattamaan. "Minä voin näyttää teille oikotien", hän sanoi.

Ilma oli vielä selvä ja kuulas, mutta lännessä uhkasivat jo räntä- ja lumipilvet. Doris Rotermund opasti Klaus Baasia lehdettömän, märän puutarhan läpi raitille ja sieltä kylän halki nummelle, suurissa mutkissa polvittelevalle tielle. Klaus Baas olisi niin mielellään halunnut jutella tuttavallisesti hänen kanssaan, mutta toisen jäykkä asento ja kylmä ilme vaativat häntä vaikenemaan: hän ei tavannut lähtökohtaa. Kun he sitten olivat nousseet harjun laelle, osoitti Doris Rotermund kaukaista kylää ja sanoi: "Käykäähän tuota kylää kohti"; ja karttaakseen muuta puhetta, selitti tarpeettoman seikkaperäisesti: "Sen nimi oli Vinkkelin kylä ja täältä katsoen se nimi on paikallaan, sillä kylä on, niinkuin näette, aivan noiden kahden metsävaaran kulmauksessa." Ja sitten hän ojensi päättävästi Klaus Baasille kätensä.

Klaus Baas ei hänen kättänsä hellittänyt, vaan sanoi kasvot synkeinä: "Kun minulla oli puoli vuotta sitten tuo solki kädessä, niin tunsin sanomattoman sisäisen käskyn, että minun oli tultava vielä kerran näkemään sinua. Ajattelin: sinä saat vielä iloita rauhallisuudesta ja vakavuudesta ja luonnollisuudesta, joka häntä ympäröi; se virkistää sinua. Nyt olen tässä ja näen sinut jälleen. Ja sinä olet minulle vieras."

Doris Rotermund katseli häntä, ei niinkuin ennen, käydessään hänen rinnallaan nuoruuden kukoistuksessa, vaan taiteilijan tavalla, joka turhaan etsii sielunsa ilahuttajia, kauneuden piirteitä, — ja vastasi: "Silmissä ja otsalla ja suun ympärillä on veto, jota ei pitäisi olla."

"Oh", huudahti Klaus Baas kiivaasti, "minä olen saanut ajatella ja tehdä työtä ankarasti, Doris Rotermund! Tie oli jyrkkä ja pysty. Ajattele, minkälaisesta kodista ja koulusta ja ympäristöstä olen kohonnut!"

"Joskin täytyy kohota mäkiä", vastasi Doris Rotermund hiljaa, "niin ei saa kuitenkaan rumentaa ja repiä vaatteitaan… Me naureskelimme silloin synnille — jos vielä ehkä muistatte —: tämä on nyt minusta synti! Mitä auttaa ihmistä, vaikka hän paljon ulkonaisissa voittaisi, vaikka koko maailman, kun hänen sielunsa tulee rumaksi, tarkoitan: ahtaaksi, kovaksi, rauhattomaksi."

Klaus Baasin tunteet kylmenivät. "No niin", hän sanoi, "näin siis jätät minut?" ja ojensi hänelle jälleen kätensä.

Doris Rotermundin silmiin tulivat kyyneleet. "Minä muistan nuoren miehen, joka oli katkonut kahleensa", hän sanoi, "ja oli kolmenkymmenen ikäisenä etsimässä onneansa, jolloin minä voin häntä auttaa. Nyt palaa luokseni hampurilainen kauppias, joka tietää, miten rahaa tehdään."

Doris Rotermund kohautti olkapäitään kuin sanoakseen: ja mitäs kummaa se! Ja lisäsi: "Tomuisena ja silmät tylyinä!… Eikä teillä ole niin moneen vuoteen ollut aikaa yhtään tiedustella minua."

Klaus Baas pudisti hänen kättänsä ja lausui synkällä uhmalla: "No hyvä.
Minun ei olisi pitänyt luoksesi tulla."

Doris Rotermund nyykäytti vaieten, vedet silmissä päätään, antoi Klaus
Baasin käden luisua kädestänsä ja poistui.

