KAHDEKSAS LUKU.
Eschemvinkel oli saanut talvivieraan: puute hiipi ovelta ovelle. Hyvin hiljaa hiipien aukaisi se oven oven perästä ja nousi kiviliedelle, jolla paloi kituinen valkea padan alla.
Miehillä ei ollut kahdeksaan viikkoon ollut mitään työansiota. Sateet ja pakkanen, vesi ja lumi estivät työskentelemästä pelloilla. Edellisinä vuosina oli järjestetty siten, että viljanpuinti kartanossa hankki viikkoja kestävää työansiota; mutta Frans Strandiger oli toimittanut itselleen työväkeä yläkankaalta, siellä kun työväki oli helpompaa kuin marskeilla.
"Hänellä ei ole mitään tunnetta meitä kohtaan", sanoivat naiset Marialle. "Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, mitä huolia meillä ja meidän kaltaisillamme on. Mistä pitää meidän ottaa leipämme ja jauhomme? Silavasta puhumattakaan. Meitä on jokapäivä yhdeksän henkeä pöydässä. Ja lapset, kun kylmässä ja pakkasessa palaavat kotiin koulusta, ovat nälkäisiä kuin sudet."
Enempää eivät he sanoneet. He eivät puhuneet jokapäiväisistä huolistaan ja puutteistaan. Tämä köyhyys kulkee silmät maahanluotuina.
Mutta kun he puhuivat Frans Strandigerista, silloin loivat he silmänsä ylös, ja katseessaan oli synkkää katkeruutta, eivätkä he salanneet mitään: "Ensi vuonna aikoo hän riistää meillä perunamaamme, sen hän on sanonut jo Peter Schüttille."
"Sitä hän ei tee!" vastasi Maria pikaisesti.
"Hän ei välitä Jumalasta eikä ihmisistä, asuntommekin on hän vielä riistävä meiltä. Ennenkuin on vierähtänyt kahtakaan vuotta, on paikka, jolla nyt leikkivät lapsemme, oleva laidunmaata, ja hänen lehmänsä ovat käyvät sillä laitumella. Lehmät kostuttavat taloa, lapset kuluttavat."
"Sitä hän ei tee", vastasi Maria taaskin, ja sydämensä sykähti kurkkuun.
"Hän tekee sen. Kaikki on käyvä, kuten sanomme. Me tunnemme hänet."
"Niin", sanoi Thiel eukko, "he ovat oikeassa. Hänessä ei ole mitään hyvää. Parasta meille olisi, kun hän saisi vaimon, jolla olisi sydäntä vähävaraisiakin kohtaan." Ja tuo vanha vaimo katsoi räpyttelevin silmin Mariaa kasvoihin. "Siinä yksin olisi pelastus", sanoi hän, "sen sanon."
Silloin jatkoi Maria matkaansa.
Hän oli pannut taskuunsa pari taalarinrahaa, ne hän aikoi jättää kahteen perheeseen, joissa hätä oli pahin. Hän astui Dwengerien mökkiin. Se oli kolmas rakennus Wittin asunnosta.
Dwengerin vaimo oli joskus palvellut Stramdigerkartanossa, silloin, kun Maria Landt vielä oli lapsi. Tuo voimakas kukoistava tyttö oli ollut ensimmäisiä ja syvimpiä vaikutuksia, joita kaupunkilaislapsi, joka kummastunein silmin katseli ympärilleen, oli saanut Strandigerkartanossa. Nyt oli hän seitsemän lapsen äiti, joista kolme oli kouluijässä. Lapsilla oli kaikilla järjestään ollut risatautia, ja oli kestänyt kauan, ennenkuin voivat seistä. Yhteen aikaan eivät kolme nuorinta olleet osanneet käydä. Nyt niitä oli kaksi, jotka haikailivat itseään hiekoitetulla lattialla, osaamatta nousta seisomaan. Perheen isä, Kristoffer Dwenger oli kelpo ahkera työmies, mutta sai aina ajottain juomakiihkon. Kun juopotteluhimonsa valtasi hänet, ja sen se teki aina noin joka viides tai kuudes viikko, joi hän kaikki rahat, mitä hänellä sattui olemaan taskussa, usein kokonaisen viikon ansion, hijoi riitaa, huutaa kiljahteli, kerskui, löi vaimoaan ja lapsiaan, lyhyesti, eli kuin mieletön eläin. Sittemmin, viime vuosina, on hän mennyt jäseneksi raittiusseuraan, joka on levittänyt niin suurta siunausta paikkakunnallamme, joka on saanut lämpimäksi monta kylmää liettä ja välkkyväksi niin monta suruista naisen ja lapsensilmää. Tämän seuran suojissa on hän viettänyt loppuosan elämäänsä hiljaa, raittiisti ja onnellisesti, on saanut nähdä vaimonsa taaskin toipuvan ja lapsensa kasvavan suuriksi ja kelpo-ihmisiksi.
