KOLMAS LUKU.
Heim ja Andrees olivat keskivälissä syyskuuta palanneet kotiin. He olivat suorittaneet päästötutkinnon.
Andrees oli antanut kimnasistilakkinsa äidilleen, joka oli pyytänyt sitä. Tämä lakki löydettiin, kertoaksemme sen kohta, rouva Strandigerin kuoleman jälkeen, joka tapahtui kahdeksantoista vuotta jälkeenpäin, pähkinäpuisen piirongin alimmasta laatikosta, joka oli hänen vuoteensa jalkapäässä. Samasta laatikosta löydettiin myöskin hänen morsiushuntunsa, jonka kolmella sivulla oli hänen itsensä kutomaa pitsiä, ja Andreeksen ensimmäiset mustasta vuohennahasta tehdyt kengät ja hänen miehensä matala verkalakki, jonka meri toisena päivänä hänen kuolemansa jälkeen oli huuhtonut rannalle. Siellä oli myöskin se uusi Bielefeldiläisestä palttinasta tehty paita, ne valkeat hansikkaat ja se valkea myssy, joissa hän tahtoi tulla haudatuksi. Vanhempana kävi hän nimittäin mielellään puettuna valkeaan aamumyssyyn, mieluimmin koko päivän. Vanhemmat siistit naiset meidän paikoilla tuntevat ainakin erityistä mieltymystä valkeihin myssyihin.
Andrees oli ostanut itselleen jonkinlaisen metsästyslakin, joka puki häntä erinomaisesti ja teki hänet miehekkään näköiseksi. Hänen käytöksensä oli hyvin levollinen ja järkevä ja mielipiteensä niin vaimenneet, ett'ei hän, vaikka hän kohteliaana miehenä koettikin sitä, voinut yhtyä pastori Frisiuksen enemmän teoreettisiin mielipiteisiin, eikä niihinkään enemmän käytännöllisiin, joita opettaja Haller esitti. Elämänkatsomuksessaan ei enää ollut vähintäkään aukkoa, ja sydämensä, sen liesi hän varmasti, ei ikinä lähtisi kulkemaan teitä, joita ei kokemuksensa ja ajattelunsa varmasti ja tyystin ollut punninnut Hän oli nuori mies, joka tiesi, mitä hän tahtoi, jolla oli nuori voimakas hevosensa satuloituna, ja joka nyt lähti koulun ovelta ulos maailmalle, edessään tuttu, ihana, siimeksinen tie, joka vei suureen kaupunkiin, jossa kaikki oli oleva myötäistä hänelle: neitojen rakkaus oli kaunistava hänen tietään, nuoret olivat etsivät hänen kokeneita neuvojaan, vanhat olivat antavat arvoa hänen punnitsevalle perusteelliselle mielelleen.
Hän aikoi Berliiniin. Frans Strandigerin äidin luokse aikoi hän asumaan.
Heim Heiderieter kantoi vielä tulipunaista kimnasistilakkiaan, vielä kun ei ollut sattunut mitään ylimääräisiä rahoja, joilla olisi voinut hankkia hatun. Häneltä riitti ylimalkaankin hyvin hiukan ajatuksia rahoihin, joita oli tarpeen. Antoi vaan isäukon pukeutua vanhoihin harmaihin kenkiinsä ja tuumia, mistä niitä piti lähteä. Hän kuleksi vaan onnellisissa kirjavissa ajatuksissaan syksyistä tummaa kangasta ja uneksi vanhoista kuuvalon valaisemista linnanraunioista, hupaisista ravintoloista jossain vuorten rinteillä ja hiljaisista metsäteistä, joilla käyskeli ihania lapsia ja joitten vierillä linnut livertelivät pensaikoissa.
Hän aikoi Tübingeniin.
Hän istui Andreeksen kanssa Wodanin kukkulan ruohoisella rinteellä, ja tuijotteli kankaalle, jolta aamu-usva huuruili, kuin olisi se ollut auringon säteistä kudottu peite, jota hellät lämpimät äidinkädet hiljaa kohottivat puoleen, ja unensa liihoittelivat kirjavina ja värikkäinä avaraa hämärää kangasta.
