NELJÄS LUKU.
Heim Heiderieter, yhdeksännettä lukukauttaan viettävä ylioppilas, oli aamusti saapunut Bebenhauseniin, oli uneksinut koko päivän Bebenhausenin kauniissa hiljaisessa linnassa, tuossa kuninkaallisessa erakkolassa, ja käyskeli koko iltapäivän Schönbuchissa jatkaen ja kehitellen näitä uneksumisiaan. Milloin kuleksi hän rauhaisan hiljaisilla metsäpoluilla, milloin päätiellä, jonka ylitse pyökit tuuheine oksineen riippuivat. Nyt tuli hän uupuneena, kengät tomusta valkeina ja kasvot kuumina, viimeistä kukkulan rinnettä alas. Pyökit väistyivät edestä, ja sadut ja unet kaikkosivat metsien piiloon, maailma avautui eteen taas: tuossa seisoi Tübingenin linna. Ilta-aurinko välkkyili pitkissä ikkunariveissä. Tuo vanha kaupunki seisoi rauhaisana tuossa edessä, laajana ja omaisena tuossa laakson pohjalla.
Heim Heiderieter laskeusi verkkaan mäen rinnettä. Hän uneksi yhä vielä. Vielä ei ollut kukaan herättänyt häntä, ei ollut kukaan ottanut häntä palvelukseensa. Sen teki sittemmin kotiseutu.
Pukunsa oli hyvin yksinkertainen, ruskeata sarkaa, valkeilla kiharoilla hiuksillaan oli pehmeä hattu ja kädessään luja tammisauva.
Kasvonpiirteensä olivat vuosien vieriessä miehistyneet ja elämänuskallus ja aurinko olivat saaneet ne ruskeiksi ja voimakkaiksi, mutta silmänsä olivat yhä pysyneet entisinä, olivat yhä samat uskolliset puhtaat silmät, joiden takaa välkkyi värikkäitä kirjavia ajatuksia, kuin ikkuna, jonka takana seisoo sytytetty joulukuusi.
Mutta siinä juuri onkin Heim Heiderieterin heikkous. Eihän aina olo jouluaatto. Milloin ryhdyt sinä arkipäivätoimiin, Heim Heiderieter?
Torin vierellä, lähellä kirkkoa, on ravintola, joka ehkä on jo yli kahdensadan vuoden vanha. Sinne meni hän sisään.
Tuo matala avara huone yksinkertaisine pöytineen, penkkineen ja tuoleineen on täpötäynnä ylioppilaita, jotka nauttivat vaatimatonta illallistaan, leipää ja juustoa, tai istuvat oluthaarikkojensa ja viinilasiensa ääressä ja pakinoivat keskenään korkeaäänisesti ja iloisesti. Siinä ravintolassa kävi etupäässä pohjoissaksalaisia. Monta verevää reipasta nuorukaista saa siellä nähdä. Muutamat ovat vielä hyvin nuoria, vasta koulusta päässeitä, kasvoillaan on vielä päästötutkintojen kalpeus, ja liikkuvat he vielä enemmän tai vähemmän epävapaasti, eivätkä vielä ole oikein kotiutuneet vapaaseen ylioppilaselämään. Toiset taas ovat jo vanhempia, heiltä on tuuheat viikset, ja siellä täällä antaa joku lyhyt vaalea poskiparta aihetta viattomiin leikinlaskuihin. Mutta on joukossa vanhempiakin, rappeutuneita elämän kuluttamia miehiä, ne ovat yliopiston kiusanlapsia, sen silmien edessä pilalle joutuneita; näkee kasvoja, jotka puhuvat joko uneliaisuudesta tai juopottelusta, vartaloita, jotka ovat joko liika ohuet tai liika tukevat, käytöstä, joka osoittaa joko velttoutta tai raakuutta. Ne ovat reippaan nuorison pilkan esineinä ja rasitukseksi tovereilleen ja tuttavilleen. Ne ovat vanhempain ja sisarusten huoli ja Jumalan kauhistus.
Heim Heiderieter ripustaa hattunsa käyräkahvaisen keppinsä nenään ja sijoittaa molemmat nurkkaan, sivasee kerran pieniä viiksiään ja oijentaikse suoraksi, niin että päänsä melkein koskee kattoon, ja lähtee sitte, milloin nyökäyttäen tervehdykseksi päätään, milloin kumartaen — nyökäyksensä ovat aina sydämelliset, on kuin välähtäisi joka kerta lämpöä silmistään, kumarruksensa ovat jäykät ja taipumattomat — ja pujotteleikse pöytien välitse pyrkien holsteinilaisten pöytää kohden.
"Kas, tuossa uneksija tulee! Istu alas Heiderieter, kangasten samooja!"
"Kangasten samooja, metsän kulkija! Tänne!"
"Eipäs, vaan tänne! Meidän kahden välillä on vaan yksi ainoa kangas."
Sen sanoo eräs viimeistä lukukautta opiskeleva lääketieteen ylioppilas, hupainen hauska mies, kirkkaitten silmälasien takana välkkyvät kirkkaat silmät. Hänen isänsä, eräs lääkäri, käy virkamatkoillaan välistä aina Eschenwinkelissä saakka, ja poikansa on tuntenut Nummitalon jo, kun Heim vielä juosta livisti paljain jaloin hiekkatietä koululle.
"Tiedätkö Heim, että palatsisi Weinbergissä on palanut?"
"Kokonaan… Ei muuta kuin tuhkaa jälillä!"
Heim naurahti tyyneesti: "Kun vaan Uhlandin laulut ovat pelastetut!"
"Kaikki on palanut!"
"Mutta ne ovat minulla taskussani. Tuossa!" Hän näytti nauraen risuista nidosta.
"Mutta kuulkaas, Heiderieter", kysäsee eräs vanhempi ylioppilas, joka vasta äskettäin on tullut Tübingeniin, eräs teräväpiirteinen juristi: "Mihinkä tiedekuntaan te oikeastaan kuulutte?"
Kysymyksessä piilee pientä ivaa ja pientä uteliaisuutta. Mutta pöydässäkös remahdetaan nauramaan, ja satelee sukkeluuksia asian johdosta. Jotkut arvelevat: "Viidenteen!" Toiset taas tuumivat, että Heiderieter kuuluu "Uhlandin tiedekuntaan" ja että "koko Württemberg on opintosalinaan." Viimeksi selittää joku, että Heiderieter oleksii liika harvoin Tübingenissä, jotta edes voisi semmoisia kysyäkään.
Tuo ystävällissilmäinen lääketieteen ylioppilas saa hälinässä, joka oli syntynyt, tilaisuuden matalalla äänellä selittää kysyjälle, että Heiderieter oli mukava, mutta omituinen nuorukainen, joka, ikävä kyllä ei tietänyt, miksi hän pyrki.
