SEITSEMÄS LUKU.
Oli tullut uusi vuosi, ja ihmiset olivat livahtaneet siihen aivan samaan aikaan kuin lapset alkoivat saada luistella kanavan jäällä. Dwengerin pojat, jotka aina olivat vallattomia ja ylimielisiä, olivat jo aamusti aikaiseen käyneet rumuamassa siellä, olivat luisuneet viistoon kulmauksen yli kaislikkoon. Sitä risahtelua, rytinää ja ryskettä, olipas joku saanut naarmuja otsakulmiinsakin. Mutta he olivat sankareita, ja se oli pääasia. Schüttln lapset taas seistä kyyristelivät nenät sinisinä ja kädet kyynäspäihin asti housuntaskuissa rannalla, osoittivat toisilleen heleän jäälasin lävitse tuonne pimeään kumottavaan syvyyteen, ravistelivat päitään Dwengerien vehkeille, eivätkä tohtineet ottaa ainoatakaan rohkeampaa askelta ulos jäälle. Kello yhdentoista tienoissa ilmestyi opettaja Haller ulos jäälle. Silloin lähtivät kaikki, pienet ja suuret, rohkeat ja pelkurit hänen jälissään, joka asteli edellä. Muhkeana asteli hän — hän painoi silloin lähes kaksisataa naulaa — ollen kuin mikäkin kohtalon ja maailmanjärjestyksen vaarumattomana vaeltava kuva.
Kolmekymmentä päivää menivät lapset leikkitunteina alas rantavallia, ja joka kerta kun he tulivat koulunovelta ulos, täytyi heidän varjostaa käsillään silmiään, niin häikäisevän kirkkaana yleni aurinko valkean maailman yllä.
Niilipä olivat nämä kolmekymmentä päivää tulvillaan auringon valoa ja iloista lastenhälyä.
Mutta Heim Heiderieteristä näytti maailma nurjalta. Hän näki taloutensa menevän päin männikköön. Karjansa oli hoidettu, hän itse ilman iloisuutta. Hän etsi emännöitsijää. Kun ei hän halunnut ketään omasta kylästä eikä lähitienoolta, oli hän lähettänyt ilmoituksen sanomalehtiin; mutta ei vaan ollut ilmennyt mitään sopivaa. Mutta oli sentään sallittu, että näinä kolmenakymmenenä päivänä aurinko vielä koitti Heimillekin.
Viime päivinä tammikuuta sai hän kirjeen rouva Mölleriltä, joka aiemmin oli omistanut Munkkiravintolan, ja joka nyt vanhoina päivinään asui torin laidalla kaupungissa, viistoon vastapäätä Munkkiravintolaa ja katseli ikkunasta, olisikohan ketään, jota hän voisi auttaa. Heim Heiderieter oli ollut hänen lemmikkinsä jo muinoin, kun hän vielä oli koulupoika. Hän oli osoittanut äidillistä huolenpitoa häntä kohtaan, oli usein antanut hänelle ruokaa, oli sittemmin toisinaan pitänyt hänelle nuhdesaarnoja, ja nyt viime aikoina oli hänellä vakaa tuuma toimittaa hänet naimisiin, hän oli nimittäin talven mittaan aivan liika usein nähnyt Heimin rivakalla Ruskollaan ajavan Munkkiravintolasta torin poikki. Hän tunsi hänen rahakukkaronsa heikot puolet yhtähyvin kuin hänen luonteensakin.
Tämä rouva Möller siis, joka on tuttu koko paikkakunnalla siistin pyyleän ulkonäkönsä, hienon terävän älykkyytensä ja kunnollisen avuliaan luonteenlaatunsa vuoksi, kirjoitti Heimille, että hän nyt luuli löytäneensä erään tytön, joka vaatimattomilla ehdoilla suostuisi parhaimpansa mukaan hoitamaan hänen talouttaan. "Sillä paljoa, Heim hyvä, et voi vaatia. Taloutesi on hieman laihahko, ja sinulla itselläsi on joitakuita vikoja." Siten kirjoitti rouva Möller.
