ENSIMMÄINEN LUKU.
Tuossa ratsastavat nuo kolme toverusta esiin Strandigerkartanon puistokujasta.
Heidän on matka rantavallille, sen laelta tähystelläkseen ulos
Pohjanmerelle, olisiko vihollislaivoja näköpiirissä. On nimittäin
Isänmaa vaarassa, Gravelotten taistelu on taisteltu kolme päivää sitten.
Maa ja rannikko ovat miehittämättä, kaikki ovat Ranskassa. Siksipä pitää nuoren Holsteinin astua jalkeille. "Kolmeksi toverukseksi" kutsuvat he itseään. Kaikki ovat he yhdenikäisiä, kymmenen vuotta vanhat.
Edellä ratsastavat molemmat serkukset, kaksi Strandigeriä.
Hän joka ratsastaa oikealla, hän on Andrees Strandiger, Strandigerkartanon ainoa lapsi. Hän on sen Strandigerin poika, jonka nousuvesi tavotti ja sieppasi tuolla ulkona matalikolla, Wattilla. Vielä nykyäänkin, kun tapauksesta jo on kulunut lähes kolmekymmentä vuotta, muistellaan sitä, kun länsituuli pauhaa rantavallilla, surulla marskitaloissa ja tuvissa, sillä, tämä Strandiger oli ollut vakava kunnollinen mies.
Hänen vasemmalla puolellaan ratsastaa Frans Strandiger. Hän on vierailulla Strandigerkartanossa. Hänen isänsä, luutnantti yhdeksännen armeijakunnan tykkiväessä, lepää kuolinpäivästä asti, keuhkot läpiammuttuina ja toivottomasti haavoittuneena talossa, joka on ensimmäisenä Vernevillessa de la Cusse'n käsin. Poika ei tiedä siitä vielä, hän saa kuulla siitä vasta viikkojen perästä, kun hän pulan äitinsä luokse. Hän ei aavista, että elämänkulussaan on tapahtunut käänne, ja käänne kovalle vaikealle taipaleelle; nyt on hänen kasvatustaan nimittäin ohjaava äitinsä ja tämän perhe, joka asuu Berlinissä, ja se suku on kovakouraista väkeä.
Hän on taivuttanut kätensä puuskaan kylkeänsä vastaan, kuten on nähnyt isänsä tekevän ja ratsastaa parhaiten pojista.
Mutta Strandigerkartanon perillinen on johtajana. Hän onkin levollisin ja järkevin heistä.
"Neljääkarua!" komentaa Andrees, ja hevoset painautuvat liikkeelle.
Rantavalli ylenee edessä.
Mutia nyt. jää kolmas pojista jälille.
Kolmas on Heim Heiderieter, Nummitalon poika. Hänellä on pyöreät pyyleät lapsenkasvot ja käherä vaalea tukka. Silmänsä ovat siniset, syvät ja vilpittömät. Olentonsa ja käytöksensä on arka ja kaihtiva. mutta sekä opettaja että pappi sanovat, että hänellä on hyvä pää. Siksi onkin hän jo pääsiäisestä asti opiskellut latinaa.
Hän on saanut huonoimman hevosen, vanhan seitsentoista talvisen konin, joka juosta komppuroi niin kömpelösti.
Toiset ovat jo saapuneet vallin harjalle ja tähystelevät sieltä kädet tötterössä silmäinsä edessä ulos viheriälle alavalle niemekkeelle ja avaralle matalikolle, jonka yllä aurinko loistaa.
"Näköpiirissä näyttää kaikki rauhalliselta!" sanoo Andrees.
Frans kohottaa kätensä lakin rajalle: "Käskekää, herra översti… eteläänpäin lahdesta, Norderpiep'in kohdalla näen kaksi alusta, jotka eivät ole kalastajavenheitä."
Översti kiikaroi käsiensä välitse luodetta kohden. Hyvin etäällä kaukaisuudessa eroitti kolme neljä mustaa pilkkua, jotka olivat kuin kudotut siihen hopeaiseen kimalteiseen vyöhön, joka ympärillä kaarsi merta.
"Meidän pitää vartoa tässä!" sanoi hän, "emme ole vielä selvillä laivojen laadusta."
"Lähetänkö sotilas Heiderieterin takaisin laukaisemaan hälyytyskanuunaa?"