Heimistä on kiusallista olla keskustelun keskipisteenä ja on hämillään. Hän on, kun on kahdenkesken ajatustensa kanssa, ylen rohkea mies; hän puhuu kokonaisille kansanjoukoille, eikä hän valtiopäivillä jää ketään vastaan sanattomaksi. Kahdenkesken jonkun tuttavansa kanssa on hän hupainen seuranpitäjä, avaa sydämensä ja tarjoo siellä sijaa niin vilpittömällä ystävyydellä, että tuntee ihan ilostuvansa. Mutta hän joutuu hämilleen, kun on ympärillään kuusi, seitsemän miestä ja kaikki katsovat häneen, ja aina menee hän ensimmäisenä luentosaliin — jos hän ylialaan menee sinne nimittäin — ett'ei, kun hän astuu ovesta, kaikkien silmät kääntyisi häneen. Niinpä onkin käynyt niin, että Heim Heiderieter, joka kullekin erikseen esiintyy mielevänä, vilpittömänä ja lahjakkaana miehenä, on tuttavapiirilleen kokonaisuudessaan hyvänsävyisen leikinlaskun esineenä, ravistavatpa muutamat jyrkempiluontoiset ja ylpeämmät päätäänkin hänestä puhuttaessa.
Tällä kertaa pelasti hänet pälkähästä voimakas käsi. Oli astunut ravintolaan joku vieras nuori herra, kookas komea mies, jonka tummat, suorat hiukset, tummat silmät, jalot kasvojenpiirteot ja hieno puku tekivät varsin edullisen vaikutuksen. Tämä mies pysähti hetkeksi itsetietoisen ja varman näköisenä keskelle huonetta, hattu kädessään, ja katseli etsivästi ympärilleen. Sitte kuuli hän keskustelun holsteinilaisten pöydän ääressä, ja samassa laski hän kätensä Heimin olalle.
"Hyvää iltaa, Heim Heiderieter!"
Heim hypähti pystyyn ja laski kummankin kätensä toisen olalle:
"Andrees, Andrees!"
"Tule!" sanoi Andrees. "Riisuin eilen Berliinissä yltäni ulaanitakin, ja olen suoraapäätä matkustanut tänne näkemään ja puhuttelemaan sinua. Vaikeatapa oli löytää Tübingeniä, Stuttgartissa olin jo heittää koko yrityksen sikseen. Vielä vaikeampi oli löytää sinua." Hän kääntyi pöytäseuran puoleen: "Olette saaneet pitää tätä miestä viisi vuotta. Minulla on vanhat oikeudet häneen; sallikaa hän minulle täksi illaksi."
Ulkona oli ruvennut hämärtämään, oli jo melkein ilta. Mutta taivas oli kirkas. Oli hiljainen, ihana kesä-ilta.
"Missä sinä asut?" kysyi Andrees.
"Tuolla syrjempänä", sanoi Heim hieman arasti. "Olon vuokrannut itselleni pienen huvimajan tuolla ulkona viinitarhoissa. Mutta voisimmehan mennä sinun hotelliisi. Minne olet ottanut asuntoa?"
"Kiitos, lähdetään sinun luoksesi vaan."
He astelivat kapeaa epätasaista polkua ylös kukkulalle. Kuu kurkisteli etäisten puunlatvojen ylitse; sen valo heitti kiemuroivia viinilehväin varjoja tielle. Toisinaan näki hieno- ja siromuotoisen viinirypäleen lepäävän kivityksellä, viheriän viinirypäleen.
Heim tuijotteli miettivän näköisenä tiehen, Andrees piti tapansa mukaan päätään ylhäällä ja katseli ympärilleen; liikkeensä eivät sentään enää olleet niin rauhalliset kuin ennen, niihin oli tullut jotain äkillistä ja levotonta.
He vaikenivat kumpikin: Tuolloin tällöin kuului joku yksinäinen arka lintu huutavan yössä.
Silloin väistyivät vasemmalle tiestä viinipensaat ja edessä seisoi pienen lavan päällä neliskulmainen huvimaja, jonka ovi oli auki.
Sen muodosti yksi ainoa huone, noin tavallisen pienen huoneen kokoinen. Seinällä vastapäätä ovea oli puupenkki, joka oli maalattu viheriäksi, se oli varustettu patjoilla ja näytti käyvän vuoteesta. Huoneen oikealla seinällä seisoi kirstu, jonka Andrees kohta tunsi, se oli ennen seisonut Nummitalon salissa. Muun osan huonetta anasti pyöreä pöytä.
Kun tämän huvilan asujalla oli luonaan enemmän kuin kolme vierasta, täytyi hänen ottaa ne kolme kirjaa, jotka olivat kirstulla ja nostaa ne pöydälle. Näistä kolmesta kirjasta lupasi yksi opastaa ahkerat lukijansa koko vanhaan filologiaan, toinen oli päiväkirja ja kolmas Uhlandin runot. Ensimmäistä ei hän ollut aukaissutkaan, toisessa oli ainoastaan tyhjiä valkeita lehtiä ja käytettiin sitä spriikeittiön alustana, kolmannen osasi Heim ulkoa.
Strandiger katsahti päätä pudistellen ympärilleen: "Saakohan täällä edes kupin kahvia tai jotain semmoista?"
"Paikalla!" vastasi Heim ja laski pienen spriikeittiönsä punaisenkirjavalle pöytäliinalle. Andrees seurasi tarkasti jokaista hänen kömpelöä liikettään.
Liekki lieskahti alta ylös.
"Onko pöytäliina tulenkestävä?"
"Keittiö seison muuten tavallisesti tässä arkulla", sanoi Heim, etsien paraikaa samasta arkusta kahvitötteröä.
"Nyt peite käryän jo."
Heim kääntyi ympäri, ja survasi konetta kämmenellään, niin että se, sensijaan että olisi hiukan siirtynyt syrjään, pannuilleen päivineen lensi lattialle. Lattialle juokseva väkiviina syttyi kohta palamaan. Nyt paloi jo kahdessa kohdassa, ja Heim seisoi niiden välillä.
"Jos sinä aiot antaa sen palaa", sanoi Andrees, "niin pitää meidän vähitellen ruveta poistumaan."
Nyt maltti Heim mieltään ja iski leveällä kämmenellään palavaan pöytäliinaan, ja saikin tulen kohta sammumaan.
"Tule", sanoi Andrees, "mennään istumaan tuonne ulos penkille, kuu nousee laakson ylle. Ympäristö näkyy olevan hyvin kaunis… onko sinulla jotain juotavaa?"
"Karafiini viiniä."
"No tulehan siis!"
He menivät istumaan ulos penkille, viini välillään. Silloin tällöin ottivat he siemauksen. Lasia ei ollut.
"Emme ole tavanneet toisiamme viiteen vuoteen", sanoi Andrees…
"Kuinka pitkälle sinä olot edistynyt?"