Klaus Baas meni hiljalleen notkoa ja kylää kohti, jonka Doris Rotermund oli hänelle neuvonut. Kylän nimestä hänen mieleensä oli johtunut, että sieltähän se arka, tumma tyttö oli kotoisin, jonka hän oli silloin Mühlenstrassen varrella nappiotsana ja kirjanpitäjänä kavaltanut, vernissatehtailijan liikkeessä ollessaan. Teko oli jättänyt hänelle synkän muiston — ja hän ajatteli tyttöä aina, kun kulki Mühlenstrassen kautta tai kun hän näki jonkunmoisen samannäköisen naisen. Muuten tuntui hänen elämänsä, kaikista syrjähypyistä ja monista turhista kuohahduksista huolimatta, kunnialliselta, oikeutetulta ja hän itse onnensa ansainneelta: mutta tämä tapaus siinä oli pahaa! Se oli johtunut ikäänkuin mistä hänelle aivan vieraasta luonnosta, ja kuitenkin se oli merkitty juuri hänen elonsa kirjoihin! Nyt oli ajateltava sitäkin. Juuri nyt, kun hän oli muutenkin saanut kokea niin paljon epäystävällisyyttä! Tuo hiljainen kylä oli hänen kotipaikkansa. Hän tahtoi tiedustella häntäkin! Ehkäpä kohtaisi taas uusi epäystävyyden kolaus! Miksipä ei?! Yhä lisää vain! Mutta ehkäpä kävisi vielä hyvinkin, ehkä niin hyvin, että hän voisi vaikka nauraa! Pieni ilon nauru ei tosiaan haittaisi!

Hän tuli kylään ja kulki pitkin raittia ja kysyi vastaan tulevalta koulukkaalta tytön kotitaloa, mainiten sukunimen. Pienokainen osoitti erästä taloa vähän matkan päässä, jonka navetan ovi oli auki: joku nainen liikuskeli hämärässä välisessä sanko kädessä. Klaus Baas näki, että se sievä pieni tuttu se ei ollut, mutta kun hänen teki välttämättä mieli kuulla hänestä, niin hän meni ovelle ja kysyi, oliko emäntä erään neidin sukua, joka noin kakskymmentä vuotta sitten asui Hampurissa, Mühlenstrassen varrella?

Nainen pyyhki nyt märkiä, leseisiä käsiänsä ja vastasi hiukan jännityksessä ja epäluuloisesti: "Kyllä, se oli minun sisareni."

Nyt Klaus Baas kysyi: "Ja missä hän nyt on?"

"Niin", vastasi emäntä ja astui sivummalle paremmin vierasta nähdäkseen, "hän oli siellä kihloissa, mutta panettelijat rikkoivat välit. Sitten se oli yhden vuoden Kielissä eräässä toimessa… ja nythän se on kuollut."

Emäntä oli niin puhuen vienyt vieraan yksinkertaiseen pirttiin ja Klaus Baas ajatuksissaan seurasi häntä. Emäntä meni sitten matalalle kaapille, jota peitti virkattu liina, ja otti sen päältä kiiltäväkehyksisen valokuvan sekä näytti Klaus Baasille. Ja pitkä, komea Klaus Baas, joka ei ollut köyristänyt niskaansa kellekään ja millekään koko Hampurissa, piteli nyt kuvaa kumarapäin ja arasti ja lausui soinnuttomalla äänellä: "Niin, hän se on… tunsin hänet ennen… ja muistan hyvin."