Silloin valjasti Heim Ruskonsa eteen ja ajoi keskellä aurinkoisinta ja lumivälkkeisintä päivää kaupunkiin. Kun hän ensin Munkkilassa oli kylmän vuoksi tyhjentänyt pari lasia kylmää totia, meni hän parhaimmassa mielentilassa, Varmoilla itseensä luottavilla askelilla torin poikitse, tervehti ylös asianomaiseen ikkunaan ja astui sisään tuonne hupaiseen lämpimään huoneeseen.
Ensi aluksi puheli tuo ripeä pyyleä rouva, kuten täällä on tapana kaiken maailman asioista, ainoasta pojastaan Kristianista, jolla on kaukana Witte Kneessä suuri aulankomaatila, viime perjantaisesta toripäivästä, viime pesusta, ja turveisännästä, jota ei ollut kuulunut. Sitte nousi hän yht'äkkiä ylös, aukaisi oven ja huusi ulos kyökkiin:
"Eva! Tulkaa sisään! Herra Heiderieter on täällä!"
Kohta ilmestyi oveen, kädessä kilkahteleva teetarjotin, kookas, voimakasrakenteinen ruskeanverevä tyttö, jolla oli voimakaspiirteinen pyöreä pää kauniine tummine hiuksineen, hän oli ehkä hiukan yli kahdenkymmenen vuoden vanha. Hänellä oli yllään ruskea samettimekko, jossa oli matala kaulus ja kapea valkea kaularöyhelö, ja musta hame. Heim muistaa sen vielä tänäpäivänäkin.
"Näetkös, Heim?" Tietysti Heim näki. "Tämä on Eva 'Walt. Hän suostuu rupeamaan emännöitsijäksesi."
Teetarjotin oli laskettu pöydälle ja Eva Walt, joka vältti tulemasta kasvoineen ikkunan valoon, kumarsi, silmät maahan luotuina lyhyesti herra Heiderieteriä kohden. Tämä oli mykkä.
"Toisitteko hiukan leivoksia. Eva? Haluaisin nähdä, maistuvatko ne hänelle. On hyvä merkki, jos herrat eivät halveksi leivoksia. Epäsäännölliset miehet eivät välitä leivoksista."
Heim rupesi tointumaan hiukan: "Mutta, täti…"
Silloin oli tyttö jo takaisin taas ja tarjosi hänelle leivoslautasta. Heim otti ja sanoi verkkaan: "En vaan osaa kuvitella, että te tuolla yksinkertaisessa talossani ja yksinäisyydessä siellä… ja sitte se runsas työ…"
"Ja miks'ei sitte? Siksikö että hän näyttää siistiltäkö?"
"Mistä olette kotoisin, neiti Walt?"
"Läheltä Marburgia, herra." Äänensä oli syvä ja viehkeän täyteläinen.
Heim asettui takakenoon tuolille ja yritti näyttää rauhalliselta. Kun etsii emännöitsijää, pitää näyttää vakavalta ja varmalta: "En tiedä, osaatteko oikein kuvailla itsellenne, millaista on elämä ja työ sellaisessa talossa, kuin minun."
"Luuletko sinä, ett'en ole juurtajaksain selittänyt hänelle, millaista luonasi on ja millaiselta siellä näyttää."
Silloin haukkasi Heim aimo palasen kakkua.
"Rouva Möller on kertonut minulle kaiken, herra: talon asemasta ja jokapäiväisistä töistä siellä. Eikö totia, teillähän on nuori renki, joka silloin tällöin voi auttaa hiukan? On lypsettävänä kuusi lehmää, ja toisinaan istuu joku päivätyöläinen myöskin pöydässä. Luulenpa, herra, että voisin hoitua talouttanne, jos vaan alussa saan kysyä teiltä hiukan neuvoa. Tunnen kyllä työt, jotka ovat tuollaisessa maataloudessa kuin teidän suoritettavat, mutta en tunne täkäläisiä tapoja."
