Kolme toverusta: Romaani

by Gustav Frenssen

TOINEN LUKU.

Laakea tasainen kangas aukeni kylästä metsän rantaan asti. Kun makasi pitkänään kankaalla, kuten Heim Heiderieter teki, niin ei tällaisena toukokuun päivänä, joka oli hiukan usvainen, nähnyt muuta kuin toisella puolen metsän, hyvin vaatimattoman, länsituulien runteleman metsän, toisella puolen kirkon tornin, muutamia olkikattoisia päättyjä ja puulatvoja. Sen näki, muuta ei. Kaikki muu, muu maailma, oli Heim Heiderieteriltä sumun peitossa, vaikka hän nyt jo olikin kuudentoista vanha, ja ollut mukana sodassa Ranskaa vastaan ja vaikka hän kääntelikin pastori Frisiuksen johdolla vanhaa kreikkalaisukkoa Homeroa saksaksi.

Kankaan rajalla, länttä päin lähellä kylää, yritteli leveä ja matala olkikatoksinen rakennus, jonka räystäät kummallakin puolella melkein koskettivat maahan, kurkistella kankaan ylitse. Siinä se vetelehti laiskana sumun keskellä. Se oli Heim Heiderieterin isän asunto, äitinsä oli hän jo aikoja sitten kadottanut; siskoksia ei hänellä ollut koskaan ollutkaan. Niinpä oli hänellä ollut hyvä tilaisuus kehittyä oikeaksi Heiderieteriksi.

Heiderieterit olivat jo kolmattasataa vuotta asustaneet tuossa talossa kankaan rajalla. Heidän ilmaansa oli, kun leijaili sumu kankaalla. Maailma semmoisena kuin se näkyy, ilmiöineen ja kuvineen, oli Heiderietereille aina ollut sumun ja usvan harsossa. Siksipä eivät olleetkaan tiluksensa laajenneet, eivätkä tulleet arvokkaammiksi. Heille kuului kyllä paitsi jonkinvertaa peltoa marskeilla, myöskin kangas, mutta se oli yhä yhtä muokkaamaton, kuin ensimmäisen Heiderieterin päivinä; ja oli heillä siis kyllä vielä yllinkyllin tilaa heittäytyä pitkäkseen ja oijennella pitkiä jäseniään kangaskanervikolla ja tähystellä ulos sumuun, joka kätki maailman heidän uneksuvilta silmiltään.

Pastori Frisius tapasi sanoa: "Heiderieterit ovat laiskoja vetelyksiä", mutta pastori Frisius ei ole mikään ihmistuntija, ja lisäksi liikkuu verensä hitaasti. Opettaja Haller taas sanoi: "Ne ovat hienoa hupaista väkeä", mutta opettaja Haller paisuu ruumiillaan yhä tukevammaksi ja ottaa elämän vielä kevyemmältä kannalta, ja mietiskelynsä tapahtuvat, kaikki kirkkaassa auringonpaisteessa.

Totuus ei ole kummallakaan heistä; sen löytää siitä välimaalta:
Heiderieterit ovat hienoja ja vetelyksiä.

Kun peltomies näyttää perunoitaan, joita hän on viljellyt, niin ottaa hän säkistä ja sanoo: "Tuommoisia ovat pienimmät!" ja vielä kerran kourasee hän ja sanoo: "Ja tuommoisia suurimmat! Muut ovat siinä välillä." Jos tekee siten Heiderieterien kanssa, niin oli suurin heistä se, joka eli kaksisataaviisikymmentä vuotta sitten, ja jonka nimi tunnustuksella mainitaan maan taidehistoriassa. Hän oli, kuten jokainen taiteentuntija tietää, kuvanveistäjä. Mutta kun eivät aika ja ihmiset sallineet hänelle tilaisuutta luoda jotakin suurta kiveen tai pronssiin, niin on hän näperrellyt pienempää. Onpa sentään muutamissa kartanoissa ori lahoilla maata, kuten esimerkiksi Husanmin linnassa, liesiä, toisin paikoin kivisiä portinpieluksia, jotka osoittavat varsin jaloa ja eloisaa muotoaistia. Hänen elämästään on hyvin niukat tiedot. Hän lienee ollut komean näköinen, ja noista linnoista, joissa hän ansaitsi hyvän toimeentulon, lienee hän karkoitettu jonkun rakkausjutun vuoksi. Sittemmin on hän kunnioitettuna ja arvossapidettynä elellyt eräässä hansakaupungissa mestarina, joka osasi yhdistää toisiinsa taiteen ja käsityön. Vanhuutensa päivät ja loppuikänsä eli hän Nummitalossa. Tuo on omituisia. Oliko Heiderieterluonto vielä kerran pujahtanut näkyviin? Ja olikohan se sen hieno vai vetelys-puoli?

Vähäpätöisin kaikista Heiderietereistä taas oli hän, joka vielä oli elossa, Heimin isä.

Mitäköhän hänestä sanoisi?

Kun tulee metsästä taloa kohden, niin joutuu astumaan erään kankaanpalasen poikki, joka kanervikon alla on kuin pienissä lyhyissä aalloissa. Tämän maanpalasen oli isänsä kerran muinoin raivannut viljelyskelpoiseksi, oli kylvänyt ruista siihen ja sitte kuollut. Hänen poikansa ei kylvänyt peltoa, ja se maatui nummeksi taas. Mutta kyntövaot näkyivät sillä vielä, kuin jähmettyneet aallot. Onpa hänestä toinenkin juttu, kuinka joku häijynkurinen kerran oli ehdottanut, että hän valittaisiin kirkonisännäksi. Mutta pastori Frisius kielsi sen jyrkästi, hän kun sanoi hieman epäilevänsä semmoista kirkonisäntää, joka ei pitänyt kunnossa ja puhtaana omaa taloaan, niin, eipä edes omaa päätänsäkään.

Ei! Tämä Heiderieter ei ollut hieno, hän oli ainoastaan laiska!

Viimeiset kaksikymmentä vuottansa vietti hän siten, että kaiveli jätinhautoja, joita oli kankaallaan. Niin pitkän ajan oli hän häärinyt tässä toimessa, ja niin yksinomaan, että poikansa, Heim, oli lopulta tullut siihen käsitykseen, että käytti aikaansa parhaiten, kun innolla ja halulla etsi outoja esineitä maan povesta, tai, kun ei kumminkaan voinut avata kaikkia hautoja maailmassa, loikoi kesät kankaalla, talvet uunin päällä ja mietti ja kuvittelu mitä kaikkea semmoisissa mahtoi piillä. Niinpä oli hänkin hyvällä tolalla kehittyä todelliseksi Heiderieteriksi.

Heiderieter nimen kielijohdosta on ollut paljon kiistaa. Opettaja Hallerin mukaan merkitsisi se kankaallaratsastajaa, siis miestä, joka joko metsästäjänä tai vartijana ratsastelee kangasta: pastori Frisiuksen mukaan merkitsisi se taas kankaanraatajaa, miestä siis, joka raataa kangasta ja tekee sen viljelyskelpoiseksi. Jos nyt arvostelee Heiderietereitä ensimmäisestä viimeiseen tämän jälkimmäisen selityksen mukaan, niin ansaitsisi heistä vaan yksi, tuo ylempänä mainittu Heimin isoisä, tämän nimen. Toiset kaikki eivät ole panneet montakaan kortta ristiin pysyttääkseen tuota, aina eteenpäin tunkevaa kangasta etäällä omasta olkikatostaan, jonka alla he uneksuen elustivat.