Dwengerin vaimo otti Marian vastaan sillä epävarmalla etsivällä katseella, joka hänellä oli siitä asti, kun hän huomasi olevansa juomarin vaimo. Hän oli joskus ollut hyvinkin ylpeä, erittäinkin oli hän ylpeillyt siitä rotevasta, voimakkaasta ja terveestä miehestä, jonka hän oli saanut. Siksipä masentuikin hän niin syvästi ja menehtyi kuin sisällisesti, kun miehensä yhä enemmän ja enemmän sortui juomariksi.
"Missä on miehesi, Liese?"
"Hän meni kaupunkiin. Tänäänhän ovat eläinmarkkinat. Hän toivoi ansaitsevansa siellä jonkun markan taluttamalla eläimiä." Kalpeilla kasvoillaan oli luettavana huolestunut kysymys: "Missä tilassa palannee hän takaisin?"
"Hänellä ei ole ollut pitkiin aikoihin työtä?"
"Frans Strandiger ei teetä mitään, hän ei kaivuuta ojia eikä anna puida. Rantatoetyö jäänee kai myöskin sikseen."
Taaskin tuo suma nimi.
Maria kourasi hätäisesti taskuunsa. Mutta vaimo huomasi hänen liikkeensä ja kumartui nuorinta poikaansa kohden ja sanoi: "Olemmehan, Jumalan kiitos, kaikki terveitä toki. Niin, kuu tulee sairaus, silloin tarvitsemme apua! Sairaus kuluttaa rahoja ja saa ihmisen nöyräksi. Mutta niinkauan kuin olemme terveinä… Arvelen, että hän palaa kohta takaisin jo, ja tuo mukanaan markan puri. Usein ansaitsee hän hyvinkin."
Silloin jätti Maria Landt taalarin taskuunsa ja lähti suruissaan ulos. Ovella nojausi vaimo oven pieltä vastaan ja sanoi, silmät luotuina maahan: "Kerrottiin eilen että Frans Strandiger aikoisi mennä naimisiin. Tiedätkö sinä kertoa mitään enempää siitä?"
Maria kääntyi poispäin: "En tiedä mitään", sanoi hän ja lähti.
Ja mennen kotiin, hiipien kanavan rantaa, ajatteli hän yötä, joka jo väijyi kaislikossa ja hengitti vetten yllä, niin että näytti pimeältä. Taaskaan ei hän nyt saisi unta. Taaskin täytyisi hänen maata selällään, ja silmät avoiminaan tuijotella eteensä ja ajatella sitä, mitä hänen oli tehtävä. "Se on pelastava Eschenwinkelin. Se on säikähdyttävä hereille Andreeksen. Se on saattava hänet Lenan vaikutuksen alta lngeborgin vaikutuksen alle. Silloin on vanha rouvakin löytävä levon."
Mutta häntä kamottaa tehdä se, mikä on tarpeen. Ja kammoissaan koettaa hän etsiä itselleen toisen tien, tien Andreeksen luokse, mutta se on ihan ummessa.
Siten harhailee henkensä sinne ja tänne. Hän haparoi käsillään pimeässä, kuten rouva Strandiger, kun hän kädet ojolla menee huoneen läpi.
* * * * *
Pimeitä, valottomia usvaharsoja lepäili vielä seuraavana aamuna marskeilla. Aurinko yleni usvaisena ja huuruisena oikealla metsänrannasta kankaan ylle. Silloin meni Reimer Witt ylös Strandigerkartanoon.