Näihin aikoihin oli hänellä aate — hän ei ole toteuttanut sitä aatettaan — kirjoittaa runo tai satu tapaan, joka silloin oli muodissa: Joku ritari näiltä kankailta, ei mikään Heiderieter, vaan joku Andrees Strandiger, palaisi niihin kirjaviin aikoihin, jolloin puettiin sääripari, joka kuului yhteen, toinen siniseksi, toinen punaiseksi, Tübingenistä Holsteiniin ja pelastaisi jollakin tulvillaan olevan Neckarin ylitse kaareuvalla sillalla jonkun nuoren tytön elämän. Ja uhkarohkeassa nuorukaisylimielisyydessään saisi hän tytön kiitollisen, lapsirikkaan humaltuneen isän lupaamaan, 'että hän tuo tämän saman lapsen, kun tästä on tullut neito, hänelle hänen linnaansa Pohjanmeren rannalla. -Ja kun tyttö sitte, kun oli vierähtänyt kolme vuotta, todella tulikin korkeana ja solakkana kullankellervät hiuksensa lainehtivina ja silmänsä tummina, tuli erään vanhan palvelijattaren saattamana, arkana kysellen ja pelokkaana, kuinka hänet valtasi koti-ikävä ja kuinka hän lohduttomana katseli ulos yli meren, ja kuinka ylpeytensä kuohahti kerskaksi, kuin se tummanruuni orhi' jolla nuorukainen ratsasti rantasäikkien ylitse. Ja kuinka nuorukainen teeskeli itsensä niin kylmäksi ja niin välinpitämättömäksi ja tahtoi vaan vartoa, että neito ensiksi tulisi hänen luokseen, vaikka sydämessään painikin rakkaus, kuin aamuaurinko neitsytkammion lyijyikkunoissa, jotka välkkyvät metsää kohden. Ja kuinka he ratsastivat rinnakkain kangasta, ja kuinka nuorukainen, kun he vielä ratsastivat kumpikin hevosellaan, ja neidon hiukset hulmahtelivat hänen kasvoilleen, kuitenkin ensiksi läheni neittä ja rukoili hänen rakkauttaan, rukoili ylpeänä ja nöyränä, niinkuin naiset niin mielellään näkevät miehen rukoilevan… "Etkös usko, että siitä syntyy kaunista, Andrees? Hän oli hypähtänyt seisaalleen rinteellä ja osoitti kädellään kankaalle: Tuolla… tuolla he ratsastavat! Näetkös?"
"Nuo ovat unia!" sanoi Andrees. "Sinun pitää elää todellisuudessa."
Eräänä toisena iltana, kun lähtöpäivä jo oli lähellä, istuivat molemmat ystävykset puutarhassa jalavan juurella, joka on etelään nurmikosta. Sinne oli Heim nikkaroinut penkin ja pöydän; Ingeborg oli auttanut häntä.
He väittelivät Mariasta ja lngeborgista. Heim väitti, että Maria oli liika hyvä maailmaan. "Oletko sinä nähnyt hänen vihastuvan? Onko hän koskaan hermostunut, oikullinen tai äkkipikainen? Onko hän kenellekään ylpeä? Jos se kristillisyys, jota Frisius saarnaa" — he sanoivat nyt aina Frisius, ei koskaan pastori Frisius — "jos se todellakin elää jossakin ihmisessä, niin elää se Maria Landtin sielussa!" Hän löi kädellään pöytään, jonka hän oli tehnyt.
Andrees nojausi taaksepäin ja sanoi: "Olemme aivan yhtä mieltä. Sinä sanot monisanaisesti: 'hän on pyhimys'. Niinpä jätkänkin siitä: siis hän ei ole käyttökelpoinen elämässä. Hän on liika hellä, liika luottavainen, hänen silmiään peittää sumuharso. Hän seurustelee ainoastaan äitini ja mahdollisesti lasten kanssa Eschenwinkelissä. Tuollainen pehmeä hento luonne! Ja tuollainen hento, lapsekas, kyynelsilmäinen seurapiiri! Mitä on siitäkin lähtevä?"