Heim makasi kankaalla ja katseli isäänsä, joka jo oli useat päivät peräkkäin verkkaan ja arvellen hääräillyt avaamassa erästä hautaa. Kuuli lapion pehmeän suhauksen ja mullan hiljaista vierintää. Muuta ei. Molemmat olivat vaiti: he eivät koskaankaan puhuneet keskenään mitään. Kumpikin kehräsi omia ajatuksiaan, todellisella Heiderieterillä olikin aina riittävästi miettimisen aihetta.

Silloin kirahti lapio kiveen.

Ukko laski lapion kädestään ja lähti astelemaan Nummitaloa kohden. Kuten tavallisia, oli hän unohtanut lippaan, johon hänen oli lapana sulkea löytöesineet. Hänen vanha, raihnainen jakkunsa roikkui etupuolella polviin asti; harmaat, melkeinpä valkeat hiuksensa ja partansa törröttivät tappuraisina ja sekaisina suuren päänsä ympärillä, hän astua komppuroi hitaasti ja kömpelösti ja koko ryhtinsä oli vanhuuden ja velttouden murjoma.

Heim makasi ja katseli vanhuksen jälkeen. Samassa muisti hän, että lapio oli kirahtanut. Hän sujahutti viime unensa sielunsa sunnuntaikammioon, joka oli hyvin avara, ja kohdisti älykkäät silmänsä sinne, mistä kivi kurkisti mullan peitosta. Verkalleen ryömi hän lähemmälle, pitkät käsivarret ja sääret neliniitisessä palttinassa, jaloissa kömpelöt pujotinkengät: ihan kuin suuri harmaa sisilisko. Maaten pitkänään koetti hän saada liikahtamaan hiukan puoleen kahta kiveä, jotka kehystivät hautaa: mutta se ei onnistunut. Hyvin vaivalloisesti mutta levollisena tunki hän sitten pitkän ruskean kätensä kivien rakoon ja tunnusteli varovasti haudan soralla täytettyä sisustaa. Silloin hykähti koko pitkässä ruumiissaan, tuoksahti hiukan ruskeaa multaa kivien raosta esiin, ja kohta jälestä tuli sieltä näkyviin sormenlevyinen keltainen vanne, rannerengas.

"Nyt on niitä minulla kolme!" sanoi hän matalaan, otti renkaan ja käänteli ja punnitsi sitä kädessään. "Kolme!… mutta tämä on raskain…" Hän katseli miettiväisenä rengasta kädessään. "Kunpa vaan nyt vihdoinkin saisin käyttää niitä! Vihdoinkin! Kolme niitä minulla nyt jo on. Enkä vielä ole saanut yhtään käytetyksi!"

Ukko läheni kankaan poikitse. Häilyvästi ja epäselvästi näkyi hänen ryhditön haamunsa sumun lävitse. Hänellä oli lipas kainalossa ja kädessä rautakanki.

"Tartuppas kiinni!" sanoi hän.

Niinpä täytyi Heimin ylös ja tarttua kankeen. Kun ei ukon onnistunut saada suurta kansikiveä liikkumaan puoleen, rynnisti Heim painollaan sitä vastaan; silloin se antoi myöten.

Molemmat kumartuivat alas ja tirkistivät kammioon.

"Hiiri!" sanoi ukko.

"Myyrä!" tuumi Heim ja silitteli huolellisesti tasaiseksi jäljen, joka arveluttavasti muistutti sormen jälkeä.

Ei vaihdettu sanaakaan kun he huolellisesti tarkastelivat multaa ja nostivat pienimmätkin sirut ja palaset lippaaseen. Nyt oli hauta tutkittu. Ukko tunnusteli varovasti kädellään multaa ja kohotti päätään.

"Sinä saat lähteä kotiin", sanoi hän.

Silloin lähti Heim, kädet upotettuina syvälle housuntaskuihin, levollisin pitkin askelin kankaan ylitse: mutta hän ei mennytkään Nummitaloa kohden, vaan Wodanin kukkulalle, joka kohosi metsän rajalla. Ja siinä astellessaan naurahteli hän tyytyväisesti itsekseen: "Nyt löytää hän tikarin… no, löytäköön!"

Kymmenessä minuutissa oli hän ennättänyt kukkulalle ja istahti alas eräälle parin valkean koivun välillä olevalle istuimentapaiselle kanervamätläälle jo rupesi hankaamaan rannerengasta kirkkaaksi karheata nuttuansa vastaan. Siten askarteli hän vaieten ja kasvot umpimielisen näköisinä lähes pari tuntia, ainoastaan puol'avoimissa silmissään välkähteli elämä, värikäs kuin muinaisaikuisissa haudoissa. Hän kuvitteli, kuinka hän käyttäisi näitä kolmea rannerengastaan, ja kuinkahan tuo suuri ihmeellinen tapaus oikein tulisi sukeumaan.

Aurinko oli voittanut sumut ja lepäsi nyt kirkkaana ja lämpimänä lännen taivaalla, tavoitellen jo kultaisilla pitkillä sädesiivillään meren rantaa. Täytyi sentään tietää, että se siellä oli meri, omasta päästään ei sitä olisi kukaan keksinyt. Mutta tuo mahtava hopeainen viiru taivaan rannalla, joka näkyi lännessä, ja joka ikäänkuin eroitti ihmisten maailman Jumalan maailmasta, se on Pohjanmeri, joka luodeajaksi on vetäytynyt kaukaisuuteen.

Tie, joka johti maailmasta tänne kankaan yksinäisyyteen, tuli viistoon Wodanin kukkulan takaa metsästä. Tuo hiljainen metsätie, jolla harvoin näki ihmistä, vilkastui nyt tänä iltana yht'äkkiä. Kuului lähenevän askeleita ja rupesi puiden välistä kuulumaan miesten ja naisten ääniä ylös Wodanin kukkulalle.

Heim Heiderieter antoi rannerenkaan livahtaa taskuunsa ja katsahti kummissaan ylös. Uupuneen näköisiä miehiä asteli hiekkaista tietä, ne olivat tummissa sarkapuvuissa ja astuntansa todisti pitkää matkaa ja raskasta työtä. Heidän jälissään asteli neljä viisi naista, hekin näyttivät uupuneilta, mutta olivat kuitenkin yhä vielä puheliaita. Yksi niistä, roteva, voimakaskasvuinen nainen keksi pojan kukkulalla ja kysyi häneltä oudolla yläsaksalaisella murteella, oliko vielä pitkäkin matka lähimpään kaupunkiin. Poika nousi ylös ja astui alas kukkulan rinnettä.

"Tunnin matka!" vastasi hän. "Mutta sille saatte astua ripeämmin."

He jatkoivat matkaansa tuontuostakin katsahtaen taakseen: Heim seisoi ruskeat sormensa kouraistuina valkean koivunrungon ympärille ja katseli heidän jälkeensä. Säännöllisesti nousivat ja laskivat naisten värikkäät huivit.

Nyt kääntyivät he kerran vielä katsomaan, ja kirkas nauru helähteli tieltä metsää kohden.

Heimistä oli tämä kaikki kuin unta. Tuossahan oli ihan ilmielävänä edessään mitä hän tänään aamuna oli lukenut pastori Frisiuksen hiljaisessa työhuoneessa. Kasvoilleen oli herännyt kärsivä ilme, otsalleen nousi silmäinsä ylle syviä suoria ryppyjä, ja yhteenpuristetun suunsa pielukset nuutuivat alaspäin. Siten kyyristeli hän koivun vieressä, pensaikko melkein peitti hänet.

