ENSIMMÄINEN LUKU.
Länttä kohden tekivät he matkaa aution asumattoman matalikon poikki. Siellä ei laula yksikään lintu, eikä ihmistä näe siellä, eikä taimi ruohon korsikaan. Harmaa ja alaston on maaperä.
Kuin luomisen ensi päivänä.
Mutta aamuna kuuluu taaskin tuo: Tulkoon!
Matalikko ei ole kuollutta, ei löydy mitään elävämpää kuin matalikko. Siellä kestää luomispäivää vielä tänäpäivänä päivät ja yöt. Siellä rakennetaan. Jos laskeutuu pitkäkseen maata vastaan, niin kuulee kuinka matalikko hengittää, hengittää solisevasti ja tyyneesti, kuulee kuinka kumpuu, kohoo ja laajenee.
Ihmiset rannikolla kertovat, että toisinaan näkee ulkona kaukana matalikolla miehen. Kampelaverkko kainalossaan seisoo se, hihat käärittyinä ylös ja jalat paljaina polviin asti, vesikuilujen partailla. Nousuvesi tulee ja kohoo, mutta hän ei pakene. Hän jää tyyneesti paikalleen ja jatkaa työtään, ja näkee selvästi, kuinka hän viskaa kalat taakseen vasuun.
Rannikon väestö ei näe mitään vedenneitoja ja haltioita ja muuta semmoista tyhjänpäiväistä korua. Rannikon väestö näkee kolkkoja hirmuttavia yliluonnollisen kokoisia olentoja. He kertovat, että mies matalikolla on kalastaja, joka joskus elämässään ei ole välittänyt Jumalasta eikä ihmisistä ja monasti oli ulkona matalikolla, kun kellot rantavalleilta kutsuivat ihmisiä kirkolle. Nyt on hän tuomittu ijäti työskentelemään matalikolla.
Antje asteli edellä ja kertoi kovalla äänellä tästä ja nauroi salaperäisesti: "Ihmiset eivät ymmärrä sen paremmin", sanoi hän. "Mikään rikoksentekijä ei ole hän, joka työskentelee tuolla ulkona, päinvastoin, se on Jumala! Hän työskentelee Dicksander Plaatilla hihat kiverrettyinä ylös ja menee paljain jaloin matalikon yli. Saattaahan olla totta, että hän 'lepäsi seitsemäntenä päivänä'. Mutta kahdeksantena alkoi hän taaskin… Siksipä en pelkääkkään koskaan, kun menen yksin matalikon yli tai oleskelen Flackelholmilla."
"Mutta tiedättekö, mitä Heim Heiderieter, tuo viisastelija, kertoo. Hän kertoo näin":
Matalikon haltija.
Ei äärtä matalikon näy,
Vain hiljaa länsituuli käy.
"Nyt, lapsi, kohden rantaa!
Jo matalikko kuukahtaa:
Tuo tänne verkko, kiire saa!
Jo aallot uurtaa santaa!"
"Ei, taatto! Karikollahan
Nätit miehen tuolla seisovan
Keskessä lainehitten.
Siis kiirettä ei kotihin.
Viel' aimo saaliin tahtoisin,
Ja äidin luokse sitten."
"Tuo tuolla? Kurjan raukan sen
On synnin kosto ainainen;
Hän syystä kärsii vaivan.
Hän ennen kalastajat öin
Vei harhaan, monin ilkitöin
Vei surman teille aivan.
"Käy öin nyt veestä esiin hän.
On raskas kulku eksyvän;
Niin harhaa pitkin santaa,
Hän huutaa, pyytää auttamaan,
Yö musta on, ves' yltyy vaan,
Ei saavuta hän rantaa.
"Kun päivin tulva katoaa,
Taas entisen hän toimen saa
Ja monta eksyttääpi:
Hän jääpi kalaa pyytämään,
Ei kiire venemiehenkään —
Ja sille tielle jääpi."
Mut poika nauraa ilkkuen:
"On tuhma, moista uskoo ken;
Jo aaveet hautaan joutaa!
On maailma niin selvä tää:
Ei hätää, viel' on kaunis sää,
Viel' aikaa saalis soutaa!"
He verkon veteen työnsi niin,
Jäi kotimatka unhoksiin:
Ja vene turmaan kääntyy.
Nous' tulva, länsituuli soi,
Ja meri riehui, ailakoi —
Ja äiti itkuun nääntyy.
"Multa eräs paikka minua peloittaa Andrees! Tuolla toisella puolella!
Kerron siitä sittemmin sinulle."