"Äitisi on melkein ihan sokea. Hän tarvitsee Marian apua."
"Ingeborg käy sitävastoin usein Hallerilla ja Frisiuksella."
"Ingeborg", sanoi Heim painolla. "Ingeborg onkin ihan toista."
"Niinkö vai? Maria pyhimys, Ingeborg ilkivelho?"
"Ei, enhän niin!… Mutta oikea saksatar, ylpeä ja voimakas!"
"En ymmärrä, kuinka tuommoinen lapsi saattaa niin kiinnittää mieltäsi."
"Varroppas vaan, jahka on kulunut vielä neljä vuotta! Hän on yksi noita vanhoja muinoisia germaaneja, jotka lähtivät näiltä rannoilta Englantiin! Voimakas, vaaleat, heikosti punervat hiukset, säihkyvät, sinisen harmaat silmät! Hänen äitinsä oli sukua äidillesi..Mutta sinun äitisi on sukuisin näiltä seuduilta, ja kuuluu vanhaan Horstensukuun. Mutta nyt on historiallisesti todistettu, että Hengis ja Horsa, vaeltamaan lähteväin saksalaisheimojen ruhtinaat, ovat olleet maanomistajia näillä seuduin."
"Nytpäs mielikuvituksesi pillastuu!"
"Ah… sinulla ei ole mielikuvitusta, Andrees!"
"Sinulla sitävastoin on! Mutta et osaa sitä ohjata! Se vie sinut mukanaan!
"Kuule Andrees, miten oikeastaan on välisi Marian kanssa?"
"Kuulithan sen: hän on pyhimys! Niiksi siis kysyt? Entä sinä ja
Ingeborg sille?"
Heim vetäisi suurella laihalla kämmenellään kerran suunsa ylitse ja vaikeni: sitte sanoa tokaisi hän: "Jos sanon hänelle: 'Rakas Ingeborg!', niin katsoo hän minuun näin ja sanoo: 'Heim…"
He istuivat hetken miettivinä, kunnes molemmat tytöt tulivat jalavain varjosta ja astuivat puutarhan lävitse: Maria ei enää näyttänyt lapselta, mutta oli yhä vielä hentorakenteinen, liikkeensä olivat arat ja hiukan verkalloiset ja silmänsä lempeät, Ingeborg oli vielä lapsi, mutta pitempi kuin Maria, puheensa ja liikkeensä olivat hiukan kulmikkaat: "kuivin kaislaruoko vallin rantamalla", sanoo Andrees hänestä, "lentävä nuoli", sanoo Heim.
Ystävykset nousivat kohteliaasti seisaalleen ja Heim sanoi Ingeborgille: "Ystävämme kaupungista kirjoittavat meille, että he aikovat matkustaa jo huomenna. Me matkustamme yhdessä heidän kanssaan."
"Noh… siispä hyvästi!"
Maria katsahti Andreekseen. "Jo huomennako, Andrees?"
"Lapset!" sanoi Ingeborg, "sitte menemme kerran vielä kankaalle! Tule,
Heim!"
Oli luonnollista, että Ingeborg kävi Heimin kanssa, ja Maria Andreeksen.
Maria riensi Wodaninkukkulaa ylös ja jäi, arvatenkin neuvottomuuttaan, kun Andrees tänään oli niin vieras ja jäykkä, seisomaan ruohikkorinteelle, ja nojasi kädellään koivun runkoon. Andrees oli kohta rinnallaan, hän oli vihoissaan, kun tyttö pysyi noin väliäpitämättömänä, ja koskei hän ollut saavuttanut mitään, laski hän nopeasti ja lujaan käsivartensa hänen vyötäisilleen. Aurinko lepäsi meren yllä kuin kultapallo hopeaisella tasolla. Ilma oli kirkas ja. selkeä kuin väritön lasi, maailmassa oli ihan hiljaista, ja oli kuin koko maailma olisi ollut ihan virheetön ja tuskaton. Silloin laski Maria Landt ensikertaa käsivartensa luottavasti Andreas Strandigerin olalle.
