TOINEN LUKU.
Pari viikkoa tämän jälkeen palasi Heim Reimer Wittin seurassa Flackelholmilta. Hän oli ollut siellä viisi päivää. He pysähtyivät Nummitalon eteen, mutta eivät astuneet alas. Toiselta puolelta tuli Eva Walt, astui ripeään tapaansa rattaitten viereen, ja loi, sanomatta mitään, säteilevät silmänsä Heim Heiderieteriin. Silloin huomasi tämä, että hän oli ollut huolissaan hänen tähtensä. Huolestunein silmin oli hän katsellut, kun hän lähti, iloiset olivat ne nyt, kun hän palasi. Hän oli sangen hyvillään siitä.
Koulun ovelle ilmestyi paljainpäin opettaja Haller ja kyseli kuulumisia Flackelholmista. Heim tiesi kertoa, että ystävänsä sielullisesti oli hyvin masentunut. "Tiedättehän", sanoi hän Hallerille, "kuinka itseensä sulkeunut hän on, niin ett'ei voi sanoa, millä mielialalla hän sisällisesti on. Vielä siellä ei työskennellä" — hän teki liikkeen sydäntään kohden — "mutta kohta aletaan."
"Minne nyt menette, herra?" kysyi Eva.
Silloin kääntyi Heim häntä kohden, katsoi alas hänen kukoistaviin terveihin kasvoihinsa, ja oli iloinen soreasta asuintoveristaan ja siitä, että hän nyt taaskin oli hänen ystävällisessä läheisyydessään.
"Meri-ilma näkyy tekevän teille hyvää", sanoi hän Evalle.
Tämä nyökäytti päätään ja sanoi: "Minulla onkin hyviä ystäviä ja uskollisia naapureita. Pikku Wittit ovat käyneet tervehtimässä minua, ja kaksi kertaa olen käynyt vieraissa opettaja Hallerilla."
"Me kutsuimme naapurittaremme luoksemme", sanoi Haller. "Sovimme hyvin yhteen, ja hän on tervetullut toistekin."
"Minne menette, herra?"
"Reimer Witt astui tässä rattailta ja pistäytyi lapsiaan katsomaan. Minä taas aion suoraa päätä kaupunkiin ja koetan hankkia sieltä Andreekselle parin hyviä hevosia, joiden kanssa Reimer tänä iltana vielä laskuveden aikana ajaa takaisin Flackelholmille. Hän vaatii että jo tänään toimitan kaupat, hän pitää että tarvitsen itsekin neljä hevostani."
"Niin tarvitsettekin!" sanoi Eva. "Teillä on vielä paljon maatyötä tekemättä."
Heim naurahti ja nyökäytti päätään kummallekin sivulleen ja lähti.
Reimer Witt oli astunut alas ja hävinnyt kotiinsa. Lasten äänekäs ilo ilmoitti hänen saapumisensa. Kaikki tungeskelivat Telsche Spiekerin ympärillä, joka hihat ylöskäärittyinä seisoi pesukaukalon vieressä. Parin minuutin kuluttua istui kotiin palannut nojatuolilla ikkunan ääressä, kummallakin polvellaan lapsi, ja he kertoivat, että Heim Heiderieterin Telsche keittää suuria jauhopiirakkoja ja Kustaa sanoi, että "uuden äidin pitää jäädä tänne!" Hänellä seisoi edessään suuri kupillinen kuumaa kahvia, ja tupa oli siisti, ja pienissä ikkunoissa välkkyili huhtikuun aurinko, ja Telsche Spieker jatkoi pesua, ja oli Olevinaan, niinkuin ei koko maailmassa olisi mitään Reimer Wittiä.
Kuu Heim iltapäivissä palasi takaisin, oli hänellä todellakin kaksi nuorta voimakasta ruskeaa hevosta rattaitten takalautaan sidottuina. Myöhemmin illalla lähti Reimer Witt kuormattuna kaikenmoisilla taloustavaroilla ja elintarpeilla ja keventynein sydämin ulos Flackelholmille. Pikku Fritzin otti hän mukaan; toiset lapset eivät saaneet laiminlyödä koulua.
* * * * *
Kun Heim Heiderieter väsyneenä ja nälissään astui saliin, hämmästyi hän. Eva Walt oli käyttänyt näitä kuutta päivää puhdistaakseen perinpohjin koko talon. Leveistä kuusilankuista kyhätty lattia esiintyi mahtavine suomuineen ja oksineen koko jykevyydessään molemmat jykeät karkeatekoiset reunoilta veistetyt kurkihirret olivat taaskin saaneet jo ammoinkadottamansa entisen kiiltonsa. Kirjat kirjoituspöydällä olivat asettuneet suoraan riviin ikäänkuin tervehtiäkseen isäntäänsä, ja lukemattomat vihkoset ja paperiliuskat, jotka suinkin olivat ansainneet säilyttää, olivat asetetut sinisiin säilytyslaatikkoihin, järjestettynä sisältönsä mukaan. Äidin neulomapöytä, joka seisoi ikkunan ääressä vasemmalla, oli saanut päälleen ruskean juhlapuvun, ja oikealla ovesta, vanhalla kirstulla seisoi venäläinen vaskesta tehty teekeittiö, välkkyillen kaikessa loistossaan, se oli muinoin ollut isoäidin ylpeys ja ilo, nyt se oli muinaisesine, joka koristi pojanpojan huonetta. Kaksi vanhaa, arvokasta kukkamaljakkoa, joille oli maalattu ihmeenkauniita punaisia ruusuja, seisoi somasti ja kunnioittavasti kummallakin puolella juhlallista venakkoa.
