KOLMAS LUKU.
Flackelholmin yllä lepäili liikkumaton usvaharso. Mailta käsin puhalteli heikko tuuli kohoavaa nousuvettä vastaan. Lähellä ja kauempana ilmassa kuului lokkien kirkunaa ja luoteesta käsin meren umeata kohinaa ja pauhua. Mutta rantaa peitti sumu.
Andrees Strandiger seisoi rantasäikällä rantavehnässä ja tähysteli ulos sumuun. Sisällään liikkui ja muodostui, päivät valveilla, yöt unissa. Viime yölläkin oli hän taas unissaan ollut ulkona matalikolla, oli joutunut harhaan eikä ollut löytää Flackelholmille. Hän oli yhtäpäätä etsinyt maata, lujaa pohjaa, mutta kaikkialla oli ollut vaan pehmeätä liejua. Nyt valveilla ollessaan kidutti hän itseään yhä, kyseli itseltään yhtä päätä, mistä ja mihin, mitävarten ja minkätähden, eikä keksinyt mitään vastausta, eikä tavannut missään lujaa pohjaa.
Se se oli, joka häneltä puuttui: perus, maa, jolle rakentuu uutta elämää.
Hän kääntyi takaisin majalle, joka oli syrjempänä hietasäikän juurella, siellä istui Ingeborg Landt penkillä ikkunan edessä ja katseli uniinsa häipyneenä, kädet sylissä ulos tuonne hiljaiselle, viheriälle lakeudelle. Hän on eilen tullut Reimer Wittin mukana Flackelholmille.
"Hän on tullut tänne auttamaan minua."
Ingeborg käänsi päätään, ja nyt näki hän Andreeksen. Silloin nousi hän, tehden ripeän päätöksen ja tuli nopein askelin ylös säikän hiekkaista rinnettä. Tuuli liehutti pukuaan syrjään.
"Andrees, saanko lähteä kanssasi?"
"Miksikä?" Hän kääntyi poispäin. "Sinun olisi pitänyt jäädä äidin luokse."
"Kuule Andrees, minä rukoilen sinua, älä sysää minun luotasi! Minähän lähden kohta, kun huomaan, että olet saanut rohkeutta taas. Sinun pitäisi ainakin puhua kanssani."
Hän pudisti päätään ja katsahti toivottomana eteensä ja aikoi lähteä.
Silloin herkahti Ingeborg itkemään katkerasti. "Aioin auttaa itseäni ja sinua; mutta sinä et salli."
"Miksi olet tullut tänne? Minun luokseni, jota ei voi auttaa.
Hyödyttömimmän ihmisen luokse taivaan alla."
"Olenhan sisaresi. Sinun äitisi on ollut minun äitini. Andrees! Marian tähden!" Hän kohotti molempia käsiään Andreesta kohden.
Silloin katsahti tämä häneen, ensikertaa siitä, kun hän oli tullut Flackelholmille, ja huomasi yhtäläisyyden hänen ja Marian välillä. Hän ei vielä koskaan ollut nähnyt hänen itkevän — Ingeborg ei hevillä itkenyt —, nyt, sydämensä tuskassa, muistutti hän sisartaan. Tämä ajatus hiveli lempeänä hänen sydäntään, niin että otsansa rypyt tasoittuivat ja mielensä jännitys heltyi ja silmänsä muuttuivat rauhallisemmiksi ja lempeämmiksi.
"Tule kanssani", sanoi hän, "ja puhu!"
He menivät verkalleen hietasäikän harjaa, astelivat valkeassa hiekassa ja häilyilevän rantavehnän keskellä, ympärillään liitelivät lokit, ja Ingeborg voitti hänet kyynelillään, jotka olivat niin harvinaista hänessä, voitti äänensä lämpimällä sydämellisellä sävyllä, loistavilla lämpimillä silmillään ja hennoilla pehmyillä käsillään, joilla hän tarttui hänen käsiinsä, voitti niillä luonnollisilla vastustamattomilla aseilla, jotka oikealla naisella ovat käytettävinään.
"Kuinka tämä kaikki on tapahtunut, Andrees!"
"Olin konna! Ah, en! Olin vähempää vielä! Minä olin heikko nainen, minä… Andrees Strandiger!"