"Näetkös, Maria, tuolla kaukana, ihan taivaan rannalla noita valkeita pitkiä juovia, jotka nousevat ja laskevat, ne kierteleivät kuin pitkät välkkyvät käärmeet aurinkoa kohden: nousuvesi lähenee siellä."
"Mutta mitä on tuo tuolla oikeaan auringosta, Andrees?… Oi, mutta katsos: valkea vuori keskellä merta!"
"Se on kai joku kuohuaalto… missä sitte?"
Tytön pää oli keveästi hipaissut hänen päätään vastaan. Hänen hiuksensa ja osoittava käsivartensa peittivät Andreekselta näköalan.
Silloin tarttui hän tytön käteen, ja nyt näki hän sen selvästi etäällä meressä: "Oi!" huudahti hän… "Tuo on harvinainen näky. Se on Flackelholm!"
Tyttö hengähti syvään: "Tuoko on Flackelholm! Kaunis ja rauhallinen on se tuolla. Niin puhdas ja valkea."
Andrees naurahti lyhyeen: "Hirveän autiota ja ikävää mahtaa siellä olla. Mutta kadun kuitenkin, ett'en tälläkään kertaa ole tullut käyneeksi siellä. En ole vielä koskaan ollut siellä; äitini ei salli sitä."
"Sinun äitiraukkasi!"
He vaikenivat kumpikin.
"Isäni on sijoittanut sinne enemmän kuin kymmenentuhatta markkaa ojiin ja kaivantoihin, siellä seisovat vielä pystyssä ne kaksi majaa, joissa työmiehet asuivat. Isän kuoleman jälkeen ei siellä enää ole tehty mitään. Ei olo enää siedetty mainitakkaan koko Flackelholmia."
"Kuinka rauhaisana ja valkeana se tuolla välkkyy! On kuin aurinko armastaisi sitä. Se on laskeutunut ihan sen rinnalle."
"Harvat tuntevat tien sinne. Sampikalastajat Elbellä laskevat toisinaan ankkuriin sen läheisyyteen; on vaikeata laskea maihin sille, eikä siellä ole mitään löydettävissä, korkeintaan lokin munia, tai joskus jonkun rannalle ajauneen laivahylyn jätteitä, tai joku kuollut hylje."
"Tai!… joku kuollut ihminen."
"Laskuveden aikaan voi sinne päästä jalankin. Mutta se on vaarallinen, monta tuntia kestävä matka. Minun isäni hukkui semmoisella matkalla."
"Onko se paljasta hedelmätöntä hietasäikkää?"
"Ei! Säikän suojassa on tasaista alavaa maata, monta hehtaaria, sanovat, ja sen muta sanotaan olevan hyvin hedelmällistä. Kun palaan, käväisen siellä ja katselen hiukan. Sanotaan kyllä, että kasvullisuus siellä on suolaista ja suomaista, ja ett'ei mikään eläin syö sitä, ja että koko saari on ihan arvoton. Ja hirveän ikävää siellä ainakin on."
"Mutta jos ihminen olisi kipeä, Andrees, minä tarkoitan, siten sielussaan, suruisa tai katkeroitunut, tai onneton, jos ihmiset olisivat tehneet vääryyttä hänelle, tai hän itse toisille: silloin olisi hänen hyvä mennä sinne."
Andrees nykäytti olkapäitään ja hellitti hänen kädestään: "Semmoista minä en osaa kuvitella!" sanoi hän.
"Oi", sanoi Maria, "maailmassa on sentään niin paljon kurjuutta ja onnettomuutta! Eschenwinkelissäkin on melkein aina joku sairaana. Pikku Schütt on kovassa kuumeessa, ja huone, jossa hän makaa, on niin matala ja ummehtunut. Reimer Wittin vaimo on myöskin taas sairaana. Ja heillä on kuusi lasta."
Andrees hellitti kätensä hänen olaltaan. Kasvoilleen nousi tyytymätön ilme.
Silloin huomasi Maria, että hän oli loukannut häntä, ja koetti hyvittää häntä taas: "Kuka tuntee tien Flackelholmiin?"