Heim Heiderieter seisoi päätään pudistellen pöydän ääressä ja käänteli ja käänteli itseään. Eva, joka oli jäänyt ovelle, sanoi hiukan hämillään: "Nuo vanhat sirot muinaisesineet löysin vanhasta arkusta, joka on ylhäällä vinnillä: ja jos viitsitte mennä tarkastamaan, herra, niin löydätte sieltä vielä muutakin arvokasta. Näin siellä joitakin vanhoja kirjoja, ne olivat täynnään tiheätä pystyä kirjoitusta, käsiala oli hienoa, semmoista kun nyt taas opetetaan kouluissa, kuudennentoista vuosisadan aikuista."
"Kuinka sen tiedätte?"
Eva veti suunsa nauruun: "Olen nähnyt samallaista kirjoitusta ennen kirkonkirjoissa. Muinen lapsena olen joskus leikkinyt eräässä pappilassa."
Heim Heiderieter katsahti tutkivasti neitoon, ja kumarsi päätään. "Ja arkku itse", jatkoi neito ripeästi, "on koristettu ihmeen siroilla puuleikkauksilla, se teidän pitää myöskin tuoda tänne alas."
Silloin naurahti Heim hilpeästi. "Etsin kaikkialta muinaisesineitä, samoin isäni ennen minua; mutta emmepä kumpikaan ole tarkastaneet, olisiko omassakin talossamme semmoisia. Tuo on niin meidän tapaistamme. Sanokaas minulle, mistä olette tullut noin käytännölliseksi."
"Minun on pitänyt jo aikaiseen itse auttaa itseäni."
"Jo lapsenako?"
"Niin", sanoi hän vitkaillen, ja katsahti samassa pyytävästi häneen, kuin rukoilisi hän: "Älä kysy enempää!"
Heim astui äitinsä ompelupöydän ääreen ja avoi sattumalta erään sen laatikoista. Silloin näki hän siinä uutta mustaa lankaa ja pari kirkasta neulaa. Aurinko katseli ystävällisesti ikkunaan. Kankaan yllä sineili ihanin huhtikuunpäivä, sinervää utua huuruili kepeänä etäällä viherjöivän metsän yllä. Tässä siis oli tyttö hänen poissa ollessaan istunut iltasin, kun hän oli työstä väsynyt. Heim kääntyi häntä kohden. Eva seisoi hämillään pöydän ääressä, jolle hän oli laskenut kahvitarjottimen.
"Pyydän teitä", alkoi hän vitkaan, "että käytätte tätä neulomapöytää, jonka ääressä äitini usein on istunut."
"Saanko nostaa sen omaan huoneeseeni?"
Heim katsahti pikaisesti häneen. "Jos tahdotte? Mutta jos ehkä mielellänne istutte tässä, äitini paikalla, niin on se mieleeni: silloin istuu siinä taas sentään joku, sittekun paikka niin kauan on ollut tyhjänä, ja te…" Hän vaikeni.
Tyttö katsahti häneen kysyvästi, punastui ja jatkoi kahvipöydän järjestämistä: "Kiitoksia", sanoi hän.
Heim lähti neuvottomuudessaan sivuovea kohden. Silloin huomasi hän, että avain oli suulla. Eva, joka yhtäpäätä piti häntä silmällä, ennätti häntä ennen.
"Unohditte ottaa avaimen pois suulta, herra. Silloin puhdistin sielläkin. Ja se olikin jo hyvin tarpeen."
Heim oli jo ovessa: "Niin", sanoi hän, "Mutta ne monet sirot kapineet siellä! Ja luettelo on yhä vielä epätäydellinen, ja jokaisen kapineen asemalla oli merkityksensä! Ellette nyt vaan ole ollut liika innokas!"
"En uskoisi, herra. Panin joka kapineen paikalleen, niin huolellisesti, kuin vaan paljain silmin voi."
Heim katsahti taakseen häneen, oliko hänellä ehkä kasvoillaan tuo pieni, hiukan ilkkuva naurunsa, sitte astui hän sisään pitkään kamariin. Eva astui jälissä.