"Et, Andrees! Sinä olit kuin kala, joka on takertunut verkkoon, neuvoton ja suunniltasi, ja kun taistelit itseäsi irti, sait silmukat vaan lujemmalle ympärillesi. Olit liika kunnollinen, Andrees, liika vilpitön ja liika itsepintainen. Kohta kun tulit ulos maailmaan, jouduit noiden ihmisien käsiin. Olit nuori ja kokematon, silloin katsoit maailmaan, niinkuin he opettivat. Menit heidän kanssaan ja uskoit, kun he lavertelivat, että se oli kaunista seutua, jonka läpi he sinua johtivat. Vuosia kuljit heidän kanssaan, aluksi arvostelematta, mukaan himottuna, sitte raitistuneempana, arvostellen ja silloin ja tällöin vastahakoisestikin, mutta kuitenkin itsepäisesti pitäen kiinni siitä, johon jo niin monta vuotta olit tottunut. Et tahtonut olla erehtynyt!… Näit silloin kotiseutusi taaskin. Se katsahti sinuun, tarttui sinuun, tempaisi syliinsä. Nyt näit kyllä aution väärän tiesi, mutta et tahtonut myöntää, että olit erehtynyt! Andrees Strandigerko erehtynyt?…"
"Mitä hyödyttää minua, mitä tuossa puhut? Pysy tosiasioissa! Kotiseutu hyljätty, äitiä petetty, ihmiset leivättöminä ja kodittomina, Maria haudassa. Ajattele sitä! Voitko sen? Kuvittele tuo omalle omalletunnollesi, ja koeta sitte, voitko enää katsoa ketään ihmistä kasvoihin! Oli kyllä kerran eräs ylpeä Andrees Strandiger. Mutta se on runneltu, kuule, runneltu ruhjoksi! Särkynyt, kuin lasiruutu, johon lyö nyrkillään! Koeta korjata sitä! Kittaa se! Turhaa! Ulos roskaläjälle se!"
"Tuossa olet oikeassa, Andrees! Entinen on mennyttä! Mutta nyt pitää sinun sanoa: 'Rakennan uutta'."
"Noille kolkoille raunioilleko? Sitä rohkeutta ei minulla ole, sen tunnustan. Pois tieltä tuommoinen joutava mies! Pois auringon valosta!"
"Andrees!… Kun yrittäisitkin uutta elämää, yksinkertaista, uutteraa, vilpitöntä. Ehkä silloin jonakin päivänä, juuri kuin seisot kumarassa ja ahertelet työssäsi, etkä aavista mitään, ehkä silloin odottamatta herää sinussa taaskin rohkeus ja voima, niin että uskallat mennä tuonne raunioille, ja ryhtyä työhön, ottaa tuolta tuon palaneen hirren pois, ja kantaa tähän kiviä… Andrees!… ehkä voisit vielä laittaa kuntoon kaiken.."
"Älä puhu! Mitä hyödyttää se? Ethän kumminkaan pääse sillä sydämeeni. Veitsellä voisit päästä sinne, et sanoilla! Etkö näe? Tuossa ovat koko rauniot! Marian kärsimykset! Eschenwinkel kurjuudessa! Äitini tuska! Tuo tuore hauta! Tuolla on Strandigerkartano, omani ja ei kuitenkaan omani. Olen pelannut sen käsistäni, leikkinyt noppaa siitä kuin joku koulupoika ja kadottanut sen. Ja tuota, tuota ei ole tehnyt… tehnyt joku Juha tai Kalle… sen on tehnyt Andrees Strandiger! Tuo hienoälyinen, terävä Andrees Strandiger! Mielettömyyttä! Pois!"
"Kuule!" sanoi Ingeborg säihkyvin silmin. "Tuossa juuri rikoksesi on! Isä Jumala on ravistanut sinua käsissään, niin että aivosi ovat sekaisin, ja sinä, sinä seisot tuossa ja sanot: 'Mitä sanonevat ihmiset! Mitä on tullutkaan ylpeästä Andrees Strandigerista!' Sinun… sinun pitäisi kysyä häneltä, joka on murskannut sinut: 'Herra, mitä pitää minun tehdä?'"
"Ja sekö auttaisi vai?"
"Mitä ajatteletkaan? Jos Hän tahtoo" — hän teki kädellään heittävän liikkeen — "niin on kaikki puhdasta, raunioista ei jälkeäkään, ja voit tänään vielä alkaa rakentaa uutta huonetta, nyt, nyt kohta, puhtaalle perustalle!"
Andrees pudisteli päätään ja tuijotteli synkkänä sumuun, ja koko alakuloinen masentumuksensa ilmeni kasvoillaan: "Minussa ei ole hiluistakaan luottamusta eikä uskoa."