Andrees kääntyi ympäri ja katsoi Heimiin, joka nyt verkalleen ratsasti paikalle, ja tekeytyi kuin ei hän olisi kuullut ehdotusta. Se sopikin mainiosti hänelle överstinä.
Adjutantti liikahteli levottomana ruskeallaan, katsahti tuimasti ja silmissään välähti. Hän maltti kuitenkin mielensä ja sanoi jyrkästi:
"Salliiko herra översti, että ratsastan rannalle lähemmältä tarkastamaan laivoja?"
Översti nyökäytti kopeasti päätään.
Silloin lähti Frans Strandiger ratsastamaan viistoon alas vallin kuvetta, ja ajoi sitte rivakkaa karua pehmeää tietä, niinkutsuttua mutatietä, joka vie suoraan matalikolle. Hän istui varmasti ja lujasti satulallaan; näytti kuin kiinnittäisi häntä ruskea vyö hevoseen. Hän ratsasti ihan rannalle asti: siellä pysähti hän hetkeksi ja tähysteli ulos lahdelle. Sitte ratsasti hän edelleen, ihan veden rajaa myöten. Näki selvästi auringonvalossa, kuinka hevosen kaviot viskelivät harmaata mutaa ja pärskyvää vettä ilmaan.
Andrees sillä välin pidätteli nurpean näköisenä hevostaan ylhäällä harjulla. Se ei oikein ollut mieleensä, että serkkunsa oli ensiksi huomannut nuo laivat tuolla taivaan rannalla, ja sitte pelkäsi hän, että adjutantti ajaisi hevosen turmiolle tuossa pehmeässä mutasavessa. Hän kääntyi Heimiä kohden ja sanoi äreästi:
"Ja miltä tekin nyt näytätte. Heiderieter! Ikinä ei teistä tule miestä satulaan. Kuin mikäkin pojan nulkki istutte siinä!"
Sotamies Heiderieter lensi punaiseksi ja koetti saada kankeita engelskannahkaisia housujaan, jotka olivat survoutuneet ylös, liukumaan alas lähemmä karkeatekoisia kenkiään.
Översti suuntasi taaskin katseensa ulos matalikolle ja sotamies rupesi taaskin tapansa mukaan uneksumaan. Hän unohti koko sotaleikin ja överstin, unohti uneksumisissaan koko osansa ja sanoa tokaisi kirkkaalla lapsenäänellään: "Mutta Andrees. Franshan voi helposti sotkeutua saveen. Ja siinä on syvää, kuule!"
Silloin unohti Andrees Strandigerkin virkansa ja arvonsa ja sanoi nurpeana: "Hän nyt on olevinaan aina jotain erityisiä! Hurjapää hän on, ja teoillaan ei ole mitään tarkoitusta. En saa kärsityksi häntä muutonkaan."
"En minäkään!… Kun eilen tulimme tästä yli vallin, survasi hän saappaankärjellään niin hirveästi hevoslurvakkoani, että se hypähti syrjään niinikään… No nyt ja… Siinä sitä ollaan, Andrees?… Näetkös?… Siinä hän nyt on savessa? Vatsaansa asti patasavessa!"
"Poika!" sanoi Andrees; "tämä on ikävä juttu!"
"Mutta nyt rivakasti!" Hän ratsasti alas vallin kuvetta ja sitte neljääkarua tietä pitkin alas matalikolle. Heim perässä, minkä ennätti.
He saivat ratsastaa kauan, melkein kokonaisen neljännestunnin. Hevonen oli liukastunut kallioisella epävarmalla maaperällä rantapengermän jyrkällä reunalla ja makasi siinä nyt kyljellään. Ratsastaja, jonka, sininen puku oli ihan savessa, oli polvillaan makaavan eläimen vieressä ja kiskoi käsin irtonaista multaa, hevosen etukaviot olivat uponneet: hän kääntyi heitä kohden, kun he lähestyivät, nousi ylös ja ilmoitti: "Hevonen kaatunut."
"Niin, se on ikävä juttu se", sanoi Andrees: "miksi ratsastit myöskin niin lähellä rantapengertä? Jos vielä kerran teet siten, alennan sinut tavalliseksi sotamieheksi!"
Silloin välähti moitetta saaneen silmissä äkillinen vihastus. Hän kourasi kätensä mutaa täyteen ja huudahti hurjana: "Älkää tulko liika lähelle minua! kuulkaa se!… Olette tekin komeita sotamiehiä! Tuolla seisotte vallin laella ja katsoa tollotatte ilmoihin! Näkisi kuningas Wilhelm tuon!" Viha sai hänet ihan kuohuksiin, hän kohotti kätensä, jossa oli mutaa.