Hän tarttui hänen hevostaan ohjaksiin ja astui edellä syvänteihin. Kuu oli kiitäväin mustien pilvien peitossa. Näki ympärillään ainoastaan vettä. Reimerin hevonen sävähti, ja esteli astua eteenpäin, kohotti päätään ja korskutti sieraimiaan. Silloin palasi Antje takaisin ja talutti senkin veteen. Samalla katsahti hän viekkaasti ja veitikkamaisesti häneen ja nauroi heikkomielistä nauruaan ja sanoi osoittaen toista: "Otappas vaaria, millä naamalla hän kuuntelee, kun kerron siitä."
Vesi nousi hevosille polviin asti, verkalleen nousivat he taaskin ylös. verkalleen ja vaieten jatkoivat he matkaansa tiettömällä harmaalla lakeudella.
Pitkän vaelluksen jälkeen rupesi näkymään ensimmäinen meriviitta. solakka harmaanvalkokuorinen koivunrunko. Joku on kiskaissut sen tuolta ylhäältä ruskeasta nummesta, nyt täytyy sen seista täällä harmaalla matalikolla ja osoittaa tietä niille harvoille matkaajille, jotka ovat eksyneet tänne asti. He astuvat uupuneina ohitse, eivät luo katsettakaan siihen, kukaan ei huomaa ajatella, että se joskus nuoruudessaan on hopeanvaaleassa takissaan, viheriöitä häilyviä oksia nutussaan seisonut metsän rannassa auringon paisteessa ja tähystellyt kankaan yli.
Länsituuli puhaltaa humistelee vaeltajia vastaan, ja kohisee koivun lyhyessä lehdettömässä latvassa. Ilma on käynyt vielä pimeämmäksi. Andrees tuijottaa vaieten eteensä. Reimer koettua nähdä jotakin, olkoon vaikka kaikkein pienintäkin, jonkun pensaikon edes tai kiven tai ihmisjäljen. Mutta hän ei näe mitään. Harmaita varjoja vaan näkyy kaukaisuudessa kuin raskasliikkeisiä haamuja matalikolla.
Silloin alkaa Antje Witt kertoa.
"Tässä se oli, Andrees! Tässä tavoitti isäsi nousuvesi, kun hän palasi Flackelholmilta. Ensin emme ymmärtäneet, mikä se oli, joka yhtäpäätä huusi sieltä matalikolta, -Jälkeenpäin ymmärsimme me, mitä hän huusi: 'Tuokaa Mustu!' Se oli voimakkain hevonen tallissa. Reimer oli siihen aikaan pikkurenkinä teillä, hän uskalsi ylityksen. Mutta Musta upposi liejuun, ja jaksoi tuskin ponnistaa itsensä irti ja mennä lennätti, harja takanaan vallin ylitse takaisin. Yritettiin muutakin. Venheellä ei päästy sinne perille. Se tarttui saveen kuin lyijy. Illalla istuin minä äitisi rinnalla kaksi tuntia vallilla, kunnes hän lakkasi huutamasta. Tiedätkö, mitä hän huusi viimeksi:' 'Älä anna lapsemme milloinkaan tulla matalikolle!'… Ha ha."
Andrees Strandiger kumartui syvemmälle hevosensa ylle. Antje katseli välkkyvillä silmillä veljeensä. "Kuinka pian alkaa vesi nousta. Andrees?" kysyi Reimer.
Tämä ei vastannut, Hän eli uudestaan koko elämänsä. Hän seisoi pienenä poikana äitinsä rinnalla rantavallilla, ja äitinsä sanoi hänelle nopeasti kahteen kertaan: "Älä milloinkaan mene matalikolle, Andrees! Älä milloinkaan mene matalikolle! Olet ainoa lapseni!"
Antje tarttui taaskin hänen hevostaan suitsiin, hänen olkapäänsä hipaisivat toisinaan hänen saappaihinsa.
"Miksi lähdit sinä mukaan, onnenorpo? Olet liika hyvä ja hurskas tänne. Tiedätkö, kenen pitäisi matkata kanssani? Lena Strandigerin, sydämeni valitun!… Astu jalkasi haavoihin, Lena! Riisu yltäsi kirjava pukusi ja laskeudu makaamaan koville näkinkengille, se olkoon rangaistuksesi… Asumme Flackelholmilla niinkauan kuin elämme, mutta emme vaihda sanaakaan keskenämme. Emme katsettakaan. Ja molemmat majamme rantavehnäkentällä kaukana toisistaan! Mitä tuumit siitä, Lena?"
Hän katsahti alas tyttöön ja tarttui hänen pitkiin luulleihin hiuksiinsa ja taivutti hänen päätään taaksepäin. Silloin näki hän Antjen nauraviin kasvoihin.