"Tahtoisit ajatuksillasi tutkia Jumalan ja maailman ja itsesi: mutta kuule, sanon sen sinulle, luottamus ja työ on opettava sen sinulle. Anna raunioiden olla sinään, äläkä katsele sumuun, vaan tartu kirveeseen ja salvo itsellesi puisia, joita on ympärillä Flackelholmin rannoilla uusi talo. Koko raamatussa on minulle rakkain paikka se kohta, jossa sanotaan, että ken täyttää Jumalan tahdon, hänessä on heräävä luottamus ja tieto, ja hän on elävä onnellisia päiviä."
He olivat jääneet seisomaan, ja katselivat avaralle rannalle, jolta sumut kohosivat. Hitaasti kohotti aurinko sumupeiton meren aavalta lakeudelta. Valkein voimakkain käsin tarttui se pilviin, otti kaikki usvat kuumaan syliinsä, niin että kaikki muuttui kirkkaaksi ilmaksi. Sen säteet sinkoilivat avaralla kuohuvalla rannikolla, jota vastaan meri pauhaten hyökyi tuhansittain riemuitsevia aaltoja heittelehti edessä ja viskeli miljooneja kimaltavia valkeita helminauhoja korkealle ylleen ilmaan. Sen säteet värjäsivät aaltojen laaksot metallisella sinenviherjällä värillä ja lähettivät nuoliaan lokkiparville, jotka salamannopeudella risteilivät ilmassa, eivätkä ampuneet harhaan yhdenkään lokin ohitse: kuin hopeoituina välkkyi ja välähteli auringonvalossa lukemattomia valkeita siipiparia, Ken ampuukaan niin tarkkaan kuin aurinkotar?
Se katseli kirkkain kauaskantoisin silmin meren ylitse, jolla viilteli korkeita ylväitä laivoja, katseli kirkkoja ja taloja, jotka etäällä ympärillä seisoivat aavan lahden rannoilla. Ilkkuvan hymyillen valoi se lempeällä loisteellaan ylpeän yötisen edustajansa, valotornin vanhat harmaat muurit kultaisiksi: ystävällisesti hymyillen katseli se hanhiparia.. jotka ihan rinnakkain, ylpeäryhtisesti kaulat kenossa liukuivat aaltoja.
Oi, ken ei ole meriäsi nähnyt, oi kotiseutuni, hän ei tunne sinua. Hän ei tunne sinun suuruuttasi. Ken vaeltaa metsiäsi ja kangastasi, ja katselee lampiisi, hän lepää rinnoillasi, hän näkee silmiesi välkkeen ja ruumiisi kauneuden ja kuulee sinun hengityksesi. Mutta tuolla ulkona aalloilla, raittiin tuulen syleilemänä, siellä näin sinut kokonaan valkeistasi jaloistasi tummaan kiireeseesi asti, näin sinun raskaassa viitassasi kimaltavista, soljuvista, kuohuvista aalloista, valkeille kuohupaarteineen. Silloin sinä lausuit minulle: Laula minusta laulu!… Ken voisi laulaa sinun laulusi, ihana ylpeä kotimaani, ken voisi laulaa laulun hänestä, jonka käsi vartioi sinua!
Vaieten ja hiljaisina katselivat he kumpikin tuota ylenevää ihanuuden kehrää. Ja kun aurinko voitokkaana oli noussut taivaalle yli maiden ja merien, silloin käänsi Ingeborg silmänsä häneen: "Ryhdytkö työhön. Andrees?"
Silloin sanoi hän hengähtäen syvään: "Olen koettava tehdä, kuten olet sanonut, ja kiitän sinua myöskin. Ja jää vielä muutamaksi päiväksi tänne luokseni!"
"Sitte menen äitisi luokse."
* * * * *
Muutama päivä tämän jälkeen meni Ingeborg pikku Fritzin kanssa, joka aina seurasi häntä, käymään ulos säikille, oli kaunis lämpöinen kevätpäivä ja läheni jo ilta. He olivat koonneet pienen korillisen lokin munia, joista piti tulla illallinen, pieniä pilkullisia munia, lähemmä viisikymmentä kappaletta, Niin paljon löysivät he niitä näinä viikkoina joka päivä. Lähes joka askel oli niitä taidottomasti kyhätyissä kuopissa lämpimällä hiekalla, rantavehnä ainoastaan hiukan peitti niitä. Lokit seurasivat heitä, lentelivät edestakaisin ja kirkuivat.
Kun he olivat etsineet kaikilta säikiltä, pyysi poika päästä rannalle. Nuo raikkaat kuohuvat aallot, jotka keveästi seuraten toinen toistaan pitkissä jonoissa kohajoitsivat rannalle, eivät jättäneet pojalle vähääkään rauhaa: "Mennään nyt sinne… kuule, Ingeborg!"