Odysseys hän oli, josta hän näinä viikkoina oli lukenut ja jonka seikkailut olivat kokonaan täyttäneet hänen mielikuvituksensa! Tuntematonna oli hän palannut kotimaalleen ja tähysteli nyt suojaavan pensaikon varjosta kosijain kopeata kulkuetta. Uhkaavasti huudahti hän poistuvien jälkeen:

"Teitä, te koirat! Jo jääneen luulitte mun ikipäiviks'
Kauas rannoille Troian! Te mässätä saittekin täällä:
Ah! väkivaltaa teitte mun linnani naisille kilvan,
Ahmatit, vaimon mun jopa liehaten ahdistitte!
Ettekö peljänneet edes taivahan hallitsijoita?
Tai häpeäännekö tyystin jo muistonne haipunut lienee?
Nyt toki kuoleman hetki on koittanut, kaikille teille!"

[Tämä, samoin kuin muutkin kirjassa löytyvät runot on suomentanut maisteri O.E. Helkiö.]

Silloin helkkyi metsästä iloista naurua ja joku lapsenääni sanoi: "Oletko sinä siis Odysseus?" Siellä istui eräällä puuntyngällä sievä, ehkä noin neljätoistavuotias tyttö, hänellä oli päässään punaisenkirjava huivi ja näytti hän matkaväsyneeltä.

Heim Heiderieterkös hypähti suorana ylös ja katsoi arastelematta suoraan noihin nuoriin lämpöisiin kasvoihin siellä alhaalla. Kasvonsa olivat punastuneet, vaaleita kiharia hiuksiaan kultasi ilta-aurinko, ja silmänsä olivat sulaa säteilyä ja kysymyksiä.

"Tules tänne ylös!" sanoi hän ripeästi. Ja hän kääntyi hiukan ja osoitti istuinsijaa vieressään.

"Mutta toiset jatkavat matkaansa!"

"Oh!… he jäävät kaupunkiin! Ja sinne sinä kyllä ennätät. Istu tähän nyt… Kuuletko? Tänne. Rohkeasti vaan."

Hän kutsui ja viittoi. Koko ruumiinsa oli liikkeessä, silmänsä hymyilivät ja säteilivät, ja sanansa sujuivat, vaikka hän puhuikin yläsaksaa, liukkaasti ja pyöreästi ja keveästi huuliltaan kuin helmet.

Sillä tämähän oli elämää! Tämä oli todellisuutta! Tuo muu kaikki, isä ja kylä ja marski: ne olivat vaan ikävää yksitoikkoista unta. Mutta tämä oli värikästä ihanaa todellisuutta! Nythän hän voi pukea sanoiksi kaiken sen, josta hän niin usein, kankaalla loikoessaan, oli uneksinut. Nythän oli elävää todellisuutta se suuri tapaus, joka niin oli väikkynyt mielessään, ja jonka hän niin usein oli jokaiseen yksityisseikkaan asti niin selvästi ja värikkäästi itselleen kuvitellut!

Tyttö istui nyt todellakin siinä mättäällä! Kirjava huivinsa oli soljunut alas ja hänen melkein mustat, hiukan kiharat hiuksensa vivahtelivat ilta-aurinkoa vastaan metallisesti. Tyttö loi silmänsä uteliaasti häneen ja hymyili hiukan ja nojautui voimakkaalla, jäntevällä vartalollaan mukavasti koivunrunkoa vastaan.

"Nyt sinun pitää olla mukana", sanoi poika. "Ja älä lainkaan pelkää!" Ja suurekkaalla liikkeellä osoitti hän kankaalle: "Tuo on kaikki meidän, marskeillakin on meillä maata ja hevosia ja lehmiä. Tässä on meidän kuningaskuntamme! Ja tiedämme kuinka vierasta on kohdeltava! Isien Homeroa!"

"Hänestä olen minäkin joskus kuullut", vastasi tyttö.

"Luonnollisesti! Sinähän olet kuninkaan tytär!" Ja hän naurahti vapaasti ja hilpeästi, kuin ei ikinä ennen.

"Sinä puhut niin hienoa kieltä, aivan toisellaista kuin täällä. Mistä sinä olot?"

"Minä olen kaukaa etelästä."

"Oletko sinä samaa joukkoa kuin nuo tuolla?"

"Olen nyt, en aiemmin! He ovat tiilentekijöitä, tiedätkö. Lippe-Detmoldista. Teidän kaupunkiinne on perustettu uusi tiilitehdas, he tulevat sinne työhön."

"Mutta missä ovat vanhempasi sitte?"

"Vanhempani ovat asuneet Hessissä, ja ovat jo kauan sitte kuoileet."
Hän katsahti ajatuksissaan kankaan ylitse ja näytti hyvin väsyneeltä.

Poika kääntyi vilkkaasti häntä kohden: "Nyt sinun pitää jäädä minun luokseni. Näetkös, olemme ihan yksin maailmassa? Tuolla lännessä ja tuonne etelään on kaikki merta, tuonne pohjoiseen on kangasta, ja idässä metsää, tuhannet penikulmat."

Nyt nauroi tyttö taaskin, ja silmissään välkkyi satu. "Mitä nyt siis?" sanoi hän.

"Homerossa", sanoi poika suurekkaasti, "sinuttelevat kaikki kohta toisiaan."

Hän otti tyttöä kädestä, ja sanoi, hieman hämillään ja hieman juhlallisesti: "Sinäpäs olot oikein mieleiseni tyttö!"

"Sepä somaa", vastasi tyttö ja katsahti poistuvia kohden; "minusta ei kukaan muutoin välitä, eikä kukaan kysy minulta, mikä olisi minun mieleeni."

"Mikä olisi sitte mieleesi?"

"Nytkö? Jäädä sinun luoksesi!"

"Näetkös! Nyt sinä olet niinkuin ihmiset silloinkin! Nyt me teemme, mitä itse ikinä tahdomme. Tule, niin menemme metsään."

"Mutta minä olen väsynyt."

"Minä tiedän erään sievän paikan puron rannalla, istut sinne, ja minä kerron sinulle, mitä olen lukenut, ja enemmänkin."

Tyttö lähti hidastellen hänen mukaansa, Matalain pyökkien oksat sulkeutuivat hiljaa kuin ovet heidän takanaan. Tuuli pidätti hengitystään ja aurinko kurkisteli heidän jälkeensä. Muurahaiset seisahtuivat askareissaan, ja linnut keskeyttivät lauluharjoituksensa. Siellä lähellä metsän rantaa hoikkien solakkain koivujen varjossa, juosta Iiritteli nopeasti, hiljaa solisten, valkealla sannallaan pieni kirkas puro. Se oli niin kapea, että helposti voi hypätä sen ylitse.

Poika astui ensin yli, tyttö seurasi häntä nojaten hänen käteensä. Hän oli ensi kertaa näin lähellä jotakin tyttöä. Hänellä oli ihan sama tunne, kuin äskeisin, kun hän oli kahden pastori Frisiuksen kanssa kirkossa levittämässä punaista pääsiäisvaatetta alttarille. Hän hellitti hänestä kohta, ja osoitti sammalia jaloissaan, joka kaltevasti yleni koivujen juurille. Siinä oli pehmyt, hempeävärinen matos, jota heleäväriset pilkut vilkastuttivat.

Tyttö solahti uupuneena istumaan ja nojasi päätään kädellään, poika istui hänen eteensä. Siinä vilkkaasti puhellessaan nojautui Heim milloin kumpaankin kyynäspäähänsä, milloin taas nousi hän ylös ja oli polvillaan, niin että tyttö nauroi hänen hullunkuriselle asennolleen, ja sanoi että hän oli kuin jänis kaalimaassa, korvat vaan hiukan erilaiset! Ja hän katseli hänen korviaan, jotka somasti liketen päätä pilkistivät esiin kiharain hiusten alta.