Andrees naurahti lyhyeen: "Ystävättäresi Antje Witt ja hänen veljensä Reimer. He tuntevat sen. Sanotaan, että Antje Witt laskuvedellä lähtee ulos ja kuljeksii tuntikausia ulkona matalikolla vältellen pitkissä kaarroksissa juoksuvesikaivantoja, ja saapuu siten Flackelholmille. Totta ainakin on, että hän toisinaan lähtee ulos laskuvedellä, eikä palaa nousuvedeksi. Missä hän muuten oleskelisi? Täytyyhän hänen toki jossain olla löytänyt maata? Mutta tuo on sentään aina uhkapeliä. Olen niitannut kartalla matkan sinne, ja se tekee neljännesosan matkasta Helgolandiin."
"So on ihmeellistä: kokonainen maa, jota ei kukaan tunne?"
"Tule!" sanoi Andrees. "Puhutaan jostain muusta! Mitä liikuttaa minua tuo autio saari? Täällä on kaunista ja edessäni on koko maailma." Ja ikäänkuin sulkeakseen vielä kerran sydämelleen koko synnyinseutunsa, loi hän katseensa kankaan ylitse ja sanoi taaskin: "Huomenna lähden maailmalle!"
Hän ei luonut katsettaankaan tyttöön, eikä kiinnittänyt huomiotaan häneen. Oli kuin olisi hän unohtanut hänet.
Silloin ajatteli Maria: Hän iloitsee, että hän pääsee pois. Ja hän mietti ja mietti, mikähän se oli, joka teki heidät niin erilaisiksi ja eroitti heitä. Eikä hän vaan päässyt siitä selville.
Viistoon kankaan ylitse näkyivät rattaitten jäljet, jotka veivät Strandigerkartanolle. He seurasivat niitä. Kumpikin astui omaa jälkeään: heidän välillään oli matala kaistale, joka kasvoi korkeata kanervaa. Niin liikkuivat heidän ajatuksensakin siten rinnakkain kuin nuo pyöräin jäljet, jotka eivät ikinä kohdanneet toisiaan. —
Aurinko oli laskeumaisillaan mereen: iltarusko alkoi sytytellä valojaan hajanaisten pilvien takana, silloin läheni Heim Heiderieter pohjoisesta kankaan ylitse. Ingeborg asteli hänen rinnallaan, heilutellen kädessään ruskeata olkihattuaan ja huolettomasti tyrkkien jalankärjellään nummea. Siten käydä retosteli hän veltosti ja huolimattomasti. Välittiköhän Ingeborg Landt näihin aikoihin ylialaan mistään? Eiköhän hän elänyt ihan huolitta ja ihan ajatuksitta? Kuten pääsky, kuten leijaava lokki? Eikö hän näihin aikoihin ollut hyvin kaunis, hyvin komea ja hyvin pitkäkaulainen ohdake? Oliko hän kankaalla suriseva metsämehiläinen? Heim sen tietää! Niin, sellainen ihan hän oli.
Kun Maria käveli kangasta, seisahti hän tuontuostakin säikähtyneenä ja pelkäsi nähneensä käärmeen, joka mateli ruohikossa, ja lähti ainoastaan pelokkaasti eteenpäin. Mutta Ingeborg tyrkkäsi kanervikkoon, ja sanoi: "Antakaa sijaa tai kumartukaa!" eikä välittänyt käärmeistä. Hän kulki kuin nuori kuningatar valtakunnassaan. Silmänsä välkkyivät kirkkaina ja tulisina, kirkkaan sininen pukunsa, jossa oli pieniä valkeita täpliä, mukautui vaatimattomasti ja nöyränhyväilevästi hänen muotojensa, mukaan pyytämättä muuta kuin pidättää Heimin silmiä, jotka toisinaan pyrkivät liika rohkeiksi.
Ingeborg asteli hiukan edellä ajatuksiinsa vaipuneena, nyt kääntyi hän ympäri ja katsahti Heimiin.
Tyylisenä ja juhlallisena kuin odottaisi se vieraita, seisoi metsä heidän edessään; siellä täällä oli joku valkokoivu astunut hiukan eteen ikäänkuin ottaakseen vastaan vieraita.