Heim nojasi kyynäspäillään polviinsa ja katseli avaraan laaksoon edessään. Valkeine kiharoine hiuksineen ja partoineen ja voimakkaine suurine piirteineen muistutti hän, siinä kun hän terävästi ja kuitenkin uneksuvasti katseli kuuvalovälkkeiseen hämärään, etelään, noita vaeltavia germaaneja, jotka muinoin joskus matkahaluisina ja kaihoten olivat näiltä samoilta kukkuloilta tähystelleet etelään, ikävöiden tuonne kaukaisuuteen, jota eivät tunteneet, ja joka oli tuleva heidän tuhokseen.
"Pitkällekö olen edistynyt jo?" kysyi hän neuvottomana. "Enhän tiedä edes, pitääkö minun pyrkiäkään mihinkään."
"Mutta sallihan sitte, miekkoseni, että kysyn sinulta jotakin! Paljoko jätti isäsi sinulle perintöä?"
"Minä elän hyvin vaatimattomasti, Nummitalo kestää sen vielä."
"Vai niinkö luulet… Noh, ja sitäpaitsi! Tottahan sinä johonkin sentään pyrit. Mitä sinä toimittelet?"
"Minä luen ja… kuleksin."
Silloin naurahti Andrees harmistuneesti: "Olen saanut kaksi kirjettä", sanoi hän, "toinen on Maria Landt'ilta, toinen Telsche Spiekeriltä. Oletkohan utelias?"
"Voinhan lähimain kuvitella, mitä Telsche Spieker kirjoittaa."
"Vai niin? Sittehän ei minun tarvitse sitä kertoakaan. Hän kirjoittaa: säästöpankki lähettää sinulle vielä puoleksi vuodeksi rahaa. Nummitalo on jo savupiippua myöten velassa ja tämä savupiippu huojuu jo perustuksillaan."
Silloin purasi Heim huuleensa, mutta ei kääntänyt katsettaan laaksosta:
"Siispä pitää minun ryhtyä johonkin."
"Ruveta suorittamaan tutkintoja vai?"
"Siihen… niin, siihen en pysty… Mitähän sitte suorittaisin?"
"Sen pitäisi sinun itse parhaiten tietää! Mutta uskonpa kylläkin, ett'et pysty siihen. Ei ole yksikään Heiderieter koskaan suorittanut mitään tutkintoja, tai saanut mitään valmista aikaan… Neuvon sinua, kuule. Palaa kotiin ja rupea Nummitalon isännäksi."
"Enpäs ikinä! Kiitos siitä! Keksinhän aina jotain. Jossain maailman kolkassa! Matkustan ulkomaille."
"Maria Landt kirjoittaa myöskin sinulle."
"Hän laulaa kait samaa laulua?"
"Mutta toisessa sävellajissa. Olen jättänyt hänen kirjeensä pöydällesi.
Voit lukea sen perästäpäin."
He vaikenivat hetkeksi. Ajatuksensa vaelsivat kotiseuduille.
"Kuule, Andrees, mikä on oikein suhteesi Maria Landt'iin??
"Mariaanko? Hän kirjoittaa hyvin järkeviä kirjeitä. Ensi rivillä seisoo: Äitisi tulee vanhaksi ja on jo melkein sokea. Ja toisella: Rakennukset Eschenwinkelissä luhistuvat jo huomispäivänä. Sitten palataan taas äitiin ja taas Eschenwinkeliin."
"Et sinäkään ole viiteen vuoteen ollut kotona vai?"
Andrees kohautti olkapäitään. "Mitä minä siellä? Kerran käväisin, kolme vuolta sitten. Maria oli matkustanut pois. En osaa mukautuu noihin pieniin oloihin siellä. Kuulun suurkaupunkiin. Mutta, kuule, sinulle tahdon tunnustaa jotain: Sinun pitää hoitaa pientä omaisuuttasi, kuten kaikki isäsi. Sinä kuulut kotiseudulle."
Heim kävi rauhattomaksi ja aikoi nousta ylös.
"Pysy hiljaa vaan! Enhän ajattelu halveksivasti sinusta. Senhän tiedät. Mutta olen aina aavistanut, että loppu tulisi tämmöinen. Heiderietereistä ei ole vieraisiin oloihin. Jos sinusta joskus jotain kunnollista tulee, niin tulee sinusta sitä kotona, siellä metsän ja rannan välillä. Sinne kuulut sinä, sinne kuuluu sydämesi ja sinne voimasi. Siellä voit joskus ehkä käyttää, mitä täällä vieraissa maissa olet nähnyt ja oppinut."
Silloin nousi Heim seisaalleen ja astui jonkun askeleen eteenpäin ja katseli laakson ylitse. Kaikilta rinteiltä huurusi kaste usvaisina pilvinä laaksojen ylle.
"En voi jättää tätä ihanaa lempeätä maata", puhui hän matalaan, "siellä ylhäällä, kaukana on minusta liika autiota ja kylmää. Ihmiset ja maa, kaikki ovat niin tasaista, niin lakean aavaa ja kaukaista." Hän kääntyi ympäri: "Miksi et sinä palaa kotiseudulle?"
"Minäkö? Minä kuulun kaupunkiin." Hän naurahti: "Kun johtuu mieleeni tuo Maria Landt, tuo hiljainen sävyisä pyhimys! Että silloin muinoin olin ihastunut häneen! Mutta sitenhän käy. Ell'ei näe ja saa mitään muuta, niin tyytyy siihen, mitä on saatavilla. Muistatko serkkuani, Frans Strandigerin sisarta?"
Heim puisti päätään: "Missä on Frans?"
"Hänestä tulee maanviljelijä. Konttorituoli tuntui hänestä liika kovalta, ja seinät liika ahtailta, hän on nyt jossain Itäpreussissa jollain maatilalla… Mutta tuon Lena Strandigerin, hänen sisarensa, tahtoisin kerran nähdä rinnan Maria Landtin kanssa. Sekös olisi oiva pila! Suurempia vastakohtia ei löydy."
Heim katsahti ystäväänsä, ja kuun valossa näki hän nyt selvästi, mitä hän jo oli ollut tuntevinaan hänen äänensä sävystä, että Andrees Strandiger oli saanut toiset silmät. Ne silmät olivat kyllä vielä ylpeät ja kauniit, mutta ne eivät enää olleet rauhalliset ja puhtaat. Ja tämä viilsi hänen sieluaan: hän ajattelu että hän nyt oli ihan yksin maailmassa: "minulla ei enää ole yhtään ystävää!"
Hän kävi ihan hiljaiseksi.
"Tuumin", jatkoi Andrees, "antaa Strandigerkartanon vuokralle. Naiset voivat asua yläkerrassa, eikä heidän tarvitse huolehtia talonpidosta. Minä jään Berliiniin ja tutustun suureen maailmaan. Mitä muutakaan hyvää rahoista on?"