Heim veti henkeään syvään: "Suoraan sanoen, neiti, en ymmärrä, kuinka mieleenne on johtunut pyrkiä noin alkuperäisiin oloihin. Olette sivistynyt ja osaatte käyttäytyä tarpeeksi hyvin, voidaksenne saada kaupungissakin hyvän toimeentulon. Mitä tulette te etsimään mailta ja minun yksinkertaisesta kodistani?" Hän kohottausi hiukan suoremmaksi. "Pelkään että olette saava taloni minulle hupaisemmaksi kuin mitä olon tottunut, ja että sitte tahdotte pian taas pois luotani, koska siellä on työtä liika paljon ja koska talo on liika hiljainen."
Nyt loi tyttö häneen ensikertaa silmänsä. Pari älykkäitä tummia silmiä oli vakavasti luotuina häneen. "Olen yksinkertainen tyttö vaan", sanoi hän, "ja olen saanut kokea monellaista. Haluaisin hiljaista uutteraa työtä, haluaisin tehdä sennimistä kaiket päivät. Olen keskustellut kaikesta rouva Möllerin kanssa, tunnen työt, ja tiedän myöskin palkan, jonka voitte maksaa minulle."
Siinä olikin asian painavin puoli. Heim hengitti keveämmin taas ja sanoi: "Ja sinä, täti, anelet myöskin, että neiti Waltin pitäisi tulla minun luokseni? Mutta kuulehan, kuinka olet tullut tuntemaan hänet?"
"Eva oli Hampurissa sukulaisteni luona ja etsi jotain tointa. Sattui palvelustyttöni silloin juuri olemaan kipeänä. Pyysin siiloin häntä auttamaan minua. Siten alkoi tuttavuutemme."
"No, tehdään siis kaupat. Sinä saat ottaa päällesi edesvastuun."
"Mielelläni, poikaseni, mikäli asia koskee Evaa! Kummastelen muuten, että estelet noin paljon. Olenko minä käytännöllinen nainen, vai enkö ole?"
"Olet paras kaikista, täti!" Hän nousi ylös, ja kun tyttö meni hänen ohitsensa, oijensi hän kätensä hänelle ja sanoi: "Toivon, ett'ette te tulisi katuinaan tätä."
"Enhän; olen kiitollinen teille luottamuksestanne. Lähden jo tänään kanssanne, herra!"
On ylen miellyttävää itselle kuulla, että tuommoinen noin voimakas ja kaunis neito kutsuu noin kunnioittavasti itseä herraksi. Mutta sitte pitää myöskin miehellä olla tarpeellinen määrä itsetietoisuutta.
Matkalla, rinnakkain istuessaan oli heillä paljokin puhuttavaa keskenään. Heim piti huolen sekä ohjuksista että keskustelusta. Hän kertoili maan muodostumisesta ja ihmisistä, jotka asuivat sillä. Tyttö kuunteli tarkkaavasti ja antoi silmäinsä vaeltaa marskeilla mereen asti. Heim kertoi tuttavistaan, Frisiuksesta ja Hallerista, Witteistä ja Landt'eista, Peter Nahwerista, joka ei saanut tupakoida ja Pellwormerista, jonka oli vaikea puhua. Tyttö ohjasi älykkäillä kysymyksillään hänen kertomuksensa kulkua kuin ohjaksilla.
Heim huomasi, että tyttö oli järkevä ja lämminsydäminen.
Silloin rupesi hän kodikkaanhupaisella, liioittelevalla tavallaan kertomaan Nummitalosta. "Nummi", kertoi hän, "on liika korkeata ylämaata. Se on niin korkeata, että sateet eivät jaksa niin korkealle. Marski taas on liika alavaa: se kurkistelee ainoastaan joinakin kauniina kesäkuun päivinä esiin veden alla. Näitä alamaita varten olen hankkinut erikoista korkeakoipista lehmälajia, joka vesirikkauden ja Darwinin vuoksi kehittyy aina pitkäkoipisemmaksi. Ylämaata varten taas olen tuottanut lampaita Lüneburgin kankaalta. Kun kangas siellä, kuten lienette sanomalehdistä lukenutkin, on otettu viljelykseen, etsivät lampaat siellä sanomalehtien kautta jotakin paikkaa maassamme, joka olisi tarpeeksi laihaa ja kuivaa heille. Minä olin ainoa, joka tarjouduin ottamaan vastaan."