Metsällä oli kirjavanvälkkyvä hienokuteinen puku, säädyllinen ja siveä. Tuolla syvemmällä ainoastaan, jossa puno kurkistelee kirkkaine silmineen lehvien välitse, ovat puvun liepeet hiukan kohotetut, pistää esiin jalankärki. Metsä vaeltaa nimittäin verkalleen länttä kohden kankaan ylitse.
Edustalla on tiheikkö matalaa pensaikkoa, sen jaloissa myllertää sanajalkoja ja kanervaa kuin pikkulapsia; pensaikkoa seuraavat pyökit, jotka alaslaskettuine vehreine huntuineen verhoovat metsän salaisuuksia. Näiden kaikkien edessä seisoo siellä täällä, keskellä kangasta valkokoivuja, solakoita nuorukaisia. Länsituuli huojuttelee niitä usein ankarasti ja taivuttelee niitä, mutta ne pitävät lujasti kiinni pehmeistä hatuistaan ja vartioivat metsän edustalla, seisoen yksikseen tai kaksi ja kolme yhdessä.
Tuossa on Wodanin kukkula. Se ylenee metsän edessä, ei ylen korkeana, kaksikymmentä jalkaa vaan, ja on ihan pyöreä. Metsän pihkaiset lyhytsääriset peikot ovat pystyttäneet sen tähystelläkseen laelta kankaan ylitse ja kauemmaksi merellä ja kauemmaksi vielä, niin kauas kuin metsäpeikon silmä kantaa. Ne ovat istuttaneet sille koivujakin, kapuavat niihin, istuvat ja kurkistelevat sieltä, kohooko meren ylle pilviä ja uhkaako kova ilma. Sitte liitävät ne itkien ja voihkien metsän ylitse, koko sen rintaa, ja ilmoittavat, mikä lähenee: "Lujaan juuret nyt ja taipuisaksi runko! Ylväänä huojukoon latva!" Pauhaten vinkuen tulee ensi puuska, ryhmyisen juuren alle iivahtaa vaikertaen metsänpeikko.
Mutta kun aurinko loistaa kuin tänään ja ieyhyy lempeä leppeä tuuli, silloin istuvat ne kahdeksan yhdeksän rinnakkain — ne ovat nimittäin pienen pieniä raukkoja — penkeillä, joita he ovat laittaneet itselleen mättäistä, ja tarinoivat keskenään muinaisista ajoista, ja niistä kahdesta lempivästä, jotka viime sunnuntaina hiipivät metsän lävitse ja Heim Heiderieterin kahdesta kultaisesta rannerenkaasta, jotka yhä vielä ovat mättään alla… Hshth! Poissa he ovat! Tuossa tulee Heim Heiderieter, tuo rauhanrikkoja, ja ihana Ingeborg.
"Älä puhu noin kovaan, Ingeborg! Ilma on niin kirkas ja tyyni. Se kuuluu kauemmalta kuin luuletkaan. Älä heilauta kättäsi noin ilmassa, se kuuluu, kuin löisit lasiin. Jos aiot laulaa, niin laula jotain vakavaa ja hienoa, sillä se kuuluu portille asti, jota enkelit vartioitsevat."
Ingeborg käännähti häntä kohden ja katsahti häneen, kuin olisi häntä arveluttanut. "No nyt… nythän olet taas lennossa! Nyt ei sinun kanssasi enää voi vaihtaa järkevää sanaa."
He nousivat rinnakkain kukkulan rintaa. Heim katseli, kuinka Ingeborgin polvet ponnistivat pukua vastaan.
"Tässä on eräs kuningas haudattuna."
"Tiedätkö sen varmasti?"
Hän heittäysi ruohikkoon ja katsahti tyttöön. "Tietysti tiedän; olenhan minä sunnuntailapsi."
"Oletko näinä päivinä saanut mitään valmista? Kehuithan!"
"Ehkä! Kun vaan olet ystävällinen!"
"Mutta onko siinä myöskin jotain järkeä?"
"En tiedä. Sitä ei ole kukaan vielä kuullut."