"Palaa takaisin, Heiderieter, senkin lumppujaakko! En ilkeä nähdä sinua. Ihme pöhköltä näytät pukinkoipisella konillasi." Hän heitti häntä kohtien. "Olet saava kerran vielä tanssia isäni kurikan alla, senkin vetelys!"
Andrees katseli nurpeissaan ja vaieten makaavaa hevosta ja nousevaa merivettä, joka huuhtoili hevosen kavioita.
"Hevonen pitää saada pystyyn", sanoi hän huolissaan.
"Sinäkö sen nostaisit?" sanoi Frans halveksivasti, "sinähän et kuitenkaan tohdi astua liejuun, sinä sileöiksi kammattuine hiuksinesi ja kiiltävine saappainesi. Luulottelet itsestäsi ties mitä äitisi tähden, hän kun on Strandigerkartanon omistaja; mutta sinulla itselläsi", sanoi hän ja löi kädellään rintaansa vastaan, "sinulla ei olo tässä paikassa mitään."
"Olehan nyt järkevä. Frans, ja nosta hevosesi pystyyn!"
"En minä viitsi!… Ja jos viitsinkin, niin en sittenkään rupea ratsastamaan teidän kanssanne. Silloin ratsastan tuonne… saarelle, joka on tuolla matalikon tuolla puolen. Flackelholmiin lähden, ihkasen yksin ja tarkastan noita laivoja. Ajakaa te vaan kotiin taas, äidin tykö!"
"Heim, astu sinä alas ja auta häntä."
"Heiderieter pysyköön puolessa, muutoin rupeaa kuulumaan jotain.
Tuommoisia miehiä! Tulkaapas lähelle, koettakaas!"
"Minä ratsastan pois!" sanoi Heim, "vesi nousee jo ja lurvakkoni ei enää saa koipiaan liejusta."
Andrees oli hyvin huolissaan ja katseli vuoroin valleja kohti, vuoroin pillastuneeseen adjutanttiinsa: "Kuulesta nyt! Saat seuraavat kahdeksan päivää olla överstinä, jos nyt rupeat auttamaan hevosta!"
Samassa kumartui jo Frans Strandiger, tarttui hevosen kavioihin, jotka olivat liejussa ja kiskoi ne irti, niin että savinen vesi pärskyi hänelle päin silmiä. Sitten tempoi hän nuorilla pojanvoimillaan hevosta kuolattimista, huusi ja potki sitä ja hoputti, ja hirmuisesti puhkuen ja puhaltaen ja savea ympärilleen räiskytellen kiskasi se itsensä vallalleen.
Samassa sovitti Frans jo jalkansa hevosen vasenta polvea vastaan, tarttui sitä harjaan, hypähti ja keikahutti itsensä sen selkään. Sitte ratsasti hän kiintonaiselle maaperälle, ja laskien hevosensa raviin, kääntyi hän taakseen ja sanoi lyhyeen ja kopeasti:
"Tykistö kuuluu minun komentooni nyt!"
Samat sanat oli entispäivänä, täsmälleen kello kolme iltapäivällä, lausunut hänen isänsä, kun hänen kapteeninsa kädestä liukui miekka.
"Koululle!" § He laskivat ravissa rantavallin ylitse, ajoivat viheriää, peltotietä Eschenwinkelin matalain rakennusten välitse, sitte hiekkatietä ylös, ja sitoivat hevosensa Nummitalon rappeutuneeseen tuvan oveen. Sitte lähtivät he koulutalolle.
* * * * *
Kouluhuoneessa istui kolme neljä vierasta koolla ja pakinoivat huhuista, joita sanomalehdet viime päivinä olivat tietäneet, ja joita ihmiset sitte olivat levitelleet talosta taloon, he tarkastelivat suurta Saksan karttaa, joka riippui seinällä vasemmalla opettajan istuimesta, ja olivat läsnäolijain silmät siinä puhellessa liitettyinä varsinkin yhteen kohtaan kartalla.
Siinä seisoi lukea sana "Metz."