Hän oli leveähartiainen keskikokoinen mies, jäsenensä suorat ja voimakkaat. Käyntinsä oli hieman raskaahko ja jäykkä, ja selkänsä hartioittensa välillä todisti raskaasta työstä. Ajatuksiltaan ja tiedoiltaan oli hän hyvin vaatimaton mies, mutta terve kristillinen vakaumuksensa ja erikoinen synnynnäinen aistikas käytöstapansa antoi hänelle jotain voimakasta ja ritarillista ja suopea mielenlaatunsa teki hänet suosituksi kaikkialla.
Vaimonsa pitkällöinen sairaus ja kuolema olivat tosin syvästi masentaneet häntä, ja ikävät koto-olot, jotka olivat seuranneet vainajan kuolemaa, olivat joksikin aikaa saaneet hänet neuvottomaksi ja avuttomaksi. Mutta kristillinen elämänkatsomuksensa oli pitänyt häntä pystyssä. Hän oli antanut vuotavan laivansa turvautua tähän satamaan. Nyt korjaili hän laivaansa, taklasi sen uudestaan ja piti silmällä ilmaa ja tuulia tuolla ulkona. Siitä saakka kuin Telsche Spieker oli hänen taloutensa etunenässä, oli siinä paljasta siisteyttä ja ahkeruutta.
Tiellä jalavain alla tuli Andrees häntä vastaan. He pysähtyivät kumpikin.
"Aioin käydä hakemassa hiukan rahaa", sanoi Reimer Witt. "Olen kaivanut ojaa kahdeksansataa metriä, se tekee kolmekymmentä markkaa."
Andrees tuijotti synkästi eteensä maahan: "'Tuota, se on siten, että… tiedättehän. Witt, että olen vuokrannut taloni pois."
"Pitääkö minun mennä serkkunne puheille?"
"Pitää. Mutta aioin sanoa…" Hän etsi liivintaskustaan jotakin kultarahaa: "Teillä on tänä talvena ollut niin paljon ulosmennja…" Silmänsä livistivät ylös ja alas tietä, kuin koira, joka on kadottanut jäljet.
"Aioin pyytää rahoja, jotka olen ansainnut, tarkalleen kahdeksastasadasta metriä ojaa."
Reimer sanoi tuon kovasti ja kylmästi. Ell'ei mies tuossa enää ollut työnantaja, niin mitä hän sitte oli? Joku vieras vaan.
"Aivan oikein… mutta olin hyvä tuttu vaimonne kanssa ja samoin teidän…"
"Se on nyt ohitse. Te lähdette ulos avaraan maailmaan, minä työhöni, ja
Rieke lepää kirkkotarhalla."
Hän kääntyi pois ja lähti jäykästi astelemaan sisäänkäytävää kohden.
Frans Strandiger istui jo pienessä huoneessaan vasemmalla, kirjoituspöydän ääressä ja laskeskeli menoja viljanpuinnista, joka juuri oli saatu päätteeseen. Hän tunsi hyvin miehen, joka seisoi ovessa lakki kourassa. Poikana ollessaan oli hänellä ollut monta rattoista pakinaa saman miehen kanssa, talvisin tallissa, kesäisin jossain ojan reunamalla. He olivat silloin olleet erityisesti hyviä ystäviä, heidän kummankin ryhdissä ja luonteessa kun oli sitä lujaa ja ylpeätä, joka on ominaista ihmisille Pohjanmeren rannoilla. Mutta ne ajat olivat olleet ja menneet. Frans Strandiger oli nyt isäntänä täällä, isäntänä! Siispä piti toisen olla renkinä. Siksipä sanoikin hän sillä välinpitämättömällä kylmällä äänensävyllä, joka niin loukkasi Eschenwinkeliläisiä: "Haluaisin, ett'eivät ihmiset tulisi häiritsemään minua ennen kello kymmentä. Mitä asiaa teillä on?"
Reimer Witt selitti lyhyesti asiansa.
"Tulkaa joku toinen kerta, minun pitää ensin käydä katsomassa sitä."
"Teidän tarvitsee heittää ainoastaan silmäys kartalle."