Sillä välin oli isäntä, joka kuului kolisseen navetan perällä, tullut jälestä pirttiin: hän oli pienikokoinen, teräväsilmäinen, piippunysä leukapielessä. Isäntä oli puheliaampi ja avomielisempi kuin emäntä ja sanoi: "Se oli niin alakuloinen ja arka sieltä Hampurista lähdettyään, ja viimein se tuli vähän omituiseksikin; asui tässä vastapäätä, elätti henkeään pyykin pesulla ja ompeluksilla. Ja yhtenä talvena jokin naiskutkale levitti huhua, että hän muka pitäisi miehiä, ja silloin se lähti kotoaan ja kuleksi monta päivää pitkin kankaita. Me emme tienneet siitä emmekä toki arvanneetkaan, että hän olisi tullut sekapäiseksi: luulimme hänen menneen vain Kieliin. Ja mitäs muuta: me mentiin hänen asuntoonsa ja koottiin kamppeet säilöön ja pantiin sitten talo lukkoon. Mutta huomispäivänä kertoi naapurin emäntä, joka oli sairas eikä saanut yöllä unta, nähneensä hänen kulkeneen kuutamossa kotiinsa päin; ja puolenpäivän seutuvilla hänet löydettiin kankaalta, oli paleltunut. Oli raukka koettanut varmaankin päästä yöllä kotiinsa! Herra kulta! En mene eläessäni enää tukkeamaan toisten ihmisten ovia! Olihan se tosin muutama päivä sitä ennen sanonut, että maailma on niin paha… Se oli vähän liian heikko ja hento tähän maailmaan."

Klaus Baas sanoi, että sehän oli surullista… moinen loppu hänen pikku tutulleen. Ja asetti kuvan hiljaa kaapin päälle, ja antoi kättä ja meni.

Hän tuli takaisin raitille ja silmäili pientä taloa, jossa "pikku tuttu" oli asunut. Ja sitten hänessä kiehahti hurja raivo! Piruako minä ravaan täällä nuuskimassa Holsteinin joka loukkoa!! Mitä minulla on täällä tekemistä?? Tuliapa muka katsomaan, onko konnantyöstä kasvanut kaunis vilja! Vielä kerran huvittelemaan tuolla poloisella raukalla! Sehän on järetöntä! Kerrassa mielipuolista! Raivohullua!! No: nythän sen näit! Sait pääsi pusketuksi läpi! Siitä sen näit!

Sitten hän alkoi tyyntyä. Ja tunsi, että hän tuolta pikku kylästä oli saanut hartioilleen rikoksen! Ja että hänen täytyy kantaa sitä aina, keventymättä! Jaha, vain niin kävi siis! Vai kävi siis! Että minä olen tuhonnut ihmiselämän! Tuon pienen, hennon, kiltin raukan. Surmannut! Vain pilanpäiten — mahdottomasta ylpeydestä. Kas, minähän olen vahva, ja väkevä ja suuri, ja sitä minun toki täytyy näyttää! Olihan minun toki silloin osoitettava, mikä olin miehiäni! Olihan minun toki hämmästytettävä tuota vanhaa kääkkää! Ja toissapäivänä minun piti toki rusikoida kelpo vaimoani! Sillä minä olen suuri ja väkevä ja kaunis! Ja sekös pitäisi jättää näyttämättä! Mitä muuta varten minä muka sellainen olisin? Luonnollisesti minun on oltava ylpeä ja korskea kuin sotaorhi! Kuinka hieno olinkaan Sannaa kohtaan? Joka on paljon jalompi ja parempi kuin minä. Ja Arthur Escheniä? Ja Heini Petersiä, hänet tavatessani? Sillä minähän olen luja ja kaunis ja suuri! Mutta Arthur Eschenin ja Heinin tunnolla ei ole sitä, mitä minun!

Hän oli tullut kylän päähän, kahden tien risteykseen. Lapsiparvi seisoi lumisohjussa tuvan seinustalla. Klaus Baas kysyi heiltä, mikä tie vei Neumünsteriin? Suuremmat viittoilivat ja neuvoivat hänelle tietä; mutta sillaikaa aprikoivat pienemmät keskenänsä: "Mikä herra se tuo on?" "Mikä lie", vastasi toinen, ja lisäsi, kai hänen pituuttaan ja uljasta asentoaan ihmetellen: "Kuningas!" Mutta kolmas käytti sanaa, jonka oli kuullut koulussa, vaikkei sitä ymmärtänyt, ja lausui vanhan vakavasti: "Se on vaeltaja." Klaus Baas kuuli sen ja hän toisti katkerasti mielessään: "Niin, vaeltaja!" Ja hän painui yksinään illan hämäriin.