Silloin suostui hän seuraamaan poikaa. Lakean, lujapohjaisen tasaisen rannan poikitse menivät he rantakuohua kohden, joka vasemmalla ja oikealla levittäytyi heidän edessään niin kauas kuin silmä kantoi, peninkulmia avaralta. Se yleni kuin miehenkorkuinen muuri tuossa, sitä kiehkuroitsi vaahtoreunus yltä ja lainehti se levottomasti, kohosi ja laski. Tuhansittain sinisiä laineita kuohahti ylös, ja viskasivat ne valkeat kruununsa maan jalkojen eteen hiekalle. Hienoa valkeaa santaa tuprusi kuin lumituiskuna tulijoita vastaan ja rakensi heidän takanaan jokapäiväisessä työssä, yö- ja päivätyövuoroissa, kumpikin kuusi tuntia pitkät, korkeammaksi ja korkeammaksi valkeata säikkää, jonka suojissa viheriä maa kasvaa ja hirsihökkelit seisovat.
Tasaisen harmaan maapinnan yli astelivat he, molemmat oli vallannut näky edessään, molemmat hiukan pelokkaina, sillä näytti, kuin olisi meri paljoa korkeammalla kuin he ja kuin syöksyisi se heitä kohden, eikä heillä enää olisi mitään mahdollisuutta pelastua. Ingeborg nauroi itselleen, mutta rypisti sentään huolissaan otsaansa, pikku Fritz katsahti tuontuostakin ylös häneen, sitte taas taakseen säikälle. Mutta kun hän katsoi rantakuohua kohden, vihelsi hän ja heitteli käsivarsiaan ja asteli pitkin askelin tuiskuavaa santaa vastaan. Kohta seisoivat he ihan kuohun reunalla.
Kuinka se välkkyi ja suitsui, kuinka se korskahti pystyyn ja murtui takaisin! Kymmenentuhatta ratsastajaa vaahtoharjaisilla ratsuilla ratsasti sieltä, viidessä rivissä hyökkäilivät ne ja murtuivat nurinniskoin takaisin rantavallista.
Varjostaen kädellään silmiään, tähysteli Ingeborg pitkät ajat kaukaisuuteen, mutta lapsi keksi lasten tapaan toimittamista lähempää. Hän juoksi paljain jaloin tyyneeseen matalaan lampeen, jonka ylitse kuohun suojissa värehti pitkiä velttoja laineita. Ja yht'äkkiä tahtoi hän kylpeä ja vaati tulla riisutuksi.
Silloin laskeutui Ingeborg polvilleen ja riisui hänet ja seisoi vierellä, kun poika, milloin istuen, milloin maaten, milloin piehtaroiden, milloin oijennellen itseään, läiskytteli siinä kirkkaassa vedessä. Viimein tuli hän hänen luokseen, kietoi käsivartensa hänen jalkojensa ympärille, ja vaati välttämättömästi, että Ingeborgin myöskin piti veteen, ja kun hän nauraen puisti päätään, ei hän lakannut pyytämästä, ennenkuin hän paljain jaloin ja kohottaen hamettaan meni hänen kanssaan veteen.
Ja sillävälin kun he leikkivät ja pikkupoika tuon kauniin tytön saattamana ylpeänä ja suorana uskalsi kauemmas ja leikin innossa hame vedettiin tiukemmalle, tarttui syrjempänä pieni aallonkieleke valkein kurkottavin käsin tytön kenkään, viskasi sen päänsä ylitse hiljaa naurahtaen siskolleen takanaan, kurotti taaskin, nyki sukkaa, tarttui siihen kauaskurkottavalla kielekkeellä ja sysi ja vei ja kurkotti ja nauroi, kunnes paikka oli tyhjä. Silloin katsahti Ingeborg taakseen ja huomasi vahingon, ja koska hän oli kuulevinaan naurua, uhkasi hän kädellään merta.
Silloin seisoi Andrees Strandiger siinä lähellä häntä ja sanoi: "En saanut estetyksi sitä."
Tyttö sulki kiireissään lapsen pään käsiinsä ja sanoi: "Mitä nyt teemme. Fritz?"
"Juoksemme kotiin!" vastasi tämä hauskasti.
Ei ollutkaan muuta neuvoa.
Niinpä lähtivät he rinnakkain astelemaan rannan poikitse majaa kohden, joka kaukana heistä kurkisti esiin hiekkasäikän takaa hirsiseinineen ja lipputankoineen. Ingeborg vilkaisi tuontuostakin Andreekseen. Mutta hän ei vaan keksinyt, mikä ilme hänellä oikein oli kasvoillaan, sillä viime viikkoina ei ollut kasvojaan koskenut partaveitsi, ja tumma parta oli versonut hänen huulilleen ja peitti hänen kasvonpiirteensä.