Siellä oli todellakin joka kapine entisellä paikallaan, jolla se jo kauan oli levännyt. Tuossa kivipuukko, jolla esi-isämme joskus oli aukaissut riistansa, ja jolla hän joskus pitkänä talvipuhteena oli tehnyt ensimmäisen kömpelön yrityksensä leikellä kuvioita saarnipuiseen peitsenvarteensa. Tuossa lepäsivät kaikessa sovussa rinnakkain terävät kivinuolet, jotka joskus ehkä, kun ne metsänaukeamassa viuhahtivat jousesta, olivat vihollisina lentäneet toisiaan vastaan. Tuossa oli pari siroa terävää piikiviliuskan, kuin kaksi turhanpientä miekanterää. Olivatko ne joskus olleet leikkikaluja, jotka ahkerin ja kekselijäin kiviajan taiteilija oli tuonut päällikön lapselle? Vai olivatko no neuloja, joilla lapsen äiti oli kiinnittänyt sen karkean vaatteen, joka peitti hänen rintojaan? Tuossa oli pronssinen miekka, neljä sormen leveyttä leveä, suora, miehen käsivarren mittainen, joskus oli se ollut luja suojelusase, nyt se oli murtunut poikki. Oliko sen kuluttanut poikki ruoste, joka kaksituhatta vuotta oli tehnyt hidasta hiljaista työtänsä, vai murtuiko se viimeisessä taistelussa kankaalla? Ja tuossa oli avoimesti pöydällä kultainen rannerengas.
"Herra!" sanoi Eva. "Tämän rannerenkaan alla on teidän käsialallanne kirjoitettu… tuossa, näettekö? 'Kolme kultarengasta!' Mutta niitä oli siinä ainoastaan yksi. Eikö tolia?"
Heim nyykisti kiharaa päätään ja tuijotti tuohon keltaiseen renkaaseen, ikäänkuin näkisi hän sen ensi kertaa: "Niin", virkkoi hän, "tuo on omituinen juttu! Niitä oli todellakin kolme kappaletta, yksi on tuossa, loisen voisin ehkä saada takaisin, kadotin sen kerran. Kolmannen olen lahjoittanut pois!
"Lahjoittanut?" Tyttö löi kätensä keveästi yhteen. "Mutta tuotahan ei ole ikinä kuultu, että joku muinaisesineiden kokooja lahjoittaisi aarteitaan pois! Ei kuuna kullan valkeana?"
Nyt veti Heim otsansa ryppyyn ja koetti näyttää kovin arvokkaalta: "Silloin en vielä ymmärtänyt niiden arvoa: olin silloin vielä pieni poika."
"Oo, sepä vahinko! Säälin teitä."
Heim kohottausi suoremmaksi ja katsahti häneen.
"Ei!… Sääliä ei tarvitse minua siitä. Tuon renkaan kanssa on yhteydessä eräs suloisimpia lapsuuden muistojani."
Silloin kääntyi Eva Walt pikaisesti poispäin ja astui toisen pöydän ääreen. Heim seurasi häntä silmillään, ja olisi mielellään ollut harmissaan hänelle, kun ei hän kysynyt, mikä muisto se oli, sillä häntä olisi haluttanut kertoa se. Mutta mielipahansa haihtui kohta taaskin, kun hän näytti hänestä niin sievältä ja siistiltä siinä, ja kun hän sopi niin hyvin tuon välkkyvänpuhtaan huoneen puitteisiin. Sillä tummine aaltoisasti kiharoina hiuksineen, joita palmikko kaarsi, ruskeine silmineen, ja pyöreine voimakkaine kasvonmuotoineeo ei hänessä, väljään tummaväriseen mekkoon ja avaraan yksinkertaiseen hameeseensa pukeuneena kun hän oli, ollut mitään, joka olisi muistuttanut tilapäisestä nykymuodista, vaan näytti hän kukoistavine nuoruuksineen kuin kuuluvan tähän vahvaan, lujatekoiseen, kodikkaaseen huoneeseen, joka oli ainakin kolmesataa vuotta vanha, ja olevan kuin yksi noita esivanhempiamme, jotka olivat rakentaneet sen ja joille tämä huone ja rauhallinen kylä ja pellot ja näkyala meren ylitse antoivat kaiken: ravinnon, vaatetuksen ja maailmankatsomuksen.
Ja kun hän siinä katseli häntä, heräsi hänessä halu liittää tuo raitis terve nuoruus, tuo itsenäinen kodikas luonnu elämäkseni itseensä.
Kun tyttö taaskin kääntyi häntä kohden, lepäsivät Heimin silmät hänessä, ja kosk'eivät nämä silmät, hiiden avonaisen luonteensa mukaisesti, salanneet mitään, huomasi tyttö kohta, mitä hän ajatteli. Omituinen äkkinäinen hämmennys kohosi kasvoilleen, niin että hän taaskin kääntyi pois hänestä. Nyt sykähti taaskin Heimin sydän, ja hän tiesi yhtävähän kuin tyttökin, mitä hänen piti sanoa.
Ehkä olisi nyt jo tullut kaikki sanotuksi, mutta silloin osui tytön tarkkaan korvaan ääni, matala, sihisevä ääni, joka hetkeksi pelasti hänet. Hän kääntyi ympäri ja riensi ulos ovesta. Ja poissa oli hän.