"Entä Nummitalo sitte?"
"Nummitalo", sanoi hän, "on joku entinen jätinhauta tai entinen keittokuoppa. Siitä ollaan vielä eri mieltä. Joka tapauksessa on se kuoppa maassa, jonka yllä on terävä kalteva olkikatto kuin viljakuhilas. Oljet ovat vähitellen muuttuneet nummeksi. Kristofter Dwenger — tulette tuntemaan hänet ja uskomaan sen mahdolliseksi hänestä — niitti tänä syksynä kangasheinää, niitti ja niitti ja ennenkuin huomasikaan mitään, iski viikatteensa savupiippuuni. Sen jälkeen olen pystyttänyt varoitustaulun: 'Tästä alkaa Heim Heiderieterin katto.'"
"Te olette ollut lukuhonmissa, herra?"
Heim kääntyi häntä kohden ja katsoi häntä hänen tummiin silmiinsä: "Olen vakuutettu, että te tunnette paremmin minut, kuin minä itse itseni. Olette kuullut kaiken rouva Mölleriltä. Niin, olen minä ollut yliopistossa, Tübingenissä, olin viisi vuotia siellä, mutta silloin, juuri kun minun piti ottaa joku tutkinto, niinhän rouva Möller kai sanoi? — silloin lentää päähäni, ett'ei minun siellä sentään ollut oikein mukavaa. Minun täytyi kotiin."
"Ettekä enää lähde pois?"
Heim katsahti kylän ylitse, joka oli edessään alamaalla ja kankaan poikitse Nummitaloa kohden: "Tänne tahdon jäädä", sanoi hän vakavasti, "ja koetan viljellä ja hoitaa sitä pientä perintöäni joka tuossa on ilta-auringon valaisemana, niin, ja sitäkin perintöäni, joka minulla mahdollisesti vielä on lisäksi. Alku on aina hankalaa", lisäsi hän huoaten, ja mieleensä johtui kirjoituspöytänsä, ja menneen vuotinen perunasaaliinsa. "Näettekö Nummitulon? Tuo vanha viisas talo on tulonne viettäjäisiksi tilannut itselleen auringolta loistoa, ja koreutta, sitä pukee erinomaisesti tuo suuri valkea lumimyssy, johonka se nyt on pukeutunut, ja silmänsä, joilla se tähystelee ulos tielle, välkkyilevät auringonkultaa. Toivotan teille iloista onnellista mieltä tämän talon katon alla. Astukaa alas; olemme perillä."
"Kiitoksia, herra."
Heim katseli hänen jälkeensä, kuu hän meni ovelle.
"Ell'ei se vaan aina kutsuisi 'herraksi'!"
Aurinko loi vielä pitkän ystävällisen silmäyksen Nummitaloon, sitte sulki se kultaisen silmänsä ja vaipui mereen.
Eva Walt seisoi yksin huoneessa, jossa Telsche Spieker oli asunut. Hän astui ikkunan ääreen, aukaisi sen, ja loi silmänsä ulos kankaalle, ja katseli kauan ajatuksissaan ulos metsää ja Wodaninkukkulaa kohden, joka yleni metsän edessä yhtä valkeana kuin kangaskin. Sitte astui hän ikkunasta, sulki sen, katseli kukkia ikkunalaudalla, vanhoja hurskaita kuvia seinällä sekä siistiä, vaikealla vaatteella peitettyä vuodetta. Ja katseltuaan kaikkea tuota, istahti hän tuolille pöydän ääreen, katsahti vielä kerran hämillään ympärilleen, samalla kun nuorille terveille kasvoilleen kohosi puna, laski molemmat käsivartensa pöydälle, kätki kasvonsa ja rupesi itkemään.
* * * * *
Kolmekymmentä päivää välkkyili aurinko kirkkaana lumipeittoisen maan yllä. Mutta Strandigerkartanossa oli taivas pilvessä.