"Mikä sinun on?" kysyi Ingeborg. "Vaivaako sinua mikä?"
"Antje tuli kylästä", sanoi hän, "ja hänellä oli mukanaan kirje
Heimiltä."
"Mitä kirjoittaa ystävämme?"
"Kirjoittaa sekä hyvää että pahaa."
"Kerro ensin paha."
"Kuusi perhettä Eschenwinkelissä, kaikkiaan kolmekymmentä henkeä, matkustavat ensi viikolla Amerikaan."
Molemmat vaikenivat ja astuivat tuokion hiljaa rinnakkain.
"Sinun pitää kestää tuokin, Andrees."
"Minä olen se, joka karkoitan heidät kotiseudulta."
Ingeborg laski kätensä hänen käsivarrelleen.
"Olen toverisi, Andrees, ja olen aina oleva sitä; sitäpaitsi on sinulla
Heim ja Reimer. Seisomme uskollisesti rinnallasi."
"En ollut ajatellut, että he todella lähtisivät; mutta mihinkä ryhtyisivät he muutenkaan. He olivat liikaa. Strandigerkartanon pelloilla työskentelee nyt puolalaisia miehiä ja naisia."
"Et sinäkään ehkä olisi voinut pidättää heitä, Andrees; on nyt kerran semmoinen liike kansassa. Heillä on sukulaisia siellä, toinen seuraa toistansa meren tuolle puolen. Jos se nyt näyttääkin tuskalliselta, niin kuka tietää, ehkä on se sentään siunaukseksi heille ja heidän lapsilleen."
"Mutta onhan tämä sentään heidän kotiseutunsa, ja maa tuolla vieras… Ja kansan sitkein voima juoksee tuonne, kuin aukaistusta suonesta; se mitä tulee sijaan, on alempiarvoista vierasta verta. Ja sellaista vaihdoskauppaa olen minä kädelläni tukenut."
"Vielä jää monta jälelle tänne, Andrees, joita voit auttaa… Entä hyvä, josta Heim kirjoittaa?"
"Eva Walt on tullut hänen morsiamekseen. Hän kirjoittaa hirveän ylimielisesti, niin että siitä tuskin saa tolkkua. Hän on muka nähnyt hänet jo poikana kankaalla ja sittemmin Heidelbergissa. Kuinka saattaa se olla mahdollista? Hän kirjoittaa ihan hassuja."
He vaikenivat hetken.
"Miten arvelet, Andrees, tulevatko he onnellisiksi?"
"Luulisin: Eva Waltissa on jotain niin käytöllistä ja voimakasta, ja luulen, että hänestä tulee uskollinen toveri hänelle: ja se on pääasia."
Kummallekin johtui mieleen, että Ingeborg äsken oli sanonut: "Olen sinun toverisi." Ja he vaikenivat taaskin.
Puhtaalla, kovalla maaperällä, jolla he kulkivat, oli siroissa kaareilevissa viivoissa pieniä kohoumia, joita nousuveden aaltoilu oli muodostanut. Pikku Fritz, joka tähän asti oli taivaltanut koko elinpolkunsa paljain jaloin, asteli uskaliaasti epätasaisella maaperällä, mutta Ingeborg ei pian enää voinut kestää kipua jaloissaan. Se sai kyyneleet nousemaan silmiinsä ja hetken perästä täytyi hänen pyytää, että he pysähtyisivät hetkeksi. Mutta seisoessaankin tunsi hän tuota polttavaa kipua jaloissaan. Silloin pyysi hän, että he molemmat menisivät edellä.
"Mutta hänhän voi kantaa sinut", arveli Fritz.
"Niin, sallihan se, Ingeborg. Maria on kuollut: tahdon kantaa sinua hänen sijastaan käsilläni. Sinä teet niin paljon hyväkseni."
Ingeborg seisoi, eikä liikahtanutkaan.
Silloin kumartui Andrees ja nosti hänet syliinsä: "Kunniassa olen pitävä sinua, uskollinen toverini."
Kun Andrees säikän rinteellä laski hänet sylistään, sanoi Ingeborg:
"Lähdenkö nyt äitisi luokse?"
Ja vielä kerran pyysi Andrees: "Jää nyt vielä muutamaksi päiväksi."
Siten holhoi Ingeborg häntä kestämään nykyisyyttä ja pelotta katsomaan tulevaisuuteen.