"Kuulkaa nyt jotakin, Witt. Olette ollut liika kauan Iässä talossa. En ylialaan voi käyttää miehiä, semmoisia kuin te, jotka pyrkivät olla viisaampia, kuin isäntänsä."
"Mitä tuolla tarkoitatte?"
"Nähkääs — jos vielä tahdotte selityksen tähän — olen aiemmin ollut hoitajana eräällä maatilalla… Rühenbau'illa… ja siellä olen oppinut tuntemaan toista lajia työntekijöitä."
"Oh, te tarkoitatte sitä lajia, joka sallii päivät pitkät menetellä itsensä kanssa kuin koirien, ja illalla tyytyy hypislelemään rukousnauhaansa."
Frans Strandiger nousi ylös. Nyt olivat kumpikin kovaluontoisia kiivaita miehiä.
'Tuo on todellakin minun käsitykseni kristinuskosta: elää hiljaista rauhallista elämää, ja seista nurkumatta paikalla, jolle kotitalo on ihmisen asettanut.
"En tiedä, herra Strandiger, onko kohtalo asettanut teidät tänne. Enkä tiedä sitäkään, mistä teillä on tuollainen käsitys kristinuskosta. Se on muovailtu muotoonsa hienossa lämpimässä huoneessa, semmoisessa kuin tämä tässä, ja sen on muovaillut semmoinen mies, jonka niinsanottu kohtalo on asettanut hyvälle asemalle. Minun kristinuskollani on puimamekko yllään ja sillä on känsäiset kädet kuin minulla."
"Tuhmia, nurinkurisia mielipiteitä!"
"Arvelette noin, kosk'en ole suuria oppinut. Noh jaa, olenhan minäkin ehkä käynyt yliopistoni. Ensiksikin vuonna seitsemänkymmentä Ranskassa. Muutamia raaisti sota, minut se sai vakaaksi. Toisekseen olen käynyt kirkossa. En usein. Meikäläisillähän on ainoastaan sunnuntaipäivä perhettä ja kotoa varten. Mutta kun olen käynyt siellä, olen kuunnellut tarkalleen joka sanan, ja ottanut ne niinkuin ne kuuluivat, sanan 'veli' ja sanat 'armeliaisuus' ja 'puhdas sydän', ja vertauksen rikkaasta miehestä. 'Vaalikaa vaivaisia', on käsketty. Siksi olen ottanut sisareni luokseni. Olen ymmärtänyt kaikki nuo sanat siten, kuin niitä meillä käytetään. Lopuksi olen vielä saanut vaeltaa surujen maata ristin ja rastin. Ja se oli opettavaista… Ah, mitä tiedätte te siitä."
Hän kääntyi poispäin, kätensä oli jo ovenrivalla.
"Strandigerkartano ei vast'edes enää tarvitse apuanne; ja
Eschenwinkelistä teen lopun."
Silloin naurahti Reimer Witt. "Näettekös? Tuo on teidän uskontoanne! Kristinusko sanoo: 'Auta veljeäsi ja ole ystävällinen hänelle!' Teidän uskonne sanoo: 'Pidä huolta rahakirstustasi ja nouda villaasi!'"
Nyt he seisoivat ihan lähekkäin toisiaan vastapäätä.
"Ulos! sanon minä."
Hän lähti hitaasti ulos.
Käytävässä, ihan vanhan seinäkellon vierellä seisoi Maria Landt. "Mitä nyt on tapahtunut. Reimer? Millaiselta näytötkään!"
He eivät kumpikaan huomanneet, että Frans Strandiger seisoi avoimessa ovessa.
"Aioin pyytää rahojani; sensijaan olemme keskustelleet, millä kannalla kumpikin olemme Isä Jumalaan."
"Reimer, Reimer, minä pyydän sinua. Puhu Andreeksen kanssa!"
"Hänen kanssaanko? Yhtä hyvin voisin puhua tuon kellon kanssa. Mitä hän on? Onko hän jotakin? Hän kuuluu nyt isä Jumalamme syytinkimiehiin."