Lenalle tuli joka maanantai kirjalähetys Berlinistä. Siiloin oli hän kolme päivää aina kuin kateissa, hän tuli näkyviin ainoastaan päivällisajoiksi. Niiden jälkeen kulki hän talossa posket kuumeisina ja silmissä loisto. Hän oli saanut hengittää Berlinin ilmaa, ja oli lämmennyt siitä. Hän puheli kiihtyneen iloisesti jokaisen kanssa, ja vaati välttämättömästi, että Andrees tulisi ratsastamaan hänen kanssaan kankaalle, ja koetti häiritä Hinnerk Elsenin tavallista rauhaa. Loppupuolella viikkoa seisoskeli hän ikkunoissa ja kuleksi ulkona lumessa pitkin rantavallia, katseli kankaalle, palasi kotiin ja lukitsi oven takanaan, ja kuuli, että hän itki sisällä. Seuraavana aamuna huomasi Anna Witt että juhlapuvut olivat olleet esillä ja että niillä oli kyyneliä.
Sunnuntaiaamuisin ilmestyi hän silmät punervina veljensä eteen: "Etkö voi tehdä mitään, että hän lähtisi kanssamme Berliiniin. Tee jotakin, joka vaikuttaa, ett'ei hän enää siedä nähdä koko tätä taloa, ja että hän lähtee kanssamme."
Frans Strandiger vetäisi kerran kädellään otsansa ylitse, ja tuijotti synkkänä lattiaan: "Niin, niin, koetanhan tuumia, Lena. Minulla onkin eräs suunnitelma, mutta minun pitää menetellä varovaisesti, ett'ei hän kokonaan närkästyisi minulle; tulee nimittäin vaikeaksi maksaa vuokra ajoissa."
Silloin lähti Lena Strandiger huoneesta, ja hänen äitinsä tuli sisään, istuutui Fransin kirjoituspöydän ääreen ja rupesi vielä vanhoina päivinään opiskelemaan tilushoidon monimutkaista kirjanpitoa, otti nenälasit silmiltään, kutsui poikansa luokseen, ja osoitti erästä sivua kirjassa, jossa olivat merkityt korjaukset, tulot ja menot Eschenwinkelistä ja sanoi sitte: "Tämä sivu pitää tulla tyhjäksi, säälittä."
Mutta ennenkuin hän lähti huoneesta ja puhuttuaan vuokrasummasta ja tehtävistä välttämättömistä parannuksista, sanoi hän: "Kuulo, kuinkahan paljon rahaa on Landt'illa? Etköhän sanonut jo vuosia sitten, että kummallakin on neljäkymmentätuhatta markkaa? Ajattele ensi päivää marraskuuta, Frans!"
Andrees Strandiger kuleksi usein levottomasti ulkona kankaalla. Illat istui hän huonona ja epämukavana seuranpitäjänä suuressa seurusteluhuoneessa, jossa hän muinoin oli istunut isänsä ja äitinsä kanssa, ja ajatteli kaikellaista, useimmakseen pohti hän sentään sitä kysymystä: "Kuinka saattaa ihminen myydä kotonsa, kappaleen omaa elämäänsä ja omaa sieluaan? Joll'ei juuri hätä ja puute häntä siihen pahoita?"
Kohta liikkuivat, ajatuksensa tässä kehässä: "Olen vuokrannut taloni pois, koska aioin elää ja nauttia Lena Strandigerin kanssa. No niinhän siis: ulos maailmaan!" Mutta samalla ilmestyi hänen silmäinsä eteen mies, josta Frisius oli puhunut ja joka sanoi: "Mene sinäkin viinitarhaani!"
Sitte ajatteli hän taas: "Menen pyytämään Maria Landtia, että hän tulee minun vaimokseni, elämäni toveriksi. Olen oppiva ajattelemaan niinkuin hän ajattelee, ja elämään niinkuin hän elää. Tahdon palvella kotiseutuani, ja elää yksinkertaista vaatimatonta elämää." Mutta kun ajatuksensa hetken kulkivat tätä tietä, silloin näki hän edessään, kirjoitettuna hiekalle, sanat: "Syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna olemme kuolleet."