He juttelivat keskenään, aivan kuin olisivat kasvaneet yhdessä, aivan kuin veli, joka juttelee pikkusiskolleen. Poika oli ihan unohtanut olla hämillään. Yläsaksa, jota hän muuten puhui vaan pastorin luona, ihan tulvi huulilleen. Mutta mikään ei ihmetyttänyt häntä: olihan kaikki sulaa, kirkkainta todellisuutta! Hän kertoi kankaasta ja Pohjanmerestä, kertoi, mitä muinoin, ammoisina aikoina oli tapahtunut kankaalla ja sotatanterilla, oli kovin toimissaan ladellessaan näitä kirjavia viisauksiaan, ja innostui tuontuostakin tekemään kulmikkaan kädenliikkeen, niin että tyttö sanoi: "Olet aivan kuin suuri metsästyskoira!" Tyttö nauroi, oli pujottanut kätensä ristiin päänsä taakse ja nojasi niitä yhteen pujotettuja käsiään vastaan. Näki hänen silmistään ja siitä kuinka mukavasti ja täynnä hyvää tuntua hän nojausi siinä, kuinka onnellinen hän oli.

"Mutia nyt kerron vielä sinulle jotain, sen olen itse kokenut. Ja sinun pitää sanoa, onko se totta." Ja nyykäyttäen päätään, kuten tahdiksi, alkoi hän lausua. Tuuli tulla humisteli kevyenä kankaalta käsin metsään ja häivytti ja hämmensi nuorta lehvistöä; ja nuo lukemattomat, punaiset pilkut, jotka aurinko oli kuvannut metsäruohikolle, heräsivät elämään ja koettivat tavoitella toisiaan.

Puron rannalla.

On metsässä kevään tuoksu,
Ja puro soljuen soi;
Ja ääressä puron juoksun
Poikanen unelmoi.

Niin unen uinuvi oivan
Hän sammalvuoteellaan,
Hän kuulee puron soivan,
Kuiskivan kulkeissaan.

"Mun verhoni eikö loista?
On rintani hopeinen,
Ei valkoviittani moista
Vihreäreunaisen!

"Kuin tehoo lauluni sinuun,
Tää sointujen kirkas vuo?
Et kyltyä voikkaan minuun,
Kerta kun käyt mun luo!

"Mun silmiin hurmau etkö?
On matkani kauas, hei!
Mun lempeä pyytänetkö?
Ei ole aikan, oi!"

"Oi, ellös poistu, armas!"
Hän valveten kirkaisee;
On vastassa povi armas,
Vaahtoa syleilee.

Kun taasen on tyyni laine
Ja puru kirkas on,
Hän aallossa näkee vainen
Katsehen angervon.

On nurmi suruissansa
Ja kukkuin painuu pää;
Ja puro matkallansa
Vieläkin nyyhkyttää.

Tyttö kohautti olkapäitään ja sanoi: "Tuommoistako sinä kuvittelet?"

"Olen elänyt sen! Aivan todella elänyt!"

"Sinäkö?" sanoi tyttö. "Veijari sinä olet? Nytpäs pääsin selville sinusta!" Hän nojautui taas taaksepäin, ihan pitkäkseen, ja räpytteli silmiään auringon valoa vastaan, joka pujotteli viistoon koivulehvikön välitse. Poika istui hänen edessään vaan ja katseli -häntä.

"Ennenkuin lähdet", sanoi hän, "pitää meidän vaihtaa lahjoja! Tiedätkö mitä? Semmoisia vaihtoivat ne muinoin aina."

"Mutta minullahan ei ole mitään."

"Sinun pitää nyt tuumia jotain."

Tyttö katsahti häneen mietteissään, sitte taivutti hän suruisan näköisenä päätään hiukan syrjään ja sanoi: "Nyt pitää minun nousta, pitää lähteä."

"Jää nyt vielä!"

"Minä olen jo jäänyt tunnin matkan jälille toisista. Oh. kunpa taas saisin palata kotiin!"

"Kirjoitatko minulle, kun olet kotona? Minun nimeni on Heim
Heiderieter."

Tyttö ei kuunnellut häntä. Unet olivat unohtuneet. "Näytä minulle nopeasti nyt, mistä tie menee?"

Poika lähti edellä pensaikon lävitse, taivuttaen oksat huolellisesti syrjään. Siten saapuivat he tielle.

He katsahtivat toisiinsa ja huoahtivat syvään, eivätkä liikahtaneet.

"Mene tuonne kukkulalle!" Sitte näemme vielä kauan toisemme.

"Tulee kohta pimeä jo, pelkään."

"Nyt minä lähtien!"

"Niin", sanoi poika pikaisesti, "nyt sinun pitää lähteä, mutta kas tässä… tämän saat minulta, näetkös? Lahjaksi!" Ja hän antoi hänelle rannerenkaan, joka yht'äkkiä oli ilmestynyt käteensä, "Se on kultaa", sanoi hän, "säilytä se, että tunnen sinut sitte, kun olemme tulleet suuriksi."

"Mutta tohdinkohan? Tuohan on suuria ihmisiä varten?"

"Olen löytänyt sen meidän omasta maasta", sanoi poika ylpeästi.

Silmät luotuina renkaaseen, jota hän piti kädessään, kääntyi tyttö hänestä ja lähti vitkaan pois.

Pojan silmät riippuivat tytössä. Heidän välillään väreili jotain henkistä. He palasivat uudelleen toistensa luoksi ja antoivat kätensä toisilleen. Sitte lähti kumpikin sanaa sanomatta tietään.

Wodanin kukkula lepäsi yksinäisenä metsän rannalla.

Puro solisi edelleen.

Poika hiipi kankaan ylitse kotiinsa…

Vanha Heiderieter oli sillävälin palannut kotiin Kyökissä seisoi Telsche Spieker avoimen lieden edessä. Isäntä astui hänen ohitsensa ja meni viistoilla lasiruuduilla ja kiemuroivilla puuleikkelyillä varustetun kaksoisoven kautta saliin.

Nummitalo oli kaksisataaviisikymmentä vuotta sitten ollut kappalaisen asuntona ja oli se hupaisa yhdistymä oppineen asunnosta ja talonpoikaistalosta. On kuvaavaa Heiderietereille, että juuri he silloin hankkivat itselleen tämän talon. Sen täytyi miellyttää sukua, joka oli puolin taiteellista, puolin talonpoikaista.

Ukko meni pitkin laahustavin askelin tuon juhlallisen vanhanaikaisen huoneen lävitse, jossa vaan oli harvassa huonekaluja, ja avoi vasemmalla erään kamarin oven, johonka hän vihdoin viimein oli syvältä taskustaan löytänyt avaimen.

Kun hän oli työntänyt puoleen erään niistä tomuisista verhoista, jotka peittivät kumpaakin ikkunaa, ja tarkastanut, että koulukartano siinä edessä oli tyhjänä, rupesi hän katselemaan aarteitaan. Ja täällä, näiden elottomien hautalöytöjen keskellä, jotka olivat ladottuina puupöydille ympärilleen, muuttui miehen ryhti, ikäänkuin poikansa silloin kun oli nähnyt tuon vieraan tytön. Asetettuaan ensin lippaansa pöydän reunalle, rupesi hän vilkkaasti ja ääneen itsekseen puhuen vapisevin ja ripein käsin sijoittamaan uusia löytöjään paikoille, johon ne ikänsä ja laaatunsa mukaan kuuluivat. Viimeiseksi asetti hän miekan, joka oli noin käsivarren mittainen, suora ja noin kolme tuumaa leveä, kahden muun samallaisen aseen viereen, ja sanoi: "Nyt niitä on kolme!" Ja näki, kuinka vanhat kurttuiset kasvonsa välähtivät iloisiksi. Sitte merkitsi hän uudet löytönsä, nähtävästi hyvinkin tottuneella kädellä kirjoihin, merkitsi löytöpaikankin ja haudun rakennusmuodon erääseen laajaan karttaan, jolla oli kuvattuna koko kangas. Tätä työskennellessään muuttuivat liikkeensä vilkkaiksi ja innokkaiksi, ja näki hyvin, että sielunsa, kun liikkui iällä alalla, työskenteli tavallista suuremmalla lahjakkuudella, ja elävän mielikuvituksen ja rehellisen rakkauden elähyttämänä.