Oikea holsteinilainen maantie: suora kuin nuora ja auhto, ja varsilla siellä täällä vaivaisia istukaspuita. Lumiräntä suomi kasvoihin. — Aina minä olen ollut ylpeä ja korskea, hän ajatteli. Oikea Baas-herra ja Baas-narri! Jo poikasleikissä haaveksin olevani Venäjän keisari! Ja sepitellessäni junneille valetta Grossneumarktilla! Ja puikkiessani nuorena klovnina St. Paulissa! Ja Trimbornin konttorissa päivällislomilla kaapaten tähtiä lakillani! Ja juuri onnen hetkillä se rehoitti kuin rikkaruoho! Viimeksi toissapäivänä, jolloin teki minut aivan raivohulluksi! Ylpeydestä! Mutta nyt sain kerrankin nenälleni.

Hyvä vaan, että sen tiedän nyt, hän synkästi ajatteli. Se on terveydeksi vaan! Ihmisen täytyy olla elämästään selvillä; totuus edessä kuin päivä! Pois salaamiset ja vekselinlykkäykset! Minä olen tuhonnut ihmisen! Tappanut! En tiedä, onko Jumalaa ja haudantakaista. Eikä se tosiasiaa auta. Sillä se on ensiksikin tapahtunut, ja toiseksi: se on minun asiani, ainoastaan ja yksin minun asiani. Minä en tosin sitä tarkoittanut, ja monasti sellainen päättyy hyvin. Mutta nyt kävi näin!

Hän puursi ripeästi märässä lumisohjussa. Tuollainen suora, päätön holsteinilainen maantie — vaivaisia, vinoon vääntyneitä puita silmän kantamiin — se on kuin tehty juuri moisia itsetutkisteluja varten: siellä ehtii tyhjentämään maljan pohjasakkaan! Yhä, yhä eteenpäin vei tie, vei kuin maailman loppuun. Niin paljon ajattelun aikaa ei Klaus Baas ollut saanut lähes kahteenkymmeneen vuoteen, siitä, kun saattoi mielisairasta kälyä Schleswigiin. — Hyvä vain, hän toisti, että nyt sen tiedän! Sillä itse onnettomuus oli tapahtunut kauan sitten: minä en vaan siitä tiennyt. Se juoksi kuitenkin kuin musta, paha varjo kintereilläni ja vieressäni aina: nyt sain sen kiinni ja tiedän, mikä se pahahenki oli… Vanhempani olivat kunnon ihmisiä, minä jaloa talonpoikaisaatelia. Isäni oli kevytluontoinen ja hyvä; äitini kova ja uskollinen. Niistä tuli sulatettuna hyvä sekoitus. Mutta yksi sillä oli vika: liika ylpeys. Niinkuin monet saavat perintönä luuvalon ja huonon kuulon, niin minä ylpeyden. Se on pienuudesta asti nostanut minussa nokkaansa, kuin kimaltava, kirjava käärme! Minä en ole sitä huomannut, minä en ole sitä karttanut, vaikka kelpo äitini koetti jo tappaa sitä hiilipihdeillä lapsena ollessani. Mutta nyt. Jopas tuli koko mato näkyviin! Jättiläiskäärme, sanovat, kuului syöneen ihmisen ja kuului aikoneen toissapäivänä nielaista rakkaan vaimoni! Mutta nyt sen niskat katkeaa! Henki pois vaan, ei auta! Sen kauniin, pöyhkeän madon minä nitistän nyt tässä — yksinäisellä Holsteinin maantiellä! Pihti niskaan vaan! Nyt siitä tuli loppu! Klaus Hinrich Baas! Niin vajonnut! Ja viidenviidettä vanhana!

Niin pakisi Klaus Baas itsekseen. Iltamyöhällä joutui hän
Neumünsteriin.

Hän meni Rautatiehotelliin katsomaan, oliko siellä mitä ilmoitusta Hasselta, jota hän kuitenkaan ei pitänyt mahdollisena. Ja hän aikoi sitten iltajunalla matkustaa Hampuriin, sillä hän kaipasi nyt kuvaamattomasti Sannaa ja lapsia. Nyt tahdon olla heille oikein hyvä, hän ajatteli.