Heim ei virkannut mitään. Hän ei ollut vielä tarpeeksi ajatellut näitä asioita. "Mitä muutakaan hyvää rahoista? Että saisi nauttia elämästä! Luonnollisesti! Sitähän varten rahat ovat ja maat ja väki! Olisi minulla vaan rahaa!" Hän havahtihe unistaan.
"Kauanko aiot viipyä täällä?"
"Lena jäi äitinsä kanssa Stuttgartiin. Me jatkamme huomenna matkaa
Schweitsiin."
Andrees nousi ylös. Myöskin Heim nousi.
"Tein tämän syrjämatkan luoksesi, tuodakseni sinulle Marian kirjeen ja laskeakseni minäkin sydämellesi, että palaisit takaisin Nummitaloon. Sinne sinä kuulut ja siellä olet paikallasi."
"En ikinä!" sanoi Heim ja ravisti uhkamielisesti kiharoita hiuksiaan. "Palaisinko kotiin näin hyljättynä ja näin menneenä miehenä? Avaraan maailmaan minä lähden!"
Andrees oijensi kätensä hänelle. "Oma olet käskijäsi. Tee, kuinka tahdot. Minun pitää lähteä. Löydän kyllä itse kaupunkiin takaisin. Eikö täälläpäin ole tapana sanoa: Jumalan haltuun? Jumalan haltuun, Heim!"
Heim piti yhä vielä hänen kättään kädessään ja aikoi sanoa: "Jää nyt vielä luokseni tänne! Olemmehan lapsuudesta asti parhaimmat ystävät." Mutta Andrees kääntyi poispäin, ja taaskin hänen viime katseessaan, huomasi Heim tuon vieraan hänessä. Silloin hellitti hän hänen kädestään.
Hetken seisoi hän oven edessä ja kuunteli hänen askeleitaan, ne kuuluivat, yhä alemmalta. Yhä kauempaa kuului tuo tripp, trapp… Ja nyt oi enää mitään… Kaikki hiljaista.
"Niinpä… tuo on lopussa… ihan lopussa."
Hän puisteli hämmentyneenä päätään, tähysteli laakson ylitse, kääntyi ympäri, ja astui, mielensä levottomasti lainehtivana, majaansa.
Niinpä maailmalle siis! Kuljeksivana, kodittomana!
Silloin näki hän pöydällä tuon kirjeen ja tarttui siihen, kuin johonkin, joka vielä oli hänelle omaista ja läheistä.. Hän astui taaskin ulos ja koetti lukea sitä kalpeassa kuunvalossa, joka väreili ilmassa. Siinä oli ainoastaan muutama sana, jotka olivat kirjoitetut erään kämmenenkokoisen valokuvan takapuolelle: "Äiti Strandiger sanoo: Heiderieterit ovat aina pyrkineet vieraaseen ja laiminlyöneet kotonsa; mutta Heimistä en olisi uskonut sitä. Jos kaikki olisimme Heiderietereitä, olisi kaikki paljasta ohdaketta ja orjantappuraa, ja kaikki olisimme katottomia. Kangas on hiipinyt aina ikkunalautoihin asti ja livahtanut katolle. Nummitalo on suotta kutsuva poikaansa ja kangas isäntäänsä, kunnes viimein palaa kotiin kelvoton mies, josta ei kotiseudulle ole mitään hyötyä."
Heim käänsi kuvan.
"Nummitalo!! Nummitalohan!!"
Hän näki sen selvästi kuunvalossa. Hän astui hiukan syrjempään, niin ett'eivät viinipensaat riistäneet häneltä hituistakaan kuun hopeavalosta: "Nummitalo! Tosiaankin… Ei, mutta! Nummitalo!… Eipäs… Katsokaas toki!" Hän kertoi viinipensaille, hän puhui ääneen, kuin joku, joka hilpeänä ja keveänä tarinoi viinipikarin ääressä: "Nähkääs! Todentotta, kaikki vajan ikkunat ovat rikki, sen ovat ne pojan viekanat, senkin ilkimykset, tehneet. Ovat sen perineet niiltä ajoin, kuin minä aloitin… onkin osaava heitto pienelle pojanvekaralle! Ken osasi, sai palkinnoksi pienen piipunnysän. Luulenpa todentotta, että tuolta salin ruudun takaa kurkistaa esiin Telsche Spiekerin naama, Sekös osasi murista. Mutta mepäs istuimme vallin takana vaan ja nauroimme."
Hän puisteli ihmeissään päätään. Kuunvalo hiipi joka hiuskarvallaan ja välkkyi joka suortuvallaan.
"Enpäs enää voisi astua suorana tuosta ovesta sisään… en likimainkaan! Minun täytyy taivuttaa päätäni syvään, oikein kumartua täytyy minun, kun palaan! Minä… niinpä, näkisinpä mielelläni taas kerran tuon vanhan talon, ainoastaan nähdäksenikin, miltä se nyt näyttää… sali ja kellarikamari ja kyökki avoimine liesineeen, jolla mustat härkäpavut ratisten paistuvat pannussa… ruton hyvää ruokaa se! Mutta seassa pitää olla perunanpalasia ja ne pitää olla paistetut rasvassa, niin, ja oikeastaan pitää länsituulen viuhua kankaalla, tuommoisen oikean märän, kolakan länsituulen. Sillä se on oikeata rannikkoväen ruokaa se."
"Tuosta menee polku puutarhan lävitse ja tuossa on vallinaukko. Tosiaankin, aukko näyttää pieneltä, se on nurmettunut, siitä ei enää käy kukaan metsään ja Wodaninkukkulalle. Ja siellä turpeen alla on yhä vielä se kolmas rannerengas. Olisipa somaa tietää, kuka senkin on saava! Ne molemmat toiset ovat menneet linnunteitä! Mutta kolmas kerta olen osaava oikeaan!"
"Missähän lienee sekin rengas, jonka lahjoitin silloin purolla? Lieneekö sen käsivarsi yhä yhtä ruskea ja silmät yhtä kirkkaat? Näkisinpä… näkisinpä mielelläni puron taaskin, jonka rannalla lepäsin hänen edessään, ja tahtoisinpa nähdä paikankin, jolla hän erosi minusta. Missä lienee hän nyt? Missä?"
Hän puisti päätään, ja tuijotti otsa rypyssä ja silmät tuimina kuvaan kädessään. Kuun valo lepäsi sillä. Tuntui hänestä, kuin katselisi siitä kotinsa ja kotiseutunsa häntä uskollisesti ja vilpittömästi silmästä silmään.
"Ja kohtapa tulee aika, jolloin villihanhet lentävät kankaan ylitse, aamusin toisaalle päin ja illalla takaisin, lentävät kolmikulmaisessa jonossa ja räikeästi kirkuen. Olenpas monta kertaa väijynyt niitä turhaan pyssyilleni metsän reunassa.