"Reimer!" sanoi Maria, ja kirkahtava tuska leimahti hereille silmissään kuin liekkuva, tuulen turjuttama valkea: "Tiedäthän, löytyy eräs, joka voi pehmittää kovat sydämet."
"Ei, Maria! Ne jäävät semmoisiksi kuin ovat. Ne syövät elinpäivänsä sangen hyvin. Ja koska ovat syöneet hyvin, arvelevat voivansa nukkuakin hyvin. Ne jäävät kuolinpäiväänsä saakka semmoisiksi kuin ovat."
"Minä puhun hänen kanssaan. Minä luulen, Reimer, että minä voin auttaa."
"Noh", sanoi hän ja ravisti raskaissa ajatuksissa päätään: "Meitä ja meidän kaltaisiamme varten on kirjoitettu tuo sana: 'Älkää murehtiko!' Jos murehtisimme, niin olisipa parempi, että tekisimme pikaisen lopun kaikelle kurjuudellemme. Meidän pitää olla yhtä huolettomia kuin pallot, joilla lapset leikkivät. Lentää vaan, ja antaa lastenkätten viskellä itseään sinne tänne, ja viimein, jos hyvin sattuu, lentää Jumalan käteen!… Koko Eschenwinkelin pitää hävitä! Koko Eschenwinkelin!"
Hän lähti päätään ravistellen pois, ajatuksensa liikkuivat kodissaan ja siinä, mitä hän kahdeksanatoista vuonna oli siinä saanut kokea.
Frans Strandiger veti oven hiljaa kiinni ja mumisi itsekseen: "Hän aikoo auttaa heitä!" Hän tuijotti synkkänä ovea kohden. Tämä ei ollut hänelle keveätä. Kaikki ritarillisuus ja kunnollisuus luonteessaan korskahti hereille, mutta sitte purasi hän hampaansa yhteen ja aukaisi taaskin oven.
Maria Landt meni juuri ohitse siitä ja pysähtyi. Hän ei sanonut mitään. Mutta he katsoivat kumpikin toisiinsa. Silloin huomasi Frans, että Maria aikoi voittaa hänet. Ja lama ajatus sai hänet niin suunniltaan, ett'ei hän saanut sanaa suustaan. Hän oli toivonut tätä silmänräpäystä, mutta voimakkaine keveine luonteineen ei hän ollut kuvitellut, että tämä silmänräpäys tulisi olemaan näin vakava. Nyt seisoi Maria hänen edessään silmät suurina ja tuskallisen pelokkaina.
"Mikä on aikomuksenne Wittin ja Eschenwinkelin suhteen?"
"Lepääkö Eschenwinkel vielä niin sydümellänne, kuin muinoin, kun vielä olitte nelitoistavuotias lapsi?"
"Siinä ei ole mitään muuttunut."
"On taloudellisesti järkevintä, että rakennukset siellä hävitetään.
Siispä sen pitää tapahtua."
"Mutta onhan toisiakin näkökantoja. Jos tahdotte katsoa asioita yksinomaan taloudelliselta kannalta, niin silloin ette saa myöskään viettää mitään sunnuntaita eikä joulua, ja laskette vaan päivät, kunnes tulee viimeinen."
Hänen alakuloinen äänensä liikutti Fransia; mutta samassa heräsi katkeruus hänessä, heräsi niin tulisesti, että koko ruumiinsa vavahleli ja äänensä muuttui käheäksi. "Joulusta puhutte te! Enhän tiedä, mitä semmoinen onkaan. Semmoista ei meillä tunnettukaan. Äiti ei sietänyt semmoisia. Aioin kerran mennä erään toisen pojan kanssa näkemään hänen joulukuustaan; silloin sain lyöntejä. Kun sanoimme sanan 'joulukuusi', nauroi äiti. 'Hölynpölyä!' sanoi hän."
Lapsuusvuosiensa autio kurjuus ilmeni ilkkuvana eteensä.