"Oh… sinäkö?" mumisi hän sitte itsekseen. "Mitä teet sinä
Flackelholmilla?"
Antje kääntyi toisaannepäin: "Meidän pitää kääntyä hiukan oikealle: silloin tulemme kohta ristiviitalle."
He jatkoivat matkaansa.
"En näe vielä mitään, Antje. Joko tulemme pian viitalle?"
Antje kohotti kättään: "Näetkös? tuossa se on! En ole mennyt askeltakaan harhaan. Tuosta menee tie!"
"Tiekö?" sanoi Strandiger ja kohotti päätään: "Mitä puhut tiestä? Enhän näe tietä enkä polkua."
"Kaikkialla on tie, Andrees: mutta yksi vaan on oikea."
"Useasti kaksi, viisaudettareni."
"Ei!" sanoi Antje. "Kaikki muut vievät liejuun."
"Hiljaa, en siedä kuulla sitä!" Hän löi kädellään satulaa vastaan:
"Missä on tuo uusi maa?"
"Meillä on vielä kahden tunnin matka, edessämme."
He vaikenivat taaskin. Hetken perästä kohotti Andrees taaskin päätään: silmissään välähteli omituisen levottomasti: "Minua kammottaa tämä yö", sanoi hän vavahtaen kokoon.
Siten jatkoivat he matkaansa askel askeleelta, milloin laajojen, vetisten hietalakeuksien poikki, joilla hevosten kaviot ainoastaan hiukan vajosivat hiekkaan, milloin avaroiden valkeitten simpukkariuttojen ylitse. Sitten tulivat he lakeuksille, joilla loiskui matalalta, pienissä kiirehtivissä laineissa vettä, se oli avaraa hedelmällistä maata, jolla joskus on ylenevä taloja ja puita, jota auran kärki on leikkelevä, ja jolla lapset ovat tanssivat piiritanssejaan. Joskus! Satojen vuosien perästä!
Nyt nukkuu se vielä.
Lännestä, kaukaa etäisyydestä, kuului umeaa kohinaa, taukoamatonta, kuin kaukana jyrähtelevä ukkonen, joka hitaasti etenee. Antje kuunteli sitä ja muutti suuntaa hiukan pohjoista kohden ja osoitti sinne käsin, josta kuului kohinaa; ensin eivät he ymmärtäneet, mitä hän sanoi, mutta viimein he kuulivat: se oli Norderelbe, jonka aallot murtuivat matalikkoa vastaan. Silloin eroittivat hekin kaukaisessa etäisyydessä kolme neljä valosikermää, ne olivat mahtavia laivoja, jotka kulkivat Helgolandia kohden.
Näytti, kuin ei tulisi matkalle ikinä loppua, ja oli, kuin ei olisikaan enään mitään maata ja viheriää ruohikkoa ja ihmisasuntoja. Niin kaukaiselta tuntui ihmisten asuma maailma, niin autiolta ja rajattomalta tuntui harmaa vaikeneva matalikko. Siten kulkivat he vielä kaksi tuntia, siitä kun olivat jättäneet taakseen ristiviitan.
Antje asteli varmasti ja tyyneesti eteenpäin; sisäiselle silmälleen näkyi koko tie, jonka he olivat kulkeneet — hän olisi voinut osoittaa sormellaan sinne, missä Flackelholm oli. Meren kohina oli vaan varmistanut häntä siitä, että olivat oikealla tiellä.
Silloin havaitsivat he suuremmista laineista edessään, että olivat viimeisellä syvänteellä.
"Näettekös?" sanoi Antje. "Olemme osanneet ihan oikein. Tuossa on Flackvirta, jonka mukaan Flackelholmilla on nimensä. Näettekö venheitä tuolla? Ne ovat sampikalastajia. Ne laskevat Hannoverista ylitse meidän rannoillemme. Ne ovat nyt lähimpiä naapureitasi, Andrees. Nyt olemme kohta Flackelholmilla!"
"En näe mitään!" sanoi Andrees. "Joko aurinko pian nousee?"
Ja kun hän vielä ponnisti silmiään nähdäkseen eteensä, nousi takaa, emämaalta käsin kirkas valaistus. Aamurusko lensi kepein siivin maiden ylitse. Sen punervat hiussuortuvat välkkyilivät pilvillä ja matalikolla. Andrees oijensi kättään ja nyyhkähtäen ääneen sanoi hän:
"Nyt näen Flackelholmin. Se uiskentelee aalloilla!"