"Tietysti! Niinhän sen pitääkin! Lausu nyt!"
Wodanin kakkulalla.
Niin ylväs linnan valtias
Ol' Pohjanmeren ruhtinas.
"Nyt" — lausui — "alkaa kiista.
Jo vartoo syksyn riista!"
He kiertää metsät, manteret
Ja kaataa uljaat otukset.
Ja raikui riemun sarvi,
Kun palas miesten parvi.
Mut ruhtinas ei palaakkaan.
Jää yksin metsään huokaamaan.
"Suo, Wodan, saalis aino,
Oi, poista lemmen paino!"
Hän uinailee, ja nukkuukin,
Saa metsän käärme esihin,
Jo usvattaret vuottaa,
Nyt kuolo rauhan tuottaa.
Metsässä hänen haudallaan
En rinnan rauhaa saa mä vaan.
Mä etsin saalistani,
Mi ain' on aatteissani.
"Tuo käy nyt taas minun ymmärrykseni ylitse", sanoi tyttö. Mutta Heim huomasi hyvin, että hän sentään oli hiukan ymmärtänyt siitä, sen verran kuin ymmärtää pilveä, joka ylenee etäältä. Hän oli aukaissut hiukan suunsa, ja rintansa nousi ja laski hitaasti ja syvään. Kun vaan tietäisi, mitä hän nyt ajattelee! Mutta hän on aina kuin lintu: juuri kun luulee, että nyt se on paulassa, silloin ilkkua visertää se jo lähimmällä puunoksalla, ikäänkuin ei olisi koko maailmassakaan mitään kettuja ja linnunpyydystäjiä.
"Mitä sinä katselet, Ingeborg?"
"Etkös näe? Missä silmäsi ovat? Andrees ja Maria käyvät tuolla. Andrees ei ole vielä koskaan pyytänyt minua käymään kanssaan. Noh, se onkin ihan yhdentekevää."
Tuotako hän ajatteli?
"Andrees pitää Mariasta; siksi käy hän hänen kanssaan. Minä pidän sinusta, siis!"
"Ah… pitää? pitää? Mitä se on olevinaan?"
"Siten on todellakin laita, Ingeborg! Ja sinä voisit niin hyvin…?"
"Voisit? Voin?… Mutta minä en tahdo! Tuo on tuhmaa kaikki tyyni!"
"Mutta soisinpa", sanoi Heim, ja silmänsä välähtivät vihastuneesti, "soisinpa, että edes kerrankin olisit ystävällinen minulle. Nyt edes viimeisenä päivänä!"
"Ja minä… minä soisin, että jättäisit tuon kerjäämisen. Andreekselle ei ikipäivinä juohtuisi mieleenkään tuolla tapaa kerjäillä ja juosta jonkun tytön perässä… mutta sinä olot aivan raukka!" Hän hypähti ylös ja lähti pää jäykästi pystyssä ja heilutellen hattuaan kädessään alas kukkulanrinnettä Strandigerkartanoa kohden.
Heim jäi paikalleen ja katseli hänen jälkeensä.
Ingeborg meni yli kankaan ja ajatteli Andreesta. Sillä Andrees oli ylpeintä ja ihaninta, mitä maanpäällä löytyi. Hän oli yhtä ylevä ja loistokas, kuin kaikki ne miehet, joista hän viime viikkoina oli lukenut pastori Frisiuksen luona, kuin Theodor Kölner, kuin Friedrich Frisen ja kaikki nuo muut vapaussodan sankarit. Niin kaunis hän oli ja niin varma, ja semmoiset ylpeät silmät kuin hänellä olivat! Ja oli vallan hirveätä, ett'ei hän välittänyt mitään Ingeborg Landtista! Mutta Heim taas? Ei, Heim oli liika lauha, liika levoton, liika ystävällinen. Heim ei ollut mikään sankari!