Hän karttoi Nummitaloa ja Pappilaa. Pitkissä kaarroksissa kulki hän tuntikausia kylän ympäri kankaan poikitse rantavallille ja seisoi siellä ja katseli ja levitteli rintaansa ja imi nautinnolla ilmaa keuhkoihinsa: "Olen kotona! Kotona!" Vierailla mailla vieraissa seuduissa ollessaan oli hän halveksinut ja halpeillut sitä. Mutia nyt, kun hän joka päivä sai katsoa sitä sen uneksuviin kaihomielisiin kasvoihin, rakasti hän sitä päivä päivältä enemmän. Se levitti käsivartensa häntä kohden, loistavammiksi muuttuivat sen silmät. Se tavoitti hänen sydämeensä ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen: "Jää tänne!"
Naiset yläkerroksessa elivät omaa hiljaista elämäänsä. Rouva Strandiger vietti suurimman osan päivästä nojatuolissa ikkunan ääressä. Hän oli nyt melkein kokonaan sokea: hän voi enää eroiltua ainoastaan, oliko päivä auringonpaisteinen vai pilvinen. Hän istui siinä paikallaan ja kuunteli, kuinka lapset leikkivät rantakanavan paltaalla. Kudin kädessään ei milloinkaan valmistunut. Se vaipui kohta takaisin syliin, oli kuin olisi joku sanonut: Älä nyt enään! Jos joku puhutteli häntä, rupesi hän kohta puhumaan pojastaan, kuinka hänen äänensä ja käyntinsä muistutti isää, ja kuinka hän oli yhtä tunnollinen ja kelvollinen mies. Ainoastaan uhkarohkea hän ei ollut, ikinä ei hän menisi ulos matalikolle ja Flackelholmille. "Minä olen ollut heikko nainen", sanoi hän, "mutta hän on saava talon taaskin kuntoon. Kuinka pitkälle ovat rakennukset Eschenwinkelissä jo edistyneet?"
Andrees ilmestyi ovelle, hän aikoi tulla puhumaan Marian kanssa siitä, joka runteli sydäntään.
"Eikö totta, Andrees? sinä saat isäsi talon entiseen kuntoonsa taaskin?"
Andrees nyökäytti päätään ja sanoi ääneen: "Kyllä, äitini!" ja astui hänen tuolinsa ääreen ja silitti kädellään hänen valkeita hiuksiaan ja antoi katseensa vaeltaa ulos kanavalle eikä tohtinut luoda katsettakaan pöytää kohden, jonka ääressä Maria Landt istui, lähti ulos taas ja taas oli särjetty runneltu sydämensä saanut uuden haavan.
Kukaan ei ollut tohtinut sanoa vanhalle rouvalle: "Talo on annettu vuokralle. Andrees lähtee Berliniin."
Frans Strandiger kävi joka aamupäivä katsomassa, kuinka tätinsä voi. Mutta useasti unohti hän puhutellakaan vanhaa rouvaa. Hän istuutui vastapäätä Maria Landtia ja puheli hänen kanssaan jokapäiväisistä asioista. Mutta Maria tunsi, että hänellä oli joku tarkoitusperä hänen suhteensa. Silloin menivät hänen kalpeat kasvonsa vielä kalpeammiksi, hän nousi ylös ja lähti vaieten huoneesta. Makuuhuoneessaan kirkahti hän matalaan ja lepäsi polvillaan, nousi taaskin ylös ja kumartui pöytää vastaan lukemaan sitä kirjaa, josta hänen oli tapansa etsiä lohdutusta ja neuvoa, mutta ei löytänyt sitä ja palasi levottomuuden ja tuskan ajamana takaisin, kasvot kärsivän ja menehtyneen näköisinä ja silmät katseettomina.
Kolmekymmentä päivää uudenvuoden jälkeen puhalsi ensimmäinen kevätmyrsky kohisevana maiden ylitse. Ensi päivänä riisti se lapsilla, jotka luistelivat kanavalla, lakit päästä, tuuppi heitä selkään ja työnsi ruovonsänkeen rannalla, jossa he kaatuivat. Seuravana päivänä karkoitti se heidät kosteakiiltoiselta jäältä. Opettaja Haller seisoi paljainpäin Heimin tuvan oven edessä, huusi ja viittoili.