Ihmeellisiä huhuja liikkui kylästä kylään. Ne olivat, ikäänkuin tahtoisivat ne puhua, mutta näytti kuin tyrehtyisi se puhe johonkin kamalaan. Niiden silmät hehkuivat intoa, mutta olivat kuitenkin säikähtyneet, niiden kädet olivat kohotetut, mutta ei tietänyt, tapahtuiko se riemussa vai hädäntuskassa. Yhteenpurrusta suusta kamppaili esiin hengenhätäinen huokaus ja hiukset nousivat koholle syviin ryppyihin runneltujen otsien yllä.
Niillä oli olilla kokonaiset laakerikimput.
Missä ne liitivät ohitse, siellä riemastuivat kaikki suuret lapset ja kaikki pienet lapset; jumalaapelkääväiset laskivat vakavina kätensä ristiin, ne, joilla oli isä tai puoliso tai poika siellä kaukana, ne vavahtivat. Ainoastaan kurjat maassa kohauttivat välinpitämättömästi olkapäitään. Mutta ne olivat harvat.
Kaksi ja kolme erällään yhdessä ryhmässä tulivat ihmiset kylästä ja Eschenwinkelistä ja keskustelivat huhujen johdosta. Tuli nuoria ja vanhoja vaimoja, ja tyttöjä. Kaikki olivat arkivaatteissaan, olivat auringon paahtamia ja työstä hikisiä. Rukiinleikkuu auringolla oli juuri saatu päätteeseen, ja kohta oli vehnänleikkuu marskeilla oven edessä.
Joku näytti muuatta sotapostikorltia. Oikeata sotapostikorttia! Jan Peters, suur'renki, oli mahallaan maaten, kirjoittanut sen juomakuppiaan vastaan: "Majuuri oli kysynyt miehiltä kaikilta: 'Noh, mitäs teette, jos turkkilaiset tulevat?' Miehet kaikki kuin tuhannen pirua huutamaan ikäänkuin olisi ollut jokaisen rensselin päällä villejä kissoja! Näinikään huusivat: 'Päin nunnaa annamme.' Sekös meni majurin suihin, hän on liian perso nunnaamaan. Minä puolestani olen perso myöskin silavan perään! Mutta täällä ei ole mitään, homehtunutta leipää vaan ja turkkilaisia."
"Hoksaatkos? Sinun pitää lähettää hänelle silavaa."
"Luuletko, että olen niin kankeakuuloinen? Haller otti tänään mukaansa käärön."
Rohde Eschenwinkelistä oli vienyt teurastuseläimiä Hampuriin ja kertoi kiihkoissaan, vaikka hän muuten on hyvin levollinen mies: "Mikä liike ja elämä asemilla! Aivan kuin olisi siellä kokonainen kansa vaeltamassa."
"Silloin, neljäkymmentäkahdeksan, silloin ei ollut johtoa… mitään vauhtia! Siinä vika oli!"
"Mutta vanha Wilhelm kuningas!"
"Niin, sanosta muuta!"
"Tiedättekö, kuinka nykyään rautatietä kutsutaan?"
"Noh?
"'Bismarck'in musta orhi!' niin sitä kutsuvat."
"Niin, sotamiehet ja hevoset ja kanuunat: kaikki, kaikki vaan Rheiniä päin."
"Niin, se Bismarck!"
Syntyi hetken hiljaisuus.
"Kun olin paluumatkalla, oli eräs mies junassa, joka tunsi Bismarckin.
Se sanoi: 'kun tehtiin rauha kuus'kymmentäkuus', oli hän lyönyt nyrkkiä
niin kauan pöytään, että kaikki olivat muijina edessään.' Hän sanoi
'Bismarck on suurin mies koko sotajoukossa.'"
"Niin, niinhän kai… viisaudeltaan!"
"Ei… hän tarkoitti pituudelta!"
"Niin… taitaahan niinkin olla."
"Hän osaa kaikkia kieliä. Ranskalaisen kanssa puhuu hän ranskaa, turkkilaisen kanssa turkkia. Alasaksaakin osaa hän. Mutta on sillä miehellä kalloa kanssa!"…
"Niin, älyä sillä on."
"Kuranssia sillä on!"
"Siinä se juuri on: hänellä on kuranssia!"
"Niin, mutta mitähän tuo on, kuranssi?"…
"Noo, tuohan tarkoittaa, että hän tietää, mitä hän tahtoo. Ja hän saa toimeen sen, mitä hän tahtoo."
"Ja hän tietää, että hän saa toimeen sen, mitä hän tahtoo."