Heim seisoi hetken vielä ja katseli hänen jälkeensä. Sitte upotti hän kätensä taskuihin, ja katseli iltaruskoa, joka ihmeellisen loistavana säteili taivaalla. Se valtasi hänen mielensä. Kasvojensa kiusautunut jännitys suli, ja silmissään syttyi tuli. Hän unohti tuon Ingeborgin, joka tuolla syrjempänä kulki kankaan ylitse, ja rupesi puhelemaan sen toisen kanssa, joka en hänen mielikuvituksessaan, joka ratsasti hänen sivullaan kankaan yli, ja joka oli hänen armaansa. Hän astui ripeämmin eteenpäin, ja kun hän siinä kulki tietään, silmänsä illanruskossa, kohotti hän kätensä, ja kaikki muu maailmassa hälveni mielestään: "Koko linna on liekkien vallassa, Ingeborg! Nyt täyttä karua! Ja älä pelkää! Etkö näe, kuinka lujina ja upeina nuo pilvenharmaat muurit ylenevät? Ne eivät ikinä voi sortua. Mutta sisällä on paljasta liekkiä ja lieskaa. Liekit kurkistavat mielettömin punaisin silmin joka ikkunasta, ne lieskaavat joka käytävässä, ne kapuavat ylisille ja kiipeävät ylös tornia. Näetkös? Nyt lentää punainen kukko katonharjalle. Pysy tiellä. Ingeborg ja pidä lujasti ohjaksista! Näetkö kuinka lieska loimuu kauniissa salissa? Pöytien ja vuoteitten ylitse leimuavat ja liekehtivät nuo punaiset tulihenget… Älä itke, Ingeborg! Me rakennamme uuden talon, ihanamman kuin entisen, rakennamme alttaanin, jolta saa katsella metsiin, ja korkeat ikkunat merelle käsin… Nyt uupuu lieska… liekit sammuvat… ontot silmät tuijottavat vastaani… oh… nyt on kaikki raunioina!"
Hän antoi käsiensä vaipua, ja seisoi hiljaa uniinsa unohtuneena. Kotipihansa oli lähellä, ja aitausvallin takana makasi Ingeborg pitkänään ja nauroi.
Silloinkos Heim hämmentyi ja aikoi vihoissaan kääntyä pois. Mutta kun tyttö lepäsi siinä ja katseli ja nauroi häntä niin ylimielisen vallattomasti, ja kun hänen vaaleat hiuksensa sekautuivat kanervikkoon, niin ei Heim osannutkaan irroittaa silmiään hänestä. Hän seisoi hänen edessään ja ajatteli: Ehkä hän kuitenkin pitää sinusta! ja tyttö salli hänen kernaasti katsella, kun ei hän vaan häirinnyt häntä puheillaan, ja oijenteli ja oikoili itseään siinä, kuin kissanpoikanen, joka haluaisi leikkiä.
Silloin kääntyi Heim hiljaa poispäin, hän kalpenikin hiukan, ja silloin hypähti tyttö pystyyn ja lähti hänen kanssaan rinnettä alas. Marskia ja merta peitti jo illan hämärä.
"Siedänpä sinua sentään!" sanoi tyttö yht'äkkiä. "Enhän muuten viitsisi aina käydä kanssasi täällä kankaalla."
"Mutta sitte tulet yht'äkkiä niin epäystävälliseksi ja rupeat riitelemään."
"Mutta enkös odottanut sinua vallilla vai?"
"Niin, odotithan, ja sentähden… ja koska…" Hän pani kätensä taskuunsa ja etsi sieltä ja katsoi häneen… mutta silloin olivat tytön silmät taas yht'äkkiä tuollaiset suuret ja kummastelevat, ikäänkuin näkisi hän yht'äkkiä "elefantin edessään." Niitä silmiä!
Heim jätti koko etsimisen.
Kun hän palasi yksin rantamaa pitkin, otti hän yht'äkkiä rannerenkaan taskustaan, ja heitti sen äkkiä vihastuneesti veteen. Vilahti hopeaisesti veden kalvossa, ja vedenneitojen kädet kurkottivat ahnaasti vedestä aarteen perään. Niitäkin varomattomin!
"Ei siitä kuitenkaan ikinä mitään synny!" sanoi Heim. "Hän on liika itsepintainen. Hän on toisellainen kuin minä!"