"Te olette pyhimys, jommoisista saa lukea kirjoissa. Olin tänä jouluna teidän asuntokumppaninanne. Kutsuitteko minua viettämään joulua kanssanne? 'Tule mukaan, saat nähdä joulukuusemme?' Seisoin tuossa ikkunassa ja näin valon teidän joulukuusestanne lumella. Minusta ei ole vielä kukaan ikinä välittänyt, minun sieluni perään ei ole vielä kukaan ikinä kysynyt: siispä olen lopulta tullut siihen luuloon, ett'ei minulla olekkaan mitään sielua. Siksipä kuljenkin omaa tietäni, ja se on tämä: tahdon olla herra ja käskijä. Siinä on koko maailmankatsomukseni: eikä ihmeitäkään!"
Maria oli astunut ikkunan ääreen. Hän seisoi kääntyneenä poispäin hänestä, ja hengitti raskaasti. Säikähtäneessä pelokkaassa sielussaan aaltoili voimakkaasti: "Minun pitää tehdä se: ei ole mitään muuta neuvoa. Sillä autan Andreesta ja Ingeborgia ja Eschenwinkeliä. Häntä itseäänkin autan."
Nyt alkoi Frans taas puhua, rauhoittuneempana, ja vetäen henkeään syvään, ja oli totta, mitä hän sanoi:
"Lapsuuteni päivistä asti on minussa elänyt eräs toive. Jo lähes kaksikymmentä vuotta on se ollut toivojeni luettelossa: tahdoin päästä isännäksi omalle pohjalleni. Jos tulisin siksi, voisin ehkä tehdä tilaa itsessäni lempeillekin ajatuksille. Auta minua siihen! Sinä tiedät, Maria Landt, mitä tarkoitan! Valmista minulle joulu, ole ystävällinen minulle! Ehkä on minullakin sielu!"
"Ja muuten… muuten et?"
"En, muuten en! Ell'ei pyhäin rakkaus mene niin pitkälle, niin jään kiveksi, joka on vielä monelle tuleva loukknuskiveksi. Se riippuu sinusta!"
Silloin lähti Maria hänen ohitsensa huoneesta.. Ja kun hän oli ulkona ja etsi portaita, horjahti hän kellokaappia vastaan. Kätensä rutistettuina ohimoilleen, kuunteli hän sydämensä lyöntejä. Ja kellon käynti tykytti nopeampana, aina nopeampana, ja sydän yritti lyödä mukana, mutta ei voinut, ja juoksi jalkansa haavoihin ja tavoitti henkeään ja nyykistyi alas ja lankesi polvilleen kanavan paltaalla ja kumartui portaitten yli vettä kohden. Siellä oli viheriällä pohjalla suuri harmaa kivi, ja hän sukelsi alas ja nouti sen ylös ja se lepäsi jäisevän kylmänä hänen povellaan, mutta se muuttui lämpimäksi ja raskaaksi ja peitti hänet kokonaan. Ja kello sanoi: "Nyt lyön kaksitoista. Hän on kuollut." Hän lepäsi kanavan pohjalla ja nukkui, ja vedenneidot tulivat ja levittivät märkiä lakanoita hänen kasvoilleen.
Anna Witt löysi hänet tainnoksiin vaipuneena makaamassa väliköllä.
* * * * *
Peter Nahwerin verstaassa, joka samalla oli hänen asuintupansa, oli tänä iltana koolla koko Eschenwinkel. Schütt oli siellä ja hänen vaimonsa, molemmat Genthinit olivat siellä, samoin molemmat Dwengerit ja muita. Thiel eukko istui ihan uunin vierellä ja piti käsiään kuumaa peltiä vastaan. Peter Nahwer keitti liimaa, suussaan sammunut piipuntynkänsä, Koko matala huone tuoksui tuoretta puun ja liiman hajua.
He keskustelivat siitä kontrahdin peruutuksesta, joka oli ilmoitettu
Reimer Wittille.
"Varokaa vaan! Nyt tulee meidän vuoromme! Se ei kestä kauan!"
"Koko Eschenwinkel on häviävä!"
"Niin, sitä se on!"
Thiel eukko laski tukevat käsivartensa pöydälle: "Viisikymmentä vuotta olen sitonut olkia täällä, ensin mieheni jälissä, kunnes hän kuoli, sitten poikani jälissä, kunnes hänen täytyi Ranskaan, sitten toisten miesten jälissä, milloin ystävällisten, milloin äkäisten, milloin tuttujen, milloin tuntemattomien. Nyt olen tullut vanhaksi ja väliäpitämättömäksi."