"Olisikohan tosiaankin niin, että kotona ilmenisi minussa tuo hyvä ja voimakas — tunnen että minussa piilee jotakin — joka ei täällä vaan tahdo päästä virkenemään? Suuri on siellä luonto, raittiina humisevat tuulet ja kauas kantaa silmä. Sielläpä pitäisi ihmisessä herätä hurskaus, voima ja ilo."
Ja yht'äkkiä tulvahti rikkaan riemuisasti sielussaan: "Minä… lähden kotiin!" huudahti hän. "Huomenna, jo… huomenna lähden!" Silmänsä tulivat kosteiksi ja äänensä värisi.
Sinä yönä nukkui hän hyvin vähän. Kaikki ajatukset, jotka liikkuivat vilkastuneessa sielussaan, kehäsivät yhdessä asiassa vaan: Minä lähden kotiin!
* * * * *
Seuraavana aamuna lähti hän matkalle, jalkaisin, loput rahansa taskussaan, selässään musta nahkalaukku, jonka hän kerran, viisi vuotta sitten oli ostanut S:t Paulilla Hampurissa, kädessään oli tammisauva. Siten vaelsi hän viimeistä kertaa Schönbuchin lävitse. Yleensä noudatti hän Neckarin juoksua, vältti sentään suurempia kaupunkeja. Mitä kauemmas matkansa joutui, sitä varmemmaksi tuli hän siitä, että hän oli oikealla tiellä, ja sitä iloisemmaksi, luottavammaksi ja uskaliaammaksi tuli mielensä. Tunto voimakkaasta, hyvästä teosta ylensi hänen sieluaan, sai silmänsä kirkkaiksi ja askeliinsa voimaa. Näinä tyyneen vaelluksen, hiljaisen itseensäsyventymisen ja voitollisten taistelujen päivinä, jolloin hän heilautteli ruskeassa kädessään jykevää tammisauvaansa, näinä päivinä, jolloin kotiseutunsa heräsi sielussaan yhä kirkkaampana ja selvempänä ja yhä ihanampana ja avarampana, jolloin elämän vakavuus valtasi hänen mielensä ja unet hälvenivät edestään kuin sumuharsot, runoili hän seuraavat värssyt, jotka hän illalla lyijykynällä kirjoitti pieneen mustaniteiseen taskukirjaansa. Seuratkoon niitä tässä pari näytteeksi hänen silloisesta mielialastaan.
Kotiapäin.
Jo koittaa aamun koi!
Saa aurinkoinen loistossaan
Taas taivahalle paistamaan.
Nyt kotiin, oi!
Käy aika kiirehtäin.
On kuuma paahde auringon;
Mun tieni vuoristohon on,
On kotiin päin!
Jo huippu häämöttää;
Ylhäältä luota pyökkien
Mä kodin nähdä himoitsen,
Miks' sit en nää?
En näe mä kotoain;
Vain kirkon tornin kaukaa näin.
Mi tuska polttaa silmässäin?
Ei itku vain?
Jo sammuu päivän lies.
Nään enkeleitten viittaavan,
Kun painun laakson helmahan
Mä matkamies.
Muutamat toiset säkeet ovat toista laatua. Rohkeutensa kasvoi.
Lehmuksen alla.
Istun lehmuksen alla ja uinun;
Äkkiä leijaa lehviltä maahan
Mun eteen aivan
Yks' keltalehti.
Tunnen kaihoa: kesä nyt kukkii,
Kypsä ei pellon vihreä vilja,
Oi, mistä lehti.
Tää kuolon enne?
Taaskin leijavi ylhäältä maahan
Nurmelle hiljaa: eessäin seisoo
Kuin taian tuoma
Yks' kirjolintu.
Seisoo, keikkuu, sorjana leikkii,
Nyökkivi päällään, heiluvi pyrstö.
On silmä kirkas
Sen punapulmun.
Istun ja haaveksin uusin toivein:
Vihryt on vilja ja pitkä on kesä,
Ja kirjolinnun
Mä — pyytää mielin.
Kolmantena matkapäivänään aikoi hän jättää Neckarin ja poiketa Würzburgia kohden. Silloin sai lian kuulla, että Heidelberg valmistautui seuraavana päivänä, viettämään yliopistonsa viisisatavuotista muistojuhlaa. Silloin päätti hän pysyä uskollisena virtaystävälleen Heidelbergiin asti, ja sitte jatkaa matkaansa suoraan pohjoiseen. Matkalla, kauniilla laaksotiellä, antoi hän monen iloisen ylioppilasparven, ja monen lehväkoristeisen, lippuliehuisen vaunun ajaa ohitsensa. Hän pysytteli yksin, kuitenkin tervehti hän ja vastasi iloisesti tervehdyksiin. Aikaiseen seuraavan päivän aamulla levähti hän hiukan eräässä ravintolassa, joka on hetken matkan päässä Heidelbergista. Sen avara aurinkoinen suoja oli tungokseen asti väkeä täynnä. Hän istahti väsyneenä alas, ja, ajatuksensa kun kaikki liikkuivat kotona, unohti hän itsensä, ja tilasi leveällä alasaksallaan: "Leipää ja juustoa ja lasi viiniä!"
Siinä istui lähellä pari vilkasta tyttöä, joiden jalat olivat yhtä valkeanpölyiset kuin hänenkin. Heillä oli mukana isänsä, kookas, vakava, polvihousuihin puettu mies, jolla oli älykkäät kasvonpiirteet ja lyhyt poskiparta. Kun he kuulivat vieraan sanat, joita he eivät ymmärtäneet, lähenivät nuo tummat päät toisiaan ja lämpimät posket hipaisivat toisiinsa, ja laskivat he arvelujaan, kukahan tuo oli ja mistä, arvelivat hänen vaaleista hiuksistaan ja leveästä puheenparrestaan, että hän mahtoi olla joku alankomaalainen tai tanskalainen ja kurkistelivat siinä päätä käännellessään aina tuontuostakin häneen ja näyttivät hyvinkin halukkailta antaumaan jo ennen Heidelbergiakin pieneen hupaisaan seikkailuun. Ukkovanhus katseli vakavana eteensä, otti aina joukkoon tyytyväisen näköisenä siemauksen lasistaan ja istui siinä kuin ainakin mies, joka nauttii sitä, mikä hänelle maistuu, ja jolle on pieni asia maksaa kestinsä.
Sillävälin lämpeni Heim hiukan noiden vallattomain silmien tulesta. Ja kun ukko sattumalta lähti ulos — joukko varsoja talutettiin nimittäin ohitse, kohotti hän täysinäisen lasinsa ja sanoi hymyillen ja päätä nyökäyttäen: "maljanne!…" ja tytöt vastasivat perin somasti ja nauraa tirskuivat keskenään ja kätkivät tyttömäisesti silmänsä ja katsahtivat toisiinsa ja nauroivat, eivätkä unohtaneet tuontuostakin vilkaista häneen. Ja kaikkia kolmea huvitti, he kun puhuivat eri kieliä, keskustella toistensa kanssa silmillä. Sittemmin, kun hän lähti pois, tapasi hän pienemmän tytöistä puolipimeässä käytävässä, ja ehkä olisivat he siellä tulleet lähempäänkin keskusteluun, ellei Heim yht'äkkiä olisi unohtanut itseään ja puhutellut häntä schwabilaismurteella ja ell'ei toinen tytöistä olisi ilmestynyt käytävän toiseen päähän. Silloin naurahtivat kumpikin hämillään, ja palasivat takaisin ravintolaan.