Heimkin kuuli nyt saman sihinän, ja kun hän tunsi sen, naurahti hän hiukan, puolin harmistuneesti, puolin keventynein mielin, ja murahti partaansa: "Ell'ei teekattila nyt olisi kiehahtanut ylitse, niin mitä olisit nyt, Heim Heiderieter?"
Hän loi kerran vielä katseen pöytää kohden, astui taaskin sen ääreen, otti kultarenkaan, aukaisi sen ja punnitsi sitä kädessään ja sanoi: "Se on parasta, mitä voin tehdä."
Sitte palasi hän saliin takaisin, istahti kirjoituspöydän ääreen, ja kirjoitti paperille muutamia ajatuksia, jotka olivat sattuneet heräämään hänessä Flackelholmilla. Mutta siitä ei tahtonut syntyä mitään, yhtäpäätä tapasi hän itsensä kysymässä: "Mitä tehnee hän nyt? Mitä mahtaa hän nyt ajatella?" Yhtäpäätä näki hän edessään hänen hämmentyneet kasvonsa, ja koetti arvailla hänen ajatuksiaan, erittäinkin niitä ajatuksia, joita, hänellä mahtoi olla hänestä itsestään ja hänen talostaan ja Eschenwinkelistä, ja jäikö hän mielellään tänne.
Nyt lähti hän kyökistä, nyt meni hän omaan huoneeseensa ja sulki oven: nyt siisti hän itseään iltapäiväksi. Nyt seisoo hän siellä pienessä sievässä huoneessaan, jonne hän viime viikolla niin uteliaana oli koettanut kurkistaa, nyt seisoo hän ikkunassa, kampaa hiuksiaan, katselee ulos auringonpaisteiselle kankaalle ja ajattelee. Mitä? Lapsuusaikaansako? Kotoaanko? Heim Heiderieteriä?
Hän nousi levottomana kirjoituspöytänsä äärestä ja rupesi pitkin, verkallisin askelin astelemaan ympäri pöytää. Oli ihan hiljaista talossa, renki oli ulkona pellolla.
Silloin, tänä silmänräpäyksenä rupesi kyökistä taas kuulumaan tuota samaa soivaa sihisevää ääntä, ja toistamiseen tarttui teekattila kuumassa ylimielisyydessään ratkaisevasti Heim Heiderieterin elämän juoksuun.
Silmänräpäyksen seisoi hän epäröiden liikkumatta ja kuunteli, mutta ei kuullut, että hiljaa ja ripeästi aukaistiin eräs ovi. Sihisten kiehahti vesi tulelle. Silloin riensi Heim pitkin askelin kyökkiin. Ja kun hän katsahti sisään, seisoi tyttö lieden ääressä, liekkien edessä, ulkoa lankesi sisään kirkas auringonvalo, ja tytön valloillaan olevat hiukset lepäisivät hajallaan hänen valkeilla olkapäillään.
Eva ei luonut katsettakaan ylös häneen, sanoi ainoastaan hiljaa pyytävästä: "Herra!…"
Silloin oli hän jo taaskin ulkona ja seisoi kohta senjälkeen salissa ikkunan ääressä ja pudisteli päätään ja oli äärettömän onneton, että Evalle oli käynyt noin kiusalloisesti ja että hän nyt mahdollisesti oli suruissaan, ehkäpä itkikin. Mutta tällä kertaa ei teekattila saanut sanaakaan toraa.
Sitte lähti hän käymään kankaalle, ja ajatteli menneisyyttä ja tulevaisuutta, ajatuksensa jäivät viimeksi tulevaisuuteen ja hän puhui itsekseen: "Se se on parasta, mitä minulle voi tapahtua!"
Kun hän tuli kotiin, istui Eva, salissa äidin neulomapöydän ääressä, ja pisteli ahkerasti ja sanoi, kohottamatta päätään, kiireesti, ikäänkuin tahtoisi hän ennättää ennen häntä, ja keveästi hymyillen: "Tässä äitivainaan pöydän ääressä on kovin mukavaa istua. Herää mielessä niin hyviä ja kauniita ajatuksia, ja jos katsahtaa ylös, näkee Wodaninkukkulalle asti."
Heim ei vastannut mitään, ja asteli jonkunkerran edestakaisin, ja kun hän tuli häntä kohden, loi hän aina epävarman katseen Evaan. Mutta tämä oli kumartunut syvälle käsityönsä yli ja sydäntään tykytti. Kumpikin tiesi, että nyt tapahtuu kohta jotain suurta, kauniinta, mitä tapahtua voi: mutta kumpikaan ei tohtinut alkaa.
Silloin ei kestänyt Eva sitä enää kauempaa, odotus ja toivo, pelko ja rakkaus pakahduttivat sydäntään. Hän nousi ylös ja lähti ovelle. Ja silloin kohtasivat he toisensa ja Heim pidätti hänet, niin että hän katsahti häneen.
"Eva!" sanoi hän, ja koko rakkautensa ja koko lempeä lämmin sydämensä oli siinä lyhyessä sanassa.