Kun tuli ilta, istuivat isä ja poika myöhään yöhön lampun valossa pöydän ääressä, joka seisoi keskellä salia. Poika yritteli kääntää jonkun sivun Homeroa, isä luki jotakin vanhaa kotikalenteria. Kumpikin istua torkkui sanattomana ja tuhman näköisenä siinä, kaikki väike näytti sammuneen heissä. Telsche Spieker oli pistäytynyt opettaja Hallerilla, jonka rouvan kanssa hän oli hyvä ystävä, ja oli sitte, kyllästyneenä noihin ikäviin ihmisiin, jotka istuivat salissa, mennyt makuulle.

* * * * *

Seuraava päivä oli selkeä ja kirkas. Kangas lepäsi kuin ruskea lapsi, selällään, auringon paahteessa, ja kuitenkin hyvillään auringosta, joka paistoi sitä kasvoihin, kasvoihin, joissa elivät nuo levolliset, hiljaiset silmät.

Sepäs oli oikea päivä loikoilla nummella, loikoilla ja antaa mielikuvainsa liikkua, ihan hukkua mielikuviinsa, raueta ihan, lopulta ei enää liikahtaakaan: uneksua, uneksua vaan. Oli päivä, ikäänkuin taivaan lahja vartavasten jollekin Heiderieterin kaltaiselle.

Heim palasi illalla kello kuuden tienoissa pappilasta, ja oli hyvin nyrpeissään pastori Frisiukselle, joka oli pitänyt häntä työssä koko päivän. Niin, eihän matematiikka ja Virgilius häntä niin pahasti kiusannut: mutta se Helmiä kiusasi, että tämmöinen ilma kului turhaan, tahtoo sanoa, ilman että sai uneksua siinä. Viimein, kun kuusien varjot venyivät yhä pitemmiksi, oli hän rohkaissut mielensä ja pyytänyt päästä pois, ja pastori Frisius, joka istui syviin ajatuksiin vaipuneella kirjoituspöytänsä ääressä, oli siellä syvistä maailmoistaan nyökäyttänyt päätään.

Nummitalossa laski Heim kirjat kädestään pöydälle ja palasi ulos taas. Kun hän näki edessään tuon hiljaisen avaran kankaan, etäisyydessä metsän rannan ja sen edessä Wodanin kukkulan, silloin leimahti silmissään sama tuli, joka niissä oli eilenkin puron rannalla leimunut.

Silloin tuli hän häirityksi.

Joku hypähti kova-äänisesli huutaa huikahuttaen aitauspengermän ylitse.
Kohta hänen takanaan ilmestyi esiin Andrees Strandiger.

Heim Heiderieter seisoi pahasti hämmentyneenä paikallaan. Joku vieras henkilö siinä! Edessään seisoi nuori mies, pitkä ja solakka, ryhtinsä varma ja itsetietoinen, pukunsa hieno. Heim yritti kumartaa, se ei onnistunut oikein, kuten vastaisuudessakin, sanoaksemme sen nyt kohta, ei häneltä koskaan oikein onnistunut tehdä kumarrusta, niin että Heim Heiderieter, kun hän myöhemmin tuli hiukan itsetietoisemmaksi kokonaan jätti sen, ja kulki elämänsä lävitse suorana, kuten oli Jumalan luomasta. Andrees Strandiger oijensi kätensä hänelle ja sanoi: "Tietysti et olo keksaissut ajatella, että helluntailoma alkoi eilen!… Tunnetkos vielä Frans Strandigerin?"

Heim lensi punaiseksi ja nyökäytti päätään; mutta Frans astui häntä kohden ja oijensi toverillisesti kätensä: "Sinutellaan toisiamme vaan kohta:

"Tulkoon!" sanoi Andrees.

Frans oijensi suoriksi molemmat käsivartensa: "Hei, nyt lähdemme kankaalle. Meillä on loma! Loma!"

Andrees kääntyi Heimlin: "No, koskas sinä tulet kouluun?"

"Syksyllä. Pastori Frisius toivoo, että pääsisin lähinnä korkeimmalle luokalle."

"Miksi sinä aiot?"

"En minä tiedä", vastasi Heim hämillään. "Minunhan pitää ensin perehtyä asioihin."

Andrees rypisti vakavat kasvonsa: "Täytyy tietää, minne pyrkii."

Ei, sitä ei Heim tietänyt. Yhtenä päivänä oli hän tuuminut sitä, toisena tätä, ja useimmasti jotakin ihmeellistä ja erinomaista. Jonkun aikaa oli hän tuuminut lähteä Friedrich Schillerin jälkiä, kunnes surukseen huomasi, että Schiller jo oli edeltäkäsin ajatellut kaikki ajatukset, jotka hänellekin tulivat mieleen kankaalla. Toisinaan taas suunnitteli hän aikaa, jolloinka lähtisi ensimmäiselle pohjoisnaparetkelleen, ja oli vaan huolissaan siitä, että joku tässäkin ennättäisi hänestä edelle.

Oli hän jo tuuminut valtiomieheksikin ja sotapäälliköksi, mutia niillä aloilla ei ollut Bismarckin ja Moltken jälkeen enää pitkiin aikoihin mitään tehtävää. Mutta mitähän, jos lähtisi Afrikaan! Niin, Afrikaan! Hän upotti molemmat kätensä syvälle avaroihin taskuihinsa ja rupesi uneksumaan. Ja unensa virkosivat kohta eläviksi kuin todellisuus. Nyt hän oli Indian valtamerellä, vasemmalla Sansibar'ista, ja laski maihin Daressalaamin luona, niskallaan valkea korkkikypäri.

Frans Strandigerin ääni palautti hänet takaisin Wodanin kankaalle: "Minä rupean pörssimieheksi, ja varmaan!" sanoi hän. "Sitä tietä saa rahaa kokoon. Ja kun on rahaa, niin on mies vapaa. Sisareni Lena sanoi pääsiäisenä minulle, kun olin Berlinissä: 'Kuuleppas Frans, laita sinä itsesi rikkaaksi vaan, niin herätän minäkin enemmän huomiota, ja saan jonkun kaartinkapteenin!'" Hän kääntyi Heimiin: "Ajatteleppas, tyttö on juurikään saanut pitkän hameen ja ajattelee jo tuommoisia! Osaatkos kuvitella semmoista?"

Ei, sitä ei Heim osannut, niin vilkas kuin mielikuvituksensa olikin!
Hän katsahti neuvottomana Andreekseen: "Ja miksikä sinä, sitte aiot,
Andrees?" Hän kysyi ainoastaan seljetäkseen toisesta, jonka varmuus sai
hänet hämilleen.

"Minäkö?" sanoi Andrees, "minä tahdon palvella isänmaata."

Silloin viuhautti Frans Strandiger keppiään ilmassa: "Mitä sinä sillä tarkoitat?

"Minä rupean valtion virkamieheksi, valtiomieheksi! Ja silloin teen sitä, mikä on kansallemme tarpeen."