Tuolla, tuolla puolen vesitason, näkyi kaukana kapea tumma juova, kuin suora viiva, sen takana yleni epätasaisessa jonossa matalia kumpuja, jotka välkkyilivät valkeina. Mutta kaukana ympärillä taivaan rannalla oli pimeitä suuria röykkiöitä, kuin metsiä tai rakennusten raunioita tai mustia maavalleja. Koko kuvan yllä oli toisen luomispäivän aamun vakavaa odottavaa tunnelmaa.
Rinnakkain ratsastivat he Flackvirran poikki. Andrees tuijotti sanattomana eteensä tuota uutta maata kohden. Reimer, rivakasti virtaavan veden hämmentämää, katseli ylös taivaaseen, Antje asteli väliäpitämättömänä, verkalleen ja varmasti kylmässä vedessä, joka nousi hänelle lähes puol' uumille.
Tuolla puolen virran matalikko taas alkoi. Pohja muuttui kiinteämmäksi, kuitenkin oli se yhä vielä harmaata liejua. Silloin tulivat he ensimmäiselle viheriälle saarelmalle, se oli läpimitaten pari kolme metriä leveä, ja saarti sitä, ikäänkuin nuoleksi sitä joka puolelta vesi.
Andrees katseli kalpeana eteensä; kätensä lepäsivät lujasti ristissä satulan nappulaa vastaan.
He ratsastivat hiekkakumpuja kohden. Sitte väistyivät nuo kummut hiukan syrjään, aurinko avoi verkalleen silmänsä: Tuossa seisoi rantasäikän suojassa maja, rakennettu meren ajamista puista, sen vierellä toinen pienempi jykevistä lankuista kyhätty hökkeli. Mahtava bamburuoko, joka joskus oli ajautunut rannalle, yleni tulenvaarallisena savupiippuna katolla. Toisella puolella kohosi tukeva mastopuu lipputankona.
Andrees Strandiger astui hevoseltaan ja kuleksi koko päivän levottomana ulkona säikillä ja loputonta rantaa. Illemmällä nousi, nousuveden tullessa, tuuli, joka kello kymmenen tienoissa kehittyi oikeaksi myrskyksi. Tänä yönä se oli, jolloin tapahtui että leveäpohjainen, mustaksi tervattu hollantilainen jahti ajautui Büsenin säikille, kapteeni oli kummissaan ja luuli tulleensa jonnekin Kuxhavenin tienoille. Koko rannikko nauroi.
Kaukaa kuului säikkien ylitse rantahyrskyn kauheata kohinaa ja jyskettä, ja myrsky ulvoi kuin lukematon joukko pauhaavia kirkuvia ihmisiä. Myrskyn sysäykset tulivat raskain askelin hiekkakumpujen yli ja lyödä jyskyttivät, hurjasti nauraen, ryhmyisin nyrkein seinäpalkkeihin. Ne syöksähtivät hurjin hyppäyksin hiekkaharjuilta katolle ja turjuttivat ruokoa ja jyskyttivät lipputankoa, niin että koko rakennus vapisi. Ne pyrkivät kaikki sisään Andrees Strandigerin luokse, kertomaan hänelle, kuinka hänen isänsä oli kuollut, kuinka äitinsä istui kotona ja itki, ja mitä sanottavaa Maria Landtilla olisi ollut, joka makasi paarilla.
Siten koettivat tuon yksinäisen saaren hurjistuneet haltijat puolustautua heidän alueelleen tunkevaa ihmistä vastaan, ja koettivat peloittaa häntä hurjalla, laulullaan.
Tämän yön, jolloin myrsky pauhasi aamunsarastukseen asti, istui Ingeborg kyyristyneenä sokean vuoteen ääressä ja puheli itsekseen. Hän koetti selvittää itselleen, mitä hän oli elänyt, mitä rikkonut, ja mitä kokenut, eikä hän suinkaan kaunistellut itselleen mitään. Hän tunnusti, että hän oli elänyt auringonpaisteessa, eikä ajatellutkaan rajuilmaa. Hän tunnusti, että hän oli elänyt ihan ilman periaatteita, ja että hän oli laiminlyönyt muuttaa elämiään tapauksia kokemuksiksi. Hän tunnusti, että uskonnollinen vakaumuksensa, josta hän oli niin ylpeillyt, oli ollut hänelle vaan kuin juhlapuku, kuin Josefin korutakki, joka ei ollut minkään arvoinen sateessa ja kylmässä. Mutta hän oli nuori vielä, oli voimakas ja terve. Hän ei suinkaan lannistunut epätoivoon, hän ryhtyi tänä yönä kutomaan itselleen jokapäiväistä pukua elämäänsä varten, vahvaa ja lujaa.