"Minähän suostun!" sai hän hiljaa ja vaivalloisesti sanotuksi: "kaikkeen, herra! Pidän teistä niin paljon!"
"Älä sano herra!" Ja pyytäen siten, silitti hän hänen kättään ja seisoi kunnioittavasti hänen edessään.
"Minä…" sanoi hän, "kertoisin teille jotain… Jos sitte pidätte minusta."
"Kerro, kerrohan!"
"Illalla. Nyt minun pitää mennä laittamaan illallista."
Silloin laski Heim hänet ohitsensa ja jäi yksin huoneeseen.
* * * * *
Illallisen jälkeen, joka oli syöty yhdessä rengin kanssa, tuli Eva saliin ja sanoi jotenkuten selvällä äänellä: "Jos viitsitte tulla käymään ulos kankaalle, herra, niin olisi minulla nyt aikaa."
Heim oli kohta pystyssä, otti lakin naulasta salin oven vierellä ja lähti astelemaan hänen rinnallaan.' Kun he menivät puutarhan lävitse, leyhähteli heille jo vastaan kankaan tuoksu. Koko tuolla yöhiljaisella lakeudella heidän edessään lepäsi kevään nuorekas puhdas henki. Aurinko yleni suurena ja polttavan punaisena meren yllä. Ei puhaltanut tuulenhenkikään: oli kuin tahtoisi kaikki, jokainen kanervapensas, jokainen korsi, jokainen lintu kuunnella nyt, kun Eva Walt, vielä kerran vetäen henkeään syvempään, alkoi kertoa elämäntarinaansa.
"En enää ole niin kovin nuori", sanoi hän, "kohta täytän kahdenkymmenen viiden, ja olen saanut kokea monellaista. Ei sentään mitään pahaa, herra, paitsi paria tapausta, joista itse saatte päättää, oliko niissä pahaa."
Heim nyökäytti päätään ja katseli kovin ajatuksissaan ja syvämielisen näköisenä eteensä. Tyttö katsahti sivulta häneen, ja näytti melkein kuin olisi huulillaan värähdellyt iloista, mutta kuitenkin hämillistä ilkkua.
"Olen köyhästä kodista! Isäni oli puuseppä eräässä pienessä seurakunnassa lähellä Marburgia. Hän ei sentään ollut kotoisin sieltä, vaan oli syntyjään Lippestä. Köyhyys kotiseudullaan oli pahoittanut hänet siirtymään sieltä pois. Synnyinkylässään sitte oli hän saanut työtä ja kohta morsiamenkin, myöhemmin sai hän itselleen huoneetkin, ja vaurastui hyvin. Mutta muistan ainoastaan hiukan isääni. Äiti kuoli, kun syntyi eräs veli minulle, joka kuoli hänen kanssaan. Olin silloin kuuden vuoden vanha. Kohta senjälkeen loukkasi isäni itsensä viikatteeseen, jolla hän niitti heinää puron rannalla. Muistan, että hän tuli hyvin sairaaksi ja että hän kuoli yhdeksän tai kymmenen päivää sen jälkeen ja että tuli naisia meille ja hyväili minua ja itki ja että useasti mainittiin eräs sana, jota en vielä koskaan ollut kuullut: orpo. Muistan vielä, että ruumisarkku ja saattue hävisi tuuheaan lehmustoon; asuntomme täytyy olla sijainnut jonkun viistoon ylenevän lehmuskujanteen vierellä, ja täytyy olla ollut syksympänä suvea, kun menetin isäni.
"Sattui olemaan kylässä pappi ja papin rouva, joilla ei ollut yhtään lasta. Näitä säälitti surkeuteni ja saman päivän illalla, jolloin isäni laskettiin levolle kirkkotarhan poveen, laskeutui hänen lapsensa levolle rouva kirkkoherskan makuukammarissa, ja oli hyvissä suojissa kahdeksan vuotta. Silloin olin neljäntoista vuoden.
"Sattui silloin toistamiseen semmoista, jota kutsumme onnettomuudeksi. Setä kirkkoherra kävi aina joka sairaan luona kylässä, eikä peljännyt mitään, ei yhtään mitään. Hän oli muhkea ja terve mies ja nuori vielä ja ihmiset sanoivat toisinaan, että hänestä olisi pitänyt tulla kapteeni keisarin krenatierikaartissa Berlinissä. Palaa hän siis eräänä päivänä taaskin kotiin. On ollut erään sairaan luona, jolla oli paha kuume."
Kertojan ääni murtui, hän pudisti tummaa päätään, ja poskilleen juoksi kyyneliä.