"Niinhän, niinhän… siinä se on!"
Kolme toverustamme tulivat kankaalta alas tien poikitse ja astuivat koulutupaan. Molemmat Stradigerit menivät kopeasti nojaamaan penkkejä vastaan. Heim vetäytyi ujona seinämälle. Kohta senjälkeen meni opettaja Haller väsyneenä ja tomuisena akkunan editse. Häntä seurasi hänen vaimonsa. Molemmat olivat vielä nuorenpuoieisia ihmisiä.
Haller seisoi kateederin vierellä, ja repi sanomalehtiä auki. Hän luki niistä niiden lyhyet, hätäiset ja sekavat uutiset. Mutta se ainakin näkyi olevan varmaa, että suuri vihollisarmeija oli kuninkaan johdolla saarrettu Metziin ja että Schleswig-Holsfeinilaiset olivat olleet siinä mukana.
Siitäkös syntyi iloista hälinää ja pakinaa.
"Missäs ne kylät sijaitsevat? Näyttäkääppäs!"
"Tuossa: Mars ja Tour… Ja tuossa pitäisi Gravelotten olla."
"Mutta sittehän ovat meidän miehemme tehneet koko käännöksen, kasvot, päin Saksaa?"
"Tuhat tulimmaista!"
"Tuo on nyt taas niitä Moltken tepposia."
"Juhlavalaistuksen me toimitamme! Tietystikin!"
"Jos osaavat laittaa semmoisia kaupungissa, niin miks'emme mekin!"
"Siis kuinkahan se nyt kuului taas, sanokaas vielä kerta!"
"Mars ja Tour."
"Mutta eipäs! Missä ovat olleet yhdeksännen osaston miehet!"
"Gravelotte!"
"Verneville!"
Ne nimet saa lukea monessa kirkossa, monella hautakivellä
Schleswig-Holsteinissä.
"Mitähän siellä sanottiin kaatuneista?"
"Tappiot ovat suuret: mutta niiden suuruutta ei vielä voida määritellä.
Yhä löydetään uusia haavotettuja!"
Ovelta käsin kuului kirkas, voimakas ääni: "Kaksikymmentäneljä tuntia ovat ne seisoneet verissään."
Sen lausui pastori Frisius. Heikkokasvuisena ja hiukan kumarassa, parrattomin kulmikkain kasvoin seisoi hän siellä.
Pulpetin ääressä neuvoteltiin matalaäänisesti. Leski Thiel, jonka poika Henrik myöskin oli mukana retkellä, oli astunut lähemmä. Ihan hänen vieressään seisoi Antje Witt, suurpiika Strandigerkartanossa, jota pidettiin Henrik Thielin morsiamena. Hänen veljensäkin, Reimer Witt, oli vihollista vastassa. Antjella oli jalot vapaat kasvonpiirteet ja tummat hiukset, hän oli terve ja kookas, ja ystävällisyytensä tähden pitivät hänestä kaikki. Väitettiin sentään hänestä, että hengenlahjansa olivat jotakuinkin vähäiset, jopa niinkin vähäiset, että hän oli melkein yksinkertainen. Joka tapauksessa oli hän aina hyvin hiljainen ja arka, ja kirkkaat silmänsä olivat ilmeettömät.
"Onko siellä mitään kahdeksannenkymmenenviidennen miehistä?" kysyi
Thiel eukko.
"Ne ovat uljaasti taistelleet eturinnassa!"
Silloin rohkaisi Antje Witt itsensä: "Hän lupasi, että hän kirjoittaa kohta."
Muutamat keski-ikäiset miehet kertoivat Koldingista ja Idstedt'istä. Siellä täällä penkeillä istui naisia, jotka nauroivat Antje Witt'iä, siinä kun hän niin hätäyneen näköisenä seisoi pulpetin äänessä, ja neuvottelivat aina tuontuostakin nauraen ilotulituksesta, jonka he aikoivat panna toimeen.
"Kirjekö?"
"Ei… mutta minulla pitäisi olla taskussa eräs sotapostikortti", sanoi Haller, "olen unohtanut sen, en ole lukenutkaan sitä… oli semmoinen sekasorto!…" Hän etsi… "tuossa… sinulle, Antje!… Todellakin!"
Antje seisoi, silmät selkosen selällään, hänen vierellään, sanaa ei hän saanut suustaan. Hän pyysi, että hän lukisi sen hänelle, osoittaen korttia. Opettaja katsahti siihen, voihkasi syvään ja tarttui molemmin käsin pöytään.