Nyt jäi Ingeborg Landt yksin kanavalle. Toisinaan antoi hän voimakkaan puuskaisen luulen kulettaa itseään, toisinaan taisteli hän sitä vastaan. Kun hän antoi tuulen kulettaa itseään, olivat kasvonsa hiljaiset ja miettivät, mutta kun hän taisteli sitä vastaan, lähenivät silmäkulmansa toisiaan, otsansa meni ryppyyn, ja hän työnsi rintaansa voimakkaasti esiin. Silmänsä olivat vakavammat kun tavallisesti hänen ikäisillään, ja hän puheli itsekseen.
"Maria itki tänä yönä. Kunpa hän välittäisikin minusta yhtä paljon kuin Mariasta, niin osaisinpa ottaa hänet ja pitää hallussani, mutta hän ei katsahdakaan minuun, minä olen ainoastaan lapsi hänen silmissään… Minä olen voimakkaampi ja kauniimpi ja rohkeampi kuin Lena Strandiger… Maria menettää rohkeutensa kohta, kun hiukankin puhaltaa vastaan. Mutta minun rohkeuteni kasvaa silloin… Hän itki; mutta minä… minä ajattelin, kuinka voisin muuttaa asiain menon… Mutta enhän kuitenkaan voi tehdä muuta, kuin osoittaa hänelle rakkauttani ja toiselle hampaita… Sen saattaisin kestää, että Maria saisi hänet. Lähtisin silloin pois täältä. Mutta että tuo toinen ottaa hänet, eikä kunnioita häntä, ja vilkkuilee toisille miehille… Sitä en kestä. Se pitää hänen saada nähdä, että minä olen voimakkaampi ja rohkeampi, kuin he kumpikaan… Oma rakas sisareni!… Oi, Maria ja hän eivät sovi yhteen."
Silmissään välkkyi, ja kasvonsa kuumenivat: niin paloi sydämessään.
Kuu hän luistimet kädessä palasi pihan poikitse ja Frans tuli häntä vastaan, nauroi hän hänelle, nyökäytti päätään ja sanoi: "Menettekö vielä kerran tervehtimään Mariaa tuolla ylhäällä? Luulen, että hän on iloinen, kun tulette." Kun portailla Andrees tuli häntä vastaan, pysäytti Ingeborg hänet, ja sanoi, vaikka hän näyttikin synkältä, hengästyneenä: "En vielä viitsi mennä sisään istumaan. On niin ihanaa ulkona, niin suurenmoisen hurjaa ja raikasta. Huolitko minusta mukaasi?"
"Kankaalle!"
"O, kuinka hauskaa!"
Ja hän riensi myrskynä kalpean sisarensa ohitse.
"Minä lähden Andreeksen kanssa kankaalle!" ja hän niksautti sormillaan Lenan huonetta kohden: "Minä lähden Andreeksen kanssa kankaalle." Ja he lähtivät.
Oli aivan samallaista kuin silloin, ehkä noin kahdeksan vuotta sitten, kun hän oli käymässä Marian kanssa. Se eroitus vaan; että silloin oli kaunis kirkas syyspäivän ilma ja että kummallakin vaeltajalla silloin oli lapsen sydän. Nyt sysäili heidän takanaan kostea kylmän kolakka länsituuli. Vingahdellen puuski se heitä vastaan, mennä viuhui heidän välitsensä, heitteli kylmiä sadekuuroja heitä vastaan, täytti kaikki epätasaisuudet maanpinnalla vedellä, niin että heidän tuontuostakin täytyi erota toisistaan ja viuhui valitellen ja vingahdellen menneistä päivistä ja nykyisistä huolista.
Ho olivat kumpikin vaiti ja kuuntelivat ja antoivat päänsä painua.
Wodaninkukkulalla kääntyivät he takaisin. Silloin iski myrsky koko voimallaan heitä vastaan ja viskeli repaleisen liehuvan manttelinsa märkiä siekaleita heitä vastaan. Silloin kohosivat heidän päänsä ja silmänsä terästyivät. Se kuului heidän kummankin ominaisuuksiin, että uskalluksensa ja rohkeutensa kasvoi, jos oli matka vastatuuleen.