"En tahtoisi ajatella sitä ja en vaan saa olluksi ilman. Se oli liika suruista. Kuinka tuo voimakas mies kamppaili sairautta vastaan, joka ikäänkuin väijyksistä oli noin salakavalasti hyökännyt hänen kimppuunsa, ja kuinka viimeiseen hetkeen asti hänessä kaiken kuumeen ylitse loisti hänen iloisen luottava voimakas uskonsa. Oli kamalaa, mutta samalla ihanaa nähdä sitä. Ja kuinka nuo molemmat kestivät ja kärsivät yhdessä, täti ja hän. Ja kuinka kummastuneelta hän näytti, niin kummastuneelta, kun hänelle sanottiin, ett'ei 'hän saisi itse valvoa sairaan luona, vaan että hänen pitäisi jättää se erään vanhan vaimon tehtäväksi Olin lapsi vielä silloin, ihan ymmärtämätön, en tehnyt muuta kuin itkin, mutta kun kirkkoherra kuoli, ja neljä päivää sen jälkeen hänen rouvansa, ja toiseen kertaan sain kuulla tuon: 'tyttöseni, laita nyyttisi kuntoon', niin silloin otin ihan tietämättäni jotain mukaani tuosta tyhjästä hiljaisesta talosta, otin uskon, jonka voimaa olin saanut nähdä ja tuntea tässä talossa kahdeksan vuotta ja sitte viimeksi vielä nämä kahdeksan päivää. Siitä päivästä, herra, olen aina ollut voimakas ja iloinen, en pelkää mitään pahaa, enkä kuolemaa.
"Minun täytyi lähteä pappilasta. Nyytin antoivat minulle käteen, kirstun aikoivat lähettää minulle jälestä. Minne"? Minulla oli pari kaukaista sukulaista isän puolelta. Niinpä vietiin minä junalle, ja tulin pitkän päivämatkan jälkeen Detmoldiin, näin iltahämärissä Grotenburgin, sain ystävällisen vastaanoton vaatimattomilta vierailta ihmisiltä ja nukahdin väsyneenä ja itkien koti-ikävääni. Mutta sukulaisten ystävällisyys loppui lyhyveen. Vasta jäiestäpäin sain tietää, miksi he muuttuivat niin tylyiksi minulle. Setäni, isäni veli. ei tosin ole koskaan lausunut pahaa sanaa minulle, mutta ei myöskään yhtään hyvää. Raukka oli heikkoluontoinen mies ja hänen piti totella vaimoaan. Perästäpäin sain tietää, että tämä oli odottanut, että olisin sekä vanhempaini että papin perheen jälkeen saanut kauniin perinnön, ja että sillä tukisin heidän talouttaan.. Mutta jos olikin jotain minulla, niin oli se täysi-ikäisyyteeni asti pantu takavarikkoon, ja he saivat pian tietää, ett'eivät he saisi siitä muuta kuin pienen ruokarahan.
"Nyt alkoi minulle aika, herra, joka oli lyhyt, mutta raskas. Kun tuli kevät, kokosi setäni miehiä ja naisia kylästä ja, ilman että minulta kysyttiin mitään, lähdimme eräänä päivänä kaikki Detmoldiin jatkaaksemme sieltä matkaa pohjoiseen. Tiedättehän, että tuhansittain lippeläisiä tekee matkoja pohjoiseen ja itään ja sitte viettävät kesänsä tiilenpolttajina kovassa työssä, huonoissa majoissa ja huonolla ruualla. Me matkustimme siis pohjoiseen."
He olivat yhdessä tulleet Wodaninkukkulalle, ja menivät ylös sitä, Heim ajatuksiinsa vaipuneena, huulet yhteen puristettuina ja vaivoin hilliten itseään.
Nyt olivat he kukkulalla, ja tyttö katsahti ympärilleen, ikäänkuin koettaisi hän selvittää itselleen suunnat. Kasvoillaan taisteli voimakas liikutus ja huulensa värähtelivät. Hän oijensi kätensä ja katsahti taakseen, Heimiä kohden, silmänsä olivat kyynelissä.
"Tuossa, herra… tuolla kivellä istuin minä ja te seisoitte tässä!"
"Eva!" huudahti hän ja tarttui molemmilla käsillään päähänsä, etsi sitte hänen kätensä ja suuteli niitä ja huudahti taaskin: "Eva! Eva!" ikäänkuin oliksi tuossa sanassa kaikki, mitä hän silloin oli tuntenut ja mikä nyt järkytti sydäntään, ja silmissään loisti voimakas tulinen ilo.
"Tuossa!" sanoi Eva ja laski rannerenkaan hänen käteensä.
"Pidä se… sehän on sinun."
"Ei!… Ota se ensin ja kuule edemmäs; riennän nopeasti loppuun. Kun tuliimme tiilitehtaalle, annettiin minulle eräs kirje. Sedän sukulaiset lähettivät minulle rahaa ja terveisiä, he olivat kauan etsineet minua, minun pitäisi tulla heidän luokseen. Niinpä matkustin taaskin etelään. Kun matkustin ohitse tuolta, tuolla puolen metsän, seisoin ikkunassa ja koetin nähdä kukkulaa, ja puron ja kannasta, ja itkin, kun en nähnyt."