Ihmeeksi odottikin hotellissa kirje. Hän avasi uteliaasti sen ja luki sitä portaita alas astuessaan, luki ja luki — ja hänen silmänsä tulivat yhä kummastuneemman näköisiksi: Hassen shanghailainen liike oli sähköttänyt, ettei saatu asiaa selville lybeckiläisen kanssa; siksi oli Klaus Baasin itsensä matkustettava sodan ajaksi Thielenin paikalle Kiinaan; matkalle lähdettävä New-Yorkin kautta helmik. 22 p:nä…

Klaus Baasin päätä huimasi ja hänen ruumiinsa vapisi. "Kymmenen päivän päästä Kiinaan! Ehkä vuosikausiksi… Ja nyt!!"

Hän astui asemasaliin, lunasti piletin, ja käveli asemasillalla edestakaisin, ja meni junaan ja tiesi tuskin, mitä teki. Kymmenen päivän päästä Kiinaan! Nyt!! Nyt kun hän tahtoi ja hänen täytyi tehdä niin paljon hyvää ja oikeudenmukaista! Kun hän halusi elää rauhallisemmin ja kauniimmin! Nyt, pois… ehkä ikipäiviksi! Se oli katkeraa ja kovaa!

Juna kiitää rymyytteli pimeässä yössä, ja lumisade vilisi rapisten akkunain ohi. Matkustajat nukkuivat tai torkkuivat omissa mietteissään. Klaus Baas tuijotti kalseasti ulos pimeyteen, ja hänen sielunsa kuohui perustuksiaan myöten ja hän mietti raskaasti:

Nyt siis… sekin oli vielä kestettävä! Kaikki, kaikki yhtaikaa! Entiselämän kaikki teot, ja lisäksi tämä ero! Kaikki otettava vastaan! Eikä lannistuttava eikä paaduttava! Tehtävä lempeästi, rauhallisesti kaikki, mitä vielä voi! Ja jos on vielä jälellä kymmenen päivää, niin, vaikka vain pari kolme olisi, niin on käytävä sen aikaa tietä, jonka oikeaksi tietää. Jos ikuiset vallat sitten olivat päättäneet tai sallineet, että hänen oli, näinä viime päivinä niin paljon karvasta koettua ja kun hän nyt kerrankin tahtoi sovittaa kaikki, poistuttava, ehkäpä kuolemaan, niin hyvä! Hän ei valita. Hän koettaa vielä tällä lyhyellä ajalla tehdä vakaasti ja varmasti kaiken mitä voi! Kaipa ikuiset vallat jättäisivät sitten hänet rauhaan, kävi hänelle kuinka tahansa. Hän tahtoi vastata teoistansa ihmisten ja Jumalan edessä — jos Jumalaa oli. Hän ei aikonut antaa itseään musertaa, ei tämänpäiväisten synkkäin tietojen, ei hänen ja vaimon välisen riidan, ei Kiinan. Hän ei tahtonut karata kuin kehno renki auraltaan, ei huikennellen elämästä ja maailmasta: hän aikoi seista urheana ja hyvänä paikallaan niin kauan kuin sai sen pitää. Se riittää, että seisomme horjumatta maan kamaralla ja että meillä on hyvä tahto. Ihmiselle ei voi tulla mitään, kaikkein kauheintakaan, joka nöyryyttäisi hyvän tahdon. No niin!…

Altonaan tultuaan Klaus Baas vaihtoi pian junaa, ja sydänyön seutuvilla hän jo naputti makuuhuoneensa akkunaan Blankenesessa Norderstrassen varrella.

Sanna ilmestyi akkunaan heti ja näki hänet ulkona seisomassa lumihohtoisessa yössä ja tuli avaamaan yöpuvussaan. Ja hän kietoi kätensä kylmän, lumisen miehen kaulaan ja sanoi: "Aioin tulla asemalle, mutta en uskaltanut jättää lapsia. Tiedätkö, että sinun on kymmenen päivän päästä lähdettävä Kiinaan?"

"Tiedän", vastasi Klaus Baas, ja hyväili häntä ja sanoi: "Ja nyt me ollaan niin hyviä toisillemme, ettemme ole ikinä sellaista aavistaneet."

Viimeisistä kokemuksistaan hän ei virkkanut sanaakaan.