Niinpä jatkoi hän matkaansa, vilkastuneena pienestä seikkailustaan ja jatkaen ja kehitellen sitä mielikuvituksissaan kaikille suunnille, menneisyyteen ja tulevaisuuteen, rakentaen siitä oikean ilmalinnan korkeine, uhkarohkeine kaarineen, ja kiemuroivine koristeineen, jonka kullalle hohtelevissa saleissa hän molempine kaunottarineen käyskeli.
Mitä lähemmäksi hän tuli Heidelbergia, sitä kauemmas unohtui mietiskely ja ajattelu. Sielunsa avautui ja kurkisti esiin hänen kirkkaista silmistään. Hän, joka matkallaan yksinäisillä poluilla hiljaisissa metsissä oli ollut uneksija, hän muuttui nyt tarkkasilmäiseksi katsojaksi. Heidelberg oli näyttämönä, ja sen asukkaat näyttelijöinä.
Ja mikä avara aurinkoinen näyttämö ja millaiset todelliset ja arvokkaat näyttämövarustukset ja millaiset vilkkaat ja iloiset näyttelijät! Nuo vanhat kiemuroivat kadut, nuo vanhat, korkeapäätyiset talot, nuo juhlivat kansallispukuiset ihmiset, ja nuo nuoret, reippaat ylioppilaat, joiden silmistä ja poskilta loisti juhlailo ja juhlaviini! Ja tätä kaikkea elämää edessään katsoen seisoi juhlallisen vakavana linna tyhjine ikkunoineen ja jaloine muotoineen, ikäänkuin joku ylhäinen harmaahapsinen vanhus, jolta raa'at vihollisensa ovat puhkaisseet loistavat silmät.
Ja ylempänä vielä linnan yllä, ja yllä tuon kaiken aitosaksaiaisen näkymön vietti saksalainen aurinko.
Heim Heiderieter meni, minne vaan häntä uteliaisuutensa veti. Pyöreä hattunsa kaukana takaraivolla, molemmat kätensä sauvansa kahvalla, jota hän piti edessään, seisoi hän, kasvot linnaan päin, joka yleni kukkulalla rakennusten yllä, ja antoi kirjavain juhlakulkueiden samoilla ohitsensa. Tuskinpa kukaan, joka näinä loistavina juhlapäivinä katseli näitä juhlakulkueita, oli syvemmän liikutuksen ja voimakkaamman lumon vallassa, kuin tämä yksinkertainen ylioppilas, joka ensi kertaa näki ruumiillistuneina edessään nuo haamut, jotka hän mielikuvituksissaan oli lapsuudestaan asti aina nähnyt edessään. Kun nuo kaikki, nuo kirjavat värikkäät kuvat Saksan muinaisuudesta olivat liikkuneet ohitse ja kaikki kadut tulvivat äänekästä iloa ja reipasta, täyteläistä vuolasta elämää, silloin lähetti hän silmillään tervehdyksen tuonne ylös linnanraunioille: "Olisipa sinulla vielä silmäsi, että saisit nähdä lastesi ilon."
Kun rupesi hämärtämään, tuli hänen nälkä. Hän ei ollut koko päivään, sitte kuin hän silloin aamulla ulkopuolella kaupunkia oli nauttinut hiukan leipää ja viiniä, muistanut ajatellakaan ruokaa tai juomaa, Iloinen soitto ja riemukas äänten ja lasien helinä johtivat hänet erääseen puistoravintolaan. Hän istuutui erään yksinäisen pöydän ääreen, ja tilasi itselleen illallista. Kun hän oli ravittu, nojautui hän mukavasti taaksepäin, ja antoi väsymättömäin silmiensä taas lähteä seikkailuille. Siinä istui viereisessä pöydässä vieraita, jotka kielimurteensa mukaan näyttivät olevan Keskisaksasta, ne olivat hyvinvoipia, hyvin vaatetettuja keski-ikäisiä ihmisiä, miehiä ja naisia, ja kuuluivat he juttelevan juhlasta ja juhlavaikutelmistaan. Taampana, kauempana puutarhan taustassa, jossa oli hämärää, jota kuu ja tähdet vaan heikosti valaisivat, samalla kuin muu puisto oli valaistu, istui eräässä pitemmässä pöydässä nuorta väkeä, naisia ja herroja. Ne olivat kaikki ottaneet osaa juhlakulkueeseen, ja olivat vielä kulkuepuvuissaan. Heidän suuret leveälieriset hattunsa, kirjavat, kullalla kirjaillut ja raskaat pukunsa, miekat miesten vöillä, ja leveät kultaiset reunustat naisten puvuissa, lisäksi tuo iloinen vilkas haastelu ja kuunvalo, joka värjyi puiden lehvistössä, kaikki tuo synnytti kokonaisuuden, jota Heim Heiderieter hiljaa ja kauan avoimella mielihyvällä katseli.
Kesti vaan tuokion, kun seura jo huomasi kiinnittäneensä hänen huomionsa. Iloisia kun olivat, ja säälien hänen seurattomuuttaan, ja koska hän katseli siinä niin tyytyväisenä ja hyvillään, ehkä miellytti hänen komea voimakas nuoruutensakin ja reippaat virkeät kasvonsa kiharoine hiuksineen ja partoineen naisia, lähettivät he hetken neuvoteltuaan nuorimman keihäsmiehensä, soman nuorukaisen kutsumaan vierasta, viittoillen samalla myöskin käsillään ja haarikoillaan ja laseillaan. Silloinpa lähti Heim heidän joukkoonsa ja istahti pöytään ja, ollen yhtäläisessä juhlahuumeessa kuin toisetkin, iloitsi iloitsevaisten kanssa. Ja kaikki katselivat hyvillään hänen säteileviin kasvoihinsa, joille lankesi kirkas kuunvalo.