"Tulin asumaan lähellä Mainzia erään piirilääkärin perheeseen. Minut otettiin ystävällisesti vastaan ja kasvatettiin yhdessä perheen samanikäisen pojan kanssa kuin omana lapsena, ja sain jo aikaiseen tottua säännölliseen uutteraan toimeliaisuuteen; ja koska pian pidin huolta koko taloudesta ja johdin pienen maatiluksen hoitoa sekä pidin huolla lehmistä ja maidosta, jota joka aamu lähetettiin kaupunkiin ja laajasta kyökkikasviviljelyksestä, ja koska tein sen palkatta, niin luulen, ett'en ole jäänyt velkaa perheelle. Mutta, kun perheenisä kuoli, kävi olo perheessä pian sietämättömäksi. Äiti, joka oli hyvin heikko rahoille, pelkäsi, että ainoa poikansa loisi silmänsä minuun, köyhään orpotyttöön, ja tämä poika oli kylliksi raukka koettaakseen tahallaan välttää minua. Ainoastaan joskus kun oli välttämätöntä, tulin vedetyksi esiin yksinkertaisesta vaatimattomasta elämästäni.
"Tuli silloin kerta poika itse, joka silloin oli ylioppilas, luokseni, ja juoksenneltuaan kauan edestakaisin kyökkikasvisänkien välillä pyysi hän minua avustamaan eräässä suuressa juhlassa, jota yliopisto, jossa hän oli lueskelemassa, aikoi viettää. Hän lueskeli Heidelbergissa."
Heim Heiderieter katsahti hämmennyksissään häneen: "Heidelbergissa!"
Tyttö torjui molemmilla käsillään: "Aavistin kyllä, ett'ei äitinsä tietänyt mitään asiasta, mutta olin vielä nuori, ja olin kovin halukas pääsemään juuri tähän juhlaan. Otaksuin, että sinne tulisi paljon ylioppilaita kaikkialta, ja että kaikkien laskujen mukaan olisi hän, jos hän vielä eläisi, hän nimittäin jonka kanssa olin istunut Wodaninkukkulalla, ja jos hän olisi edelleen lukenut, yhtä ahkerasti Odysseustaan, nyt ylioppilas."
"Eva! Evani!
"Niinpä siis!… Ja nyt tapahtuikin, kun juhlakulkueessa — sillä saadakseni käydä tuon turhamielisen pojan rinnalla upeana porvarisrouvana, oli hän ottanut minut, mukaansa Heidelbergiin — kun siinä käyn ja etsin silmilleni… niin, niin näen teidät, herra… teidät siinä, kun piditte päätänne takakenossa ja lakki niskallanne. Silmistänne ja valkeista hiuksistanne tunsin teidät.
"O, kuinka nyökytin päätäni ja viittoilin teille ja katselin taakseni niin että rupesin jo herättämään huomiota, mutta te katselitte meidän ylitsemme linnaa kohden vaan, ettekä yhtään huomannut entistä ystävätärtänne puron rannalta ja Wodanin kukkulalta… Pysykää paikoillanne, herraseni, vaan!…
"Kun juhlakulkue hajautui, valitsin viisi, kuusi iloista seuralaista, ne olivat melkein kaikki tuttuja, ja kuljin niiden kanssa puistosta puistoon, ravintolasta ravintolaan, ja he seurasivat mielellään mukana, sillä olin hyvin iloinen ja vilkas, enkä säästänyt kauniita katseita ja ystävällisiä sanoja ainoastaan ett'eivät he kyllästyisi.
"Ja viimein löysin teidät… Nähkääs, herra… tuo humajoiva ihana juhla, ja upea puku, jota kaunoin ja nuo monet silmät, jotka iloisina ja tulisina katsoivat minun silmiini, olivat saaneet minut ihan haltioihini ja nyt… te, jota jo kymmenen vuotta olin ajatellut, poika kankaalta, joka kerran, yhden ainoan hetken kuluessa oli tullut minua niin lähelle, joka kuului minulle, juuri minulle, eikä kenellekään muulle, enkä minäkään kenellekään muulle kuin ainoastaan hänelle! Sinä hetkenä tapahtui ihmeellistä minussa… Aina olivat ajatukseni olleet tuossa pojassa, olin alinomaa uneksinut tuosta pitkästä pojasta, ainoastaan joskus olin sivumennen ajatellut: hänestä on tullut mies jo. Mutta kun näin teidät edessäni, noin pitkänä ja ylväänä, pitempänä kuin kaikki muut, kiharoine hiuksinenne ja partainenne, silloin vavahti minussa kuin kuumaa valkeata, silloin muuttui yhdessä silmänräpäyksessä uneksumiseni rakkaudeksi. Jälleennäkeminen ja eroaminen taas väristyttivät yhdellä tapaa sieluani. Mitä sanotte nyt?"
Tyttö seisoi nojanneena koivun runkoa vastaan, silmänsä olivat kyynelissä, eikä hän tohtinut nostaa niitä Heimiin.
"Mitäkö sanon? Sunnuntailapsi olen, onnen poika!" riemahti hänestä. Hän tempasi hänet syliinsä ja eroitti hänet taas itsestään: "Minun on hän! Kuulkaa se, metsä ja kannas!"