Heim kumarsi kiharaa päätään, kuunteli hiljaa ja ihmetteli: "Kuinka tyyneesti hän sanoo tuon! Hän on tekevä sen. Helposti on hän sen tekevä!" Ja Heim vaipui taaskin mietiskelyihinsä, kätensä uppoutuivat taskuihin ja hän katseli uneksuvin silmin kankaalle: "Ja kun hän on saavuttanut tuon suuren päämääränsä, silloin lähettää hän minut lähettiläänään… Afrikaan, paljon väkeä ja paljon rahaa mukanani."

Uneksuvasti kohotti hän oikeaa kättään, sysäsi korkkikypärinsä niskaan ja veti syvään ja voimakkaasti henkeään.

"Noh?" kysäsi Frans, ja silmänsä väijyivät ja säkenöivät.

Silloin jatkoi Heim kuvitteluaan ääneen: "Minusta", puhui hän hiljaa ja verkalleen, "minusta olisi elämäni kulunut hukkaan, ell'ei minulla kolmenkymmenen vanhana olisi ainakin kahta ritarimerkkiä."

Frans purskahti nauramaan täyttä kurkkua. Hänen koko kauniit Strandigerkasvonsa ihan säkenöivät ivaa ja hän ravisteli unistaan herätetyn, säikähdystään melkein tupertuneen Heimin kättä: "Noista sanoistasi muistutan sinulle. Heim Heiderieter, kun olet kolmenkymmenen vuotias. Noniinhän! Sinullahan on vielä neljätoista vuotia laakeriesi hankkimiseen."

"Ja sinulla", huomautti Andrees terävästi, "rahasäkkisi."

"Ja sinulla", huudahti Frans, "kuningaskuntasi!" Hän näpäytti sormillaan ja nauroi: "Enpäs ole unohtava tätä mieleenpainuvaa päivää, jolloin kolme tuhmaa poikaa jakoivat maailman keskenään."

* * * * *

"Tuleppas", sanoi Andrees, "niin menemme takaisin. Sinun pitää myöskin tulla mukaan Strandigerkartanoon. Siellä on tänään jotain erikoista. Muistathan, että joku vuosi sitte eräs hampurilainen kapteeni rouvineen ja lapsineen oli vierailemassa Strandigerkartanossa ja viipyi siellä muutaman viikon. Muistatko vielä nuo molemmat pienet tytöt? Nyt ovat heidän vanhempansa kuolleet. Ensin kuoli rouva, joka oli kaukaista sukua äidilleni, sitten mies, joka oli matkalla Eleläamerikkaan, keltakuumeeseen. Nyt on hän jättänyt jälkeensä määräyksen, jonka mukaan pyydettäisiin, jos hän sattuisi kuolemaan, minun äitiäni kasvattamaan lapset. Hän kirjoittaa, että silloin käydessään meillä, olivat sekä hän että hänen vaimonsa niin mieltyneet äitiini ja tulleet häntä niin lähelle, että hän nyt sydämensä pohjasin huolissaan lastensa puolesta, tohti pyytää näin paljoa. Arvaathan, mitä äitini on vastannut kirjeeseen."

"Minä tiedän", vastasi Heim ripeästi: "Hän on vastannut: 'Jumalan nimeen!' Hän on paras nainen maailmassa. Hän on minunkin äitini."

Andrees nyökäytti päätään, ja laski kätensä ystävänsä olalle. Siten kulkivat he hetken rinnakkain, kankaan rantaa kohden, länteen. Edessään, kaksi tai kolmekymmentä jalkaa alempana levittäysi marskilakeus.

Kaikki nuo pellot edessään, joita ojat viiltelivät, aina rantalakeille, ja laakea rantama aina nousuveden peittämälle matalikolle asti kuuluivat kaikki Strandigereille. Eikä kukaan voinut riidellä Strandigereiltä sitäkään uutta maata, joka oli muodostumassa tuolla ulkona rannikolla ja matalikolla, he itse olivat nimittäin voittaneet nämä marskit mereltä, ja itse olivat niin kauas kuin ihmiset muistivat ja asiakirjat tiesivät kertoa, omasta kukkarostaan ja omalla lapiollaan pitäneet kunnossa rantatokeet ja kaivaneet rantamalle ne ojat, joihin kerääntyi muta, josta sitten oli muodostuva uutta hedelmällistä maata.

Mutta vanhat rantatoeasiakirjat, jotka ovat kaupungissa maaneuvosvirastossa, ne eivät tiedä paljoa maan lisääntymisestä, useammin kertovat ne tokeitten särkymisestä. Asianomainen Strandiger velvoitetaan maan turvallisuuden vuoksi tämän vuoden Martin päiväksi korjaamaan ja uudesti laittamaan sen osan rantavallia, joka kuuluu hänelle… tai: "Asianomainen Strandiger rakentakoon vielä tänä vuonna Stülper-tokeen kulmauksesta sinne asti, josta tie kulkee talolle, paikalle, jossa virta ja nousuvesi kolmantena päivänä marraskuuta, nousi niityille, seitsemänkymmentä jalkaa pitkän ranta-tokeen…"

Vasta viimeisinä kolmenakymmenenä vuotena ovat asiat muuttuneet.

Merellä on oikkunsa, milloin liehuu se, milloin hymyilee, milloin on se ahnas, milloin antelias. Se oli muuttunut sangen anteliaaksi! Ja Strandigerit, jotka aina olivat voimakkaita sitkeitä miehiä, oikeita friesejä, ryhtyivät ripeään työhön vallien tuolla puolen. He kalvoivat pitkiä, viistoon käyviä ojia rantakaistaleeseen ja pian lainehti näiden ojien välillä mataloilla kohoumilla pitemmältä ja pitemmältä matalaa viheriää ruohoa, ja nyt jo kantoi tuo viherjä rantakaistale rouva Strandigerille yli kolmentuhannen markan vuokraa.

Mutta ulkona tuolla, kaukana ulkona neljän tunnin matkan päässä matalikolla, jossa ulkoaallokko murtuu, oli kohonnut pitkä valkea jono hiekkasärkkiä, olivat kohonneet yhä korkeammiksi ja korkeammiksi, ja naiden särkkien suojiin, mannermaalta käsin oli muodostunut avara keväisen viherjä niittylakeus.

Saarta kutsutaan Flackelholmiksi. Se on melkein tuntematon, se kun on uusi ja sijaitsen ihan yksinään ja sille kun on vaikea laskea maihin matalikon ja merenkäynnin vuoksi. On karttoja, joihin ei sitä ole edes merkittykään, ja on julaistuna kertomuksia rantasäikistä, joissa sitä ei ole mainittu. Se on kuitenkin myöskin rantasäikkä, on upoksissa ollut, mutta taas ilmoille kohonnut jäännös ammoista kimbriläistä marskia. Ja kuten nyt näyttää, on se kaikista säikistä se, jolla on suurin tulevaisuus edessään; toisia nimittäin täytyy suojella tokeilla, ett'ei meri nielisi niitä takaisin. Niiden rannat varustetaan kivitokeilla, joihin meri riehuu voimansa. Flackelholm sitä vastoin kasvaa itse omin voimin ja laajentaa alaansa vuosi vuodelta. Sen eteen on meri itse rakentanut vallin ja rajan itselleen, korkean seinämän valkeata santaa.

Kun matkustaa Hampurista Helgolandiin ja ylälaidalla on kadonnut näkyvistä mannermaa, niin voi, jos on hyvä kiikari, pohjoisessa nähdä valkean säikkäjonon, voipa eroittaa merenajamasta bamburuo'osta kyhätyn lipputangonkin ja lipun vieressä nähdä seisomassa sen miehenkin, joka nyt asuu siellä, elettyään ja koettuaan sen, mitä tässä kirjassa tulee kerrottavaksi.