Häntä vastapäätä istui joku ylhäinen porvarisneiti yliopiston perustamisen ajoilta, silkkisen sinisen aluspuvun yllä oli hänellä väljä vaalea päällyspuku, jota reunusti kultaiset päärmeet. Korkea huippuhuntu, jota hän oli kantanut juhlakulkueessa, oli illennmältä tuntunut hänestä epämukavalta, nyt hänellä oli päässään kevyt huivi, joka välkkeili vilkkaissa turkkilaisissa, väreissä. Saattoi kuvitella, että tämä huivi oli ristiretkien ajoilta asti saanut levätä jossain tammiarkun pohjalla, ja että se nyt oli haettu esiin juhlan kunniaksi. Hän näytti olevan huvitettu osastaan, ja käytti puheessaan yhä jäykkiä vanhanaikaisia käänteitä ja kätki kasvonsa syvälle huiviin, jonka varjo peitti hänen otsansa ja silmänsä. Hän oli kookkaan, komean ja täyteläisen näköinen, ja loistavata pukuaan kantoi hän sillä varmuudella ja sillä suurekkaalla ja kuitenkin mukavalla ryhdillä, kuin pitikin. Hänen vieressään istui hänen kanssanäytlelijänsä, tämä oli puettu hienoon, hopealla ja kullalla kirjailtuun viittaan ja tummanväriseen matalaan lakkiin, hän ei sentään osannut näyttää yhtä arvokkaalta kuin neitinsä. Kaikista ponnistuksistaan huolimatta, näyttää ryhdikkäältä ja komealta, näytti hän vaan lyhyeltä, paksulta ja hyvin jokapäiväiseltä ja joutui hän ylhäisnäköisen seuralaisettarensa rinnalla ala-arvoiseen, melkeinpä naurettavaan valoon. Heim Heiderieter, joka sai olla hyvinkin omassa rauhassaan toisten huomiolta, katseli häntä niin usein kun vaan luuli, ett'ei hau. kiintyneenä keskusteluun, huomannut sitä. Mutta hän havaitsi pian, että tyttökin oli kiinnittänyt huomionsa häneen. Kuitenkaan ei johtunut mieleensäkään ruveta puhuttelemaan tuota ylhäistä neitiä, joka tummilla silmillään katseli häntä silmäkulmat rypyssä.
Sattui silloin että toinen puoli seuraa erittäin vilkkaassa haastelussa kääntyi toisaanne päin, toinen puoli toisaanne. Silloin laski tuo ylhäinen neiti käsivartensa pöytää vastaan, ja kysyi matalaan, mutta äänellä, jossa kajasti mielenkiintoa, ehkä liitimen veitikkamaisuuttakin: "Tohtiikohan kysyä vieraalta hänen kotiseutuaan?"
Heim loi häneen välähtelevät syvät silmänsä ja vastasi samassa sävellajissa: "Kotoni ikkunasta näen minä meren."
Tyttö kumartui vielä enemmän eteenpäin ja kysyi nopeasti:
"Pohjanmerenkö."
"Sen juuri", vastasi Heim. "Itään on kangasta, länteen merta."
"Kangasta ja merta! Kuinka ihanaa!… Mutta onko metsää? Eikö metsää ollenkaan?"
Heim oli kuulevinaan, että hänen äänensä värähteli, mutta näki ainoastaan hiukan hänen kasvoistaan ja joskus tumman väläyksen hänen silmistään, kun hän hiukan taivutti päätään syrjään.
"On siellä metsääkin!" — sanoi hän. "Kankaan reunalla!"
"Mutta eikö ole vuoria, yhtään puroa?… Minä tarkoitan…"
Heim naurahti ja sanoi: "On; on meillä purokin, ihan pieni puro."
"Sen rannoilla sammalta ja pohja hopean valkoinen? Sepä somaa."
"Ihan niin!" vastasi Heim iloisesti.
Tyttö vaikeni hetken. Heim odotteli uusia kysymyksiä. Ylen mielellään kuunteli hän tuota lempeän pehmeätä, syvää ääntä, ja tämän paikkakunnan siroa murretta, kun se kuului tuosta suusta. Mutta tyttö istui miettivänä eikä liikahtanutkaan. Hänen toinen kätensä piti haarikasta, joka oli edessään.
Heim loi silmänsä häneen kysyvästi.
Silloin nosti tyttö silmänsä taas ja katsahti häneen, ikäänkuin tahtoisi hän katsoa häntä hänen sieluunsa, niin pitkään ja liikkumattoman syvästi hän katsoi. Selvästi näki hän nyt hänen silmäinsä kostean loiston.
"Palaatteko nyt kotiseudullenne?" kysyi hän matalaan, "vai tuletteko sieltä?"
"Minä olen matkalla sinne." Ja avomielisten ihmisten tapaan ja vilkkaampana taas pitkän yksinäisen matkansa jälkeen, innostui hän puhumaan: "Minä olin Tübingenissä, ja sain yht'äkkiä kovan koti-ikävän ja lähdin kohta ja jalkaisin vaan" — hän katsahti sauvaansa ja kohotti sitä ilmaan —, "ja kun pääsen kotiin, rupean minä eräässä pienessä nummitalossa maamieheksi kuten isänikin."
Tyttö vaikeni taaskin tuokion, sitte irroitti hän kätensä haarikasta ja sanoi hiljaa ja heleästi nauraen: "Vaan eihän kangas yksin ja puro ja meri kutsu vaeltajaa kotiin, vaan myöskin neito, morsian!"
Heim pudisti nauraen päätään: "Täytyypä Nummitalon pusertaa kaikkensa voidakseen elättää minut yksinkin. En ole löytänyt rikkauksia vierailla mailla, ja kotona olen köyhä."
"Ihminen 'on rikas, kun sydämensä vaan on hyvä ja ystävällinen. Mutta ette saa, kuten moni tekee, sulkea sitä, mitä tuolla ulkona olette nähnyt ja oppinut, itseenne, vaan jakakaa siitä ympärillenne. Kun ihminen vaan on ystävällinen ja tuntee mielenkiintoa ja osaanottoa, niin on hän rikas. Tiedättekö, että jo tänään iltapäivällä näin teidät, kun menimme läpi kaupungin? Teillä oli hattu vielä kauempana takaraivolla kuin nyt. ja olin loukkaantunut, kun ette katsahtaneetkaan minuun, vaan yhtäpäätä tuijotitte tuonne linnaan. Nähkääs, siksi toimitinkin teidät, kun näin teidän istuvan tuolla, kutsutuksi tänne pöytään, olitte kiinnittänyt huomioni, herraseni."
"Säälitte minua."
"Juuri niin! Tuumin noin: sääli häntä. Hän näyttää kuin voisi hän olla iloinen: niin, ja jotain muutakin ajattelin…"
"Päivä oli ihana!" huudahti Heim innoissaan. "Mutta teidän hyvyytenne tekee illan vielä ihanammaksi. Minä kiitän teitä."
Seura nousi pöydästä ja rupesi hojaumaan. Tukeva patriisimme unohti innokkaassa keskustelussa kokonaan neitinsä. He jäivät kahden.
"Saatte saattaa minut puutarhasta", sanoi tyttö, "serkkuni on unohtanut ja jättänyt minut." Ja katsahtaen Heimiin, jatkoi hän: "Teidän olisi pitänyt olla mukana juhlakulkueessa tänään. Tuommoisia noin ryhdikkäitä miehiä, kuin te, ei meillä ollut monta."