"Mitä?… Mitä siinä on?"
"Se on Reimer Witt'iltä!"
"Onko hän haavoittunut?
"Mutta lukekaahan nyt!"
"Metz'in luona, kahdeksantena tai yhdeksäntenätoista päivänä elokuuta, en tiedä kumpana. Minun pitää ilmoittaa sinulle, että Henrikkisi on kaatunut. Menen etsimään voisinko löytää hänet; sanotaan että hän makaa lähimmässä talonpoikaistalossa tässä lähellä asemaamme. Nyt olen etsinyt häntä kokonaisen tunnin, enkä vaan ole löytänyt. Veljesi Reimer, joka on säilynyt eheänä; se oli kamala päivä."
Thielin vaimo pusersi huulensa tiukasti yhteen ja katsahti eteensä.
Pastori Frisius astui hänen eteensä ja silitti hänen kumpaakin kättänsä.
"Onko hän kuollut?" kysyi Antje.
Haller kohautti olkapäitään, tohti katsahtaa häneen ja kalpeni. Perästäpäin hän toisinaan kertoi, vaikkei hän mielellään puhunut siitä, ett'ei hän Mäissään ollut nähnyt niin tyhjiä silmiä, kuin Antje Wittin sinä silmänräpäyksenä olivat.
"Onko hän kuollut?" kysyi hän toistamiseen.
"Veljesi kirjoittaa niin."
Hän käännähti hitaasti lähteäkseen pois. Mutta kun hän jo oli ovella, kääntyi hän taakseen ja sanoi äänekkäästi, ja oli kummallista nähdä, ettei hän ollenkaan ollut hämillään: "Minä en usko sitä! Hän oli niin iloissaan, kun hän läksi."
"Mitä sanotte te, rouva Thiel?"
"Minä, niin, minä tahtoisin", sanoi vaimo… "että ne toiset… kaikki ne toiset… olisivat myöskin kaatuneet."
"Oi, vaimoseni, tuo ei ole oikein!"
"Eikö?" vastasi hän terävästi. "Miksi piti juuri hänen kaatua, ja kaikki toiset saivat jäädä elämään? Kun minulla ei enää ole poikaa, miksi pitää toisilla olla? Luuletteko te, että minun poikani oli minulle vähemmän rakas, vaikka olenkin vaan köyhä leskiparka?"
"Thiel eukkoseni!" sanoi eräs talonemäntä, jolla myöskin oli poika sodassa, "vaikenehan nyt Herran nimessä. Tule kanssani. Saat ruukullisen voita!"
Silloin heltesi vaimo itkemään. "Lähetin eilispäivänä hänelle palasen silavaa, sitä hän ei enää ole saanut. Kuka senkin nyt syönee!"
"Niin… kukahan?"
Hän itki katkerasti. Hän näytti pienemmältä kuin tavallisesti, ja oli kuin olisivat hiuksensa muuttunut harmaammiksi. Häntä saatti naisten sydämestä lähtevä äänekäs sääli, kun hän köyhempänä, paljoa köyhempänä. kuin oli sinne tullessaan, lähti kouluhuoneesta.
Hetkisen istui hän vielä opettajan puolella pikku Otton kehdon ääressä. Nuori rouva polvistui hänen viereensä ja itki, leskivaimo mietti ja mietti. Nuoren vaimon ajatukset, liikkuivat tulevaisuudessa, vanhan menneissä päivissä.
* * * * *
Myöhään illalla, kun jo oli pimeä, komensi Frans vielä vahtimaan vallille. Hän sanoi, että se tapahtui laivojen vuoksi. Muuten oli hänelle yhdentekevää, mitä ajutantti Strandiger ja vielä enemmän, mitä sotamies Heiderieter tuumivat hänen määräyksistään. Niinpä lähtivät he isännöitsijän hupaisasta tuvasta ja hiipivät tietä vallille. Mutta matkalla, lepistössä, kieltäytyi Andrees tottelemasta: hän sanoi, että oli vallan mieletöntä lähteä näin keskellä yötä; tämmöinen ei enää ollut mitään leikkiä. Niinpä kääntyi hän takaisin ja lähti kotiin.
Siispä jatkoivat Frans ja Heim matkaa kahden.