Nyt katsahti tyttö viimeinkin häneen, ja katseensa oli niin tulvillaan lämmintä puhdasta onnea, se säteili niin täytenään morsiamellista pidättämätöntä iloa: "Nyt olen sinun", sanoi hän.
Kun he menivät mäkeä alas, kiinnitti Heim rannerenkaan hänen käsivarteensa ja ravisti päätään ja nauroi ja käyttäytyi kuin mikäkin pojan vekara, ja katsahti arasti häneen, säikähtikö hän semmoista, ja nauroi taaskin, kun Eva loistavin riemukkain silmin katseli häntä kasvoihin, ja sanoi yhtä päätä: "Tämäkös elämää on!" Sitte ravisti hän taaskin päätään, ja katsahti epäilevästi häneen ja sanoi todellisessa sielun hädässä: "Mutta sanohan vielä kuinka olet tullut tänne. Minulla pitäisi tosiaankin olla mielikuvitusta, mutta tämä…"
Tyttö naurahti onnellisena: "Kuinka iloiselta ja kevyeltä tuntuu sydämessäni nyt, kun olen kertonut kaiken sinulle!… Kuinka tulin tänne? Noh… pojan äiti oli tullut Heidelbergiin, näkemään ainokaistaan loistossaan. Silloin näkee hän minut hänen rinnallaan. Seuraavana päivänä kuului komento: 'Pois talostani!' Kaikki oli unohdettu, mitä kymmenenä vuotena olin tehnyt ja toiminut perheessä. Silloin lähdin. Minne, kysyt? Minne? Pohjoiseen. Ensin Hampuriin erään ystävättären luokse, joka on siellä naimisissa erään kauppiaan kanssa. Ja tämä kauppias on ollut sinun kimnaasitoverisi ja hänellä on sukulaisia teidän kaupungissanne; hän on Munkkilan emännän sisaren poika.
"Annas", sanoi hän, "minun pitää muistella hiukan."
Yht'äkkiä asettui hän sääret hajallaan seisomaan hänen eteensä. "Ja niin nöyrä kun olet ollut olevinasi, senkin veikkari! Olet aina kutsunut 'herraksi'."
Tyttö tarttui hänen kumpaankin käteensä: ja sanoi hämillään nauraen: "Mutta nöyrähän minun piti ollakin: minähän olin juossut perässäsi", sanoi hän hiljaa.
"Ja miten lienen minä käyttäynyt!" Hän sysäsi hattuansa niskaan ja katseli huolissaan, otsa rypyssä ulos kankaalle.
"Ensi aluksi olit ylen epävarma. Oli ihan tavatonta sinulle kaikki, sinulla ei ollut mitään itsetuntoa. Sitte rupesit vähitellen tulemaan ylpeämmäksi: tuo 'herra, herra' matkiminen vaikutti sinuun sentään, sinä ryhdistit itseäsi, ja koetit ansaita tuon nimityksen…"
"Jatka, jätkähän!"
"Ja tuo laskeuminen, kunnes olit tasaisella maalla taas, ja sait liikkua luonnollisella tavallasi, oli suloinen ja armas. Päivä päivältä rupesin pitämään sinusta enemmän. Aina syvemmälle näin sinun sieluusi."
Heim otti hänet syliinsä, nauraen, mutta hämillään. "Tule!" sanoi hän, "mennään kotiin."
Siinä koti jo olikin heillä edessään ilta-auringon valossa kankaan reunalla, hyvinvoivan ja leveän näköisenä, kasvaen itsekin kuin kangasta. Kangas lepäsi vaieten, kuuli silloin tällöin vaan pienen laulunlirityksen, jota joku lintu yritti, ja kylästä käsin kuului joku tuulen kantama ääni. Koko taivas meren yllä upeili iltaruskossa ja kultasi morsiamen silmät ja Heimin kiharat hiukset.
Aukon kautta aitausvallissa menivät he rinnakkain.
"Tunnustan sinulle vielä jotain", sanoi Eva Walt, "ennenkuin morsiamenasi astun kotiisi: Ihan köyhä en ole, vanhempaini jättämää pientä perintöä on uskollisesti hoidettu. Se tekee nyt noin viisituhatta markkaa."
"Silloinhan olet Heim Heiderieterille rikas morsian."
"Sitäpaitsi olemme nuoria ja voimakkaita."
Heim kohautti olkapäitään, ikäänkuin ei menisi hän vakuuttamaan itsestään suuria.
Silloin teki Eva hullunkurisen liikkeen käsillään, ikäänkuin naiset mailla, kun he kääntävät pehmeän taikinaa käsissään ja sotkevat sitä: "Käännän sinut vielä ihan nurin", sanoi hän, "ja teen sinusta, mitä itse tahdon."
"Niin vai! Niin vai!" Hän aukaisi oven ja antoi Evan mennä edellä. Kun hän aikoi seurata häntä pimeään käytävään, kuuli hän hänen äänensä jo kamarin ovelta.
"Nukkukaa hyvin, herra!"
Kuului matalaa heleä-äänistä naurua.
Salpa kirahti.