"Sinullahan on eläkkeesi. Thiel eukko!" sanoi Peter Nahwer ja imusi piippuansa. "Mutta mihin pitää minun ryhtyä?" Ja hän otti piippunsa suustaan, otettuaan ensin sentään jykeän vedon siitä, ja osoitti sen varrentyngällä rintaansa kohden.
"Sinä?" sanoa tokaisi Schüttin vaimo. "Tuommoinen kuivettunut vanha nuoripoika! Kysy ennemmin, mihin meidän pitää ryhtyä, meidän lapsilaumoinemme."
Eräs nuori työmies, joka oli palvellut Frans Josefin rykmentissä Berlinissä, sanoi sotilaallisen lyhyesti, ikäänkuin soturi, joka ilmoittaa tieduisteluistaan: "Pitää ilmoittaa keisarille."
Mutta Peter Nahwer kohotti uhkaavasti piippuaan: "Jättäkää se! Hänen ajatustensa täytyy olla kiinnitetyt yleiseen ja suureen. Kun Kristian kahdeksas kahdeksantoistasataa kuusikymmentäneljä kulki tästä kylän lävitse, aikoi Thomählen kertoa hänelle, että pastori Jürgens oli antanut hänen poikavintiölleen kunnon selkäsaunat. Tämä kehui jo edeltäkäsin ja sanoi: 'Olen ollut vakinaisessa väessä Glückstadtissa, ja tiedän, kuinka pitää menetellä: täten vaan, käsi housun saumaa myöten, kolme askelta taaksepäin ja sitte asiaan!' Mutta hän ei saanutkaan asiataan esiin, kuningas katseli ulos marskeille, vaunut ajoivat ohitsensa. Ja olipa onni, että hän oli ottanut kolme askeltaan taaksepäin, muutoin olisi kuningas ajanut varpaittensa ylitse. Ei, siitä ei synny mitään."
"Parasta on, että lähdemme kaikki Iowa'an."
Tämä sana antoi neuvottelulle uutta virikettä.
"Minä olen liika vanha", sanoi Peter Nahwer ja ravisti päätään ja piippuaan.
"Minä lähden mukaan", sanoi Thiel eukko, vetäistynään hameensa helmat suoriksi: "Enpä ymmärrä, miks'en lähtisi mukaan, kaikki tyttönihän ovat siellä."
"Siellä tuolla puolen valtameren on ihmisillä maata jalkainsa alla ja siispä myöskin runsas jokapäiväinen leipä."
"Se on totta. Samaa sanoo pastorikin. Heillä ei ole ainoastaan perunoita vaan myöskin lihaa."
"Siispä ihan oikeauskoisen luteerilaista: ruoka, juoma, talo, tavarat, pelto, karja, raha…"
"Ei, rahaa ja uskollisia kylänmiehiä ei heillä useinkaan ole."
"Ja luulenpa, että hurskaan ja hyvän esivallan laita on myöskin hiukan niin ja näin."
Genthin, joka keväisin kävi korjailemassa olkikattoja koko paikkakunnalla, sai sysäyksen vaimoltaan. Hän oli hiljaisluontoinen mies ja on elinpäivinään saanut pieneltä vilkkaalta vaimoltaan monta sysäystä. Tämä oli tanskatar. Genthin oli oppinut tuntemaan hänet ollessaan kuljettamassa eläimiä Jutlandista, eikä vaimonsa vieläkään oikein osannut saksaa: "Kuuletko?" sanoi hän. Sitte kääntyi hän toisten puoleen: "Genthin sanoo usein, ett'ei hallitus ole oikein niinkuin pitäisi."
Toiset nauroivat. "Niin, olet saanut maksaa sakkoja, koska savupiipussasi oli suuri reikä."
"Näytä kirjeesi, Genthin, jonka Lena on kirjoittanut, se on sinulla toisessa liivintaskussasi."