Heim jätettiin vartioksi vallin laelle. Hän sai käskyn lymyillä ruohikossa aitauksen vieressä, olla liikkumatta ja kaikella muotoa varoa nukahtamasta. Toinen lähti yksin pimeälle niemikölle alhaalla.
Heim istui ja katseli rantakanavan ylitse, jonka pinta oli ihan pimeä, valaistusta kohden, joka heijasteli kylän yllä. Siellä oli järjestelty kynttilöitä ikkunoihin: voiton riemu oli sentään taas vallannut mielet. Strandigerkartano tosin näkyi hiljaisena ja pimeänä: sillä kun Frans kiihkeästi oli vaatinut, että sytytettäisiin kynttilät, oli rouva Strandiger ruvennut itkemään. Hän itkikin paljon siitä saakka, kun miehensä oli hukkunut matalikolla. Opettajankin asunto oli pimeänä, puolisot istuivat hiljaa, rinnakkain ja kuuntelivat, kuinka lapsensa hengitti. Mutta kylän keskellä, missä tie nousee ylös kirkolle ja taittaa vasemmalla kirkkotarhan sivutse, olivat ikkunat kummallakin puolella valaistut. Kauppiaan talo kirkon vieressä loisii kirkkaimpana. Kynttilät seisoivat tiheissä riveissä. Mutta mies ja vaimo kävelivät ulkona huoneen edustalla, kirkkotarhaa kohden, katselivat valaistusta ja itkivät hiljaa itsekseen. Heillä oli yksi lapsi kirkkotarhalla ja toinen Metz'in edustalla.
Heim istui ja ihmetteli toverinsa rohkeutta, joka oli ikäänkuin kadonnut mustaan pimeyteen alhaalla. Heim rupesi uneksumaan. Ja kohta asteli hän ystävänsä Reimer Wittin rinnalla taistelun tuoksinassa Metz'iä kohden. Hehkuvia kuulia vinkui kaupunkia kohden, oli meteli pahempi kuin kisatanterella ja Metz'in yllä heijasteli valaistus. Ja hän ja Reimer olivat ensimmäiset, aivan ensimmäiset. He mursivat portin, se oli ihan samallainen kuin Strandigerkartanon tallin ovi; Bazaine oli polvillaan Heimin edessä, mutta Reimer ei tahtonut suoda mitään armoa. Silloin tuli kuningas Wilhelm siihen mustalla orhillaan, hänellä oli kultainen kruununsa valkeilla hiuksillaan ja hän kiitti heitä kumpaakin, ja oli enää ainoastaan siitä kysymys, kumpi heistä saisi aina ratsastaa kuninkaan rinnalla.
Heim heräsi.
Aitauksella hänen rinnallaan istui Antje Witt ja oli hyvin pimeätä.
Antje Witt sanoi: "Kuules, Heim, anna kätesi tänne."
Antje puhui niin kummallisesti, kuin semmoinen, joka on kovasti juovuksissa. Heim antoi arkaillen kätensä hänelle.
Hän pusersi pojan lämmintä kättä ja puheli sitte, kieli kankeana: "Noin lämmin oli hänenkin kätensä, kun hän kolme viikkoa sitten lähti. Ja sinä et ole kuollut…. siis ei hänkään ole kuollut!… Vai oletko sinä kuollut?" kysyi hän, ja katsoi häntä läheltä suoraan silmiin. Silloin huomasi poika, että Antjen kasvot olivat ihan väännyksissä. Hän kirkaisi kovasti, tempasi itsensä irti ja juoksi, niin nopeasti kuin taisi, ja tuli itkien Nummitaloon. Emännöitsijä ei saanut häntä rauhoittumaan, ei päässyt siitäkään selville, mitä hänelle oikein oli tapahtunut, sillä hän ei kehdannut puhua, kun ei hän ollut selvillä, mikä oli ollut totta, mikä uuta.
Seuraavana päivänä kertoi Frans Strandiger, että alhaalla kaivannoilla oli ollut vieraita mustia aluksia, mutta että ne olivat lähteneet pois, kun hänen huudoistaan olivat huomanneet, ett'eivät voineet salaa laskea maihin.
Usko näihin mustiin laivoihin oli silloin, ja vielä vuosia jälkeenpäinkin, hyvin yleinen rannikkokansan keskuudessa.
Nämä nyt olivat kolmen toveruksemme sotamuistot. Siten leikkivät lapset tuon kamalan sodan kynnyksellä.