Kun ystävät astelivat puistokujannetta, joka johti ylös kartanoon, ja jossa jalavain varjossa jo oli melkein pimeätä, seisoivat sisäänkäytävän edessä upeat vaunut, ja rouva Strandiger silitteli kahta mustapukuista lasta poskille, vuoroin toista, vuoroin toista, ett'ei kumpikaan jäisi ilman. Vanhempi, neljäntoistavuotias Maria, tummanverevä tyttö, jolla oli ruskeat lempeät silmät, itki; kahdeksanvuotias Ingeborg, jolla oli siniset, vilkkaat siimat, katseli luottavasti ylös tuohon ystävälliseen naiseen, joka puhui niin verkkaan ja hiljaa ja jonka silmät olivat niin lyhytnäköiset ja itkettyneet, ja tuota suurta, harmaata rakennusta. Sitte käänsi hän ripeästi päätään — punevvanvaaleat hiuksensa heilahtivat olalta toiselle — ja keksi nuo kolme poikaa, jotka hitaasti lähenivät puiden varjosta.

"Katsokaas!" sanoi rouva Strandiger, "tuossa tulevat ystävänne." Ja hän mainitsi heidän nimensä.

Kohta senjälkeen seisoi Heim rouva Strandigerin takana, ja odotti, kunnes tuli hänen vuoronsa tervehtää. Hän tähysteli ylös vanhoihin menneenvuotisiin variksenpesiin, joita oli ylhäällä jalavissa, ja laski niitä. Kaksi kerta vaan, ennenkuin hän siirsi silmänsä seuraavaan pesään, vilkaisivat silmänsä pikaisesti ja arasti sieltä juhlallisista puista alas noihin nuoriin lapsiin, joilla oli niin lempeä ääni, ja niin ihmeellisen kauniit hiukset. Mutia kun lasten silmät kääntyivät häneen, tähysteli Heim jo taaskin ylös vanhaa varista kohden, joka siellä ylhäällä vaakkui maailmankatsomustaan.

"Nuo ovat aivan liika hienoja!" ajatteli Heim.

"Kvaa! Kvaa!"

"Tästä ei ikinä tule mukavaa!" valitti Heim.

"Kvaa! Kvaa!"

Siten rääkkyi vanhus siellä äveänä, eikä tiedä, kuinka kauan tuota keskustelua olisi jatkunut, ell'eivät lapset olisi astuneet Heimin luokse ja tervehtäneet häntä.

Illallisen jälkeen lähtivät he vielä käymään avaralle nurmikolle, jonka ympärillä tukevat puunrungot kohosivat kuin vartioina, rupesi jo hiljalleen hämärtämään siellä puiden siimeksissä. Lännestä käsin, mereltä, pilkoitti sentään vielä heikko iltavalaistus, se sattui kahteen päätyakkunaan, ja katseli kuin lempein puolisulkeuvin silmin ihmisiin, jotka käyskelivät puutarhassa. Tässä järjestyksessä he kulkivat: edellä Frans Strandiger, ja hänen rinnallaan tumman verevä Maria; Frans kertoi hänelle vilkkaasti ja reippaasti suurkaupungin elämästä, paraadeista, kaduista ja palatseista, ja hän kuunteli luottavasti ja katsahti toisinaan ylös häneen. Mutta kun Frans toisinaan vilkastui ja vaikka hän koettikin hillitä itseään, hän oli nimittäin ihmistuntija — ja sattui nauraen kertomaan jotain surullista tai jotain, joka herätti sääliä tai inhoa, silloin muuttui tyttö kohta araksi ja katsahti hänestä Andreekseen ja Heimiin silmillä, jotka ikäänkuin säikähtyneesti kysyivät: "Oletteko tekin samallaisia?" Ja Andrees, joka katseli häntä, vastasi joka kerta, katsoen häntä lempeästi ja ystävällisesti silmiin. Mutta Heimin silmät! yks' kaks' — olivat ne jalavien varjossa.

Andrees oli ottanut käteensä pikku Ingeborgin käden. "Kuinka vanha sinä olet, Ingeborg Landt?"

"Minä olen kahdeksan vuoden!" sanoi tyttö ja hypähti.

"Minä olen kuudentoista. Paljonkos minä olen vanhempi kuin sinä? Yks', kaks?…"

"Kahdeksan, trarallallaa!" sanoi tyttö ja hypähti taas.

"Miksi sinä niksauttelet aina noin?"

"Enhän minä mitään niksauttele!" Nyt oli äänensä yht'äkkiä paljoa syvempi. "Sehän on vaan lystikseni… kun me käymme näin verkkaan."

"Ahaa! Sinä haluaisit juosta kanssani?"

"Niin oikein, lähdetäänkös?"

Poika pudisti järkevänä päätään: "Se ei sovi isoille ihmisille!" sanoi hän.

Silloin asteli tyttö hiljempänä käsi hänen kädessään. Toveruus oli mennyttä. Poika oli tullut tytölle kaukaiseksi ja vieraaksi. Sydämensä, joka oli lentänyt Andreekselle, oli säikähtänyt takaisin ja lensi nyt toisia teitä, Frans Strandigeriä kohden, joka astui heidän edellään iloisesti puhellen. "Andrees saa huomenna näyttää minulle talon", ajatteli hän, "ja hevoset ja lampaat. Fransin kanssa leikin minä sillävälin piilosta puiden lakana. Tuonne, tuon suuren puun taakse menen minä piiloon; otan hameen näin kokoon, sitte ei hän näe minua. Mutta tuota kolmatta, sitä en minä saa kärsityksi. Hänelle en minä sano mitään; hänellä on harmaat kengät, joissa on nahkanauhat."

Heim asteli rouva Strandigerin rinnalla ja kuunteli hiljaisena, mitä hän jutteli lasten elämästä ja koulutodistuksista ja heidän vastaisesta opetuksestaan, jota Frisius ja Haller ohjaisivat. Sillävälin kukisti hän useita neekeriheimoja Tanganjika-järven rannoilla, jotka juhlallisista ja sanarikkaista uskollisuuslupauksistaan huolimalla jo kolmannen kerran olivat nousseet kapinoimaan häntä vastaan; hän tähysteli pimeihin varjopaikkoihin tien sivuilla, olisiko siellä väijyksissä villejä mustia miehiä, joilla oli silmät kuin tulihiilet, ja jotka vartoivat tilaisuutta hyökätäkseen sen suloisen lapsen päälle, joka käveli Frans Strandigerin rinnalla ja katsoi häneen. Heim Heiderieteriin, kuin pyytäisi hän apua. Maria Landt taas ajatteli, kun pojan katse arasti lensi häneen: Mikä hyvä armas ihminen hän olleekaan!

* * * * *

Seuraavana iltana tulivat Andrees ja Maria yhdessä sisään ja Andrees lausui, kohottaen lakkiaan, kun hän astui Marian sivutse: "Jos viitsit, niin näytän sinulle näkö-alan, joka meillä on yläkerroksesta."

He nousivat rinnakkain pimeitä, kuluneita rappusia, jotka upean leveinä ja tummanvärisillä rikkaasti koristetuilla nojapuilla varustettuina ylenivät vasemmalla sisäänkäytävästä. Kapea käytävä, johonka he sitten tulivat, oli ikkunaton, ja sen keskikohdalla oli kaksi porrasta, siinä täytyi hänen ottaa tyttöä kädestä. Mutta kun käsi, joka niin luottavasti lepäsi hänen kädessään, oli niin pehmyt ja lämmin, ei hän kohta osannut hellittää siitä, vaan johti häntä käytävän päähän jyrkkiä ahtaita portaita, joilla vaan on sileä puutanko käsipuuna.