"Minne olisitte sijoittanut minut?" — Heim kävi uskaliaammaksi.
"Sinne, missä nytkin käytte! Ulisimme muodostaneet muhkean parin. Eikö teistäkin? Olkaamme sitä, kunnes tulemme puistosta."
Tyttö laski kätensä hänen käsivarrelleen, ja asteli hänen rinnallaan. Ensi kertaa elämässään kulki Heim nyt naisen käsi käsivarrellaan, ja hän astui ylpeästi ja varmasti: sillä tämä oli nyt kerrankin elämää ja todellisuutta. Niinkauan kun he vielä olivat toisten seurassa, ei hän ollut oikein vapautunut ujoudestaan, mutta nyt tuntui hänessä iloiselta ja keveältä, nyt virtasi juhlanilo keveänä ja tulisena jäseniään. Nyt piti hän neidon kättä lujasti käsivarrellaan.
Puistosta johti tuuhea puukujanne eräälle kadulle. Tätä puukujannetta astelivat he nyt, kumpikin vaieten, ja kumpikin liikutettuna ja tunteittensa vallassa. Kumpikaan ei tohtinut sanoa mitään, kun pelkäsi, että varomaton sana, tai ajatus, joka voisi toiselle olla vieras tänä silmänräpäyksenä, voisi särkeä sen aran hennon harson, joka eroitti unen todellisuudesta.
Siellä, missä puistokujanne päättyi ja yön tähdet hiukan kimmelsivät lehvien välitse, pysähtyi neito.
Ja silloin löysivät kätensä toisensa.
"Tervehdi kotiseutuasi!" sanoi neito. "Tervehdi kangasta ja puroa ja
Wodaninkukkulaa ja koko nuoruuttasi!"
"Mistä sinä Wodaninkukkulan tiedät?"
"Sinähän kerroit siitä…"
"Älä lähde vielä. Suo minun hetki vielä olla kanssasi… Ei ikinä vielä ole kukaan ollut minulle niin omainen ja hyvä kuin sinä."
"Ei ikinäkö?"
"Ei, ei ikinä… Tai oli eräs lapsi kerran… siitä on jo pitkä aika.
Hänellä oli sydän kuin sinulla. Siitä on pitkä aika… Jää kanssani!
Kaikki ajatukseni ovat olevat sinun luonasi… Kuu olkoon vartijasi."
"Luotanhan sinuun jo! Kaikkea hyvää uskon sinusta. Mutta minä en voi, minun pitää kotiin. Jumalan haltuun!"
"Minä pidän sinusta kiinni, ett'et pääse."
"Tule tänne!" Ja ennenkuin Heim ennätti ajatella, mitä hän aikoi, oli tyttö likistänyt itsensä häntä vastaan ja suudellut häntä. Sitte työnsi hän hänet puoleen ja pujahti samassa portin taakse jo ja sanoi sieltä: "Oi, kuule! älä vaan ajattele pahaa minusta."
Heim Heiderieter seisoi vielä hetken nojaten porttia vastaan, ja antoi silmänsä liikkua ylös ja alas pitkin pimeää katua.
* * * * *
Samana yönä jatkoi hän vielä matkaansa pohjoiseen, silmänsä säteilivät onnea.
Mitä pitemmälle matkansa joutui sitä selvempinä näki hän edessään nuo vanhat kuvat, jotka hän oli nähnyt, kun hän muinoin poikana oli uneksinut kanervikossa. Mutta ne kuvat olivat muuttuneet. Nyt ne eivät enää olleet vieraita, ne eivät enää tulleet vierailta mailla, eivät ne enää lähteneetkään vieraisiin maihin tekemään suur'tekojaan; nyt ne olivat kotiseudun lapsia, jotka koettivat palvella kotiseutuaan, jotka ottivat osaa sen kärsimyksiin, ja iloitsivat sen onnesta. Kangasta ne ratsastivat ja rakensivat ensimmäisen majansa sen reunaan, merta vastapäätä, ja lähtivät alas sen viettävää kuvetta valtaamaan uutta maata. Tokeita rakennettiin ja niitä reuhtoi vinkuva myrsky. Mutta ne eivät väsyneet, ne kestivät työläässä työssään, kunnes viherjä maa ulottui kauas matalikolle.
Siten oli tämä vaeltaja jo kotonaan, uneksi kanervikossa, kulki matalikkoa, ja luuli jo voittaneensa itsessään kaiken vieraan ja teeskennellyn.
Kun hän, oikealla puolellaan Harz-vuori, asteli alas Hildesheimiä kohden ja näki edessään tuon avaran tasangon, menetti hän kärsivällisyytensä. Hän jätti jalanmatkaamisen ja meni junalla pohjoiseen.
Illalla tuli hän viimeisellä junalla kaupunkiin ja asteli pimeitä katuja toria kohden. Mutta osaamatta tehdä mitään ratkaisevaa päätöstä, poikkesi hän kohta oikealle, ja tapasi itsensä rauta-aitauksen takana, jonka ristikon lävitse hän urheilukentän poikitse tuijotteli kimnaasin korkeata hiljaista rakennusryhmää kohden, ja lähti sitte ajatuksissaan torille. Tuolia eteläsyrjällä? Mikä juosta livistää siellä pitkin askelin ja häviää yöpimeälle sivukadulle? Heim seisoo ja kuuntelee.
"Vait! Se oli joku yläluokkalainen! Minun aikaani kantoivat ne housuja, jotka olivat liika lyhyet. Se näkyy muuttuneen. Mutta entisellään on kaikki muu: hän hävisi saman oven taakse, jonka taakse kahdeksan vuotta sitten hävisi Heim Heiderieter."
"Niinpä olenkin tänään viimeistä kertaa kevytmielinen." Ja Heim lähti yläluokkalaisen jälissä syrjäkadulle.
Kotiintulon herättämä ilo pysyi hänessä hereillä myöhään sydänyöhön.
Aamusti — oli tyyni, kaunis elokuun yö — saapui hän kotikyläänsä.
Hän asteli pää kumarassa ja otsa rypyssä, keppinsä kilahteli terävästi
kiviin.
Tuossa tuo on tuo vanha talo.
Rautainen kolkutin kumahtaa lujaan ovea vastaan.
"Telsche Spieker, nouse ylös! Minä olen palannut."
"Kuka sitte?"
"Heim Heiderieter."
Hetken oli hiljaista.
Idässä valkeni hiljaa metsän yllä ensimmäinen aamukajaste, vanha
Pellwormer-ukko, yövartija, joka änkyttää niin pahasti, tuli
Strandigerkartanolta käsin rantavallia pitkin viimeistä kiertoaan, ja
lauloi kauniilla ja kirkkaalla ja vähän värisevällä äänellään:
Löi kello neljä,
Jo neljä löi,
Yön synkeän päivä jo karkottaa.
Jo nouskaa, kristityt, riemuitkaa
Ja Herraa kiittäkää!