Genthin, hidasluontoinen mies, avoi verkalleen lakkinsa ja veti esiin kirjeen ja istuen veistintukilla, joka seisoi lieden vierellä, rupesi hän lukemaan silmät sirrallaan:
"Rakas äiti! Rahaa en voi lähettää teille…" — noo… sitähän ei minun tarvitse lukea. — "Meillä on seitsemän lehmää lypsettävänä, kaksikymmentäkuusi sikaa, seitsemänkymmentä kanaa, ja kolmasti päivässä saamme syödä niinpaljon kuin vaan jaksamme. Rakas äiti! Mitä meillä on syötävänä? Mitä juotavana? Mitähän meillä on, jolla vaatettaa itsemme? Täällä on meillä mitä syödä ja mitä juoda. Vaatetukseen emme käytäkään paljoa, meillä ei olekkaan täällä mitään Thiel eukkoa…"
Thiel eukko oikaisihe suoremmaksi ja loi ankaran silmäyksen Genthiniin:
"Mitä hän kirjoittaa?"
"Meillä ei olekkaan täällä mitään Thiel eukkoa", luki Genthin kovempaan, — "joka illat seisoo ja kurkistelee joka ikkunan takana."
"Ah, vai niin! Vai siten kirjoittaa Lena! Hän on aina ollut nokkaviisas."
"Sinne on pitkä matka", sanoi Dwengerin vaimo, joka ajatteli pieniä lapsiaan.
"Äsh, mitä, vai pitkä matkako! Saamme maata ja leipää!"
"Miekkoista sinua! Kun senkin päivän vielä saisi ihminen elää!" sanoi
Frans Josefin rykmentin mies.
"Palanen maata ja leilinä!"
"Niin, maata lehmää varten!"
"Sitä se on, jota meiltä täällä puuttuu!"
Ilta vaipui pimeänä ja suruisana maille, ja he erosivat raskaissa ajatuksissa toisistaan.
* * * * *
Strandigerkartanossa huoneessaan, jossa oli valkeat pitkät ikkunaverhot ja valkeasta, saarnipuusta tehty telttasänky, istui Maria pöydän ääressä ja luki sitä lukua Johanneksen evankeliumissa, jossa mestari sanoo jäähyväiset omilleen. Lampunvalo lankesi hänen tummalle eteenpäinkumartuneelle päälleen.
Hän ei ymmärtänyt enää, mitä hän luki.
'Antaa, rakastaa, valaista, nähdä'. Sanat eivät saaneet hänen sielussaan enää mitään muotoa, ne olivat ainoastaan muodottomia varjoja ja hämmensivät hänen mieltään. Lopuksi kiintyivät silmänsä ja ajatuksensa viimeisiin sanoihin: 'jotta rakkaus, jolla sinä minua rakastat, eläisi teissä ja minä teissä.'
Kun hän istui siten kyyristyneenä ja lampunvalo lankesi päälaelleen, näki että yksityiset hiukset, välkkyvinä ja mustina seisoivat vierekkäin tarkoissa riveissä, aivan kuin olisi joku ne järjestänyt ja laskenut siten.
Myöhään illalla astui Ingeborg sisään.
Kun hän näki kirjan, sanoi hän kiihdyksissään: "Sinun pitäisi jättää tuo lukeminen. Kaikki lukeminen ja miettiminen on ihan joutavaa. Mutta jos voisit auttaa?"
Hetken perästä, käytyään levottomasti edes- ja takaisin, sanoi hän:
"Reimer Witt on sanottu ylös asunnostaan, ja nyt juuri on hän ajanut
Antjen ulos. Antjen huuto kuuluu läpi koko talon."
Maria kohotti silmiään: "Missä on Andrees?" kysyi hän matalaan.
"Hänkö? Hän istuu neitinsä luona! Oh, on hänkin mies! Inhotus hän on ja hirviö!" Hän oli hirveästi kiihdyksissään. "Tänä iltana vielä kysyn häneltä… kaukaa… likeltä pidän itseni liika hyvänä häntä puhuttelemaan. Kysyn hänellä: Oletko ihminen vai apina, puukuva vai kristitty ihminen? Olen tarjoava hänelle esiliinan nauhaani: pidä kiinni, pikku Andrees! On niin pimeätä!"
Silloin vaipui Marian pää kirjalle, ja hän ratkesi kovaääniseen itkuun.