"Ingeborg viihtyy hyvin täällä", sanoi tyttö. "Kun lähdimme Hampurista, itki hän."

"Ja sinä sitten?"

"Minäkö? Ensin pelkäsin, teitä poikia nimittäin. Minä luulin, että te olisitte ylpeitä. Suuret pojat ovat usein niin ylpeitä."

"Minä en ole mikään poika enää!"

Tyttö vaikeni ja päänsä vaipui. "Älä vaan pahastu!" sanoi hän sitte. Hän oli itkuun puhkeemaisillaan. Sisarensa Ingeborg olisi nauranut, mutta hänellä oli täysi työ pidättää kyyneliään.

Poika sysäsi jalallaan oven auki: he olivat kamarissa, joka oli laitettu vinnille rakennuksen päättyyn. Jyrkässä päätyseinässä oli leveä ikkuna. Toisiaan vastapäätä, kaltevassa tiilikatossa, oli kaksi pienempää, joissa oli rautaiset kehykset; toinen niistä antoi itäänpäin, kankaalle, toinen länteen, merelle. Useissa talonpoikaistaloissa rannikolla on samallaiset ikkunat tai luukut, joista pahalla säällä voi tähystellä, miltä rantakaistale ja matalikko näyttävät, onko karja rauhallinen laitumella, tai näyttääkö nousuvesi uhkaavalta.

"Tule!" sanoi Andrees. "Tänne!" Ja hän laski suojelevasti, kuten vanhempi veli ainakin pikkusiskolleen, kätensä hänen olkapäilleen ja veti hänet päätyikkunan eteen. Hän oli paljoa kookkaampi kuin tyttö, pitkä ja kehittymätön, nenänsä oli suora ja kopeannäköinen — se kuului Strandigerien perintö-ominaisuuksiin, oli heidän vaakunakilpensä — suu oli hyvin kaunispiirteinen, mutta ankara, silmät ylpeät, mutta niiden tuli ei vielä ollut täysi, leveän, mutta ei korkean otsan yllä ylenivät tummat suorat hiukset, jotka sileästi ja tasaisesti lepäsivät päälaen mukaan, yleten taappäin, kuten Ingeborgin vaaleat hiukset. Jos seisoo Andreasta ja Ingeborgia vastapäätä, ja on tarpeeksi pitkä, niin näkee aina takapuolella päätä vahvasti kohoavan päälaen. Ei koskaan näe Andrees Strandigeria huolettomasti kammatuin hiuksin, aina ovat ne tuommoiset suorat ja sileänkiiltävät, ja hänellä on tupana tuontuostakin huolellisesti vetäistä kädellään päälakensa ylitse, kädenliike, joka hänellä on vielä tänäpäivänä, jolloin hän jo rupeaa olemaan seudullaan tunnettu ja huomattu mies. Tämä kädenliike osoittaa jonkinmoista turhamaisuutta, mutta vielä enemmän osoittaa se turhantarkkaa huolellisuutta ja mietiskeliästä perinpohjaisuutta tunnesävyssä ja luonteenlaadussa.

Tyttö astui Andreeksen käsivarsi olkainsa ympärillä, ikkunan ääreen, mutta hän ei vielä voinut huomata, mitä silmänsä näkivät, hän ajatteli ainoastaan: "Kuinka lujasti hän pitää minusta!" Ja hellä, kaikille vaikutuksille altis sydämensä sykähteli ilosta.

"Näetkö kanavaa tuolia vallin edustalla? Siinä on syvä vesi."

Tyttö katseli poikki veden. "Kenen ovat nuo pienet rakennukset tuolia?" kysyi hän vilkkaasti.

Ilta-aurinko välkkyi Eschenwinkelin pieniä mainioita ikkunoita vastaan, niin että ne kellersivät ja liekehtivät kuin ilmivalkeassa.

"Ne ovat työväenasuntoja", sanoi Andrees ja aikoi vetää hänet ikkunan äärestä. Mutta tyttö oli unohtanut hänen käsivartensa: "Siellä leikkii lapsia!" huudahti hän, "ja paljain jaloin!"

"No niin, mitä niistä!"

Hän veti hänet toiseen ikkunaan, joka antoi itään päin. Siellä aukeni eteen avara ilta-auringon valaisema kangas. Edessä yleni se ehkä noin parikymmentä jalkaa, sitte leveni se lakeana ja tasaisena metsään saakka, eteläänpäin aina taivaanrannalle asti.

"Näetkö tuossa kankaan rajalla ihan kylän liepeellä tuota leveätä olkikattoista rakennusta? Se on Heim Heiderieterin koti."

"Oi… kuinka sievä!… Hän on hyvä!… Eikä ole?"

Andrees käänsi hänet käsivarrellaan itseään kohden. Tyttö kohotti hienot kasvonsa häntä kohden, onnellisena ja hiukan hämillään: "Sinä sanot, että Heim on hyvä! Mikset sano, että hän on kaunis? Hänellähän on kiharat hiukset ja älykkäät ystävälliset silmät."

Tyttö nyökäytti päätään: "Niin, niin on!"

"Noh? Olehan rehellinen!"

"Niin, mutta mitä niistä, ell'ei hän ole hyvä?"

Tyttö katsahti syrjään ja näki taaskin lapset. "Katsos", sanoi hän ja nauroi hiljaa, "lapset tanssivat piiritanssia ja laulavat."

Silloin veti Andrees hänet kärsimättömänä toiseen ikkunaan, josta aurinko lännestä käsin loisti sisään.

Oli nousuveden aika, ja aaltojen harjoilla oli valkoista kuohua.

"Ja mitä sanot nyt, Maria Landt? Aallot tanssivat piiriä ja laulavat!"

Lapsen silmät liitelivät veden avaraa selkää, kuten rantalintu, joka on lähtenyt liika aikaisin vallilta, eikä löydä kuivaa paikkaa, jolle laskeutuisi. Hänen lapsuutensa oli kulunut suurkaupungin seinämien välillä. Näky edessään oli liika suuri hänelle. Sanansa muodostuivat rukoukseksi: "Kuinka maailma on suuri… oi, sitä en ole aavistanutkaan. Minä pelkään."

Poika naurahti lyhyeen — Strandigerit eivät osaa nauraa, se loppuu aina niin lyhyeen ja kuivakiskoiseen —: "Luulin, että sinä osaisit iloita suuresta, etkä näkisi pientä. Mutta sinä iloitsetkin paljasjalkaisista lapsista Eschenwinkelissä, ja kun näet meren, niin pelkäät."

Tyttö koetti koota ajatuksiaan: "Kaikkein kauneinta mitä näen, ovat minusta nuo saarnien alla leikkivät lapset."

"Vai niin! Ja senjälkeen Heim Heiderieter ja hänen kotonsa, ja senjälkeen? Ja koska tulee minun vuoroni?"

"Mutta enhän minä osaa ajatella samalla tapaa kuin sinä Andreas?!"

"Tule!" sanoi hän ja lähti edeltä ja astui rappuja alas. Mutta hän ei enää antanut tytölle kättään. Käytävässä pysähtyi hän ja sanoi: "Tässä on kaksi rappusta."

Tyttö astui hänen jälissään, kasvoillaan hiljainen ilme.

Kun he tulivat sisäovesta puutarhaan, juoksi siellä Frans Strandiger täyttä vauhtia Ingeborgin jälissä. Hän oli kuitenkin löytänyt hänet jalavan takaa, Kummankin silmät säteilivät, ja jokainen heidän liikkeensä oli kaunis. Heim Heiderieter taas seisoi kädet taskuissa syrjempänä aitausta vastaan ja katseli, pää eteenpäin kumartuneena tyttöä, kuin olisi hän aikonut suoraapäätä maalata hänet.