Ingeborgin katse liiti ulos rantavallin tuolle puolen, ja silmissään kiilui kuin terästä. Huivia, jonka hän oli kieraissut päähänsä, riisti kuin joku ohitsekiitävä käsi puoleen. Sama käsi pärskytti vesihelmiä hänen vaaleille hiuksilleen.
Silloin katsahti Andrees häneen, ja huomasi taaskin, että hän oli vallan toisellainen kuin sisarensa. Maria oli uskollinen ja heikko, tämä tässä oli uskollinen ja voimakas.
Oliko hän uskollinen?
Eihän hän tuntenutkaan häntä. Hänhän oli aina ajatellut vaan Mariaa.
"Oletko mieltynyt astumaan näin kanssani tuulta vastaan."
Ingeborg taivutti päätään taaksepäin ja katsahti häneen, ja Andrees näki, kuinka syvään hän veti henkeään.
Hetken perästä tarttui myrsky taas voimakkaammin häneen, tempoi hänen pukuaan ja heitti jokaisen vaatesiekaleen hänen jäseniään vastaan, myrsky vinkui ja turjutti ruumiissaan ja sielussaan, ja järkytti sielussaan hereille ajatuksia, jotka siihen asti olivat nukkuneet ja levottomasti uneksuneet sen jossakin nurkassa.
"Oletko mieltynyt astumaan näin kanssani?"
"Minne menemme sitten?"
"Aina eteenpäin, Ingeborg! Tämä on ensimmäinen iloinen hetkeni kotona.
Etkö pelkää? Etkö väsy?"
Ingeborg naurahti kovaan ja katkerasti. "Minä en pelkää, mutta…" ja hän ojensi nyrkkiin puristetut kätensä eteensä, ja hampaansa kilahtivat avuttomassa vihastuksessa yhteen.
Silloin tunsi Andrees, että tämä rinnallaan oli häntä lähinnä. Harsot ratkesivat rikki, sumut väistyivät, aukeni portteja, hänelle pilkoitti kaukaisuudessa taaskin tie ja toivo.
"Mitä pitää minun tehdä?" huudahti hän.
"Mitä tahdot…?"
"Maria sanoo: täytä Jumalan tahto, Magdalena sanoo: täytä minun tahtoni."
"Täytä oma tahtosi!" sanoi Ingeborg kovaan.
"Minun oma tahtoni heittelee minua sinne ja tänne."
"Sinun pitää ottaa Jumalan tahto ja oma tahtosi, ja ota sitten uljuuden vasara käteesi ja luo niistä yksi tahto. Silloin seisoo siinä loisella puolen Jumalan kuva, toisella puolen omaa kirjoitustasi. Silloin on sinulla arvosi."
Silloin pysähti Andrees ja jäi tuijottamaan häneen: "Mistä olet keksinyt tuon, olet vielä niin nuori?"
"Olen vaan ajatellut meitä kaikkia, miksi olemme joutuneet näin onnettomiksi. Marialta puuttuu omaa tahtoa, sinulta Jumalan tahto."
"Voit puhua terveeksi ihmisen. Minun pitää puhua enemmänkin kanssasi vielä. Kun vaan tietäisin, oletko ystävä minulle…"
"Mutta kysyhän sitte, Andrees! Avaa silmäsi!" Hän löi molemmat kätensä kasvoilleen peittääkseen liekkejä, jotka tulvahtivat silmiinsä ja kasvoilleen.
Silloin lähtivät he viistoon alas vallin rinnettä.
Ja vallin juurella, kanavan partaalla seisoi Maria Eva Waltin rinnalla, joka oli noutamassa vettä. Ja Maria katsahti sattumalta ylös ja näki sisarensa kasvoihin. Sitte lähti hän Eva Waltin kanssa Eschenwinkeliä kohden.
Myrsky ulvoi vinkuen ja viuhuen rantavallin yllä, lensi sieltä kohisten kanavan ylitse ja iski kankaan reunaan.
Ingeborg katsahti Andreekseen: "Tuleekohan nyt todellakin kevät?"